Kuukausittainen arkisto:maaliskuu 2014

30 maaliskuun, 2014 · 9:08 am

Dekkarimaaliskuu & lue novelli

Maaliskuun yhtenä kirjateemanani on ollut jännitys. Se liittyy osin Blogat Teamin kampanjaan, jonka johdosta blogini lukijat voivat lukea maalis-huhtikuun ajan ilmaiseksi verkossa Antti Tuomaisen uutuusnovellin Juntunen. Ilmaislukuun tarvitset tunnuksen MAALISKUU, ja novellin lataamiseen pääset tällä linkillä Elisa Kirjat -sivulle.

Novellista en paljastele enempää kuin sen, että Tuomainen on lähtökohdiltaan dekkaristi minun makuuni siinä mielessä, että hän tarinoi henkilöt edellä ja on kielellisesti hiotun hallittu. Romaaneissa on ollut hieman verikekkereidenkin piirteitä, mutta aina päähenkilön psykologia on jutun lähtökohtana. Näin on tässäkin novellissa, jossa Juntunen…Juntunen

Tämän kuukauden rikoslinjaan sopii myös edellinen postaukseni tiukan saksalaiskertojan Syyllisyys-kokoelmasta, vaikkei se varsinaista dekkarikirjallisuutta olekaan. Teemaan osuu ja uppoaa Kati Hiekkapellon toinen ja erittäin onnistunut osa Anna Fekete -sarjaa, Suojattomat. Ruotsalainen Varistyttö on puolestaan tehokkaasti markkinoitu väkivaltagalleria, joka jakaa mielipiteitä: osa lukijoista on innostunut ja koukuttunut, jotkut ovat marisseet laskelmoinnista. Lisäksi ahmaisin juuri helmi-maaliskuun vaihteessa vuoden Johtolanka-palkitun Timo Sandbergin kiinnostavan kieltolakidekkarin.

Kuukauden viimeisin poliisiromaanikokemukseni on tanskalaissisarusten Lotte & Sören Hammerin Yksinäisten sydänten kerho (suom. Sanna Manninen, Bazar 2013). Kirjailijoiden ensimmäinen dekkari Saastat oli voimakas kokemus vaikean aiheen monipuolisen kuvauksen vuoksi. Rikostutkija Simonsen tuli siinä esitellyksi ja kiinnostavaksi havaittua. Tässä uusimmassa suomennoksessa päähenkilö ja hänen työporukkansa sekä lähipiirinsä saavat uusia sävyjä.

Simonsen sulki silmänsä hetkeksi ja siirtyi ajatuksissaan kauas menneisyyteen. Sitten hän palasi taas nykyaikaan ja sanoi hiljaa:
– Ja kuka se sinä olet?

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei Yksinäisten sydänten kerholta kannata odottaa, eikä varsinaisessa rikostutkinnassa erityisesti edetä, joten teho perustuu – yllätys, yllätys – henkilökuvaukseen. Tyypit irtoavat kaavoista, ja hahmoista kehittyy haavoittuvia, epävarmoja ja elävän ailahtelevia. Yhtenä teemana on menneisyys ja se, miten se vaikuttaa ja puskee väkisin pintaan. Nykyisen elämänmenon rinnalla tuntuu 1970-luvun jännittynyt ilmapiiri. Hienoisen tyhjäkäynnin voi hyvin sulattaa, sillä kokonaisuutena kirja on kelpo lukuromaani. Ja parhaaseen sarjakirjatyyliin se pakottaa seuraamaan Simonsenin tulevia vaiheita.Yksinäisten sydänten kerho

Maaliskuu kääntyy pian huhtikuuksi, jossa yhtenä teemanani ovat vanhat kirjat, menneen muistaminen ja menneet ajat. Onko vanhassa vara parempi?

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Avainsanat: , , , , ,

29 maaliskuun, 2014 · 5:54 pm

Tylytystä tehokkaasti

Surullisia ajattelemattomuuksia, suunniteltuja pahantekoja ja onnettomia yhteensattumia on kirjannut Ferdinand von Schirach kertomuskokoelmaan Syyllisyys (suom. Raija Nylander, Atena 2014). Puolustusasianajaja-kirjailija on niukkasanainen prosaisti, joka toteaa tapahtumat. Tyyli tulee oikeussaliasiakirjojen maailmasta. Riittääkö se kiinnostamaan ja jatkamaan lukemista parin tarinan jälkeen? Kyllä, tylytys vaatii jatkamaan. Karu tarinointi pakottaa tarkistamaan, minkälainen case on seuraava rikosraportti.

Lukiessa tulee olo, ettei kertojan ilme värähdä, tuli mitä tuli. Kaava on lyhyissä kertomuksissa lähes sama: rikoksentekijään tai uhriin zoomaten kerrotaan etäiseen tapaan tapahtumien kulku, joitain taustoitetaan enemmän, toisia vähemmän. Usein lopun niittaa tapaukseen liittyvä minäkertojalakimies. Hänen välityksellään pääsee pohtimaan, toteutuuko oikeus ja miten liukuvaa tuomarointi voi olla.

Tyynen tylystä murhemaisemasta erottaa ihmisten tunnepuolen, joka on jäänyt olosuhteiden tai kanssaihmisten varjostamaksi. Selittely ei auta, kun asiat ovat liukuneet vinoon. Yhden kertomuksen lomaan on kirjattu kokoelman johtolanka:

Tietenkään tuomareiden ei tarvitse tuntea syytetyn motiiveja voidakseen langettaa tuomion. Mutta he haluavat tietää, miksi ihmiset tekevät sitä mitä tekevät. Ja vain jos he ymmärtävät sen, he voivat rangaista syytettyä hänen syyllisyytensä mukaan. Jos he eivät ymmärrä sitä, tuomiosta tulee yleensä aina ankarampi.

Ymmärtää voi, ei hyväksyä – vai miten sanotaan? Ferdinand von Schirach kaikessa eleettömyydessään haluaa näyttää heikkojen, surullisten ja monimutkaisten syiden verkon. Välillä minua pistää myötätunto, välillä kipu, suru tai voimattomuus: voi elämää, voi ihmisiä. Edellinen kokoelma Rikoksia on samantapainen, mutta se ehkä vielä hakee linjaansa. Tämä kokoelma vetää aika totiseksi mutta on myös näyttö tiukasta, otteeseen ottavasta kerronnasta.Syyllisyys

Syyllisyys-kertomuksissa on tasa-arvon henki: kuka tahansa, missä tahansa asemassa tai iässä, voi tehdä rikoksen tai olla sen kohde. ”Tarve” kuvaa hyväosaista tyhjyyttä, mikä täytetään rikkeillä. ”Lumi” on yksi vaikuttavimmista: eri tavalla syrjässä olevat tekevät tai peittävät rikoksia suojellakseen viatonta syntymätöntä. ”Avain” on hetkittäin jopa tragikoomisia hetkiä tallentava tarina siitä, miten kaikki voi mennä pieleen ja silti porukan ääliöin selviytyy. Hyytäviä ovat kaltoinkohtelun kuvat novelleissa ”Yksin” ja ”Hyvitys”.

Kokoelma on sopivan lyhyt, 15 napakkaa tarinaa yhden sanan osuvin otsikoin; annos on riittävä, enempää ei ehkä kestäisikään. Nämä rikostarinat eivät ole dekkariviihdettä, nämä tarjoavat kylmää kyytiä ihmisen mutkikkaaseen matkaan. Tavallisille ihmisille sattuu ikäviä. Se sattuu.

PS. Muita lukukokemuksia Syyllisyydestä: ainakin Leena Lumi muutamia novelleja esitellen ja Café pour les idiots oivaltavasti kerrontatapaa pohtien.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

26 maaliskuun, 2014 · 6:55 pm

Suojantarpeita

Sammy lähti ulos. Aurinko häikäisi. Päivä oli ollut selvästikin hieno. Tuulen kevyet sipaisut kasvoilla tuntuivat ihmeen lämpimiltä. Hän hidasti vauhtiaan erään talon kohdalla. Sen pihalla hän näki lapsia hiihtämässä, aikuisia kantamassa omia suksiaan varastoon vartalonmyötäisissä hiihtoasuissaan, pihalla kenotti hauskasti sulanut lumiukko. Näky houkutteli Sammya yhtäaikaisella eksoottisuudellaan ja arkisuudellaan, hän tunsi voimakasta tarvetta mennä mukaan, olla osa tätä omituista maata ja sen tapoja, olla osa tuota onnellista perhettä.

Onnellisia perheitä tai onnellisia ihmisiä ei ole Kati Hiekkapellon rikosromaanissa Suojattomat (Otava 2014). Haaveita ja ikävää on senkin edestä. Muutaman murhan selvittäminen on romaanin päärunko, mutta kaikkiaan se kertoo eronneista, karanneista, yksinäisistä, etääntyneistä, syrjäytyneistä, narkkareista ja maahanmuuttajista.

Viime vuonna ilmestyneessä Hiekkapellon esikoisromaanissa Kolibri on hyvällä alulla uudenlainen päähenkilö, serbialaisunkarilaistaustainen Anna Fekete ja hänen poliisityöyhteisönsä. Tässä toisessa romaanissa ovat monet esikoisen lastentaudit parantuneet, ja tuloksena on kielellisesti joustava, rakenteeltaan sujuva ja henkilökuvaukseltaan toimiva kokonaisuus. Dekkarissa juonen pitää kaapata lukija ja tapahtumien keriytyä kiinnostavasti, ja hyvinhän sekin onnistuu.Suojattomat

Annan työ- ja yksityiselämä saavat kummatkin paljon tilaa, ja näin Annan persoona vahvistuu. Tässä osassa päähenkilöä jäytää yhä pahemmin juurettomuus, ja se tuottaa koko kirjaan alakulon vireen. Kotimaasta lapsena muuttaneen välitila ja murhe vellovat, eikä ratkaisua löydy, sillä lapsuuden synnyinmaa ja perhe ovat muuttuneet, eivätkä maamiesten, etenkään miesten, asenteet vastaa omia arvoja. Annan sisäänpäinkääntyneisyys sekä kiehtoo että raivostuttaa. Hitusen avautumista ja onnea hänelle soisin.

Annan osaksi lankeaa romaanissa selviytyjämamun rooli, vaikkakin eristäytyvä, raskasmielinen temperamentti rinnastuu ihan sisusuomalaisiin. Annaan peilautuvat kirjan kaksi aivan vastakkaisissa tilanteissa olevaa ulkomaalaistaustaista henkilöä. Unkarilainen au-pair on vapaaehtoisesti väliaikaisesti Suomessa ja suhtautumistavaltaan liihottelevan kevyt, kun taas rikosepäilty huumesotkuinen Sammy on epätoivoinen, luovuttamisuhan alla pakoileva Pakistanin kristitty, kotimaassaan kuoleman oma.

Hiekkapellon kirjat voi perustellusti niputtaa yhteiskunnallisten dekkareiden lokeroon. Tässä osassa maahanmuuttopolitiikka ja syrjäytymisen vaarat ovat isossa osassa. Annan kollegan Eskon rooli onneksi monipuolistuu siinä samalla, sillä sarjan ensimmäisessä osassa tämä känniäijä sai kantaa raskasta kliseviittaa. Eskon rasistisuutta ja rasittavuutta rikotaan muilla puolilla, esimerkiksi paukahtaa ponnekasta pohdintaa, jonka laukaisee uhka jengisotien saapumisesta Suomeen.

Suomen kaupunkien lähiöissä oli jo vuosikausia tikittänyt aikapommi: toisen polven syrjäytyneet maahanmuuttajanuoret, joiden elämäntavat ja moraali eivät ammentaneet heidän vanhempiensa uuden sen enempää kuin vanhankaan kotimaan parhaista puolista. Silti musta huppari tuntui yllättäneen kaikki kuin äkisti noussut ukkonen. Poliisit tuijottivat sitä epäuskoisina, ilmassa kihisi sähköinen jännitys, Esko tunsi sen väreilyn ihollaan. Näiden hupparityyppien tulevaisuuden unelmissa ei siintänyt koulunpenkki ja alipalkattu paskatyöpaikka. Näille tyypeille tämä yhteiskunta ei ollut onnistunut tarjoamaan mitään kiinnostavaa vaan päinvastoin: yhteiskunta oli onnistunut sysäämään heidät syrjään.

Dekkari jolkottaa kuin pohjoinen poro, kun sillä on varmaotteinen ohjastaja. Hyvä on, vertaus on kehno, kun vasta Oulun leveyksillä liikutaan. Koska kirjassa fokusoidaan muutamaan henkilöön, se pysyy jäntevänä, vaikka sanottavaa on kirjavasti monenmoisesta suojattomuudesta. Onnistuneesta sarjakirjasta kertoo se, että kuvittelen Annan seuraavia käänteitä, ja Eskonkin. Toivottavasti ensi vuonna tavataan!

PS. Tyytyväisiä lukijoita näyttää olevan muissakin blogeissa, esimerkiksi Lukutoukan kulttuuroblogi ja Kirjavalas.

– –
Sain Suojattomat Blogat Teamiltä e-kirjana (Elisa Kirja).

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

24 maaliskuun, 2014 · 4:35 pm

Muumikirjat ja minä -haaste

Kotimaiset kirjabloggarit kierrättävät lukuhaastetta Tove Janssonin juhlavuoden merkeissä. Kiitos Erjalle haasteesta! Tehtävä ei ole helppo, sillä hämäläisen maalaislapsen kirjahyllyyn Muumit eivät eksyneet, vaikka valveutunut setäni pitikin minut hyvin kärkikirjoissa.

Lähimarketissa on Muumi-versioita joka lähtöön.

Lähimarketissa on Muumi-versioita joka lähtöön.

Luin Muumeja vasta parikymppisenä, osin kotimaisen kirjallisuuden opiskeluun liittyen. Turun ylioppilastalon kolmannen kerroksen asuinkopperossani kaikui alakerran discon pauhu, jonka kovan kompin tahdissa luin klassikoita sieltä ja täältä, jokusen Muuminkin. Suhtauduin niiden maailmaan ristiriitaisesti, en saanut kunnon otetta, sillä oman lapsuuden läheisyys teki minut epävarmaksi: ovatko Muumit lapsille, aikuisille vai siihen väliin, ja mihin minä kuulun?

Esikoisen odotuksen tienoilla ostin isälleni kirjan Muumipappa ja meri. Leikkisäksi isänpäivälahjaksi tarkoitetun kirjan luin ensin itse, ja taas ristiriita, uudenlainen, heräsi: miten sopii omalle isälleni kirja, jossa turhautuneen seikkailijaisän itsekäs touhukkuus ajaa vaimon psykoosiin ja lapset vaeltelemaan saarelle lähes huolenpitoa vailla. Sisältö ei ollutkaan sellainen idylli tai isäylistys kuin päältä näytti.

Siinäpä Muumien vetovoima onkin. Pinnalla eletään satua, jossa mielikuvitukselliset hahmot törmäilevät tilanteesta toiseen. He eivät kuitenkaan elä vain ”kaikki hyvin” -fantasiamaailmassa, vaan päätyvät konflikteihin ja epäloogisuuksiin, joita selvitellään epätäydellisesti. Kuitenkin luottamus ”kukin elää tavallaan” -henkisesti kantaa. Jokaisen outouden hyväksyminen lohduttaa.

Arjessa pyyhitään liat ja pölyt sekä hörppäistään vahvistavat kahvit muumeittain.

Arjessa pyyhitään liat ja pölyt sekä hörppäistään vahvistavat kahvit muumeilla.

Lapsieni käsissä kuvakirjat Kuinkas sitten kävikään? ja Kuka lohduttaisi nyytiä? sekä Muumi-sarjakuvat ja -tarinat rispaantuivat repaleisiksi. Merkittävin muumikokemukseni on kuitenkin syntynyt 1990-luvun loppupuolella piirrossarjan ansiosta. Sitä seurasin pienten poikieni kanssa tiiviisti. Dubattu toteutus toimi kaikenikäisille ja ihailin tarinoita, joiden juonenkäänteet ja hahmot eivät toteuttaneet totuttuja kaavoja.

Järisyttäviä hetkiä koimme jaksossa, jossa Muumipeikko taiottiin kummituseläimeksi. Sohvallinen meitä kauhistui ja itki, kun muumipoika muuttui tunnistamattomaksi ja vasta pienellä viiveellä Muumimamma tunnisti hänet tiukasti silmiin katsoen. Kohtaus riipii vieläkin. Poikani siitä selvisivät sylillä ja selittelyllä, minä vuosien jälkeen yhä kipuilen sen kanssa, miten välittömästi tunnistan (= hyväksyn ehdoitta rakkaudella) muotoaan muuttavat lapseni. Muumimamman katse, kaikkien vanhempien haaste.

Myhäilevä mamma tavarataivaassa. Kun piirrossarjaa moitittiin kömpelöksi, Tove Jansson pahastui, sillä hänestä se onnistui, koska se tuotti iloa miljoonille lapsille.

Myhäilevä mamma tavarataivaassa. Kun piirrossarjaa moitittiin kömpelöksi, Tove Jansson pahastui, sillä hänestä se onnistui, koska se tuotti iloa miljoonille lapsille.

Omakohtaista muumailukokemusta haettiin, sen jaoin ja pääsin aikamatkalle. Seuraavat Muumi-muistelijat olkoon Arja (Kulttuuri kukoistaa), Susa (Järjellä ja tunteella) ja Krista (Lukutoukan kulttuuriblogi).

Haasteen säännöt ovat:
– Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
– Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
– Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, haaste, Kirjallisuus, Sekalaista

Avainsanat:

22 maaliskuun, 2014 · 8:15 am

Isäpäiväkirja

Miten käy, kun miehen etunimi vaihtuu ”isään”? Petri Vartiaisen esikoisteos Isäasentoja (Otava 2014) kuvaa kasvavan perheen isän päähänputkahduksia, ja tuloksena on sokkeloinen miehuuden ja isyyden selostus. Paljolti siinä on äijäilyn purkua: kertojaisä on työn ja kodin paineiden saartama, puolison odotusten hämmentämä, siittäjävelvollisuusväsynyt ja vastuu-uupunut. Päähenkilö haluaa olla hyvä vanhempi ja puoliso, hän on pehmo-opit sisäistänyt ja jatkuvaa huonoa omaatuntoa poteva kodinhenki – aivan kuin niin monet kodinhengettäret. Kaiken se kärsii, sillä kokonaisuutta kannattelee luja rakkaus.

Isän velvollisuudentunto on niin voimakas, että jokainen käytännön askare lykkääntyy. Isä istuu, kävelee, juoksee, ryömii, nukkuu, valvoo ja syö lasten kanssa. Nurmikko on leikkaamatta, pihalamppu pimeänä, vaatehuoneen ovi narisee.
En minä ehdi.
Kun viimein iltayöstä lastenkamari hiljenee, hiivin varovasti huoneesta, suljen oven ja retkahdan olohuoneen sohvalle taintunein ilmein. Veera muistuttaa käytännön askareista. Hän itse pyykkää ja vaikka mitä. Isä minussa ei jaksa vastata, vaikka olisi jaksettava äitimyyttiä enemmän.

Kerronnassa on kiintoisa kikka: minäkertoja kertoo usein kolmannessa persoonassa isästä, kuin omasta ruumiistaan irtautuneesta roolihahmosta. Lukiessa tulee välillä tirkistelyolo ja väkisinkin sotken minäkertojan kirjailijaan. Näin voi olla oikeasti tai sitten ei, sellaista on kirjallisuus.

Uskon, että Isäasentoja vetoaa pikkulapsiperheiden isiin ja äiteihin, koska sen avulla pääsee peilaamaan omia ajatuksia, asenteita ja toimintatapoja. Vartiainen tarjoilee rehellistä tunnetta. Osin havaintoheittely vaikuttaa naiivilta, mutta oletettavasti tavoitteena on, että nyt sanotaan asioita ääneen. Pikkulapsiaikani on jo mennyt, joten etäisyyden päästä huomaan tarkastelevani sisältöä lempeän tätimäisesti, tekee mieli taputtaa kertojaa poskelle ja sanoa, kyllä se siitä (ja pahenee, odotapa vaan, kun lapset ovat murrosiässä).isäasentoja

Kirja on välillä kovin rasittava, mutta ymmärrän luonnosmaisuuden tarkoituksen. Höpertely tukee sisältöä, tunnekaaoksen tavoittamista. Onneksi kirja on lyhyt, pitempää vellontaa ei olisi jaksanut. Juonta ei juuri ole, vaan päiväkirjamaista tilitystä, joskin tiiviisti. Pääosassa ovat minäkertojan oman elämän fragmentit. Yksi kirjan osa kertoo muista suvun isistä, jotka ovat verrokkeja, vastakohtia ja aikamatkoja minäkertojalle. Kertojan oma isä ilmestyy sieltä täältä isoisänä, sukupolvien lenkkinä ja ”maasta sinä olet tullut” -muistuttajana.

Tekstiin töksähtää ”runollisuutta”, kirjaviittauksia ja kuin-vertauksia. Aforistisuus on välillä iskevää: ”Isä lukee ajattelematta. Lapsi osaa ajatella lukematta.” On joukossa itseironiaakin. Kun minäkertojaopettaja kaunopuheisesti esitelmöi yläkoulun murkkupojille oikeasta tavasta suhtautua naiseen ja rakasteluun, takarivin hormonihemmojen vastaus on: ”Siis vittu, suomeks, kiitos!”

PS. Isäasentoja houkuttaa omakohtaiseen loppuhuipennukseen.

”Ristiäisissä vauva saa nimen Lassi. Siitä alkaa kuvittelu: millainen hänestä tulee, millaisia samannimisiä tunnetaan ja millaisia he ovat.”

Yhden kaiman olen synnyttänyt. Ensimmäisen ikävuoden hän epäviihtymyksessään itki, leikki-ikäisenä tutki ja pohti, pulppusi sisäisen elämän saloja. Kouluikäisenä hän upposi ajatuksiinsa, luki, pikkuveljellekin ääneen kolme tiiliskivi-Potteria. Murkkuna mustuivat vaatteet ja aatteet, teinin pimeä taiteaika tuntui kovin pitkältä. Täysi-ikäisenä tie kohti itseä jatkuu, alussa vasta, edessä paljon – kuvittelulle jää yhä tilaa.

Pojalla on isä, pojasta ehkä joskus tulee isä. Kiertokulkuahan se.

Pojalla on isä, pojasta ehkä joskus tulee isä. Kiertokulkuahan se.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

19 maaliskuun, 2014 · 10:03 am

Minna Canthin päivänä

Tasa-arvon päivänä liputetaan Minna Canthille (1844–1897). Tänään täyttyy hänen syntymästään 170 vuotta. Canth oli varsinainen monitoiminainen ja urien aukoja: kauppias, yksinhuoltaja, monialainen kirjoittaja ja kirjallisen salongin emäntä. Hän puolusti vähäosaisia, puuttui naisen osan epäkohtiin ja taisteli viinapirun vaikutuksia vastaan. Hänelle tärkeät asiat siirtyivät kirjalliseen tuotantoon.

Kuva: V. Barsokevitsch: Kirjailija Minna Canth 50-vuotispäivänään 1894

Kirjailija Minna Canth 50-vuotispäivänään 1894. Kuva: V. Barsokevitsch

Canthin näytelmiä esitetään yhä nyky-yhteyksiä ja tuoreita kulmia löytäen, joten kiinnostuen tutkin proosan tarttumapintaa: luin e-kirjana julkaistun kokoelman Lyhyitä kertomuksia (Elisa Kirja 2012). Kertomukset ovat alun perin ilmestyneet pääosin lehdissä 1877–1895.

Canthin kerronnan rytmissä on rattoisaa viipyä. Sanailu ja virkerakenne ovat vanhahtavia –  ei haittaa. Katsantokulmassa on terävyyttä: Canth tarjoaa näkymää henkilöiden tuntemuksiin ja ajattelun tapaan. Canthin kristillinen vakaumus joko kuultaa taustalta tai pomppaa silmille, mikä välistä tuntuu kahlitsevan sanottua. Aikahan on ollut toinen, joten käsitellyt kysymykset ovat osin menneitä. Esimerkiksi kertomus, jossa 17-vuotiaden tyttöjen kauhea, tyrmistystä ja häpeää aiheuttava teko on puikkelehtiminen paljain jaloin Puijon rinteillä, tuntuu tapakulttuurin vuoksi aikansa eläneeltä. Kirjoitusaikana ei tytöille juuri mitään sallittu – ja sitten heräsin: eikä sallita nykyisinkään vielä samaa kuin pojille. Ja on kulttuureja, joissa tytön nilkan paljastaminen voi häpeän lisäksi tietää kuolemaa.

Canth on mestari asettelemaan kontrasteja. On niissä osoittelevuuttakin muttei aina aivan puhkipisteltynä. Usein vastakkainasettelut liittyvät säätyyn tai sukupuoleen tai sekä että. Kertomuksessa ”Laulaja” vastaparina on sairaalle äidilleen omistautunut tytär ja laulajana menestynyt kasvattipoika. Pikaisesti matalassa majassa poikkeava narsistinen laulajamies on oiva eriarvomittari: kelvotonkin mies voi menestyä ja toteuttaa itseään, mutta tytön ja naisen rajat ovat rajatut.

Vaikka oli niin pahankurinen poikana, ettei olisi luullut hänestä milloinkaan miestä tulevan…
Koulussa alennettu käytös, huomio välttävä, keskiarvo neljä…
Minulla sitävastoin aina parhaat numerot…
Mitäpä hyötyä minulla nyt siitä? Voimat ovat menneet, elämän halu poissa…
Jos olisin ollut niinkuin Albert? Lentänyt ulos maailmaan? Ei, – kuka silloin olisi hoitanut äitiä? Parempi näin. Tuhatta vertaa parempi!

Kertomusten naiset osin ainakin näennäisesti hyväksyvät arvot ja normit, joiden puristuksessa he ovat, mutta kyllä Canth soraääntä sekaan päästää. Nykylukija katsoo kertomuksia 2000-luvun emansipoitunein silmin ja lukee teksteistä ehkä jo sellaistakin, mikä ei ole ollut tarkoitus. Vaikkei tasa-arvo ole nyky-Suomessa täydellistä, on tyttöjen ja naisten toimintamahdollisuudet aivan toiset kuin yli 100 vuotta sitten – kiitos Canthin ja vastaavien tiennäyttäjien.

Kiinnostava on kertomus ”Mutta mitäs tapahtui”, sillä sen alaotsikko kertoo, että on kyse tekstivuoropuhelusta: ”Purjeita kuivaamassa” nimisen kertomuksen johdosta Juhani Ahon ”Lastuissa”. Kun Volmar-aviomies ystävänsä kanssa on purjehtimassa, minäkertojavaimo tapaa nuoruusihastuksensa Oton, jolta hän saa arvostavaa kohtelua ja tuntumaa aikalaisvirtauksiin:

Otto käänsi puheen toisaanne. Kysyi olinko lukenut Ibsenin uusinta teosta, Hedda Gableria. Minua hävetti. Enhän tiennyt, että semmoinen oli ilmestynytkään. Volmar tavallisesti lähetti sanomalehdet niin sukkelasti pois, ne kun olivat hänellä yhteiset Eeron kanssa, etten ehtinyt minä niitä vilkaistakaan. Eihän niissä mitään ollut, hän sitten minulle sanoi jok’ainoan kerran. Itse hän taas ei välittänyt kaunokirjallisuudesta tuon taivaallista. Hänen mielestään se kaikki oli vaan naisia ja nuorisoa varten. Täysi ikäisillä miehillä oli työtä tosissakin, ei heillä ollut aikaa semmoisiin joutaviin, hän sanoi.
– Mutta onhan Ottokin täysikäinen mies ja hän niin halusta seuraa kirjallisuutta, minä kerran muistutin.
– Mitäs hänestä puhut, vastasi Volmar. Otto on akkamainen –

Minäkertoja jää mörököllinsä luo, eli norjalaismestarin näytelmän toimintamallin mukaan ei edetä. Canthin tuntosarvet olivat kohollaan aikansa ilmiöihin, ja intertekstuaalinenkin hän oli – sekään ei siten ole vain aikamme kulttuurikuvioita.

Epätasaisessa Lyhyitä kertomuksia -kokoelmassa on mietittävää, aikansa elänyttä ja yhä kiinnostavaa. Canth pikemminkin tuikkaa tikulla silmään epäkohtia, ei näytä kovin radikaaleja korjausliikkeitä. Kuvattujen naisten ratkaisut ovat yleensä passiivisaggressiivisia ja kohdistuvat heihin itseensä alistumisena, hukuttautumisena tai vetäytymisenä.

Kaiken kaikkiaan oli terveellistä tehdä tämä aikamatka, sillä ajankuva on Canthin kertomuksissa tallennettu tarkasti. Se pelkästään on hyvä syy lukea tänään ja tulevaisuudessa tasa-arvon päivän esikuvaemäntää. Tutki myös muista kirjablogeista, miten Canthiin palataan: Minna-teemaa saattaa löytyä tänään ainakin blogeista Amman lukuhetki, Hemulin kirjahylly, Erjan lukupäiväkirja, Lumiomena, Koko lailla kirjallisesti, Kirjava kammari ja Kirjainten virrassa. Aamun Hesarissa ilmestynyt Mervi Kantokorven esittely uudesta Minna Canth -elämäkerrasta innostaa lukemaan naisesta lisää.

Mietityttää, miksi 100-vuotisjuhlapostimerkin Minna on puisevan miesmäiseksi kuvattu.

Mietityttää, miksi 100-vuotisjuhlapostimerkin Minna on puisevan miesmäiseksi kuvattu, kun valokuvissa hän on verevä nainen.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

17 maaliskuun, 2014 · 8:14 am

Toven 100 vuotta

Ateneumissa avautui juuri Tove Janssonin (1914 – 2001) 100-vuotisjuhlanäyttely. Monilahjakkuus halusi ennen kaikkea olla maalari – vaan kuinkas sitten kävikään?

Monumentaaliteos Juhlat kaupungissa koristaa ateneumin julkisivua. Tove Jansson vetää röökiä kuvan etuosassa.

Tove Janssonin monumentaaliteos Juhlat kaupungissa koristaa osuvasti Ateneumin julkisivua. Taiteilija itse vetää röökiä kuvan etuosassa.

Näyttely etenee kronologisesti ja kokoaa monipuolisesti kuvallista tuotantoa, jossa on maalauksia, piirustuksia, pilalehtikuvituksia, sarjakuvia, kirjankuvituksia ja Muumimaailma-rakennelmia. Kaikkiaan näyttelyssä on noin 600 työtä. Jansson on ollut käsittämättömän tuottelias –  ja valovoimainen. Jo vilkaisu Ateneumin alaportaikosta ylätasanteelle tekee iloiseksi ja haikeaksi: näyttelysalin ovipieleen heijastettu Tove tanssii välkkyvässä kaitafilmikuvassa lempisaarensa kalliolla riemukkaasti, ajasta vapaana.

Maalarina hän on epätasainen, mutta joukossa on paljon kiinnostavia töitä. Värimaailma, muotokieli, sivellintekniikka ja ilmaisutapa vaihtelevat vuosikymmenestä toiseen. Satumaiset fantasiamaisemat ovat silkkaa mielikuvitusfiestaa, monumentaaliteokset näyttäviä, kaupunkikuvat ilman ja tunnelman vangitsevia ja useat muotokuvat kohteen salaisuuden säilyttäviä. Lopputuotannon abstraktisuus ei tainnut olla taiteilijatavoitteissa ykkösenä. Aikanaan Janssonin maalauksia moitittiin liian tarinallisiksi, vaan onkohan niin, että juuri se viehättää nykykatsojaa eniten. Ainakin minua. Jo kuusikymppisenä hän lopetti maalaamisen, taisi Muumi-buumi kahmaista ajan ja energian.

Näyttelyinfo Ateneumisalissa on upeasti koottu: sekä opasselostus että kuvamateriaali on ajatuksella ja tunteella toteutettu (kuva: tiedotusmateriaali).

Näyttelyinfo Ateneumisalissa on upeasti koottu: sekä opasselostus että kuvamateriaali on ajatuksella ja tunteella toteutettu (kuva on otettu infotilaisuuden tiedotusmatriaalista).

Tuula Karjalaisen elämäkertakirja Tove Janssonista Tee työtä ja rakasta (Tammi 2013) avaa uusia näkymiä hänen taiteeseensa ja teksteihinsä. Karjalainen on koonnut näyttelyä kirjatyönsä yhteydessä, ja hänen kirjansa on siten myös mahtava itseopiskeluopas näyttelyyn.

Elämäkertakirja innosti palaamaan vanhoihin lukukokemuksiin ja luin uudelleen parinkymmenen vuoden tauon jälkeen kaksi Janssonin kokoelmaa. Niin kuvataiteessa kuin proosassakin Jansson poimi aiheita ja henkilöitä läheltä. Reilua peliä (blogissani 13.1.2014) luin kovin biografisesti. Seuraleikki (käsikirjoituksesta suomentanut Eila Pennanen, WSOY 1991) saa sekin lukuvinkkeleitä elämäkerrasta.

Seuraleikki

Seuraleikki (1991), kansikuva taitelijan

Loppupuolen novellit ”Karin, ystäväni” ja ”Matka Rivieralle” ovat teräviä perhe-erittelyjä. Jälkimmäisen tytär-äiti-suhde on ilmavasti esitetty: siinä on sekä pidätetyn kiukun turhautumia että lempeyttä. Yhdessä novellissa Reilua peliä -novelliromaanin Jonna ja Mari palaavat seuraamme, ja kauniisti taas kuvataan asioiden hyväksyminen toisen onneksi.

Kokoelma on hajanainen, mutta kyllä Jansson taitaa lyhytproosan. Jotkut novellit ovat ohikiitäviä verbaalikuvia, toiset henkilökuvia, joissa keveys ja kipeys kulkevat ripirinnan. Janssonin virke on selkeä. Hän kuvaa tapahtumien pintaa ja henkilöiden ajatuskulkuja. Selittelyyn ei ole tarvetta.

Avausnovelli ”Kirjeiltä Klaralta” on yksi suosikeistani. Se on ilkikurinen ja häijykin näkymä terävään tanttaan. Päähenkilön luonne, asenne ja tyyli puskevat ulos eri vastaanottajille lähetetyistä kirjeistä. ”Lummesuo” on miehen, naisen ja miehen äidin hirtehinen kolmiodraama, mikä tarjoaa herkullisen hirveitä hetkiä.

Jansson liikauttelee tunteita usein hienovireisesti. Jos pinnalla onkin tyyntä, alla möyryää. Haluan lopettaa juttuni Janssonia kiehtoneeseen luonnonilmiöön, jossa on sekä tuhon että uudistumisen mahdollisuus. Näin isä kirjoittaa novellissa ”Kuvat” Pariisiin matkanneelle Victor-taiteilijapojalleen (Toven isä oli myös nimeltään Viktor, taiteilija ja rajuilmojen ihailija tyttärensä tapaan):

Eräänä yönä oli raju ukonilma tasangolla, ajattele keskellä talvea, sinun olisi pitänyt olla täällä. Tulin ylimieliseksi, en sulkenut ovia, näin kuinka se vyöryi päälle ja repeili salamoissa ja jyrinässä ja kaatosateessa, ajattele vain järjiltään säikähtäneitä kukkoja ja kanoja, se oli kaunista, se huuhteli puhtaaksi!

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide

Avainsanat: ,

14 maaliskuun, 2014 · 1:01 pm

Risteytyvät tienhaaratarinat

Olen halunnut olla kuin aution saaren ainoa lukija Tommi Kinnusen esikoisromaanin Neljäntienristeys (WSOY 2014) kanssa. Olen vain silmäillyt Antti Majanderin HS-kritiikin, enkä ole lukenut kirjablogeja. Tietysti jotkut kuulopuheet ja Hesarin ylistävä kritiikkiotsikko vaikuttivat tähän eristäytymispäätökseen ja antoivat odotuksille suuntaa.

”On hyvin terveellistä ja kasvattavaa todeta, kuinka suunnaton määrä kirjoja kirjoitetaan, ja kuvitella mielessään niitä valoisia toiveita, joita niiden julkaiseminen herättää asianomaisissa kirjailijoissa, sekä niiden lopullista kohtaloa. Mitä mahdollisuuksia yhdellä kirjalla on päästä esiin tuon paljouden keskeltä? Ja menestyskirjatkin ovat yleensä vain yhden kauden kirjoja.”

Näin voisi kirjoittaa tänään, vaan ei: näin kirjoitti W. Somerset Maugham 1919 ilmestyneessä romaanissa The Moon and Sixpence (Kuu ja kupariraha, suom. 1948). Neljäntienristeyksestä tuli menestyskirja yhden valtamediakritiikin myötä. Siitä on otettu jo useampi painos, ja kirjaston varausjonossa on satamäärin väkeä. Sattumanvaraistahan se on, mikä teos pääsee esille, miten laajan huomion se saa ja miten kauan se kestää. Otanta iski kunnolla Kinnuseen. Eikä syyttä. Ihmettelen, jos tämä romaani jää vain kausituotteeksi.

Vahvat naiset ja valokuvaus sekä erilaiset risteyskohdat ovat romaanin ydintä.

Vahvat naiset ja valokuvaus sekä erilaiset risteyskohdat ovat romaanin ydintä.

Neljäntienristeys jää mylläämään mieleen ja tunkee uniin. Siinä on kaikkea sitä, mikä minua kaunokirjallisuudessa koskettaa: moniulotteinen henkilökuvaus, pinnan alle menevä elämänkuva, tarinassa useita tasoja, ennalta arvaamattomia käänteitä, historia ja ympäristö rajaamassa oleelliseen, omaääninen kerronta ja askarrusta antava rakenne, joka jättää tilaa tulkinnoille.

Kokonaisen vuosisadan ajan tarkennetaan neljän henkilön elämänkulkuun ja heidän risteyskohtiinsa. Rakenne tukee sisältöä ja sanottavaa, ja yksityiskohdissa on henkilöitä ja toimintaa viitoittavia oivalluksia, jopa romaanin osien mottoja myöten. Suvun kantaäitiin Mariaan zoomataan ensin, sitten Lahja-tyttäreen, jonka jälkeen suunnataan Lahjan miniään Kaarinaan. Viimeisenä on Lahjan miehen Onnin kuvakooste. Valokuvan tapaan napataan kustakin vain väläyksiä vuosien varrelta. Tallennetut otokset ovat yhtä oleellisia kuin poistetut, revityt tai epätarkat kuvat.Neljäntienristeys 2

Ennakolta ei tapahtumakulkuja kannata arvailla, eikä nimi ole enne: esimerkiksi Onnin osa on onnettomuudessaan riipaiseva. Olen haluton kertomaan mitään juonesta tai tapahtumista. Niiden selvittäminen saa jäädä jokaiselle lukijalle. Sen sijaan haluan hetken viipyä ihmisen osassa.

Anoppi huomaa, että Onni katselee häntä. Se nousee ja ottaa kattilan laudalta, kallistaa sitä ja kaapii lopun keiton kokoon.
– Se taisi olla Lahja aamulla pahana, se kysyy mutta ei katso päin.
– Kuuluiko se teille asti?
– Minkäs sitä itselleen mahtaa.
Anoppi kaataa lopun keiton lautaselle. Hän horjahtaa ja ottaa tukea Onnin olkapäästä, taputtaa sitten sitä.
– Jokainen on mitä on.
Onni miettii, tarkoittaako anoppi Lahjaa vai itseään vaiko häntä.

Ihminen on osiensa summa, vaan jakojäännöksiä jää, eivätkäkä yhtälöt ratkea. Osaset loksahtelevat paikoilleen tai vinksalleen koetun ja eletyn mukaan. Ratkaisevaa on se, miten tulee muiden hyväksymäksi ja miten laskee lähelleen muut ihmiset. Romaanin perhe pitää yhtä ulospäin mutta heidän on vaikeaa ja osin mahdotonta näyttää toisilleen, mikä heitä pitää yhdessä.

Lopulta jokainen istui vuoteensa reunalla kuuntelemassa toisten varovaisia liikkeitä ja odotti, tulisiko joku käymään. Istuisi vaikka sängyn reunalle ja kysyisi, miten päivä on mennyt. Mutta kukaan ei koskaan tullut eikä kukaan kysynyt, vaan he kaikki olivat suljettujen, kiinnityönnettyjen ja lukottomien ovien vankeja.

Häkeltyneenä ihailen Kinnusen taitoa etenkin naiskuvaajana sekä sukupolvien ja elämänkaaren eri vaiheiden tavoittajana. Lahjan rooli on taidolla rakennettu: hän on jokaista romaanin osaa toisiinsa sitova yhdyshenkilö. Isättömästä tytöstä, jonka perustarpeena on se, että hänestä pidetään huolta ja häntä pidetään hyvänä, kehittyy pettynyt, Muumien Mörön kaltainen ympäristön jäädyttäjä. Kuvauksessa ei sorruta yksioikoisuuteen, uskottavuus säilyy ja loppua kohti koskettavuus sen kuin kasvaa. Kaarina-miniän osuus on vastakuva anopille, ja samalla se on kunnianosoitus kovien ihmissuhdekompromissien tekijöille ja ihmisten erilaisuuden ymmärtämiselle.

Kova houkutus olisi ruotia jokaista henkilöä sekä heidän haaveitaan ja haavojaan. Kirjan ”puutteeksi” voisikin laskea sen, että jokainen henkilö on niin kiinnostava, että hänestä olisi irronnut oma romaaninsa. Hassasiko Kinnunen komean sukusarjaromaanin mahdollisuudet ja räjäytti potin yhdellä kertaa? Miten vain – Neljäntienristeys on sellaisenaan hieno romaani. Vaikutus on jopa sellainen, että jään edelleen omahyväisesti muhittamaan lukutunnelmaani, enkä tohdi kurkata vielä muiden kokemuksia (vaikka jaan omani). Tämä romaani oli myös kirja, jota halusin lukea hitaasti, loppumista vältellen.

– –
Sain romaanin kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Avainsanat: ,

13 maaliskuun, 2014 · 6:58 am

Kansankodin kauhuja

Tukholma on uskoton kuin portto. Tuhatkaksisataaluvulta saakka hän on loikoillut murtovedessä ja viekoitellut saarillaan ja luodoillaan, viattomalla ulkokuorellaan. Hän on yhtä kaunis kuin petollinenkin, ja hänen historiaansa värittävät verilöylyt, tulipalot ja kirkonkiroukset.
Ja särkyneet unelmat.

Varistyttö (suom. Kari Koski, Otava 2014) on rikosromaani, jossa pinnalta sliipatun hyvinvointi-Ruotsin kotiovien takana tapahtuu kauheita. Erik Axl Sund on kahden kirjailijan kimppanimi. Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist ovat Stieg Larssonin menestyksen vanavedessä rakentaneet trilogian, josta Varistyttö on ensimmäinen osa ja ilmestyy suomeksi tänään (13.3.), ja kahden seuraavaakin osan käännökset ilmestyvät vielä tänä vuonna.

Larssonin Lisbeth Salander -saagan (Millenium-trilogia) kiehtovia puolia ovat juonen vetävyyden lisäksi henkilöhahmojen vähittäinen kehittely, jonka vuoksi lukija johdatellaan pysymään yliluonnollisen Lisbethin puolella. Myös poliittiset kähminnät tuovat tarinaan ytyä. Varistytön henkilöt eivät houkuta samanlaiseen henkilöpalvontaan eikä juoni ensimmäisen osan perusteella yhteiskuntaulottuvuuksiin, vaikka jotain mätää Ruotsinmaassa osoitetaan olevankin.

On insestiä, pedofiliaa, raiskauksia, kidutusta, hirttämisiä, ihmiskauppaa, lapsisotilaita, murhapolttoja. On jakautuneita persoonia, lapsuudessa vaurioituneita. On naispoliisi, jolla on ongelmia kotona ja esimiesten kanssa. On luotettava alainen. On ääliömäinen syyttäjä. On yhteensattumia.

”Hitto kuinka vastenmielistä. Mihin ihmiskunta on menossa?”
”Ei ihmiskunta. Pelkästään miehet… loput voi jättää laskusta.”

Eipä voikaan. Pääosassa on inha väkivalta hallittujen ruotsalaiskotien piiloissa. Kodin hengettäret katsovat pahuutta läpi sormien, joten kaikki ovat osallisia siihen, että ihmismielen turmelevat rikokset jatkuvat sukupolvesta toiseen. Romaanin kannessa on hieno mukaelma Carl Larssonin teoksesta, jossa söpön lastenkammarin etualalla seisoo alaston tyttö, tässä versiossa naamio kasvoillaan. Se on symboli hempeän kulissin takana vaanivasta painajaistodellisuudesta. Ruotsalaisten rakastaman taiteilijan teosjäljennös on roikkunut myös romaanin pääosakriminaalin kotona:

Se on Carl Larssonin työ.
Ainoastaan hän tietää että idylli on valheellinen.
Kaikki muut näkivät kauniin kuvan, ei muuta.

Varistyttö

Romaani vaalii turhan tuttuja sarjamurhaaja- ja poliisityyppiasetelmia. Kerronnassa pompitaan henkilöistä ja ajoista toisiin. Sota-ajan Ukrainan rooli ei aukene, ehkä sitten seuraavissa osissa. Kerrontapoukkoilu on muuten hyvä ratkaisu, sillä se pakottaa jatkamaan juonen selvittämistä, vaikka väkivalta alkaa olla ylivoimaisen vastenmielistä. Ja sopiihan kerrontatapa hajonneen persoonan kuvaukseen.

On todettava, että olen sen verran rikoskirjallisuutta kahlannut, että huomaan, ettei sarjakalmotyylilaji pure enää. Uhrien kaltoinkohtelun tarkka kuvailu ei ole sitä, mitä haen dekkareista. Haen niistä ihmisyyttä, joka puristuu ääritilanteissa, ja imaisevaa kerrontaa. Vaikka Varistyttö on etsivinään selvitystä sille, mistä pahuus syntyy ja mihin se johtaa, kirjan keinot tuntuvat tällä kertaa turhan itsetarkoituksellisilta. Juonikoukku lopussa on silti kahmaiseva, joten taidan kuitenkin seuraavankin osan lukaista.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

9 maaliskuun, 2014 · 3:27 pm

Epäkonventionaali lemmenluritus

Jo osaa romaani yllättää. Siinä on sivukaupalla draamatekstin analyysia. Tulkinta on lennokasta, perustelevaa, havainnollista. Vaikken tunne Alfred de Mussetin näytelmää, jota romaanissa ruoditaan, kiinnostun innosta, jolla nuoret romaanihenkilöt erittelevät muinaisten tragediahenkilöiden tunnekokemuksia ja eläytyvät niihin. Melkein puolet romaanista kytkeytyy tavalla tai toisella näytelmään, kuin näytös, kohtaus – hyvä on – tai tuotantokausi.

Eikä se nyt niin pitkä ollut, eihän? Jotkut vääntävät kuusiosaisen kirjasarjan lapsuudestaan ja sitten vielä neljä kirjaa ekasta kortsusta, minä kuittasin kaiken yhdellä kohtauksella, myönnä että se on ihan kohtuullista.

On, kohtuullista vähintään. Tämähän on jokaisen kirjallisuudenopettajan toiveuni: teinin elämä muuttuu kirjallisuuden avulla. Päähenkilön taidekokemuksesta syntyy valaistumisen tila, ja ensimmäisen kerran elämä tuntuu hänestä omalta, vaikka ponnahduslautana on samastuminen eri ajan ja elämäntavan kirjalliseen hahmoon.Lempi ei ole leikin asia

Kiehtovaa, ehkäpä epäaitoakin, mutta uskottavasti Anna Gavalda siitä kertoo romaanissaan Lempi ei ole leikin asia (Billie, suom. Lotta Toivanen, Gummerus 2014). Suomennosnimi on sama kuin näytelmän, johon Billie-hylkiötyttö uppoaa yläkoululaisena. Näytelmän rinnalla hänet herättää elämään luokkakaveri, homopoika Franck, ensimmäinen, joka puhuu hänelle kauniisti ja kunnioittavasti. Rakastava, erilaisuuden hyväksyvä ystävyys syttyy ja kannattelee.

Tuo tunne pitää kokea, jotta sen ymmärtäisi, mutta ne jotka ovat sen kokeneet, tietävät tarkalleen mitä tarkoitan kun sanon: pysytellä puolustuskannalla… Ihan aina… Ja varsinkin silloin kun on rauhallista… Rauhalliset hetket olivat kaikkein pahimpia, se tarkoitt… Ääh, antaa olla… Ihan sama…

Kovia kokenut minäkertoja-Billie on jo aikuinen, mutta kuulostaa teinitempoon jämähtäneeltä. Billie selostaa sattuman sanelemassa taitekohdassa elämäntarinansa taivaan tähdille, samalla meille. Kielen kolmet pisteet ja yliolkaiset heitot toistuvat. Esitystapa on ”mitä välii” -tyylistä puhekieltä, mutta se kertoo asioista, joilla oikeasti onkin väliä. Gavalda yhdistää arkisen, leikkisän, raadollisen, kuolemanvakavan, traagisen ja koomisen.

Nyt turvavyö kiinni, tuikkunen with diamonds in the sky, koska nyt pannaan turbo päälle…
Minulla ei ole enää aikaa juuttua yksityiskohtiin, joten näytän kolmannen tuotantokauden pi-pi-pika-ke-ke-kelauksella.

Onhan kerronta välillä aika rasittavaa. Se vain kuvaa niin sattuvasti ytimeltään haavoitettua, itseironisesti salaviisauksia ja intertekstuaalisuuksia laukovaa kertojaa, joten olkoon. Gavalda uudistaa tyyliään, hyvä. Lopun makeilu – olkoon menneeksi. Romaani tarjoaa hellyttävän näkymän selviytymiseen. Se selviytyy, joka uskaltaa hyväksyä menneen ja antautua vilpittömään välittämiseen. Näissä tunnelmissa on parasta siirtyä kuuntelemaan romaanin ääniraitaan sopiva Billie Holidayn No Regrets, no, miksei myös Rihannan Diamonds.

PS. Monet kirjabloggarit ovat jo lukeneet alkuvuodesta ilmestyneen romaanin: viimeisimpänä Lurun luvut.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

8 maaliskuun, 2014 · 5:44 pm

Lahtari-Lahti

Lahdella on ollut kriminaali Suomen Chicago -leima. Sitä vahvistaa Timo Sandbergin jännitysromaani Mustamäki (Karisto 2013). Eletään kieltolakiaikaa: pirtutrokarit ja -varkaat työllistävät poliisia. Parabellumit paukkuvat, ja ympristössä leijuu väkivallan uhka.

Sandberg on istuttanut dekkarinsa kiinnostavaan ajanjaksoon. Kansalaissota on tuoreessa muistissa ja vaikuttaa kaikkeen. Vankileireiltä selvinneet punaiset ovat henkisesti jääneet piikkilankojen taa, sillä kotiin on palannut vain ihmisen runneltu kuori. Valkoinen valta hallitsee. Etenkin poliisityön puolueettomuus kärsii voittajapuolen värittyneisyyden vuoksi.

Päähenkilö on jyhkeä ja oikeudentuntoinen etsivä Otso Kekki. Hän joutuu sinnittelemään kollegoiden ymmärtämättömyyden ja omien ammattiambitioiden välissä. Tehtävänä on ratkoa teloitukselta vaikuttavia murhia. Kekki erottuu monessa suhteessa muista; jo hänen vuokseen tulevaa jatko-osaa jään odottelemaan ”kuinkas sitten kävikään” -hengessä.

Ihmistä ei ole tehty elämään yksin, mutta hän ei myöskään halunnut sellaista puolinaista yhdessä elämistä, jota oli poliisina nähnyt riittävästi. Hetken aikaa oltiin onnellisia, mutta sitten arkipäivä musersi onnen alleen. Mies otti viinaa, purki juovuksissa murheitaan pieksi vaimonsa ja lapsensa. Rahaa ei riittänyt kunnolla ruokaan, mutta siihen riitti, että täytyi hetkeksi päästä helvetistä, jota avioliitoksi sanottiin.

Kekki hullaantuu, ja kekseliäästi ihastus nähdään vain muiden silmin, ei kaikkien katseen kohteena olevan naisen. Näin häneen juurtuu salaisuus. Lisäksi tilanteita näytetään yhden perheen näkökulmasta, mikä lisää tuntumaa työväen eri sukupuolten ja eri-ikäisten katsantotapoihin. Kerronta on luistavaa, ja eri henkilöiden näkökulmien välillä seikkaillaan sujuvasti.

MustamäkiEi jännitys- tai murhajuoni eikä sen selvittelykään ole romaanissa erityisiä, pikemmin yksioikoisia. Historiallisen romaanin elementit pelaavat henkilökuviossa näppärästi – tehoa on etenkin ajankuvassa ja yhteiskunnallisen tilanteen hahmottamisessa. Lisäksi pikkukaupunki ja sen laitaosa elävöityvät kiinnostavasti. Koska kokonaisuus toimii, en ihmettele, että Mustamäki palkittiin Vuoden johtolanka -palkinnolla. Monesta blogistakin voi lukea innostusta, esimerkiksi nopeasti kirjan ilmestymisen jälkeen romaanista postasivat Kirsin kirjanurkka ja Morren maailma.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

5 maaliskuun, 2014 · 7:48 am

Juurilla juhlapäivänä

"Paras oli se päivän hetki jolloin portit syytivät asuntoihinsa kiiruhtavia työläisiä. Neljän aikaan aurinko paistoi portille. Tuntui hyvältä tietää tehneensä päivän työn, olevansa valmis sen päivän osalta, vaikka kotona oli pesemättömiä paitoja ja kalsonkeja, kaupassakäynti ja ruoanlaitto. Oikeastaan ehtoo pääsi arvonsa vasta kun sen sai käyttää työntekoon." Kuva Amurin työläismuseosta, jonka tyyppisessä kortteerissa Eeli veljineen majaili.

”Paras oli se päivän hetki jolloin portit syytivät asuntoihinsa kiiruhtavia työläisiä. Neljän aikaan aurinko paistoi portille. Tuntui hyvältä tietää tehneensä päivän työn, olevansa valmis sen päivän osalta, vaikka kotona oli pesemättömiä paitoja ja kalsonkeja, kaupassakäynti ja ruoanlaitto. Oikeastaan ehtoo pääsi arvonsa vasta kun sen sai käyttää työntekoon.” Kuva Amurin työläismuseosta, jonka tyyppisessä kortteerissa Se tavallinen tarina -romaanin Eeli veljineen majaili.

Valitsin tämän päivän postaukseen juuriproosaa sen kunniaksi, että tänään täyttyy kolme vuotta bloggaajana. Valitsemani juhlapäiväteos  ilmestyi tovin ennen syntymääni, eli en ihan pääse numerologiapohjalta fiestaa viettämään, mutta muuten se sopii tunnelmointiin. Lisäksi on paikallaan pidentää kirjan elinkaarta ja palata välillä vanhoihin teoksiin.  

Se tavallinen tarina on Hannu Salaman esikoisromaani (Otava 1961). Se ponnistaa hämäläisestä työläisproosaperinteestä, mutta realismi repeilee Salaman käsissä näkökulmaimpressioiksi, jotka ovat tarkkanäköisiä ja tehokkaita. Arkiankeuskuvauksen tapahtumataso näyttää monenmoisia eläjiä, syvämietteitä ei heistä heruteta mutta kokemisen ja ajattelun tapoja kylläkin. Henkilöt eivät pyri minnekään, kukin elää, miten kykenee. Salama kuvaa välitilaa: eletään maaseudun ja kaupungin välissä, eletään suunnittelemattomuuden ja ajautumisen kuilussa.

Eelin eli Eeli on teiskolaistorpan tyttö, jonka elämästä kerrotaan rippikouluiästä aikuisuuteen. Salaiset mielenliikkeet lukija saa nähdäkseen. Erikoisia ei tapahdu, sitä ikävän tavallista: aliarvostusta, rumia sanoja ja yksi epäonninen naiivin tytön lemmenhetki. Sen verran tapahtuu, että herkkä mieli järkkyy. Etenkin Eelin ajatukset hulluuden tiedostamisesta koskettavat.

Kotiolot ovat karut, eikä elämänsä aikana Eeli montaa hyvää hetkeä koe. Eelin veljet välähtävät tarinassa erilaisina tyyppeinä. Teksti erkaantuu Eelistä välillä äijäproosaksi, niitä tavallisia viina- ja hameenaluspyrkimyksiä. Se mielenmaisema irrallisine juttuineen on tyyppi-Salamaa. Hän tavoittaa muutenkin maiseman. Niukin sanoin Salama saa miljöön eläväksi, niin teiskolaismaaseudun kuin Tampereen kaupunkikuvankin.

Kesät meni parin holskeviikon kautta kesäksi. Kaupungin kesä alkoi aikaisemmin kuin maalla. Kadut olivat jo kuivat, kun takapihoilta vielä löytyi likaisia jääksi tamppautuneita lumipättäröitä, joita isännät ja talonmiehet lapioivat pienemmiksi ja palastelivat rautakangilla.

Juhannustansseista tuttu suojeluskuntatalo vilahtaa tapahtumissa. Se tavallinen tarina onkin tapailua tulevaan: sama ympäristö, sama henkinen ilmapiiri.

"Kirkonkylää ei oikeastaan ollut. Mäellä olivat kirkko ja tapuli, rannan puoleisella rinteellä hautuumaa, maantien takana seurakuntatalo, läheisessä rinteessä kanttorin asunto ja Kirkkojärven rannassa pappila."

”Kirkonkylää ei oikeastaan ollut. Mäellä olivat kirkko ja tapuli, rannan puoleisella rinteellä hautuumaa, maantien takana seurakuntatalo, läheisessä rinteessä kanttorin asunto ja Kirkkojärven rannassa pappila.”

Ja nyt palaan juttuni otsikkoon, juuriin. Ensimmäiset parikymmentä vuottani elin Teiskossa lähellä Salaman romaanien tapahtumapaikkoja. Kuulin juttuja, kuka on kukin näissä teksteissä ja tosielämässä. Paikannimet ovat paikallisia, osa henkilöistäkin, jotkut omilla nimillä. Omassa teiskolaisnuoruudessani touhut ja henki tosin vaikuttivat kovin kesyiltä salamalaiseen fiktioon verrattuna.

Mikä on kirjallisuudessa totta ja mikä sepitettyä? Kyllä kutkuttaa aina arvailla totuuspohjia, ei uteliaisuudelle mitään voi. Salama, niin kuin monet muutkin kirjailijat, ovat käyttäneet suvun ja tuttujen kokemia kerrontansa pohjana. Jopa hyytävyyteen asti on tosiolevaisuudesta kirjallisuutta tehnyt norjalainen Karl Ove Knausgård, jonka ihon alle vievän haastattelun ”Kirjallinen itsemurha” sain viikonvaihteessa Teemalta katsoa.  Knausgård vaikutti aika rikkirevityltä eettisen pohdiskelun jäljiltä: oma totuudellisuus kirjallisuutena voi vaikuttaa meteriaalina käytettyihin ihmisiin tavalla, josta kirjailija ei ole vastuussa – vai onko? 

Jo on kirjailijaan verrattuna helppoa olla tällainen harrastesepittelijä – aineksena ovat muiden teokset (vaikka niiden taustalla olisikin vereslihainen elämä). Siispä bloggailu jatkuu, koska koko ajan tulee tulvimalla kirjoitusmateriaalia uusista ja vanhoista teoksista! Siitä tietysti voisi ahdistua…

PS. Pahoittelen tavutus- ja rivitysongelmia. WordPress ei kunnioittanut juhlapostaustani, vaan ryhtyi temppuilemaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Avainsanat: , ,

3 maaliskuun, 2014 · 7:44 am

Taidekilpasilla Kiasmassa

Kuvataidesäätiö palkitsee korkeatasoisesta ja persoonallisesta työstä Ars Fennica -palkinnolla. Tämän vuoden ehdokkaat ovat näytillä Kiasmassa. Ehdokkaiden työt ovat keskenään kovin erilaisia – ja persoonallisia.

Videotaidetta vierastan, joten en osaa sanoa mitään pariskunnan Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen tv-teoksista. Leena Nion suurten maalausten neulosmainen pintajälki on herkullinen. Töiden idea ei kosketa, joten lopputulos jää minulle avautumatta: ”ihan kiva” -asteikolle.

Pauliina Turakka Purhonen veistää kankaasta patsasmaisia hahmoja. Värit, tekstuurit ja kirjailut ovat oivalluksia täynnä. Käsityöihmiset saavat töistä inspiraatiota, katso vaikka Helmi kokeilee -blogista. Nokkela ristiriita on se, että monissa teoksissa pehmeä materiaali kohtaa kovan tai häiritsevän sisällön. Huonekokonaisuus on kirjava ja lopulta sekavahko, ja hukkaan johtoajatuksen. Mörkö itse kolmantena on hulvaton ja uhkaava samalla silmäyksellä. Vartija-teoksen suuri siipiselkäinen hahmo jaloissaan eevamainen käärmenainen on katseenvangitsijateos. Etenkin kookkaan tyypin näyttävät tekstiilisiivet ovat komeat. Vaan haluaisiko siipiveikon huomaan?

IC 89 -parivaljakon tila-animaatio-ääni-teos on nimeltään Abenland. Vastakkaisilla seinillä pimennetyssä huoneessa ovat mustavalkoiset metsämaisemat. Niissä on pientä liikettä, tuulenhenkäilyä, ja äänimaailma virittää uhkaavan tunnelman. Kokonaisuus on jännittävä, ja se pakottaa pysähtymään tilaan. Teos kestää 16 minuuttia. Se on minulle ongelma. Olen museokävijänä sellainen, että haluan päättää itse, kauanko aikaa vietän teoksen kanssa, enkä halua, että teos määrittää pysähtymisajan. Siitä syystä videoteostyyppinen taide minulta usein jää ohikävelyksi. IC 89 sai minut seisahtumaan melko pitkäksi aikaa ja vielä palaamaan – tehokas teko.

Keskittymisen vangitsivat Riitta Ikosen valokuvat. Niissä on särmikästä kauneutta. Ihmisten luonnonmateriaaliasusteet ja hahmojen sijoittaminen usein muuten autioon luontoympäristöön tarjoavat tilaa katsojan tulkinnoille. Saa ajatella ja herutella erilaisia tunteita. Kuvat huvittavat, mutta tarkkaan katsoen kuvissa on muutakin, vaikka korren sattuva ja kuristava pisto. Tunnustan: ääneni annoin Ikoselle.

Kiasmassa on käynnissä muitakin näyttelyitä. Osa meni ohikävelyksi, mutta Kiasma Hits on monipuolinen kooste erilaisia nykytaideteoksia. Valtava hämähäkkimäinen metalliteos on hätkähdyttävä. Markus Kåhren autioksi kalustettu huone on hyytävä: kuka täyttäsi tyhjyyden, miksi tila on tyhjentynyt, mitä on tapahtunut? Viihdyttävä on eriväristen silkkinauhojen seassa kahlaamiseen kutsuva teos. Sen on keksinyt Jakob Dahlgren ja hän sen on nimennytkin: Abstraktion ihmeellinen maailma (2009). Näin taide voi tuottaa iloa ja odottamatonta riemastusta yksinkertaisesti mutta kekseliäästi.

Taideteokseen voi uppoutua.

Taideteokseen voi uppoutua.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Avainsanat:

1 maaliskuun, 2014 · 10:21 am

Ottelun siirrot

– Minulle on sanottu, että tässä on kyse politiikasta. Että kyse on shakista, maailmanmestaruudesta, kansainvälisestä suurtapahtumasta Reykjaviksissa, turskasodasta, venäläisistä, amerikkalaisista, kylmästä sodasta. Minulle on sanottu, että tässä ei ole kyse pojasta joka kuoli. Kukaan heistä ei ajattele häntä, ja minusta se on surullista. Eikö se ole sinustakin omituista? Minä en piittaa kylmästä sodasta. En suurvalloista enkä shakkiottelusta. Ainoa mikä minua kiinnostaa on Ragnar ja se, miten hän kuoli. Ei mikään muu.

Näin laukoo Ragnar-pojan murhan tutkimuksia johtava Marion Briem vuonna 1972, kun Islannin pääkaupunki on monenlaisten intressien keskiössä. Arnaldur Indriðasonin dekkareissa poliisipäähenkilöstä on tainnut olla aiemmin sivumaininta, mutta romaanissa Mestaruusottelu (suom. Seija Holopainen, Blue Moon 2013) hän saa pääosan.Mestaruusottelu

Romaani on pinnalta tavallinen dekkari: alussa tapahtuu murha, johon poliisi etsii syyllistä. Tavallista on sekin, että päähenkilöpoliisi on yksinäinen tutkija, jolla on uskollinen apuri. Sekin on tuttua, että ihmissuhteet jäävät työn jalkoihin ja päähenkilöllä on menneisyyden taakkaa. Indridasonin dekkarit kohoavat lajin kärkeen sillä, miten mitäkin kerrotaan.

Shakki on vain jännitekulissi, samoin ajankuva. Juoni etenee monipolkuisena, ja maailmanpolitiikka limittyy siihen ihmisenkokoisena. Ei ole kyse politiikasta, on kyse ihmiskohtaloista, koska ei ole isompia kysymyksiä kuin se, miten ihmisiin suhtaudutaan. Romaani raapaisee aidon kivun tunteen. Siinä poiketaan vastauksia antamatta sellaisiin kysymyksiin kuin erilaisuus, yksinäisyys, vääryys, anteeksiantamattomuus ja Jumalan olemassaolo.

Rakenneratkaisu ei ole omaperäinen, mutta kertakaikkisen toimiva. Murhatutkimuksia pätkitään pistäytyen poliisipäähenkilön lapsuuteen. Menneeseen palaaminen luonnollisesti syventää henkilökuvausta. Siitä on hyvä kirjallisuus tehty: häälyväinen henkilö tulee tutuksi, mutta säilyttää jonkinlaisen salaperäisyyden, josta lukija haluaa tietää enemmän ja alkaa elää mukana parasta toivoen ja pettymyksiä peläten.

Kuvauksessa lohdullisinta on se, että on mahdollista kohdata välittäviä ihmisiä. Esimerkiksi käy se, miten yksi hyvä ihminen voi kannatella sairasta orpolasta uskomaan elämään. Koskettavuutta lisäävät tarinan osat lapsista tuberkuloosin kourissa. Vaikea tauti riittäisi jo yksin tragediaksi, sen lisäksi hoitoon liittyvät asiat lisäävät murhetta, esimerkiksi sairaus eristää lapset parantoloihin pelkäämään kuolemaa.

Kiinnostavassa kirjallisuudessa ei genre ratkaise. Arnaldur Indriðasonin kuvaa taitavasti ihmisyyttä – siinä se.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: