Jos hitusenkin seuraa kirjallisuuskeskusteluja, ei ole voinut välttää mainintoja Lucia Berlinin novellikokoelmasta. Hieman Williamsin Stoner-romaanin tapaan yllättäen löytyi vuosien kätköistä tuoreen tuntuista pohjoisamerikkalaista proosaa.
Koska Berlinin kokoelmasta Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co 2017) on lukuisia valaisevia arvosteluja ja postauksia, käsittelen kirjaa lyhyen kaavan mukaan. Lisäksi itse kirjan alkusanoissa ja johdannossa kaksi novellien ihailijaa avaa Berlinin proosaa riittämiin. Naistenviikkoon kirja natsaa mainiosti.
Naistenviikon postauslinkkien keruu tässä.
Berlinin novellit hurmaavat suorasukaisella kerronnalla. Niissä ei kikkailla, ja silti niissä on arvoitusta ja yllättävyyttä. Niissä suositaan kolmannen persoonan kerrontaa, mutta silti huomaan lukevani niitä kirjailijan omaelämäkerrallisina sipaisuina tilanteista, jotka tuntuvat jääneen kirjailijan mielen päälle kutisemaan. Novelleissa on reippaanrempseää rehellisyyttä levottomasta elämänmenosta.
*
Tasokkaasta kokoelmasta nostan yhden novellin terävän kertoja-aspektin vuoksi. ”Riippuu näkökulmasta” alkaa sillä, että kertoja pohtii minäkertojan ja kolmannen persoonan kertojan eroja. Novellin kertoja on vakuuttunut, että vaihto kolmanteen persoonaan tekee tarinan uskottavammaksi kuin minäkerronta. Tietoinen kertojavalinnan julkitulo ja lukijan huomioiminen on poikkeuksellista.
Mitään ei oikeastaan tapahdu. Itse asiassa koko juttua ei ole vielä edes kirjoitettu. Toivon että onnistuisin taitavasti kerrottujen yksityiskohtien avulla tekemään tästä naisesta niin uskottavan, että te ette voisi olla tuntematta myötätuntoa häntä kohtaan.
Näin käy. Tunnen myötätuntoa ja seuraan kiinnostuneena, miten käy. En hämäännyt edes siitä, että yhtäkkiä novellin lopussa siirrytään minäkerrontaan. Kertoja on ilkikurinen niin tässä novellissa kuin monissa muissakin. Kaikenmoista tapahtuu – antaa tapahtua. Tunnelma vangitsee.
*
Peukutan vielä yhtä mainioista novelleista: ”Teinipunkkari”. Tässäkin novellissa mennään koreilematta aika suoraan tilanteeseen, ja henkilöt hahmottuvat oitis ja mutkattomasti. Minäkertoja lähtee poikansa piripääkaverin kanssa kevätöiselle lammelle.
Kun kurjet joivat ylävirralla, hopeinen vedenpinta särkyi kymmeniksi ohuiksi viiruiksi. Sitten linnut yhtäkkiä lehahtivat kaikessa valkeudessaan lentoon, ja niistä lähti ääni kuin sekoittaisi korttipakkaa.
Mikä tunnelmapläjäys! Sanottakoon tässä, että kurjet säväyttävät minua erityisellä tavalla, sillä niillä on minulle mystinen, henkilökohtainen merkitys osana vuodenkiertoa. Vaan palaan novelliin: kun olen fiilistellyt kurkien aikaansaamilla kohotuskokemuksillani, Berlin vetäisee novellin lopussa vasemman koukun palleani seuduille. Mainiota! Yllättävää!
*
Jos viime vuodelta haluaa lukea joustavasti suomennettua jenkkiproosaa, kannattaa tarttua Siivoojan käsikirjaan.
– –
Lucia Berlin
Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co 2017
25 novellia (1977 – 1999)
293 sivua.
Lainasin kirjaston kirjan.
Monista postauksista mm. Laura, Lukuisa, Maija, Omppu ja Pikkuseikkoja.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Korttipakkaa ! :)) Berlin oli novelleissaan aivan hulvaton – novellihaaste kakkosen kuningatar. Itse asiassa pitäisi ottaa uusintalukuun mainion huumorinsa ja itseironiansa vuoksi.
PS
Minulta tulee joka päivä naistenviikkopostaus. Linkitän viikon päätteeksi kaikki kerralla, ettet huku linkkien paljouteen. Naistenviikko jatkukoon upeana – ja niinhän se tekeekin!
Riitta, kiitos tiedosta! Iloitsen, että olet päivittäin remmissä!
Siivoojan käsikirja iski suoraan johonkin lukijahermooni. Se vei jalat alta huumorillaan ja rehellisyydellään – joka tosin menee liitoittelun puolelle, mutta itseä säästelemättä. Hienoa proosaa, hienoa novellitaidetta.
Hienoa on! Ja syksyllä tulee ”kakkososa”.
Rempseää on, ja lukija nauttii, kun ei hienostella. Kuvituksesi on mainio! Minun ”lintuni” on muuten kuikka, jota olen taas viikon kuunnellut ja yhdessä on käyty uimassakin monet kerrat. Hyvää naistenviikon jatkoa!
Kiitos, Arja. Viikolla kuulin vain kerran kurjen huudon, enkä nähnyt yhtään. Antaa siis kuikan huudella ja siivoojan siivota – naistenviikkoillaan!
Tämä miellytti suuresti myös minua. Aidon ja rehellisen oloinen.
Todella eläväistä kuvausta!
Paluuviite: Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja