Myönnän: tässä naistenviikon kirjaparipostauksessa valittujen romaanien yhteys saattaa vaikuttaa löyhältä. Mutta yhteyksiä on!
Kumpikin kertoo sodan muuttamista ihmisistä. Anna-Kaisa Linna-Ahon kirja kuvaa maalaiselämää jatkosodan jälkeen ja Elif Shafak kyproslaisen kahtiajaon ja sodan vaikutuksista 1970-luvun tietämiltä 2020-lukuun. Romaaneiden rakkausliittoja varjostaa synkkenevät mielenterveysongelmat, ja kummassakin kirjassa menneistä puhumista yritetään tukahduttaa. Lisäksi sijansa saa ei-heteronormatiivinen rakkaus – kummassakin se on pitänyt piilottaa ja silti se on aiheuttanut hengenvaaran.
Yllättävin yhteys lehahtaa puista. Myrskylasissa puiden osuus jää viittauksenomaiseksi, mutta Kadotettujen puiden saari -romaanissa puiden elämä on yksi keskeisistä teemoista, lisäksi viikunapuu on yksi kirjan kertojista. Tässä maistiaisiksi peräkkäin kirjasitaatit:
”Ehkä kaikki elävä oli pohjimmiltaan samaa, ihminen vain etsi eroja ja piti itseään parempana, vaikka puut, esimerkiksi, osasivat sentään elää rauhassa toistensa kanssa. (Myrskylasi).”
”Mutta minä välitän, ja niin kauan kuin pystyn kertomaan tätä tarinaa, aion ottaa siihen mukaan myös oma ekosysteemini olennot – linnut, lepakot, perhoset, mehiläiset, muurahaiset, hyttyset ja hiiret – koska yhden asian olen oppinut: missä on sotaa ja kärsimystä aiheuttavia jakolinjoja, siellä ei voi olla voittajia, ei ihmislajin eikä minkään muunkaan. (Kadotettujen puiden saari)”
Ja kumpikin kirja sopii lukuromaaniksi, melankolisesti kietoutuvien ihmiskohtaloiden kudelmaksi, jota kirkastavat rakkauden ja toivon loimet.
Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi
Anna-Kaisa Linna-Ahon romaani Paperijoutsen kertoi sota-ajasta, hämäläisen maaseudun nuorista ihmisistä kotirintamalla. Myrskylasi (Otava 2023) on sille suoraa jatkoa. Taitavasti uutuudessa kerrataan päähenkilöiden taustoja ja edellisen romaanin tilanteita, joista nyt jatketaan.
”Mikään ei pääty yhtäkkiä, ei sota, ei elämä, ei menneiden vuosien paino. Sen jälkeen, kun aseet on laskettu, rauhaa ja sen ehtoja sovitellaan vielä pitkään, eikä kerran syttynyt pelko väisty mielistä saman tien. Eikä kuolemakaan tuo heti helpotusta sitä odottaneille.”
Ellenin ja Annan yhteiselo Helsingissä on päättynyt, ja Ellen palaa vanhan rouvan Dagmarin kartanon maatyöläiseksi ja pelkää kohtaamista kartanon perijän Valdemarin kanssa. Naapurihuvilassa Lydia piilottelee, miten vaikeista sotatraumoista aviomies Sasha kärsii. Muut kirjan henkilöt roolittavat näiden mainittujen jännitteisiä kohtaamistilanteita, joita aina pahentaa vaikeiden asioiden peittely, kiertely ja puhumattomuus.
•
Ensimmäisen romaanin erilaisuuden ja sen hyväksymisen vaikeuden teemat jatkuvat tässä romaanissa, mutta ne ovat avoimemmin esillä. Shasha ei ole ainoa, jonka mieli on sodan murtama, mutta romaani osoittaa, että sodan jälkeen heikkouksien myöntäminen tai avun saaminen on vaikeaa. Vaikeaa on myös rakkauden ja pelon yhdistelmä, ja sitä romaani kuvaa kipeästi.
Rakkauden piilottelu ja sen tukahdutettu kipinä kuumentaa Elleniä, jonka joutuu kätkemään oikean itsensä ja taustaansa rintamakarkurina. Nyt kirjassa avataan sukupuolisen moninaisuuden merkitystä yhteiskunnassa, jossa ei sellaista käsitetä, vaikka:
”Ja samalla tavalla tieto ihmisestä ja hänen ominaisuuksistaan oli valmiina jo ihmisen idussa, ja sen tiedon mukaan hänkin oli kasvanut sellaiseksi kuin oli, eikä hän itse sille mitään voinut. Ei koivunkaan siemen kasva männyksi lyömällä tai pilkkaamalla, eikä hän kasvanut kumpaakaan sukupuoleen, oli vain särkynyt siinä yrityksessä.”
Kovin alakuloinen vire romaanissa on, ja se on perusteltua sodan varjon ja jokaisen henkilön synkkien kokemusten tai salaisuuksien vuoksi. Romaanissa avautuu arvoituksia, joista esikoisromaani virittyi, ja se palkitsee lukijaa mutta toisaalta vie jotain ensimmäisen romaanin lumosta.
Silti täytyy todeta, että tunnelmat tehoavat sekä hiottu kerronta ja henkilöstä toiseen siirtymät sujuvat taitavasti. Ellenin ja Valden jännitteiset välit välittyvät hyvin – kiellettyjen tunteiden sähköisyys pitää loppuun asti. Loppu armahtaa ja tarjoaa tulevaisuuden toivoa, myös kirjan hienosti rajaama kuvausaika keväästä syksyyn, kasvukauteen, viittaa kehitykseen ja luonnonyhteyteen – elämän etenemiseen.
•
Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi, Otava 2023, 268 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari
Elif Shafakin romaanit kuuluvat lukuromaaneihin, joissa henkilöiden kohtalonkysymykset kytketään kulttuuriin ja yhteiskuntapoliittiseen kontekstiin. Olen nauttinut jokaisesta hänen romaanistaan. Niin kävi myös nyt, vaikka aluksi en päässyt imuun, sillä kaikkitietäväksi minäkertojaksi korotettu viikunapuu tuntui keinotekoiselta ratkaisulta. Mutta mitä pitemmälle romaanissa etenin, sitä suvaitsevaisemmaksi tulin.
”Puu on muistojen vaalija. Meidän juuriimme kietoutuneina, meidän runkoihimme kätkeytyneinä on koko historian virta, kadonneiden luut ja sotien rauniot – sotien, joissa ei ole voittajia.”
Myönnän aluksi loikkineeni viikunapuun osuuksissa kunnes ymmärsin niiden sisältävän paljon kerronnallisesti arvokasta. Viikunapuu opetti ja tuputti tietoa niin Kyproksesta kuin päähenkilöistäkin, mutta myös kiteytti, kuvaili runollisesti ja valaisi puiden viestintää ja muistia. Kokonaisuudessaan Kadotettujen puiden saari (Gummerus 2023) ei jää mieleeni vain romaanina luontoyhteydestä vaan myös kahtia jakautuneiden saarelaisten traumoista ja kreikkalais-turkkilasia jakolinjoja ylittävänä rakkaustarinana.
•
Romaanin yksilökeskeinen punainen lanka on Kostaksen ja Defnen kielletty rakkaus 1970-luvun alussa Kyproksella ja kirjan nykyhetken elämä Englannissa, jolloin Defne on kuollut ja teini-ikäinen Ada sinnittelee surussa Kostas-isänsä kanssa. Keskeiset sivuhenkilöt Yusuf ja Yorgos isännöivät 1970-luvulla tavernaa Iloinen viikunapuu, ja homofobisessa ympäristössä joutuvat peittelemään suhdettaan. Heidän kohtalonsa kytkeytyy nuoreen lemmenpariin Kostakseen ja Defneen, lisäksi 2000-luvun alun aikoihin, joina Kyproksen maaperästä kaivellaan sodassa kadonneiden luita.
Ada ei tiedä juuri mitään vanhempiensa menneisyydestä eikä kulttuureista. Pienperheeseen tulee yllättäin Kyprokselta vieraaksi äidin sisko, taikauskoinen Meryem, ja se oikeastaan sysää kirjan kerronnan monet aikatasot paljastamaan niin perhesalaisuuksia kuin Kyproksen lähihistoriaakin.
•
Romaanin runsaus viehättää. Siinä ympätään tunteikkaaseen suhdesaagaan luonnontieteellisiä ihmeellisyyksiä puista, hyönteistä ja linnuista sekä saaresta, jota monet kansat ovat talloneet ja jossa uskonnot, uskomukset ja kahden kulttuurin rinnanelo ja konfliktit jatkuvat. Kaikkien kohtalo kolahtaa aina ihmisen julmuuteen erotella ja tuhota.
Sain aika sentimentaalisen mutta nautittavan proosaelämyksen, jossa kauheuksen ohella elävät jatkuvuus, lempeys ja toivo – elämän epätäydellisyys. Minua viehättää rakenteen ja kerronnan elastisuus, ja senkin kiteyttää elämänkaltaisen romaanin viikunapuukertoja:
”Sillä toisin kuin historiankirjoissa, todellisessa elämässä me emme kuule tarinoita kokonaisina, vaan pieninä palasina, hajanaisina osasina ja heikkoina kaikuina – lauseen sieltä, pätkän täältä, ja kätketyn vihjeen niiden välistä. Toisin kuin kirjoissa, elävässä elämässä meidän pitää kutoa kertomuksemme langoista, jotka ovat yhtä hentoja kuin perhossiipien hienonhienot kalvot.”
•
Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari, suomentanut Helinä Kangas, Gummerus 2023, 395 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Naistenviikon 2023 johdantojutussani 17.7.2023 on lista viikolle valitsemistani kirjoista. Päädyin postailemaan tänä kesänä kirjapareista.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 