Väkeä vilisee messukäytävillä, kirjoja hiplataan, kirjailijoiden haastattelupisteillä kuhistaan, nimikirjoitusjonoissa jaksetaan odottaa kirjailijan signeerausta ja kassakoneet kilahtelevat. Kirjamessuilla saa mitä tilataan: kirjasäpinää.
Minun messupäivääni vaikutti kuluneen viikon mediateema, joka torstaina pääsi aivan lööppiin (Ilta-Sanomat 5.10.2017) asti. Siksi valitsin kaksi pääkokemusta messuraporttiini. Siksi valitsin kaksi melko marginaaliin jäävää kirjallisuusaihetta.
Runokritiikki
Kolme runokriitikkoa keskusteli aiheesta, mikä on olennaista runokritiikissä. Pienilevikkinen kirjallisuus tuppaa jäämään hupenevien kulttuurisivupalstojen poisto-osastolle, vaikka Mervi Kantokorpi kiteytti lyriikan merkityksen paljonpuhuvasti: ”Runous on ihmiskunnan äidinkieli.”
Miikka Laitinen pitää tärkeänä antaa kaikenlaiselle kirjallisuudelle mahdollisuus. Kriitikko taistelee kaikin keinoin saadakseen tilaa myös runoudelle. Mielenkiintoisesti keskustelun mittaan tuli esille se, miten runolla on aikansa ja paikkansa – ja eri paikka myös kriitikon ajassa. Laitinen totesi kerran teilanneensa runokokoelman, jonka arvon hän on sittemmin aikojen saatossa ymmärtänyt merkittäväksi.
Siru Kainulainen puhui paljon siitä, mitä hallaa tehdään toistelemalla ajatusta runojen vaikeudesta. Se voi estää tarttumasta runokirjoihin, vaikka lähtökohta on se, että lukija saa mahdollisuuden kohdata runon kokemuksena. Kainulainen sanoi runojen lukemisesta, myös kriitikon runojen lukemisesta: ”Lukemalla ja kuulemalla kirjallisuutta oppii kirjallisuutta.” Kritiikki eroaa yksityisestä lukukokemuksesta siten, että kritiikissä ei heti hypätä lausumaan hyvä/ huono/tykkään/en tykkää -ajatuksia, vaan kritiikki perkaa auki teoksen lähtökohtia.
Mervi Kantokorvi kertoi tavoitteestaan kriitikkona: hän haluaa sytyttää lampun, kiinnostuksen runoihin. Hän kirjoittaa usealle yleisölle yhtäaikaa: paljon, vähän tai ei ollenkaan runoja lukeville. Kaikkia luonnehdintoja, jotka karkottavat lukijoita, on vältettävä, esimerkiksi epiteettiä ”kokeellisuus”. Oleellista on se, miten runo resonoi tässä ajassa, elämässä. Kantokorven mielestä runoudessa hiljaiset signaalit näkyvät ehkä ensin, mutta silti runous ja proosa ovat yhteydessä toisiinsa joka ajassa.
Kuluneen kirjakauden menestysrunokirjan toimittaja Jenni Haukio puolisoineen messuväen keskellä. Hienoa, että runot päätyvät koteihin myös tällaisessa paketissa kuin Katson pohjoista taivasta. Ja sitten sen perään jokainen voisi ostaa jonkun uuden runokirjan.
Runokritiikkikeskustelusta innostuneena menin pöyhimään yhden kustantajan tarjontaa ostaakseni tietyn uutuusrunokirjan. Kirjavyörystä löytyi vain kolme runoteosta: Jenni Haukion toimittama antologia sekä näyttelijä-kirjailija Antti Holman ja tangokuningas-Mäkimattilan runokirjat. Sillälailla – sellainen valinnavara ja runotarjonta.
Selkokirjapaneeli
Kustannustoimittaja Katja Jalkanen haastatteli sadan kirjan miestä Pertti Rajalaa, melkein sadan kirjan miestä mutta ensimmäisen selkoromaanin kirjoittanutta Tapani Baggea ja ensimmäiset selkomukautukset tehnyttä Hanna Männikkölahtea. Selkokirjat on yksi vaihtoehto, kun tarjotaan vähän lukeville tai lukemisen vaikeaksi kokeville luettavaa.
Miten onnistuinkaan ottamaan vakavan kuvan eloisasta ja iloisesta keskustelusta? Kuvassa Pertti Rajala, Tapani Bagge, Hanna Männikkölahti ja Katja Jalkanen.
Pertti Rajala totesi, että kaikilla on kulttuurinen oikeus kirjallisuuteen – siksi on selkokirjoja. Pitää olla kiinnostavia ja koskettavia kirjoja myös helppoa kieltä tarvitseville. Tapani Bagge kiertää paljon kouluissa, ja hänelle opettajat ihmettelevät, että tutkimustulos heikkojen lukijoiden osuudesta oli yllätys. Opettajat arvioivat mutu-tuntumalla, että heikkojen lukijoiden osuus on enemmän kuin noin 10 % ikäluokasta.
Rajala on paljon mukauttanut klassikoita, jotta kaikilla on mahdollisuus päästä osalliseksi. Hän on mukauttanut esimerkiksi Kalevalan, Seitsemän veljestä, Aarresaaren ja Rautatien. Uusin on Waltarin Komisario Palmun erehdys (Avain 2017). Myös uutta kirjallisuutta on tärkeä saada selkokieliseksi, jotta mahdollisimman moni pääsee jakamaan kokemuksia samoista kirjoista kuin muut. Hanna Männikkölahti on mukauttanut Salla Simukan Lumikki-sarjaa. Kaksi ensimmäistä osaa on jo ilmestynyt: Punainen kuin veri ja Valkoinen kuin lumi (Avain 2017). Lisää on tulossa. Männikkölahti haluaa mukauttaa myös kirjoja, joissa joka sivulla on jotain hauskaa.
Baggen selkoromaani Alligaattori on suoraan selkokieliseksi kirjoitettu kirja. Reipas äijätarina voisi osua vähän lukevien miesten makuun. Mutta miten tieto selkokirjoista saadaan leviämään, sillä media ei niitä noteeraa? Miten väärät ennakkoluulot ”erilaiseksi” leimaamisesta poistetaan? Siten, että selkokirjoja tarjotaan ”tavallisten” kirjojen rinnalla kotona, kouluissa, kirjastoissa ja mediassa.
Muuta
Viihdyin lukumyönteisessä kirjamessuhumussa. Messumieleeni jäivät vielä tällaiset väläykset:
– Tuomas Kyrön lapsuudenmuistot mummon hoivasta ovat siirtyneet mutkan kautta Mielensäpahoittaja-kirjoihin.
– Pirkko Saisio vaihtoi oitis kustantajaa, kun kustannustoimittaja alkoi ronkkia kirjailijan tekstiä lauserakenteita muutellen.
– Petri Tamminen on loihtinut vain kahteen kirjaan otsikon, muut ovat kustannustoimittajan kanssa syntyneitä (tai kustannustoimittajan ideoita).
– Lyhyt kohtaaminen Paula Havasteen kanssa ilahdutti, ja kirjailija vahvisti, että Kertte-sarja oli nyt tässä – jotain uutta on tulossa.
– Lukuseikkailu-kirjaa koskevassa haastattelussa iloittiin siitä, että lastenkirjoissa on aiheita joka makuun – kirjojen pitää vaan päätyä kotiin. Vaikkapa Prisman hedelmäosaston vierestä.
– Äidinkielenopettajien paikallisyhdistyksen haastattelupistettä arvostan yli kaiken: nuoret haastattelevat kirjailijoita ja levittävät haastatteluihin valmistautuessaan vertaiskokemuksia kirjojen lukemisesta.
– Juha Hurme haastatteli hurmioituneena Satu Taskista Lapset-romaanista, ja haastattelun jälkeen ohitin kirjailijat ja kuulin yksityisestä keskustelusta, miten otettu Hurme oli Lapsista. Uskon, että kirjailijoiden keskinäiset kohtaamiset ovat tärkeitä.
– Ilo oli kohdata kirjabloggaajia. Kirjallisuuden jakamisen kokemukset yhdistävät.
Aloitin juttuni korostamalla melskettä ja tungosta. Hienoa, että Turun kirjamessuilla oli myös hiljentymishuone, jossa vartin kerrallaan kirjailijat kävivät lukemassa teoksiaan. Hetken ennen messuilta lähtöä viivähdin siellä kuuntelemassa Satu Taskista.
Mies lähtee kaverinsa Koskelan matkaan hakemaan moottorivenettä, mutta päätyy entisen iskelmälaulajan alligaattorifarmille, sitten mökkihökkeliin ja lopulta autiolle pikkusaarelle. Olen näin veijaritarinan matkassa. Sen lajin monien kirjojen mies Tapani Bagge osaa. Tällä kertaa genreen tuo uutta kulmaa se, että kyse on Baggen ensimmäisestä selkoromaanista Allgaattori (Avain 2017).
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 