Kuukausittainen arkisto:heinäkuu 2024

Simone de Beauvoir: Erottamattomat & Klassikkohaaste 19

Tällä kierroksella hain klassikkohaasteeseen kirjakokemuksen ranskalaisesta kirjallisuudesta, 1950-luvun älykköjen joukosta. Erottamattomat ei ole Simone de Beauvoirin tuotannon filosofisimmasta päästä vaan kertomus omakohtaisin aineksin.

Pienoisromaanin pikantti puoli on se, että se julkaistiin vuosia kirjailijan kuoleman jälkeen, vaikka käsikirjoitus on ajoitettu vuoteen 1954. Lykkäyksen syynä oli henkilökohtaisuus, mutta julkaisulupa on sittemmin saatu sukulaisilta, ja kirja ilmestyi suomeksi 2021 (Kosmos). 

Kirjan alkusanoissa ei pienoisromaania erityisesti kaunokirjallisesti ylistetä, mutta minusta kahden tytön ystävyys lapsuudesta varhaisaikuisuuteen on kuvattu eloisasti. Romaanin minäkertoja Sylvie tutustuu koulussa mutkattomaan Andréen, joka tulee uutena tyttönä luokalle. Andrée on ollut onnettomuuden vuoksi poissa koulusta ja Sylvie auttaa häntä kirimään muiden osaamisen tasolle – ja yli.


Beauvoir kuvaa tarkoin havainnoin porvariston kasvatusta ja tapoja. Yli muun pomppaa teitittelytyyli: myös lapset ja hyvät ystävät teitittelevät toisiaan. Sylvien perhe eroaa perusporvaristosta siten, että perheen isä irtisanoutuu uskosta. Se vaikuttaa Sylvieen, myös hänen omat kokemuksensa, ja myös hän luopuu uskosta. Toisin on Andréen ja hänen perheensä laita. Romaanin punainen lanka kiertyy kuuliaisuuden ja syyllisyyden teemoihin.

Ikuisia asioita tämäkin romaani käsittelee: rakkautta ja kuolemaa. Sylvie hullaantuu ystäväänsä, jonka tunteet eivät ole yhtä vahvoja. Ystävinä he ovat silti erottamattomia, ja romaani seuraa ystävyyssuhteen vaiheita. Andrée kokee kaksi rakkautta – teininä nuorukaiseen, parikymppisenä filosofian opiskelijaan – eikä niissä ole toteutumisen mahdollisuuksia sovinnaisuuden ja uskonnon rajaamassa perhepiirissä. Siispä rakkaus, kieltäymys ja kuolema kulkevat romaanissa käsi kädessä. 


Minäkerronta kiinnostaa minua, sillä siinä yhdistyy muistelu eli aikakuilun mahdollistama tarkkailevuus taaksepäin aitoon elämykseen tapahtuma-ajoilta. Sylvie havainnoi ja tulkitsee, sillä ystävien erottamattomuuteen liittyy pidättyvyyttä. 

Andrée näytti liikuttuneelta. Miksen ollut osannut ilmaista hänelle rakkauttani? Hän oli näyttänyt niin kukoistavalta, että olin luullut hänen olevan onnellinen. Nyt minua itketti sekä hänen että itseni takia.

”Hassua”, Andrée sanoi. ”Olemme olleet vuosia erottamattomat, ja nyt vasta huomaan, että tunnen teidät kovin huonosti! Arvioin ihmisiä aina hätiköiden”, hän sanoi katuvaisena.

En halunnut hänen tuntevan syyllisyyttä.

”Minäkin tunsin teidät huonosti”, sanoin kiireesti. ”Luulin teidän olevan ylpeä siitä, että olitte sellainen kuin olitte, ja kadehdin teitä.”

Välillä Andréen tunnevoima vyöryy, lopulta ylitse pääsemättömäksi. Ankarat tavat, hyveellisyyden vaatimukset ja uskon kääntöpuoli eli syyllisyys tekevät kirjassa tuhojaan. Äitien vaikutus tyttöihin sekä naisen aseman kapeus on kuvattu terävästi. Kokonaisuus vaikuttaa ajankuvana, ystävyyden vaiheiden tallentajana ja ankaran uskonnollisuuden psyykkisten vaikutusten kuvaajana. Kannattaa tutustua.

Simone de Beauvoir: Erottamattomat, suomentanut Lotta Toivanen, Kosmos 2021, 3 tuntia 31 minuuttia, lukijana Heljä Heikkinen. Kuuntelin BookBeatissa.

Kirjasomen klassikkohaastetta kokoaa tällä kierroksella Yöpöydän kirjat.

Klassikkoni haasteen aikana:

Maria Jotuni: Huojuva talo (Klassikkohaaste 18)

Eeva Kilpi: Kesä ja keski-ikäinen nainen (Klassikkohaaste 17)

J- L. Runeberg: Hanna (Klassikkohaaste 16)

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee (Klassikkohaaste 15)

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle (Klassikkohaaste 14)

Volteri Kilpi: Alastalon salissa (Klassikkohaaste 13)

Aino KallasLähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Naistenviikko 2024: koonti

Kymmenvuotisjuhlaviikko on nyt osaltani ohi eli naistenviikkohaasteen pyöritys. Vetovastuu on antanut paljon, mutta silti on aika päättää yksi kirjasometukseeni kuulunut harraste. 


Kommenteissa on linkkejä tämän vuoden naistenviikkojuttuihin

Suuri kiitos näinä vuosina naistenviikkojuttuja julkaisseille ja juttujen kommentoijille!

Tänä vuonna haasteeseen ottivat osaa ainakin nämä blogit:

Ankin kirjablogi

Hemulin kirjahylly

Jotakin syötäväksi kelvotonta

Kirjaimia

Kirjakaapin kummitus

Kirjakimara

Kirjaluotsi

Kirjan jos toisenkin

Kirjarouvan elämää

Kirjasähkökäyrä

Kirsin kirjanurkka

Kirsin Book Club

Kulttuuri kukoistaa

Marjatan kirjat ja mietteet

Sataa valoa

Sheferijm – Ajatuksia kirjoista!

Tarukirja

Tuijata

Tuulevin lukublogi

Yöpöydän kirjat

Kirjajutut sisältävät pitkäksi aikaa lukuvinkkejä – tuonne tulevaan hämärtyvään syksyyn ja talveen saakka, pitempäänkin. Kommenteissa on osallistujien linkkejä, ja joka vuoden koonneista löytyy lisää alkaen koonnista 2023.


Naistenviikkohaaste jatkuu!

Ilokseni löytyi jatkajia naistenviikkohaasteen vetäjiksi. Tuulevin lukublogi pyörittää kesää 2025 ja Yöpöydän kirjat kesää 2026!

Lopuksi kuvakooste taipaleestani haastehemmona. Oi ajan kulkua! Yhtä lukuunottamatta (2016) vähintään suunnittelin naistenviikkojen bannerit (yhtä en jostain syystä löytänyt). Kymmenen vuoden aikana logot ovat muuttuneet siinä kuin haastajakin:

32 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Maija Kajanto: Korvapuustikesä ja naistenviikkopostauksieni linkit

Onnittelut Kristiinoille ja kaikille muille päivän nimipäivänaisille! Jatkan naistenviikkoa viihdekirjalla, jonka päähenkilö Kristiina eli Krisse, joka voimaannuttaa itseään – ja miksei myös lukijaa.

Maija Kanjanto aloitti kahvilasarjansa parisen vuotta sitten: Korvapuustikesä (WSOY 2022) tutustuttaa päähenkilöön lähipiireineen, jyväskyläntakaiseen pikkupaikkakuntaan ja pienyrittäjyyteen. Sarjan ensi osan jälkeen on ilmestynyt joka vuodenaikaan sopiva herkku, ja viides kahvilakirja ilmestyy joulukirjamarkkinoille. Keväällä Hesarista luin, että Kajanto tienaa elantonsa kirjoillaan, mikä on nyky-Suomessa harvinaista.

Pitihän minun ottaa selvää, mikä on Kajannon suosion salaisuus ns. naisviihteen saralla. En viihdettä karsasta, mutta makumieltymykseni suuntaavat yleensä muualle. Luulen tuntevani lajin konventioita ja ihailen alkuäitiä Jane Austenia, jonka terävyys ja sosiaalisten rakenteiden särmä jää yleensä puuttumaan viihteestä. Viihteeseen on sen sijaan poimittu Austenilta tavallisesti vain romanssikuvio. Muuten: Korvapuustikesän Krisse mainitsee iki-ihahan Ylpeys ja ennakkoluulo-kirjan Mr. Darcyn, kun hän keskustelee Korvapuustikesän ilmiselvän darcylaismiehen kanssa.

Tunnistan Korvapuustikesästä monia peruskuvioita: päähenkilön haavoittunut suhdehistoria, kimurantit välit äidin kanssa, irtiotto vanhasta ja uusi alku. Uusi alku saa päähenkilön Krissen toteuttamaan itseään kahvilayrittäjänä. Lisäksi Kajanto varioi modernisti austentyypillistä kahden miehen kuviota. Sivuhenkilöt värittävät tunnelmaa ja tukevat päähenkilön kehitystä. 

Kajanto kirjoittaa ketterästi ja panostaa kepeään sanailuun: napakka dialogi tehoaa. Teksti tasapainottelee päähenkilön surujen ja ”meille käy hyvin” -toiveikkuuden kesken. Tunnelman lämpö saa puolelleen, ja yksi kirjan lämmönlähteistä on Krissen isoäiti, josta kaikki tuntuvat saavan voimaa.

On hyvin mahdollista, että jatkan kahvilasarjan lukemista, sillä sujuvasti kirjoitettu viihde maistuu välipaloina muun lukemisen välissä. Kenties myös kokeilen reseptejä, joita sinne tänne kirjaa sijoitellaan. 

Ymmärrän Kajanto-kirjojen suosion: kannattaa muistaa, että Suomi on muutakin kuin Helsinki. Suuri osa suomalaisista asuu muualla ja suuri osa helsinkiläisistä on muualta kotoisin. Siksi idyllinen järvimaisema koivupuineen ja kompakteine pikkukeskuksineen on samastuttava. Siinä on jotain idylliä ja nostalgiaa herättävää, vaikka Kajanto kuvaa realistishenkisesti nykyelämän ehtoja henkitoreissa pinnistelevissä pikkukunnissa. On toivoa antavaa lukea arkisen konstailemattomasta pienyrittäjästä, joka saa toteuttaa visioitaan, nauttii työstään ja kenties myös saa makeita mausteita rakkauselämäänsä.

Maija Kajanto: Korvapuustikesä – Osa 1 – Kahvila Koivu, WSOY 2022, 210 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Tänä vuonna postasin naistenviikolla

Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä! Seuraavassa luettelo minun naistenviikkokirjoistani:

18. heinäkuuta – Riikka

Lina Wolf: Rakastajat


19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla

Salla Leponiemi: Firenzeläiset elämät


20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken


21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna

Päivi Laitinen: Naisvakoojat


22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita

Terhi Rannela: Niin kuin muutkin herrat & Marja Toivio: Agnes – ensimmäinen naisjuristi


23. heinäkuuta – Olga, Oili

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös


24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Maija Kajanto: Korvapuustikesä.

Ja haikeat 10-vuotiset haasteen ylläpitämisestä!

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Naistenviikko, Romaani

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös

Golnaz Hashemzadeh Bonden tiivis ja tiukka romaani on naistenviikkoni hätkähdyttävin teos. Äitiys-tematiikan käsittelyyn se tarjoaa ravisuttavia näkökulmia. Otsikointi Luontainen käytös (Otava 2024) johdattaa odottamaan toista kuin mitä kirja kuvailee.

Bonde kuvaa äitiä, joka kohtelee julmasti ja kylmästi lastaan. Syyllistäminen ja henkinen väkivalta ympäröi Lily-tyttöä, joka janoaa äidiltään hyväksyntää ja rakkautta niitä saamatta. Sen kirjan teksti kuvaa tarkasti, peittelemättä.

”Lilyllä oli vain yksi äiti. Ei kukaan muu voisi ruveta hänen äidikseen. Jos äiti ei voinut antaa sitä mitä Lily tarvitsi, niin sitten Lily jäisi ilman.”

Romaanin järkytysteho perustuu pitkälti siihen, että romaaniin valikoidut asiat rajataan tarkasti. Lilyn lapsuusosuus kilpistyy lemmikkikissaan ja naapurin Gunillaan. Kumpikin tuo ulottuvuuden äitiyden varjopuoliin Lilyn Mona-äidin lisäksi. Kissan merkitys jää minua jäytämään.

”Ehkä turvattomuus oli seurannut häntä kaiken aikaa, joka hetki, ollut mukana joka valinnassa, jonka hän oli tehnyt. Eikö häntä ollutkin aina peilistä katsonut lapsi, jota ei voinut rakastaa? Katsoessaan peiliin hän oli nähnyt naisen, joka erosi muista, koska ei herättänyt suojelunhalua ja jäi vaille huolenpitoa. Eihän sellainen ole ihminen eikä mikään.”

Romaanin toinen aikataso kertoo Lilystä aikuisena parisuhteessa Marcuksen kanssa, keisarinleikkauksesta ja Jack-vauvan ensi viikoista. Aikuisosuus tarjoaa jonkin verran tulkinnan varaa, mutta Lilyn lapsuuskokemukset selittävät hänen välttelevää, umpimielistä ja takertuvaa toimintaansa. Perheettömyyden ja rakkaudettomuuden kokemumukset määrittelevät Lilyä. Voiko sellaisen kierteen katkaista? Vaikeita vanhemmuuden kysymyksiä riittää:

Oli yksi asia nojata lapseen, jotta saisi itselleen roolin ja paikan maailmassa. Antaa lapsen nojata itseensä turvaa saadakseen oli toinen. Pitääkö toisesta huolehtimisen olla toiselle alistumisen synonyymi? Pitääkö oma itsensä hävittää jonkun toisen tieltä? Pitääkö olla puolikas voidakseen palvella jonkun toisen tarpeita ja haluja? Mikä fyysinen laki sen määrittelee? Eikö ihminen pikemminkin muutu suuremmaksi, jos liittää itseensä jonkun toisen? Eikö silloin ole kaksi kertaa isompi?”

Lukiessani käteni hikoilivat – jännitin ja pelkäsin. Olen todella kiitollinen, että Bonde antaa kirjan lopussa armon auringon pilkistää edellisten sukupolvien peittämän pilvien välistä. 

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös, suomentanut Jaana Nikula, Otava 2024, 118 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

P. S. Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä!

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Terhi Rannela: Niin kuin muutkin herrat & Marja Toivio: Agnes – ensimmäinen naisjuristi

Naistenviikolle nappaan kaksi biofiktiota pioneerinaisista. Heidän nimipäiväänsä ei viikolla vietetä, mutta muuten kirjat käyvät hyvin naisteemaan. Kummankin romaanin päähenkilön etunimi on Agnes, ja kumpikin opiskeli yliopistossa aikoina, jolloin naisen piti saada vapautuksen sukupuolestaan opiskellakseen ja toimiessaan ammatissaan. Romaanit osoittavat hyvin samansuuntaisesti, minkälaisia ennakkoluuloja vastaan akateemiset naiset saivat taistella miesvaltaisessa ammattikunnassa – selvä naisviha on heitä vastassa. Asiakkaat sen sijaan ottivat ammattilaisnaiset vastaan melko hyvin.

On paikallaan, että Agneksien tapaisista voimahahmoista julkaistaan romaaneja, jotta ei unohdu, mitä esteitä satakunta vuotta sitten naiset kohtasivat. Tällaiset henkilökuvaromaanit toivottavasti vaikuttavat niin, että sukupuoli (tai sukupuolisuus) ei asetu nykyaikana kenenkään kynnykseksi.

Terhi Rannela: Niin kuin muutkin herrat

Terhi Rannelan biofiktion päähenkilö on ensimmäinen eurooppalainen naiseläinlääkäri Agnes Sjöberg (1880 – 1964). Romaani Niin kuin muutkin herrat (Karisto 2023) kertoo Agnekseksen urasta ylioppilastutkinnosta hautajaisiin. Terhi Rannela löysi sattumalta naisen, jonka elämänvaiheiden draama sytyttää – ei tarvitse keksiä käänteitä. Sen sijaan kirjailijan kontolle on jäänyt kerronta ja rakenne. Rannela on päätynyt episodiseen käsittelytapaan, ja vuosista 1911 – 1964 hän poimii ydinasioita. Näin kerronta pelkistää mutta samalla korostaa tiettyjä koho- tai käännekohtia.

Jälkisanoissa Rannela toteaa, että minäkerronta ei ollut vaihtoehto, sillä Agnes S on kirjoittanut omaelämäkerran. Ehkä se verottaa jonkin verran, sillä minulle Agnes jää melko ulkokohtaiseksi. Toisaalta pidän siitä, että Agnes nähdään myös muiden näkökulmasta, esimerkiksi suomalaisen opiskelutoverin, siskon, parin eläimenkin. Tekstiä rikastetaan myös kirjein ja sanomalehtitekstein.

Saan romaanista kokonaiskuvan tinkimättömästä ja sitkeästä ammattilaisesta. Epäselväksi ei jää, mitä päähenkilö joutui kokemaan ensimmäisenä naisena. Opiskelu Saksassa ennen ensimmäistä maailmansotaa ja sen aikana sekä etenkin suomalaisten miesopiskelijoiden kaunaisuus kauhistuttavat, samoin professoreiden tapa omia alaisen tutkimuksia. Agneksen pätevyys tulee hyvin esille, myös ymmärrys eläimien hyvinvoinnista. Työelämässä hän pärjää, rakkauselämä ei ole yhtä onnekasta. Ja Agnes valitsee Suomen, vaikka häntä houkutellaan tutkijaksi maailmalle ja vaikka kotimaassa kollegat syrjivät viimeiseen asti.

Terhi Rannela: Niin kuin muutkin herrat. Romaani eläinlääkäri Agnes Sjöbergin elämästä, Karisto 2023, 224 sivua. Lainasin kirjastosta.

Marja Toivio: Agnes – Ensimmäinen naisjuristi

Marja Toivion biofiktiossa seurataan Agnes Lundellia (1878 – 1936) lakiopintojen aloittamisesta 50-vuotiaaksi. Eteneminen on kutakuinkin kronologista ja tyylikeinoksi on valittu hän-kerronta niin, että pureudutaan päähenkilön ajatuksiin ja tuntemuksiin. Näin välittyy rohkean mutta ujon naisen urapolku. Kerronta vaikuttaa vanhahtavalta, silti sopen kuvausaikaansa.

Agnesin kotitaustan köyhyys vaikuttaa päähenkilön valintoihin. Lahjakas ja kunnianhimoinen nainen valitsee alansa intohimonsa mukaan, ei lannistu vastoinkäymisistä ja puurtaa itsensä tuomari-titteliä myöten itselliseksi asianajajaksi ja sen lisäksi liikenaiseksi. 

Romaanissa kuvataan aika elävästi ajan lakimieskäytäntöjä, ja muutamien oikeusjuttujen esittely tuo siihen havainnollisuutta. Agneksen perhesuhteet, ystäväsuhde ja mutkaton yhteiselo alaistensa kanssa valottaa päähenkilöä. Myös mahdollinen romanssinpoikanen näyttää, kuka Agnes on: vaivalla hankittu työura värittää kaikkea. 

Koskettavimmillaan romaani on yksinäisyyden tuntojen kuvauksessa. Muuten sujuva kerronta jää aika lailla pintaan. Niin usein biofiktiossa käy, kun faktat painavat mutta romaanimaisuutta on kuitenkin pidettävä yllä. Kiinnostava ajankuva ja naiskuva Agneksesta kuitenkin kehkeytyy.

Marja Toivio: Agnes – Ensimmäinen naisjuristi, Atrain & Nord 2024, 320 sivua. Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.

•••

P. S. Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä!

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Päivi Laitinen: Naisvakoojat

Päivi Laitinen on poiminut tietokirjaan Naisvakoojat (Tammi 2024) kymmenkunta naisvakoojaa, jotka ovat vaikuttaneet sotien kulkuun. Suuri osa heistä koki vakaumuksensa ja työnsä vuoksi karun kohtalon, mutta sitä ennen he saavuttivat hankkeissaan onnistumisia. Osa eli salaisuuksineen ja kokemuksineen luonnolliseen kuolemaansa asti. Laitisen sanoja lyhentäen: menestyneimmät vakoojat ovat silti ilmeisesti olleet ne, joista emme tiedä mitään.

Kirja valikoitui naistenviikkoon, koska halusin viikolle erilaisia kirjoja hömpästä suosikkikirjailijani romaaniin, uusiin romaanituttavuuksiin ja biofiktioihin. Myös tiedolle oli tilaus.

Laitisen tietokirjatyyli on kerrassaan sutjakkaa kuunneltavaa eli sopii luureihin. Kirjoittaja onnistuu myös siinä, että spekuloidessaan pidän häntä uskottavana. Nautin välillä lennokkaaksi äityvästä kielestä, linjakkaista vertauksista ja metaforista. Kirja on samalla viihdyttävä, henkilöhistoriointiin sopivaa ja maailmanpolitiikkaa ruotivaa. Punainen lanka on se, miten naiset toimivat miehisessä vakoilukulttuurissa.

*

Kirjan naisvakoojien habituksella on ollut merkitystä. Luonnollisesti kirjassa on Mata Harin tapaus: humputteleva sarjaviettelijä muina puuhineen vakoili sinne ja tänne. Kaunottarien osuus vakoilijoissa osoittaa, miten eroottisesti sytyttävät naiset veivät miehiä kuin pässejä narussa. Toisaalta vakoilijoissa on ollut tanttoja, joita kukaan ei olisi uskonut tiedonkerääjiksi ja -välittäjiksi. Lisäksi genderblenderöinti oli keino jo Amerikan sisällissodassa, jossa taisteli miehiksi pukeutuneita naisia.

Kirjan kattaus ajallisesti lähtee Amerikan sisällissodan naisvakoojista, tarkastelee ensimmäisen maailmansodan melskettä, painottuu toisen maailmansodan vakoilutoimintaan eri rintamalinjoilla ja päättyy 2000-luvulle. Minun mieleeni jäivät eritoten eläväinen Nancy Wake ja traaginen lasikattosärkijä Elizabeth van Lew.

*

Kuuntelin kirjaa neuloosin vallassa maaseudun rauhan pihakeinussa, jolloin  kesälämpö helli. Kontrasti kirjan naisten kokemuksiin korostui kuuntelutuokioissani. Mietin, miten pasifistishenkisenä suhtaudun aatteen naisiin. On minulla poliittiset kallistumiseni sen suhteen, mikä on minusta oikein tai kenen ”puolella” olen ollut missäkin sodissa. Kirjassa on vakoojia, joiden vakaumuksen kyseenalaistan. Siispä: miten se vaikuttaa siihen, miten suhtaudun naisten vakoojapuuhiin?

Kummallisesti väistin sympatiseeraamiseni ja antipatiani – seurasin vain naisten konsteja. Kaikkien kohdalla ajattelin, että jokakesäisten James Bond -uusintojen sijasta voisi tv tarjota kiehtovia sarjoja eri aikojen naisvakoojista, joiden todellisuus on ollut tarua ihmeellisempää.

*

Päivi Laitinen: Naisvakoojat. Seikkailijoita, viettelijöitä ja isänmaanystäviä, Tammi 2024, 11 tuntia 52 minuuttia, lukijana Karoliina Kudjoi. Kuuntelin BookBeatissa.

P. S. Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä!

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Naistenviikko, Tietokirja

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken

Olen hyvin tietoinen, että nyt vietetään kirjasomen naistenviikkoa. Silti postaan romaanista Mies joka näki kaiken (S&S 2024). Perustelen valintani sillä, että romaanin on kirjoittanut ihailemani Deborah Levy. Häneltä on suomennettu omaelämäkerrallinen trilogia ja pari romaania. Niiden kuvaustapa ja tunnelma ovat minut vanginneet.

Viime kesän kirjakohokohtia oli Levyn Kuumaa maitoa, toden totta naistenviikolle naksahtava tytär-äiti-kirja. Sen perään onkin kiinnostavaa lukea romaani, jossa pääosassa on mies. Ja se oli kiinnostava myös siksi, että juuri sitä ennen luin keski-ikäisten naisten perhesuhteista kirjoittaneen Nina Lykken romaanin Emme ole täällä pitämässä hauskaa, jossa yllättäen olikin päähenkilönä keski-ikäinen mies.

Onko kirjallisuudessa väliä sukupuolella? On ja ei. Kaunokirjallisuus rakentaa maailmoja, näkökulmia ja mielikuvia. Kokonaisuus muodostuu kirjailijan ja lukijan kyvystä kuvitella. Romaani voi tarkastella ensisijaisesti sukupuolirooleja tai sukupuolisuutta kaikista näkökulmista riippumatta kirjailijan sukupuolesta. Sen osoittaa esimerkiksi tämä Levyn romaani.

Voi myös kysyä, onko kirjailijan ja lukijan edellytys eläytyä kuvattuihin henkilöihin. Kyllä siitä on hyötyä henkilövetoisissa romaaneissa – toki on myös toisenlaisia romaaneita, joissa kieli ja rakenne voittavat. Minua miellyttävät sekä-että kirjat: henkilö kiinnittää tarinaan, kieli rakentaa maailmaa ja rakenne ryydittää. Levyn romaaneissa henkilöt ovat ristiriitaisia, mikä tekee hänen kirjoistaan kiehtovia. 

Mies joka näki kaiken jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa itäsaksalaista sosialismia tutkiva 28-vuotias Saul matkustaa Itä-Berliiniin vuonna 1988. Toisessa osassa vuonna 2016 Saul potee sairaalassa verenmyrkytystä, ja silloin Saulin mieli harhailee ajasta, paikasta ja henkilöstä toiseen. Jotkut henkilöt tosiasiassa käyvät hänen vuoteensa vieressä – kaikista ei voi olla varma.

Saulissa kiehtoo ja kismittää sietämättömät puolensa: sisäänpäinkääntyneisyys, joka näyttäytyy itsekkyytenä. Romaaniin upottuu motiiveja ilmentää sitä, esimerkiksi ananaspurkki. Yksi romaanin oivalluksista on se, miten sama asia merkitsee eri asioita eri henkilöille. 

Saulin ja romaanin muiden henkilöiden persoonaa ja toimintaa olisi houkutteleva ruotia lukupiirissä, sillä lukijalle heitetään tekstissä vihjeitä ja arvoituksia ratkottaviksi. Se rakentaa antoisan romaanikerronnan perustaa.

Romaanissa aika kytkeytyy vuosilukuihin ja ikään, mutta osoittaa liu’untavoimansa. Esimerkiksi Saul berliiniläismökillä isänsä tuhkaa tulitikkuaskissa kokee seuraavaa:

”Minusta tuntui, että olin vereslihalla aivan kuin jaguaari olisi juuri repinyt sisälmykseni ulos. DDR:ään puhalsi tuulenvire, ja tiesin, että se tuli Yhdysvalloista. Toisesta ajasta. Se tuoksui suolaiselta merilevältä ja simpukoilta. Ja villalta. Lapsen neulotulta peitolta. Tuolin selkänojalle viikatulta. Ajankohdat ja paikat olivat aivan sekaisin. Nyt. Silloin. Siellä. Täällä.”

Epäuskoisille itäberliiniläisille Saul ennustelee muurin tulevaa murtumista. Toisaalta Saul on ajassa – tai jäljessä sitä. Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun Saulin jättävä tyttöystävä Jennifer ottaa Saulista Beatles-imitaatiokuvan Abbey Roadilla. Kuva on tosin tarkoitettu tuliaisiksi Berliiniin.

Romaanin ihmissuhteet poukkoilevat. Ne ovat pullollaan varautuneisuutta, virettä ja hetken läheisyyttä. Romaanin mittaan ja lopuksi päädyn kuitenkin siihen, että joka kohtaamisella on merkityksensä ja jälkensä. Sekä-että-asetelma kantaa kokonaisuutta, myös Saulin sukupuolisuutta. Oleellisinta on uskallus: mitä pystyy, haluaa ja voi antaa muille, tulla läheiseksi:

”Oli totta, että olin loukannut siipeni. Oli totta, etten ymmärtänyt alkuunkaan, miten kestäisin elämän, kaiken siihen sisältyvän. Vastuun. Rakkauden. Kuoleman. Seksin. Yksinäisyyden. Historian.”

Siinä sitä oli – Levyn romaani käsittelee kaikkea sitaatissa mainittua omaleimaisin tavoin. Se kestää lukukerran ja -tavan jos toisenkin.

P.S. Sari Karhulahdelle, taitavalle kääntäjälle, myöhästyneet nimipäiväonnittelut – nimipäivä oli eilen!

*

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken, suomentanut Sari Karhulahti, S&S 2024. Sain kirjan kustantajalta.

P. S. 2. Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä!

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Naistenviikko, Romaani

Salla Leponiemi: Firenzeläiset elämät

Onnittelut Sallat, Sallit, Sarat, Saarat ja Sarit! Nimipäivänaisista valikoitui naistenviikkopostaukseen Salla Leponiemen kirja Firenzeläiset elämät. Se viehättää historiasta, kulttuurista ja elämäntavoista kiinnostuneita. Näin uskallan luvata oman kokemukseni mukaan.

Aloitan sitaatilla kirjan loppupuolelta. Tämä mielestäni kiteyttää Leponiemen kirjan yhtä puolta:

”Firenzen vanhan kaupunginmuurin vierustalla tunsin ja tajusin yhtäkkiä käveleväni vuosisataisten sielujen virrassa. Eri aikakausina eläneet firenzeläiset kulkivat rinnallani tai tulivat minua vastaan. Vain hetki, ja he olivat kadonneet.

Olin tässä, oikeassa hetkessä ja oikeassa paikassa, siinä missä minun pitikin olla. Mutta tunsin olevani osa sitä pitkää virtaa, joka kuljettaa ihmisen perusolemusta sukupolvelta toiselle.”

Laulaja ja taidehistorioitsija Salla Leponiemi onnistuu yhdistämään sujuvasti omaa firenzeläisyyttä monisatavuotiseen kulttuurikaupunkihistoriaan. Viime vuosina henkilökohtaisen ja tiedon yhdistäminen on tullut suosituksi (muun muassa Mia Kankimäen kirjat), ja sehän sopii, kun ainekset natsaavat. Leponiemellä natsaa.

Kirjoittaja nappaa anekdootteja Firenzen historian henkilöistä, hallitsijoista, taiteilijoista ja elämäntavasta ennen ja nyt. Ne viihdyttävät ja välittävät sisäistettyä tietoa. Kirja ei ole knoppikokoelma vaan tarinat kaupungista ja kaupunkilaisista saavat ympärilleen toimivan kontekstin.

Kirjan toinen puoli on kirjoittajan oma tarina firenzeläisyymisestään – siitä kirjan alaotsikko: Kuinka löysin kotini suurten persoonallisuuksien kaupungista. Asuntojen ostojen kommervenkit ja italialainen mentaliteetti huvittavat, ehkä hieman vahvistavat stereotypioitakin. Leponiemi kirjoittaa viihdyttävästi ja kääntää varmasti häntä vaivanneet asiat humoristiseen valoon, kun tapahtumat ovat jo ehtineet hieman sulaa. Aitoa tragiikkaakin kirjaan mahtuu koiraystävän kohtalon tiimoilta, mutta sitä ennen lemmikistä suodattuu suurta iloa. Tunteet siis välittyvät kirjassa luontevasti.

Tänä kesänä en matkaile kuin kodin ja vapaa-ajan asumukseni väliä. Siksi kesän alussa lukemani Firenzeläiset elämät palautti mieleeni vuosientakaisen matkani joulukuussa 2018 hienoon taidekaupunkiin, ja kirjan myötä sain taas siellä oleilla mielikuvissani. Kirjojen voima!

Salla Leponiemi: Firenzeläiset elämät. Kuinka löysin kotini suurten persoonallisuuksien kaupungista, Gummerus 2024, 216 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

P. S. Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä!

3 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Esseet, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Tietokirja

Lina Wolff: Rakastajat

On ilo käynnistää Naistenviikko 2024 osaltani romaaniin, joka on ollut yksi kesäni huippulukukokemuksista. Monitasoinen romaani sopii naistenviikon teemaan esimerkiksi niin, miten kertojat vaihtuvat ja samalla kielellinen ilmaisu vaihtuu: johtuuko se sukupuolesta, kertojasta vai mistä? Se ei ole ainoa asia, jota romaani pistää pohtimaan.

Lina Wolffin romaanin Rakastajat (Otava 2024) on nimetty ruotsiksi De polygotta älskarna. Mikähän on mahtanut vaikuttaa siihen, että suomeksi ”polygotta” on jäänyt pois? Sana tarkoittaa monia kieliä osaavaa. No, kieltämättä monikieliset rakastajat kalskahtaisi kankealta. Siispä Rakastajat:

Me olemme vain rakastajia ja rakastajattaria, niin sanon joskus itselleni, me vain haaveilemme ymmärretyksi tulemisesta. Silti meillä on voima, valta ja myös halu tuhota toistemme elämä. Sanojeni banaalius puistattaa minua.”

Ehei, ei ole banaali romaani. On erittäin hyvä.

Romaanin teho perustuu eri kertojien näkökulmiin sekä kerrontaan, jossa aikatasot liukuvat menneen ja tapahtuma-ajan välillä. Rakastajat alkaa siitä, kun skånelaisnainen alkaa etsiä 36-vuotiaana netissä seuraa ja päätyy ylimielisen kirjallisuuskriitikon rakastajaksi Tukholmaan. Muita kertojia ovat ruotsalaiskirjailija (polygotti) Max Lamas ja italialainen Lucrezia Orsi. Romaanin osia yhdistää Max ja myös hänen käsikirjoituksensa ”Polyglottirakastaja”. 

Romaanista rönsyää rutkasti tasoja, ja ne limittyvät ja lomittuvat pitkään lukemisen jälkeen. Kirja kestää monta lukukertaa ja avutuu eri tavoin. Yksi taso on aika ja muistot. Romaanin kirjailija, Max, tuo siihen kirjan tunnelmaa selittävän puolen: voiko muistelu olla muuta kuin nostalgista?

Elämässä on solmukohtia, tapahtumia, jotka lopullisesti ja peruuttamattomasti muuttavat meitä. Nuo tapahtumat käynnistyvät muiden ihmisten vaikutuksesta, ja kyseiset ihmiset voivat näyttää perifeerisiltä, epäselviltä hahmoilta valokuvan taustalla, kunnes eräänä päivänä huomaa, että he ovatkin koko ajan olleet keskeisiä. Ihminen ei yleensä tiedosta tiettyjen hetkien valtavaa merkitystä silloin, kun elää nuo hetket, ei tiedosta, kuinka ne tornien lailla kohoavat korkeuksiin ja heittävät varjonsa muiden hetkien ylle. Monet seikat on mahdollista huomata vasta jälkeenpäin.”

Edelliseen sitaattiin viitaten romaani tutkii kertojahenkilöiden elämän solmukohtia. Lukuisista kiinnostavista yksityiskohdista minussa ehkä jää eniten jylläämään aloitusosan skånelaisnainen ja teinirakkaus Johnnyyn. Fyysinen suhde kulminoituu siihen, että Johnny vei tyttöystävänsä tappelukerhoon ja kertojasta kehkeytyi taitava hakkaaja. Johnnyn kiinnostus lopahtaa nopeasti, kun kertojan pulskistuu. Kertojan kiinnostus näyttää sen sijaan jatkuvan pitkälle aikuisuuteen. Siihen – ja karuun kerrontaan peilaten – naisen ja kirjallisuuskriitikon yhteiselo tuntuu vähintään kummalliselta. Näin naistenviikolla romaanin tämän kertojanaisen kuvailutapa, sen luoma tunnelma – sähkö ja samalla tietynlainen virrattomuus – jäävät kytemään.

Rakastajat nautinnollisesti sotkee kirjan joka osassa kultivoituneisuutta fyysiseen ja ei-älylliseen. Jännite kummastuttaa ja hämmästyttää – luo ennen lukematonta. Moni suhde jakautuu käytännöllisen, ei-kirjallisen ja läpikotaisin kirjallisen ääripäihin. Esimerkiksi Michel Houllebecqin tuotannon tunteminen voisi olla tämän kirjan tulkintaa syventävää, mutta nyt olen vain Googlen tietojen varassa. Moni muukin kirjailija mainitaan.

Aistit ja fyysisyys kuuluvat romaaniin. Luonnollisesti fyysinen puoli tulee esille rakastajasuhteissa, mutta niin yksioikoiseksi ei tämä ulottuvuus jää. Ei sekään jää pinnalliseksi, että kirjassa mainitaan henkilöiden fyysiset ominaisuudet lihavuudesta ei-niin-viehättävään ulkomuotoon vaan romaani pakottaa katsomaan ulkoista, sisäistä ja niiden yhteyksiä. Näköaisti korostuu kirjassa ulottuen myös sokeuteen.

Yhtenä teeman voi pitää sosiaalista statusta. Monia muita teemoja tunkee mieleeni, myös kosto. Mutta mitä henkilöt kostavat ja miksi? Minä jään vielä pitkään pähkäilemään monikielisyyden merkitystä. Siispä suosittelen Rakastajat-romaania kesälukemistoon ja lukupiireihin. 

Lina Wolff: Rakastajat, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Otava 2024, 176 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

P. S. Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä!

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Naistenviikko 2024 – tätä on tulossa

Naistenviikko käynnistyy 18.7. ja jatkuu nimensä mukaisesti viikon. Haastan kirjasomea kymmenennen kerran keskikesäiseen joukkopostaukseen. Ilmoitin myös haastepostauksessa, että päätän mukavan haastekierroksen tähän vuoteen: 10 on oiva tasaluku pyörittää kesähaastetta.

Postaus- ja kommentointihasteen tavoitteena on ollut – ja on – kirjavinkkisade kesälukijoille. Viikon tavoitteena on käsitellä sukupuolen merkityksiä ja vaikutuksia, mutta kaikkiaan haaste on vapaa. Kirjoja saa valita mielensä mukaan naistenviikkoon sopivasti – tai sopimattomasti.

Haasteeseeni on voinut ilmoittautua etukäteen tai siihen voi osallistua mielensä mukaan ilmoittautumatta tai postaamalla parin päivä päästä ex tempore.

Kokoan naistenviikkojutut koontipostukseeni 25.7. ja siihen toivon osallistujilta blogien juttulinkkejä ja muun somen linkkauksia tai kommentteja. Ainakin näissä blogeissa on luvassa naistenviikkojuttuja:

Ankin kirjablogi

Hemulin kirjahylly

Jotakin syötäväksi kelpaamatonta

Kirjaimia

Kirjakimara

Kirjaluotsi

Kirjan jos toisenkin

Kirjarouvan elämää

Kirjasähkökäyrä

Kirsin kirjanurkka

Kirsin Book Club

Kulttuuri kukoistaa

Marjatan kirjat ja mietteet

Sheferijm

Tarukirja

Tuijata

Tuulevin lukublogi

Yöpöydän kirjat

*

Itse postailen päivittäin. Julkaisen tässä jo juttulistani naistenviikon nimilistaan osin sopien, osin ei.

18. heinäkuuta – Riikka

– Lina Wolf: Rakastajat


19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla

– Salla Leponiemi: Firenzeläiset elämät


20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta

– Deborah Levy: Mies joka näki kaiken


21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna

Päivi Laitinen: Naisvakoojat


22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita

Terhi Rannela: Niin kuin muutkin herrat & Marja Toivio: Agnes – ensimmäinen naisjuristi


23. heinäkuuta – Olga, Oili

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös


24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

– Maija Kajanto: Korvapuustikesä

25. heinäkuuta: koontipostaus

Kirjakokemuksia naistenviikolle!

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Carlos Lievonen: Vain heteitä & runon ja suven päivä

Eino Leinon päivänä kesä on kukkeimmillaan ja siitä voi nauttia kaikin aistein. Sopivasti valitsin päivään aistillisen runokokoelman, Carlos Lievosen Vain heteitä (Otava 2024). Leino helkytteli runsain luontokuvin, ja samaa voi sanoa Lievosen esikoiskokoelmasta.

Vain heteitä on runokieleltään jopa ylenpalttinen. Kolmiosaista kokoelmaa suosittelen lukemaan osa kerrallaan, annostelemaan herkutellen. Runot huokuvat ja huokailevat. Runojen rakkaus hehkuu heteiden keskeisenä, joten kokoelma solahtaa sateenkaarikirjallisuuteen. 

Luin kokoelmaa ja kirjoitin siitä pride-viikolla. Toivottavasti en jyrää runojen homoeroottista voimaa toteamalla, että rakkaus on rakkautta, iho ihoa, halu halua suuntautumisesta riippumatta. Niin koin runot. Kenties myös jopa kadehdin runojen tunteen voimaa, jota puhuja vyörytti rakkaudestaan – tai ehkä sain siitä osani – sivusta, sivuilta.

Lievosen runokieli rönsyää vastustamattomana, sillä se hyökkää kaikkea niukkuutta ja hillittyä vastaan. Rokokoorunoutta nykymaailmaan! Itse olen kaikkein yksinkertaisimman runokielen käyttäjä, mutta nautin, että runoa voi olla monenlaista – tällaista lievoslaisen kaihtelemattoman korkealentoista myös. Luontometaforat luovat tunnelmaa, ylevä (osin vanhahtava) sanajärjestys (ja välillä sanamuodotkin) tuntuvat nikkaavan silmää sille, että tällainen ylhäinen korkeakirjallisuus tietoisesti huutaa näkyviin homosuhdetta, jota aiemmin yhteiskunnallisesti ja lainsäädännöllisesti pidettiin alhaisena.

Vain heteitä vaikuttaa aika- ja kulttuuritietoiselta. Hyvässä ja kenties pahassa – paha on suhteellista: minä en innostu harvinaisten vierasperäisten sanojen viskomisesta sinne tänne runoa.

Omaperäisyys nousee esimerkiksi siitä, miten runoilija uudentaa vanhoja, kuluneita metaforia ja sanoja. Esimerkiksi tämä otos runokokonaisuudesta muokkautuu oivallisesti: 

”Jossakin, mahdollisimman kaukana täältä, 

neula kalahtaa pienelle lattialle

ja kameli etsii heinäsuovasta

jotakin kuin itseään.”

Ja tämä pätkäisy:

”Tuuli yltyy, kun astut sisään.

Tunnen nousuveren suonissani

ja samassa kaikki kedon perhoset katoavat vatsaani.”

Ja vielä katkelma:

”Kohtaamisessa on kaikua.

Vedetään henkeviä, ilmauksia ihojen välistä.

Silmäys silmäyksestä,

Hammas hampaan likeisyydestä.”

Bongailen kirjasta lisäksi värssyjä, joiden merkityksen arvailussa menee tovi, eivätkä ne siltikään aukea. Sanomisen tapa sen sijaan viehättää.

Koen kokoelman kahden ensimmäisen osan linjakkaaksi tunteen palon eri puolien kielikuvittamiseksi ja rakastetun puhutteluksi. Kolmanteen osaan en oikein saa otetta, aistin kyllä runojen ilmaisemaa uhkaa ja pelkoa, lisäksi kirjan alkuosien värikylläisyys harmaantuu. Muodonkin puolesta runot muuttuvat sirpaleisimmiksi.

*

Suosittelen kirjaa pihakeinuun, luonnon helmaan, runon ja suven päivään. Lisäksi voi viettää tovin jos toisenkin ihailemassa kirjan kaunista kantta.

Carlos Lievonen: Vain heteitä, Otava 2024. Ostin kirjan.

Osallistun postauksella Ankin kirjablogin runon ja suven päivän haasteeseen.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Runot