Kira Poutanen on kirjoittanut romaanin traumasta ja ylisukupolvisista muistoista. Surun kartta (WSOY 2021) vie suunnistamaan yksityisen kokemuksen kautta jopa kansalliseen: ”Millainen Suomi olisi ilman sotiaan?”
Mutta ennen vuoden 1918 tapahtumia ja toista maailmansotaa tapahtuu syyskuussa 2017 pariisilaisessa synnytyssairaalassa seuraavaa: suomalaisnainen synnyttää vuorokausikaupalla kovin kivuin, joutuu hätäsektioon, jossa puudutus ei toimi, ja sen jälkeen syntyy kuolemanvaara ja uusi leikkaus. Lapsi on terve ja rakas, mies yrittää tukea kuten osaa, silti: romaanin minäkertojanainen on rikki fyysisesti ja psyykkisesti. Kyllä hän sinnittelee päivästä toiseen, mutta terapian tarve on ilmeinen, sillä kiukku, kivut ja tarkoituksettomuus raskauttavat elämän.
•
Voi olla, että romaanissa on kirjoittajan omia terapointitarkoituksia, mutta vau, kirja toimii monitasoisena romaanina, kiitos kielenkäytön. Ohitan tässä kirjan esittelemät terapiamenetelmät, joilla pyritään alitajuisten jumitusten purkuun, siirryn siis kerrontaan.
Poutasen valtti on se, että selkeä, sujuva virke vie pintaa syvemmälle. Esimerkiksi tämä:
”Että tällaista voi tapahtua täällä, maailman kimaltavimmassa kaupungissa, vaaleanpunaisen valon, sampanjan ja romantiikan keskellä, uskomatonta.”
Vaikka sitaatti liittyy savupommien pamahteluun Pariisin mielenosoituksissa joulukuussa 2018, luen sen koko kirjan kontekstissa. Kertoja ei pääse eroon vierauden tunteesta maahanmuuttajana ja vieraan kielen puhujana, eivätkä synnytys, sen jälkeinen aika eikä äitiys ei ole sitä kuin olisi odottanut. Kontekstiin kuuluu myös se, että kertojan keho yrittää kertoa sellaista, jota on vuosikymmeniä torjuttu.
•
Rakenteellisesti kerronta sahaa edes takasin kronologiasta piittaamatta, vaikka aikajana kestää syksystä 2017 syksyyn 2019. Pompinta kerronta-ajasta toiseen imaisee mukaansa ja saa lukijan rakentamaan reittejä Surun karttaan. Ja kuten jo alussa viittasin, käydäänhän kirjassa jopa sata vuotta vanhemmissa asioissa.
Pidän Poutasen romaanin listoista, joissa on unien lisäksi pyrkimys pitää todellisuus lähellä, pitää siitä kaikessa hämmennyksessä kiinni. Mutta mitä on todellisuus – juuri tämä hetki ja juuri kulunut vai jotain jossain kaukana? Esimerkiksi heinäkuun helteellä 2021 Pariisissa:
”TOTTA TÄNÄÄN:
- Tästä pitäisi ehkä ymmärtää enemmän.
- Tätä pitäisi ehkä miettiä vähemmän.
- Lumessa seisoo lyhyt, leveäharteinen mies.
- Maa on jäätynyt, ruumiita oli liian monta.”
•
”Muistot liikkuvat ilman meitä.” Tätä sukupolviylitystä Surun kartta kartoittaa kiehtovasti. Ei Poutanen ratkaise romaanissaan, miten traumaketju katkaistaan. Hän näyttää, että ketjuuntuminen on päähenkilölle totta. Ja hän näyttää myös jatkuvuuden kauneuden, rakkauden ja toivon.
”Neljätoista askelta tyttären luo, yksi ajatus, kolme liikettä ja voima, jolla kaappaan hänet takaisin syliini. Kevyt, arvokas ja rajaton on hän, tämä rakkaus.”
•
Kira Poutanen
Surun kartta
WSOY 2021
romaani
324 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Luin aikoinaan Poutasen kirjan Ihana meri, joka oli tosi hyvä. Mielenkiinnolla odotan kyllä tämänkin saamista käsiini.
Varma kirjoittaja on tämä kirjailija.