Kai Murakamia voi lukea ilman ääniraitaa, mutta huomaan tubettavani lukemisen lomaan tekstissä mainittuja biisejä. Lukumuistoistani ei koskaan häviä hetket, joina Janáčekin sävellyksen patarummut paukkaavat samalla, kun luen romaania 1Q84. Spotifyhin jotkut viitseliäät fanit ovat laatineet Murakamin kirjoista kerättyjä soittolistoja.
Miehiä ilman naisia -kertomuskokoelman (Tammi 2016) loppuun päästyäni taustalla soi makea Theme From A Summer Place. Se ei ole jatsin tai rokin tahtiin fiilistelevän kertojan mieleen mutta kiteyttää jotain oleellista kertomastaan lemmensuhteesta, eittämättä menneestä naisesta – ja enemmänkin:
Riittää, että hänen elämänsä kuolemattoman hissimusiikin säestämänä on onnellista ja levollista, vaikka minä en olisikaan osana sitä.
Sitaatinkaltaista armollisuutta haetaan kokoelman seitsemässä kertomuksessa. Etääntyminen on henkilöitä lähempänä kuin lähentyminen tai tunteiden tunnistaminen ja tunnustaminen. Suhteita on ja on ollut, lähinnä kertomuksissa muistellaan, pysähdytään, ei eletä.
Miehille ilman naisia maailma on valtava sekoitus kivuliaita asioita. Se on kuun toinen puoli.
Vaikea sanoa, mikä japanilasille on näissä kertomuksissa tavallista, mikä outoa, mutta minä näen henkilöissä ja tapahtumakuluissa kummia. Ainakin miehet tuntuvat olevan kuutamolla (kuun toisella puolella?) pettävien naisten joukossa.
Kerronta kulkee kihelmöivästi rajapinnalla. Murakamin tavaramerkkiin kuuluu realismista irrottautuminen. Sitä tarjoaa myös Miehiä ilman naisia. Esimerkiksi kertomus ”Rakastunut Samsa” on kunnianosoitus Kafkalle. ”Šeherazade”-tarinassa kiehtoo nainen, joka kuvaa, minkälaista on elää nahkiaisena. Vesielävän ajatusten ja kielen tuolla puolen kurotuksen kauneus hellii kaunokirjallisuuden lukijaa.
Suosikkikertomukseni on ”Kino”. Siinä lähdetään hyvin realistisesta tilanteesta. Kino eroaa vaimostaan ja perustaa baarin. Vähitellen aistin tapahtumissa ja kohtaamisissa kerroksia, joista voi erotella symboliikkaa ja epätodellisuuksia. Kino tapaa naisen, jolla on näkyviä arpia: ”Näkymä oli joltain hedelmättömältä planeetalta valovuosien päästä Kinon maailmasta.” Vai onko? Kaikki arvet eivät näy, etenkään Kinon. Kertomus kasvaa hienosti alitajunnan työksi, ahdistavien näkymättömien arpien hoitamiseksi, anteeksi antamisen matkaksi.
Henkilöiden tarkat ulkonäön kuvaukset tökkivät, ja asenteellinen naisten olemukseen tai ikään suhtautuminen tuntuu tympeältä. Toisto välillä häiritsee. Toisaalta Murakamin peruskuvasto kiehtoo, kuten kuu, kissa, korvat ja unet. En voi vastustaa: väkisin tarinat tunkevat tietokerrokseni tuolle puolen, vaivun tunnelman valtaan. Matkustan mielikuviin, joita en osannut odottaa. Mikä voi olla hienompaa?
”Kissa oli vapautta vaaliva eläin.”
Haruki Murakami
Miehiä ilman naisia
Suomentanut Juha Mylläri
Tammi 2016
novelleja
276 sivua.
Moni on Murakaminsa lukenut, mm. Kirja vieköön!, Kulttuuri kukoistaa, Opus eka ja Ullan luetut kirjat.
Osallistun tällä postauksella Ompun Nostetaan novellit kunniaan -haasteeseen. Olen veikannut, että yhteensä haasteeseen osallistujat lukevat 2017 novellia. Murakamista kertyy seitsemän novellia. Alku sekin.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Mulla on ollu tunne, että jätän tämän väliin ja se nyt vaan vahvistuu, kun kirjoitat: ”Henkilöiden tarkat ulkonäön kuvaukset tökkivät, ja asenteellinen naisten olemukseen tai ikään suhtautuminen tuntuu tympeältä.” Ei ole mun Haruki tuo, joka tuolla tavalla naisia kuvaa. Mikä nyt mahtaa miestä riepoa? Tosin onhan Harukilla aina ollut aika miesvoittoisia maailmoja.
Miesnäkökulma näissä jutuissa on selvästi, ja yhtenä juonteena on petetyksi tuleminen – se saattaa vaikuttaa välillä kuvaustapaa. Toivottavasti tulet vielä toisiin ajatuksiin, sillä onhan kerronnassa myös taikaa.