Kuukausittainen arkisto:heinäkuu 2025

31 heinäkuun, 2025 · 6:30 am

Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio & Klassikkohaaste 21

Kirjablogit haastavat klassikoiden pariin 21. kerran. Haastetta kokoaa blogi Oksan hyllyltä. Olen ollut haastetta aikanaan pykäämässä ja osallistunut joka kerta.

Välillä sana ”klassikko” tuntuu kavahduttavan. Tausta-ajatus taitaa olla, että lähtökohtaisesti klassikko tarkoittaa pölyttyneen tylsää kirjaa. Ennakkoluulot sikseen! Niin nykykirjallisuudessa kuin vanhassakin kirjallisuudessa on monenlaista, sekä epäkiinnostavaa että elävää. Kannattaa käydä klassikkorajapinnalla (hah), josta voi löytää iloisia yllätyksiä. Omat klassikkohaasteyllätykseni listaan juttuni loppuun: on kannattanut kokeilla vanhan kirjamaailman teoksia.

•

Kysyin modernisti tekoälyltä, mikä on klassikkokirja. Sain vastaukseksi määreet ajattomuus, kulttuurinen merkitys, laadukas kieli ja tyyli sekä toistuva lukeminen ja tulkinta. Selvä. Nämä ominaisuudet toki ovat suhteellisia ja tulkinnanvaraisia. Lainaan vielä tekoälyä (Copilot):

”Klassikkokirja tarkoittaa teosta, joka on kestänyt ajan hammasta ja saanut laajaa arvostusta kulttuurissaan tai maailmalla. Se ei välttämättä ole vanha, mutta sillä on erityinen asema kirjallisuushistoriassa.”

Tuon tarkemmin klassikkoa tuskin pystyy määrittelemään, ja jäähän siihen avaruutta. Julkiset valinnat klassikoiksi vaihtelevat, sillä valitsijoiden näkökulmat ovat erilaisia. Painottuuko joku piirre tai tekijä klassikossa? Onko kyse kaanonkirjasta, jonka joku tietty (mies)joukko on määritellyt, vai mahtuuko mukaan marginaalikirjallisuudenlajin merkkiteos jne.?

•

Minä valitsin tälle kierroksella lanu-klassikkokirjailijan, Astrid Lindgrenin. Peppi teki vaikutuksen lapsena etenkin elokuvina ja tv-sarjana, mutta eniten innostuin Eemeli-kirjoista ja -tv-sarjasta. Ronja ryövärintytär viehätti vielä opiskeluaikoina. Lapsilleni luin aikanaan lindgrenejä ja hyvin upposivat.

Lukupiirini valitsi kesäkirjaksi Astrid Lindgrenin saturomaanin Mio, poikani Mio, ja nappasin ses samalla klassikkohaastekirjakseni. Sitä en ollut aiemmin lukenut. Todettakoon oitis tässä, että kirjapiirimme piti Lindgrenin luomasta satumaailmasta.

Mio ilmestyi Ruotsissa 1954 ja suomeksi 1955, ja se sopii mielestäni klassikoksi. Tyyli pitää kutinsa, kieli on varmaa ja tarinalla on merkitystä saturomaanitradition ylläpitäjänä. Se on sisällöltään ja teemoiltaan ajaton, vaikkakin sadun alku sijoittuu kirjan kirjoitusaikaan 1950-luvun alun pohjoismaiseen kaupunkimaisemaan sekä yhteiskunta- ja perherakenteeseen. Suomennoksessa on ympäristö muutettu Helsinkiin Liisankadun tienoille, mikä yllättäen toimii mainiosti.

•

Mio asuu kolkkojen kasvattivanhempien luona ja leikkii parhaan kaverin Pentin kanssa. Pentin kiva ydinperhe erottuu selvästi Mion kotioloista, joissa poika kokee olevansa alituiseen vääränlainen. 

Sattuman oikusta Mio siirtyy fantasiamaailmaan, joka muistuttaa kaikkien kaltoinkohdeltujen lasten paratiisia, mutta silti siellä – kuten paratiiseihin kuuluu – lymyää vaara. Jokainen lukija saa tulkita tahollaan, kuvaako fantasiamaailma tuonpuoleista tai kuvaako vasta romaanin loppu sitä. Vai onko kyse lainkaan sellaisesta symboliikasta, vaan satu on niin kuin sadun tulee olla: toiveajattelua ja fantasiaa?

Fantasiamaailmassa asuu Mion oikea isä, kuningas, joka on odottanut puhdassydämistä poikaansa pelastamaan valtakunnan pahan ritarin uhasta. Juonenkulkuun kuuluu kauniita suvantoja, pelottavia käänteitä sekä hyvyyden ja pahuuden taistelua.

•

Lindgren hallitsee arkkityypit ja kierrättää niitä mainiosti elävästä kuvaten. Mielenkiintoinen sattumus on se, että Tolkienin Taru sormusten herrasta on ilmestynyt samana vuonna, ja kumpikin kirja tahollaan toistaa toisistaan riippumatta samaa: vain yksi voi pelastaa maailman, pelastajalla on tehtävää tukeva bestis, ja vaarallisella matkalla on ylitettävä pelottava autiomaa ja päästävä vaaralliselle vuorelle kukistamaan kaiken valtaava paha. Lingdrenin kompakti satu sopii satuikäisille toisin kuin Tolkienin lavean eeppinen fantasia uppoaa nuoriin ja aikuisiin. 

Mio, poikani Mio tuntuu viehättävältä, vilpittömältä sadulta. Kenties se on sepitetty lohdutustarinaksi kirjailijalle itselleen tai hänen pojalleen, mutta hyvän tarinan tavoin se ei tarvitse taustatietoja vaan toimii sellaisenaan. Kyllä se vei maailmaansa ja osui satutarpeeseeni. Kelpo satuklassikko siis.

•

Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio, suomentanut Kristiina Kivivuori 1955, WSOYn äänikirja 2018, lukija Jarmo Heikkinen, 3 tuntia 52 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa.

•

Klassikkohaastekirjani

Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio (Klassikkohaaste 21)

Elsa Soini: Rouva johtaja (Klassikkohaaste 20)

Simone de Beauvoir: Erottamattomat (Klassikkohaaste 19)

Maria Jotuni: Huojuva talo (Klassikkohaaste 18)

Eeva Kilpi: Kesä ja keski-ikäinen nainen (Klassikkohaaste 17)

J- L. Runeberg: Hanna (Klassikkohaaste 16)

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee (Klassikkohaaste 15)

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle (Klassikkohaaste 14)

Volteri Kilpi: Alastalon salissa (Klassikkohaaste 13)

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat

Avainsanat:

29 heinäkuun, 2025 · 3:32 pm

Susanna Alakoski: Tyttärentytär & kesän kirjapiiri

Valitsimme kolmihenkisessä kirjapiirissä kesäkirjoiksi ruotsalaista kirjallisuutta. Tapanamme on yhdistää vanhaa ja uutta. Vanhaksi valitsimme ruotsalaisen klassikkokirjailijan teoksen: siitä lisää kirjabloggaajien klassikkohaastepostauksessa 31.7. Uutuuskirjaksi poimimme Susanna Alakosken trilogian päätösosan Tyttärentytär (WSOY 2025).

Pumpulienkeli aloitti romaanisarjan Hildasta, joka ansaitsi elantonsa vaasalaisessa puuvillatehtaassa. Tytär Greta sarjan toisessa osassa Lontoon tyttö koukkasi Englannin kautta töihin ruotsalaiseen tekstiilitehtaaseen. Kolmannessa osassa Tyttärentytär (WSOY 2025) päähenkilö on tytöstä naiseksi kasvava Kathrine, Gretan kolmesta tyttärestä vanhin.

Kuvassa (vasemmalta) minä, Johanna ja Taru kesäisillä Vinhan kirjajuhlilla.

•

Romaanin yhteiskunnallinen puoli tulee esiin työläisnaisten näkökulmasta, sillä kolmannessa osassa päättyy pohjoismaisen tekstiiliteollisuuden taru. Tuotanto siirtyy silloisiin kolmansiin maihin ja naisten alan tehdastyöt loppuvat. Romaanisarja tarjoaa komean kaaren siitä, ja viimeinen osa osoittelee rakennemuutosta.

Kathrine on kurkkua myöten täynnä suvun naisten tekstiilialaa ja karttaa jopa isoäidin ja äidin käsityöharrastusta, kunnes aikuisena alkaa oma ompelukone surista. Ompelutyöt kulkevat tässä kirjassa motiivin tavoin.

Hyvinvointivaltio mahdollistaa Kathrinelle akateemisen koulutuksen ensimmäisenä suvussaan vaikkakin muutaman mutkan jälkeen. Päällimmäisenä romaanissa on Katherinen kehitys murrosikäisestä keski-ikään.

•

Keskustelimme kirjapiirissämme siitä, että kirjan kerronnan tyyli paljastuu parhain päin painetussa kirjassa. Äänikirjassa ei aivan aukea se, miten taitavasti Alakoski käyttää kolmannen persoonan kerrontaa ja näkökulmia sekä miten dialogit erottuvat vain rivityksen keinoin.

Kirjapiirimme piti tärkeänä, miten romaanissa kuvattiin tyttöjen seksuaalista ahdistelua ja miten vaikeaa tytön on sanoa ”ei”. Alakoski kuvaa kipeästi tytön jähmettymistä tilanteissa, joissa hän oli altis hyväksikäytölle. Myös ystävyyden ailahtelua nuorena kirja kuvaa hyvin.

Päähenkilön liftaus rekan kyydissä Ruotsista Bagdadiin vei kirjasta aimo osan. Johannan mielestä rekkareissu oli matkakertomuksena mielenkiintoinen, mutta Tarulle ja minulle olisi riittänyt vähempikin reissukuvaus. Totesimme kuitenkin, että reissu välittyi autenttisen oloisena ja kertoi hyvin ajastaan  – ja päähenkilön aikuiselämän ensimmäisen ”oikean” rakkaussuhteen käynnistymisestä.

Olimme samaa mieltä siitä, että sarjan ensimmäisen osan historiallinen kuvaus ja vaasalaisen isoäidin tarina vetosi meihin eniten. Siksi oli hyvä tässä kolmannessa osassa saada päätös Hildan kohtalolle, miksei myös Gretan elämänmatkalle. Kummatkin jäivät sivuosaan luonnollisesti siksi, että viimeinen osa oli pyhitetty Kathrinelle ja sille, miten hän yritti selvittää asioita, joista oli perheessä vaiettu.

•

Susanna Alakoski: Tyttärentytär, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, äänikirjana 11 tuntia 52 minuuttia, lukija Krista Kosonen, BookBeat.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

27 heinäkuun, 2025 · 12:00 pm

Jatkot: Vinhan kirjajuhlat 2025

Vinhan kirjakaupan sisäpihalla Ruovedellä juhlittiin kirjallisuutta jo kolmatta kertaa. Kaksipäiväisen tilaisuuden tunnelma miellyttää rentoudellaan: puutarhasta voi etsiä aurinkoisen tai varjoisan paikan, istahtaa aloilleen ja nauttia kuulemastaan ja näkemästään, myös muonitus ja nesteytys onnistuu.

Kymmenen päivää ennen Vinhan kirjajuhlia julkaisin jutun, jossa esittelin kirjajuhlien ohjelman kirjailijoiden teoksia. Kaikkiaan 12 kirjailijavieraan teoksia olin lukenut: kerrataanpa ne näin linkitse. 

•

Ohjelma oli monipuolinen. Perjantailta mieleeni jäivät etenkin Satu Rämön ilmiömäinen taito kertoa elävästi, Riikka Ala-Harjan ja Laura Malmivaaran vapaa keskustelu sekä Juha Itkosen ja Seppo Puttosen keskustelu Itkosen uusimmasta romaanista, jossa keskustelijat hyvässä yhteishengessä muodostivat merkityksiä. Illan huipensivat leppoisa duo Juha Itkonen &  Ville Härkönen sekä säteilevä Irina Björklund yhtyeineen, jossa soitti ja lauloi myös hänen multitalentti poikansa Poém Franzen.

Perjantaina änkesin samaan kuvaan Laura Malmivaaran ja Riikka Ala-Harjan kanssa. Myös Kirsin Book Clubin Kirsi ja Minna viihtyivät kirjauhlilla, kuvat Kirsi ja Martti Ranin. Kuvasin Kirsin ja luottohaastattelijan Seppo Puttosen.

Lauantaina viihdyin kuunnellen Helena Petäistön tarinointia: Ranskan presidentistä selvisi monenmoista. Odotetuimpia osuuksia olivat Petri Tammisen ja Markus Nummen haastattelut. Sinua sinua -romaanin kirjailija pudotteli ajatuksia ajteltavaksi niin kirjoittamisesta kuin rakkaudesta; näin Tamminen kirjoittamisesta: ”Kirjoittaminen on kahta: löytämistä ja editoimista. Niiden väliin voi jäädä jumiin.”

Rakkauteen päädyttiin myös Markus Nummen romaanin Käräjät keskustelussa, jossa sykähteli hienosti romaanikokonaisuus. Hienoja lauluversioita kotimaisesta runoudesta Chydeniuksen sävelin esittivät Minja Koski, Mikael Saari ja Matti Hussi. Illan päättänyttä Nössö Novaa emme ehtineet kuulla.

Jälleen änkesin kirjailijakuvaan, nyt Markus Nummen kanssa (kuva Martti Ranin), Petri Tammisen tallensin takavasemmalta. Kohtasin ja kuvasin myös vanhan tutun, Heli Laaksosen, myös Chydenius-laulukuva on omiani.

Piste iin päälle oli, että kaksipäiväiset kirjajuhlat vietimme kolmihenkisen kirjapiirini voimin. Istuin Johannan ja Tarun kanssa parhaimmilla paikoilla: varjostavan tammen ja pensaikon alla aurinkotuoleissa. Nautimme annista, kirjakeskustelimme ja rupattelimme – kaikkiaan rentouduimme maanläheisen kulturellisti. Lisäksi tapasin yleisöstä lapsuusystäväni Tuijan.

 En keksi mainiompaa lopetustapahtumaa kesälomalleni. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjapiiri, Kulttuurimatkailu, Tapahtuma

Avainsanat:

24 heinäkuun, 2025 · 9:00 am

Naistenviikkoni 2025: koonti

Naistenviikon kirjavalikoimani syntyi sattumalta. Toisia täsmäsin nimipäiviin sopivasti, toiset kirjat olivata minulle ”must”-luettavaa, jonka varasin kesälomalleni, ja monet poimin sattumalta mukaan.

Kesäinen naistenviikkohaaste on sopivan rento. Naisnäkökulma johdattelee minua valinnoissani. Kaikki kirjailijat ovat naisoletettuja, ja kirjoissa monilajisesti käsitellään naisen asemaa perheessä ja yhteiskunnassa. Valikoimaan mahtuu viihdettä ja vakavaa.

Koko naistenviikkohaasteen kokoaa Tuulevin lukublogi. Tässä on minun viikkoni yhteenveto juttulinkkeineen:

18.7. Chimamanda Ngozi Adichie: Unelmia 

Kansainvälistä laatuproosaa, henkilövetoinen lukuromaani

19.7. Liz Nugent: Särmikäs Sally Diamond  & Patricia G. Bertényi: Rikoksista pahin

Jännityskirjallisuuden epätavallista laitaa, särmäistä näkökulmaa naisiin kohdistuvasta väkivallasta

20.7. Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär & U. M. Susimetsä: Hämeen linnan Kerttuli

Kotimaisesta historiallisesta romaanista kaksi esimerkkiä, kummatkin 1600-luvun alkupuolen elämästä

21.7. Johanna-nimivariaatioiden teemalla:

Jenny Erpenbeck: Kairos 

Johanna Elomaa: Rosalisa 

Jenna Kostet: Sinisiipisten saari 

Romaaneja meiltä ja muualta moneen makuun: tyylikästä saksalaista, tunteikasta suomalaista ja kepeää kotimaista.

22.7. Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri

Scifiä tätä aikaa ja arkea virkistämään, aiheena aikamatkailu.

23.7. Soili Pohjalainen: Perätilassa 

Harvinaista herkkukaunokirjallisuutta, jossa kevyt, raskas, hauska ja vakava sekoittuvat.

24.7. Krista Launonen: Kuvankauniit ja kuolleet 

Naistenviikkoni tietokirjaosuus, joskin tieto ja henkilökohtainen sekoittuvat.

Onnittelut työstänne, kirjailijat! Onnittelut lukijoille siitä, että luette!

Onnittelut lisäksi naistenviikon inspiroijille:

  • Riikka (18.7.)
  • Sari, Saara, Sara, Salla, Salli ja Sarita (19.7.)
  • Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret ja Margareeta (20.7.)
  • Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne ja Joanna (21.7.)
  • Leena, Matleena, Leeni ja Lenita (22.7.)
  • Olga ja Oili (23.7.)
  • Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia ja Tinja (24.7.)

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Äänikirja, Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus, Naistenviikko, Romaani, Tietokirja

Avainsanat:

24 heinäkuun, 2025 · 6:24 am

Krista Launonen: Kuvankauniit ja kuolleet

Kristat ja muut Kristiinan johdannaiset: hyvää nimipäivää naistenviikon päätteeksi! Merkkipäiväänne olen valinnut Krista Launosen kirjan Kuvankauniit ja kuolleet (Deadline Kustannus 2025). Se saattaa juhlaan ja arkeen langettaa varjon johtuen siitä, että jos olet nuori, kaunis ja viattoman oloinen valkoinen tyttö tai nainen, olet potentiaalinen ideaaliuhri.

Launonen esittelee ja pohtii kirjassaan, miten media ja taide käsittelee henkirikosten naisuhreja.  Tilastollisesti miehet joutuvat useimmiten uhriksi, mutta mediassa on perinteisesti tilaa saaneet naisuhrit, jotka ovat nuoria ja kauniita, taustaltaan puhtoisia ja valkoisia. Launonen on valinnut tietokirjaansa muutaman esimerkin pääosin selvittämättömistä tapauksista, joista suomalaisille tutuin on 1950-luvulla suohaudasta löydetty Kyllikki. Launonen haluaa myös murtaa sitä, että vain valkoinen, viaton neito kiinnostaa yleisöä ja poliisia, ja siksi mukana tarkastelussa on musta prostituoitu ja transnainen.

•

Ideaaliuhrien tarkastelun Launonen aloittaa Seineen hukkuneesta pariisilaisesta Annesta, jonka kipsattua kuolinnaamiokuvaa myytiin 1880-luvulla. Sellainen löytyy jopa Akseli Gallen Kallelan kotimuseosta. Annen avulla kirjassa tuodaan esille etenkin 1800-luvun taide, jossa hekumoitiin raukeilla naiskuvilla. Ideaaliuhriin liittyy runsaasti seksualisoitua sukupuolittumista. 

”Arjessa naisten fyysistä kyvyttömyyttä, sairaalloista olemusta ja haurautta ihailtiin. Avuttomassa asemassa oleva nainen tarvitsi pelastajan, miehen. Lopulta ihailu meni äärimmäisyyksiin ja kuolleesta naisesta muotoutui paras ja kaunein nainen. Kuolema nähtiin uhrauksena. Kuollut alaston nainen on mahdollisimman avuton ja passiivinen, joten hänestä fantasioitiin ja häntä himottiin. Kuollut nainen ei pystynyt uhkaamaan miehen asemaa.”

•

Anne-tutkimukset tekevät kuitenkin kirjailijalle tepposet, ja se on hienosti hyödynnetty kirjan rakenteellisissa ratkaisuissa: Annella kirja alkaa ja loppuu niin, että Anne-yllätykset saadaan kurottua kasaan. Pikantti yksityiskohta on, että salaperäisen Annen kasvokuva on ollut esikuva ensiapukurssien Anne-nukelle.

Launonen yhdistää tietokirjassa esseemäisesti faktoja, tutkimukseensa kuuluvien vaiheiden dokumentointia matkoineen, arkistoineen ja museoineen sekä omakohtaista. Kirjailijan parantumaton sairaus varjostaa häntä, ja lisäksi kirjan löytöretki ideaaliuhreihin sisältää kirjailijan nuoruusmuistoja, jolloin hän olisi voinut olla ideaaliuhri, etenkin Lontoon opiskeluvuodet korostuvat. Avoin henkilökohtaisuus tuo kirjaan jutustelevaa tunnelmaa. Jotkut kirjailijan tulkinnat tuntuvat liian lennokkailta, mutta hänellä on kaikki vapaus sellaisia esittää.

•

Launonen sivuaa kirjassaan viihdeteollisuutta, joka hyödyntää ideaaliuhreja ja selvittämättömiä rikoksia:

”Ideaaliuhrien suosioon liittyy se, että rikokset ja katoamiset ovat usein mysteerejä. Podcasteissa, kirjoissa, artikkeleissa ja sosiaalisessa mediassa pohditaan, minne nuori nainen katosi tai kuka hänet tappoi. Mysteerit ovat aina kiehtoneet ihmisiä. Selvittämätön rikos rassaa mieltä. Syntyy tarve ratkaista mysteeri ja tietää, mitä tapahtui, kuka tekijä oli ja mikä oli hänen motiivinsa. Kun murha on yhä ratkaisematta, se motivoi kaivamaan esiin uusia johtolankoja, penkomaan vanhoja arkistoja ja spekuloimaan. Onhan mahdollista vielä ratkaista mysteeri.”

Itse en ole kiinnostunut tippaakaan true crimestä, jonka menestystä hieman ihmettelen, mutta toisaalta minulla ei ole sellaiseen varaa: luen melko paljon dekkareita sekä katson tv:n rikossarjoja. Kyllähän niissä(kin) on melko yliedustettuna nuori nainen, usein valkoihoinen ja myös monesti seksuaalisen hyväksikäytön uhri. Siksikin Launosen kirja toimii pysäyttävänä sivutuotteena rikosviihteen kuluttajille: pistää miettimään todellisuuden ja fiktion suhdetta, rajoja ja taustoja.

Välillä minua puistattaa rikosten viihteellistäminen, ja pidän dekkaritaukoja. Ymmärrän, miten tosielämän väkivaltarikokset ovat äärimmäisen kaukana ajanvietteestä – nehän tuhoavat uhrin lisäksi laajalti lähipiirin elämän. Silti tapan aikaani rikosviihteen seurassa, haen arkeen etäännytettyä fiktiojännitystä (ks. naistenviikkopostaukseni 19.7.) Launosen kirja saa pohtimaan sitä.

•

Krista Launonen: Kuvankauniit ja kuolleet. Näin luotiin täydellinen uhri, Deadline Kustannus oy 2025. Osin luin (154 sivua), osin kuuntelin (7 tuntia 18 minuuttia, lukija Henna-Maija Alitalo) BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Tietokirja

Avainsanat:

23 heinäkuun, 2025 · 6:23 am

Soili Pohjalainen: Perätilassa

” – Lapselle kuusi, äidille kymmenen pistettä!

Niin lääkäri huutaa salissa. Näin minä kuvittelen. Lääkäri on koulutettu ihminen, auktoriteetti. On sanomatta selvää, että hän on mies.

Minä sain kuusi pistettä.

Meidän täytyy peruuttaa ajassa taaksepäin.”

Käynnistin juttuni Soili Pohjalaisen romaanin Perätilassa (Atena 2025) alkukappaleella. Siinä syntyvät sekä rosoisenraikkaan perheromaanin kertoja että yksi perheen lentävistä lauseista. Ja mikä tekee perheestä perheen ihmisten lisäksi? No, lauseet, jotka ovat syntyneet jossain merkittävässä tilanteessa ja joita toistetaan, kun palautetaan tunneyhteys, muistutetaan yhteisestä jaettavasta ja liimataan perheenjäseniä tilannekomiikalla.

Kuuntelin Pirjo Heikkilän lukeman Perätilassa, enkä voinut jättää sitä kesken. Kirjan lyhyys sopi ahmintaan, ja kyllä kompaktius on eduksi koko kirjalle: napakka, iskevä tyyli tehoaa. Ja tärkeintä: sisältö viehättää – naurattaa ja vähän itkettääkin.

•

Ja jopas konstailematon ydinperhekuvaus pirskahtelee ja ydinperhe porskuttaa polvesta toiseen! Kertojan vanhemmat kulkevat yhä yksissä, ja äiti jaksaa vielä viksata itseään; kertoja on kimpassa aikuisten lastensa isän kanssa, ja kertojan tytär vakiintuu varhain ja odottaa esikoistaan. Kertojan mielessä käväisevät lisäksi usein omat isovanhemmat.

Kertojasta on tulossa isoäiti, ja jatkuvuuden ihme välittyy kirjaan – myös tyttären ennakoitu perätilasynnystys. Kirja etenee näennäisen kronologisesti mutta poukkoilee ilmavasti muistoissa ja tulevaisuuden peloissa. Kertoja kahlaa perhevaiheita, nappaa sieltä maukasta naposteltavaa kaikille jaettavaksi. Ja tämä lähelle nähty – kenties ihan autofiktio – on kertojalle myös keino selättää kirjoituskammo.

•

Romaani on viihdyttävä ja terävä tutkinta perhesuhteista ja tunnetaakoista. Vaikka kirja ei tunkeudu syvällisyyksiin, siinä psykologis-pedagoginen pohjavire pulputtaa pintaan kuplia siitä, mitä edeltävät polvet siirtävät jälkikasvulle ja miten ne voi poksauttaa. Kertojan huoli ja hyörintä omien virheiden vatvonnassa on samastuttavaa, ja jopa kadehdittavaa on se, miten luontevasti se siirtyy kaunokirjallisuudeksi.

Kerta kaikkiaan Perätilassa kuuluu naistenviikoille ja sopii kaikille viikoille.

•

Soili Pohjalainen: Perätilassa, Otava 2025, äänikirjana 4 tuntia 49 minuuttia, lukijana Pirjo Heikkilä. Kuuntelin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

22 heinäkuun, 2025 · 6:22 am

Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri

Luen (tai kuuntelen) verrattaen vähän scifiä enkä ole ihan sinut lajin kanssa. Aikamatkailen kirjojen kera kyllä mieluusti menneisyyteen, mutta tulevaisuuden fantasiat kummasti etäännyttävät. Annoin silti avoimen mahdollisuuden Emily St. John Mandelin romaanille Rauhallisuuden meri (Tammi 2025) – alkaahan se 1900-luvun alusta.

Romaani käynnistyy konservatiivisen brittiperheen illallisilta, jossa nuori aatelisherra sanailee siten, että perhe passittaa nuorukaisen Kanadaan. Romaanin alku lupaa paljon: kerronnan elävyys herättää kiinnostuksen Edwin haahuiluun Kanadassa. Hänen osuutensa tosin päättyy melko nopeasti outoon kokemukseen vaahteran varjossa.

Edwardin kokemus sitoo yhteen romaanin monet muut episodit eri vuosisadoilta, myös 2200- ja 2400-luvuilta. Meidän aikojamme lähellä olevat episodit kytkevät romaanin myös St. John Mandelin aiempiin romaaneihin, eritoten Lasihotelliin. Minua kutkuttavat kirjailijat, jotka kierrättävät eri romaaneidensa henkilöitä, esimerkiksi Elizabeth Strout ja Pierre Lemaitre. Sellainen tarjoaa tasoja ja näkökulmia juoneen ja tarinaan. Konsti on samalla kuitenkin sellainen, että lukija, joka ei voi tunnistaa viittauksia aiempien romaanien henkilöihin, saa kuitenkin eheän romaanikokemuksen.

•

Hienoiseksi ongelmaksi minulle muodustuu Rauhallisuuden meri –romaanintulevaisuuden vuosisadat, miljööt ja teknologia. Romaanin tulevaisuudessa on siirtokuntia kuussa ja muualla avaruudessa. Osin kuvitelma tulevasta tuntuu uskottavalta, osin ei. En esimerkiksi saa kiinni yhteiskuntarakenteesta. 

Avaruuselämässä tapahtuu myös tämän ajan toimintaa kuten kirjojen kirjoittamista ja kirjailijoiden kirjakiertueita. Olen valitettavan skeptinen kirjamuodon ja -kiinnostuksen säilymisestä 2200-luvulla, mutta kyseinen olkoon oma ongelmani.

•

Ihminen on sen sijaan romaanissa tunnistettava nyt ja tulevaisuudessa: poloiset ovat erehtyväisiä, pandemioiden uhkaamia ja sattumien saattelemia. Vai ovatko sattumat jonkun ulkopuolisen vaikutusta?

Mielenkiintoista on romaanin aikamatkailu ja sen etiikka. Romaanissa tulevaisuudesta tupsahtava tulija ei saa vaikuttaa sen ajan tapahtumiin, joihin hän siirtyy. Malttaako romaanin aikamatkailija tulevaisuudesta olla niin toimimatta? Se selviää vivahteikkaasti kerrotusta ja suomeksi käännetystä romaanista. 

Rauhallisuuden meri ei leimallisesti ole naistenviikkokirja niin, että siinä olisi korostetusti naisasiaa. Se on naisoletetun kirjailijan romaani, jossa on ihmisasiaa ja mielikuvitusta.

•

Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri, suomentanut Aleksi Milonoff, Tammi 2025, äänikirjana 6 tuntia 3 minuuttia, lukijana Krista Putkonen-Örn. Kuuntelin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani, spefi

Avainsanat:

21 heinäkuun, 2025 · 6:21 am

Naistenviikolla 2025: Kairos, Rosalisa ja Sinisiipisten saari

Keskikesäiseen tapaan tänään 21.7. on monen naisen nimipäivä, siis onnittelut Johanna, Hanna, Jenni (ja Jenny), Jenna, Jonna, Hannele, Hanne ja Joanna! Näitä etunimiä löytyy myös monilta kirjailijoilta. 

Kolmen kirjailijan valinta tämänpäiväiseen postaukseen perustuu yksinomaan siihen, miten kaunokirjallisuus on moninaista ja vaihtelevaa. Esittelyiden kolme romaania voivat sopia sekalukijan valikoimaan tai jakaa lukijakuntaa makumieltymysten suhteen, sillä tarjolla on saksalaista vakavaa proosaa, tunnekylläinen romaani ja kotimaisen historiallisen romaanisarjan aloitusosa.

Jenny Erpenbeck: Kairos

Jenny Erpenbeckin romaanin Kairos (Tammi 2025) alussa selviää, että romaanin nimi juontaa juurensa antiikin onnellisten hetkien jumalaan. Ernbeckin romaani tuottaa laatuproosan lukijoille onnellisuuden hetkiä siten, että kirjan tylyntiukan kerronnan taitoa alkaa arvostaa, siten se onnellistaa. Sen sijaan romaanin henkilöiden onnellisuuden hetket ja niiden kääntöpuolet saavat kaipaamaan tätä nimettyä antiikin hiipparia, Kairosta.

Itäberliiniläiset Katharina ja Hans rakastuvat silmäiltyään toisiaan bussissa. Hans lähentelee jo iältään kuuttakymppiä, mutta Katharina on täyttänyt vasta 19 vuotta. Hans on naimisissa ja teinipojan isä, mutta se ei estä muutaman vuoden kestävän suhteen syntymistä ja kypsymistä. 

Romaani tallentaa suhteen vaiheet äärimmäisen tarkoin yksityiskohdin kuitenkin niin, että kerronnassa säilyy ilmaa. Näkökulmia ei osoitella, kun ne vaihtuvat, eikä dialogia tallenneta suoraan. Kerronnassa toimii etäännytys, joka oudosti onnistuu vaikuttaa tehokkaammin, kuin jos kuvatuissa tilanteissa ryvettäisiin tuntemuksissa. Kielen tarkkuus lähettää täsmäiskuja, joiden sirpaleet alkavat jäytää lukijaa.
Romaani kuvaa viiltävästi vallankäyttöä suhteessa ja valtiotasoisesti.

Romaaniin vaikuttaa ajankohta: 1980- ja 1990-lukujen taite tarkoittaa itäblogin hajoimista ja Saksan yhdistymistä. Harvoin olen lukenut saksalaista romaania, joissa eleettömästi natsi- ja kommunismimenneisyydet kietoutuvat henkilöihin muurin murtumisen alla ja miten DDR:n hajoaminen koskee henkilökohtaisesti – koskee kaikin tavoin. Monisärmäistä, sanoisin.

Päähenkilöiden suhteen eteneminen sadistiseksi tunnustamisen, painostamisen ja taipumisen karuselliksi on kuin stasilaista toimintaa privaattitasolla. Vakuttavaa, harkittua – viileää ja polttavaa yhtäaikaisesti.


•
Jenny Erpenbeck: Kairos, suomentanut Jukka-Pekka Pajunen, Tammi 2025, 366 sivua. Sain kirjan kaverilta.

Johanna Elomaa: Rosalisa


Ihan kuin Johanna Elomaan romaani Rosalisa (Otava 2025) olisi tähdätty kansainvälisille viihdemarkkinoille, sillä siinä Gotlannin ja Cronwallin ikiaikaisilla kalliojyrkänteillä tuodaan tunnelmiin dramatiikkaa, salaparäisyyttä ja myös romantiikkaa. Lisäksi Töölöön keskittyvä Helsinki saa sijansa juonessa, joissa tunnepuolella sattuu ja tapahtuu. 

Juonen tiivistän siten, että hentoinen, aikuinen nainen Siru kärsii sydänsairaudesta ja saa aivokuolleelta naiselta elämänsä pelastuksen, sydämen. Siru saa elinaikaa vain niin, että joku toinen kuolee, ja se sysää Sirun ns. syviin vesiin. Sirun hämmennystä lisäävät oudot näyt, unet ja tuntemukset, joten juoni kovertaa realismiin yliluonnollisuuksia solujen muistista. Siruun siirtyy sydämen myötä sydämenluovuttajan Alisan elämä, jota Siru selvittää salapoliisin tavoin.

Uskon tunteellisiin arvioituksiin tykästyneiden tempautuvan juonen mukaan. Itse en ollut otollisessa mielentilassa, enkä saanut itseäni uskomaan siirtosydämen menneen elämän taakkaan ja juonikuvion sattumiin, mutta kirja sopi sadepäivän ratoksi.


•
Johanna Elomaa: Rosalisa, Otava 2025, 360 sivua. Kustantaja lähetti arvostelukappaleen.

Jenna Kostet: Sinisiipisten saari


Kesäkepeään sopii Jenna Kostetin Sinisiipisten saari (Aula & Co 2025), kun tavoitteena on pieni todellisuuspakoinen lukurupeama. 1930-luvun alun Turkuun sijoitettu romaani vie tietyllä tapaan viattomuuden aikaan, vaikka oikeistoradikalismi ja rotuopit vaikuttavat porvarispiirien salonkikeskusteluihin ja käytökseen. Romaani tarkastelee tuon ajan ilmapiirin hengessä nuorten naisten paikkaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa elämäänsä.

Sukulaisten armoilla elävä Aina Ahlgren yllättää kaikki katoamalla eli pestautumalla perhostutkijan assistentiksi saaristoon. Tähän juonikehikkoon mahtuu sukulaissuhteita, hyönteistutkijoiden yhteisön kesäelämää ja Ainan identiteettikriisi, jossa lojaliteetti riitelee omien intressien ja sydämen äänen kesken. Romanssiakin lukija saa ounastella, sillä Ainaa alkaa kiinnostella mies, joka hautoo monen naistenviihteen teoksista tuttua dilemmaa, eli miestä painaa synkkä salaisuus.

Sadanvuodentakainen Turku ja saariston kimmeltävä kesä tallentuvat mukavasti kirjaan. Kevyen kerronnan alla viriää naisasia- ja yhteiskuntakysymyksiä, mutta fokus pysyy vähitellen vahvistuvan Ainan kokemuksessa ja valinnoissa. Sarjan aloitus tuntuu pohjustukselta mutta kasvattaa odotuksia, mihin Ahlgrenin nuoret naiset alkavat suuntautua. Kuinka pitkälle he pääsevät suvun päivällispöydistä omille poluilleen? Trilogiaa pukkaa!


•
Jenna Kostet: Sinisiipisten saari. Osa 1 – Ahlgrenin suvun nuoret naiset, Aula & Co. 2025, 185 s. eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat: , ,

20 heinäkuun, 2025 · 6:20 am

U. M. Susimetsä: Hämeen linnan Kerttuli & vähän Ulla Raskin Blankasta

Kesääni sulostuttavat ”tavallisten” romaanien ohella dekkarit ja historialliset romaanit. Historiallisuus tarkoittaa aikoja ennen lähivuosikymmeniä, ja eritoten viehättää aikamatka vuosisatojen taa.

Monesti historiallisia romaaneja ryydittää romantiikka, ja jostain syystä siihen liittyy helposti vähättelyä. Loksautettiinhan aikanaan Kaari Utriokin rouvaspornon ja -viihteen lokeroon. Kumma kyllä romaanitaide usein pöyhii rakkauden teemoja, eikä miesten kirjoittamat rakkausromaanit muinaisilta ajoilta saa moista leimaa. Esimerkiksi Mika Waltarin romaaneissa miespäähenkilöt säntäilevät kuin päättömät kanat rakkautensa perässä, ja – kaikella kunnioituksella – ei historiamestarin naiskuva oikein enää kestä päivänvaloa.

•

Viime vuosina Suomessa on ilmestynyt naiskirjailijoiden monia päteviä historiallisia romaaneita, joissa näkyy nykyajan emansipaatio menneisiin aikoihin saatettuna. Romanssit ja kuuma seksi kuuluvat asiaan myös. Toiset teokset ovat viihteellisempiä kuin toiset.

Keväällä minut iloisesti yllätti Ulla Raskin Blanka, Itämeren tytär (WSOY 2025), jossa on uskottava historiallinen kehys 1600-luvun alkupuolelta osana Blankan kasvutarinaa. Naisen asema porvarispiireissä huipentuu kauppatavarana, jolloin rakkaus jää toissijaiseksi, kun suvun jatkaminen ja varallisuuden kerryttäminen painottuvat.

Raskin romaanin tallinnalainen Blanka naitetaan erinäisten vaiheiden jälkeen lyypekkiläiselle kauppiaalle, mutta morsmaikuin merimatka sulhon luo tekee merirosvomutkan. Merirosvoilu kenties menee romaanissa överiksi, mutta virkistävästi muuten juoni yllättää ja välttää ennalta arvattavuuden. Pisteitä ropisee naistenvälisestä solidaarisuudesta ja naimakaupan laatuvaihtelun sävykkyydestä.

•

•

U. M. Susimetsä on kirjailijanimi, jonka takana kirjoittavat aviopari Ulla ja Marko Susimetsä. Heidän historiallinen viihdetomaaninsa Hämeen linnan Kerttuli käynnistyy vuodesta 1612 ja jatkuu parisen seuraavaa vuotta. Tapahtumat sijoittuvat Hämeen linnaan ja sen seutuville. Romaanissa käväistään myös Hattulan kirkossa noin 100 vuotta Anneli Kannon Rottien pyhymys -tapahtumien jälkeen.

Ei ole ihan helppo vetää rajaa, mikä on viihdettä ja mikä ei.  Jo totesin rakkaden sopivan vallitsevana teemana kaikenlaiseen kirjallisuuteen, mutta kenties viihteen tunnistaa parhaiten siitä, että teemojen moninaisuus jää kapeaksi ja sivuhenkilöt tyypeiksi. Hämeen linnan Kerttuli –romaanissa rakkaus polttaa nivusissa ja ylittää säätyeroja, mutta niiden vastapainona kytevät vallanhalu ja kateus. Pahat ovat turhan vivahteettomia pahoja, hyvät ajattelevaisia ja oikeamielisiä.

Päähenkilö Kerttuli häärää Hämeen linnassa fatabuuripiikana, ja sitä ennen hän on kokenut kovia kuninkaan miesten ryöstötoimien vuoksi. Usko ja luotto Ruotsin kuninkaan miehiin ei ole suuri, mutta linnaan saapuva vapaaherra Karl Ulvhufvud muuttaa kaiken. Verevä lempi leiskuu, heinänkorret ja untuvapatjan höyhenet pöllyävät. Salasuhdetta säätyeron lisäksi uhkaavat Jumalan sana, hyvät tavat, pahantahtoinen palvelija ja juonitteleva vallasnainen.

Historiallinen tausta tuntuu vakuuttavalta, ja ajan henki huokuu töistä, tavoista, asenteista ja asuinoloista. Valtakunnan tilanne tulee tiettäväksi Karlin sotakokemuksin ja kuninkaan Kustaa II Adolfin määräyksin. Hämäläisen kansan ominaispiirteet näkyvät melko oletuksenomaisina, mutta virkistävästi kansanuskon rippeet elävät Hämeen kansassa. Esimerkiksi helatulet polttavat kuumina, ja Kerttulin keinot hallita elämää uskomiskeinoin on sopiva kansanuskomauste tarinaan. Viihdyin.

•

Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär, WSOY 2025, 375 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

U. M. Susimetsä: Hämeen linnan Kerttuli, Karisto 2025, 446 sivua. Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat: ,

19 heinäkuun, 2025 · 6:19 am

Liz Nugent: Särmikäs Sally Diamond & Patricia G. Bertényi: Rikoksista pahin.

Vaihtelua jännäreiden perustyyliin saa irlantilaisen Liz Nugentin romaanista Särmikäs Sally Diamond. Siinä rikosasetelmia käännellään asentoihin, jotka yllättävät. Myös tyyli tuulettaa trillerigenreä. Siispä leuhuttelen sillä naistenviikon dekkari-ilmaa, ja uussuunnilta puhaltelevaa tuulta saa alleen myös Patricia G. Bertényin jännäri Rikoksista pahin.

Liz Nugent: Särmikäs Sally Diamond

Särmikäs Sally Diamond (Sitruuna 2025) käynnistyy, kun päähenkilö Sally Diamond polttaa isänsä ruumiin roskana. Selviää, että nelikymppinen Sally olettaa isänsä toivoneen niin; selviää myös, että Sally on lapsena adoptoitu psykiatriperheeseen ja hänen taustansa traumaattisuus on johtanut sosiaaliseen rajoittuneisuuteen.

Mainitsin jo Liz Nugentin loihtiman tuulettavan, psykologisesti purevan tyylin. Siinä yhdistyy tilannekomiikka ja rikollisten tekojen kauheus. Omalaatuisesti tilannekomiikka ei vesitä rikollisten tekojen tuhoavuutta vaan toimii inhimillisenä selviytymiskeinona – lukijalle. Eivät tilannehuumoriväläykset peitä äärimmäistä julmuutta, josta romaani pohjimmiltaan kertoo. Pääteema on perusluottamuksen menetys. Sallyn yritykset tavoittaa luottoa muihin ihmisiin kouraisevat kirjan loppuun asti. 

Sosiaalinen taidottomuus saa lukijan Sallyn puolelle, sillä Sallyn vilpittömyys viehättää. Sally sanoo, mitä ajattelee, ja saa aikaan törmäyksiä – välillä myös lämpöä ja iloa. Sallyn toiminta paljastaa henkilöistä hyvä ja huonoja puolia, lisäksi sekä-että-inhimillisyyttä ja silkkaa pahuutta, sillä sitä on.

Juoni rakentuu lähinnä Sallyn nykyhetkestä ja taustasta sekä toisen kertojan muistoista Sallyn äidistä lapsikaappauksen uhrina, myös kaappaajasta. Ne osuudet ovat rankkaa luettavaa: väkivalta ja manipulointi satuttavat. Romaani kertoo myös psykologisesti siitä, minkälainen valta vanhemmilla on, ja aika lohduttomaksi voi vetää sekä kirjan biologisen isän kuin adoptioisän rooli lapsen kehityksen muovaajina. Kauheaa, kuitenkin terävästi kerrottuna kiinnostava lajissaan.

•

Liz Nugent: Särmikäs Sally Diamond, suomentanut Veli-Matti Murtovaara, Sitruuna 2025, 261 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Patricia G. Bertényi: Rikoksista pahin

Miksi jännityskirjoissa möyritään niin paljon tyttöihin ja naisiin kohdistuvassa väkivallassa? Miehet joutuvat eniten rikosten uhreiksi, mutta väkivalta tyttöjä ja naisia kohtaan on silti rakenteellista. Miksi se myy viihteenä? Krista Launosen Kuvankauniit ja kuolleet -kirjassa etsitään osaltaan vastauksia kysymyksiini, ja kirjoitan kirjasta naistenviikon päättöpostauksessani 24.7. 

Yhä useimmin dekkareissa on alettu ottaa kantaa naisten kokemaan väkivaltaan. Martta Kaukosen sarjaa (postaus päätösosasta Poissa) on tituleerattu ensimmäiseksi suomalaiseksi feministiseksi jännäriksi, jossa naisiin kohdistunut väkivalta kostetaan naisnäkökulmasta. Taitavaa ja sanoisinko jopa sävykästä on Patricia G. Bertényin jännityskerronta. Hänen Osasto C1-sarjansa yhdistää sairaala- ja jännitysromaania feministisellä kärjellä, etten sanoisi ihan intersektionaalisesti. 

Romaanissa Rikoksista pahin (Tammi 2025) etsitään naisia vaanivaa, kylmän psykopaattista sarjamurhaajaa. Minun suosikkijännäreihini eivät mielenvikaiset sarjaveriteot kuulu, mutta tässä jännärissä on sen voittavaa ainesta. Naisiin kotona kohdistuva väkivalta on myös aiheena, ja lisäksi julkituodaan ylipäätään rakenteellinen vinouma tyttöjen ja naisten väkivaltauhasta. Jälkimmäisen sanottaa meetoo-henkeen romaanin poptähti. 

Jännäristä löytyy siis sisältöä naisen asemasta, myös työpaikkahierarkiasta. Romaanihenkilöiden moninainen seksuaalinen ja sukupuoli-identiteetti tarjotaan sellaisina kuin ne ovat, ei korosteta eikä vähätellä. Jos joitain kaikuja ulkopuolisten ennakkoluuloista kumiseekin, henkilöt ovat sinuja itsensä kanssa ja heillä on tukijoukkoja. Virkistävää, tähdellistä.

Juoni käynnistyy niin, että teho-osastolle tuodaan hoidettavaksi vakavan pahoinpitelyn uhri, yksi osaston hoitajista. Uhrin ystävä Dan(iela) ryhtyy omahoitajaksi. Syyllisyys ihmissuhteista riivaa Dania, ja osaston siivooja Janka seuraa tilannetta sivusta – kuulee, näkee ja päättelee kaiken, lisäksi hän löytää sarjamurhaajaviitteet – ja uteliaisuuttaan selvittelee rikosten johtolankoja, jolloin mielessä liikkuvat palaset loksahtelevat paikoilleen.

Berténey ehkä turhan paljon viivähtelee sairaalan ammattikielessä ja hoitoyksityiskohdissa mutta tekee sen uskottavasti. Hän saa myös Aboan (melkein suur)kaupungin uskottavaksi kuten myös päähenkilönsä kaikkine ekstremepiirteineen. Kuusikymppinen, lonkkavaivainen laitosapulainen Janka Vitéz nousee oitis yhdeksi suosikkidekkarihahmokseni kuten myös Jankan eläköitynyt, jäyhä patologiystäväkin.

Jankan hahmo saakoon meidät kaikki kiemurtelemaan häpeästä, sillä miten helposti vanheneva nainen, siivoojan habitus ja puheen ulkomainen korostus tekee monille sellaisesta ihmisestä näkymättömän ja vähätaitoisen. Janka on kaikkea muuta. Romaanissa on myös muita tasoja vähemmistöistä, integraatiosta ja perhesuhteista. Siispä suosittelen tätä turkulaisjännitystä ja siihen ujutettua muuta sisältöä – on vetävästi kirjoitettu.

•

Patricia G. Bertényi: Rikoksista pahin, Tammi 2025, 11 tuntia 37 minuuttia, lukijana Satu Paavola. Kuuntelin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Avainsanat: ,

18 heinäkuun, 2025 · 6:18 am

Chimamanda Ngozi Adichie: Unelmia

Toukokuussa Chimamanda Ngozi Adichie vieraili Helsinki Lit -tapahtumassa ja kertoi romaanistaan Unelmia (Tammi 2025). Tätä romaania ennen hänellä venyi tauko, jolloin romaaneja ei ilmestynyt. Siihen vaikutti kirjailijan äidin kuolema. Lavalla kirjailija säteili arvonsa tuntevana daamina. 

Käynnistän vuoden 2025 kirjasomen naistenviikon Unelmilla. Postailen päivittäin lajista toiseen, mutta enää en vedä haastetta vaan sen 11. kierroksella juttuja kokoaa Tuulevin lukublogi.

•

Unelmia ei varsinaisesti ole romaani kirjailijan äidistä, vaikka aihe vaikutti kirjailijaan. Adichie avaa taustoja kirjan loppusanoissa, eritoten taustavaikuttajasta, sinnittelevästä surusta. Romaanissa sijan saavat lähivuosien tapahtumat kuten korona ja siihen liittyvät harhaluulot ja odottamattomat kuolemat. Toinen vaikuttava tapahtumasarja on kirjaan ollut kansainvälisen valuuttarahaston pääjohtajan raiskaussyyte. Adichie käsittelee raiskaukseen liittyvien raskaiden rattaiden hinkkausta yhden romaanihenkilön kannalta.

•

Romani rakentuu neljän naisen näkökulmiin. Kaikki heistä on afrikkalaistaustaisia, pääosin nigerialaisia, mutta miljöönä toimii lähinnä amerikkalaiset suurkaupungit. Neljällä naisella on erilaiset siteet toisiinsa, lisäksi heidän lähipiirissään on muita naisia, miehiäkin. 

Näkökulmat kumpuavat pääasiassa yläluokkaisesta elämänpiiristä. Chiamaka on vauraan perheen matkakirjailija, joka kirjassa kelailee miessuhteitaan. Tyly Omelogor on Chiamakan serkku, menestynyt pankkialalla mutta haluaa vaihtaa väitöstutkijaksi ja latelee blogissaan tuimia totuuksia miehille. Chiamakan ystävä Zikora menestyy lakialallaan mutta onnelliselta vaikuttava parisuhde kääntyy päälaelleen. Näitä kolmea yhdistää samnatyyppinen tausta ja hyväosaisuus, kun taas Chiamakan taloudenhoitaja, kiltiksi kasvatettu Kadiatou joutuu kokemaan seksuaalisen hyväksikäytön kurimuksen.

Naisten elämäntarinoista koostuu luistava lukuromaani. Se saa pohtimaan kasvuympäristön ja kulttuuriperinnön vaikutusta elämään ja sen kolhuista selviämiseen. Romaani käsittelee lähiyhteisöjä ja ystävyyttä. Ystävyys ja auttaminen korostuvat ja ovat kestävämpää rakkautta ja tyytyväisyyttä tuottavampaa kuin heterosuhteet.

” ’Eikö ystävyydessä ole kyse juuri siitä, että haluaa toisen hyväksynnän?’ Oloni oli hitusen teennäinen. Ystävyyteen pitäisi kuulua etuliitteitä, loppuliitteitä, vivahteita.”

•

Ajatuksia minussa herättävät romaanin päähenkilöiden äidit ja vanhemmat sukulaisnaiset, jotka yksiviivaisesti jatkavat kulttuurisia perinteitä, osa myös tyttöjen ympärileikkausta. Vanhempien naisten suhtautuminen tuntuu kovin päällekäyvältä ja eriarvoistavalta. Romaanin kuvaamat perinteet osoittavat patriarkaattia palvelevia piirteitä. 

Esimerkiksi avioliiton solmimisen sosiaalinen paine näkyy ja tuntuu kaikissa kirjan naisissa. Monikaan naisista ei romaanin mittaan aviosatamaan purjehdi, mutta erilaisten heterosuhteiden kokemuksia kyllä kertyy. Pitkälti naiset ja miehet näyttävät tulevan vastakkaisista maailmoista, kuluneesti naiset Venuksesta ja miehet Marsista  – ovat he sitten juuriltaan Afrikasta, Amerikasta tai Euroopasta.

Vanhempi polvi (muutkin) hellivät myös stereotypioita muista kansoista, ja onkin valaisevaa länsimaisena valkoisena havahtua siihen, että Nigeria ei ole joku yhtenäinen mustien valtio jossain kaukaisessa Afrikassa vaan lukuisten kansojen sulatusuuni, jossa kansanosat luokittelevat toisaan ja eroavat toisistaan jyrkästikin.

•

Kerronnaltaan Unelmia johdattelee lukijaa varmaotteisesti naisesta toiseen ja heidän yhteisiin hetkiinsä. Jokainen näkökulmahenkilö erottuu omaksi persoonakseen eikä kukaan ole yksioikoinen tai vain muutaman piirteen tyypittely. Hyvin myös vaihtelevat tunnelmat kepeydestä raskaaseen.

Paksu romaani osoittautuu nopealukuiseksi. Pysyn kuitenkin kumman etäällä henkilöistä ja eksyskelen tarinoiden sivupoluilla. Aiempien Adichien romaanien vaikuttavaa kolahtamista ei kuulu, mutta silti luin kirjan mieluusti. Vahvoja jälkitunnelmia ei romaani minuun jättänyt, mutta kiinnostavaa on, miten avoimeksi se jää – romaani antaa lukijalle tilaa. Unelmia on siten mainio naistenviikkokirja monien naiskohtaloiden kuvaajana.

•

Chimamanda Ngozi Adichie: Unelmia, suomentanut Christina Sandu, Otava 2025, 534 sivua. Ostin kirjan.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

15 heinäkuun, 2025 · 7:49 am

Etkot Vinhan kirjajuhliin 2025: ohjelmistosta luettua

Uskon, että kesälomani kirjallisuuspuolen huipentaa Vinhan kirjajuhlat Ruovedellä 25.- 26.7.2025. Viime kesän perusteella odotan leppoisaa pihaoleilua kirjailijahaastatteluja kuunnellen ja päivien päätteksi musisointia, ja toivon sään suosivan ulkotapahtumaa.

Tänä vuonna vinhailen kolmihenkisen kirjapiirini kanssa. Johanna ja Taru ovat lukeneet monia Vinhan kirjailijavieraiden kirjoja, samoin minä, joten on kiinnostavaa jatkaa kirjakeskusteluja kimpassa kuultujen haastattelujen pohjalta. 

Pohjustan tulevaa kirjallisuustapahtumaa kooten lukukokemuksiani ”vinhalaisista” ja tiivistän niitä kirjajuhlien esiintymisjärjestyksessä. Kuvassa vain muutama kirjaesimerkki.

Satu Rämö: Hildur-sarja

Syksyllä tulee Satu Rämön Hildur-sarjan viides osa. Neljäs osa Rakel vei takaisin Islantiin, mikä palautti sarjan perusraiteilleen Jakob-notkahduksen jälkeen. Rämön tyyliin kuuluu, että joka kirjassa on ainakin yksi rikoskeissi, ja lisäksi päähenkilöiden perhesalaisuuksia tai -ogelmia viedään pykälä eteenpäin. Jälkimmäinen koukuttaa seuraamaan sarjaa ja selvittämään, mitä kaikkea piilee henkilöiden taustalla – siis henkilövetoista jännitystä bonuksena islantilainen elämänpiiri. Lisää Rämön kirjoista blogissani, esimerkiksi Rakel.

Outi Pakkanen: Kylmä talo

Olen lukenut monet Anna Laine -jännärit, mutta keittotaidostaan kuulun nuuskijan reseptejä en ole kokeillut. En tiedä olenko oikeassa, mutta minusta tuntuu, että Outi Pakkanen on kirjoittanut cosy crimeä ennen kuin termi keksittiin. Hänen jännäreissään Lauttasaari ja Helsingin kantakaupunki elävöittyvät. Viimeisimmän kirjan Pakkaselta luin kevään lopussa, ja siinä yllätyksekseni ei ollut ennestään tuttuja henkilöitä (kuin ailahdus). Kollektiiviromaanissa Kylmä talo viritellään murhaa lauttasaarelaisessa kerrostalossa. Postasin siitä kesäkuun dekkariviikolla.

Joel Kangas: Kaamos

Joel Kankaan esikoisdekkari Kaamos alkaa jäntevästi ja tehokkaasti. Poliisitoiminta tuntuu uskottavalta ja päähenkilö Mikkal Moilanen kiinnostavalta henkilöltä. Minun makuuni jännitys edetessään venyy, ja henkilöiden psykopatologia saa ehkä turhankin paljon tilaa. Helsingin ja pohjoisen Suomen sekä henkilöiden menneisyyksien tapahtumat tarjoavat jännäriin paljon aineksia.

Riikka Ala-Harja: Tämä ei ole tv-sarja

Viimeisin lukemani Riikka Ala-Harjan romaani on Tämä ei ole tv-sarja, joka leikittelee autofiktiolla. Romaanissa on tv:stä ja teatterista tuttujen julkkisten elokuvakerho, jossa viriää idea omasta tv-sarjasta. Kässäri etenee tuotantosuunnitteluun vaan se ei ole varsinainen romaanin juttu vaan terävä ja vähän vinksoittuneen humoristinen tekstiote, jolla kuvataan henkilöitä ja heidän suhteitaan. Lisää blogissa.

Laura Malmivaara: Vaiti ja Iltatähti

Laura Malmivaaran Vaiti-romaani sai ilmaa siipien alle tosielämän tapauksesta, jossa elokuvaohjaajan toimintaa arvioitiin epäasialliseksi. Romaanin minäkertoja käy läpi suhdettaan tapaukseen, joka liittyy hänen ex-puolisoonsa ja lastensa isään. Romaani ohittaa hienosti tirkistelynhalun sillä fokus on suhdekaaressa ja tunnelukoissa. Kirjasta lisää blogissa.

Tuoreimmassa romaanissaan Iltatähti Laura Malmivaara kertoo viisikymppisen lapsen saannista. Tilanteeseen kietoutuu uusperhedilemmaa ja parisuhdeongelmia. Kiinnostavin ja tuorein on romaanin näkökulma aikuisten lasten roolista, kun iltatähti ilmaantuu ja muuttaa äitisuhdedynamiikkaa. Se kuvataan paljaasti ja tarkkanäköisesti. Muuten: syksyllä KokoTeatterissa Iltatähti muotoutuu monologinäytelmäksi, jossa kirjailija esittää tekstiään.

Kale Puonti: Topi

Kale Puonti kirjoittaa poliisisarjaa, josta Topi on uusin, seitsemäs osa. Osat voi lukea itsenäisinä kuten minä tein Topin suhteen. Yhteen hitsautuneen poliisiosaston persoonat tosin olisivat tulleet toisin tutuiksi, jos lukisi sarjan osat järjestyksessä. 

Topi kertoo nimihenkilöstä, joka toimii häikäilemättömän bisnesmiehen apurina. Bisneksen tekoon kuluvat kokkeli ja seuralaispalvelut, joilla voidellaan kaupantekoa, ja yksi myyntitilanne tuottaa ruumiin. Kirja seuraa vuorotellen poliisien työtä ja Topin tilannetta. Kepeästi, karskihkosti ja pintaliitäenkin kerrottu kirja käsittelee ihmisarvoa, ihmiskohtaloita ja syyllisyyttä.

Krista Launonen: Kuvankauniit ja kuolleet

Tietoa ja omakohtaista yhdistävässa kirjassa Kuvankauniit ja kuolleet Krista Launonen tarkastelee ideaaliurhin käsitettä. Mediaa ja taidetta on kiinnostanut pitkään rikoksten uhrit, kun ne ovat nuoria, viattomia, kauniita naisia tai tyttöjä. Kirjassa on muutama valikoitu selvittämätön rikoskeissi meiltä ja muualta, ja niiden avulla selviää kiinnostukseen liittyviä yleisiä piirteitä. Postailen kirjasta lisää naistenviikon Kristan päivänä 24.7.

Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken

Kesän korvilla ilmestyi Juha Itkosen uusin romaani Huomenna kerron kaiken, jota on arvioinneissa jo tituleerattu kutakuinkin valkoisen, keski-ikäisen, keskiluokkaisen heteromiehen äänitorveksi. Romaanissa ikämies muistelee vuosientakaista suhdettaan, jossa on ollut onnen mahdollisuus. Varma kertojaote vie miehen melankoliseen mielenmaisemaan, ja siitä syntyy lukuromaanipotentiaalin täyttävää, henkilövetoista proosaa. Romaanista lisää blogissani.

Johanna Elomaa: Rosalisa

Keväällä ilmestyi Johanna Elomaan romaani Rosalisa, joka kertoo naisesta sydämensiirtoleikkauksen jälkeen. Päähenkilö Siru saa uudesta sydämestä outoja tuntemuksia ja ryhtyy kielloista huolimatta selvittämään sydämenluovuttajan taustoja. Kirjoitan romaanista hitusen lisää naistenviikolla 21.7. Johannan päivän postauksessa.

Petri Tamminen: Sinua sinua

Petri Tammisen Sinua, sinua on ollut yksi alkuvuoden kirjasykähdyttäjista. Romaani kertoo nuoruudenrakkaudesta – eikä kuitenkaan. Romaanin ydin löytyy kelpaavuudesta, muistista ja muistoista sekä etenkin äidistä ja vaimosta. Rakkauden olemus saa romaanissa monia muotoja. Kerronnaltaan teos valokuvineen on erinomaisen muodokas, ja siitä olen kirjoittanut lisää blogijutussani. 

Kävin kesän alussa kuuntelemassa kirjailijaa Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa, jossa hän tiivisti: ”Kaunokirjallisuus on tietokirjallisuutta elämästä.” Lisäkiteytyksiä odottaen!

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Paula Nivukoski kirjoittaa historiallisia romaaneja sijoittuen pohjalaiseen maalaismaisemaan. Naisnäkökulmainen ote on vahva, ja kerronta tuo lähelle päähenkilön vaiheet ja kehityksen. Edellisen näkökantani kirjoitin kirjailijan esikoistomaanin Nopeasti piirretyt pilvet perusteella (linkki postaukseen), sillä sitä seuranneet romaanit ovat jostain syystä lipsahtaneet lukematta, myös neljäs ja tänä vuonna ilmestynyt Pimeät päivät, valkeat yöt.

Markus Nummi: Käräjät

Markus Nummen romaani Käräjät sai viime vuonna lukijoiden Kiitos kirjasta -tunnustuksen. Omalta osaltani kiitän myös merkittävästä lukukokemuksesta. Pohjalaisen lapsenlähdettäjäoikeudenkäynnin lisäksi romaani tarjoaa vaikuttavan näkymän sotaa edeltäviin ja jälkeisiin ilmiöihin. Ilmiöiden takana on ihmisiä, ja sitä Nummi kuvaa elävästi ja eläytyen. Lisää blogissa.

•

Seuraavien Vinhan esiintyjien teoksia en ole lukenut: Tea Mäkipere, Janne Laine ja Helena Petäistö. 

•

Perjantaina musiikista vastaavat duo Juha Itkonen ja Ville Härkönen sekä Irina Björklund, lauantaina Nössö Nova ja Kaj Chydeniuksen lauluja tulkitsevat Minja Koski, Mikael Saari ja Matti Hussi.

•

Lisää Vinhan kirjajuhlista tapahtuman nettisivuilla.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

7 heinäkuun, 2025 · 10:16 am

Tampere-talo: Van Gogh Alive

Tampere tarjoaa kesäretkeilijälle paljon silmänruokaa ja kulttuurikokemuksia. Tänä kesänä elokuun puoliväliin saakka on saatavilla Tampere-talossa erikoiskokemus, Van Gogh Alive. Immersiivinen näytös sisältää kuvakavalkadin Vincent van Goghin taideteoksista hyödyntäen nykyteknologian efektejä. Australialainen esityskokonaisuus on kiertänyt jo yli sadassa kaupungissa ympäri maailmaa, ja sen on nähnyt noin yhdeksän miljoonaa katsojaa.

Immersiivinen tarkoittaa sitä, että katsoja on ikään kuin teoksen sisällä ja kokee olevansa osa teosta. Van Gogh Alive -kokonaisuuden immersiivisyys totetuu siten, että ison, pimeän tilan seinät ja osin myös lattia heijastavat taiteilijan teoksia, myös joitain valokuvia taiteilijan elinajalta tai muuta maalauksiin liittyvää. Siitä muodostuu 360-laajuinen taideteosnäyttämö, jossa katsoja voi vapaasti vaeltaa, kääntyillä, istua tai lojua lattialla säkkituoleissa. Joitain maalauksia on animoitu, joten niissä on liikettä, ja parilla skriinillä vaihtuvat sitaatit taiteilijan kirjeistä veljelleen Theolle. Kokonaisuuteen kuuluu myös musiikkitausta, jossa kuullaan pääasiassa van Goghin ajan klassista musiikkia, myös vähän vanhaa viihdemusiikkia.

•

Esityssaliin johtaa esittelyhuone, jossa on faktoja taiteilijan elämästä ja näköistoteutus värikkäästä huoneesta, joka tunnetaan van Goghin maalauksesta. Näytössaliin pääsee peilihuoneesta, jossa heijastuu kenties taiteilijan kuuluisimpien maalausten miljöö, auringonkukkapelto. Keinotekoinenhan se on mutta tehokas.

Varsinaiseen näytöstilaan voi mennä milloin vain, vaikka esitys on tarkasti käsikirjoitettu noudattaen taiteilijan elämänkaarta. Alusta loppuun esitys kestää noin tunnin, mutta en usko kokemuksen väljähtyvän, vaikka saliin osuu puolivälissä ja jatkaa sen katsomista, kun alku taas käynnistyy. Tampere-talo ohjeistaa varaamaan 1 – 2 tuntia.

•

Van Gogh Alive koostuu yli 3000 kuvasta. Kuvat taiteilijan elinajan ympäristöistä ja taideteoksista vaihtuvat sopivalla sykkeellä teemoittain ja taiteilijan kausia myötäillen, ja kuvavaihtuvuus on suunniteltu sopivasti niin, että niitä ehtii tarkastella – tai niiden kauneuteen jää nälkä. Kyse on silti kokonaisuudesta, ei niinkään pysähtymisestä tiettyihin maalauksiin.

Esitykseen mennessäni minua vaivasi pari ennakkoluuloa. Ensinnäkin suhtauduin skeptisesti siihen, että aikanaan köyhän ja lainkaan teoksistaan tuottoa tai mainetta saaneen taiteilijan teosten kuvajäljennösspektaakkelilla rahastetaan rahvasta. Toisekseen ajattelin kevyen klassisen musiikin ja kuvajäljennösten yhdistelmän tuottavan vaivaannuttavaa kitsiä.

Ei se ihan niin mennyt.

•

Minulle immersiivisyys toimi yllättävän hyvin. Nautin vaeltelusta tilassa ja musiikki-kuva-yhteiselämyksestä. Melkein sain tipan linssiin esimerkiksi Satien musiikin ja van Goghin teosten kombosta.

Tällainen immersiiviesityksen taidepularisointi saattaa muuttaa taidetta kitsiksi, mutta onko siinä jotain pahaa? Eivät massiivisten skriinien kuvajäljennökset pysty tavoittamaan aitojen Vincent van Goghin maalausten siveltimenjälkien ja kerroksellisten väripintojen voimaa. Vaan kuinka moni pääsee reissaamaan tai haluaa lenneskellä ilmastokriisin keskellä maailman metropoleihin taiteilijan alkuperäisteosten perässä?

Tällä esityksellä onkin toinen teho kuin alkuteosten maalausteknisen konstikkuuden ihailu. Esitys osoittaa taiteilijan taidon nähdä ihmiset, ympäristö ja luonto. Ennen kaikkea immersiivinäytös kertoo taitelijan taidosta muuttaa näkemänsä näkemykseksi, taiteeksi. Eli osalliseksi taulukauneutta voi päästä näinkin – ja osalliseksi yhtä taiteilijan tavoitetta, joka valaistaan sitaattina näytössalin seinälle: ”Unelmoin maalaamisesta ja maalaan unelmani.”

•

Tampere-talon näytös toimi ikään kuin elämyksellisenä taidedokumenttina. Toki käsikirjoitus hyödynsi patetiaa van Goghin kauhesta kohtalosta, mutta sellainenhan se oli herkkyyksineen, mielisairauksineen ja itsemurhineen. 

Eli Van Gogh Alive antoi miellyttävän pysähdyksen taiteilijan työn äärelle painottaen tunnetta. Oliko se oma taideteoksensa? Ainakin se oli tulkinta taiteilijan elämäntyöstä.

Suosittelen esitystä – tai näytöstä – (tämän tähän asti sateisen) kesän taukopaikaksi ja toivon, että katsoja malttaa unohtaa ajan, paikan ja itsensä (ehkä kännykkänsäkin) ja vain ON hetken van Goghin teosten todellisuudessa. 

Ehkä näytös myös sytyttää kipinän käydä taidemuseoissa, joita kesämatkareiteille sattuu, ja nähdä eri aikojen taiteilijoiden alkuperäisteoksia. Esimerkiksi Tampereen taidemuseossa on näytillä eri vuosikymmenten surrealismia ja museon alakerrassa Marco Brambillan vinkeä videoteos. Ja Van Gogh Aliven innottamana voi tarttua myös kirjoihin – nyt kirjapinossani odottaa antikvariaatista tilattu kirja, johon on koottu Vincent ja Theo van Goghin kirjeenvaihto.

•

Tampere-talo 

Van Gogh Alive 25. – 17.8.2025, ks. nettisivut

(Näyttelyn esittely medialle 24.6.2025 – kiitos!)

Van Gogh Alive -työryhmä:

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu, Taide, Tapahtuma

Avainsanat: ,

6 heinäkuun, 2025 · 8:10 am

Iva: Tapahtuisipa kohta jotain mistä muut saa tulevaisuudessa lukea Wikipediasta yöllä kun ei saa unta

Tamperelainen taidekollektiivi Iva tarjoaa kesäteatteria, joka toimii vastapainona keskivertokesähupailuille. Särkänniemen delfiinien entinen allashalli toimii robustina näyttämönä, ja juonivetoisten draamojen ystävät saattavat kokea yllätyksen: vähäisten tapahtumien ja dialogien draama keskittää ja sysää keskittymään.

Iva:n nettisivuilta selviää, että teatterikollektiivi haluaa tehdä omaehtoista ja tilalähtöistä teatteria. Entinen delfinaario muistuttaa teollisuusympäristöä: tyhjää tilaa ja etäisyyksiä, teräsaitoja, iso monttu keskellä, paljon betonia, vähän vaneria. Siitä syntyy rajattu ja suljettu tila, oma erillismaailmansa, jota esityksen ääni- ja valotehosteet korostavat.

•

Kolme siivoojaa kiertää kehää montun ympärillä puhdistaen aitoja ja lattiaa. Sille esitys antaa aikaa: näkymätön siivoustyö saa rutkasti tilaa. Ison osan esitysajasta vie hidas ja hiljainen työ, ja sen monotonisuudesta tulee tehokeino. Katsoja on pakotettu seuraamaan siivoustyötä, jota ei laajalti nähdä eikä arvosteta. Lisäksi siivostyön äänitaustana käytetään pitkälti korkakulttuuriin miellettyä musiikkia. Tätä voisi pitää kannanottona – ja pidänkin. 

Siivouksen keskeyttävät tauot, jolloin kolmikko siirtyy katsomosta kaukana häämöittävään taukotilaan. Taukotilan toteutus toimii: kylmällä valolla valaistu koppero rajaa tehokkaasti näytelmän dialogitapahtumat. Musiikkatausta vaihtuu silloin sähköiseksi särinäksi.

Taukotilakohtaukset tarkastelevat pelkistetysti työyhteisödynamiikkaa: on innokas uusi työntekijä, nihkeä kollega ja uusia urahaaveita pohtiva siivooja. Ytimekkäissä kohtauksissa annetaan katsojille mahdollisuuksia tehdä tulkintoja työyhteisöstä ja kolmesta työntekijästä. Esitys tarjoaa täkyjä, jotka katsoja saa täydentää. Plussaa tulee siitä, että pelkistykset välttävät yksioikoisuudet. Näyttelijätyö on eleetöntä, miellyttävästi ei-esittävää.

•

Draaman kaari rakentuu toistosta ja toisteisuutta rikkovista yllätyksistä. Näytelmän dialogikohokohta syntyy kohtauksessa, jossa uusi ja kyllästynyt työntekijä intoutuvat kuvittelemaan ”missä olit silloin” -tilanteita. Siihen sisältyy oivallus, että ikoniseksi muotoutunut Diana-auto-onnettomuus on siirtynyt jo polvelle, joka on syntynyt Dianan kuoleman jälkeen: media, some ja länsimainen julkkiskulttuuri sisältävät jatkuvuutta siinä kuin nopeasti muuttuvaakin. Myös viimeisen taukotilakohtauksen vuodatus sometodellisuuden vääristymisestä ilmentää samaa, lisäksi se muuttaa esityksen dynamiikkaa.

Merkittävä draamallinen käänne syntyy silloin, kun uuden työntekijän likasanko kaatuu ja siivous muuttuu käänteiseksi. Näkymätön muuttuu näkyväksi, ja lian levittäminen siivouksen sijaan synnyttää outoa, häiritsevää tunnelmaa.

•

Esitys sisältää arvoituksellisuutta ja oivalluksia. Piirun verran sitä olisi voinut kirkastaa, joskin arvostan, ettei katsojille väännetty rautalankaa. Esityskokonaisuus hyödyntää mainiosti tilaa, äänimaailmoita, valaistusta ja eleetöntä näyttelijäpresenssiä. Monotonisuus, hillitty ja hallittu sekä hidastettu tyyli tuo mieleen Roy Anderssonin elokuvat ja Saara Turusen vähäsanaisten näytelmien draamatehokeinot.

Esityksen alle tunnin mittainen kesto on mitoitettu oikein, sillä siten kokonaisuus pysyy kasassa ja tarkoituksenmukaisena niin, että katsojan mielenkiinto säilyy. En tiennyt mennessäni, mitä olisin odottanut esitykseltä, jonka nimi jo herättää pituudellaan ja sisällöllään hämmästystä. Esityksen jälkeen olin teatteriseuralaiseni kanssa merkillisesti virkistynyt, ja ymmällään olo tuntui oikein sopivalta, erilaiselta kesäteatterikokemukselta.

•

Iva: Tapahtuisipa kohta jotain mistä muut saa tulevaisuudessa lukea Wikipediasta yöllä kun ei saa unta, esitys ensi-iltana 4.7.2025

Tampere, Särkänniemen entinen delfinaario

Konsepti: Mimmi Ahonen, Mikko Kaukonen, Ville Vuorikoski

Esijntyjät: Pauliina Kuusisto, Roosa Leivo, Annika Palojärvi

Muusta työryhmästä ja Iva:sta Ivan nettisivuilla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Tapahtuma, teatteri

Avainsanat: