Aihearkisto: Dekkari

28 kesäkuun, 2015 · 1:49 pm

Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset

Ambomaalle, suomalaisten lähetyssaarnaajien luo 1890-luvulta vuoteen 1924, minut johdatti Lauri Mäkisen esikoisromaani Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (Siltala 2015). Nimi on napattu raamatunlauseesta, joka sopii lähetyssaarnaajille: ”Katso minä lähetän teidät niin kuin lampaat susien keskelle; olkaat siis älykkäät kuin käärmeet ja viattomat kuin kyyhkyset.”

Toimelias Tobias Johansson nuorikkoineen sekä muutama muu lähetyspappi saapuvat Ambomaalle jatkamaan työtä lähetysasemalla. Pakanoita olisi tarkoitus käännyttää oikeaan uskoon. Taikauskoon perustuva paikallisten maailmankuva ei kuitenkaan helposti horju. Valkonaamoja vaivaavat malarian lisäksi eri kirkkokuntien kisailu sieluista, lisäksi siirtomaapolitiikka heijastuu elämään kaukaisessa Afrikassa, jonne leviävät vähitellen tekniset uudistukset, aseet, autot ja lennätin.Äly1

Mäkinen luo häkellyttävän uskottavan ajan- ja ympäristökuvauksen. On käsittämätöntä, miten kirjaimet paperilla voivat viedä vuosisadan taakse aivan vieraisiin yhteisöihin ja ajattelutapoihin. Sen suhteen romaani on paikkansa lunastanut.

Oliko tämä kaikki tarkoitettu, oliko tämä kaikki Jumalan suunnitelmaa? Vai olisiko kaikki voinut mennä toisin, jos Tobias olisi ymmärtänyt Jumalan tahdon paremmin? Oliko hän toiminut oikein vai väärin, ollut Jumalan palvelija vai vain mies, joka valjasti korkeimman asian oman turhamaisuutensa kilveksi? Sulkivatko nuo kaksi pois toisensa?

Päähenkilö Tobias on kiinnostava henkilö, ja lähinnä hänen välityksellään aikamatkaa kuljetaan. Valitettavasti hän jää erehtyvyydessään, ristiriitaisuudessaan ja kunnianhimossaan etäisemmäksi kuin toivoisin, en pääse ihon alle. Sama vaivaa muitakin henkilöitä, joita on riittämiin. Hyvää yritystä on kyllä kovin, mutta henkilöihin syventämistä kaipaan samalla kuin myös tarinaan tiivistystä.

Juonenkuljetus onnistuu hyvin, ja sitä jäntevöittää murhamysteeri, jota selvitettäessä kurotaan aikatasoja vähitellen lähelle toisiaan lähetystyön alusta marraskuuhun 1924. Syyllisten etsintä siis sitoo kokonaisuutta, mutta oleellista on muu lähetysasemaväen kolmen vuosikymmenen toiminnan oikeutuksen läpikäyminen. Syyllisyydestä sikiää monitahoinen teema, johon nivoutuvat vallanhimo, eri kulttuurien uskomukset ja toimintatavat. Mäkinen onnistuu minusta parhaiten siinä, miten kiihkottomasti hän kuvaa valkoisten tunkeutujien ja alkuperäisheimojen ja -klaanien rinnanelon, eroavuudet ja kohtaamiset.

Lähetystyö on varmasti saanut aikojen saatossa hyvää aikaiseksi esimerkiksi koulutuksen levittäjänä ja terveyden edistäjänä. Muusta en ole niin varma, siitä olen, että älykkyys ja viattomuus on harvinainen yhdistelmä. Ihminen on monimutkainen ja arvaamaton olento pyrkimyksineen, himoineen ja kulttuureineen. Sitä pistää Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset pohtimaan.

– – –
Lauri Mäkinen
Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset
Siltala 2015
(rikos)romaani
438 sivua.
Lainasin kirjastosta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

25 kesäkuun, 2015 · 5:06 pm

Neiti Fisherin etsivätoimisto

Dekkarikesäkuuni viimeisen viikon sulostuttaja on ollut tv-sarja Neiti Fisherin etsivätoimisto. Yle1 syytää sarjaa joka arkipäivä alkaen 22.6. Viimeinen osa esitetään 6.8., joten kolme tuotantokautta tuutataan putkeen. Sarja perustuu Kerry Greenwoodin dekkareihin, filmatisoinnista vastaa ABC (Australia 2012 – 2014).

Ensimmäisen viikon perusteella sarja on valopilkku tv-dekkareiden sakeassa sumussa. Australialaisia sarjoja ei paljon näytetä, joten uusi ympäristö virkistää. Ajankuva ihastuttaa: 1920-luvun tyyli, muoti ja elämäntapa ovat todella tyylikkäästi toteutettu. Aikaan kuuluvaa poliittistakin problematiikkaa sivutaan anarkismista sionismiin. Ensimmäisestä maailmansodasta vapautunut henki hönkii täysin palkein, ja sen mondeemi ilmestys on neiti Phryne Fisher.

Kuva: ABC:n sarjan kotisivu

Kuva: ABC:n sarjan kotisivu

Hyvästi suhdehäiriöiset ja alkoholisoituvat mörököllipoliisit, tervetuloa villi ja vapaa yksityisetsiväneiti. Neiti Fisher saapuu näyttävästi Englannista Melbourneen. Taustalla vaivaa siskon väkivaltainen kuolema. Se lienee syynä siihen, että selvittämättömät kuolemat kiehtovat. Mutkattomasti hän heittäytyy yksityisetsiväksi, hankkii näppäriä apulaisia ja liitelee paikallisen virkavallan apuriksi. Komistuskomisariossa voisi olla suhdeainesta, jos kunniallisuus höllentyy, ainakin yhteistyö alkaa lupaavasti pilke silmäkulmassa mutta etäisyyden säilyttäen. Vapaamielinen ja flirttaileva neiti Fisher vakuuttaa vastustavansa vakiintuneita suhteita, irtosellaisia hän solmii mieluusti. Ei ole eilisen teeren tyttöjä tämä neiti, itsellinen omasta ruumiistaan ja valinnoistaan vastaava aikuinen nainen.

Phryne Fisher on häpeämättömän hurmaava. Ensimmäisen esitysviikon jaksoissa hän on osoittautunut muun muassa tangon taitajaksi, autohurjastelijaksi (Hispano Suiza, totta kai) ja pienkonelentäjäksi sen lisäksi, että hän on välkky oivaltaja. Tuttavapiiri on laaja, lähinnä liikutaan varakkaan väen joukossa, mutta selvästi neiti Fisherillä on myös suvaitsevainen ja herkkä sosiaalinen omatunto. Tunnelma on pääsääntöisesti kepeä, mutta esimerkiksi neljännessä jaksossa on tummia sotamuistumia ja luokkataistelutunnelmia. Kaiken kaikkiaan Essie Davis loihtii roolihahmostaan eloon monitaitoisen, uskaliaan ja neuvokkaan naisen, ja upeasti hänelle sopivat 20-luvun mekot, hatut ja pääkoristeet.

Sarjan osat näemmä edellyttävät johdonmukaista seurantaa, sillä henkilöiden elämässä tapahtuu jakso jaksolta edistystä. Varsinainen dekkaritapaus vaihtuu osasta toiseen. Näin alkutaipaleella juonet ovat olleet ihan näppärää kulissia komealle ajankuvalle. Huoleni on, miten pysyn näin tiiviin esitystahdin vauhdissa – pysyä haluaisin. Toivottavasti taso säilyy.

P.S. Tunnustan, että kiilasin Netflixin avulla katsomaan ensimmäisen tuotantokauden viisi jaksoa etukäteen. Tykkään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Draama

Avainsanat: ,

24 kesäkuun, 2015 · 11:16 am

Jussi Adler-Olsen: Tapaus 64

Ihmisen pitää tuntea olevansa kyllin hyvä. Kun on kuullut olevansa kyllin hyvä, jaksaa ponnistella eteenpäin. Joskus sen voi kuulla liian myöhään, vallankin jos jotain peruuttamattoman pahaa on sitä ennen tapahtunut. Silloin kalvavat vääryydet voivat synnyttää kostajan, vaikkapa määrätietoisen tappajan. Näin käy Jussi Adler-Olsenin neljännessä Osasto Q -dekkarissa Tapaus 64 (suom. Katriina Huttunen, Gummerus 2015).

Juoni tehoaa. Niin överiksi ei äidytä kuin Metsästäjissä, eikä jännitys ole niin hikoiluttavaa kuin Vangissa tai Pullopostissa. Komeasti Tapaus 64 etenee loppua kohti kiihtyen ja yllättäen. Otsikko osuu: paperilla voi olla numeroitu tapaus, mutta numeron takan on tunteva ja kokeva henkilö, joka muistaa.Tapaus 64

Taas sukkuloidaan eri ajoissa. Dekkarin mittaan eletään Neten rinnalla 1950-luvulta lähtien: hänelle tapahtuu ikäviä, ja sen seurauksena tapahtuu lisää ikävää. Neten tarina kytkeytyy Osasto Q:n käynnistämään vuoden 1987 outojen katoamisten ketjuun. Nykyhetki on vuodessa 2010, jolloin katoamistutkinta alkaa ja politikassa puoluekenttään on tyrkyllä kansallismielinen ja rasistinen liike. Sen oppi-isä on keskeinen tekijä kirjan 50-luvulta nykyhetkeen.

Adler-Olsenin sarjassa on mojovia henkilöitä. Osasto Q:n pomo on Carl Mørk, mörkki mies, jolla on pehmeä ydin. Myös hänen kotiväkensä värittää tapahtumia. Poliisityössä Mørkilla on puolustajia, mutta häntä vastaan myös vehkeillään, mikä yhdistää sarjan osia. Sarjan romaanien kovaa ydintä ovat multipersoonasihteerikkö Rose ja hellyttävänkova, arvoituksellinen apuri-Assad. Jokainen vuorollaan epäilee toistensa mielenterveyttä, varmaankin syystä, mutta osa osalta porukka hitsautuu yhteen.

Carl katsoi Assadia valppain silmin. Tämä tapaus vaikutti Assadiin enemmän kuin yleensä, niin, se näytti vaikuttavan molempiin Carlin avustajiin. Se tuntui menevän suoraan heidän sydämeensä. Ja miksi ei olisi mennyt, olihan heillä kummallakin varmasti arpia sielussa, mutta silti Carl ihmetteli, että Assad oli niin tosissaan ja vaikutti suorastaan järkyttyneeltä.
”Näköjään ne ovat onnistuneet kuljettamaan naisia saareen”, Assad jatkoi vääjäämättä tummat kulmakarvat kurtussa, ”ja tappamaan monta tervettä sikiötä ja steriloimaan paljon naisia. Silloin he voivat onnistua missä tahansa. Sitä minä vain tarkoitan, Carl. Eikä se ole yhtään hyvä asia, jos he istuvat samaan aikaan kansankäräjillä.”

Adler-Olsen käsittelee dekkarissaan sitä, miten riittää aina tyyppejä käyttämään hyväkseen heikossa asemassa olevia. Hän näykkii myös yhtä Pohjoismaisten demokratioiden häpeäpilkkua, eugeniikkaa. Klaus Härön elokuva Uusi ihminen (2007) kertoo siitä riipaisevasti ruotsalaisittain, ja niin tekee tämä romaani tanskalaisittain. Yhteiskunta, joka sallii jakaa kansalaisiaan kasteihin ja päättää, kuka saa lisääntyä, on puistattava natsismin jatke. Näin on ollut meillä ja muualla noin puoli vuosisataa sitten. On aivan oikein muistuttaa siitä vaikkapa näin. Ettemme unohtaisi emmekä hyväksyisi. Mutta miten suhtautua tappokostoon, pahan palkkaan eliminoimalla?

Aihepiiri vie lukurupeaman aikana välillä vakavoitumaan. Osasto Q -sarjan toinen puoli on tilannekomiikka ja osuva letkauttelu. Siitä on vastuussa kööpenhaminalaisen poliisitalon kellarissa lymyävä epäsuhtainen kylmien tapausten pöyhijäkolmikko. Iso osa huumorista lepää Carl Mørkin leveillä harteilla, ja hyvin lepääkin. Vaikka sivuja on rapiat 500, en pitkästy, en marise tiivistämistä. Luen jännitysviihtyen ja myötäeläen.

– – –
Jussi Adler-Olsen
Tapaus 64
Suomentanut Katriina Huttunen
Gummerus 2015
dekkari
517 sivua.
Ystävä lainasi.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

18 kesäkuun, 2015 · 10:04 am

Pauliina Susi: Takaikkuna

Kaikki tietosuojaepäilijät ja -vainoharhaiset: tässä on yllyttävää tekstiä teille. Huoletonkin nettikäyttäjä saa aimo annoksen tuumailtavaa Pauliina Suden dekkarista Takaikkuna (Tammi 2015). Siispä suosittelen tätä kaikille koukuttavaa jännitystä hamuaville.

On mielipiteitä jakavan projektin akateemisesti koulutettu toiminnanjohtajanainen Leia Laine ja hänen teinityttärensä Viivi. On tuore oikeusministeri uusperheineen ja neuvonantajineen. On tietokonevelho Land-o, joka saa ministeriin ja äiti-tytär-pariin liittyvän hämärän toimeksiannon. Land-o pystyy murtautumaan läpi kaikkien tietoverkkosuojausten – ja jo alkaa tapahtua.

Äskeinen soitto tuli prepaid-liittymästä. Osaa soittaja sentään perusasiat. Toisaalta hän ei käyttänyt äänenmuunninta, joten hänet olisi mahdollista esimerkiksi virkavallan tunnistaa. Varotoimien ja heidän yhteistyönsä diskreetin luonteen vuoksi soittaja voi kuitenkin luottaa siihen, että keskustelun sisältö ei vuoda muille. Sanomattakin on selvää, ettei näitä puheluita esimerkiksi tallenneta.
Hän kuuntelee sen uudestaan.

Pauliina Susi sitoo pätevään juonisykkyrään, jossa on yllätyksiä. Juttu alkaa vetää turbovauhdilla parinsadan sivun tienoilla, jolloin Leian kaikki hankkeet kääntyvät vikasuuntaan. Sitä ennen pohjustetaan erittäin kiinnittävästi henkilöitä ja aihelmia. Keinona on nykyisin hyvin tavallinen näkökulmatekniikka, zoomi osuu neljään henkilöön: Leiaan, Viiviin, ministeriin ja Land-o:hon. Kikka toimii erittäin hyvin, vallankin kun jännitysmomentteja kiristetään aste asteelta.Takaikkuna

Takaikkuna on kunnon kesäjännitysviihdettä. Juoni on vetävä, ja monet henkilöt ovat sopivan kerroksellisesti kuvattuja. Ministerihahmo on aika ohut, ja muutama motiivi myös, mutta mitä siitä, kun juttu luistaa näin sujuvasti. Tällaisia tosikkomaisuutta vältteleviä mutta asioita purevasti käsitteleviä dekkareita ei kotimaisessa tarjonnassa paljon ole.

Kiinnostavasti Susi sujauttaa joukkoon vakavia teemoja. Nettiturvallisuus/-turvattomuus on tietysti ykkönen. Ja yksikin harharetki vaikkapa nettiseksihenkisesti voi johtaa arvaamattomuuksiin. Romaanissa käsitellään myös riistäytyvää nettikeskustelukulttuuria. Lisäksi äitiys ja isyys/isättömyys kulkevat henkilöiden myötä teoksen teemoina.

Takaikkuna viittaa Hitchcockin elokuvaan, ja Tähtien sodasta ammennetaan myös. Romaanin näen silmissäni tv-jännityssarjana, niin näppärästi romaani on dramatisoitu. Runsaan romaanin luvut ovat lyhyitä ja päättyvät lähes aina cliffhangeriin (mikä ihme se on suomennettuna). Ja konsti jatkuu viimeiseen lauseeseen saakka. Tehokasta!

– – –
Pauliina Susi
Takaikkuna
Tammi 2015
dekkari
550 sivua
Sain kirjan kustantajalta.
Muita innostuneita ovat muun muassa Kirsin Book Club, Lukutoukka, Rakkaudesta kirjoihin ja Notkopeikko.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

16 kesäkuun, 2015 · 3:09 pm

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä

Yön sydän on jäätä aloitti sarjan, jota Käärmeitten kesä (Otava 2015) jatkaa.Virpi Hämeen-Anttila on perehtynyt 1921-vuoden Helsinkiin ja ajanjakson poliisityötapoihin, politiikkaan, tyyliin ja kieleen. Aikamatka on vakuuttava.

Oliko Käärme Merthen vai joku herroista Rimala, Laakkonen ja Boman-Roselius, joita he olivat pitäneet apureinaan? Jos Merthen ei ollut Käärme, oliko Käärme kuitenkin saanut vallan Merthenin yli ja käyttänyt tätä hyväkseen? Puhuiko Malmsten totta? Minne Rimala, Laakkonen ja Boman-Rosenius olivat kadonneet? Kenellä oli hallussaan Alina Jegoroffin kaulakoru ja Eliassonin aarre?

Siinä se: Hämeen-Anttilan dekkarissa on runsaasti henkilöitä ja juoniaineksia. Olen tippua tämän tarina-automobiilin kyydistä, vaikka henkilöistä on monisivuinen luettelo sekä tiivistelmät vakoilu- ja rodunjalostustaustoista. Lisäksi romaanissa on tarjolla teosofisia oppiriitoja ja valkoiset-punaiset-problematiikkaa sekä kaksoisagentti. Ja jos joku kirjan lukija haluaisi raivata väkeä luonnonkasvimyrkyin, siihenkin dekkari antaa näppäriä vinkkejä.

Yksityisetsivä Björk selvittää epäilyttävää kuolemaa ja jalokivivarkautta, mikä ryöpsähtää monihaaraiseksi – vertauskuvaksi ei riitä käärmeen kaksihaarainen kieli. Minua dekkari ei jännityttänyt, vaikka monenlaista uhkaa tuppaa. Jännäriainekset ovat raami, jossa porukka pysyy ajassa ja paikassa. Runsaus vie terän, silti tunnelmassa ja kerronnassa on viehkoa perinteiden kunnioitusta tyyliin Agatha Christie.

Ensimmäisessä osassa kaipasin päähenkilön, virkamies-yksityisetsivä Björkin hahmon syventämistä. Siinä sarjan toinen osa astuu askeleen eteenpäin. Yhä miekkonen keikaroi ja ihailee huoliteltuja naisia, myös mielenmyllerrykset tihkuvat hiotusta ulkokuoresta. Björk ehtii: hän jakaa aikaansa virkatyön, väitöskirjan ja rikoslaboratorioharrasteen kesken sekä sukkuloi monenmoisten sukulaisten ja tuttavien parissa. Nelisen neitoa luo häneen silmäyksiä, kohtalokkaimmin Mata Hari -tyyppinen lumoaja. Romanssiosuus jää lupaavasti auki. Koska sukuperintö, salainen addiktio ja yleneminen virassa ovat taitekohdassa, jatkoa seurannee.Käärmeitten kesä

Björkin rinnalla on kiinnostavia henkilöitä, jotka jäävät haljuiksi. Esimerkiksi Martti-poliisissa kollegoineen voisi olla potentiaalia. Björkin uusi apuri on oiva lisä. Poika on kyllä hämmentävä: 13-vuotias kengänkiillottaja, joka kirjoittaa hienoja yleiskielisiä raportteja mutta puhuu värikästä stadin slangia. Naiskuvat jäävät aika pinnallisiksi, muutaman ominaisuuden tyypeiksi.

Ymmärrän hyvin 1920-luvun ihailijana, että ajan tarjoomukset ovat niin kiehtovia, että on vaikea rajata. Silti kannattaisi. Hämeen-Anttila on osoittanut, että hän todella hallitsee taustatyön ja päähenkilöhahmotuksen. Miten olisi fokusointi päähenkilön sieluntuskan kehityskaareen ja johonkin kiinnittävään, ajanhengen ytimeen natsaavaan juonenkulkuun?

_ _ _

Virpi Hämeen-Anttila
Käärmeitten kesä
Otava 2015
351 sivua
dekkari
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

16 kesäkuun, 2015 · 10:22 am

Mehmet Murat Somer: Gigolomurha

Atatürkin uskonnottomasta politiikasta Turkki on livennyt vähitellen toiseen suuntaan. Ei ole kauaakaan, kun puhututti turkkilaisen johtajamiehen paheksunta naisten nauramisesta suu auki. Ainakin istanbulilaiset naiset reagoivat remuamalla mielenosoituksessa hampaat näkyen. Ehkä väljempää on tulossa, sillä juuri käytyjen vaalien perusteella konservatiivinen AKP ei voi enää yksin muodostaa hallitusta eikä puolueen keulakuva presidentti Erdogan huseerata yksinvaltiaana. Näin oletetaan.

Median välittämään kuvaan nyky-Turkista liittyvät mielenosoitusväkivalta ja sanavapausrajoitukset. Tuoreessa muistissa on esimerkiksi Orhan Pamukia uhannut oikeudenkäynti epäisänmaallisuudesta. Millainen mahtaa olla sikäläinen suhtautuminen Mehmet Murat Someriin? Hänen trillerinsä Gigolomurha (suom. Tuula Kojo, Schildts & Söderströms 2014) ei aivan istu AKP-linjaan.

”Tunnetko olevasi nainen?”
”Toisinaan”, minä sanoin.
”Mistä asti olet ollut tuollainen?”
”Siis transvestiittiko?”
”Niin…”
”Kaiketi jo pitkään”, minä sanon. ”Mutta pukeudun joskus myös mieheksi.”
Siis mitä, rupesinko minä jo kieltämään itseni ja siirtymään puolustuskannalle?

Dekkarin minäkertoja on istanbulilainen henkilö, joka liikkuu yökerho- ja hakkeriympyröissä. Lähipiiri on homo- ja transuväkeä. Suhdeverkosto on laaja, eikä mielihaluja peitellä. Tietoverkkokaappausten ohella päähenkilö toimii yksityisetsivänä. Tässä romaanissa etsinnän alla on intohimoja herättäneen gigolon murha.

Alakulttuurikuvaus on värikäs, mutta kaipaan lisää Istanbulin olemuskirjavuutta. Poliittista tai yhteiskunnallista kannanottoa ei suoraan kirjassa ole. Jonkin verran suhdeverkostojen, vallankäytön ja raharikkaiden etuilu näkyy. Homofobinen eriarvoasetelma ei erityisesti erotu. Erilaisuus ei kuvatuissa piireissä hätkähdytä, ja tuntuu siltä, että poikainkeskeinen vehtaaminen on luonnollista ja yleistä. Tietysti niin, koska se on romaanin keskeisnäkökulma elämänmenoon.Gigolomurha

Kerronnallisesti tai juonikuljetukseltaan ei Gigolomurha poikkea keskivertodekkarista. Tätä tyyliä on paljon. Kertoja on aika rehvakka sanailija, näppärä toimija ja tehokas selviytyjä. Ihmissuhteissa on sotkua. Tuttavapiiri on värikäs, ja sen avulla tavoitellaan komiikkaa. Näitä hakkereitakin nykydekkareissa riittää. Täytyy myöntää, että luistavasti kirjassa juttu luistaa, silti hetkittäin ehdin hieman pitkästyä.

Gigolomurha on dekkariviikkoni välipala. En ole aiemmin lukenut turkkilaista dekkaria – nyt olen. Täysillä en syttynyt. Mutta kirjassa on mielenkiintoinen ääniraita. Etenkin eurooppalainen barokki soi herkullisen ristiriitaisesti muun melskeen taustalla.
– – –
Mehmet Murat Somer
Gigolomurha
Suomentanut Tuula Kojo
Schildts & Söderströms 2014
Hop-Çiki-Yaya -trilleri
289 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Vaikka varsinainen dekkariviikko on ohi, jatkan vaan…
Dekkariviikko_logo_260px (1)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

14 kesäkuun, 2015 · 7:00 pm

Dolores Redondo: Näkymätön vartija

On ilo reissata kirjallisesti erilaisissa kulttuureissa. Taitaa olla Dolores Redondon Näkymätön vartija (suom. Sari Selander, Gummerus 2015) dekkariensivisiittini Baskimaahan. Vuoristoisen maaseudun jokilaaksossa tapahtuu murha. Vähitellen on syytä etsiä sarjamurhaajaa. Murhamenoihin liittyy rituaalin piirteitä, esimerkiksi paikallinen leivonnainen asetellaan teinityttöruumiiden strategiselle paikalle. Tapausta komennetaan selvittämään rikosylikonstaapeli Amaia Salazar miehistöineen. Amaian tehtävän hankaluutta lisää se, että hän joutuu palaamaan lapsuudenmaisemiinsa.

Näkymätön vartija -dekkarin juoni tempaa hyvin mukaan. Myös ympäristökuvaus tehoaa. Helmikuisen kelin värittämät joenpenkereet, vuorenrinteet ja metsiköt kuvaillaan houkuttelevasti. Kylänäkymien visuaalisuus viestittää tarkkoja mielikuvia. Ihmisten suhtautumisessa ympäristöönsä on yhä jämiä muinaisesta luonnonuskosta.

Ainoastaan sata tai korkeintaan sataviisikymmentä vuotta sitten olisi ollut todella harvinaista löytää joku, joka ei olisi uskonut noitiin, täkäläisiin sorgiñoihin ja belagileihin, basajauniin, tartaloon ja ennen kaikkea Mari-jumalattareen, henkeen, äitihahmoon, satojen ja karjan suojelijaan, joka saattoi halutessaan täyttää taivaan salamoilla ja pudottaa maahan raekuuroja, minkä seurauksena ihmiset joutuivat kitumaan pitkään nälissään.

Mainituista uskomusolennoista saadaan jopa joitain näköhavaintoja. Se tarjoaa tarinaan paikallis- ja erikoisväriä, joskin olisin kaivannut mytologiasta salakavalampaa pohjustusta ja ilmenemistä. Vaistot, ennusmerkit, tarotkortit ja uskomusolennot tyrkitään framille mutta lopulta melko pintapuolisesti. Kerronnaltaan Näkymätön vartija ei lajia uudista, välillä taannutaan luennoimaan. Käännöksen soisin olevan sujuvaa suomea, nyt on tekstissä hieman kiireen tuntua.Näkymätön vartija

Siirryn näin osastoon ”mutta”. Kovin kulunut on naispoliisin ja miestyökaverin jännitesuhde, samoin tuiki tuttua on päähenkilön henkilökohtaisen elämän kulminaatioiden ujuttaminen osaksi juonen kulkua. Tässä romaanissa pääpari ei ole eroaikeissa, päinvastoin Amaian mies on pikemminkin liian ihana. Pariskunnan kemiakohtaukset ovat melko makeilevia. Lapsettomuussuru ja häiriintynyt äitisuhde kuuluvat romaanin privaattiprobleemaosastoon. Minun makuuni äidin ja isosiskon kauhutyypit ovat liian äärimmäisiä, kaipaan muutakin syytä kuin vain sairaus tai selittämättömän kamala luonne. Summa summarum: romaanissa on paljon aineksia, ja jotkut niistä jäävät puolitiehen.

Mieltymyksieni pakottamana vertailuni osuu Fred Vargasin Adamsberg-dekkareihin, joissa hyödynnetään erilaisia keskieurooppalaisia mytologioita. Vargasin romaaneissa uskomusperinne lomittuu vinksahtaneeseen tarinankulkuun joustavasti, ja päämies-Adamsberg loistaa poikkeuspersoonana, luistavan kerronnan komiikkavire mukaan lukien. Vargas-Redondo -pelin tulos: 10 – 6.

Mutinat sikseen. Ahmin tämän uutuusdekkarin, eli juonivetoisena jännitysviihteenä se toimii. Sankarittaressa on synkän menneisyyden ja ammattipätevän nykyisyyden tehoa, kelpo päähenkilö siis, jokin erityishehku silti puuttuu, vaikka hän saakin karmean lapsuuden vuoksi kaikki sympatiani. Erikoissattuma on, että luin heti perään Gillian Flynnin Teräviä esineitä, jossa on samansorttiset lähtökohdat.

Olisin halunnut pitää Redondon dekkarista enemmän kuin pidin. Silti odotan Baskimaan murhien seuraavaa osaa, sillä kyllähän pitää saada selville, miten päähenkilön elämä etenee ja laakson varjoissa vaaniva vaara jatkuu. Ja haluan palata Amaian kanssa baskimetsään.

Tuo metsä tarjosi monenlaisia aistimuksia: siellä vierailijaa olivat vastassa ikiaikainen luonto, pyökkien ja kuusien takaa kantautuva mahtipontinen veden jylinä, Baztanjoen nouseva viileä raikkaus, satunnaiset eläinten ja maahan putoilevien lehtien äänet. Nuo syksyn lehdet verhosivat maata kuin suuri silkinpehmeä peitto ja välillä tuuli lennätti niitä mielensä mukaan kasaten niitä toisinaan keoiksi, jotka näyttivät keijukaisten pesäpaikoilta, toisinaan taas lamioiden kulkureiteiksi tarkoitetuilta maagisilta poluilta.

 

Dekkariviikon päätteeksi muutama kirjabloggaaja postaa samaan aikaan (14.6. klo 19.00) kokemuksensa Näkymätön vartija -jännäristä. Ainakin Kulttuuri kukoistaa, Kirsin kirjanurkka, Hemulin kirjahylly, Nenä kirjassa ja Lukutoukan ruokalista ovat mukana – katsopa heidän lukutunnelmansa.

 

Dolores Redondo
Näkymätön vartija
Suomentanut Sari Selander
Gummerus 2015
Baskimaan murhien ensimmäinen osa
469 sivua
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.Dekkariviikko_logo_260px (1)

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

13 kesäkuun, 2015 · 11:09 am

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

”Äideistä parhain sä oot.” Tuo laulunluritus muistuu mieleeni joistain muinaisten vuosien tenavatähtikisoista riipaisevana ja hirvittävänä. On oletettavasti populaa, joka sitä kuunnellessaan pidättelee oksennustaan, sillä kaikilla ei ole ollut pullantuoksuisen lempeää emoa. Jos Gillian Flynnin romaanin Teräviä esineitä (suom. Maria Lyytinen, WSOY 2015) päähenkilö viisusta jotain tietäisi, seuraisi siitä vihlovia viiltoja.

Minäkertoja Camille on pienen ikänsä kiusannut itseään, syypää sille on Adora-äiti, järisyttävän kauhea kurppa. Suhde nyt kolmikymppiseen tyttäreen on ollut jääpalakoneen luokkaa. Harvoin lukee sellaista aikuisen tyttären nöyryytystä kuin esimerkiksi romaanissa kuvattu yhteisen laatuajan vietto muotiliikkeessä.

Flynnin dekkarin ydinjuonena on kahden pikkutytön murha, jota journalisti-kertoja passitetaan raportoimaan. Sattuu siis niin, että murhat tapahtuvat päähenkilön lapsuusmaisemissa. Kätevästi näin saadaan kuvaukseen mukaan päähenkilön häiriintynyt äitisuhde, traumat kuolleesta pikkusiskosta ja kammotusouto 13-vuotias siskopuoli. Muuten poliisitutkimukset polkevat paikoillaan, eikä Camillen journalistityö huippua hio. Ja pikkukaupungista saa kovin twinpeaksimaisen kokemuksen.Teräviä esineitä

Flynn on vetävä kirjoittaja. Tämä esikoisromaani kiitää samoilla minäkerrontaradoilla kuin Paha paikka ja Kiltti tyttö: teksti on kaihtelematonta ja tarkkanäköistä. Esikoisessa ei ole yhtä nasevaa yhteiskuntanäkemystä kuin kahdessa jo aiemmin suomennetussa romaanissa, mutta sitäkin pistävämpi se on kertojapäähenkilön suhteen. Siekailematon tuskaoperetti.

Flynnin tavaramerkki on epämiellyttävät henkilöt. Tässäkään päähenkilö ei ole helppo tyyppi, mutta vetää puoleensa. Teräviä esineitä saa etenkin kauhistumaan, millaisia jälkiä epäinhimillinen lapsuus on Camilleen jättänyt ja mitä kamppailua jokapäiväinen selviytyminen yhä on; kertojan itseinho ja itsetuhoisuus sekä niistä pyristely tekevät todella kipeää (sitaatti fonttivalintoineen kuten romaanissa):

Vesi kirveli silmiäni, peitti nenäni, ja sulki minut sitten sisäänsä. Kuvittelin, miltä mahdoin näyttää ylhäältä käsin: ruoskittu iho ja äänettömät kasvot välkehtivät veden kalvon alla. Ruumiini pani hanttiin hiljaisuudelle. Korsetti, rivo, nalkuttaa, leski! se huusi. Vatsani ja kurkkuni kouristelivat, halusivat epätoivoisesti kiskoa happea. Sormi, huora, ontto! Vain hetki itsekuria. Miten puhdas tapa kuolla. Kukka, hehku, sievä.
Nytkähdin pintaan, haukoin henkeä. Huohotin pää kattoa kohti kallellaan. Rauhassa, rauhassa, vakuutin itselleni. Rauhassa, tyttökulta, kyllä sinä pärjäät. Silitin poskeani, lepertelin itselleni – miten säälittävää – mutta hengitykseni tasaantui.

Dekkariviikkoni mielenkiintoinen yhteensattuma on se, että amerikkalaisen Flynnin esikoisdekkarissa ja baskimaalaisen Dolores Redondon esikoisessa Näkymätön vartija (blogissani 14.6.2015) on aivan samat lähtökohdat: kolmikymppinen, äitisuhteesta traumatisoitunut nainen saa työkokemuksen kotipaikkakunnalle, jossa vinksahtanut sisko vaikuttaa tapahtumiin. Muuten eroja löytyy. Redondon dekkariin siis palaan myöhemmin, Terävistä esineistä tiivistän lopuksi, että se on kasvuolosuhdetutkielma, jossa jännitys on pikemminkin psykologista kauhua epäinhimillisestä ympäristöstä päähenkilövetoisesti kuin varsinainen rikoksenselvittelykertomus. Minä ahmaisin sen aihetta kauhistellen.

– – –
Gillian Flynn
Teräviä esineitä
Suomentanut Maria Lyytinen
WSOY 2015
dekkari
316 sivua.
Sain pikalainan kirjastosta.
Arja, Leena ja Omppu käsittelevät viiltävää kirjaa terävästi.Dekkariviikko_logo_260px (1)

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

12 kesäkuun, 2015 · 11:11 am

Jo Nesbø: Verta lumella. Osa 1

Lyhyt oppimäärä palkkatappajaan ihastumiseksi

1) Mies pitää tarinoista ja muuttaa ne mieleisikseen. Hän omistaa yhden kirjan, Viktor Hugon Kurjat, lyhennetyn version. (Kurjat on varhaisnuoruuteni lempikirjoja.) Oikea juoni ei rajoita häntä: ”Uskoin tarinaan. En vain uskonut että Viktor Hugo kertoi sen oikein.”

2) Hän on älykäs ja sinnikäs. Lukivaikeus ei ole lannistanut opinhalua eikä lukemisen lumoa. Se on lisännyt luovuutta ja herkkyyttä sävyille. Hänestä on kehittynyt tarkkanäköinen ja asianhoitohommissa harkitsevan varma. Se, mihin tavoitteellinen toiminta suuntautuu – siitä voimme olla montaa mieltä.

3) Hänellä on hyvä sydän. Ammatilla on nurjat puolensa, mutta myötäelämisen kyky ei ole kadonnut – se on vetoava yhdistelmä. Hänessä on myös robinhoodmaisuutta.

4) Hän arvostaa äitiään ja hyväksyy tämän heikkoudet. Isän väkivaltaisuus on voimistanut hänen oikeudentuntoaan. Hän ei voi sietää naistenhakkaajia. Hän tiedostaa isän vaikutuksen valintoihinsa ja toimintaansa. Toimintansa ja ajatuksensa hän kertoo tiiviisti, paisuttelematta ja eleettömästi. Vaikka hän ei kaikkea kerro tai kertoo ne tulkiten ja valikoiden, hän vaikuttaa vilpittömältä.

5) Hän tuntee heikot kohtansa, minäkertojapäähenkilö Olavin omin sanoin:

Eli tiivistetysti asia menee näin: En osaa ajaa hiljaa, olen pehmeä kuin voi, rakastun aivan liian helposti, menetän malttini kun suutun ja olen huono matematiikassa. Olen lukenut yhtä ja toista mutta tiedän hyvin vähän, enkä ainakaan sellaista mille olisi käyttöä. Ja kirjoitan hitaammin kuin tippukivi kasvaa.

Verta lumella 1
Näin näen Jo Nesbøn häpeämättömän romanttisen ja napakan ammattitappajaromaanin Verta lumella ensimmäisen osan. Mitä ihmettä voi olla osassa 2?
– – –
Jo Nesbø
Verta lumella. Osa 1
Suomentanut Outi Menna
Johnny Kniga 2015
195 sivua
Lainasin kirjan kirjastosta.
Dekkariviikolla mm. Kirsi on postannut uudesta Nesbøsta.
Dekkariviikko_logo_260px (1)

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

11 kesäkuun, 2015 · 8:14 am

Vera Vala: Tuomitut

Viime kesänä uppouduin kolmen kirjan verran Arianna de Bellisin elämään ja rikostutkimuksiin. Italialaissuomalainen yksityisetsivä on ärhäkkä nainen, jolla on menneisyys. Päähenkilön entinen elämä on arvoitus Ariannan osittaisen muistinmenetyksen vuoksi. Uusin Vera Valan dekkarisarjan osa Tuomitut (Gummerus 2015) paljastaa Ariannan muistikatkojaksosta yllätyksiä.

Arianna-dekkarit kuuluvat lajityypin siihen heimoon, jossa päähenkilön rakkaus- ja muu privaattielämä on tasavahva kiinnostuksen kohde jännärijuonen kanssa. Neljännen osan perusteella voin sanoa, että Vera Vala annostelee yksityisetsivänaisen elämäntapahtumia tarkoituksenmukaisen säästeliäästi, jotta jännite kasvaa. Paljastuksia putkahtelee tässä osassa Ariannan unien muodossa. Ne ovat osin uskottavuusrajoilla, ja onhan kaikissa aatelius-, muukalaislegioona-, terroristi- ja ministerielementeissäkin sulateltavaa. Lukuvire kyllä pysyy, esimerkiksi kadonneiden vuosien vaiheita ei voi todellakaan arvata. Ja rakkaus. Eihän auvoisuudesta synny draamaa, joten säröjä syntyy ja synnytetään.Tuomitut

Tuomitut-osaa virkistää Ariannan pappisveli Ares. Lisäksi hän on arvostettu ihmismielen tutkija, väitöskirjakin on sarjamurhaaja-aiheesta. Jumalan rakkauden varaan heittäytynyt karismaattinen selibaattikomistus on nykyajalle outo hahmo. Vala onnistuu luomaan Areksesta romaanin kiinnostavimman henkilön, jossa on sisäistynyt valittu elämäntapa, omien virheiden tunnistaminen sekä itsensä ja muiden hyväksyminen. Ares ei ole mikään nössö kirkonmies, ja hänestä vilahtaa päivänvalolle arkoja seikkoja. Taitaa niistäkin jäädä selvitettävää tuleviin osiin.

Ares kulki salista toiseen. Hän hillitsi itsensä, ettei olisi pysähtynyt ihastelemaan lasivitriineissä olevia, vuosituhansia vanhoja taideteoksia ja tavaroita. Häntä sykähdytti nähdä esineitä, jotka kertoivat omaa, yleismaailmallista tarinaansa ihmisen tarpeesta uskoa johonkin itseään korkeampaan. Aikakaudesta riippumatta ihmisen sisin oli samanlainen, niin hyvässä kuin pahassa.

Juoneen oleellisesti liittyy Areksen osuus pappien sarjamurhan selvittämisessä, ja Ariannan työtehtävänä on löytää Damanhur-lahkoon kadonnut sukulaistyttö. Lähinnä syynätään uskontoihin liittyvää lahkolaisuutta ja niiden äärituotoksia. Ares itse edustaa katolisuuden sisällä toimivaa jesuiittasuuntausta. Yksi henkilö on vouhottava manaajapappi, ja henkilögalleriaan kuuluu lahkolaisuudesta toipuvien psykoterapeutteja. Lisäksi taustalla vaanii edellisistä romaanisarjan osista tuttujen mithralaisten kosto.

Damanhur-lahkon toimintatapoja kuvataan paljon, ja antiikin uskonsymboliikkaa avataan tarkasti. On vaarana, että maallistuneesta lukijasta hihhuliuskonnot tuntuvat liian kummallisilta ja niihin hurahtaminen epäuskottavalta, mutta hyvin tämä puoli romaanissa pelaa. Nostan hattua kirjailijan perehtyneisyydelle, ja mielestäni käsittely välttää päälle liimatun oppineisuuden osoittamisen, joskin jonkin verran uskonasioissa olisi tiivistämisen varaa.

Tuomitut rakentuu Ariannan, Areksen ja lahkolaissukulaisen vuorotteleviin näkökulmaosuuksiin. Se toimii ahmittavasti, ja jännitys tihenee sopivasti loppua kohti. Suosikkimieheni Angelo saa harmittavan vähän letkautustilaa. Minun makuuni yhteensattumia on roimasti, eikä varsinainen murhajuoni ole romaanin vahvin puoli. Nautittavaa on tekstin joustava eteneminen ja henkilöiden sisäisen elämän selostaminen osana tapahtumien virtaa. Lisäksi Vera Vala esittelee ihastuttavasti Italiaa. Nyt on vuorossa Torino, ja sen piazzat, kujat, barokkijulkisivut, puistot ja metsät henkivät tarinaan tehoa.

Viihdyn de Bellisin sisarusten seurassa, ja haluan hengailla liepeillä jatkossakin. Mihinkähän kaupunkiin heidän kanssaan seuraavaksi päädyn ja mitä vielä paljastuukaan?
– – –
Vera Vala
Tuomitut
Gummerus 2015
457 sivua
Sain kirjan kustantajalta.

Dekkariviikko_logo_260px (1)

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

10 kesäkuun, 2015 · 7:36 am

Håkan Nesser: Pikku-Burman teurastajatar ja Barbarotti-sarja

Håkan Nesserin Barbarotti-sarja päättyy viidenteen osaan Pikku-Burman teurastajatar (suom. Päivi Kivelä, Tammi 2015). Seulon viisi syytä, miksi se ja koko sarja kannattaa lukea. Muut osat ovat järjestyksessä

Sukujuhlat
Kokonaan toinen juttu
Herra Roosin tarina
Yksinäiset.nesser barbarotit

Hurmaava päähenkilö

nesser barbarottiJo ensimmäisessä osassa sydämeni alkoi sykkiä viisikymppiselle ruotsalaisitalialaiselle rikosetsivälle Gunnar Barbarottille. Hiukan hitailla hyrräävä herra on lämmin ja viisas, ymmärrystä riittää inhimillisille tragedioille. Olen myös myötäelänyt sarjan ajan Barbarottin yksityiselämän epävarmuuden ja onnen ajat, nyt lopuksi suren suurta menetystä.

Nesserin taito henkilökuvaajana loistaa etenkin päähenkilön hahmottelussa. Barbarottiin kiintyy juuri siksi, että hänen aivoituksensa välittyvät tekstistä polveilevan särmikkäinä. Myös ”family man” -tyyppinen sitoutuminen lämmittää tätä lukijaa. Ilolla olen seurannut lisäksi suhdetta luotettavaan työkaveriin, Eva Backmaniin, ja omalaatuiseen pomoon.

Ihmisen asialla

nesser ihmisetBarbarotti-sarjalle on ominaista, että Gunnar Barbarottin ja myös Eva Backmannin elämä etenee yhtä ponnekkaasti kuin rikosselvittely. Romaaneissa on myös vähintään kolmas näkökulma, selvitettävän jutun ydinhenkilö tai -henkilöt.

Barbarotti-sarjan rikoksissa ei varsinaisia verikekkereitä vietetä. Aina murhien syynä on ihmistä satuttanut vääryys, jota lukija johdatellaan ymmärtämään, ei itse väkivallantekoa. Tai ehkä joskus vähän sitäkin, tässä viimeisessä osassa ainakin. Itse teossa ei viivytä, vain sen taustoituksessa ja selvittämisessä.

Teematäyteläisyys

Jo on varmaankin tullut esille, että keskeistä tematiikkaa ovat ihmissuhteet, etenkin perheeseen ja rakkauteen liittyvät. Niihinhän yhdistyvät ihmisen elämän suurimmat riemut ja vääryydet.

nesser teemaSarjan mittaan kiihtyy Barbarottin uskonnollinen etsintä. Ei Barbarottin kiirastuli kärvennä muita, se on hänen henkilökohtainen kamppailunsa. Viidennessä osassa Barbarotti kärttää kontaktia tuonpuoleiseen ja odottaa taivaasta viestiä. Uskonasiat ovat kyllä sarjan hämmentävin taso, mutta tällaisena epäilevänä tuomaksena voin todeta, että teema ujuttuu tarinaan epäkonventionaalin kiinnostavasti.

Usko on kaikki tai ei mitään -asia. Ja kaikkea siltä väliltä niin kuin saamelaisten nimitykset lumelle tai feminismi. Tai Korkeimman kaikki nimet, joista sadannen ja viimeisen vain kameli tiesi. Monitahoinen ja monimerkityksellinen joka tapauksessa. Asia, jonka olisi pitänyt olla selvä ja yksinkertainen, kietoutui sanojen vyyhtiin, kiertelyyn ja kaarteluun.

Kerronnan koukut

Se, että selvitetään kuolemanvakavia asioita, ei ole estänyt Nesseriä naurattamasta. Hän on taitava yhdistelemään tekstiinsä monenlaisia aineksia, ja sanailu sujuu erilaisia sävyjä sulauttaen.

nesser kerrontaViides osa on aiempia alakuloisempi, humoristisuus on hukkua syviin vesiin. Nesserille ominainen vaivaton teksti ei ole minnekään hävinnyt, kerronta on helposti lähestyttävää ja muutakin kuin pintatason sisältävää.

Kuin tummaa vettä ohuen jään alla metsälammessa, niin hän oli ajatellut viimeksi tänä aamuna ja se oli luultavasti melko osuva kuvaus tilanteesta.

Juonikas

Juonilangat ovat aina aluksi sopivasti hajallaan, vähitellen ne kiinnittyvät, ja mikä hienointa, joskus joku säie jää irtonaisena heilumaan. Nesser on myös vaihdellut juonenkuljetuskeinoja sarjan eri osissa. Välillä on saanut henkeä pidellen odottaa rikosratkaisua, välillä henkilöiden ihmissuhdepäätöksiä.

Nesser juoniPikku-Burman teurastajatar -romaanissa Barbarotti palaa puolikuntoisena töihin ja saa selvitettäväkseen vuosia sitten kadonneen miehen tapauksen, johon kytkeytyy vielä vanhempi miesmurha. Eva Backman puolestaan selvittelee poliitikon äkkikuolemaa. Kumpikin etsivä on alamaissa perheasioiden vuoksi.

Viidennessä osassa on kieltämättä tuntu, että viimeistä viedään. En sanoisi otetta väsyneeksi, mutta tunnelman melankolisuus heijastuu juonenkuljetukseen. Viivyn mieluusti vetkutellen mukana, koska tiedän tuttavuutemme päättyvän. Romaanin loppu palkitsee. Siinä yhdistyvät usko, toivo ja rakkaus, ja viimeinen mielikuva pistää pyrskähtämään – naurusta.

Hyvästi Gunnar! Saanhan näin päätteeksi sinutella. Uskon sinun taaplaavan tavallasi vielä useita vuosia, vuosikymmeniä, vaikkeivät tiemme enää kohtaa. Viihdyin seurassasi; odotin jännityksellä aina uutta osaa, sillä tiesin, että osaat yllättää ja koskettaa. Tätä et kyllä minusta uskoisi, mutta toimin nyt tavallasi: tyrkkään sormeni summittain Raamatun väliin, neuvoa hakien. Päätän tuttavuutemme siten näihin sanoihin: ”Älköön kukaan enää tämän jälkeen tuottako minulle vaivaa. Onhan minulla Jeesuksen arvet ruumiissani.” (Kirje galatalaisille 6, loppusanat 17.) Hmm.

– – –
Håkan Nesser
Pikku-Burman teurastajatar
Rikosromaani
Suomentanut Päivi Kivelä
Tammi 2015
411 sivua
Sain kirja bloggaajakollegalta, kiitos Salla!
Siteeraukset ovat sarjan viimeisestä osasta.Dekkariviikko_logo_260px (1)

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

8 kesäkuun, 2015 · 10:00 am

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta

Se pyysi minua kertomaan itsestäni. Koskelo oli etukäteen kehottanut minua skippaamaan mielimusiikkini ja lempivärini ja menemään suoraan asiaan. Rykäisin ja kerroin, että olen tappanut kaksi ihmistä.

Metro on tyly ja vihainen nuori nainen. Sille pohjustuksen voi lukea Jari Järvelän romaanista Tyttö ja pommi (Grime Time 2014), jonka Dekkariseura valitsi viime vuoden parhaaksi esikoisdekkariksi. Trilogian toinen osa Tyttö ja rotta (Tammi 2015) vie Metron Tsernobylin kautta Berliiniin ja koukkaa sieltä Kotkaan. Reitin varrelle kertyy graffitteja ja tuhotöitä.

Olimme majailleet laittomasti vintillä, virallisesti emme olleet asuneet siellä. Kaksi murhaa oli tehty, ruumiit oli kuitenkin todennäköisesti hävitetty. Banksyn työ oli varastettu, niin mikä työ, sen olemassaolosta eivät tienneet kuin me ja varkaat.

Tästä kaikki alkaa: Berliinissä tapahtuu, eikä Metro ole tällä kertaa tappaja vaan takaa-ajettu kostaja. Graffittikulttuurista romaani spreijaa tälläkin kertaa elävää tarinapintaa hittitaitelija Banksysta lähtien. Juonenkuljetus vetää teholla: koko ajan on vaaran tuntu. Ja kun on päähenkilön puolella, saa pelätä ja toivoa.

Eikö jengi voi olla sellaisia kuin minä? Tasapainoisia ihmisiä saatana.

Jaa-a, stabiliteetti on suhteellista. Minäkertoja-Metro ei ole aloilleen asettuvaa hymytyttöainesta, hän on levottomuudessaan ja ahdingossaan tosi. Hän on myös harvinaisen kekseliäs ja sitkeä.

Järvelä taitaa täyteläisen henkilökuvauksen: tyypistä kasvaa persoona minäkerronnan tiukan sanomisen tahtiin. Kertojan näkökulma on rajattu, sentimentaalisuudelle ei ole sijaa, vaikka tunteita jäytäviä seikkoja setvitään. Ja kun koston tielle lähtee, ilmestyy koko ajan lisää syitä kostaa, joskin Metron suhteen tilanne on kääntymässä koston kohteeksi. Odotan pistoksissa trilogian kolmatta osaa, sillä auki jäävät asiat jäävät jomottamaan.Tyttö ja rotta

Aihepiiri on kaluamaton, juoni kulkee arvaamattomasti ja päähenkilö lähipiireineen vangitsee. Väkivalta on rujoa ja rumaa, lopussa se ryöpsähtää ensimmäisen osan tapaan. Annan armon langeta: verenroiske ja ruhjoutumiset tuntuvat todella häijyltä, mutta Järvelä ei kuvaa väkivaltaa ihannoiden vaan osana Metron selviytymistä. Tyttö ja rotta -dekkarissa on hitusen kangistunutta kärjistystä, sillä jokunen tyyppi on yhden ominaisuuden edustaja, etenkään vartijoille ei sävyjä heru. Rivakan toiminnan lisäksi juoneen ujuttuu asiaa: Järvelällä on sanasensa sanottavana taidebisneksestä, rahavallan turmeltuneisuudesta ja venäläisten homojen kohtelusta.

Kerronta on kotonaan sekä Kotkassa että säteilevällä ydinvoimala-alueella ja raunioituvassa berliiniläistalossa. Järvelä on etenkin ränsistyneen miljöön maalari, ja hänen omaperäinen dekkaritäginsä syntyy ekonomisin, visuaalisin kielikuvin. Romaanissa on hätkähdyttävän rajuja toimintakuvauksia, mutta siinä on myös huikean kauniita näkyjä metsästä, merestä ja taivaasta. Tyttö ja rotta on jäljentämätön kirjallinen graffitti, omalakinen piissin suhautus verbaalisti. Sen jälkiä ei hapolla syövytetä.

Berliinissä tammikuussa 2013

Berliinissä tammikuussa 2013

Berliinissä tammikuussa 2013

Berliinissä tammikuussa 2013

Berliinissä tammikuussa 2013

Berliinissä tammikuussa 2013

Näin käynnistyy Kirja 2015 -vuoden dekkariviikko. Omppu postaa Tytöstä ja rotasta samalla kellonlyömällä.
– – –
Jari Järvelä
Tyttö ja rotta
Tammi 2015
dekkari
248 sivua
Sain kirjan kustantajalta.

Dekkariviikko_logo_260px (1)

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

19 toukokuun, 2015 · 3:35 pm

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) tutustutti hurmaaviin yhdeksänkymppisiin palvelutaloasukkeihin. Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014) jatkoi tuttujen ikäihmisen seurantaa kotihoidon kurimuksessa. Kolmas osa Ehtoolehdon tuho (Teos 2015) palauttaa porukan tuttuun palvelutaloon – tai oikeastaan tuntemattomaksi remontoidun vanhusvankilan virtuaalihoivaan. Minna Lindgren räiskii täyslaidallisen nykyisen ja tulevan vanhushoidon tilasta. Ehtoolehto on monitoroidun vanhustenhoidon pilottihanke, jossa älylaitteet ja robotit hoitavat hommat monikansallisen pörssiyhtiön piikkiin.

Tämä tirkistelyyn perustuva vanhustenhoiva on vielä suurempi vitsi kuin tehostettu kotihoito! Absurdimpaa on vain kierosilmäinen kyklooppi.

Harvoin pääsee lukemaan näin överiksi äityvää kuvausta hoiva-ajattelusta ja teknologian käytöstä. Vesissä silmin nauran romaanin alkupuoliskon tilanteille, joissa vanhusväki hiplaa älylaitteita, kuuntelee robottiääniä sekä vastaanottaa näyttöjen tiedotteita ja Raamatun värssyjä. Nauruntyrskeessä tajuan, että oikeastaan pitäisi itkeä, sillä Lindgrenin kauhuskenaario on liian lähellä.

Huumori perustuu tilannetajuun ja taitavaan verbaliikkaan. Sanailut ja oivallukset ihastuttavat suuresti. Kerrassaan upeasti Lindgren tavoittaa ikiaikaisesti eläneiden vanhusten kokemushistorian ja kielenkäyttötavat. Niiden valossa nykytavat ja -ilmaisut näyttäytyvät naurettavina. Aivan yliveto on Ehtoolehtoa luotsaavan Jerry Siilenpään konsulttikieli:

Mykkyyden autuus on vapauttava tekijä! Kun kumppani edustaa inhimillistettyä automaatiota, itsellä on vapaus olla kommunikoimatta. Sä päätät itse. Tällä tiellä kun edetään, päästään siihen, että geronteknologia ja inhimillistetty automisaatio lisäävät loppupeleissä loppukäyttäjän itsenäisyyttä, päätäntävaltaa ja valinnan vapautta. Selvällä suomen kielellä sanottuna sä päätät itsen tekemisistä. Eeppistä, vai mitä? Tällainen ympäristö niin kuin Ehtookehto, on kustannustehokas, asiakasystävällinen ja se on sitä 24/7. Juurikin niin. Tää ei ole dadaa, tää on tätäpäivää.

Jälleen kerran totean, että Ehtoolehto-sarjan tulisi kuulua pakollisiin tenttikirjoihin sosiaali- ja terveysalalla. Ehtoolehdon tuho -romaani on irvokas kärjistys sopeuttamistoimien seurauksena tekoälyloukkuun jätetyistä hoidokeista. Hyväksyn äärimmäisyyksiä hipovan satiirin, sillä aihe vaatii ravistelua. Niin hoito- kuin uskontobisnes saavat kuulla kunniansa. 

Jännärigenrestä isketään kipinää, heikosti tosin, sillä varsinainen roihu syttyy lennokkaasta kerronnasta juonikkaan ihmisyyden nimissä. Kaiken kerrotun hulabaloon sanoma on äärimmäisen vakava: ihmiset tarvitsevat ihmisiä, kuulluksi tulemista kasvokkain ja arvostaen sekä aidosti koskettaen. Siihen ei skype eikä robottihylje riitä.

Romaanin yksi keskeisteema on kuolema. Sen läheisyys on lähes satavuotiaille luonnollinen, muille ei. Monet kuolevat valitettavasti laiminlyömisen tuloksena, mutta koetaan kirjassa yksi erityisen kaunis, liikuttava kuolema. Lindgrenin kerrontaskaalaan kuuluu lämpö, joka kurkistaa älykkäiden kärjistyskulmien takaa.Ehtoolehdon tuho

Ehtoolehdon elo vertautuu Mannin Taikavuoreen, vilahtaapa myös yhteys Camus’n Ruttoon. Klassisen musiikin sävelet siivittävät usein ehtoolehtolaisten eloa. Kultturelli kehys sopii mainiosti raamittamaan elämänarvoja, joita eivät sähkökatkokset eivätkä verkkovirukset pimitä. Jotain kärpästenherramaisuuttakin kirjassa on: henkilöt ovat eristyksissä oman onnensa nojassa. Hoito- ja omaisväki loistavat poissaolollaan.

Ehtoolehto on myös satu. Siinä hyviksiä ovat neuvokkaat mummelit. Hoitokodeissa ja vanhusosastoilla käyn säännöllisesti, enkä Siirin, Irman ja Anna-Liisan kaltaisia näe, eivätkä dementiaan uponneet onnettomat ole hellyttävää hoitoloiden rekvisiitta. Hyvässä sadussa saa reaalirajoja rikkoa, sillä sadussa on sanoma ja opetus sen lisäksi, että tavoitteena on kerätä väki seuraamaan tarinaa ja viihtymään. Lindgren onnistuu siinä mainiosti.Tämän opin: Ehtoolehdon sivistyneet kaverukset pitävät toisistaan huolta kunkin kummallisuuksista ja höperyyksistä huolimatta. He odottavat hyvää kuolemaa – ja sitä ennen haluavat elää ihmisarvoista elämää lempeässä, inhimillisessä hoidossa.

– – –
Minna Lindgren
Ehtoolehdon tuho
Teos 2015
romaani
289 sivua
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

12 toukokuun, 2015 · 7:01 am

Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa

Kate Atkinsonin romaani Elämä elämältä oli viime kevään suuria kirjaelämyksiäni. Atkinsonin Jackson Brodie -sarjaa olen seurannut aina uutta osaa odottaen (blogissani osat 2 ja 3 Kaikkein vähäpätöisin asia ja Ei vieläkään hyviä uutisia?). Toiveikas hytinä seuraa uusinta: Joka lapsia ja koiria rakastaa (suom. Kaisa Kattelus, Schildts & Söderströms 2015).

Yksityisetsivä-Brodie kidnappaa kaltoinkohdellun koiran ja ex-poliisi Tracy laiminlyödyn lapsen. Näihin liittyviä vaiheita sekä 1970-luvulle sijoittuvaa murhaa ja lapsikaappausta setvitään rinnakkain. Tapahtumia nähdään Brodien silmin, myös Tracyn ja Tracyn entisen poliisikaverin, ja lisäksi dementoituva näyttelijätär kytkeytyy kuvioon. Kaikkien tiet eivät leikkaa lainkaan, ja jos leikkaavat, se tapahtuu sattumanvaraisesti ja yllätyksellisesti.

Taattua Brodie-sarjatyyliä on se, että henkilöitä on useita ja linkitykset toisiin ovat löyhiä, yhteydet selviävät vähitellen. Joka lapsia ja koiria rakastaa pitää rispaavat langat napakasti käsissä ja lukijan hyppysissä. Dekkarirakenne on pikemmin turvakehys kuin piinaavan jännityksen luontiin luotu. Oleellista on psykologisesti kiehtova henkilökuvaus.Joka lapsia ja koiria rakastaa

Brodien hahmo vetoaa minuun osa osalta. Älyä ja itseironiaa piisaa. Rosoinen tunne-elämä lisää miehen vetovoimaa, ja lapsuuden traumat elävät ja hengittävät viisikymppisen jokaisessa päivässä. Kahden lapsen etäisä, jolta riittäisi rakkautta lapsille, koirille ja yhdelle – no, parillekin – naiselle, yhä etsii suuntaansa. Sitä haluan jatkossakin olla seuraamassa.

Ihailen Atkinsonin henkilökuvaustaitoa. Hän luo luontevasti uskottavia ja kiinnostavia hahmoja. Elämänkäänteessä keikkuva Tracy ja hellyttävä reppana-selviytyjä Courtney-tyttö käännyttävät oitis puolelleen. Asetelma pistää miettimään kierosti rikosen suhteellisuutta: rakastava kaappaaja vai väkivaltainen koti. Ikääntyneen näyttelijättären muistamattomuuden kokemukset on kuvattu satuttavasti. Hupaisa pistäytyjä on yksityisetsivä Brian Jackson, päähenkilön kaksois- tai vastakuva.

Harva dekkarityyppinen teksti hykerryttää siten kuin tämä Brodie-sarjan osa – Fred Vargasin Adamsbergit ja Håkan Nesserin Barbarotit niputtaisin sukulaisiksi. Kerronta on joustavaa ja luistavaa – nautittavaa. Minut valloittaa humoristinen ote, joka syntyy huomioista, tilanteista, henkilöasetteluista ja näppärästä verbaliikasta. Kääntäjä Kaisa Kattelus on velho siirtämään kieleen perustuvan komiikan suomeksi. Pisteitä ropisee myös siitä, että tärkeitä elämänasioita ei ohiteta kepeästi, vaikkei niitä käsitellä tosikkomaisesti.

Brodie ei ole lukumiehiä (sentään runot ovat alkaneet kiinnostaa), mutta Brodiesta lukeminen pitää kirjailoa yllä. Olkoon niin, ja olkoon noinkin, vaikka jo jokunen ajattelija on aiemmin samoin todennut – tai melkein samalla lailla:

Kaunokirjallisuus ei ollut koskaan ollut lähellä Jacksonin sydäntä. Tietokin oli ihan tarpeeksi koettelevaa, miksi piti vielä keksiä juttuja omasta päästä? Hän tajusi, että maailman merkittävimmät romaanit käsittelivät kolmea aihetta: kuolemaa, rahaa ja seksiä. Toisinaan yhtä valasta.

– – –
Kate Atkinson 

Joka lapsia ja koiria rakastaa 

Started Early, Took My Dog 

Suomentanut Kaisa Kattelus 

Schildts & Söderströms 2015 

398 sivua 

Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

1 huhtikuun, 2015 · 8:00 am

Dekkarimaaliskuun tilinpäätös

Maaliskuun mittaan ajauduin jännärikaistalle, koska sain käsiini pari juuri ilmestynyttä dekkaria ja tarttuin pitkään vuoroaan odottaneen tekijän teoksiin. Kaikki dekkarikuukauteni kirjat liittyvät moniosaisiin sarjoihin. Donna Leonin Brunetti-kirjoissa on päädytty 22. osaan, Tarquin Hallin Vish Puri -juttuista ilmestyi neljäs suomennos, ja Mons Kallentoftilta on ilmestynyt kuudes käännös. Kumma imu sarjamuodossa on – sen selittää ihmisen luontainen uteliaisuus.

Onnistuneessa sarjassa tulee tarve tarrautua pääetsivien puntinliepeisiin ja raahautua siten uusien tapausten selvittämiseen. Juoni saa vetää tai jopa vetelehtiä, kunhan henkilökuvaus ja ihmiskuva ovat kiinnostavia. Koska en ole sarajamurha-, kidutus- ja mysteerifanittaja, aika arkinen (jännitys)juoni vetää puoleensa. Tietynlaista särmää toivon, mustavalkoisuutta kartan ja kerronnalta kaipaan omaäänisyyttä.

Donna Leonin Brunetti ei ole erityisen särmikäs, mutta hänen vakaa hahmonsa vetää puoleensa. Yhteispeli luottoapureiden kanssa on mainiota. Kultamuna käsittelee jälleen Venetsian kirjavaa kantaväestöä ja ihmisten piittaamattomuutta. Vastakuvana on Brunettin rakkaus perheeseensä. Hieman väsähtämään päin komisario on, ainakin epäilys maailman tolkullisuudesta sen kuin vahvistuu.

Vish Puri ja Brunetti - "mamu"kirjailijoiden sankaritypit Intiasta ja Italiasta

Vish Puri ja Brunetti – ”mamu”kirjailijoiden sankaritypit Intiasta ja Italiasta

Omalla Venetsia-reissulla pari Brunetti-kirjaa lisäsi matkatunnelmaa, ja ihastelin paikan päällä autenttista miljöökuvausta. Intiassa en ole koskaan käynyt, joten tukeudun paikallistuntemuksessa pelkästään Tarquin Halliin. Ei minulla ole syytä epäillä, etteikö kirjojen newdelhiläinen tai muu intialaismeno olisi tarpeeksi uskottavaa. Vish Puri & Lemmenkommandojen tapaus yhdistelee totutusti koomisia elementtejä kulttuurin ikäviin kääntöpuoliin. Sekä Leone että Hall ovat maahanmuuttajia ympäristöissä, joita he kirjoissaan kuvaavat. Ehkä he siksi ripottelevat yhteiskunnallisia epäkohta mutta eivät juutu niihin.

Kallentoftin neljä ensimmäistä dekkaria: Sydäntalven uhri, Suvisurmat, Syyskalma ja Kevätkuolema

Kallentoftin neljä ensimmäistä dekkaria: Sydäntalven uhri, Suvisurmat, Syyskalma ja Kevätkuolema

Kallentoft kuvaa Linköpingiä, ja sen ympäristön ja yhteiskunnan hahmotelmia luin neljän dekkarin verran, eli ahmaisin vuodenaikasarjan. Sen juju on alkoholismin kanssa kamppaileva päähenkilö Malin Fors. Brunetti ja Vish Puri ovat syöppöjä perhemiehiä, mutta usein dekkaripoliisit ovat viinaan meneviä, yrmeitä, eronneita, yksinäisiä. Malin kuuluu jälkimmäiseen lajiin, joskin hän on nuorehko, näyttävä blondi nainen. Malin ei ole erityisen miellyttävä hahmo mutta juuri siksi ottaa otteeseen. Romaanien yliluonnollinen puoli ei minua innosta, mutta muuten synkkämielinen kerronta ja kirjava henkilögalleria kiinnostavat. Ja on Kallentoft maaliskuun valikoimastani pätevin jännityksen virittäjä.

Jännäriominaisuuksia on muissakin maaliskuuni kirjoissa. Pärttyli Rinteen Viimeinen sana (Noxboox 2015) pitää pihdeissään viimeiseen sanaan, jota odottaessa voi ratkoa yli-ihmishuuruisen lukiolaisen maailmankuvaa ja ratkaisuja. Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010) kieppuu päähenkilön menneisyysmysteereissä ja katoamistapauksissa.

Miksi lukea dekkareita ja erityyppisiä jännäreitä? Perimmäinen syyni ajanvietteen lisäksi on kaipuu keksiä (jännitys)juonen viemänä lisää ihmisestä ja maailmasta. Sehän ei lopulta ole genrestä kiinni. Maaliskuuni otanta ei minua hihkuntaan hurmannut, mutta viihdyin, ja Rinteen seurassa järkyin.

Jos kiinnostuit käsityksistäni hyvän kirjallisuuden ja dekkarin kytköksistä, voit lukea lisää Fred Vargasia käsittelevästä vanhasta jutustani. Hulppeaa (jännitys)kirjahuhtikuuta – enkä huudahda perään: ”Aprillia!”

Linkkejä tähän juttuun liittyviin postauksiini:

Donna Leon: Kultamuna (Otava 2015, suom. Kaijamari Sivill)

Tarquin Hall: Vish Puri ja Lemmenkommandojen tapaus (Gummerus 2015, suom. Tero Valkonen)
Tarquin Hallin tapaaminen

Mons Kallentoft: Sydäntalven uhri (2010/2012), Suvisurmat (2010/2012), Syyskalma (2011/2013); suom. Mirja Huovila\Schildts & Söderströms, Atschi!-pokkarit. Kevätkuolema (WSOY 2013), suom. Arja Gothoni ja Juha Saikkonen

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana (Noxboox 2015)
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010)

Hyvää kirjallisuutta: dekkareista ja Fred Vargasista

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: , , , , ,