Kuukausittainen arkisto:lokakuu 2024

Miina Supinen: Kultainen peura

Miina Supisen romaani Kultainen peura (Otava 2024) vie 1880-luvun Sortavalaan. Sortavalan seminaari kouluttaa suomenmielisiä kansankynttilöitä kansallista sivistystä viljelemään. Laatokan rannan Sortavala vaikuttaa velmulta opettajakoulutuksen paikalta, sillä opettajuuden kristillis-siveellinen perustan alla vaikuttaa elävä karjalainen pakanamytologia.

Romaanin kertoja Matilda (Tilda) tulee Viipurista opettajaoppiin vastoin äveriään saksalaissukunsa tahtoa. Tilda oitis lumoutuu toisesta seminaarilaisesta, Jelenasta, jonka sedästä liikkuu hämmentäviä juttuja, eikä Jelenan synnyinpaikkakaan ole vailla ennakkoluuloja:

”Mantsinsaari oli tunnetusti niin alkukantainen paikka, etteivät edes Elias Lönnrot ja ylioppilaat olleet uskaltautuneet sinne. Siellä asui kalastajia, jotka palvoivat veden henkiä ja puhuivat pakanain kieltä.”

Minuun vetoaa Supisen romaanissa tarinoinnin kerrokset. Tildan ja Jelenan rakkaustarina on yksi, kummankin perhetarinat toinen, Sortavalan historia ja ihmiskohtalot kolmas – tätä listaa voisi jatkaa pitkään. 

Huipulla keikkuvat kansantarinat, joiden keruuinnostus oli vielä 1880-luvulla voimissaan. Siitä inspiroituu myös Tilda, joka tallentaa muistikirjaansa kuulemiaan värssyjä, lauluja, satuja ja tarinoita. Paholaisilla ja piruilla on niissä paikkansa, myös monilla eläinhahmoilla kuten käärmeillä ja kirjan nimen peuralla.

Kirjan edetessä Tildan dokumentoimiin tarinoihin kertyy juttuja, jotka ”halkaisevat kahtia” Tildan, sillä niiden reaalimaailmasta irtautuvat uskomattomat ainekset pakottavat katsomaan maailmaa ja kuvaa maailmasta toisin, ja siten tarinat muuttavat Tildan läheisiä suhteita. Loppupuolelle ujuttautuu myös dekkarimainen jakso.

Kultainen peura ruokkii uteliasuuttani, koska myyttisten aihelmien soluttautuminen arkikuvauseen vetoaa minuun. Arkea on romaanissa opiskelu, opetusnäytteet ja työ seminaarin lastentarhassa sekä nuorten naisten näkemä pikkukaupungin elämä. Ajan ideologiat erottuvat romaanissa niin opettajuudessa kuin lastentarhassakin, myös kaksinaismoraali kukoistaa. Suhtautuminen lapsiin on yksi kirjan kiinnostavia juonteita. 

Ja vielä tarinoista – Tildan suulla näinkin modernisti:

”Mitä ne oikein opettavat teille siellä seminaarissa?”

”Siveellis-kristillisyyttä ja suomalaisuutta enimmäkseen. Nekin ovat tarinoita.”

Kerronnan lento kantaa minua tilanteesta toiseen, vikkelästä suomesta karjalankielisiin pilkkeisiin. Tildasta kehkeytyy eläväinen kuva. Hän on hyväntahtoinen ”kaalinpää”, naiivin utelias mutta tarkkasilmäinen, joskin tarkkasilmäisyys on valikoivaa. Tunnelmat ja tunteet Tilda-kertoja tallentaa oivasti omin silmin suodatettuna kuten myös kirjaamansa kansanperinteen. Jelenan salaperäisyys, terävyys ja pidättyväisyys asettuvat Tildan vastakohdaksi, mikä ei estä näiden kämppäkavereiden vahvan siteen solmiutumista.

Romaanin draaman kaari kohoaa taitavasti: alku pohjustaa tunnelmaa pikku huippuineen, väliosan nuorten naisten Mantsinsaaren kesäidyllin kuvauksen taittaa tarina Jelenan sedän selviytymisestä, ja loppuosa johdattelee salaisuuksien kauhukertomuksen ja sadun yhdistävään räjähdyspisteeseen.

Ahmaisin Kultaisen peuran mieluustija se todensi yhtä kaunokirjallisuuden voimanlähdettä: kirja vie muihin maailmoihin.

Miina Supinen kertoo kirjastaan Malmin kirjastossa 6.11. klo 18. Nähdään siellä!

Miina Supinen: Kultainen peura, Otava 2023, 416 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Helsingin kirjamessut 2024

Torstain messupäivä ei mahtunut työläisen ohjelmaan, ja nyt sunnuntaina tukeudun Helsingin kirjamessujen striimauksiin. Perjantaina ja lauantaina vietin täyteläisiä kirjallisuustuokioita täydessä Messukeskuksessa.

Aloitan takaperoisesti tästä striimipäivästäni ja esikoiskirjapalkintoehdokkaista (Helsingin Sanomat 26.10.). Syksyn työkiireiden vuoksi uutuusteosten lukutahti on ollut epätasainen, joten palkintoehdokkaista olen lukenut ja postannut vain kahdesta. Mikko Kauppilan Terveisin K -romaanin tosin julistin lukemisen jälkeen oitis ehdolle palkintoon. Myös Carlos Lievosen Vain heteitä -runokokoelma vakuutti. Lukemattomat-pinossani odottaa Linnea Kuuluvaisen Metsän peitto. (Aihe kiinnostaa: olen kirjoittanut muuten samasta aiheesta novellin ”Metsä peittää” novellikokoelmaan Niin metsä vastaa, Avain 2021.) Pinon päällä keikkuu myös Eino Tainan Se laajenee

Lauantainen messuille saapuminen mykisti: tuloportailta halli näytti muurahaispesältä. Iloisesti kirjallisuus kiinnostaa. Se olkoon vastaisku murheelliselle kulttuurileikkauspolitiikalle. Kuhina voi kertoa tästäkin: messutarjoukset houkuttavat pöyristyttävän alv-korotuksen varjossa.

Lauantaina asemoin itseni lähinnä Töölö-Senaatintori-akselille, jossa oli hallin etuosaa väljempää kulkea. Siellä oli myös Kirjasomen kohtauspaikka, jossa piipahdin tapaamassa tuttuja. Muutenkin messukohtaamisista sain irti isoa iloa.

Kirjallisuuskeskusteluiden kuunteluhuippuja olivat Pajtim StatovciTommi Kinnunen ja Saara Turunen. Eloisa Donna Leon virkisti. Perjantaina nautiskelin esimerkiksi Miina Supisen, kääntäjien Kristiina Rikman ja Aleksi Milonoff sekä mietiskelijä Joel Haahtelan kuuntelemisesta.

Lauantain varsinainen yllätys oli oma osuuteni. Minun oli tarkoitus haastatella Anne Helttusta ja Annamari Saurea tietokirjasta Kynällä raivattu reitti (SKS 2024). Valitettavasti kirjailijat sairastuivat, ja vasta perjantai-iltana varmistui, ettei kumpikaan heistä tervehtynyt messuille. Kävin kuitenkin varmistamassa Suomenlinna-salin edustalla ennen ohjelman alkua, että peruutusasia oli kunnossa. Hmm. Missään ei näkynyt tietoa peruutuksesta, sali oli täyttymässä – siis kirjasta kiinnostuneita riitti.

Selitin tilanteen salin ulkopuolelle Kirsi Hietaselle ja Sari Päivärinteelle, jotka eivät luovuttaneet vaan passittivat minut esittelemään kirjan ilman kirjoittajia. Kaikki valmistelumateriaali oli kotona, minä salissa mikrofoni kädessä pajattamassa muistin varassa kirjasta, sen populaarista lähestymistavasta, kirjan kirjoittajien 35 naiskirjailijan valinnasta ja kirjailijaesittelyjen rakenteesta. 

Kuvat: Kirsi Hietanen, Kirsin kirjanurkka

Toivottavasti sain infon lisäksi oikaistua somessa levinneitä väärinymmärryksiä. Siispä: teos ei ole tutkimus. Kyse on yleisesittelystä, jollaista ei ole ilmestynyt vuosikymmeniin kotimaisesta naiskirjallisuushistoriasta. Kiitollisuus viime vuosikymmenten kirjallisuustutkimukselle välittyy teoksen kirjailijaesittelyistä, mutta Kynällä raivattu reitti ei siis ole lajiltaan tiedekirjallisuutta viittaustekniikoineen. Siksi kirjan kirjoittajien vapaat valinnat, oma lukijuus ja näkökulmat elävät kirjailijaesittelyissä. Genretietoisesti (popularisoitu tieto) lähdeluettelo löytyy ilman muuta kirjan lopusta.

Perjantaina osallistuin kirjasomen ohjelmaan Töölönlahti-lavalla. Olin itse ehdottanut selkokirjallisuutta aiheeksi (Magdalena Hain Finlandia-palkittu Sarvijumala selkona jne.), mutta somekollegani olivat jatkokehitelleet idean kirjamessujen historian ensimmäiseksi selkosuomeksi puhutuksi paneeliksi. Hatunnosto! Selkokulttuuri-yhteisön Carly Markkanen veti keskustelua selkokirjoista, mukana kirjailijat Satu LeiskoMagdalena Hai ja minä. Mukavasti tieto ja kokemus selkokirjoista ja lukijoista laveni.

Ylärivin kuvat: Heikki Jääskeläinen, alarivin kuvat: Katja Jalkanen

Avain järjesti perjantai-iltapäivällä tilaisuuden Selkokirjoja ja skumppaa. Avaimen kustannustoimittaja Katja Jalkanen haastatteli tallistaan neljää kirjailijaa: Marja-Leena TiainenSilja VuorikuruSatu Leisko ja minä. Oli ilo kuulla kollegoiden reittejä selkokirjoihin ja heidän raikkaita näkökulmiaan. Yleisöäkin tuntui kiinnostavan.

Ai, kuinka monipuolista ja antoisaa messuilu on ollut. Massamessujen etu on se, että valikoimaa riittää, valita saa mieleisistään ja yllättyä sellaisesta, mitä ei osaa odottaa. Ensi vuoteen!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Elämäkerta, Esseet, Kauhu, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjamessut, kirjapalkinnot, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä, spefi, Tapahtuma

Heidi Köngäs: Tango Frisk & lokakuun lukupiiri 2024

Heidi Köngäksen uutuusromaani liittyy sukusarjaan, josta on ilmestynyt jo useampi romaani. Tango Frisk (Otava 2024) kytkeytyy lopussaan romaanin Mirjami nimihenkilöön.

Tango Frisk kertoo Friskien perheen tarinaa. Se on avioliittokuvaus, joka alkaa nuoren naisen Alinan ja Jalle Friskin kohtalokkaalla ensitanssilla, etenee vaikean avioliiton tallennukseen ja laajenee parin lasten kerrontaan, kun toinen sukupolvi kasvaa ja kipuilee vanhempien tilanteen ja omien suhteittensa ristiriidoissa. 

Muutama vuosikymmen vierähtää pohjanmaalaisen perheen vaiheissa ennen toista maailmansotaa ja vuosia sen jälkeen. Jälkipolvesta erottuvat etenkin tytär Kristiina ja poika Aatos. Jalle Frisk kuvataan ainoastaan muiden silmin, hänelle ei omaa kerrontaosuutta suoda. Ääni annetaan niille, jotka yleensä ovat vailla ääntä: alistetut, sivustaseuraajat. Kaikkien silmin mies on varsinainen riesa ja tyranni tinkimättömän ruotsinkielisenä ja öykkärimäisenä suomenkielisessä perheessään.

Välillä perheenpään mustavalkoisuus kummastuttaa minua, sekin, miksi moista siedetään perheessä vuosia, vuosikymmeniä. Siksi kirja on oiva valinta lukupiiriin. Mitä miettivät Johanna ja Taru Friskin perheen epätahtisesta tanssista?

Lukupiirin yhteinen kokemus oli se, että kirja vaikutti enemmän sukuhistoriikilta kuin romaanilta. Siihen ehkä vaikutti asioiden toisto ja toteava tyyli. Johanna ja Taru yllättyivät siitä, että tapahtumissa ei ollut yllättävää, vaan sama kotikurjuus toistui toistumistaan. Sen rinnalla Alinan järjestämä lopullinen käännekohta alkoi kauheudessaan tuntua jopa koomiselta. 

Keskustelimme paljon siitä, että tällainen kertomus kyllä vetoaa varmasti moniin, vaikka meiltä kirja tarinoineen unohtui nopeasti. Monen lukijan edeltävät sukupolvet ovat kotoisin maalta, ja sitoutuminen ajan ja paikan tapoihin on edellyttänyt, että sietämättömät olot kestetään ja kärsitään, eikä niistä lähdetä. Siitä kirja tarjoaa ainesta kuten muutenkin maalaiselosta ja kotien töistä.

Ihmettelimme kirjan jaksoa, jossa Friskit muuttavat Alinan kotitilalle ja kaikki perheenjäsenet katsovat vain suu ammollaan puuttumatta mihinkään, miten herr Frisk törttöilee maatilalla. Mutta sellaista se on ollut: perheen pää sai päättömästi päteä. Ihmettelimme sitäkin, miksi Frisk aikanaan valitsi Alinan eikä ruotsalaista nuoruudenrakastettuaan.

Totesimme senkin, että Kristiina-tyttären vaiheista olisi kehkeytynyt oma romaaninsa, samoin Aatos-pojan. Päättelimme, että romaanin anti voisi olla se, miten ihmiselo on lyhyt ja katoava, eikä siihen aina kuulu onnen huippuja. Alinan sivut elämänkirjassaan olivat eleettömästi lapsuus, ihastus, lapset ja hiljainen sinnittely aviomiehen varjossa, kuolema ja nopea unohdus. Nyt se on romaanin kansien välissä.

Lukupiirimme toinen keskustelukirja oli Pajtim Statovcin romaani Lehmä synnyttää yöllä. Ällistelimme kirjailijan taitoa kertoa ja muuntaa kerrontatapaa. Ihailimme mittavia virkkeitä, jotka lensivät ja leijailivat lukijan mieleen ja sisuksiin. Väkivallan, uhan ja raadollisuuden kuvaukset vaikuttavat pitkään. Niiden rinnalla mielikuvituksen voima lisää kierroksia, ja samalla lukija pähkäilee, missä kertoja vedättää –  kenties myös itseään  – ja mitä kaikkea kätkeytyy myyttihahmoihin. Taitavaa.

Finlandia-ainesta. Nobel-ainesta. (Joskin puhuimme myös Pirkko Saision Nobel-aineksista – emmekä näitä palkintonimeämisiä ihan itse keksineet, on siitä jo ollut kirjaihmisten kommenteissa.)

Heidi Kongäs: Tango Frisk, Otava 2024, 400 sivua. Lainain kirjastosta.

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä, Otava 2024.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Musiikkiteatteri Kapsäkki: UKK

Nyt eletään aikaa, jolloin sopii Kekkosesta kertoa nurjia puolia. Vain vähän aikaa sitten luin Reidar Palmgrenin romaanin Veli jota minulle ei ollut (Otava 2024), jossa Urkista valottuu värikäs kuva pitkine varjoineen. Se antoi sopivaa (ja kaunokirjallista) pohjaa sille, mitä näin Kapsäkin musiikkiteatteriesityksessä UKK.

Sirpa Kähkösen kirjoittama UKK ilottelee karnevalistisesti, silti esitys nojaa tarkkaan historiatietoon. Mukana kulkevat Kekkosen kansalaissotakokemukset ja muitakin elämänvaiheita, vaikka tapahtumat on sijoitettu 1970-luvun alkuun. Silloin kyhättiin poikkeustilanne, jossa UKK sai jatkaa vallan kahvassa, koska kaikille uskoteltiin Urkin olevan korvaamaton. 

Esityksen käsikirjoitukseen on siroteltu oivaltavasti ajan ilmiöitä Lotto-tyttöineen, Ilkamoineen ja muine mediailmiöineen, lisäksi poliittinen suomettumisilmapiiri huokuu joka käänteessä kuten myös Urhon vähemmän urheat puolet: epäluotettavuus ja omanedun tavoittelu. Alkava muistisairaus näyttäytyy vainoharhoina, joita ei runsas ryyppääminen helpota.

Ehkä katsojalla on hyvä olla historiatietoa tai kosketuspinta esityksen kuvaamaan aikaan. Oletan sen edesauttavan sitä, miten paljon siitä saa irti. Muistan sen verran 1970-lukua, että moni asia tuntui tutulta ja pääsin nauttimaan, minkälainen näkemys niistä tuotiin esityksessä.

Vasemmanpuoleinen kuva:  Markku Pihlaja / Musiikkiteatteri Kapsäkki

Koko esiintyjäkaarti vakuutti taidollaan. Näyttelijät muuntautuivat rooleissaan ja roolista toiseen, lisäksi lauluosuudet hivelivät korvia. Kahden muusikon voimin saatiin yllättävän täyteläistä musisointia.

On vaikea nostaa vain muutamaa roolisuoritusta muiden yli, sillä koko ensemble oli täysillä esityksen takana. Sanonpa silti, että Ahti Karjalainen ja Lottotyttö jäävät mieleen, ja ylivoimaisen kihertävänsulokas Kirjolohi asukokonaisuuksineen maistui Urkin lisäksi minulle.

Esitys virkisti, ja sen ohella se viritti historia-arviointiin sekä antoi ihmeteltävää 1970-luvun poliittisesta suhmuroinnista. Se sai arvailemaan tämän päivän urkkeja, karjalaisia ja kumppaneita, sillä politiikan kulissientakainen touhuilu ei ole loppunut.

Kapsäkki: UKK

Käsikirjoitus Sirpa Kähkönen, ohjaus Taru Mäkelä, taiteellinen konsepti Reetta Ristimäki

Rooleissa Paavo Kerosuo, Juha Pulli, Reetta Ristimäki ja Hanan Vahtikari

Lisää Kapsäkin nettisivuilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Musiikki, teatteri

Pirjo Hassinen: Päiväretki varjojen maahan

Pirjo Hassisen romaanit ovat ammattilaisen työnäytteitä. Niissä henkilöt pohjustetaan, ja psykologinen puoli on pohdittu. Kerronta kulkee ketterästi, sanavalmiisti.

Hassisen uutuudessa näkyvät Hassisen perustaidot. Pidin kiukkuisesta tunnelmasta, päähenkilön haastavuudesta. Muutama asia jäi kuitenkin minua tällä kertaa vaivaamaan, vaikka romaani oli sutjakka luettavaa.

Lähes 90-vuotias Eeva lähtee taksikuskin kanssa lapsuudenkodin raunioille. Hän toivoi mukaan myös sisarentytärtään, pian 80-vuotta täyttävää Marianne Klickiä. Naiset eivät ole juuri pitäneet yhteyttä sovittamattomien ristiriitojen vuoksi. Eevan yllätykseksi Marianne saapuu maalaiskylään poikansa Jannen kanssa.

Eevan hampaankoloa on lähes koko iän kalvanut, että Mariannen vuoksi hän menetti rakkaan siskonsa. Eeva kutsuu kartanoon adoptoitua Mariannea Äpäräksi ja yrittää pakottaa kopean rouvan tunnustamaan alhaisen syntyperänsä.

”Mutta Äpärä – hänen piti omin silmin kokea tämä paikka. Vaikkei se juuri nyt merkitsisi hänelle mitään, tönöstä jäisi muisto.­ Muistot eivät aina paljasta todellista luontoaan, ennen kuin tulee niiden oikea hetki.

Ja silloin, oikeanlaisen narratiivin seurauksena, ne saattavat räjähtää mielessä kuin atomipommi.”

Asetelmassa on piirteitä, joita en täysin pidä psykologisesti uskottavana. Kerronnan mittaan kasautuu traumaa toisensa perään kaikille kirjan henkilöille. Ymmärrän kyllä syyt.

Kahdenpäivänromaani tarjoaa napakan rungon, joka lavenee traagisia aineksia sisältäväksi monen sukupolven katsaukseksi ja siten suomalaisen yhteiskunnankin kehitysromaaniksi. Isona vaikuttajana näyttäytyy varallisuuden epätasainen jakautuminen.

”Että kun kyse oli ihmisistä, joita nakersivat köyhyys ja puute,­ kaikkien toimien taustalla oli aina myös taloudellisia motii­veja. Aina. Ne saattoivat naamioitua emootioiksi, kristilliseltä ja psyko­logiseltakin näkökannalta katsottuna hyviksi tai pahoiksi teoiksi, mutta sitä ne eivät koskaan jäännöksettömästi olleet.”

Eevan köyhä maalaisperhe saa edustaa sinnittelijöitä, jotka ovat kokeneet sodat, nälän ja kurjuuden mutta ovat hiljaisina edesauttaneet hyvinvointiyhteiskunnan syntyä. Hassinen tuo kirjaansa lisäksi maahanmuuttokysymyksen niin sota-aikaan kuin nyky-aikanakin.

Eeva näyttäytyy köyhästä perheestä ponnistaneeksi punalippua heiluttaneeksi toimittajaksi. Sosiaalinen nousu eroaa Äpärän vastaavasta. Sekin hiertää Eevaa, joka kärttää Äpärää katsomaan (Eevan) totuutta silmiin.

Romaanissa vaihtuvat käänteet ja kohtaamiset. Äpäräkin saa välillä kertojaosuudet, kerran myös Kesäpoika, Eevan keski-iän on-off-poikaystävä, joka repsahtaneena eläkeläisenä punkee tarinaan mukaan. Romaani ammentaa hetken vanhuuden verevyyttä, antaa muistutuksen, ettei erotiikka ole iästä kiinni.

Aineksia romaanissa on melko runsaasti. Päiväretki varjojen maahan varmasti nappaa mukaansa monet suku- ja perhesuhderomaanien ystävät, vaikka minä en täysin onnistunut heittäytymään.

Pirjo Hassinen: Päiväretki varjojen maahan, Otava 2024, 149 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Ryhmäteatteri: Lemminkäisen äiti

Ryhmäteatterin Lemminkäisen äiti tarjoaa paljon samastuttavaa ikäluokalle, jolla on tai on ollut aikuistuvia lapsia ja hapertuvia vanhempia. Tunsin monen nuolen osuvan. En silti aseta minkäänlaista ikärajaa teatterisäväyksille: esityksessä on paljon perheteemoja, jotka koskettavat kaiken ikää.

Esityksen keski-ikäinen äiti opettaa suomea ja kohtaa työssään paineet kasvattaa teinejä ja lisäksi kohdata maahanmuuttotaustaisten nuorten ongelmat. Se tuo draamaan aikalaisviritystä. Näytelmän äidin psyykkisesti kuormittava elämä jatkuu työpäivien jälkeen: vanha evakkotaustainen äiti on dementoitumassa, aikuistuva poika syrjäytymässä ja työorientoitunut mies etääntymässä.

Kuva: Ryhmäteatteri

Juonen rungosta rönsyää paljon aiheversoja, joista kestävimpiä ovat nuorimman ja vanhimman sukupolven muutosta enteilevät elämäntilanteet. Ukrainan pakolaisiin liittyvä osuus on hieman irrallinen, joskin näytelmän isoäidin evakkous sitoo aiheita yhteen. Raskasta tematiikkaa käy keventämässä aviopuolisoiden pariterapia: sinänsä murheellinen tilanne kääntyy koomiseksi leipääntyneen terapeutin rutiinityön ansiosta.

Keskustelin näytelmästä kolmikymppisen kanssa, joka pohti ensinnäkin teatterin taikaa: taitoa tuoda tässä ja nyt ihmiskohtalot eteemme. Näytelmän ihmiset olivat tunnistettavia ja ensimmäisen näytöksen murhenäytelmätyyliset valinnat toimivia. Ymmärsimme kumpikin toisen näytöksen toiveikkaiden ratkaisujen tarpeen, mutta käänteet yhteensattumineen nakersivat uskottavuutta.

Entä Lemminkäinen ja kansanrunousviittaukset? Näytelmän isoäiti on harrastanut kalevalaista lausuntaa, ja siitä saadaan side Lieto Lemminkäisen taruun, lisäksi näytelmän käännekohdassa nähdään näyttämökuva, joka varioi ikonista maalausta ”Lemminkäisen äiti”. Se on toteutettu oivaltavasti. Samoin näytelmän lavastus toimii erinomaisesti: taulujenkaltaiset huonetilat korostavat hienosti perheen asetelmia. Näyttämö muuntuu näppärästi eri tiloiksi myötäillen tapahtumia.

Kokonaisuutena Lemminkäisen äiti toimii ajantasaisena, juonivetoisena perhenäytelmänä, joka saa mietimään sukupolvien vaikutusta toisiinsa, ajan kalvavuutta lähisuhteissa ja välittämistä. Esityksen myötä jään pohtimaan ajan antamisen teemaa. Muutakin pohdittavaa jää.

Ryhmäteatteri: Lemminkäisen äiti (ensi-ilta 4.10.2024)

Käsikirjoitus: Anna Krogerus, ohjaus: Eero-Tapani Vuori

Rooleissa: Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Marja-Leena Kouki, Nana Saijets, Aapo Salonen

Lisää Ryhmäteatterin nettisivulta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, teatteri

Heli Laaksonen: The Nature of Finnish Nature

Heli Laaksosen luontokirjat Luonnos ja Jatkos ovat ilahduttaneet minua. Nyt yhä laajempi joukko voi ilahtua, sillä Luonnos luontuu myös englanniksi.

Hollantilainen ystäväni Robin on asunut Suomessa pari vuotta mutta kirjoja hän ei voi vielä lukea suomen kielellä. Hän on luontoihminen kolutukseltaankin, joten tarjosin hänelle englanninkielistä Laaksos-kokemusta. Kyselin Robinin tuntemuksia kirjan lukemisen jälkeen.

The Nature of Finnish Nature (Otava 2024) miellytti Robinia kovasti – sekä teksti että kuvitus. Hän nautti kirjan taiteen ja tiedon yhdistelmästä. Tiedollinen ja runollinen aines sulautuivat hänen makunsa mukaan hauskasti. Robinin omin sanoin:

”Leuk om te lezen en tegelijkertijd ook leerzaam.

Fun to read and educative at the same time.”

Suosikkijutuikseen Robin valitsi kirjan loppupuolen luontoesitelmiä. Hän piti niiden filosofisesta tasosta ja yllätyksellisyydestä. Kirjan Human beeing -tarina on oiva esimerkki oivaltavuudesta. Kokonaisuuden esilukijani tiivisti:

”Helicopter view on everything. Humans are being studied too. All kinds of nature thats particular to Finland: fish, reptiles, insects, mammals, fungi, lichen, even natural phenomena.”

Käännös askarrutti lukijaystävääni, joka pitää monia suomen kielen ilmaisuja ja sanoja omaperäisinä, hankalasti käännettävinä. Hän pohti, että käännöksessä on usein pieni vaaran tuntu: onko alkuperäisestä kuihtunut jotain? The Nature of Finnish Nature ei tuntunut kielellisesti lakastuneelta. Kielen rytmi ja virtaus vei häntä mukanaan vapaan runon tunnelmin. Sellaisesta sopivat esimerkeiksi jutut Wolf ja Dwarf Willow.

Lopuksi Robin herkutteli Liver Casserole -jutulla, joka kertoi suomalaisruuasta hauskasti selitettynä. Kovin kotoperäisiksi luulemamme asiat ovatkin peräisin vaikka mistä. Maksalaatikon kaikki ruoka-aineet tulevat luonnosta ja suuri osa tuontitavarana, esimerkiksi valkopippuri Indonesiasta. Olemme paikallisia ja samalla kansainvälisiä.

Robin, kiitos luku- ja keskusteluseurasta!

Heli Laaksonen (writen & illustrated by poet): The Nature of Finnish Nature, Otava 2024, 111 sivua. Sain kirjan kirjailijalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Säekirja, Tietokirja

Ella Airaksinen & Ari Sainio: Sukella selkokirjaan

Hyvää suomalaisen kirjallisuuden päivää! Juhlistan sitä Ella Airaksisen ja Ari Sainion tietokirjalla Sukella selkokirjaan (Opike 2024). On monta syytä juhlia sen kera. Ensinnäkin kirja on ensimmäinen, jossa käsitellään monipuolisesti selkokielistä kaunokirjallisuutta, siis ainoa laatuaan. Toisekseen kirja osoittaa selkokirjallisuuden olevan täyttä kaunokirjallisuutta. Kolmaskin syy on: Sukella selkokirjaan rakentuu harkitun havainnollisesti ja avaa selkokirjoittamisen keinoja tarkasti. Ei ihme, että kirjan alaotsikko on Selkokirjallisuus pintaa syvemmältä.

Kirja käynnistyy määrittelemällä selkokirjallisuuden: kieli on yleiskieltä helpompaa ja kohderyhmä henkilöitä, joilla on kielellisiä vaikeuksia. Kumpikaan ei sulje pois kirjallista elämystä, jonka kuka vain voi saada lukemisesta. Kirjassa tulee esille myös selkokielen eri tasot (helppo, perus, vaikea). Iso osa selkokaunokirjallisuutta hipoo vaikeaa, mutta kaikkia tasoja tarvitaan.

Kirjan eittämätön ansio on siinä, että runsaat esimerkit selkokirjoista havainnollistavat kunkin luvun analyyttista kirurgiaa: autenttiset kirjasitaatit selitetään ja niiden avulla tekijät erittelevät selkokirjallisuuden keinoja. 

Keskeisiä aiheita selkokaunokirjallisuudesta tässä tietokirjassa ovat lukijan tukeminen, tarina, rakenteet, sanasto, sisältöaukot, juoni, henkilöt ja dialogi. Lisäksi kirja käsittelee kaunokirjallisuuden eri lajeja ja genrejä. Kasassa on siis kattava paketti, jota tehostaa lukujen loppujen ohjelistat ja kirjan lopun ohjetiivistys selkokirjailijoille ja sellaisiksi pyrkiville.

Kirjassa on lisäksi kuusi asiantuntija-artikkelia, aiheina selkokirjojen kustantaminen, selkokirjojen koulukäyttö, kirjastonäkökulma, lukuilo ja kuvitus. Kuudes artikkeliaihe on selkokirjojen näkyvyys, ja sen olen kirjoittanut kirjaan. On suuri kunnia olla pisara tämän pioneerityön kirjameressä.

Airaksisen ja Sainion syväsukellus selkokieliseen kaunokirjallisuuden on ilo päättää sitaattiin, joka kiteyttää monta asiaa. Tietokirjan vankka taustatyö ja asiantuntemus välittyvät kaikessa, joten kirjoittajakaksikolla on kanttia esittää kannanottoja. Selkokirjat ja selkokirjailijat saattavat kohdata ennakkoluuloja, joissa on tietämättömyyttä ja väheksyntää tyyliin, että helpon kielen kirjat eivät ole oikeaa kirjallisuutta. 

Tämä kirja on kunnianosoitus kaikille selkokirjoille tietä raivanneille kirjailijoille, mukauttajille, kustantamoille, järjestöille, aktivisteille, suosittelijoille, opettajille ja kirjastojen työntekijöille. Ja tietysti lukijoille, jotka ovat löytäneet selkokirjojen pariin ja joita ilman selkokirjoja ei olisi. Ennen kaikkea kirja on kunnianosoitus suomalaiselle kirjallisuudelle, jota myös selkokirjat edustavat.”

Ella Airaksinen & Ari Sainio: Sukella selkokirjaan. Selkokirjallisuus pintaa syvemmältä. Opike 2024, 300 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Selkokirja, Tietokirja

Turun kirjamessuilla 2024

Muutaman vuoden tauon jälkeen visiteerasin Turun kirjamessuilla 4.–5.10.2024. Päivitin käsitykseni, että Turun messut ovat kompaktit ja monipuoliset sekä niiden tunnelman välittömyys saa hyvälle tuulelle. Kyllä.

Kompaktius tulee esille siinä, että päähalli on yhtä kirjamarkkinaa, sivuilla pieniä kojuja yhdistyksiä, järjestöjä ja pienyrittäjiä. Kustantajilla ei juuri ole kojuja, vaan uutuuskirjat ovat tarjolla yhteisymmärryksessä ja kirjailijoiden signeerauspiste on keskitetty. Vanhalle kirjallisuudelle ja erinäiselle sälälle on oma hallinsa, niin myös samanaikaisille ruoka- ja viinimessuille.

Kirjailijoiden haastattelijoille oli kahdeksisen pistettä. Tarjonta oli teemoitettu perustellusti ja aiheet monipuolisia. Minun ja monen muun suosikki on vuosi toisensa perään Turun seudun äidinkielenopettajien haastattelupiste, jossa nuoret koululaiset haastattelevat paneutuneesti kauno- ja tietokirjailijoita.

Kuvan haastattelussa Leena Paasio, joka sai messuilla Nuori Aleksis -palkinnon.

Seurasin kahden päivän aikana lukuisia kirjailijahaastatteluja. Valitsin monta haastattelua kirjailijoilta, joiden kirjat ovat jo tuttuja, sillä välttelen liikatietoa kirjoista, joita en ole vielä lukenut. Jo luetuista kirjoista kuulin taustatietoja kuten Maisku Myllymäen ValvojastaRoope Lipastin Luutnantti Ströbelin istumajärjestyksestäAntti Röngän Kiltistä pojastaPihla Hintikan Äidin omasta ja Heikki Kännön Käsistä. Viime mainitusta jäi polttelemaan tieto, että seuraavassa romaanissa seikkailevat eksistentialistit ja suosikkiveistotaiteilijani Giacometti.

Uskaltauduin myös kuuntelemaan kirjoista, joihin en ole ehtinyt tutustua. Historiallisten romaanien ystävänä minua kiinnostavat samanaikaisesti haastateltujen Päivi AlasalmenPaula Havasteen ja Merja Mäen uutuudet. Kolmen esikoiskirjailijan yhteishaastattelun kirjailijoiden kirjoista olen lukenut Mikko Kauppilan romaanin Terveisin K, mutta Salli Karin Vedestä ja surusta ja Eino Tainan Se laajenee ovat lukulistalla. Nämä haastattelut olivat myös haastattelijataidonnäyte: näin otetaan monta haastateltavaa teemoitellen mukaan keskusteluhenkisesti.

Yhteiskunnallis-poliittisesta romaanista kiinnostuneille Nina Honkanen tarjosi täkyjä romaanistaan Rakkaani VladimirAnna Pölkki antoi ajateltavaa kauneuden kokemuksista, herkkyydestä ja psyykkisten sairauksien kohtaamisesta: kirja Metsien kaukainen sini.

Haastattelin perjantaina Agricola-lavalla tietokirjailijoita Anne Helttunen ja Annamari Saure populaarista kirjallisuushistoriakirjasta Kynällä raivattu reitti, jossa on esittelyt 35 naiskirjailijasta 1600-luvulta 1900-luvun alussa syntyneisiin. Ilahduttavasti yleisöä kiinnosti kirjailijoiden innostus tuoda suurelle yleisölle tutuksi naisia, jotka kirjan otsikon mukaan ovat raivanneet reittiä sille, että naisten ääni on kuulunut – ja kuuluu.

Kuva ylhäällä: Kirsi Ranin

Odotan ensi vuoden Turun kirjamessuja – uudessa paikassa, josta ei ole vielä tietoa. Sitä ennen jollain tavalla kohottuneena tähyän Helsingin kirjamessuille: uusia kirjakohtaamisia, yllätyksiä ja tunnelmanostattajia. Ja jotta niin olisi jatkossakin, emmeköhän mene allekirjoittamaan kansalaisaloitteen kulttuurin tukemisen puolesta.

Turun kirjamessut 2024.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut

Riikka Pulkkinen: Viimeinen yhteinen leikki

Romaanin jälkisanoissa selviää, että kirjailijan perheenjäsen on toivonut pitkää kirjailijalta lääkäriromaania. Nyt sentapainen on luettavana, sillä Riikka Pulkkisen uutuusromaani Viimeinen yhteinen leikki (Otava 2024) kertoo kokeellisen lääketieteen vaikutuksista yksilöihin.

Romaanissa vuorottelee kaksi aikatasoa. Solidi kokonaisuus syntyy Eeliksen omaelämäkerrasta, jonka kronologista etenemistä lukija saa seurata palasina. Eeliksen kerrontapätkissä selviää Eeliksen ja lapsijoukon onnen kesät lääkäri Thomas Ekin hoitoleirillä. Lasten vanhemmat sallivat erityislapsilleen ”normalisoivan” testihoidon tai plasebon – kukaan ei tiedä. Eeliksen osuudesta selviää sekin, miten onni heilahtelee epäilykseen ja romahduksiin murrosiästä aikuisuuteen.

Nykyajassa Eeliksen vaimo Mai hätääntyy, kun Eelis katoaa odottamattomasti. Vaimon lisäksi miestä kaipaa parin kaksi päiväkoti-ikäistä lasta. Eeliksen etsintöihin liittyy Eeliksen lapsuudenystävä Nova, yksi Thomas Ekin hoidon kohteista. Tämä eriparinen etsintäpartio lisää romaaniin jännitettä, jota kirjassa on monella tavalla: lukija jahtaa Ekin hoitomenetelmiä, hoidettujen lasten kohtaloita, Main ja Eeliksen suhdetta, Novan ja Eeliksen suhdetta ja lopulta sitä, mitä kohti Eelis on menossa.

Yksi osa romaania käyttää sinuttelukeinoa. Se vie syynäämään Novaa. Jostain lintuperspektiivistä katseleva kertoja osoittaa sanansa ailahtelevalle Novalle, joka Main kanssa on kiihkeimpien Eelis-etsintöjen pyörteissä. En oikein ottanut omakseni tätä sinuttelukonstia.

Riikka Pulkkisen tapaan kerronta luistaa ja sanankäyttö on taidokasta. Tässä näyte siitä, miten Eelis kuvaa tapaamistaan Main kanssa ja uuden suhteen vaikutusta menneeseen:

Uuden ihmisen myötä entinen aika sulkeutuu, ja sitä katselee joskus etäältä kuin vierailisi museossa ja näkisi lasikuvun alla miniatyyrikuvaelmia elämästä.”

Romaani käsittelee pitkälti mieltä ja siihen vaikuttamista niin kertomusten kuin psyykestimulanttien keinoin. Siten romaania voi lukea yhtenä tulkintana totuuksien suhteellisuuksista. Taas siteeraan Eeliksen kerrontaosuutta:

Olin hyväksynyt limittäiset tarinat elämästäni, sen, miten ne putoamisen aikana valuivat suustani. Olin hyväksynyt, etten koskaan saisi täyttä selkoa siitä, mikä oli ollut totta.”

Ei lukijakaan saa siitä täyttä selkoa. Lukija saa tarinoita.

Pulkkinen käsittelee romaanissa myös ajan suhteellisuutta. Hän käyttää usein kirjassa ilmaisua ajan laskostumisesta, Joel Haahtelan romaaneista tuttua tapaa kuvailla ajankokemusten päällekkäin, limittäin ja lomittain asettumista.

Pulkkisen kaunokirjallisen kerronnan taitoa voi ihailla. Tällä lukukerralla kuitenkin etäännyin kuvauksesta ja kuvattavista. Näin romaanin tukipuut, jolloin romaanin maailmaan elävästi heittäytyminen törmäsi esteisiin, ja romaani venähti pitkäksi. Näin kävi minulle, jollekin toiselle lukijalle varmasti toisin.

Kiinnostavana koen romaanissa sen, että maaduttuminen lapsiperhearkeen kuvataan rauhoittuneesti. Tilanteen toinen puoli tulee myös esille: ”Lapsi kannetaan kotiin ja asetetaan kahden rakastajan väliin.” Toiset kestävät muutoksen hyvin, toiset eivät. 

Romaani pistää miettimään psyyken voimaa möyhentää kaikkia kokemuskerroksia, jolloin entinen voi sekoittaa nykyisen ja tulevan – samalla koko ihmisen lähipiirin. Romaani kertoo siten jokaisen ketjuuntuimisesta ja vaikutuksista muihin ihmisiin: yhden onni tai kärsimys ei ole vain yhden.

Riikka Pulkkinen: Viimeinen yhteinen leikki, Otava 2024, 411 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus