Kuukausittainen arkisto:kesäkuu 2016

6 kesäkuun, 2016 · 6:06 am

Kati Hiekkapelto: Tumma

img_3223Taidan ottaa dekkariviikon aika tosissani. Aion postailla viikon aikana kuusi lähiaikojen  jännärikokemusta. Teemanani on kuttuurien kirjo. Aloitan suomalaisdekkaristin romaanilla, joka tapahtuu unkarinkielisessä osassa Serbiaa. Jatkan  ranskalaisjännityksellä, sitten kanadalaiskirjailijan brittitarinoinnilla ja amerikkalaiskirjailijan venetsialaiskuvauksella. Singahdan myös Baskimaahan, ja palaan suomenruotsalaiseen pikkukaupunkiin. Loppuhuipennukseksi vielä vinkkaan top5-listani.

 

Kati Hiekkapelto on jo kahteen otteeseen kertonut oululaisesta poliisista Anna Feketestä (eka ja toka). Kolmannessa sarjan osassa Tumma (Otava 2016) Anna lomailee vanhassa kotikylässä Serbiassa, jonne äiti ja veli ovat pakolaisvuosien jälkeen palanneet. Anna ei malta pysyä erossa romanimiehen kuolemantapauksen tutkinnasta, ja samaan syssyyn oman isän vuosikymmenten takainen kuolema askarruttaa. Jännäri käynnistyy nopeasti, ja aika perinteisin vaihein siinä edetään. Silti juoni imaisee.

Tumma

Omaleimaisuutta miljööseen tuo joen kukinta kuolevin korrennoin – mutta ei vain tuollainen dekoratiivinen piirre. Yhteiskunnallisuus painottuu. Aluetta asustaa unkarilaisvähemmistö, jonka elinvoimaisuutta valtakulttuuri painaa. Perinteisesti on unkarilaisia vielä alempana romanivähemmistö, nämä tummat, joista löydetään syypää rikokseen kuin rikokseen. Lisäksi seudulle vyöryy Syyrian sodan jaloista pakolaisia, ja ”tavallisen” korruptiorikollisuuden lisäksi sikiää uutta, eli ihmiskauppa rehottaa. Äärioikeistokin on ärhäköitymässä. Aineksia siis piisaa ennakkoluuloista ja maailmantilanteesta.

Kiinnostavinta on Annan persoona. Ärhäkkä nainen tarttuu pelottomasti toimeen – se on hänen ammattiminäänsä. Jankuttava jääräpäisyys on romaanissa virkistävä ominaisuus. Herkistymistäkin näytetään, ja identiteetin suhteen on kriisiytymisen merkkejä.

Anna yritti osallistua kaverusten vauhdikkaaseen keskusteluun, mutta ei saanut kiinni sen rytmistä, ei onnistunut työntämään sopivia sanoja sopiviin väleihin, ei oikeastaan edes tiennyt, mitä olisi kummastakaan aiheesta voinut sanoa. Niinpä hän luovutti pian ja vain kuunteli naurun pyrskähdysten rytmittämää kiihkeää puheensorinaa ja kohta ei sitäkään.

Pakolaislapsena Suomeen ajautunut Anna on kadottamassa juurensa eikä tiedä enää, mihin kuuluu. Itsenäinen aikuinen nainen ei sovi entisen kotimaan kulttuurikuvaan, ja siksi etenkin äidin käytösodotukset  painostavat Annaa. Nämä kaksoiskansalaisuuden ja minuuden tunteiden käsittelytilanteet on todesti tavoitettu. Aihetta on myös aika vähän käsitelty kotimaisessa proosassa.

Hiekkapelto on loihtinut kiinnostavan päähenkilön, ja lisäksi hän luo kantaaottavia asetelmia. Heikkojen puolella ollaan – hyvä! Minusta Tumma on jonkin verran osoitteleva mutta sujuva ja ihmisläheinen dekkari.

– – –
Kati Hiekkapelto
Tumma
Otava 2016
dekkari
300 s.
Lainasin kirjan kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

5 kesäkuun, 2016 · 7:06 am

Ron Mueck: patsasvierailu Tampereella

Sara Hildénin taidemuseossa pyörähtäminen pistää pään pyörälle näköistaiteesta. Ron Mueck hämmentää veistoksillaan, hienosti hämmentääkin.

Tampereelle on saatu kymmenen veistosta. Yhtä lukuunottamatta ne esittävät ihmisiä. Poikkeuksena on katosta jaloistaan riippuva jättikokoinen höyhennetty kana. Suurennos korostaa yksityiskohtia, jotka saattavat saada katsojan kananlihalle.

Tekisi mieli sanoa, että mitä suurempia ovat Mueckin teokset, sitä enemmän niillä on sanottavaa. Tuonnempana paljastan, ettei se niin ole, mutta aloitan kuitenkin tällä ajatuksella. Huikeita kooltaan ovat patsas vastasyntyneestä ja teos ikääntyneestä parista aurinkovarjon alla. Niiden koko korostaa tunnetta, että käynnissä on jotain valtavaa. Ja niin onkin: elämän alku on iso asia, ja niin on myös kiintymys, joka huokuu vanhan parin läheisyydestä. Liikutun suuruudesta – enkä tarkoita konkreettista kokoa.

Mueckin teoksien pikkutarkkuus pistää silmään. Jokainen juonne, ryppy ja painauma on paikallaan, ihokarvan kohta kohdallaan. Esimerkiksi vanhusparin verisuonet ja iän tuomat ihomuutokset erottuvat, ja kimalteleva vihkisormus muurautuu turvonneen sormen lihaan. Kaikella on merkityksensä.

Koolla on todella väliä, sillä osa veistoksista on pienikokoisia, kuten synnytyksestä väsynyt nainen vauva vatsallaan. Josko silloin tuntee itsensä pieneksi vastasyntyneen vastuun alla – tai jotain.

Piinallisen tarkka näköistaide muuttuu ekspressiiviseksi ja symboliseksi. Patsaat houkuttelevat psykologisiin tulkintoihin. Miksi ja miltä kankaaseen tai huopaan pyöritetyt vanhenevat miehet kätkeytyvät? Mistä ja mihin on menossa ostoskasseja raahaava nainen vauva povessaan? Mitä ajattelee juuri synnyttänyt nainen? Miksi lusikka-asennossa lepäävän parin silmät ovat itkusta turvonneet? (Minun mielestäni niin on.) Mistä on tullut nuorukaisen kylkihaava?

Aidonkaltaiset ja koolla leikittelevät patsaat tarinallistuvat. Niistä kehkeytyy kohtaloita ja tarkoituksia, joita tuotan ja täydennän. Ihmisestä ne puhuvat. Ja puhuttelevat.

– – –
Sara Hildénin taidemuseossa
Ron Mueck 2.6. – 16.10.2016
Lisätietoja näyttelyn esittelysivuilla.

2 kommenttia

Kategoria(t): Taide

Avainsanat:

3 kesäkuun, 2016 · 3:12 pm

Tiina Piilola: Taivaanmerkit

Neljissäkymmenissä ja 15-vuotishääpäivän kynnyksellä nainen voi olla tunteissaan tasapainoton siinä kuin rippikoululainen ensi ihastuksensa kanssa. Ainakin Emma on Tiina Piilolan romaanissa Taivaanmerkit (S&S 2016).

Emman apuraha on katkolla, Kalevala-aiheinen väitöskirja ei oikein lähde lentoon, ja sitten kun on lähteäkseen, on liian lennokas. Avioimiehen kanssa ei oikein juttu luista eikä peitto heilu. Mallu-tytär on rakas, mutta jää romaanissa aikalailla varjoon, kun hajamielinen Emma-äiti huimii tutkimus- ja aviohuolissaan, ennen kaikkea itsenetsintäpuuhissa. Romaanin nimi on sanatarkka: päähenkilö etsii avainta onneen monenmoisista hörhösuunnista kuten taivaankappaleiden merkeistä.

Hyvä on. Tämän vielä teen. Kirjoitan: ”Mitä jos riittäisin tällaisena? Juuri näin vajavaisena, hermoherkkänä ja neuroottisena? Ilman henkistä kasvua? Uusia kursseja? Mahan läiskettä ja hengen kohotusta? Jos vain menisin kotiin ja katsoisin telkkarista vaikka Ensitreffit alttarilla? Pelaisin lapsen kanssa vaikka Razzlea tai Maijaa? Laittaisin ruokaa ja pesisin pyykit? Miksi lyödä rintaa ja tömisyttää kantapäitä kun voi vain olla?”

Vaan ei – kurssilta kurssille käy Emman tie. Lukija saa siinä sivussa esimerkkejä monenmoisista henkisen kasvun keinoista.

Taivaanmerkit

Chick lit -henkisesti edetään. Varsinaisista likkakirjoista poiketen ei hamuta uutta lempeä kommelluksineen vaan tempoillaan ja toimitaan tomppelisti vakiintuneessa suhteessa. Vaikeus jakaa kumppanin kanssa ajatuksia, tunteita ja aikaa aiheuttaa genreen kuuluvat väärinkäsitykset ja tunnemyrskyt. Touhottamisen taustalla on vakavia teemoja pitkän suhteen väljähtämisvaarasta sekä lapsuuskokemusten ja äitisuhteen kauaskantoisista seurauksista tunne-elämään.

Kaikkein lähemmäksi päästään luonnollisesti minäkertojaa, jonka horoskooppihurahdusta on kyllä vaikea jakaa puolison tapaan. Aika hauskasti kerronta raottaa Emman tukahduttamia tunteita. Minäkerronta on irtonaista, ja ryöpsähtelevä tyyli sopii tarinaan. Juttua tällä kertojalla riittää, oma ääni erottuu poukkoilevasti aiheesta toiseen rynnäten. Hupsun ja fiksun yhdistelmä toimii mukavasti. Mielenkiintoisesti taiteillaan vaihtoehtoterapioiden naurattavuuden ja niiden apumahdollisuuden rajapinnalla. Toisaalta näytetään älyttömyys ja silti tunnustetaan hyvänolonhetket.

En ole kovin kallellaan maahisiin, vanhojen sielujen vaellukseen tai tähtikarttojen suuntaamiin kohtaloihin. Siksi olen välillä uupua aihepiiriin. Ihan mukavaa hupaa Taivaanmerkit toisaalta tarjoaa. Kyllä aikuisen akateemisen naisen keskeneräisyys hömelöllä kuorrutuksella tuntuu liioiteltunakin mahdolliselta.

– – –

Tiina Piilola
Taivaanmerkit
S&S 2016
romaani, chick lit -henkinen
336 sivua.
Sain kirjan kustantajalta

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,