Sulje silmäsi, näe lumesta pöllyävät pakkaskeliset maantiet Helsingistä Kilpisjärvelle joulunaluspäivinä muutama vuosikymmen sitten, kun ei tunnettu kännyköitä eikä nettiä. Näe kaksi noin 35-vuotiasta miestä kuljettamassa pakettiautorämällä erikoislastiksi osoittautuvaa räikeänpunaista antiikkisohvaa. Avaa silmäsi, sillä nyt voit lukea Antti Tuomaisen uutuuden Tappokeli (Otava 2024).
Postin painavan lastin lajittelija Ilmari ottaa rahapulassaan kuljetuskeikan ja saa yllättäen kyytikaveriksi nuoruuden tuttunsa, Ilmarin mielestä epäluotettavan Anteron. Ilmarin keikan syy on oman lapsen ilahduttaminen, Anteron motiiveista ei ole tietoa.
Kahden miehen keikka kietoutuu teemoihin luottamus, kauna, ystävyys, avautuminen, anteeksianto ja rakkaus. Näitä vakavia(kin) puolia on romaanista luettavissa.
”Antero piti lyhyen tauon.
– En vihaa enää, hän sanoi.
Hän piti taas tauon, puhui sitten:
– Oli hyvä että tulimme, kiitos tästä.
– Ole hyvä, Ilmari sanoi.
He seisoivat paikallaan. Antero näytti siltä kuin yhä jatkaisi puhettaan hautakivelle.
– Meissä kaikissa on monta puolta, hän sanoi.
– Olen huomannut, Ilmari myönsi.
– Mutta miksi me näytämme niille lähimmille ihmisille sen huonoimman niistä?
– En tiedä, Ilmari sanoi ja nosti hartioitaan, osaksi siksi että halusi näyttää ettei hänkään ymmärtänyt elämästä kovinkaan paljoa, osaksi siksi että hän paleli.”
•
Kaksi tunteista puhumista välttelevää miestä tönöttää pitkälti suljetussa tilassa, vanhan pakun ohjaksissa: siinä on romaanin keskeinen näyttämö Tuomaisen tien päällä -romaanivariaatiossa. Jännäriksi se kääntyy niin, että pakun lasti yllättää kuljettajat. Lastin perässä kulkee kaksi kilpailevaa tahoa, joiden vuoksi Ilmarin ja Anteron täytyy pelata yhteen selviytyäkseen.
Tuomainen tarjoilee sutjakan tekstinsä tuttuun tapaan mustan huumorin keinoin. Kalmoja kertyy kenties aiempaa vähemmän, mikä sopii minulle, mutta kummallisia käänteitä kertyy aiempien kirjojen tapaan maukkaasti. Pakun takaa-ajajat tyypitellään ronskisti, kun taas päähenkilöitä sivellin sävyttää hienovaraisemmin.
Kangistavaa pakkaskeliä ja osin monomaanista toimintaa notkistaa ja lämmittää pohjalla kytevä romantiikka. Romaanin ääniraita on tarkoin harkittu ja tarjoaa ajankuvaa, lisäksi biisilista lisää huumoria ja pakulaisten suhteen suuntia.
•
Aluksi en aivan päässyt pakukyytiin mukaan, mutta Ilmarin tädin näyttäydyttyä ja sen jälkeen kuljettajamiesten sanailuun sytyttyäni ihan mielikseni istuskelin etupenkillä, pakun tavaratilassa, tienvarsibaareissa ja lumipenkoissa. Romaanin loppu lämmitti aidosti.
Kyydin mittaan sieluni silmin näin (tämänKIN) Tuomaisen teoksen kansainvälisesti viihdyttävänä tv-sarjana vetonaulanaan ilmeettömät kaurismäkimiehet (ja pari naista) ja eksoottisen pakkasluminen Suomi etelästä pohjoiseen. Toimii/toimisi muikeana viihteenä.
•
Antti Tuomainen: Tappokeli, Otava 2024, 158 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Antti Rönkä aloittaa romaaninsa Kiltti poika (Gummerus 2024) rytmillä ja sanavalinnoilla, jotka heti herättävät kiinnostuksen. Kirjojen maailmahan rakentuu kielestä, muuttuu mielikuviksi lukijan mielessä – Rönkän aloitus visualisoi päähenkilön synkän yön.
Kyllä minulle kuitenkin tunnenotkahduksia sattuu romaanin mittaan. Ryhdyn pohdintaan, miten minuun osuvat 27-vuotta täyttävän ikääntymiskriisi ja muistelmat. Huteja tulee, mutta tarpeeksi osumia. Etenkin kirjan kieli, ilmaisutehokkuus ja ajatustiheys sattuvat.
•
”Pakenen muistoihin ja menneisyyteen, koska siellä olen turvassa. Menneisyydessä en enää ole, ja siellä missä en ole, on hyvä.”
Nuoren ihmisen elämänpettymys, epätoivo ja olemattomuuden kokemus koskettaa, enkä ala ruotia, kuinka paljon on ilmestynyt ”nuori mies hukassa” -kirjoja. Aiemmista Rönkän kirjoista tuttu kouluväkivalta varjostaa tämänkin romaanin kertojaa ja kaipuu näkymättömiin seuraa siitä. Toisaalta toive on tulla näkyväksi, löydettäväksi – löytää.
”Olen varma, että käsillä on historian viimeinen ilta, viimeinen tilaisuus löytää se, löytää vastaus. Mutta mikä vastaus, ja mihin?”
Niinpä, sitä se on loppu elämä, yhtä kysymysmerkkiä. Ihmisen osaa Ronkän kirja pöyhii, sitäkin, miksi meistä tulee tällaisia, kilttejä tai mitä vain, ja mihin se johtaa. Tärkeää pohdintaa on minäkeskeisyydestä, mylläämisestä ajatusluupissa, jossa maailma supistuu minään, eikä yhtä minää edes ole.
Universaalein Rönkän romaanissa tapahtuu autiossa yksinäisyydessä. Siihen voi samastua kiltit, tuhmat, nuoret ja vanhat. Kohoan romaanin loppusivulla. Sen kauneus, mahdollisuus rohkaisee, lohduttaa.
•
Antti Rönkä: Kiltti poika, Gummerus 2024, 160 sivua. Lainasin kirjastosta.
Malmin kirjaston kirjailijavieraana oli 18.9.2024 Jenni Linturi. Malmi on tuttu Helsingin kaupunginosa hänen kirjoistaan, joten keskustelupaikka sopi monin tavoin jutteluun Linturin kirjoista.
Kuva: Johanna Kartio
Linturilta on julkaistu viisi romaania, jotka kaikkien kerronta-aika on sijoitettu historiaan. Historia kiinnostaa Linturia muutenkin: hän tekee väitöskirjaa historiallisista romaaneista. Tai tämä maininta historiakiinnostuksesta täytyy tarkentaa, sillä historiaa enemmän Linturia kiehtoo kirjallisuuden henkilöt.
Linturi käytti verbejä huutaa ja kuiskata. Hänen agendansa ei ole toitottaa historian tapahtumia tai poliittisia virtauksia, itse asiassa hänellä ei ole mitään agendaa ellei henkilökuvausta lasketa sellaiseksi. Siksi aatteiden paasaus ei sovi Linturille vaan sopivin on ”kuiskaus ajasta” osana henkilöitä. Aika välittyy henkilöiden äänistä, ei minkään rintamien etulinjoista vaan takaa. Ajan rytmin Linturi siirtää kieleen, esimerkiksi Malmi 1917 virtaa uuden median, elokuvan, rytmiin ja Äärimmäisellä laidalla tv:n tietoiskujen nykivässä tempossa.
Usein Linturi kuiskaa ihmisen särkyvyydestä, läheisten ristiriidoista ja suvun katveesta. Keskustelimme Malmi-trilogiasta (Malmi 2017, Jälleenrakennuksen aika ja Mullojoki 1950). Sarjan lähtökohta ja yhteys nykyiseen Malmin kaupunginosaan löytyy Linturin suvusta. Sukutarinoista kehkeytyi, no, sukuromaani, jossa taustavaikuttavat sodat, mutta päänäkökulma on siinä, miten perhe- ja rakkaussuhteet järisyttävät henkilöitä.
•
Kesällä ilmestyi Linturin uutukainen Äärimmäisellä laidalla. Sitä varten Linturi luki juttuja Pihlajamäen rakentamisesta. Tämä Malmin kyljen lähiö rakentui romaaniin sopivasti niin, että romaanin tiedostavat toimittajavanhemmat ja kodin aatteet imeneet lapset Töölöstä muuttivat pääkaupungin äärimmäiselle laidalle työläislähiöön vuonna 1971.
Romaanin kertoja Mirkku ja uusi ystävä Pauliina ovat murrosiäin kynnyksellä, ja juuri se ihmiselon äärilaita kiinnosti kirjailijaa kuvaamaan lapsuuden ja nuoruuden rajaa. Sen ohella romaanissa on rutkasti mielenkiintoisia teemoja. Poliittinen ja tiedostava aika kuiskii tehokkaasti henkilöiden kautta, eritoten Mirkun silmin ja ajatuksin. Linturi kaipaa historiallisen romaanin uudistamista niin, että ajalla voi leikkiä. Äärimmäiseltä laidalta löytyy sellaista.
Kysyin Jenni Linturilta, miltä tuntui kirjailijauran alku, joka käynnistyi merkittävin kirjapalkintoehdokkuuksin. Linturille tilanne oli kauhea, sillä hänelle meriitit ja esillä olo ei ole kirjailijuutta. Hänelle kirjailijuus on harrastus ja hän haluaa pitää sen sellaisena.
Onneksi saimme Jenni Linturin esille Malmin kirjastoon, sillä kirjailijan ajatukset avarsivat tuotantoa, joka jo itsessään tempaa mukaansa. Nyt jäämme odottelemaan jatkoa Äärimmäisellä laidalla -romaanille, ehkä tulossa on Mirkun vaiheita 1980-luvulla tiedotusopin opiskelijana.
On se hurja! Voima puskee kielestä, sen vyöryävästä rytmistä, aiheista ja niiden ilmaisusta. Pajtim Statovcin romaani ravisutta: Lehmä synnyttää yöllä (Otava 2024).
Kesäisen Vinhan kirjajuhlan haastattelussa sain esimakua uutuusromaanista, kun Pajtim Statovci luki kirjasta katkelman ja kertoi kirjastaan. Lähtökohtana oli autofiktion kirjoittaminen, mutta Statovci ei voinut mitään fiktion hyöylle.
Ja kyllä mielikuvitus todella hyökyy uutuusromaanista, ja vastaan sanomaton kaunokirjallinen teksti virtaa sanojen vuolautta, joka kuohuu pitkiä, pitkiä, pilkutettuja virkkeitä ja vie mukanaan, pitää pinnalla mutta saa haukkomaan henkeä. Kielellisesti ja kerronnallisesti kirja kohoaa kirkkaasti kirjavuoden kärkeen.
•
Jos kielivirta on salvata hengen, sen tekee myös sisältö. Suomalainen ja kosovolainen väkivalta saattavat erota toisistaan, mutta ne ovat väkivaltaa, ja väkivallan seuraukset tavoista ja kestosta riippumatta seuraavat ihmisiä. Julmuutta kirja kuvaa kotona, koulussa ja kaduilla.
Välillä joudun pitämään taukoja lukemisessa, koska rajuus vaatii minulta pysähtymisiä ja jatkovoimia. Tämä on päivänselvää: mitä kirjan kertoja kuvaa, on oikeutettua; se on viskattava päin näköäni, ja sen on mentävä ihoni alle.
Kohtuuton kohtelu ja karskit puheet ympäröivät sukupolvia, ja kirjailijan lapsuuskuvaus näyttää alituisesti toiseuden ja kulttuurien toiseudenpelon. Ne suodattuvat kertojan mielen ja kehon kautta. Kyse on sukupolvelta siirtyvistä käytösmalleista, vihasta, häpeästä ja pelosta.
”Äitini ja sisarukseni eivät välitä puhua menneestä, enkä liioin minäkään, ja minusta se on hyvä asia, sillä kaikesta ei tarvitse keskustella ja on olemassa asioita joihin puhe ei auta, asioita jotka kuolevat ihmisen sisään hiljaisuudella ja häätämällä, ja olen tyytyväinen, että välillämme vallitsee yhteisymmärrys siitä, että mitä enemmän aikaa lapsuudestamme ja nykyhetken välille jää, sen parempi, me emme ole järjen lapsia vaan väkivallan ja valheen, minä ja sisarukseni – koko lapsuutemme ajan me pelkäsimme elämää, vanhempiamme ja kaikkia aikuisia ihmisiä, sotaa ja aseita ja hulluksi tulemista, ja yhä tänäkin päivänä minä ja sisarukseni luomme todellisuutta tyhjästä, tapahtumia, joiden tiedämme olevan keksittyjä, ja vannomme toisillemme muistavamme ne, tuon ja tuonkin – – menneisyytemme on yhtä nöyryytystä ja kunniattomuutta – -.”
•
Romaanissa vuorottelee kaksi aikaa. Nykyajan tietämillä kirjailija matkaa äitinsä kanssa Kosovoon lomalle, ja matkalla äidin ja pojan suhdetta kannatellaan ja koetellaan. Välillä tarina vie kesään isovanhempien luona Kosovossa ja sitä seuraaviin kouluvuosiin. Kolmas kerros kerrontaa syntyy aikuisen kirjailijan kirjeistä isälleen. Näistä koostuu väkivallan, alistamisen ja alistumisen kierteet ja vaikutukset.
Kertoja kokee lapsena lehmän synnytyksen (ei poikimisen – sanavalinta selviää kirjasta); hän saa selkäsaunoja ja hänen kehoonsa kajotaan; hän hyppää kaivoon. Mielikuvituksessaan hän muokkaa maailmaansa, ja erillisenä, erilaisena ja eristettynä hän saa lehmän lisäksi seuraa tarujen kolmipäisestä kimeeristä kirjan alkupuolelta ihan loppuun saakka – niin kuin kaikki muukin koettu seuraa ihmistä alusta loppuun.
Tätä romaania ei kannata avata pöyhien juonta. Juoni toki on mutta oikeastaan otan romaanin kokonaiskokemuksena, jossa kaikki sitoutuu yhteen ja samaan – tarinaan pahasta, jota ei voi ohittaa. Siihen sopii myös romaanin loppuosan hulvaton osuus, kun kirjailija suoltaa totuuksia muun muassa hallintoon ja kustantajalle. Ja koska nykyisin puhutaan paljon ”ilmiöstä therian”, saan kokea siihen sopivan tragikoomisen yllätyksen kirjan loppupuolella.
•
Kirjan kertoja pyrkii teininä näkyväksi tai osalliseksi videokameralla kuvaten. Kun se harraste muuttuu mahdottomaksi: ” – sitten keksin, haen vitriinistä palan paperia ja kuulakärkikynän ja alan kirjoittaa, sitäkin mitä ei ole.”
En lähde arvuuttelemaan, paljonko kirjailija-Pajtimissa on romaanin kirjailija-Kujtimia, mutta kiitän kumpaakin hymistelyn karistavista sanoista – ovat ne sitten kirjoitettu millä välineellä tahansa tai kuinka paljon tosipohjaisesta keksien ”sitäkin mitä ei ole”. Lehmä synnyttää yöllä pakottaa näkemään pelon, karkeuden ja ihmisten virheellisyyden, pahuuden, myös hetkelliset hyvät. Seuraako katharsis? Kokeile!
•
Pajtim Stavovci: Lehmä synnyttää yöllä, Otava 2024, 277 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Sain teininä sedältäni joululahjaksi J. R. R.Tolkienin trilogian Taru sormusten herrasta sitä mukaan, kun sen osat ilmestyivät suomeksi. Lasteni esiteiniaikaan traditiomme oli käydä jouluaatonaattona katsomassa tuoreeltaan Peter Jacksonin TSH-elokuvat. Sittemmin leffat hankittiin CD-versioina, ja niitä katsoimme ahkerasti. Eri tv-kanavilta ne tuntuvat nykyään tulevan kuukausittain. Siispä kirja ja elokuvaversio ovat tuiki tutut, kun lähdin katsomaan Tampereen Teatterin Tamperetalon näytelmäversion
Ihastelin nelituntisen esityksen mittaan toimivia ja vaikuttavia lavasteratkaisuja. Materiaalit, valaistus, varjokuvien käyttö, äänitehosteet ja lavasteiden joustava vaihto rytmittivät erinomaisesti juonenkuljetusta. Haltioiden ja velhojen puvustus ihastuttivat näyttävyydellään, ja tilanteita tehostivat sirkuslaiset ja tanssijat. Katsojia avitetettiin lisäksi näyttämön laitojen näytöillä: kameroiden lähikuvat taltioivat hahmojen ilmeitä. Kaikella tällä luotiin tunnelmaa.
Tunnelmaan vaikutti lisäksi musiikki, Tuomas Kantelisen säveltämä tarinallisten melodioiden kuljetus. Musiikissa tietyt teemat omistettiin tietyille ympäristöille ja henkilöille kuten esitysmusiikissa tapana on. Iso orkesteri teki vaikutuksen, vaikka välillä pauhu hukutti näyttelijöiden replikointia.
•
Taru sormusten herrasta: jo nimen perusteella on kyse tarusta, tarinasta, joka on otettava vastaan aikuisten satuna, myös teineille sopivana fantasiana. Tolkienmaisuutta esityksessä muistuttivat taustoitukset sormushistoriasta.
Tulkinta tähdensi erilaisten eläjien – haltioiden, velhojen, kääpiöiden, hobittien, enttien ja ihmisten – yhteiseloa. Esitys kertoo ihmisten maailman säilymisen vaaratilanteesta, jolloin tarvitaan muiden ”heimojen” apua, yhdistymistä.
Pahan valta on leviämässä: Sauron haalisi kaiken vallan ja murskaisi muut örkkien avulla ja eritoten mahtisormuksen voimin. Romaani-trilogian (ja trilogia-elokuvan) teemat vyöryvät näyttämölle niin, että ystävyys, uhrautuminen ja hyvän puolesta taistelu korostuvat.
Tämänpäiväiset kolmannen maailmansodan uhkat löytyvät esityksestä. Samoin avaimet sellaisen torjumiseen. Toisaalta sotaisat kärjistykset näkyvät: vihollinen on aina örkki tai joku muu epäinhimilliseksi probakoitu, jota vastaan on oikeus taistella. Valitettavasti fantasian ulkopuolisessa tosielämässä vastapuolet ovat ihmisiä, ihan kaltaisiamme kuolevaisia. Eikä sotia synnyttävät johtajat ole eturintamassa miekat ojossa kuten TSH-saagassa vaan turvasäilöissään, kun vain rahvas kärsii sotatoimista valtaa hamuavien masinoimissa taisteluissa.
•
Esityksessä tulee hienosti esille sormuksen valta, sen paino ja rasitus vallanhalun varjona. Esityksen Frodo (Ella Mettänen) onnistuu elokuvaa paremmin ilmentämään mahtisormuksen houkutusta. Elokuva-Frodon pitkitetyt toljotuskohtaukset ovat minua aina tuskastuttaneet, ja nyt sain korvaavan kokemuksen, sillä teatteriversion Frodon ilmeikkyys ja sävykkyys välittyivät taidokkaasti.
Elokuvia selvemmin nousi aivan oikeutetusti Samin rooli (Antti Tiensuu). Tämä Frodo-herraansa palveleva uhrautuja on varsinainen tarinan sankari, ja senpä voisi tulkita yhteiskunnalliseksi kannanotoksi. Ilman Samia ei Frodo-herra pärjää missään vaikean matkan käänteissä. Vain Samin tukiponnisteluin mahtisormus saadaan tuhottua. Ystävyydestä huolimatta ei kaksikon asemavälimatka lyhene, missä kaikunee tolkien-brittiläinen sosiaalinen statusajattelu yläluokan perittyine etuineen. Hienoa, että esityksen loppukohtaus on Samin.
No, olihan sormuksen hävittämisessä Klonkullakin osansa, koska ahneella on p… loppu. Osansa klonkun näyttelijä (Risto Korhonen) hoitaa hienosti elokuva-Klonkkua varioiden. Samoin alkujäykkyyden jälkeen vakuutti myös Aragorn (Antti Reini), ja valkoiseksi muututtuaan Gandalfkin (Ville Majamaa) muuttui uskottavaksi. Kerran näin Legolasilta (Lasse Viitamäki) hienon taisteluhypyn, useampaa toivoin, mutta ystävyys Gimli-kääpiön (Elina Rintala) kanssa solmiutui sutjakkaasti. Entti (Esko Roineen ääni) vaikutti eläväisenä, ikiaikaisena hahmona.
Eritysiä syväluotaavia henkilökuvia ei seikkailu ennätä tarjota, tokihan taruissa toimitaan arkkityyppeinä. Tuiki miehistä tarinaa en lähde feministiruotimaan, mutta onnistuneesti roolitus sotki sukupuolirajoja.
•
En pitkästynyt, vaikka esitys kesti yli neljä tuntia. Pidin kokonaisuudesta, mutta yksi hämmentävä seikka täytyy vielä setviä. Mitä lopulta näin? Tolkien-tulkinnan vai elokuvasovituksen näyttämölle?
Vaikka teatteri mainostaa esityksen pohjautuvan Tolkienin rakastettuun klassikkoon, näyttämökuvat noudattavat pitkälti Jackson-elokuvia. Sauronin porteilla on tosin hieno omaehtoinen kohtaus esityksen loppuosassa. Leffan sotakohtaukset ja suuri osa taisteluista on leikattu pois. Ymmärrän: niitä on hankala esittää livelavalla, ja ilman niitäkin asetelmat ovat selvät.
Jokainen hahmo esityksessä myötäilee Jackson-elokuvista tuttua habitusta. Ilmeisesti elokuva on vuosien mittaan kasvanut niin ikoniseksi, ettei teatterissa uskalleta muuttaa kampauksia, vaatetustyyliä ja muuta tunnistettavaa omanlaiseksi tulkinnaksi romaanisarjasta. Se minua askarruttaa, ja siksi teatteriesitys muotoutui spektaakkeliksi, jossa katsojan keskittyminen osin tuhraantuu vertailuun teatteriesitys/elokuva ja päätyy tähän: hyvin imitoi TSH-leffoja. Kirjaan pohjautuvia syvennyksiä en löydä.
Tuo edellinen oli pakko pähkäillä. Lopputulema näyttämötoteutukselle: annan tunnustuksen tamperelaisten suurponnistukselle. Sen visuaalisuus vaikutti, ja korvakarkkiakin tarjoiltiin eikä juoni muuksi kuin kannatettavaksi muutu: näyttämösatu, seikkailu – olevaisten yhteistyö ihmisten maailman, myös puiden ja muun luonnon säilyttämiseksi. Aplodeiden paikka.
•
Tampereen teatteri: Taru sormusten herrasta, ensi-ilta 23.8.2024. Näin esityksen 10.9.2024, ostin lipun.
Dramatisointi Sami Keski-Vähälä, ohjaus Mikko Kanninen; lisää esityksestä teatterin nettisivuilta.
Lukupiirini valitsi kesälukemiseksi uutta aikuishömpää ja vanhaa esseististä muistelua. Syyskuussa oli aika purkaa kokemukset. Tässä kesäkuun toiveikkaat lukupiirikirjojen valitsijat kirjoineen
Karen Blixen: Varjoja ruohikolla
Johanna, Taru ja minä aloitimme keskustelun Karen Blixenin kirjasta Varjoja ruohikolla (BookBeat 2023, ilmestynyt suomeksi 1960). Valitsimme kirjan siksi, että lukupiirissä olisi välillä vanhaa pohjoismaista kirjallisuutta.
Paljon ei kirjasta kertynyt sanottavaa. Woke-henkinen henkilö haukkoo henkeään rotukuvauksia lukiessaan. Blixenin (1885 – 1962) tekstin suhteen kai täytyy muistaa aika, sen aatteet, opitut asenteet ja sen sellainen. Afrikka-muisteluissa heilahtelivat alkuperäiskansojen arvostus ja kunnioitus sekä ylevä valkoinen herruushenkisyys.
Taru on lukenut nuorena Blixenin kirjoja ja jopa tykännyt. Nyt hän kummasteli sitä, koska lukeminen tökki. Johanna mainitsi isäntä-pehtoori-asetelman: Blixen kuvaa paljon yhteistyötä hovimestarinsa kanssa, jota hän muistaa hyvällä – ja itseään myös hyvänä pomona.
Totesimme lopuksi, että ehkä oli hyvä havahtua vanhentuneeseen maailmankuvaan, joskaan emme kirjasta tämän jälkeen taida juuri mitään muistaa – tai halua muistella. Yhteisymmärryksessä teimme loppupäätelmän: onneksi teos oli lyhyt.
•
Karen Blixen: Varjoja ruohikolla, suomentanut Mikko Kilpi, WSOY; äänikirjan julkaisu 1986, BookBeat 2023, 3 tuntia 27 minuuttia, lukijana Erika Magnusson. Kuuntelin BookBeatissa.
David Nicholls: Melkein perillä
David Nichollsin läpimurtoteos Sinä päivänä jätti haikeansuloisen romanttisen muistijäljen. Jotain siitä välittyi tv-sarjaan, joka on jonkun aikaa ollut Netflixissä. Nuorten ystävärakkaiden vetovoima ei ihan yltänyt ruudulta katsojaan mutta kauniiden ihmisten ja kuvauspaikkojen katselu kävi kelpo ajankulusta.
Kesän käynnistyessä ilmestyi Nichollsin uusin suomennos Melkein perillä (Otava 2024). Nichollsin henkilöt ovat ikääntyneet ilmeisesti kirjailijan kanssa, sillä kirjan kiinnostus suuntautuu keski-ikäisten suhderintamalle: nelikymppinen Michael ei sopeudu vaimon lähtöön, ja tahollaan eronnut Marnien pakoilee pettymyksiä eristäytyen sosiaalisesta toiminnasta. Heillä on yhteinen ystävä, toimelias Cleo, joka päättää reipastaa ystäviään: koska Michael harrastaa vaellusta, Cleo kokoaa pienen porukan patikoimaan.
Periaatteessa kiva idea on patikoinnin kuvaus Englannin sivulta toiselle. Käytännössä ei patikoijien eikä lukijan matka oikein luista.
Ei tarvitse olla kummoinenkaan arvailija, kun jutun juoni on selvillä, joskin kahden sydän karrellaan kärvistelijän yhteen saattaminen ottaa aikansa. Ja tämä on kirjan hienoin puoli: ihmissuhdekolhut saavat näkyä ja tuntua epävarmuutena ja pelokkuutena. Rakkauden luonne heittäytyä, luottaa ja uskaltaa ei kaikilta noin vain luonnistu.
Huomasin, kun tuli aika palata kirjakokemukseen, ettei kirjasta oikein tullut mitään mieleen, eli hetkellistä kertakäyttöviihdettä. Mitä miettivät Johanna ja Taru? Kumpikin totesi: täysin yhdentekevää. Romaani ei palkinnut edes lopun lemmen leiskunnalla. Päädyimme siihen, että elokuva tai minisarja voisi kirjasta toimia, kun tarinasta katkoisi rönsyt, taustana toimisi kaunis luonto pittoreskeine majataloineen ja roolitukseen löytyisi särmikästä väkeä.
•
David Nicholls: Melkein perillä, suomentanut Oona Nyström, Otava 2024, 395 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Anni Kytömäen tuotannossa historiallinen romaani tarjoaa kehyksen, jonka sisällä kirjan aika lävistää nykyaikaa. Margaritan raakkujen ajankohtaisuus on murehduttanut viime aikoina, ja uutuudessa Mirabilis (Gummerus 2024) kirjan henkilöiden vaiheisiin kietoutuu luontokato ennen ja nyt. Romaanien aiheet lähtevät luonnonsuojelusta mutta lopputulos on kaunokirjallisuutta, koska:
”Maailma ei kaipaa vain selityksiä vaan myös jotain ihmeellistä.”
Mirabilis on monin tavoin ihmeellinen. Romaaninimen merkitys juontaa juurensa ihmeellisestä orvokin latinankielisessä nimessä, lisäksi se muistuttaa päähenkilö-Ellan taiteilijanimeä, Mirabellaa. Lukijan tulee uskoa ihmeellisyyksiin, taruihin ja kohtaloon, poikkeuksellisiin tekoihin, taitoihin ja voimiin. Ja eläimiin. Kultarinta-romaania veti karhun voima, Mirabilisiin kuuluu uskomus tiikeristä (amba) ihmisen salaperäisenä alkuperänä, joskus ihmisen parina. Ihmeellinen on lisäksi romaanin tarinalinjojen ja kerronnan vetovoima.
•
Keskeisiä henkilöitä on useita, ja siteet heidän välillään virtaavat, lähenevät ja etääntyvät veden liikkeen lailla. Kaikki alkaa Korraharjulta vuonna 1865 ja päättyy sinne 1935, ja välissä kuljetaan Amurinmaalla, Beringinsaarella, Norjassa, Saksassa, Venäjällä, Amerikassa… Tai ei oikeastaan, kyllä kaikki alkaa elämän alusta ja ihmisten vaikutuksesta siihen, että ympäristö muuttuu ja lajeja kuolee sukupuuttoon. Kerronnan aikaväli toisaalta muistuttaa elinkaaren rajallisuudesta ja vanhenemisen vaikutuksista.
Korraharjulla tapaavat Iso-Riikka ja keiju-Daniel niin, että myöhemmin matkalla Venäjän Amuriin Riikka synnyttää kaksoset, Artturin ja Ellan. Kaksoset varttuvat vastakohdiksi, mutta sopivat hyvin yhteen taitovoimistelijoina. Heidän elämäänsä vaikuttavat oleellisesti lapsuus muualla ja kouluvuosista aikuisuuteen Korraharjun kartanon väki, etunenässä Artur Falkenhöjd.
Luonnontutkija Artur Falkenhöjdin kautta Ella tutustuu toiseen luonnontutkijaan Leonhard Stejnegeriin, joka on todellinen, elänyt henkilö. Niin elävässä elämässä kuin romaanissakin Stejneger kirjoittaa Georg Wilhelm Stellerin elämäkertaa. Ja näin Kytömäen teos yhyttää esimerkiksi Ida Turpeisen romaanin Elolliset, joissa Steller ja sukupuuttoon kuollut Stellerin merilehmä ovat keskeisiä. Mirabiliksessa jo vuosisadan vainaana ollut Steller puhuu Stejnegerille – ja meille.
Sinä sentään kirjasit lajit muistiin. Ilman sinua meillä ei olisi edes tietoa siitä, että ne kerran elivät. Saari olisi vain tyhjennetty ja eläimet unohdettu.
Se oli silti minun syyni.
Sinun ansiosta osaamme nykyään olla varovaisempia.
Se on vale, mutta Leonhardin ajatukset sumenevat. Hän ei pian jaksa vakuutella, saati väitellä.”
•
Liki 700-sivuisessa romaanissa riittää aineksia ja teemoja. Yksi johtoajatus on löytynyt antiikista: ”Vain tähän asti, ja tämä tieto on varma, ulottuu maailma.” Kartanonherra-luonnontutkija Falkenhöjd sitä toistaa ja pistää miettimään, mihin ulottuu ihmisen tieto ja mitä rajoja sillä on. Valitsen kuitenkin kirjan pääteemoista kuoleman ja kuolemanvaaran.
Stejneger on kuolla kolmesti. Artturi ja Ella selviytyvät varmasta kallioon murskautumisesta sen lisäksi, että he tekevät kaiken aikaa ruumista kurittavia ja hengenvaarallisia temppuja. Kaikki kolme kokevat kuolemasta selviytymisen tyystin eri tavoin. Se antaa romaanille vaihtoehtoja käsitellä kuolemaa, myös sitä, miten eri tavoin kuolemanvaarakokemukset psyykkisesti vaikuttavat.
Vaikuttavinta on, miten Ellan surun läpitunkemattomuus kuvataan. Selviäminen murskaa hänen elämännäkemyksensä, ja sen jälkeen lähinnä vain kivut voimisteluharjoittelussa ja rakastelussa muistuttavat häntä elämisestä. Kytömäki kuvaa väkevästi Ellan tuntemuksia, jakautumista kuolleeksi, myös sukupuuttoon kuolleeksi linnuksi, ja elämää jatkavaksi varjoksi. Kuolinuhkakokemus, vaikkakin erilainen, yhdistää Ellan Steinegeriin:
”En tiedä, mistä on kyse, mutta tässä on kaikki. Museosalissa istuva kuollut tyttö ja ikuisesti elävä tiedemies, minä ja Stejneger heidän välissään.”
Kuolema vaikuttaa rakkautta väkevämmältä yhdistäjältä, mutta rakkauttakin on – poikkeuksellisen paljon rakkautta, jossa on elinkaari syttymisestä sen kuolemaan – ei rakastavaisten kuolemaan vaan rakkauden, jopa rakkauden tappamiseen. Vaikka Kytömäen kerrontatyylissä huokuu romanttisuus, rakkautta ei koristella, vaan se voi olla torjuvaa (myös vanhempien rakkaus lapsiinsa), silkkaa fyysistä halua (ja siinäkin sävyskaala kulkee luonnollisesta antautumisesta SM-viitteisiin) tai eleetöntä liittoutumista.
•
Jätän sokeriksi pohjalle Kytömäen tavan kertoa. Ella on kirjan minäkertoja, vain kirjan alun ja lopun eläinosuudet ovat myös minäkerrontaa. Valinnat vaikuttavat niin, että minäkertoja tulee lähelle eikä erota ihmistä muista lajeista. Romaanin hän-kerronta vie muuten tapahtumia ja henkilöitä eteenpäin.
Jo aiempi maininta rakkauden kuvaamisen tavoista todistaa, että kerrontataidon monipuolisuus värittää kokonaisuudesta mielenkiintoisen ja vaihtelevan. Rytmistä sykkivä taitovoimistelun kuvaus on kiihkeää, ruumiillista ja visuaalista. Visuaalisia ovat myös ympäristö- ja luontokuvauset: laveita, eläviä, tunnelmaisia, aistillisia. Henkilöiden mielensisäiset ajatukset lavenevat vertauksiin, joissa etenkin veden, suolan ja kiviaineksen eri muodot kuvastavat henkilöiden tunne-elämää. Metaforina ja symboleina ne leviävät kirjan ohuttakin ohuemmilta sivuilta järkälemäisiksi vaikuttajiksi.
Mirabilista ei noin vain voi tiivistää eikä kertoa kaikkea. Sen luettuani kaipaan vertaislukijoiden seuraa, jotta teemoista, henkilöistä, käänteistä ja kuvaustavasta pääsisi vaihtamaan ajatuksia. Hieno kirja tämä Mirabilis.
•
Anni Kytömäki: Mirablis, Gummerus 2024, 688 sivua. Ostin kirjan julkistusjuhlan lippuhintaan kuuluvana.
Kuva julkistamistilaisuudesta 3.9.2024 Musiikkitalossa:
Heli Laaksonen osoittaa taas kielitajunsa. Sanojen monimerkityksellisyys, tunnesävyt ja rytmikkyys ryydittävät sisältöä. Luontokirjoissaan Laaksonen kirjoittaa lähinnä yleiskieltä mutta lisää maustehippusia lounaismurteella. Murremakupalat saa lukea jo kirjan nimistä, jotka lounaiskielellä merkitsevät eri asiaa kuin yleiskielellä: Luonnos. Jatkos. Kumpikin sopii!
Siispä Luonnos-kirjan jatko-osa Jatkos (Otava 2024) jatkaa ensimmäisen osan viitoittamalla tiellä eli kertoo laaksosmaisen epäjärjestemällisen johdonmukaisesti luontoilmiöistä. Aihevalikoima lyhyissä jutuissa, ”esitelmissä”, liukuu metsän eläimistä pihakasveihin, sitruunasta asfalttiin. Omaperäinen kertoja-ajattelija limittää eittämättömät faktat mielikuvituksen mielleyhtymiin. Monissa jutuissa huvituskeksinnöt virkistävät, joskus niistä tulee puujalkavitsejä.
•
Kielestäkin jo kerroinkin, joten nyt rytmityksestä: Laaksonen asettelee proosansa säekirjatyyliin, eli rivitys syntyy lyhyistä riveistä, välillä yksisanaisista. (Lisäys jutun julkaisun jälkeen: Heli Laaksonen on valinnut rivitystyylin selkokirjoista lukutapaa helpottamaan.) Siksi lukeminen on joutuisaa ja samalla tempo tehokas. Saahan tyylin tulkita myös runomuotoa hiveleväksi.
Sielunlintuni kurki on päässyt Jatkokseen. Kiitos, Heli! Jutun lopun kurjen vertailu ekaluokkalaisen kokoon naurattaa, ja juuri tämä on laaksostyylille omaista: merkilliseen vertaukseen yhdistyy merkittävä fakta, tässä tapauksessa kurjen luiden ontto ominaisuus.
Ilmeikäs kuvitus tukee tekstejä. Kirjailija-kuvittajan kynänjälki on tarkkaa ja herkkää.
Luonnos on kääntynyt englanniksi. Siitä kirjoitan sitten, kun hollantilainen ystäväni on sen lukenut.
•
Suosikkijutuiksi nousevat monet kirjan luontoesitelmät. Saan uutta tietoa kepeään henkeen. Sielun sopukoihin iskee etenkin ”Litulaukka”, jonka kuvailu karkaa kauniiksi tunnetarinaksi. Se läikyttää!
”Suopursu”-jutun alku käynnistyy viime vuosien muotisanasta:
”Resilienssi tarkoittaa kykyä
kohdata elämän äimistyttävyydet
suunniltaan menemättä.”
Juuri tätä tarvitaan, tolkullisia suomenkielentämisiä. Ja muutenkin ”Suopursu”-esittely on täyttä tavaraa ja selittää minulle, miksi kasvia ei käytetä raikastajana esimerkiksi puhdistusaineissa (myrkkyä). Ja silti:
”Kansa on luottanut pursuunsa kuin muuriin,
niin kuin kaikkeen väkevään,
muurahaispesään
karhun kynteen
ja hevosen luihin.”
Minä luotan Heli Laaksosen oivallustaitoon. Kirja sopii proosan, proosarunon, luonnon ja elämän ystäville.
•
Heli Laaksonen: Jatkos. Toisenlaisia esitelmiä. Kuvitus tekijän. Kääntäjät Richard Clarke & Riikka Palonen, Otava 2024, 213 sivua. Sain kirjan kirjailijalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 