Tylytystä tehokkaasti

Surullisia ajattelemattomuuksia, suunniteltuja pahantekoja ja onnettomia yhteensattumia on kirjannut Ferdinand von Schirach kertomuskokoelmaan Syyllisyys (suom. Raija Nylander, Atena 2014). Puolustusasianajaja-kirjailija on niukkasanainen prosaisti, joka toteaa tapahtumat. Tyyli tulee oikeussaliasiakirjojen maailmasta. Riittääkö se kiinnostamaan ja jatkamaan lukemista parin tarinan jälkeen? Kyllä, tylytys vaatii jatkamaan. Karu tarinointi pakottaa tarkistamaan, minkälainen case on seuraava rikosraportti.

Lukiessa tulee olo, ettei kertojan ilme värähdä, tuli mitä tuli. Kaava on lyhyissä kertomuksissa lähes sama: rikoksentekijään tai uhriin zoomaten kerrotaan etäiseen tapaan tapahtumien kulku, joitain taustoitetaan enemmän, toisia vähemmän. Usein lopun niittaa tapaukseen liittyvä minäkertojalakimies. Hänen välityksellään pääsee pohtimaan, toteutuuko oikeus ja miten liukuvaa tuomarointi voi olla.

Tyynen tylystä murhemaisemasta erottaa ihmisten tunnepuolen, joka on jäänyt olosuhteiden tai kanssaihmisten varjostamaksi. Selittely ei auta, kun asiat ovat liukuneet vinoon. Yhden kertomuksen lomaan on kirjattu kokoelman johtolanka:

Tietenkään tuomareiden ei tarvitse tuntea syytetyn motiiveja voidakseen langettaa tuomion. Mutta he haluavat tietää, miksi ihmiset tekevät sitä mitä tekevät. Ja vain jos he ymmärtävät sen, he voivat rangaista syytettyä hänen syyllisyytensä mukaan. Jos he eivät ymmärrä sitä, tuomiosta tulee yleensä aina ankarampi.

Ymmärtää voi, ei hyväksyä – vai miten sanotaan? Ferdinand von Schirach kaikessa eleettömyydessään haluaa näyttää heikkojen, surullisten ja monimutkaisten syiden verkon. Välillä minua pistää myötätunto, välillä kipu, suru tai voimattomuus: voi elämää, voi ihmisiä. Edellinen kokoelma Rikoksia on samantapainen, mutta se ehkä vielä hakee linjaansa. Tämä kokoelma vetää aika totiseksi mutta on myös näyttö tiukasta, otteeseen ottavasta kerronnasta.Syyllisyys

Syyllisyys-kertomuksissa on tasa-arvon henki: kuka tahansa, missä tahansa asemassa tai iässä, voi tehdä rikoksen tai olla sen kohde. ”Tarve” kuvaa hyväosaista tyhjyyttä, mikä täytetään rikkeillä. ”Lumi” on yksi vaikuttavimmista: eri tavalla syrjässä olevat tekevät tai peittävät rikoksia suojellakseen viatonta syntymätöntä. ”Avain” on hetkittäin jopa tragikoomisia hetkiä tallentava tarina siitä, miten kaikki voi mennä pieleen ja silti porukan ääliöin selviytyy. Hyytäviä ovat kaltoinkohtelun kuvat novelleissa ”Yksin” ja ”Hyvitys”.

Kokoelma on sopivan lyhyt, 15 napakkaa tarinaa yhden sanan osuvin otsikoin; annos on riittävä, enempää ei ehkä kestäisikään. Nämä rikostarinat eivät ole dekkariviihdettä, nämä tarjoavat kylmää kyytiä ihmisen mutkikkaaseen matkaan. Tavallisille ihmisille sattuu ikäviä. Se sattuu.

PS. Muita lukukokemuksia Syyllisyydestä: ainakin Leena Lumi muutamia novelleja esitellen ja Café pour les idiots oivaltavasti kerrontatapaa pohtien.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s