Sanomakaiuttimista raikaa: Minna Lindgren luukuttaa jo toistamiseen vanhusasiaa. Kuolema Ehtoolehdossa esitteli viime vuonna muutaman yli yhdeksänkymppisen sinnittelijän, ja juuri ilmestynyt Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014) jatkaa elämänsyrjässä kimpoilevien vanhusten kuvausta.
Kertomuskehyksenä on kaikin tavoin epäonnistunut Ehtoolehdon palvelutalon putkiremontti, jota pakoon Siiri, Irma, Anna-Liisa, suurlähettiläs ja Margit muuttavat yksityisten asuntomarkkinoiden kimppakämppään. Kommuunin asukkaat ovat viehättäviä persoonia, heidän ominaislaatunsa luonnehditaan kuin croque-piirrokset: ääriviivat ovat ilmavan ilmeikkäät, terävät ja olemuksen vangitsevat. Tietty ihanteellisuuden vaara on siinä, miten pärjääviä ja terhakoita vanhuksia kuvataan. Siksi on viisasta, että esimerkiksi yhteiselosta kerrottaessa on myös keskinäistä kireyttä ja väsähtämistä, uskottavuutta tuovia kupruja.
Seikkailu- ja jännitysromaaniaineksia hyödynnetään tässä kakkososassa vähän. Epäselvyyksiä ja rötöksiä tapahtuu, mutta niiden selvittelyssä ei päästä erityisesti eteenpäin. Romaanin viehätys on vallan muussa: henkilö- ja asiaintilakuvaus ovat kärjessä. Romaanin yhteiskunnallinen ote on naseva, ja nykymenon tragikoomisuus korostuu pitkään elämää nähneiden silmin. Välillä julistetaan suoraan.
”Se on hyvinvoinnin syytä”, Siiri sanoi.
Ja sitä mieltä hän oli. Hän oli alkanut jo melkein inhota hyvinvointia, tätä loputonta yltäkylläisyyttä, joka oli tappanut hänen molemmat poikansa 60-vuotiaina, jonka ansiosta kenelläkään ei ollut aikaa toisille ja vainajat siivottiin kylmäkellareihin. Kaupassa oli sen seitsemän sorttia naposteltavaa ja makeissäkkejä, ja kananmunia oli mahdoton valita, kun jokainen vaihtoehto oli eri tavalla kanan tai munan syöjän hyvinvointia edistävä, mutta terveille nuorille ei ollut töitä eikä vanhuksille auttajia ja jotkut suunnittelivat lakia, joka pakotti lapset huolehtimaan vanhemmistaan.
Lindgenin huumori on lempeää, kun hän kuvaa ikäihmisiä. Satiirisuus tiukentuu, kun käsittelyssä ovat häikäilemätön remonttibisnes, palvelutalotoimintaan liittyvä härski rahastus, dementiaosastojen piittaamaton hoitokulttuuri ja kotihoidon järjestäminen. Anna-Liisalle tehty väärä diagnoosi johtaa kuntouttavaan kotihoitoon. Täyslaidallinen kipakkaa kärjistystä kohdistuu kotihoidon toimintatapoihin sekä hoitajien kommunikointi- ja osaamisvaikeuksiin. Lähihoitajat eivät kovin kummoisia meriittejä kirjassa kerää. Ja jos on vaikeuksia ihmisten saada hoitoa, ei ole helppoa päästä siitä eroonkaan.
Anna-Liisa vastasi nopeasti ja sujuvasti kaikkiin kysymyksiin ja valehteli lopuksi olevansa erittäin tyytyväinen läntisen Helsingin kotihoidon palveluihin ja työntekijöihin.
”Onkohan tämä nyt tällä selvä?” Anna-Liisaa kysyi. ”Että minun ei enää tarvitse maksaa teidän laskujanne ettekä te lähettää tänne ainuttakaan ylirasittunutta, työtään osaamatonta, kiireen sokaisemaa, tehtäviään vieroksuvaa, normaaliin kommunikaatioon kykenemätöntä henkilöä minä vuorokauden aikana tahansa pelästyttämään minua ja ystäviäni.”
Ehtoolehdon pakolaisissa on paljon aihelmia, ja joitain niistä olisi voinut karsiakin, mutta kieltämättä monet henkilöt ja absurdit, joskin kärjistettyinäkin valitettavan todentuntuiset arkitilanteet selittävät runsauden ja tarjoavat lukijalle herkkupaloja. Etenkin tiukkatyylinen Anna-Liisa on muikea hahmo äidinkielenopettajaroolistaan yli yhdeksänkymppisenäkin kiinni pitävänä. Hänen välityksellään jaetaan mojovia iskuja byrokratiakieleen ja asiakaspalveluviestintään. Ja vaikka tiettyä löysää helppoutta on mummeleiden ystävystymisessä nigerialaisnuorukaisiin, tuottavat monikansalliset ruokakulttuurikohtaamiset hyväntahtoisia tuokioita.
Lindgrenin lempeyden ja terävyyden yhdistelmä saa minut hyväksymään sekalaisen sopan, sillä kantaa ottava viesti ehtoopuolen elämän ihmisarvoisuudesta lämmittää. Kritiikkini siitä, että romaanin henkilöt ovat taloudellisesti hyvin toimeentulevia, eivätkä takuueläkkeellä ja täysin niukkojen kuntapalveluiden armoilla kärvisteleviä, haipuu näin vihjauksenomaiseksi. Mutta millaista jälkeä syntyisi, jos Lindgren tarttuisi Ehtoolehdon hyväosaisten sijasta köyhyysrajalla kipuleviin tervaskantoihin?
Sitä ei häivytetä, että vanhuuden vaivat ja kuolema ovat lähellä. Niihin kommuuni suhtautuu arkisesti ja hirtehisesti. Romaanin tärkeitä teemoja ovat eutanasia ja hyvä kuolema. Niistä romaanissa on kipeitä ja koskettavia kohtia.
”Nostalgia kultaa kaiken”, suurlähettiläs sanoi. ”Vanhuus ja kuolema ovat ainoita asioita, joita nostalgia ei voi sentimentalisoida. Siksi niitä pelätään.”
Kolmatta osaa odotan jo, joskin pelonsekaisin tuntein. Elinkaaren loppupuoli on päähenkilöillä vääjäämättömästi lähellä, eikä näistä muoreista luopuisi, vaikka he itse suhtautuvat tulevaan hyvinkin realistisesti. Pitänee ottaa oppia ja päättää rennosti Irman tavoin keskustelu kuin keskustelu: ”Döden, döden, döden!”
PS. Pari muutakin bloggausta on jo ilmestynyt Ehtoolehdon pakolaisista, Kirsi ja Ulla lukukommentaattoreina.
– –
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 