Marisha Rasi-Koskinen: REC

Nyt tallennus päälle! Voi myös napata stillkuvia. Käynnissä on REC (S&S 2020), Marisha Rasi-Koskisen romaani. Ja millainen romaani!

”On turha takertua mihinkään, sillä kaikki liukuu.”

Saan kuvia, tallennusotoksia; saan huoneita monin kerroksin. Jos on tarve pakottaa jotain juoneksi, romaanissa on Lucas, joka ystävystyy 13-vuotiaana Colen kanssa. Cole manipuloi, ja Lucas on vietävissä. Cole uskottelee, että hänellä on kaksonen Nik, pitelemätön ja arvaamaton. Vai onko? Siitä on loppuiän seuraukset.

”Jos menee sisältä rikki varhaisessa teini-iässä, siihen ei kuole, mutta voi olla, ettei koskaan tule täysin ehjäksi.”

Lucaksen on-off-suhde Coleen toistuu aikuisuuteen. Se on yksi romaanin juonteista. On myös salaperäiset katoamiset, ja on kaukainen Z:n kaupunki vajoavine keskustoineen ja ohittuvat henkilöt tarinoineen, joissa on ympäristö-, turismi- ja some-aiheita. On sattumia, kaksoisuutta ja muuta. Ennen kaikkea ovat kuvat ja tarinat.

”Jokainen kuva sisältää totuuden, mutta yksikään totuus ei ole ainoa oikea.”

Kuvallisuuden valta hyökyy romaanista. Lucas kuvaa, Cole ohjaa, ihmisten hyllyköissä on valikoituja perhekuvia, netti pursuaa kuvia, eikä sinne ladattuja kuvia saa pois tai niitä kaikkia ei voi kukaan katsoa. Kirjassa törmää myös kuvaamisen etiikkaan ja siihen, että kuva tai kuviin suostuminen tai kuvaaminen on teko, esimerkiksi dokumenttivideo vapaaehtoisesta kuolemasta särkee, rikkoo.

REC verbalisoi kuvallisuutta. Kirjassa kuvaillut kuvataideteokset toivoisin näkeväni, vaikka niiden sanallistus on jo tehokasta. Ja toisaalta: niin verbaalisvisuaalinen kuin Rasi-Koskisen romaani onkin, se on pohjimmiltaan mielikuvaromaani siitä, mitä ei näe ja mitä on elämä.

”Ja lopulta on asioita, joita ei edes ole muualla kuin psykologisessa todellisuudessa ja jotka silti ovat tärkeitä, todellisia asioita. Jopa enemmän kuin se mikä on näkyvää.”

”Entä sinä”, Lucas sanoi, ”omistatko sinä oman tarinasi?”

Rasi-Koskisen romaania ei voi kuvailla tavalliseen tapaan. Sitä ei voi lukeakaan tavalliseen tapaan. Sen tyhjentämättömyyteen täytyy antautua, täytyy hyväksyä määrittelemättömyys ja arvoituksellisuus. Tunnustan, että yli 600 sivun lukemiseen mahtuu myös suorittamisen hetkiä, mutta monesti lukemisen aikana ja sen jälkeen koen olleeni ainutlaatuisuuden seurassa.

Tämän kaiken hämärän jorinani lomassa haluan tähdentää, että kirjassa on paljon konkreettista, johon tarttua. On henkilöitä ja heidän kohtaamisiaan ja niistä seuraavia tarinoita. Juuri tarinallisuutta tahdon pohtia. Minulle romaani on kaleidoskooppi, välkehtivä kuvakulmikko tarinoihin, joita jokaisessa ja jokaisesta on. Esimerkiksi on Lucas, joka on pitkälti tarinassaan hukassa:

”Hän sanoo, ettei kukaan omista omaa tarinaansa, mutta vain koska niin hänelle on sanottu. Edes se ei ole hänen oma ajatuksensa.”

Romaani pistää minut miettimään alttiutta vaikutuksille ja sitä, mitä kaikkea meidät uskotellaan olemaan, näkemään ja tekemään, koska olemme suhteessa toisiin ihmisiin, yhteiskuntaamme, vaikuttajiimme. Ja jokainen tarina on jossain suhteessa toiseen.

”Viimeistään nyt siitä, miten sinä katsot ja miten sinä ymmärrät, tulee osa tätä teosta.”

REC häkellyttää minut. Se kertoo paljon eksymisestä, ja myös minä olen eksyksissä lukukokemukseni kanssa. En tiedä, mitä kaikkea tekisin kaikilla niillä kymmenille, hienoille tekstikohdille, joita olen laputtanut pitkin romaanin sivuja.

Se, että REC editoi henkilöt ja juonet odottamattomiksi kohtauksiksi, korostaa romaanin kielellistä ja kerronnallista taituruutta. Romaanissa viitataan monesti sirpaleisiin, ja niistä kirja on koottu ja niitä minä kokoilen – kuten kirjan runotyyppisestä osuudesta poimin: ”Jos tarinan haluat, keksi itse”.

En lähde arvioimaan, mitä kirjasta ymmärrän. Mutta tätä ajatusta hellin. Elämä on hetkessä, ja sen jälkeen siitä tulee kertomus, jonka voi pakottaa, valita, muokata, rajata – kuin kuvan. Kuviini eksyneet tuntemattomat henkilöt jossain taustalla vilahtamassa ovat kuin kirjan erilaiset kerrokset, tilat ja huoneet täyttävät henkilöt, kuvat ja tarinat. He elävät omissa tarinoissaan. Minä yritän elää tätä omaani, kirjailijan sanoin:

”Jokainen ihminen sepittää tarinoita maailmasta ja itsestään. Tarinat sivuavat toisiaan, mutta sopivat yhteen vain sieltä täältä, kokonaisuus jonka ne muodostavat on pelkkä sopimus. Kun kerromme itsestämme, tarvitsemme sivuhenkilöiksi toisia ihmisiä, pakotamme heitä tekemään meistä sen minkä haluamme olla. Samalla pakotamme itsemme sellaisiksi jollaisena kuvittelemme muiden meidät haluavan.”

Marisha Rasi-Koskinen

REC

S&S 2020

romaani

645 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muita REC-postaajia: Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Reader, why did I marry him? ja Mannilainen.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Aleksis Kivi: Kullervo

Hyvää Aleksis Kiven päivää 2020! Kiven Kullervo voitti SKS:n näytelmäkilpailun 160 vuotta sitten ja tähtäsi osoittamaan, että kyllä näilläkin leveyksillä taivutaan tragediaan. Palkitsijataho tosin esitti lukuisia korjausehdotuksia, joten vasta vuonna 1864 Kullervo julkaistiin. Ensimmäisestä versiosta on tallella muutama rivi, mutta julkaistua näytelmää voi lukea yhä (SKS 1922, näköispainos ntamo 2012), ja siitä on esitetty lukuisia kertoja erilaisina tuotantoina.

”Kiusa ja kuolema!”

Kullervo toden totta on tragedia. Siitä ei onnellista kohtaloa löydy. Kalevalan Kullervo-runoelma muokkautuu Kivellä neljän näytöksen hurmehyökyyn, jonka kantava voima on nuoren miehen monomaaninen kosto. Näytelmässä on kaikki kuohuttavan murhenäytelmän ainekset: kaltoinkohtelu, sukuriita, kostoa peräävä viha, harhaan johtavat salaisuudet, hulluus ja väkivaltaiset ratkaisut.

”Tässä tukehtua tahdon ja sen tähden raikasta ilmaa himoon, himoon kostoon käydä, nurin niskoin itseni viskata siihen tuulenpuuskaan, jossa kuitenkin hetken uiskennella saisin.”

Kivi on tehnyt mielenkiintoisia linjauksia. Tässä pari niistä. Kivi ei korosta Kalevalan tapaan Väinämöisen (tai Lönnrotin) opettavaista rautalangan vääntöä siitä, miten lasten huono kohtelu tuottaa kullervoitumista. Myös Kullervon siskon turmelussa on toisenlaisia ratkaisuja. Kalevalassa Kullervo vokottelee ensin kahta muuta tyttöä rekeensä, vasta kolmas houkuttuu Kullervon lupaamista kalleuksista. Kiven Kullervossa on selvemmin sattumanvaraisen raiskauksen henkeä. Lopputulos on kyllä sama: siskoksi osoittautunut neito hyppää kuohuvaan jokeen.

”Käännä pyöräs ympäri ja kiiritä se entisyyteen takaisin, kunnes lapsena, mutta tällä tiedolla, kotovuoren harjanteella seisoisin ja ravistelisi kihariani pohjatuuli!”

Aikalaistulkinnoissa oli sellaista henkeä, että orjuutettu Kullervo kävisi allegoriasta eli Suomen asemasta Venäjän vallan alla. Nykytulkinnassa kallistun psykologian puolelle. Kullervo näyttäytyy nuorena miehenä, jonka psyykkinen kehitys on jäänyt murrosikäisen tasolle kasvaessaan vihassa ja tukea vailla, eikä nuorukaisella ole välineitä tunteiden käsittelyyn eikä hallintaan.

Väkivalta ongelmien ratkaisijana ei ole näinäkään päivinä vierasta, joten Kiven näytelmän päähenkilön välityksellä voi pohtia pakkomielteisten ajatusten kierrettä, jotka johtavat vain ja ainoastaan tuhoon. Pohtia voi myös sitä, miksi Kullervo ei osaa tulkita muiden tunteita tai puheiden sävyjä, lisäksi voi analysoida rakkauskäsityksen ja seksuaalisuuden kehittymättömyyttä.

”Mun murhe voittanut on. Mihin astelen nyt?”

Pidän Kullervoa suomalaisen kirjallisuuden yhtenä häiriintyneimmistä hahmoista. Jollain tapaa hänessä on kuitenkin äärimmäisenäkin uskottavuuden häivää, ja se syntyy tasapainottoman luonteen ailahdusten kuvauksesta. Niin elävää, niin tolkutonta. 

”Männyt vuoren kiireellä, kuivettuneet, sammaleiset, vapisit ja vinguit tämän vihaisen vihurin kynsissä ja kirkuen yösijoiltansa kotkat pakenit. Ja kostohuudon päälleni tässä myrskyssä mä kuulin ja sentähden kamo synkeä mua painaa, eikä päältäni sitä viskata voi.”

Kiinnostava taso näytelmästä löytyy irreaalista, sillä yliluonnollisilla voimilla ja metsän hengillä on osansa tapahtumissa. Niitä ei kyseenalaisteta kristillisyyden nimissä, vaan niiden osallisuus on vallitseva olotila kuten antiikin tai monessa Shakespearen draamoissa. Kirpaisevaa on näytelmän äidinrakkauden kuvaus. Minkälaista on olla väkivaltaisen sekopään äiti, tuntea syyllisyyttä ja rakastaa, vaikkei voi hyväksyä yhtäkään lapsen teoista?

”Nähdessäni tätä, kiertoilen tässä, ja ilma, jota hengitän, on kirouksen sumu ja kaasu.”

Kivellä on aina silmää komiikalle, ja välillä Kullervon paatokselliset uhopuheet menevät huumorin puolelle, joskaan teot eivät naurata. Aika ympättynä näytelmässä on kännikohtaus, jossa Kivi tosin tallentaa ajattomasti humaltumisprosessin. Siinä olutta kittaavat miehet ensin nousuhumalassa kaveeraavat tunteet koholla ja päätyvät laskuhumalan käsirysyyn.

Ja Kiven kieli! Muuhun tuotantoon verrattuna Kullervossa aistin tietynlaista pinnistelyä. Suomenkielisiä esikuviahan ei juuri ollut, joten Kivi on tainnut tavoitella kultivoitunutta vaikutelmaa taiteilemalla kielen kovin koukeroiseksi. Näytelmän lukeminen vaatinee hienoista pinnistelyä, mutta on se myös elämyksellistä. Kuvailevuus ja virkerakenteen rönsyilevyys on omintakeista – ja kovaa kuin Kivi.

”Oi! Nyt öitten yö on tullut, kaikki kansat maata menneet ja ainiaksi nukkuneet; minäpä vaan valveille jäin, omistajaksi asuttoman mailman, jossa suukaimaa ei löydy, ei kylänmiestä, jonka luoksi menisin hämärän-aikaa viettämään. Ja täällä yöllä ei tuuli käy, ei metsä humise, eikä kehräile siikko sammaleisella kalliolla; sen tyyneys on ikuinen, ja pimeys tyyneyttä syleilee. Oi aamuton yö!”

Aleksis Kivi

Kullervo. Näytelmä

1860 / 1864 / SKS 1922

Eripainos Aleksis Kiven koottujen teosten II osasta

ntamo 2012

106 sivua.

Ostin kirjan.

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Postimuseossa draamaa

Tampereen Vapriikki-museokeskuksessa voi tutustua kymmenkuntaan erilaiseen näyttelyyn, esimerkiksi voi fiilistellä menneitä Finlayson-tekstiilien kuosimuistoin. Nyt keskityn viestintämuistoihin Postimuseossa.

Löysin taannoin lapsuudenkodin vaatekomeron ylähyllyltä isäni säätämän nipun kirjeitä, joita olen nuorena kirjoittanut ja saanut. Niistä avautui jotain sellaista, mikä muuten olisi saavuttamatonta. Kirje on henkilöhistoriaa ja paljastaa sellaistakin, mitä ei kirjoittaessa ole tajunnut. Mutta minkälaista on lukea vieraiden ihmisten kirjeitä? Sen pääsee kokemaan Postimuseossa. Lisäksi kirjenäyttelyyn liittyy monenlaisia tapahtumia, myös draamaa.

”Aika ei jätä meidän rakkauttamme.”

Vapriikin postimuseon Unohtumattomia kirjeitä Suomesta säväyttää muistuttaen viestintämuodosta, joka alkaa olla pitkälti historiaa digitaalisuuden aikana. Näyttelyssä on tavallisten ihmisten kirjeitä, mutta myös kirjeitä samannimisestä kirjasta kuin näyttely (Like 2020, toimittanut Timo Kalevi Fors). Kyllähän kiinnostaa Väinö Linnan kustantamokirje tai Ismo Alangon demoon liitetty saatekirje, mutta tavisten yksityinen kirjedokumentointi osoittautuu vähintään yhtä säväyttäväksi.

Näyttelyn kirjeisiin voi tutustua myös verkossa. Kirjeitä lukevat Seela Sella ja Esko Roine. Kirjeet välittävät elettyä elämää yli sadan vuoden ajalta. Niissä koskettavat lähestyminen sanoin kohti kaukana olevia läheisiä. Esimerkiksi isien kirjeet heilauttavat, kuten yhden isän kirje Tammisaaren vankileiriltä kotiväelle ja toisen isän kirje Aunuksen rintamalta pienelle tyttärelle. Jälkimmäinen isä lähetti kirjeen kera lisäksi metson kotiväelle ruuaksi. Kummasti hetkauttavat myös erokirjeet, jotka ovat samalla rakkauskirjeitä.

Kirjeitä piialle -museodraama

Koin näyttelyssä ihan uuden draamamuodon, museodraaman. Somana ry on dramatisoinut aitojen kirjeiden perusteella noin 40 minuutin draaman Kirjeitä piialle, joka elävöittää mikrohistoriaa. Näyttelyn teeman mukaan kirjeet todentavat henkilökohtaista mutta lisäksi ajankuvaa. Tavallisessa elämässä on draaman ainekset.

Draamatisoinnissa yhdistyvät nykyajan kännykkäviestintä sekä nykyaikakertojan isoisän äidin, Maijan, kirjoittamat ja saamat kirjeet. Maijan kirjedokumentit ovat esityksen pohjana, ja työryhmä on tehnyt esitykseen dramaturgisia lisäyksiä.

Näytelmän nykyajan nainen joutuu pohtimaan mahdollista tulevaa elämäänsä yksinhuoltajana, ja se vertautuu Maijaan, joka piikana ja vähävaraisena joutui luopumaan lapsistaan. Iloluontoisen Maijan aikana ei tunnettu ehkäisyä tai tuettu yksinhuoltajia. Näytelmä näyttää siten naisten valintamahdollisuuksia eri aikoina. Lisäksi tarinoiden taustalla väreilee vähän myös isyyden tematiikkaa, lisäksi hippusellinen alkoholismin ja vanhemmuuden dilemmaa.

Näytelmän Maijaan tutustutaan 1910, jolloin Maija kirjoittaa kirjeen kotiin rakastumisesta venäläiseen matruusiin, joka häipyy. Maija saa aviottoman lapsen ja jättää sen huollettavaksi ”hyvään perheeseen”. Sen jälkeen Maija haksahtaa lipevään apteekkariin, jonka perheen piikana Maija synnyttää kaksi poikaa. Apteekkari rouvineen yrittää silti pitää yllä perhekulissia. Maija pysyy piikana, ja vain nuorimman poikansa kanssa Maija pääsee välillä jakamaan arkea, sillä pojat ovat muiden huostassa – ja niin on Maijakin jonkin aikaa apteekkarin kyllästymisen jälkeen. Näytelmän kirjekokemukset loppuvat 1930-luvulle.

Draama toteutetaan kolmen näyttelijän sekä valoista ja äänitaustoista vastaavan teknisen henkilön voimin kirjenäyttelyn kirjeiden ympäröimänä. Harkituin leikkauksin elävöittyvät Maijan ja nykysukulaisnaisen elämäntilanteet. Tarinassa on kärjistysten ainekset, mutta mustavalkoisuus onneksi karisee, vaikka ensin ounastelen toisin. Maijasta ja apteekkarista vilahtelee monia puolia.

Näyttelijät eläytyvät henkilöihinsä, ja säästeliäs lavastus taipuu hyvin eri kohtauksiin, myös varjokuvan käyttö toimii, ja siten saadaan pari sujuvaa siirtymää. Synkistä vaiheista huolimatta kokonaisuudessa on toivon ja elämän jatkumisen meininki. Olen yleensä vastahakoinen osallistavalle draamalle, mutta nyt yleisö otetaan sopivan hienovaraisesti mukaan. Se sopii intiimiin esitystilaan ja intiimiin aiheeseen. Olen iloisesti yllättynyt museodraamakokemuksesta, joka saa kirjeiden ihmiset hetkeksi elämään.

Museokeskus Vapriikki

Postimuseo: Unohtumattomia kirjeitä Suomesta

Somana ry: Kirjeitä piialle -museodraama (Sain esiintyjiltä luvan valokuvien julkaisuun.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kolme selkoromaania nuorille: syksyn 2020 satoa

Tänä syksynä on ilmestynyt selkokirjat nuorille kolmelta komean tuotannon jo julkaisseelta kirjailijalta: Tapani Bagge, Raili Mikkanen ja Marja-Leena Tianen. Kaikkien kustantaja on Avain. Nämä kirjat toivottavasti löytävät lukijoita yläkoulusta. Ja koska tuloillaan oleva syysloma on lukuloma, kirjavinkkaus on juuri nyt paikallaan.

Selkokirjojen etu on se, että niitä on nopea ja helppo lukea, koska kieli on helpompaa kuin yleiskieli. Juttuni kirjat eivät ole helpointa selkokieltä, mutta ne tasoittavat tietä kirjaelämyksiin, sillä ne ottavat kohderyhmän huomioon. Nuortenkirjoissa usein korostuu juoni ja henkilöt, ja se sopii selkokirjoihin. Eli keskivertoa helpompi kieli tai taitto ei siten vie mitään pois lukukokemuksesta.

Tapani Bagge: Jäätävää kyytiä

Jäätävää kyytiä on sopiva nimi Tapani Baggen jännitysromaanille. Kirjassa kaksi nuorta joutuu huonoille teille – kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti:

”Archie nauroi vain,

mutta kääntyi seuraavasta risteyksestä

vasemmalle alamäkeen.

Renkaat luistivat sohjoisella kiveyksellä.

Tanja pelkäsi,

mutta Archie ehti oikaista.

Ei osuttu lyhtypylvääseen.”

Kirjan nuori pari eli 15-vuotiaat autovarkaat joutuvat moniin kommelluksiin ja tapaavat erikoisia ihmisiä. Kirjassa on huumoria, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Romantiikkaa on myös ilmassa, eikä kirja piittaa sukupuolirooleista: Tanja on aktiivinen toimija. Kirjasta ei löydä erityistä varoitusta tai opetusta, joten lukija saa vapaasti arvioida Tanjan ja Archien toimintaa.

Jäätävää kyytiä liikkuu selkokirjan kipurajoilla pituutensa vuoksi, eli melkein 200 sivua ylittää reippaasti perusselkokirjan sivumäärän. Selkokielinen taitto eli lyhyet kappaleet ja kapea palsta toimivat siten kuin pitää: se tekee kirjasta helppolukuisen. Ja lennokas juoni vetää nuoren lukijan seikkailuun, johon kirjan ilmeikäs kuvitus tuo lisävipinää.

Tapani Bagge

Jäätävää kyytiä

kuvitus Hannamari Ruohonen

Avain 2020

jännitysromaani nuorille

195 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Raili Mikkanen: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää

Raili Mikanen sai viime vuonna Tirlittan-palkinnon ansioistaan lasten- ja nuortenkirjailijana. Viime vuonna myös ilmestyi Mikkasen YA-romaani Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää, ja nyt on siitä julki kirjailijan itse mukauttama selkoversio.

Romaanissa kertojana on Minna Canthin tytär Elli, joka on kirjan alussa teini-ikäinen ja lopussa itsenäistyvä nuori nainen. Kirjassa seurataan Canthien perhettä Kuopiossa vuodesta 1880 alkaen. Elävästi Elli kertoo nuoren elämästä ja ajatuksista. Tärkeä aihe on, miten poikkeuksellinen äiti vaikuttaa kaikkien elämään. Aina ei moderni äiti tee elämää helpoksi:

”Aamulla teimme yhteisen päätöksen:

olkoon äiti miten uudenaikainen hyvänsä,

nyt emme osanneet ruveta sinuttelemaan häntä.

Tunsimme tietysti itsemme vanhanaikaisiksi,

äiti oli meille vähän liian uudenaikainen.

Kun kerroimme sen aamulla hänelle,

hän katsoi meitä yllättyneenä ja purskahti nauruun,

puisteli päätään ja luovutti.”

Selkokielellä ei ole ilmestynyt montaa historiallista romaania, ja siksi romaani Canthin perheestä on tervetullut. Mikkasen romaani on hyvä esimerkki selkoromaanista, joka on jo aika lähellä yleiskieltä. Romaanin sanasto ei ole helppoa, ja virkkeissä on välillä pituutta ja kielessä vaikeita rakenteita verrattuna perusselkokieleen. Silti Mikkasen selkoromaani toimii vaihtoehtona alkuperäiselle romaanille ja madaltaa kynnystä tarttua selkokirjaan.

Raili Mikkanen

Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää

Avain 2020

selkokielinen nuortenromaani

152 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Marja-Leena Tiainen: Aateveljet

Marja-Leena Tiaisen kuudes selkoromaani Aateveljet tarttuu aiheeseen, joka varmasti puhuttaa. Nuortenromaani sopii hienosti keskustelun virittäjäksi yleistyksistä ja teoista, joilla on seurauksia.

Kirja pureutuu rasismiin yhdeksäsluokkalaisen Aapon kautta. Nuortenromaani onnistuu kokoamaan monet pelkistykset, joilla rasistit perustelevat ennakkoluulojaan ja vihamielisyyttään. Näin esimerkiksi uhoaa Aapon isoveli Pate:

” ’Suomen maahanmuuttopolitiikka on perseestä’,

Pete sanoo.

’Miksi?’ Aapo kysyy.

’Pakolaisia hyysätään.

Niille syydetään rahaa.

Mutta vanhusten huoltoon ei sitten riitä’,

Peten ääni kohoaa sitä mukaa,

kun hän puhuu.”

Sitaatti kertoo, ettei Aatevelikään ole sanastoltaan helpointa selkokieltä, mutta sujuvasti romaani etenee. Paten lisäksi Aapon kaveri Saku lyöttäytyy rasistiporukoihin, mikä aiheuttaa Aapolle päänvaivaa. Väkivallan uhka välittyy tekstistä monesta suunnasta, lisäksi ristiriita oikean ja väärän sekä lojaalisuuden välillä kalvaa Aapoa. Tiiviiseen romaaniin mahtuu monenlaisia tunteita, myös ihastumista. Loppu olisi ehkä kaivannut hieman enemmän Paten syventämistä, muuten sekä pojille että tytöille sopiva nuortenkirja on tehokas.

Marja-Leena Tiainen

Aateveljet

Avain 2020

selkokielinen nuortenkirja

96 sivua.

Lainasin kirjastosta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Selkokirja, selkotekijä, Tapahtuma

Satu Vasantola: Kaikki kadonnet

”Ihminen voi piirtää itsensä uudelleen niin monin tavoin.”

Näin ajattelee Kaikki kadonneet -romaanin (Tammi 2020) päähenkilö Annu. Ja voisin sanoa niin myös kirjailija Satu Vasantolan tavasta kirjoittaa henkilönsä. Romaanissa Annu kertoo nykyhetkestään minäkertojana, ja takaumia luen Annusta lapsena ja nuorena kolmannen persoonan kerrontana. Niin piirtyy yksi elämäntarina, jonka ääriviivoja värittää varjostus.

Suomalaiseen proosaan kuuluvat ankeat kohtalot, ja siihen traditioon Vasantolan romaani kuuluu. Lisäksi kirja kuvaa selviytymistä sen ohella, että menneisyyden valheilla on pitkät jäljet. Siksi Annusta on kasvanut omatoiminen, kiinnittymätön nainen, joka nyt keski-ikäisenä yhden aikuisen lapsen äitinä löytää itsensä selvittämässä menneisyyttään. Annu on myös ristiriitainen henkilö, joka tekee etiikan rajoilla gynegologityötään ja elämänratkaisuja. Annun tarina alkaa kiehtoa ja koen samoin kuin Annu katsoessaan vanhaa ystäväänsä:

”Teki mieli asettaa lukulasit silmille, katsoa läheltä ja tarkkaan, käydä tämä ihminen läpi sentti sentiltä, etsiä tuttu ja vieras, päättää vihdoinkin, tahdoinko hänet elämääni vai en.”

Juonesta raapaisen vain repaleet. Perhekatastrofi on kulminoitunut Annun lapsuudessa laittomia abortteja tekevän isän paljastumiseen, äidin omatoimiseen, veriseen sairaalareisuun ja tietopimetoon pikkusiskon kohtalosta. Annun ottaa huomaansa parhaan ystävän Lauran perhe, mutta heidät teini-Annu jättää ennen kuin hänet jätetään. Se on pitkälti Annun aikuiselämänkin strategia.

Vaikka olen repaleisen kerronnan ystävä, välillä vihjaileva poukkoilu on ottaa voimille. Silti tarinarihmoista solmin lukijana seittiä, johon kuitenkin kiinnityn. Haluan katsoa tämän loppuun asti. Haluan tietää, mitä kaikkea on sattunut ja miksi kaikki sattuu niin pahasti. Kerronta peittää ja paljastelee huolellisin sanavalinnoin ja lauserakentein.

”Muistot tulivat ohuina rihmoina, katkeilivat mistä tahtoivat, liittyivät vain vaivoin toisiinsa. Nostimme niitä toistemme eteen, katsoimme outoja kuvioita, rakensimme haurasta seittiä. Tästä syntyi harva verkko, jos sitäkään.”

Annun lapsuudenmuistojen ja nykykokemusten, etenkin romaanissa vilahtavien sivuhenkilöiden, avulla kirja kantaa painavaa sanomaa. Kaikki kadonneet tarjoaa moninaisen näkymän sen seurauksista, kun naisen ruumiista päättää joku muu kuin nainen itse. Näky on moni tavoin pysäyttävä ja herättää tunteita.

Satu Vasantola

Kaikki kadonneet

Tammi 2020

romaani

272 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Arto Lappi: Veden ääret & Pohjoiset tuulenpesät

Arto Lapin Veden ääret (Enostone 2018) testaa avointa lainausideaa, sillä kirjan runot on otsikoitu Mirkka Rekolan, Jyrki Schreckin ja Harri Kaasalaisen esikoiskirjojen runo-otskoista. Miksi? Yksi syy on yhteys Lapin kotikaupunkiin, Tampereeseen.

Muuten mietin pitkään syytä, miksi tämä metodi. Luulen löytäväni sen yhdestä (otsikoimattomasta) Lapin runosta: ”Nimenomaan, on / kynsittävä runkoa, johon /aikoo nousta.” Ehkä Lappi kipuaa runouden latvuksiin runoilijakollegoiden vankan rungon vahvistamana, siitä vaikuttuneena ja voimaantuneena. Tunnustan, etten heittäytynyt perusteelliseksi enkä hankkinut kirjan esikuvakolmikon runokirjoja vertailuun.

Veden ääret -kirjan hienot luontokuvat tulevat lähelle ja resonoivat. Havainnot, jotka luovat tutusta uutta, ovat minun makuuni samoin kuin sanomisen suoruus, joka ei vähennä runojen tulkintatasoja. Tämänkin saan ilmi parhaiten siteeraamalla suoraan Lapin runoa Maamerkkejä (s. 66). Se myös vastaa omaa runonäkemystäni. Runo alkaa näin – lopun jätän luettavaksi kirjasta:

”Jotkut runot

ovat näennäisesti harmittomia,

mutta narauttavat

silti auki, leikkaavat

suoraan rintalastaan.”

Ja omalaatuinen pakkomielteeni kurkiin saa kirjassa vastakaikua. Miten Lappi tietää tallentaa sen, mitä koen vuosittain huhtikuusta syyskuuhun (Virta s. 29)? Näin näen paikkani maailmassa kuten Lapin runo loppuu: ”Että saan olla läsnä / samassa maailmassa / kuin kurjet, kaltaisensa.”

Vaikutun myös joistain ihmissuhderunoista, kuten miten väsähtäneisyys vastakohtaistuu Chagallin maalauksen tunteeseen (Pimeässä, s. 19). Muitakin kuvataiteeseen linkittyneitä runoja kirjasta löytyy. Lisäksi läsnä on usein runo itsessään, sen mieli, synty ja merkitys: ”Hitaita asioita, / luoda runo, kolata polku / portille saakka. – -.” (s. 55).

Veden ääret -kokoelma päättyi runoihin, jotka ovat syntyneet Schubertin laulusarjasta Wilhelm Müllerin runoihin. Se enteilee Lapin uusinta runokokoelmaa Pohjoiset tuulenpesät (Enostone 2020), joka koostuu musiikkiin kirjoitetuista runoista. Joka runon perässä on biisin tai sävellyksen nimi, johon runo liittyy. Lappi kirjoittaa, että musiikkikappaleet ovat toimineet ”kielellisinä alkupisteinä”.

En saa yhtä pitävää otetta runotrilogian toiseen osaan kuin ensimmäiseen eli Meren ääret -kokoelmaan. Yksittäisissä runoissa nautin silti samoista asioista kuin ensimmäisessäkin, etenkin luontokuvauksista. Linnuilla on runoissa suuri merkitys. Ja voisin sanoa, että Lappi on monimerkityksellinen – sekä runoilija että runojen pohjoisen näyt.

Hetkellisesti lepäilen etenkin tankojen rytmissä ja hyrähtelen jokusen aatelman huumorissa, esimerkiksi: ”Katselen suomalaista kerrostaloa, / mietin että Gaudi oli espanjalainen.” Silti kokonaisuus hajoaa minulta.

Musiikki-inspiraatiota Lapille on tarjonnut sekä kevyt että klassinen musiikki. Nappaan nykyklassiselta puolelta Arvo Pärtin ja siihen pohjaavan Spiegel in Spiegel -runon (s. 32), sillä tunnen runon välkkyvän säveliä; näin se alkaa: ”Runous, / mutta sen alla virtaa / vielä hiljaisuus, – -.” 

Muuten ehdotan Lapin tekevän westöt (Kjell Westö Tritonius-romaaneineen) eli lähtevän muusikoiden kanssa kiertueelle kirjansa kera niin, että musiikki ja tekstit yhdistyvät konkreettisesti esitykseksi. Ostaisin lipun. Tämä vielä: trilogian kolmas osa on tuloillaan. Siinä runojen lähtökohtana on kuvataide.

Arto Lappi

Veden ääret

Enostone 2018

runoja, trilogian ensimmäinen osa

99 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Arto Lappi

Pohjoiset tuulenpesät

Enostone 2020

runoja, trilogian toinen osa

113 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Emmi Pesonen: Maailman kaunein sana

”Halusin niin kovasti uskoa, että meidän onnellisuutemme oli toisenlaista kuin muiden, ettei lumous koskaan haihtuisi, ja vaikka pieniä, säröjä tulisikin, ne eivät voisi meitä haavoittaa.”

Näin Amanda tilittää, kun suhde Onniin roihuaa vastarakastumisen poltteessa. Sitaatista voi päätellä, ettei säröiltä vältytä. Mutta ennen sitä: mistä romaanissa on kyse?

Emmi Pesonen kertoo romaanissa Maailman kaunein sana (Otava 2020) suoranselkeällä otteella itsellisen Amandan hullaantumisesta Onniin, jolla on joka toinen viikko huollettavaan neljä lasta murrosikäisistä esikoululaiseen. Sitoutumista kammonnut nainen löytää itsensä keskeltä kaoottista lapsiperhearkea.

Amanda ei voi saada lapsia, ja omasta lapsuudesta hänellä on ristiriitaisia muistoja. Lisäksi suhde omaan isään on mutkikas. Siksi perhekuvio sisältää minäkertoja-Amandalle sisäisiä jännitteitä, ja myös ulkoisia riittää. Pesonen kuvaa tilanteita, joissa Amanda jakaa arjen lasten kanssa muttei ole monenkaan silmin perheessä oikein mitään.

On aiheellista, että ilmestyy romaaneita, joissa käsitellään uusperheaihetta ja ”puoliäidin” tunteita, sillä yllättävän vähän siitä on silmiini osunut fiktiota. Muistelen Riikka Pulkkisen kuvanneen hienosti rakkautta miehen lapseen, myös Leena Paasion romaaneissa on käsitelty aihetta.

Peltosen romaanin kieli virtaa mutkattomasti. Kerronta ei selitä vaan näyttää. Siksi kirjan lukeminen on joutuisaa. Voisi sanoa, että jopa viihdyttävää, mikä ei anna ihan oikeaa kuvaa, sillä eivät käsitellyt asiat etene kepeään suuntaan. Minulle tulee kuitenkin tunne, että romaani etsii tyyliään ja sille sopivaa lokeroa.

Romaanin fokus painottuu perhetilanteeseen, ja siksi Amandan ja Onnin romanssi jää lopulta sivuosaan. Siksi ehkä myös monet henkilöt supistuvat muutamiin ominaisuuksiin, esimerkiksi perheen lapset kunkin ikävaiheen ilmentäjiksi.

Amandan henkilöstä saa romaanissa kyllä eri puolia irti, mutta Onni jää häilyväksi ja ohueksi hahmoksi. Mielen sairaus tosin lisää romaaniin rakkauden olemuksen pohdintaa: harhaako vain? Vai sellaista, jossa kasvaa joustavuus rakastaa myötä- ja vastamäessä, nyt ja tulevaisuudessa? Mitä huuman jälkeen?

”Rakastuneen mieli on huumattu. Ei ihminen silloin tiedä mitä tekee, hän on syyntakeeton, kuin ymmärryksensä kadottanut. Kaikki ikävät sävyt katoavat ja rakastunut nousee taivaalle leijailemaan kuin Chagallin maalausten mustatukkaiset naiset.”

Emmi Pesonen

Maailman kaunein sana

Otava 2020

romaani

187 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muualla mm. Anun ihmeelliset matkat ja luetut.net.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Naoise Dolan: Jänniä aikoja

Mahtuuko lukemistoosi taas nuorten aikuisten kipuilun kuvaus? Olet lukenut Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä, mutta hamuat vielä hieman paremmin kirjoitettua irlantilaiskirjaa siitä, miten kaikki nuoret kokevat olevansa kummallisia eivätkä tiedä, mitä kaikkea elämällään ja seksillään tekisi? Tässä sinulle on sellainen, etenkin jos nuoruuttasi ovat värittäneet tällaiset tunnelmat:

”Musta tuntuu, että sä haluat kokea olevasi jollain lailla erityinen – mikä on ihan ymmärrettävää, kukapa ei haluaisi – mutta sä et anna itsesi tuntea olevasi hyvällä tavalla erityinen, joten sä uskottelet itsellesi että sä olet erityisen huono ihminen.”

”Olisi tehnyt mieli vastata: olen ihan samaa mieltä, miten epämääräinen olen.”

Naoise Dolanin Jänniä aikoja (Otava 2020) voittaa heti ensimmäisen 30 sivun aikana puolelleen. Päivittelen, että no nyt on jännä tunnelma ja osuva sanomisen tapa hallussa. Vaikka innostukseni ei kestä koko kirjaa, tempaa etenkin kertojan peittelevä paljastavuus mukaansa.

Romaanin kertoja 22-vuotias Ava hämmentää terävänä, pelaavana ja omituisesti ajautuvana nuorena naisena, joka vihaa työtään Hongongissa ja tarkkailee itseään ja muita päällisin puolin kyynisen ikävästi. Hän lyöttäytyy Julianin seuraan ja seksikämppiseksi. Sitten Avaa kiehtoo Edith.

”Olin kamala ihminen. Asuin jonkun toisen asunnossa, panin jotain toista kertomatta asiaa edelliselle, ja käytöksessäni minua harmitti lähinnä vain se, etten voinut ilkkua asiasta ensin mainitulle.”

”Manipuloiminen oli osa minua, en minä sitä muuten olisi tehnyt.”

Ava ei ole mikään symppishahmo, mutta kiehtovuus perustuukin kertojan ristiriitaisuuteen. Ja kuten jo tuli mainittua, minäkin jään koukkuun, vaikka kirja pitkittyy, keskivälissä löystyy ja lopussa taas terästyy, vaikkakin kääntyy aika arvattavasti rakkausromaaniksi. Mutta Ava, hän on tällainen:

”Kun kerroin tämän Edithille, hän kysyi, voisiko olla niin, että tunsin vetoa ihmisiin, joita en voinut saada, koska tiesin että silloin minun ei tarvitsisi kohdata sitä mahdollisuutta, että heidän kanssaan oleminen ei ratkaisisi kaikkia ongelmiani. Sanoin, että hänellä ei ollut mitään oikeutta laukoa noin tarkkanäköisiä kommentteja.”

”Se soti kaikkia markkinatalouden lakeja vastaan.”

En lähde kyökkipsykologisoimaan Avaa enkä hänen suhteitaan. Tämä kuitenkin: taustalla vaikuttavat Avan perhesuhteet Irlannissa ja alaluokkainen tausta. Ava työskentelee pienipalkkaisena englanninopettajana Hongkongissa mutta vieroksuu kollegoitaan. Sitä vasten hengailu ja loisiminen rikkaiden seurassa revittää päähenkilön ristiriitaisuutta.

Viittailu Avan marxismiin on lähinnä koristelua. Romaaniin tuodaan luokka- ja yhteiskuntanäkemystä mutta mielestäni aika löysästi ja pinnalla kelluvasti. Ihan kuin luokkateema hakisi kirjaan syvyyttä ja tasoja muttei löydä, miten. Jaa, se on Avan probleema muutenkin.

Kielipeli käy kirjassa kuumana. Ava jumittuu syntaksiin ja semantiikkaan, ja eri kielimuotojen merkitys ihmisten aseman asemoinnissa on yksi kirjan alavirtauksista. Suomenkielinen käännös vakuuttaa kirjan kielivirtojen välittämisessä. Päävirta kuitenkin vie suhdesumaan.

Kirjan edetessä minusta alkaa tuntua, että olen kirjalle liian vanha. Eihän iän pidä estää, ei se estänyt esimerkiksi hullaantumasta Normaaleja ihmisiä -telkkarisarjaan. Ehkä Dolanin romaani on liian tietoinen itsestään ja roso silittyy tyylikkyydellä. Tämä vielä: kyllä Jänniä aikoja -romaani sisältää kaikki ainekset tempaavuuteen, koska henkilöt eivät ole yksioikoisia vaan salaperäisyytensä säilyttäviä.


Naoise Dolan

Jänniä aikoja

suomentanut Oona Nyström

Otava 2020

296 sivua.

Sadin kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. Kirjaluotsi, Kääntäjän kammiosta (suomentajan blogi) ja Lumiomena,

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Sanna-Leena Knuuttila: Jäätyneet tiet

Sanna-Leena Knuuttila on kirjoittanut kaksi romaania Hilkasta: Ne lensivät tästä yli ja Minä odotan sinua. Niissä Hilkka kertoo maaseudun nuoren naisen elämästä sodan aikana Pohjanmaalla. Sarjan kolmannessa osassa Jäätyneet tiet (Reuna 2020) kertoja vaihtuu. Nyt nuori Anna kertoo Lapin sodasta 1944.

Sota Neuvostoliittoa vastaan on loppunut, mutta Suomen armeijan on vielä ajettava saksalaiset sotilaat Lapista. Lapin asukkaat saavat määräyksen: heidän täytyy lähteä pakoon, evakkoon, koska saksalaiset polttavat rakennukset ja piilottavat räjähteitä teille ja metsiin. Jäätyneet tiet kertovat Annan, hänen perheensä ja ystävänsä pakomatkasta Lapista Pohjanmaalle ja paluusta kotiin.

Anna kuvailee tapahtumia, mutta parasta on se, miten hän ilmaisee tunteita. Anna kertoo kodin jättämisestä ja vaarallisesta matkasta koskettavasti. Anna myös tiivistää tunteitaan:

”Elämä on kuin tie.

Se ei kulje aina pehmeää metsäpolkua.

Joskus se on jäätynyt ja kova.”

Annan perhe saa Hilkan luota turvapaikan sodan ajaksi. Kirja kertoo myös siitä, minkälaista evakoilla on asua vieraiden kodissa. Toisilla se onnistuu, toisilla ei. Hilkan luona kaikki on hyvin.

” – Vaikka elämä jatkuu toisenlaisena,

se voi jatkua silti hyvänä.

Elämään voi tulla myös

jotain uutta ja mukavaa.

Jotain sellaista, mitä ei olisi tullut,

jos tätä vaikeaa aikaa ei olisi ollut,

Hilkka sanoi.”

Selkokirjaan sopii, että juoni etenee selkeästi ja kirjan pituus on lyhyt. Kirjaan mahtuu silti monia tasoa, etenkin tunnetasoja. Tärkeitä aiheita ovat sodan ja evakkojen lisäksi ystävyys ja rakastuminen. Myös oman kotipaikan merkitys on tärkeä. 

Suoraan selkokielelle ei ole aikaisemmin kirjoitettu historiallisia romaaneita, jotka kertovat kotirintaman ihmisistä. Jo siksi Knuuttila on tehnyt merkittävän selkokirjasarjan. Kirjojen avulla kuka tahansa pääsee eläytymään aikoihin, jolloin oli kaikesta pulaa ja jatkuva pelko. Kirjasarja sopii myös koulukäyttöön, kun on tarve saada historia elämään.

Tapahtumat, ajatukset ja tunteet välittyvät Knuuttilan kirjoista kaikille, nuorista vanhuksiin. Eli kirja on hyvä esimerkki siitä, että selkokieli ei rajaa lukijoita vaan tekee lukemisen mahdolliseksi monille.

P. S. Sanna-Leena Knuuttila on myös kirjoittanut opinnäytteen selkokirjan kirjoittamisesta: tässä.

Sanna-Leena Knuuttila

Jäätyneet tiet

Reuna 2020

selkoromaani, sarjan kolmas osa

96 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Jenny Offill: Ilmastoja

Jos olet sirpaleisen havaintoproosan ystävä, Jenny Offillin romaani Ilmastoja (Gummerus 2020) houkuttanee sinua. Kirjaan voi heittäytyä vailla jäntevän juonen vaateita.

Kirjan kappalepalaset kertovat henkisestä ilmastosta, mutta kyllä ilmastomuutosasiatkin kaihertavat. Kertojahenkilö Lizzie toimii ilmasto-podcastaajan taustajoukoissa, ja pessimistinen suhtautuminen maailmanmenoon välittyy. Se on vain yksi juonne, toinen on addiktioihin taipuvaisen ja ahdistuneen veljen hyysääminen, kolmas leppoisa perhe-elämä, neljäs kirjastohommat, viides kulkeminen paikasta toiseen, kuudes satunnaiset havainnot, seitsemäs Trump-vaalien jälkeinen tunnelma ja niin edelleen. Hetkellisyys olkoon nimittäjä:

”On tärkeää pysyä valppaana, jotta huomaa ’ratkaisevan hetken’, sanoo viereisen pöydän mies treffikumppanilleen. Olen samaa mieltä. Ainoa ero on siinä, että hän puhuu valokuvataiteesta viime vuosisadalla ja minä puhun ihan kaikesta tällä vuosisadalla.”

Pidin Offillin edellisen romaanin Syvien pohdintojen jaosto kerronnan ekonomisuudesta ja tasoista, ja pidin siitä enemmän kuin tästä uutukaisesta. Offillin tarkka havainnointi viehättää silti edelleen, ja hänellä on silmää arjen absurdiudelle, kitkerälle huvittavuudelle:

”Myöhemmin lähikaupassa huumehörhöinen kaveri hokee: ’Minulla on vaikka kuinka paljon vaikka mitä.’ Mohan [kauppias] kysyy: ’Kuulehan veli, kerro mitä olet vailla?’”

Välillä koen hupiheitot väkinäisiksi, välillä ne toimivat. Virkistävää on, ettei oteta itseään liian vakavasti. Vaan entä tämä pirstaleisuus? Yleensä olen sen ystävä. Nyt oudosti innostukseni laimenee. Perimmäistä syytä en tavoita, seuraavassa kuitenkin yksi.

Kirjan lievetekstissä mainostetaan, että Offill uudistaa kirjallista kerrontaa. Vaan ei ole Ilmastoja-romaanille eduksi, että luen sen heti Jussi Seppäsen romaanin Jussi Seppänen jälkeen. Aika samoin keinoin Seppänen ripottelee rosoreunaisia peilauksia, hetken havaintoja sieltä täältä. Offillia enemmän Seppänen pelaa autofiktiopeliä, mutta kummallakin välkkyvät humanismivalot: tuhon enteiden kanssa siis eletään hyvää toivoen. Mutta miksi mielikuvat Offillin kirjasta eivät jätä jälkiä, vaikka siinä on enemmän yhteiskuntatasoja kuin Seppäsellä? Seppäsen discopallopalasista jokunen raapii yhä.

Jenny Offill

Ilmastoja

suomentanut Marja Luoma

Gummerus 2020

205 sivua.

Lainasin kirjastosta.

P.S. Ensimmäisen Offill-kirjan jutussani väitin kirjojen vaikuttavan toisiinsa. MOT.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jussi Seppänen: Jussi Seppänen

”Sinulla on discopallon katse, yhtä pirstaleinen. Sarveiskalvoissasi on röyhelöä kuin Rauman pitsiviikolla. Ei niillä näe laajoja kaaria. Mutta pieniä näkee ja vieläpä vinkeissä valoissa.”

Noin discopallo puhuu romaanin Jussi Seppänen (WSOY 2020) Jussi Seppäselle, ja samalla se kertoo minulle kirjan olemuksen. Ja kirjan on kirjoittanut Jussi Seppänen. Kirja on ehkä romaani tai juttusikermä Jussi Seppäsestä, ja se kertoo välkähteleviä pirstaleita Seppäsen esikoiskirjan julkaisusta eteenpäin.

Kirjassa on kehys: Jussi odottaa tietoa, onko hänellä kuolemantauti, eikä hän kerro tutkimuksista kenellekään. Diagnoosia odotellessa kertojan katse porautuu itseensä ja poukkoileviin tapahtumiin, listauksiin ja huomioihin; ”Tarinalla on alku, loppu ja sekava keskikohta.” Kepeys peittää pelkoa tulevasta, mutta kerronta saa minut hyvin pysymään olevassa:

”Tilanne muistutti elämääni: perkele lähestyy, mutta ei sitä mistään huomaa. Piti siis tarrata hetkeen, ymmärtää, että on yltäkylläistä.”

En silti oikein osaa sanoa, mistä kaikesta on kyse, mutta viihdyn sanojen asettelussa. Kerronnan kierous viehättää kovasti, samoin lauserytmi ja kiepautukset, joilla kertojan ajatukset järjestyvät todenoloisen ja villinvapaan välille. Helppo on uskoa tämä: ”Minähän rakastan sanoja enkä tekoja.”

”Hetkiä, joita kehystän.”

Eniten viehätyn siitä, mitä löydän kertojan huomioiden takaa. Ehkä hän huijaa minua, mutten piittaa siitä, vaan haluan uskoa hyvyyteen, hetkellisyyteen, vilpittömyyteen ja valonvälkkeeseen, jota kirja siementää sinne ja tänne. Eikä tuota pyrkimystä tai lukukokemustani voi muuten ilmaista kuin lainaten Jussi Seppäsestä:

”Yritin saada sinänsä positiivisesta asiasta valoisaa otetta.”

P. S. Muuten hyväntahtoisessa Seppäsen kirjassa kuvataan todella osuvasti Helsingin kirjamessujen HS-esikoiskirjahaastattelun sisältöä ja henkeä, ja kuvauksesta käyvät myös ilmi syyt, joiden vuoksi en vuosiin ole niitä katsellut tai kuunnellut. Vastapainona kiitoksia ei hiivistellä haastattelijoille, jotka saavat haastateltavan loistamaan.

Jussi Seppänen

Jussi Seppänen

WSOY 2020

romaani

190 sivua.

Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Susanne Maude: Ennen kuin unohdat

Tyttöjen ja naisten välinen ystävyys, siitä riittää ammennettavaa. Siksi aiheesta liikenee hyvin Susanne Maudelle, joka kuvaa kahden turkulaistytön kasvua aikuisiksi 1960-luvulta 1970-luvun loppupuolelle. Romaani Ennen kuin unohdat (Gummerus 2020) käsittelee sekä ystävyyden kestämistä että suurten salaisuuksien vaikutuksia elämään.

Kirjan kertoja Eeva ystävystyy lapsena:

”S niin kuin Sirkku.

En voi olla tuijottamatta.

Tyttö näyttää vähän linnulta. Sellaiselta ettei sitä kannata sulkea käsien suojiin, se voi vielä nokkaista.”

Eevan tasapainoinen, tavallinen perhe ottaa ongelmaperheeseen syntyneen Sirkun siipiensä suojaan. Tytöt jakavat kaiken, mutta sitten parikymppisenä tuleekin sellaista, jota ei voi enää jakaa. Silti Sirkku nokkaisee siitä osansa.

Nyt pähkäilen, kuinka paljon kerron juonesta. Päädyn siihen, etten paljasta koko kirjan oleellisinta asiaa. Romaanin nimeä Ennen kuin unohdat pohdiskelen, sillä romaani kertoo kuitenkin siitä, ettei voi unohtaa, ei koskaan – sittenkään, kun kykenee elämään eteenpäin.

Eeva kertoo puhtaasti omalta kannaltaan, hänen tunteensa ovat pinnassa. Aikuistumiseen liittyvät asiat kulkevat juonta pätkien siten, että väliin jää aikoja, joista Eeva ei kerro. Juonijännite säilyy mainiosti, vaikka puolivälin jälkeen toivon hieman jouduttamista. Eeva kertoo itseensä, Sirkkuun, äitiin ja rakkauksiin liittyvät asiat. Eeva ja Sirkku ovat kiinnostavia, eloisia henkilöitä, ja henkilökuvaus onnistuu psykologisesti.

Tarkat huomiot tilanteista ja tuntemukset siirtyvät sutjakkaaksi kieleksi, ja dialogi soljuu luontevasti. Etenkin ihastelen sitä, miten kerrontaan rakentuu tasoja. Esimerkiksi Eevan kohtaaminen siltojen rakennuksesta kiinnostuneen insinööriopiskelijan kanssa on sellainen, kun nuori mies sanoo siltakiinnostuksensa syyn: ”Että ihmiset osaa rakentaa tyhjän yli.”

Pidän Mauden esikoisromaanista monesta syystä. Siinä on oma ääni ja omanlainen ote, vaikka aiheet ovat tuttuja.

Raikkaasti romaani kertoo tyttöjen ja naisten seksuaalisuudesta ja kehollisuudesta aikana, jolloin luulemme, että alkoi seksuaalinen vapautuminen, mutta ehkäisyä ei juuri käytetä, ja jolloin aborttilaki muuttui. Seksistä ei paljon puhuttu, mutta Sirkku toteaa suoraan: ”Miks helvetissä panemisen pitää tuntua niin hyvältä.” Se kertoo myös siitä, mikä kaikki voi vaikuttaa haluun tai haluttomuuteen. Halusta voi seurata raskaus tai sitten ei, ja raskaanakin on haluja. Siitäkin romaanista voi lukea.

Mietin paljon romaanin sisaruusteemaa, sellaista, joka ei edellytä yhteisiä vanhempia. Eevan ja Sirkun suhde jännitteineenkin kertoo siitä arvosta, että on ihmisiä, joihin sitoo yhteinen historia. Sillä voi selvitä pahimmista, jos niin antaa tapahtua.

”Oikeastaan haluaisin soittaa Sirkulle. Haluaisin soittaa ja kertoa, että kun vedän leikkauskäsineet sormiini, minusta tulee samalla vähän enemmän, siltä se tuntuu, ja aina silloin, hetken, ajattelen isää.

Sirkku tietäisi mitä se merkitsee.

Se seisoi eilen kadulla edessäni, ja sen takissa oli vihreällä pohjalla ruskeat napit, nappien välissä kangas rakoili vatsan päällä. Se on raskaana, ne asuvat lähellä meitä, ja se sanoi, että sillä on ollut ikävä.”

Susanne Maude

Ennen kuin unohdat

Gummerus 2020

romaani

364 sivua.

Sain ennakkokappaleen kustantajalta; kirja ilmestyy 21.9.2020.

(Minä niin toivoisin, että tästä kirjasta tehtäisiin tv-sarja. Minulla on jo roolitusehdotus: Eeva (Satu Tuuli Karhu), Sirkku (Anna Airola), Matti (Olli Riipinen), Lasse (Paavo Kinnunen).)

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kristina Carlson: Eunukki

Kristina Carlsonin lyhyt romaani Eunukki (Otava 2020) on kunnianosoitus elämälle. Kirjassa kertoo vuonna 1120 seitsemänkymmentä vuotta täyttänyt eunukki, joka ilmaisee lähestymistavan: ”En puhu, ajattelen vain.”

”Kaikenlaista voi suustaan päästellä. Viisasta ja tyhmää.”

Voisi ajatella, että elämää ja kuolemaa vatvova vanhus harhailee sisäisessä puheessaan summamutikassa. Tunnen kuitenkin tarinoinnin tarkoituksenmukaisuuden, samanarvoisuuden eetoksen, vaikka eunukin kuvaama (ja meidän) maailma täyttyy eriarvoisuudesta. Valta ja taloudellinen eriarvoisuus vaikuttavat yksilöiden elämään ja valintoihin, ja eunukki on siinä suhteessa uhri. Hän on asemaa vailla, välitilan henkilö, eikä hän ole mies eikä nainen. Välitilaa muistuttaa myös kerronta: eunukin pulinassa sekoittuvat arkipäiväisyydet, muistot, mielleyhtymät ja aforismit.

”Ajattelen omia ajatuksiani eikä kukaan ajattele minua.”

Poimin tiiviistä romaanista useita teemoja, etenkin nämä ikuiset: rakkaus ja kuolema. Rakkautta voikin lähestyä epätavallisesta kulmasta, sillä eunukilla ei ole mahdollisuuksia perinteiseen lihalliseen rakkauteen tai rakkauteen jälkeläisiä kohtaan. Silloin vaalitaan tunteita elämään itseensä tai ystävään, ystäviin. Sen sijaan kuolema on kaikille sama, lopullinen luopuminen. Siinä ehkä lohduttaa ajatus jokaisessa lymyävästä, näkymättömästä kuolemattomuussikiöstä. Silti perimmäistä yksinäisyyttä ei voi kukaan välttää.

”Ajattelin, ettei kannata koko elämäänsä kielen päällä kuljettaa.”

Karlsonin kirjasta voisi poimia kymmeniä hienoja kiteytyksiä. Loppusivu vahvistaa tunnetta, että vaikutteita kirjaan on kerätty vanhasta kiinalaisesta kirjallisuudesta. Miksi siis vuonna 2020 tarvitaan suomalainen versio? Siksi että on paljon, mikä ei ihmisessä tai maailmassa muutu mutta josta täytyy muistuttaa – jota täytyy muistella ja muistaa.

” – – muisteleminen on tulevaisuudelta varastamista.”

Eunukki on kirkasta tekstiä. Joitain huutomerkkejä haluaisin väistellä, mutta muuten nautin kirjan kielestä ja sen tuomista rauhoittumisen hetkistä. Etenkin pidän arkisen ja ajatelmallisuuden vaihtelusta. Pelkään kyllä, että eunukin hiljainen tarinointi voi nopeasti unohtua muun proosatarjonnan pauhussa. Silti: mielelläni valitsen lukemistoni lomaan tällaista lyhyttä pysähtymisproosaa.

”Ajattelemisen ajatteleminen on myös sen ajattelemista mitä joskus ehkä ajattelin, jos ylipäänsä ajattelin. Jos ylipäänsä muistan.”

Kristina Carlson

Eunukki

Otava 2020

pienoisromaani

44 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa mm. Kulttuuri kukoistaa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Delia Owens: Suon villi laulu

Otsikon nähtyäni ailahti: onpa kaunis nimi kirjalle, Suon villi laulu (WSOY 2020). Sitten silmäilin taustatietoja, joiden mukaan kirja on jenkkimenestys ja siirtymässä leffaksi, vaikka odotukset kirjalle eivät olleet järin suuret, osin kai siksi, että esikoiskirjailija Delia Owens on eläkeikäinen biologi.

Ennakkoon arvuuttelin, olisikohan tässä romaanissa jotain suohon liittyvää myyttistä alisen-ylisen rajapintaa, unohtumatonta, tajun ylittävää, mieltä kiertävää. Ei, sitä ei Owensin romaani minulle tarjoa vaan parhaimmillaan konkreettista soista miljöötä. Romaanin hienot kuvaukset marskimaasta ja rämeisestä maisemasta meren pohjukassa ihastuttavat minua. Niissä biologi-kirjailijan tarkkanäköisyys tulee oikeutetusti esille.

”Laguunissa haisi yhtä aikaa sekä elämä että kuolema, toivo ja tuho kietoutuivat orgaanisesti yhteen. Sammakot kurnuttivat. Hän katseli alakuloisena, miten tulikärpäset kirjoivat yötä. Hän ei koskaan kerännyt niitä purkkiin; elävistä olennoista oppi enemmän, kun niitä ei pane purkkiin.”

Luontoyhteys liittyy kiinteästi romaanin päähenkilöön Kyaan. Olosuhteiden pakosta asuinmökin suoympäristö on hänelle ainoa kiintopiste elämässä, ja silloin eläinten, eliöiden ja luontoilmiöiden seuraaminen ja tallentaminen antavat merkityksen yksinäiseen elämään. Monesta syystä eristettynä ja eristyksissä Kya saa oppinsa ihmissuhteisiin luonnonvalinnasta ja luonnosta kuten tulikärpäsistä ja rukoilijasirkoista. Eihän se anna inhimillisesti hääppöistä kuvaa esimerkiksi sukupuolisuhteista tai keinoista suojautua hylkäämiseltä tai peloilta.

Romaani etenee pitkälti kahta aikatasoa vuorotellen, eli samalla kerrotaan Kyan kasvutarina 1950-luvulta lähtien ja paikallisen komistuksen kuolinsyyntutkinta 1969. Kya tunnetaan seudulla nimellä Rämelikka. Tytön masentunut äiti jättää perheen, alkoholisti-isä häviää jonnekin, ja sitä ennen vanhemmat sisarukset ovat karanneet omille teilleen. Alle 10-vuotias tyttö jää erakkona selviämään omin päin. Se ei ympäristöä erityisesti kiinnosta, koska kyse on valkoisen roskaväen jälkeläisestä. Tyttö on kuitenkin välkky ja lahjakas, kasvaessaan kaunistuu ja harjoittaa taiteilija-tutkija-ominaisuuksiaan. Ja rakastuu kahdesti – pettyy yhtä monesti.

wp-1598166901072.jpg

Siispä se juonesta, jossa on minulle liikaa jenkkihenkistä ilmeistä tunteisiin vetoavuutta. Miksei riitä rämelikkuus, miksi erityislahjakkuus runovärssyineen? Miksi susilapsityyppistä selviytymisromantisointia? Miksi tyttökirjaklisee lapsuudenystävyysrakkaudesta?

No, onhan Kyan kauhistuttavassa heitteillejätössä ja pärjäämiskeinoissa päivittelemistä. Silti tökkivät ulkonäköihailut ja päähenkilön kiitetyksi luontokirjailijaksi päätyminen. En ole amerikkalaisten oikeussalikuvausten ystävä, enkä tälläkään kertaa alkanut niitä kaveeraamaan. Rikostutkinnan uskottavuus on niin ja näin, ja samaa voin sanoa muusta. Myönnän kyllä auliisti Owenin onnistuvan luonnehtimaan kipeästi yksinäisyyden ja pettymyksen karvaita kokemuksia.

”Kuu jos joku ymmärsi yksinäisyyttä.
Kya palasi sammakonpoikasten tuttujen vaiheiden ja tanssivien tulikärpästen ääreen, yhä syvemmälle sanattoman erämaan syvyyksiin. Luontoon, joka tuntui tarjoavan ainoan vakaana säilyvän perustan.”

Jotain siis jää kirjasta puuttumaan. Tulee myös tunne, että kirja oli saatava kiireellä päätökseen ja Kyan elinkaari kasaan loppuylläreineen. Kyllä Suon villi laulu on juoneen ja henkilöön viihteisen vetävästi vievä, ja siksi uskon monen tempautuvan erikoisen kasvutarinan kipukohtiin, rakkaussuruihin ja murhatutkinnan jännitysmomentteihin. Ja pystyn hyvin kuvittelemaan, miten notkeasti kirja taipuu elokuvaksi.

Delia Owens
Suon villi laulu
suomentanut Maria Lyytinen
WSOY 2020
285 sivua eKirjana.
Luin Bookbeatissa.

Muualla: Leena Lumi, Lumiomena, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka ja Kirjaluotsi.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

Keväällä kuuntelin Antti Holman äänipakinoita oopperasta. Naureskelin. Nautin siitä, miten henkilökohtainen, aihe, tieto ja sananasettelunäppäryys muodostavat omaperäisen kokonaisuuden. Olen huvittunut myös Holman neuvonta-podcastista ja YouTube-videoista.

Eli fanitan juuri sitä helppoheikkistä mediapellehahmoa, jota kirjan Kaikki elämästä(ni) (Otava 2020) ”Antti Holma” vihaa. Kirja luokitellaan romaaniksi ja elämäkerraksi. Olen väsynyt autofiktiosta vääntämiseen, joten olkoot minun puolesta totta tai ei, vaikka moni juttu voi tuntua mediasta ennestään tutulta tai avoimelta tilitykseltä. Menkööt samaan syssyyn vielä kirjan muuntautumiskykyiset henkilöt Saatana ja Jumalakin. Mutta autofiktiostakin kirjassa heitellään:

”Otto kertoi viime viikolla osallistuneensa kirjallisuustapahtumaan pienkustantamon markkinoinnissa työskentelevän hoitonsa kanssa ja järkyttyneensä siitä, että paneelissa oli ollut kaksi vastajulkaissutta YouTube-tähteä ja joku hänelle tuntematon nuorisoidoli puhumassa autofiktiosta, vaikkei yksikään heistä edes tiennyt, mitä termi sisältää tai voi sisältää.”

Holman kirjassa vilisee lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden kokemuksia, ystäviä, seksikumppaneita ja työasioita. Se kertoo kirjoittajan tekstintuottamiskammosta, urapettymyksestä, pakoilukeinoista ja pitkälti alamailla haahuilevista mielialoista. Erilaiset pelot ja häpeät painavat, eikä itseironia eikä komiikantaju peitä haurautta. Kirjassa vuorottelevat herkkyys, hulvattomuus ja tympeys. Kyynisyyttä huokuva henki kirjan loppua lukuunottamatta kertoo joko kertojan masennuksesta tai muusta. Roisius on välillä itsetarkoituksellista, ja kerronnan poukkoileva hapuilevuus joko harkittu tehokeino tai muuten kertojan sisäisen kaaoksen aito kuva. Joka tapauksessa: Holman katse itseensä ja ympärilleen on pitkälti armoton.

Kirjassa on kaari, harkittu rakenne, mutta monet luvut toimivat myös pakinanomaisesti. Äänikirjaksi se myös sopii, koska kirjailija lukee tekstiään paisuttelematta mutta sopivasti sävyttäen. Ja itse asiassa kirjassa on sellaista, mihin kertoja on tähdännyt, mutta minkä hän omista teksteistään kieltää ja myöntää:

”Kirjoitan, että hänellä on uskomaton taito olla banaali ja ylevä yhtä aikaa ja että olen tavoitellut jotakin vastaavaa aina, mutta jäänyt jumiin alatyyliin ja keskeneräisiin ajatuksiin.”

Alkupuoli naurattaa niin, että kuuntelu ulkoilun aikana saattaa näyttää ulkopuolisesta siltä, että tasapainoton henkilö siinä hörähtelee häiriintyneesti. Kirja kipeytyy ja vakavoituu loppua kohti, joten loppupuolen rakkauskirjetyyli lämmittää. Muikeasti loppuratkaisu paljastaa kertojan homohäpeän alkujuuret, mikä samalla perustelee paljon muutakin: Holman totuuksiin sotkeutuu vilkas mielikuvitus. Se on kirjan voima vetävän verbaliikan ohella. Ja lempeä lopetus.

Antti Holma

Kaiki elämästä(ni)

Otava 2020

elämäkerta/romaani

äänikirjana 8 t 23 minuuttia, lukijana Antti Holma.

Kuuntelin BookBeatissa. Sain myös kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani