Tukholma on uskoton kuin portto. Tuhatkaksisataaluvulta saakka hän on loikoillut murtovedessä ja viekoitellut saarillaan ja luodoillaan, viattomalla ulkokuorellaan. Hän on yhtä kaunis kuin petollinenkin, ja hänen historiaansa värittävät verilöylyt, tulipalot ja kirkonkiroukset.
Ja särkyneet unelmat.
Varistyttö (suom. Kari Koski, Otava 2014) on rikosromaani, jossa pinnalta sliipatun hyvinvointi-Ruotsin kotiovien takana tapahtuu kauheita. Erik Axl Sund on kahden kirjailijan kimppanimi. Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist ovat Stieg Larssonin menestyksen vanavedessä rakentaneet trilogian, josta Varistyttö on ensimmäinen osa ja ilmestyy suomeksi tänään (13.3.), ja kahden seuraavaakin osan käännökset ilmestyvät vielä tänä vuonna.
Larssonin Lisbeth Salander -saagan (Millenium-trilogia) kiehtovia puolia ovat juonen vetävyyden lisäksi henkilöhahmojen vähittäinen kehittely, jonka vuoksi lukija johdatellaan pysymään yliluonnollisen Lisbethin puolella. Myös poliittiset kähminnät tuovat tarinaan ytyä. Varistytön henkilöt eivät houkuta samanlaiseen henkilöpalvontaan eikä juoni ensimmäisen osan perusteella yhteiskuntaulottuvuuksiin, vaikka jotain mätää Ruotsinmaassa osoitetaan olevankin.
On insestiä, pedofiliaa, raiskauksia, kidutusta, hirttämisiä, ihmiskauppaa, lapsisotilaita, murhapolttoja. On jakautuneita persoonia, lapsuudessa vaurioituneita. On naispoliisi, jolla on ongelmia kotona ja esimiesten kanssa. On luotettava alainen. On ääliömäinen syyttäjä. On yhteensattumia.
”Hitto kuinka vastenmielistä. Mihin ihmiskunta on menossa?”
”Ei ihmiskunta. Pelkästään miehet… loput voi jättää laskusta.”
Eipä voikaan. Pääosassa on inha väkivalta hallittujen ruotsalaiskotien piiloissa. Kodin hengettäret katsovat pahuutta läpi sormien, joten kaikki ovat osallisia siihen, että ihmismielen turmelevat rikokset jatkuvat sukupolvesta toiseen. Romaanin kannessa on hieno mukaelma Carl Larssonin teoksesta, jossa söpön lastenkammarin etualalla seisoo alaston tyttö, tässä versiossa naamio kasvoillaan. Se on symboli hempeän kulissin takana vaanivasta painajaistodellisuudesta. Ruotsalaisten rakastaman taiteilijan teosjäljennös on roikkunut myös romaanin pääosakriminaalin kotona:
Se on Carl Larssonin työ.
Ainoastaan hän tietää että idylli on valheellinen.
Kaikki muut näkivät kauniin kuvan, ei muuta.
Romaani vaalii turhan tuttuja sarjamurhaaja- ja poliisityyppiasetelmia. Kerronnassa pompitaan henkilöistä ja ajoista toisiin. Sota-ajan Ukrainan rooli ei aukene, ehkä sitten seuraavissa osissa. Kerrontapoukkoilu on muuten hyvä ratkaisu, sillä se pakottaa jatkamaan juonen selvittämistä, vaikka väkivalta alkaa olla ylivoimaisen vastenmielistä. Ja sopiihan kerrontatapa hajonneen persoonan kuvaukseen.
On todettava, että olen sen verran rikoskirjallisuutta kahlannut, että huomaan, ettei sarjakalmotyylilaji pure enää. Uhrien kaltoinkohtelun tarkka kuvailu ei ole sitä, mitä haen dekkareista. Haen niistä ihmisyyttä, joka puristuu ääritilanteissa, ja imaisevaa kerrontaa. Vaikka Varistyttö on etsivinään selvitystä sille, mistä pahuus syntyy ja mihin se johtaa, kirjan keinot tuntuvat tällä kertaa turhan itsetarkoituksellisilta. Juonikoukku lopussa on silti kahmaiseva, joten taidan kuitenkin seuraavankin osan lukaista.
– –
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Paluuviite: Kirjahaastattelu: Varistyttö | Kirjasfääri