Kuukausittainen arkisto:marraskuu 2017

Håkan Nesser on luottokertoja. Vaikka viimevuotinen suomennos Carmine Streetin sokeat juoneltaan ei sykäyttänyt, tekstinteon varmuus teki vaikutuksen. Sama efekti iskee taas: kyllä Taivas Lontoon yllä (Tammi 2017) hivelee monin kohdin kuvailun taidoin.

”Oli vain yksi totuus, ja se oli se että kaikki ihmiset olivat mielensä vankeja.”

Romaanissa seurataan montaa henkilöä, ja kaikki ovat mielensä vankeja. Heitä yhdistää Leonard, joka on kutsunut 70-vuotispäivilleen vaimonsa, vaimonsa tyttären ja pojan sekä mysteerihenkilön ja testamenttinsa toimeenpanijan. Kukaan heistä ei asu Lontoossa, mutta Lontoo on ollut Leonardille tärkeä 1960-luvulla.

Leonard on kiinnostavan särmikäs henkilö, ja hänen menneisyyttään väläytellään vähitellen. Siihen sisältyy menetyksiä, vakoilua, rakkautta ja kuolemaa. Myös muiden henkilöiden mennyttä ja nykyistä näytetään, ja samalla paljastuu se, mitä kaikkea he mielessään veivaavat. Ihmissuhteet mutkistavat jokaisen elämää, ja jokaisella on neurooseja, heikkouksia ja ärsyttävyyksiä.

Ja sitten on vielä eräs Lars Gustav Selen ja haavoittunut rakkaus. Hän sekoittaa kertomuksen pakkaa.

”Jokaisella kertomuksella on sisäinen logiikkansa, punainen lanka, se pitää vain löytää.”

Taivas Lontoon yllä -romaanin sisäinen logiikka perustuu lukemani perusteella siihen, että se rakentuu dekkarityyliin olematta varsinainen dekkari. On siinä tosin yksi sarjamurhaaja, erikoisesti kuin juonikoristeena, kun päähuomio on muussa. Rakenne pitää pihdeissään: näkökulmien vaihtelu, salaisuudet, salaperäisyys ja hivuttava eteneminen kohti kliimaksia eli syntymäpäiväjuhlia pitää minut lukijana varpaillaan. Mistä tässä on kysymys?

Tarinassa on monenlaisia aineksia, ja ne houkuttavat minua lukiessani tekemään johtopäätöksiä. Nautin kovasti Nesserin psykologisesta taidosta ja tavasta kirjoittaa elämyksellistä kieltä ja joustavaa tarinankuljetusta. Ainakin minua vedätetään taidokkaasti siinä kuin henkilöitäkin. Ehkä näppäryyttä on hippusellinen liikaa, mutta ahmaisen kaiken, vaikken kaikessa pysy kärryillä.

”Kertomus ohjaa kertojaa.”

Lopeta tähän, jos haluat välttää paljastuksia.

Toistan sitaattiväliotsikkoni: ”Kertomus ohjaa kertojaa.” Taivas Lontoon yllä leikkii fiktiolla. Nesser tekee sen tiiviimmin kuin esimerkiksi Kate Atkinson Hävityksen jumala – romaanissa, jossa lavean romaanin loppu kiepauttaa kaiken kumolleen, vetää tavallaan maton alta. Sanoisinko, että sensuuntaista Nesserkin tekee.

Tarkoitan sitä, että lukija houkutellaan uskomaan fiktiohenkilöihin, eläytymään heidän todellisuuteensa, ja sitten kertoja paljastaa kaiken tavallaan feikkaukseksi. Vaikka vain paperilla elävä todellisuus on fiktion ydintä, ideahan on se, että lukija uskoo siihen.

Romaanikirjallisuuden sydän sykkii mahdollisia maailmoita, jotka ottaa todesta. Ja siksi kirjailijoiden ja kertojien tietoiset fiktion valtimoidenkatkaisut ovat aina hieman kyseenalasia – paitsi, jos sen osaa tehdä niin kuin Atkinson. Ja Nesser.

– –

Håkan Nesser
Taivas Lontoon yllä
Suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi 2017
(Rikos)romaani
Luin e-kirjana Book Beatin kautta.

Muita lukijoita muun muassa Mummo matkalla, Leena Lumi ja Luetut kirjat.

Nesserin luomasta dekkarisalarakkaastani Barbarottista ja hänen sarjasta olen tehnyt loppuyhteenvedon: tässä.