Maggie O’Farrellin Hamnet vei Shakespearen aikoihin, ja siinä tuli jo tutuksi kirjailijan historiallisen romaanin tyylinsä. Se pureutuu aikaan, henkilöihin ja havainnollisiin yksityiskohtiin. Jossain määrin siinä on koristelevuutta, ei häiritsevästi kuitenkaan. O’Farrellin romaani Varoitus tukalasta helteestäpuolestaan vakuutti, että henkilö- ja suhdekuvaus luontuu.
Uusin romaanisuomennos Lucrezian muotokuva (S&S 2023) kertoo italialaisesta renessanssineidosta. Firenzen ylhäisöön kuuluva Lucrezia de Medici naitetaan 13-vuotiaana Ferraran hallitsijalle Alfonso d’Estelle. Liitto toteutuu pari vuotta myöhemmin ja vuoden sisällä Lucrezia tietää, että aviomies aikoo murhata vaimonsa. Dramaattinen käänne ei ole juonipaljastus vaan romaanin lähtökohta. Historiallisoista faktoista tiedetään, että niin kävi. Muuten ei neidosta ole historiatietoja, pari muotokuvaa Lucreziasta on jäljellä.
Lucrezian muotokuvassa taidokkaasti eri aikatasot tutustuttavat päähenkilöön, 1500-luvun hovielämään ja naisen asemaan siinä. Koska päähenkilö on nuori tyttö, junailut ja juonittelut valkenevat vähitellen, samoin se, miten hovit poikkeavat toisistaan ja mitä neitosilta niissä odotetaan. Miesten määrittelemät kunniakäsitykset ja toimintatavat musertavat muita. Hovikähminnät ja myös jokin kerronnassa tuovat mieleeni lajin mestarin kädenjäljen, Hilary MantelinSusipalatsin.
•
Romaanissa hienosti pyöritetään tiettyjä motiiveja kuten (villi)eläimiä, hiuksia ja maalaustaidetta. Yksityiskohtaisuus sävyttää kerrontaa ja tehostaa tunnelmaa. Siihen kuuluvat niin värit, kankaiden rakenteet kuin keskustelujen äänenpainot, sanavalinnat ja piilomerkitykset. Kaiken alle piiloutuu jotain, niin toimiin kuin henkilöihin. Niin nuoreen Lucreziaankin:
”Kukaan ei epäilisi hänen olevan mitään muuta kuin anteeksipyytelevä ja katuvainen, pahoillaan harkitsemattomuudestaan. Vain hän itse tietää, että hänen sisällään, heti viileän ihon alla, tapahtuu aivan muuta: hänen sisintään nuolevat sähäkät ja ahnaat lieskat, tuli syttyy, rätisee ja kytee, pölläyttää savua, joka täyttää hänen jokaisen sopukkansa, jokaisen sormenkynnen, jokaisen tuuman hänen raajoistaan. Hiukset levittäytyvät hänen ympärilleen – mies näkee hänestä vain päälaen. Alfonso kaiketi uskoo, että hän kuuntelee aviomiehensä läksytystä ja toruja, mutta ei suinkaan. Hän kohentaa roihua, antaa sen leimuta, kannustaa sitä korventamaan joka kolkan sisällään. Aviomies ei saa milloinkaan tietää, ei milloinkaan yletä tähän osaan Lucreziasta, vaikka kuinka puristaisi hänen käsivarttaan tai tarttuisi hänen ranteeseensa.”
Tapahtumat eivät ole järin vaihtelevia, mutta tunnelmat ovat. Loppua kohti kenties käänteet romantisoituvat, mutta myös lisäävät jännitystä – silloinkin säilyy vivahteikkuus ja se, miten yksi käänne vapauttaa toisen ja koituu jonkun toisen kohtaloksi. Kiehtova kirja!
Romaanin viimeiset sanat luettuani ryhdyin pohtimaan kirjan nimeä, Kimalaisten kirja (S&S 2023). Vappu Kannas on antanut sen romaanilleen, joka kertoo runoilija Emily Dickinsonin (1830 – 1886) perhekunnasta. Totean nimen oivaltavaksi, sillä jos jonkinlaista pörräämista kotipesän ja Emilyn runojen ympärillä tapahtuu, myös kipeiden pistosten ainesta.
Toinen oivallus on se, ettei romaani heittäydy biofiktioksi Emily Dickinsonista. Eristäytyvän naisen läsnäolo tuntuu, muttei siitä saa kiinni – niin kuin eivät saaneet oikein oma perhekään eivätkä paikkakuntalaiset. Hän vaikuttaa kaikkiin, mutta hän on kirjassa ikään kuin sivullinen. Emilyn sijasta romaanissa keskeisiä näkökulmia saadaan palvelija Maggien, pikkusisko Vinnien ja Dickinsonien juristiveljen Austinin rakastajattaren Mabelin kertomana tai heistä kerrottuina.
”Emily näkee pidemmälle kuin muut. Hän näkee miten tämäkin hapertuu lopulta ohuiksi rihmoiksi ja katoaa tuulen mukana pois.”
•
Romaani liikkuu vuosissa ennen Emilyn kuolemaa ja sen jälkeen. Runoilija antoi ennen kuolemaansa runonsa Maggien huostaan, ja muutaman vuoden päästä Vinnie-sisko värväsi Mabelin toimittamaan niistä kirjan. Romaanissa on myös sotkuinen Vinnien ja Mabelin oikeusjuttu runojen tuotoista. (Tosielämässä Dickinsonin runojäämistöstä riitti runsaasti ainesta kiistoihin ja kirjoiksi toimitettavaa 1950-luvulle saakka.)
Romaani kuvaa Vinnietä, Mabelia ja Maggieta ja heidän suhteitaan tiheätunnelmaisesti, välillä väljästi, viipyilevästi. Austinin vaimo Sue on tärkeässä sivuroolissa, ei vähiten siksi, että hän oli Emilyn läheinen ystävä. Suen ajatuksin:
”Nuo mahtavat Dickinsonit, he eivät tienneet, miten ihmisen kyljessä voisi olla aukko, joka ei koskaan sulkeutunut, josta tuuli aina sisään, josta kulkivat ihmiset ja koko kaupunki, eikä saanut olla koskaan rauhassa.”
Kerronnallisesti romaani pitää otteessaan näkökulmien ja kerrontatapojen vaihteluiden vuoksi: eri henkilöiden minäkerronnasta siirrytään hän-kuvailuun ja taas minäkerrontaan. Kronologia rikkoutuu usein. Vappu Kannas on kääntänyt kirjan lukujen alkuun Emily Dickinsonin vapaamuotoisia runoja. Näin teksti upottaa tunnelmiin ja teemoihin.
•
Rakkaus iskee usein henkilöiden ohi, mutta tärkeä teema se on. Emily rakastaa eristyneisyyttä ja kirjoittamista; Sue rakastaa Emilyä, mutta on nainut Austinin; Austin hullaantuu liihoittelevaan Mabeliin, jota ihailee myös Vivian, ja Vivian rakastaa sisaruksiaan; Mabel rakastaa itseään, aviomiestään ja Austinia muttei tytärtään. Maggielle Dickinsonit ovat lähempänä perhettä kuin irlantilaissukulaisensa, rakkaus on palvelijan velvollisuudentuntoa. Dickinsonin siskojen rakkaus on eteeristä, Mabelin ja Austinin lihallista, Suen katkeraa. Romaani ei ryve Mabelin ja Austenin skandaalissa, vaan epäsovinnainen suhde lehahtelee tunteissa ja tunnelmissa.
Rakkauden lisäksi romaani kertoo minulle paljon kuolemasta ja elämästä, katoavaisuudesta:
”En tiedä, mitä hän pakenee tai koittaa tavoittaa. Kai sitä samaa, mitä me kaikki. Elämää, joka kulkee liian kiivaasti ohi, eikä selitä itseään. Eikä ole koskaan aivan sitä, mitä on salaa mielessään ajatellut.”
Kuolema hallitsee kirjan tunnelmaa. Esimerkiksi alku kietoutuu Dickinsonien äidin kuoleman odotukseen ja jo aiemmin kuolleen isän vaikutukseen. Emilyn kuolema on tietynlainen pakopiste. Kaikkien kuolevaisuus tiedostetaan.
•
Kimalaisten kirja valloittaa minut: hiottu, hallittu, ilmeikäs kieli ja kerronta herättävät henkiin Dickinsonien kaksi taloa, puutarhat ja niissä risteilevät ristiriitaiset henkilöt. Henkilöt herättävät tunteita laidasta laitaan, ärsytyksestä ihmettelyyn, ihmettelystä epätäydellisen ihmisyyden ihasteluun. He loukkaavat, sivuuttavat, laiminlyövät ja rakastavat – he ovat kerroksellisia ja arvoituksellisia.
Kannas on taiteillut kokonaisuuden sellaiseksi, että se jää kaivelemaan. Siinä piilee lumovoimaa – modernia historiallisen romaanin kehyksissä. Löydän sille kiteyttävät sanat kirjaan suomennetusta Dickinsonin runosta:
”Luonto on Kummistustalo – / mutta Taide – / Talo joka yrittää kummitella”
Elähdyttävä romaani on harvoin vain aiheensa varassa, ei nytkään, vaikka Dickinsonien perhepiiristä draamaa riittää. Edellisessä romaanissaRosa Clay Kannas toimi samoin: aihe poikkeushenkilöstä (mustasta opettajasta yli sadan vuoden takaa) muuttui kaunokirjallisuudeksi teemojen ja kerrontatapansa vuoksi. Kimalaisten kirjaa lukiessa ajattelin, että onpas tämä kaikin puolin kansainväliseltä tuntuva kirja. Vailla minkäänlaista valtaa voisin ojentaa sille oitis Tulenkantaja-palkinnon. Kirjan upea, kaunista ja häiritsevää yhdistävä kansi kruunaa kirjan.
Naistenviikon viimeisen päivän kirjaparia sitoo sisaruus. Liane MoriartynKolme toivetta kertoo kolmikymppisistä kolmosista ja Anna CavaldanKarkumatka kolmenkympin tienoilla olevasta perheneliköstä eli kahdesta sisaresta ja kahdesta veljestä. Kummassakin sisarussarjassa sattuu ja tapahtuu, mutta yhteistä on rakkaus – erilaisuudesta huolimatta keskeinen tuttuuden tunne, joka kumpuaa yhteisestä historiasta, jakamisesta ja luottamuksesta. Ja sitä on myös ystävyys, laajennetaan sisaruus siten – Cavaldaa lainaten:
”Sen jälkeen puhuimme siskojenvälisiä juttuja. Hyppään sen kohtauksen yli. Siinä on liiaksi salakieltä, oikopolkuja ja hirnuntaa. Ja ilman ääntä se ei sitä paitsi kuulosta miltään.
Kaikki siskot kyllä ymmärtävät.”
Liane Moriarty: Kolme toivetta
Liane Moriartyn kirjat viihdyttävät. Hänen kirjoissaan ihmisen höpsöys, erehtyväisyys ja kaikenlainen elämään kuuluva aaltoilu välittyvät nautittavan moninaisesti. On naurettavaa ja murehduttavaa. Mainiota päättää naistenviikon kirjakokemukset vetävään kerrontaan.
Suosikkejani Moriartyn suomennetusta tuotannosta ovat Hyvä aviomies, Mustat valkeat valheet(myös tv-draamasarjana) ja Omena ei kauas putoa. Uusin suomennos Kolme toivetta (WSOY 2023) on Moriartyn esikoisromaani, joka on alun perin ilmestynyt jo 2004, ja nyt sen on sulavaksi suomentanut Helene Bützow.
Esikoisromaanissa Kolme toivetta ovat jo esillä kirjailijan ydintaidot: (nais)henkilöt ovat käänteen äärellä, perhe vaikuttaa merkittävästi, tunnelma vaihtelee komedian ja tragikomedian välillä, henkilökuvaus zoomaa välillä pikakuvana syvälle ja vaihtaa nopsaan laajakulmaan. Ihmissuhteista on kyse.
•
Kolme toivetta alkaa tömäkästi: kolmen naisen ravintolaseurueesta yksi heittää fonduehaarukan raskaana olevan naisen vatsanahkaan. Mistä on kyse, mitä tästä seuraa?
Romaani hyppelehtii kolmen siskon elämäntapahtumista toiseen heidän ikävuosiensa 33 – 34 välillä ja haukkaa paloja muistoista nykyhetkeen. Lyn, Cat ja Gemma ovat kolmoset, joten on luontevaa fokusoida perheeseen, jonka vaiheissa riittää draamaa siinä kuin naisten nykyisessä aikuiselämässäkin.
Kolmen päähenkilön keskinäinen erilaisuus ja erilaiset elämäntilanteet takaavat, että niistä riittää reviteltävää. Yksi siskoista on sarjaseurustelija, toinen epätoivoisen vauvakuumeen kourissa parisuhdekriisiytyen ja kolmas uusperhekuviossa. Ja Moriartyn valtti: myös sivuhenkilöistä hän sivaltaa terävää ja hupaisaa pienin heiton. Esimerkiksi tyttöjen isoäiti hykerryttää, ja siskosten eronneet vanhemmat yllättävät. Hauskasti välissä on lyhyitä ”ylimääräisiä” tekstejä, joissa näkyy ulkopuolisen silmin tätä touhua muualta kuin siskojen sisäpiiristä.
Kepeä, luistava kerronta sopii kesälomaa odottavan tai kesälomalaisen irroittelulukemistoon, varmasti muihinkin tilanteisiin. Ja kyllä tämäkin Moriartyn kirja sopisi mainioksi tv-draamakomediaksi.
•
Liane Moriarty: Kolme toivetta, suomentanut Helene Bützow, WSOY 2023, 384 sivua. Lainasin kirjastosta.
Anna Gavalda: Karkumatka
Anna Cavaldan pienoisromaani on alun perin ilmestynyt 2009, mutta Karkumatka (Gummerus 2011) osui nyt kirjastosta sattumalta käsiini sisaruusteemaan sopien. Ei kirja osoittautunut ikimuistoiseksi teokseksi, mutta mukava välipala siitä kehkeytyi.
Yhden viikonlopun kestävät tapahtumat kuvaavat sisarusten käännekohtaa. Se ei ole mullistava, vain yksi hiipivä askel aikuisuuteen. Isoveli Simon kuskaa sisariaan minäkertoja-Garancea ja Lolaa sukuhäihin, jonne odotetaan myös pikkuveljeä Vincentiä. Siskoksia rasittaa Simonin niuhoittava vaimo Carine. Kun ilmenee, ettei Vincent tule häihin, sisarukset karkaavat tapaamaan Vincentiä tämän työpaikalle, pienen maalaiskylän linnaan.
Garance kertoo kepeästi ja pisteliäästi tilanteista. Vaivihkaa näkyvät erot pariisilaisten trenditietoisuudessa ja esikaupunkilaisten tai maalaisten karkeudessa. Hieman arroganttia, tuumin.
Sisaruksiaan minäkertoja kuvailee rakkaudellisesti. Jokainen heistä on erilaisissa elämäntilanteissa, ja perheyhteydessä on tapahtumassa muutos. Eikä kaikki ole sitä, miltä se vaikuttaa. Kirja tallentaakin hetken onnen, joka ei voi jatkua sellaisenaan:
”Että pitäisi irrottautua tästä toveruudesta, hellyydestä, hieman karheasta rakkaudesta. Pitäisi päästää irti. Avata kämmen ja kasvaa vihdoin isoksi.”
Kauniisti minäkertoja tutkailee isosiskoaan, juuri eronnutta Lolaa, joka kärsii lasten yhteishuoltajuudesta. Kertoja kokee siskon olevan hänen paras ystävänsä. Ystävyyden ydin, erilaisuuden ja erillisyyden hyväksyminen kiteytyy: ”Koska hän on hän, koska minä olen minä.” Päätän naistenviikkoni näihin salliviin sanoihin sisaruudesta, ystävyydestä, naiseudesta, ihmisyydestä.
Onnittelut Leenoille! Tänään kohdistan naistenviikon tervehdykset Marja-Leenoille, eritoten Marja-Leena Lempiselle ja Tiaselle. Heidän realistinen aikuisproosansa kuvaa arjen elämää naisten näkökulmasta. Lempinen kertoo suomalaissiirtolaisista Kanadassa noin sata vuotta sitten, Tianen muutaman vuosikymmenen takaa suomalaisella pikkupaikkakunnalla.
Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit
Nyt peruutamme 1980-luvun alkuun. Englannissa valmistellaan Charlesin ja Dianan häitä, mutta pienessä itäsuomalaistaajamassa arvuutellaan omaa ja jälkeläisten perhe-elämää. Sodan käyneet miehet ovat kuusikymppisiä patriarkkoja, joille vaimot passaavat kahvit ja ruuat nokan eteen. Aikuiset lapset perustavat ja purkavat perheitä.
Muistan kyllä jotain noista ajoista, mutta suit sait sisäpiiriin minut vie Marja-Leena TiaisenLauantaitanssit (Icasos 2022). Romaanin päähenkilö on 55-vuotias, vaihdevuotinen Maija, jonka muutamaa vuotta vanhempi aviomies Juhani haaveilee eläkkeestä ja muuttamisesta 50 kilometrin päähän perintötilalle. Maija on myötäillyt miestään 35 avioliittovuotta:
”Mutta tässä Maija Taskinen, omaa sukua Kolehmainen, istui. Hillitty kotirouva, joka ei ollut korottanut ääntään edes silloin, kun oli saanut tietää miehensä uskottomuudesta.”
Maija on tottunut pitämään mölyt mahassa, kun mies pomottaa. Siitä moni huomauttaa, myös aikuinen lääkäripoika ja ruotsalaistunut tytär. Romaani kuvaa Maijan elämän käännevuotta, jolloin hän alkaa miettiä, mitä hän itse haluaa.
•
Ajankuva välittyy vähäeleisesti mutta osuvasti. Siihen limittyy keski-ikäisen pariskunnan arjen kuvaus kaikessa tavallisuudesaan kuten lauantainen saunominen, kiuasmakkara ja pariskunnan raukea lauantailempi. Myös pienen paikkakunnan utelias ilmapiiri ja kaikenlaisten kissanristiäisten merkitys yhteisössä tulevat mainiosti esille. Maijan ja Juhanin lasten välityksellä ilmestyy kirjaan elementtejä, miten pariskunta ja ulkopuoliset suhtautuvat avioeroon tai monikulttuuriseen pariskuntaan.
Jotkut asiat minua sekä viehättävät että tuskastuttavat. Maijan alisteinen suhde avioliitossa, hänen arkailunsa ja vetäytymisensä jopa riepoo, vaikka Tiainen tekee hyvin ymmärrettäväksi Maijan toiminnan. Hän on oman aikansa kasvatuksen ja arvojen tulos.
Romaanin kerronnan verkkaisuus myötäilee Maijan hidasta havahtumista ja sopuisuushalua. Jos 2022 näkökulmasta Maijan ajatustenkulut ja ratkaisut tuntuvat etanan etenemiseltä, 1980-luvun kyläkulttuurissa siinä saattaa olla radikaaleja aineksia. Koen Tiaisen romaanin kunnianosoitukseksi tavallisille maalaisnaisille, joille ei ihmeitä ole tapahtunut, mutta arvokasta on elämä, jossa paistetaan piirakoita, ajetaan ajokortti ja punnitaan hyvälle elämäelle tärkeät kotiasiat.
•
Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit, Icasos 2022, 279 sivua. Lainasin kirjan bloggaajakaverilta.
Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas & Kaivosten kaupunki
Marja-Leena Lempinen kirjoittaa realistista kaunokirjallisuutta 1920-luvun suomalaissiirtolaisista Kanadassa. Se on konstailematonta, arkista ja minäkertojiensa tasalla pysyvää kuvausta. Romaanien naiset ovat lähteneet Savosta merten yli parempien tienestien perään, sillä kotomaassa ei juuri köyhille tytöille ole vaihtoehtoja.
Naisten taivas (Icasos 2021) tutustuttaa Jennyyn ja Hannaan, ja siinä kumpikin nuori nainen kertoo ajatuksistaan ja toimistaan. Toisessa osassa Kaivosten kaupunki (Icasos 2022) kertoo vain Jenny. Ratkaisu sopii oikein hyvin, ja muutenkin kerronta on sujuvoitunut verrattuna ensimmäiseen osaan, jossa minua hiersi hivenen epäuskottava itsereflektio ja sanonnan tapa, joka ei aina tuntunut sopivat maahanmuuttajalikkojen suuhun. Toinen osa siten vakuutti autenttisen oloisena siirtolaisnaisen kerrontana.
•
Jennyn veli Ensio on muuttanut Kanadaan jo aiemmin, ja Jenny pakenee sydänsurujaan uuteen maailmaan. Lapsuudenystävä Helmi kulkee Jennyn mukana mutta heidät erottaa erilaiset unelmat. Helmi haaveilee miehestä, perheestä ja omasta farmista, ja hän löytääkin maanläheisten toiveiden jakajaksi kunnollisen Veikon.
Jenny on selvästi sarjan pääosassa, ja hän edustaa uutta naista, joka unelmoi itsenäisestä elämästä. Jennyn silmin nähdään rikkaiden perheiden ja palveluskunnan eriarvoisuus sekä naisten kovan raadannan todellisuus.
”Olin ryhtynyt katselemaan asioita uudesta näkökulmasta. Vaikka yläkerran väki suhtautui meihin sivistyneen kohteliaasti ja asiallisesti, tajusin, että olimme heille tärkeitä samalla tavalla kuin lapio työmiehelle.”
Talouslama muuttaa kaikkien tilannetta, ja toisessa osassa Jenny saa pesti täysihoitolan emäntänä pienestä kaivoskaupungissa. Vaan miten käy Jennyn itsellisyyden, kun häntä piirittää komea mutta äkkiväärä Aarne?
•
Suomalaiset piiat, mainarit ja kaivoskaupunkielämä elävöittyvät Lempisen kirjassa. Samoin se, etteivät Suomen kansalaissodan rintamalinjat ole hävinneet mihinkään kymmenessä vuodessa eikä mannerten vaihdossa. Hyvin tulee esille myös se, että perheen kesken kuulumisia vaihdetaan tiuhassa kirjeenvaihdossa mantereelta toiselle.
Lempisen kerronnan mutkattomuus saa lukemaan kirjat sutjakkaasti. Enni Mustonen tulee mieleen: sarjassa Järjen ja tunteen tarinoita käytiin myös Amerikan mantereella. Myös Antti Tuuri on kuvannut romaaneissaan samoja aikoja, ja aatoksiini ilmaantuvat Ikitien ihmiskohtalot, sillä Lempisen kirjassa Jennyn levoton Ensio-veli lähtee varoituksista huolimatta Neuvosto-Karjalaan työläisten paratiisiin.
Suosittelen Lempisen siirtolaiskirjoja historiallisen romaanin ystäville, joita kiinnostaa kanadansuomalaisten ja heidän yhteisöjensä muodostuminen 1920-30-lukujen taitteessa.
•
Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas, Icasos 2021, 231 sivua & Kaivosten kaupunki, Icasos 2022, 260 sivua. Sain kirjat kustantajalta.
Naistenviikon 2023 johdantojutussani 17.7.2023 on lista viikolle valitsemistani kirjoista. Päädyin postailemaan tänä kesänä kirjapareista.
Myönnän: tässä naistenviikon kirjaparipostauksessa valittujen romaanien yhteys saattaa vaikuttaa löyhältä. Mutta yhteyksiä on!
Kumpikin kertoo sodan muuttamista ihmisistä. Anna-Kaisa Linna-Ahon kirja kuvaa maalaiselämää jatkosodan jälkeen ja Elif Shafak kyproslaisen kahtiajaon ja sodan vaikutuksista 1970-luvun tietämiltä 2020-lukuun. Romaaneiden rakkausliittoja varjostaa synkkenevät mielenterveysongelmat, ja kummassakin kirjassa menneistä puhumista yritetään tukahduttaa. Lisäksi sijansa saa ei-heteronormatiivinen rakkaus – kummassakin se on pitänyt piilottaa ja silti se on aiheuttanut hengenvaaran.
Yllättävin yhteys lehahtaa puista. Myrskylasissa puiden osuus jää viittauksenomaiseksi, mutta Kadotettujen puiden saari -romaanissa puiden elämä on yksi keskeisistä teemoista, lisäksi viikunapuu on yksi kirjan kertojista. Tässä maistiaisiksi peräkkäin kirjasitaatit:
”Ehkä kaikki elävä oli pohjimmiltaan samaa, ihminen vain etsi eroja ja piti itseään parempana, vaikka puut, esimerkiksi, osasivat sentään elää rauhassa toistensa kanssa. (Myrskylasi).”
”Mutta minä välitän, ja niin kauan kuin pystyn kertomaan tätä tarinaa, aion ottaa siihen mukaan myös oma ekosysteemini olennot – linnut, lepakot, perhoset, mehiläiset, muurahaiset, hyttyset ja hiiret – koska yhden asian olen oppinut: missä on sotaa ja kärsimystä aiheuttavia jakolinjoja, siellä ei voi olla voittajia, ei ihmislajin eikä minkään muunkaan. (Kadotettujen puiden saari)”
Ja kumpikin kirja sopii lukuromaaniksi, melankolisesti kietoutuvien ihmiskohtaloiden kudelmaksi, jota kirkastavat rakkauden ja toivon loimet.
Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi
Anna-Kaisa Linna-Ahon romaani Paperijoutsen kertoi sota-ajasta, hämäläisen maaseudun nuorista ihmisistä kotirintamalla. Myrskylasi (Otava 2023) on sille suoraa jatkoa. Taitavasti uutuudessa kerrataan päähenkilöiden taustoja ja edellisen romaanin tilanteita, joista nyt jatketaan.
”Mikään ei pääty yhtäkkiä, ei sota, ei elämä, ei menneiden vuosien paino. Sen jälkeen, kun aseet on laskettu, rauhaa ja sen ehtoja sovitellaan vielä pitkään, eikä kerran syttynyt pelko väisty mielistä saman tien. Eikä kuolemakaan tuo heti helpotusta sitä odottaneille.”
Ellenin ja Annan yhteiselo Helsingissä on päättynyt, ja Ellen palaa vanhan rouvan Dagmarin kartanon maatyöläiseksi ja pelkää kohtaamista kartanon perijän Valdemarin kanssa. Naapurihuvilassa Lydia piilottelee, miten vaikeista sotatraumoista aviomies Sasha kärsii. Muut kirjan henkilöt roolittavat näiden mainittujen jännitteisiä kohtaamistilanteita, joita aina pahentaa vaikeiden asioiden peittely, kiertely ja puhumattomuus.
•
Ensimmäisen romaanin erilaisuuden ja sen hyväksymisen vaikeuden teemat jatkuvat tässä romaanissa, mutta ne ovat avoimemmin esillä. Shasha ei ole ainoa, jonka mieli on sodan murtama, mutta romaani osoittaa, että sodan jälkeen heikkouksien myöntäminen tai avun saaminen on vaikeaa. Vaikeaa on myös rakkauden ja pelon yhdistelmä, ja sitä romaani kuvaa kipeästi.
Rakkauden piilottelu ja sen tukahdutettu kipinä kuumentaa Elleniä, jonka joutuu kätkemään oikean itsensä ja taustaansa rintamakarkurina. Nyt kirjassa avataan sukupuolisen moninaisuuden merkitystä yhteiskunnassa, jossa ei sellaista käsitetä, vaikka:
”Ja samalla tavalla tieto ihmisestä ja hänen ominaisuuksistaan oli valmiina jo ihmisen idussa, ja sen tiedon mukaan hänkin oli kasvanut sellaiseksi kuin oli, eikä hän itse sille mitään voinut. Ei koivunkaan siemen kasva männyksi lyömällä tai pilkkaamalla, eikä hän kasvanut kumpaakaan sukupuoleen, oli vain särkynyt siinä yrityksessä.”
Kovin alakuloinen vire romaanissa on, ja se on perusteltua sodan varjon ja jokaisen henkilön synkkien kokemusten tai salaisuuksien vuoksi. Romaanissa avautuu arvoituksia, joista esikoisromaani virittyi, ja se palkitsee lukijaa mutta toisaalta vie jotain ensimmäisen romaanin lumosta.
Silti täytyy todeta, että tunnelmat tehoavat sekä hiottu kerronta ja henkilöstä toiseen siirtymät sujuvat taitavasti. Ellenin ja Valden jännitteiset välit välittyvät hyvin – kiellettyjen tunteiden sähköisyys pitää loppuun asti. Loppu armahtaa ja tarjoaa tulevaisuuden toivoa, myös kirjan hienosti rajaama kuvausaika keväästä syksyyn, kasvukauteen, viittaa kehitykseen ja luonnonyhteyteen – elämän etenemiseen.
•
Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi, Otava 2023, 268 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari
Elif Shafakin romaanit kuuluvat lukuromaaneihin, joissa henkilöiden kohtalonkysymykset kytketään kulttuuriin ja yhteiskuntapoliittiseen kontekstiin. Olen nauttinut jokaisesta hänen romaanistaan. Niin kävi myös nyt, vaikka aluksi en päässyt imuun, sillä kaikkitietäväksi minäkertojaksi korotettu viikunapuu tuntui keinotekoiselta ratkaisulta. Mutta mitä pitemmälle romaanissa etenin, sitä suvaitsevaisemmaksi tulin.
”Puu on muistojen vaalija. Meidän juuriimme kietoutuneina, meidän runkoihimme kätkeytyneinä on koko historian virta, kadonneiden luut ja sotien rauniot – sotien, joissa ei ole voittajia.”
Myönnän aluksi loikkineeni viikunapuun osuuksissa kunnes ymmärsin niiden sisältävän paljon kerronnallisesti arvokasta. Viikunapuu opetti ja tuputti tietoa niin Kyproksesta kuin päähenkilöistäkin, mutta myös kiteytti, kuvaili runollisesti ja valaisi puiden viestintää ja muistia. Kokonaisuudessaan Kadotettujen puiden saari (Gummerus 2023) ei jää mieleeni vain romaanina luontoyhteydestä vaan myös kahtia jakautuneiden saarelaisten traumoista ja kreikkalais-turkkilasia jakolinjoja ylittävänä rakkaustarinana.
•
Romaanin yksilökeskeinen punainen lanka on Kostaksen ja Defnen kielletty rakkaus 1970-luvun alussa Kyproksella ja kirjan nykyhetken elämä Englannissa, jolloin Defne on kuollut ja teini-ikäinen Ada sinnittelee surussa Kostas-isänsä kanssa. Keskeiset sivuhenkilöt Yusuf ja Yorgos isännöivät 1970-luvulla tavernaa Iloinen viikunapuu, ja homofobisessa ympäristössä joutuvat peittelemään suhdettaan. Heidän kohtalonsa kytkeytyy nuoreen lemmenpariin Kostakseen ja Defneen, lisäksi 2000-luvun alun aikoihin, joina Kyproksen maaperästä kaivellaan sodassa kadonneiden luita.
Ada ei tiedä juuri mitään vanhempiensa menneisyydestä eikä kulttuureista. Pienperheeseen tulee yllättäin Kyprokselta vieraaksi äidin sisko, taikauskoinen Meryem, ja se oikeastaan sysää kirjan kerronnan monet aikatasot paljastamaan niin perhesalaisuuksia kuin Kyproksen lähihistoriaakin.
•
Romaanin runsaus viehättää. Siinä ympätään tunteikkaaseen suhdesaagaan luonnontieteellisiä ihmeellisyyksiä puista, hyönteistä ja linnuista sekä saaresta, jota monet kansat ovat talloneet ja jossa uskonnot, uskomukset ja kahden kulttuurin rinnanelo ja konfliktit jatkuvat. Kaikkien kohtalo kolahtaa aina ihmisen julmuuteen erotella ja tuhota.
Sain aika sentimentaalisen mutta nautittavan proosaelämyksen, jossa kauheuksen ohella elävät jatkuvuus, lempeys ja toivo – elämän epätäydellisyys. Minua viehättää rakenteen ja kerronnan elastisuus, ja senkin kiteyttää elämänkaltaisen romaanin viikunapuukertoja:
”Sillä toisin kuin historiankirjoissa, todellisessa elämässä me emme kuule tarinoita kokonaisina, vaan pieninä palasina, hajanaisina osasina ja heikkoina kaikuina – lauseen sieltä, pätkän täältä, ja kätketyn vihjeen niiden välistä. Toisin kuin kirjoissa, elävässä elämässä meidän pitää kutoa kertomuksemme langoista, jotka ovat yhtä hentoja kuin perhossiipien hienonhienot kalvot.”
•
Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari, suomentanut Helinä Kangas, Gummerus 2023, 395 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Naistenviikon 2023 johdantojutussani 17.7.2023 on lista viikolle valitsemistani kirjoista. Päädyin postailemaan tänä kesänä kirjapareista.
Naisille markkinoidaan paljon tunteisiin vetoavia romaaneja, joissa laveasti kuvaillaan ihmiskohtaloita. Niissä oleellisia ovat salaisuudet ja kohtalokas rakkaus, jotka juontavat jonnekin historiaan. Tapahtumaympäristön eksoottisuus tai villi kauneus voimistavat tunnelmaa. Kyllähän vetävälle ajanvietteelle on kysyntää – siis selvää naistenviikon juttuainesta! Siksi niputan naistenviikkohengessä kaksi nykysuosikkia käännöskirjallisuudesta.
Kate Morton on konkari edellä kuvaamassani runsassivuisessa lukuromaanilajissa, viimeisin on romaani Takaisin kotiin (Otava 2023). Uusi tulokas on amerikkalainen Shelley Read, jonka menestysromaania Minne virta kuljettaa (Otava 2023) on verrattu menestyskirjaan Suon villi laulu. Samaa siinä onkin köyhän tytön kohtalokas rakkaus ja selviytymistarina kehyksenään luontokuvaus.
Tunnustan heti kärkeen, että osoittautui, ettei kumpikaan kuulu minun teekupposiini. Tukahdetut tunteet ja enemmän tai vähemmän paljastuvat salaisuudet eivät sinänsä minua karkoita, mutta kummassakaan ei oikein päästy juonipinnasta irti. Kummankin jälkeen minulle jäi tyhjä tunne: tässäkö tämä oli. Mitä siis toivoin? Henkilökuvauksen syventymistä ja juonta laajentavaa näkemystä? Kyllä. Ja sitten tajusin: tokihan nämä kirjat voivat palvella sellaisenaan, vaan tällä kertaa ja tässä lukutilanteessa kumpikin kirja jäi silkaksi ajankuluksi. Mikäpä siinä.
•
Minne virta kuljettaa yllätti hippusella kannanottoa. Kirjan alku kuvaa hienosti tekojärven pohjalle jäänyttä aluetta. Tällainen ekologinen näkökulma lisäsi kiinnostustani. Kokonaisuutena romaani on lähestulkoon kronologinen Victorian kehityskertomus 15-vuotiaasta nelikymppiseksi. Se käynnistyy oitis ensisilmäysrakastumisesta. Victoria hullaantuu intiaanipoikaan, ja se täytyy pitää salassa oman persikkatilan väeltä: isä on ankara ja veli äkkipikainen riehuja. Ekologisuuden lisäksi kirja käsittelee rotujen eriarvoista kohtelua.
Readin romaani kuljettaa minäkertojaa 1940-luvun lopusta Vietnamin sodan aikoihin, ja siksi kuuluu pientä yhteiskunnallista huminaa samalla, kun Victoria kertoo kohtalostaan ja sydäntä särkevästä luopumisestaan. Romaanin henkilöt edustavat köyhää maaseutua, luonnosta riippuvaista väestönosaa vasten kaupunkien hyvinvointia. Rinnalla kulkee persikkatilan kohtalo tekojärvisuunnitelmien uhrina. Kalliovuoret, kanjonit, joki ja villi luonto tarjoavat tehokkaan taustan. Persikkapuut ja makeat hedelmät kuvataan mehukkaasti. Syntymät ja kuolemat sekä perheiden vaikeneminen salaisuuksista ja tragedioista rakentaa varsinaisen tunneympäristön, ja loppu tarjoaa toivon.
•
Mortonin romaanissa minäkertoja Jess palaa Lontoosta Sidneyhin, sillä hänet kasvattanut yhdeksänkymppinen isoäiti Nora on joutunut sairaalaan. Nora on aikanaan syrjäyttänyt huoltajana Noran äidin Pollyn. Toimittajataustainen Jess saa vihiä perhetragediasta, jota hän ryhtyy selvittämään. Kirja kulkee eri aika- ja tekstitasoissa, ja se vie eteläiseen Australiaan, jonka pikkukaupungissa on kuutisenkymmentä vuotta sitten tapahtunut perhesurma. Takaisin kotiin sisältää lisäksi amerikkalaisen tutkivan journalistin kirjan kyseisestä perhetragediasta.
Takaisin kotiin saa jännitteensä kuolemantapauksien selvittämisestä, ja samalla pompahtaa monenlaisia yllätyksiä salaisista suhteista ja piilotelluista asioista. Minun makuuni kirjassa löytyy liiaksi lippusia ja lappusia, jotka tuovat aina uusia salaisuuksia päivänvaloon. Yllätyksiä siis riittää, mikä verottaa henkilökuvausta. Morton pitäytyy siis perheasioissa ja niiden yllätyksellisyydessä, eikä siinä ole viittauksia yhteiskunnalliseen, jos ei oteta lukuun pientä ripausviitettä aboriginaalien tarinaperinteeseen.
•
Lopuksi teen juonipaljastuksen, joten jätä jutun lukeminen tähän, jos haluat välttyä sellaiselta.
Kummassakin romaanissa äitiys nousee keskeiseksi teemaksi. Äitiys merkitsee rakastuneiden geeniperimän jatkumista, mutta se merkitsee myös sitä, miten halu tulla äidiksi voi olla polttava ja siitä halusta luopuminen saa ihmisen toimimaan arvaamattomasti. Näin tapahtuu niin romaanissa Takaisin kotiin kuin Minne virta kuljettaa –kirjassakin. Lapsen parhaaksi toimiminen tuottaa samanlaisen teon: vauvan luovuttamisen niin, että biologiselle vanhemmalle jää epätietoisuus, miten rakkauslapselle käy. Kumpikin kirja väläyttää lopussa toivoa, että aikuinen lapsi ja etääntynyt äiti voivat kohdata ja mahdollisesti rakentaa loppuelämän suhteen.
Siispä tunteikkuuden ystäviä nämä kirjat viihdyttävät ja saattavat jopa hikoiluttaa silmiä.
•
Kate Morton: Takaisin kotiin, suomentanut Hilkka Pekkanen, Otava 2023, 612 sivua. Sain kirjan kustantajalta, #ihanailta.
Kiteytänpä naistenviikkohaasteen kunniaksi nämä kaksi kirjaa kolmekymppisten ja vähän yli chikc lit -viihteeksi. Mirella Mäkilän esikoinen Seuraavana Tampere (Otava 2023) kertoo itseään työllistävästä markkinointiviestintänaisesta, Laura Lenneksen niin ikään esikoinen Nainen, 35 (Otava 2023) seuraa naistenlehtitoimittajan toilailuja.
Saman lajityypin kirjoina niissä on tiettyjä yhtäläisyyksiä. Kummassakin päähenkilö kertoo tarinaansa kepeästi. Päähenkilöiden minäkerronta pitää hänen näkökulmastaan kiinni, ja hänen tilanteensa näkyy lukijalle koomisena, tosin toinen herättää enempi myötähäpeää (Lenneksen Aava). Kumpikaan minäkertoja ei näe sokeita pisteitä parisuhteessaan ja ällistyvät erosta. Uuden miehen löytyminen on kummankin agendalla. Satunnaisen seksin on tarkoitus irroittaa jumeista tai viitoittaa tietä suhteelle, jossa toimisi muukin yhteys.
Kummallakin päähenkilöllä on kaikissa vaiheissa vierellä pysyviä kouluaikaisia ystäviä – hassuja, suoria ja tukevia. Ystävien rooli tarinankerronnan ryydittämiselle on oleellinen, tavallaan oleellisempi kuin rakkaussuhteet, joiden perässä päähenkilöt läähättävät, etenkin Lenneksen Aava. Ystävien persoonien vastakkaisuus lisää särmää ja hupia. Kummankin ystävistä toinen on lesbo (tai bi), mikä tuo nuorten aikuisten elämänpiirin kirjon kivasti esille. Ystävät edustavat itse valittua perhettä, kun taas vanhemmat edustavat osastoa rasittavat ihmissuhteet. Mäkilän kirjassa ei vanhempia täysin hyljeksitä, kun taas Lenneksen kirjassa suhteet vanhempiin pysyvät vinksahtaneina.
Kumpikin kirja on leimallisesti vapaiden kaupunki-ihmisten tarina, vaikka Mäkilän kirjassa Helsinki vaihtuu nopsaan Tampereeksi, eli siinä selvä ero maalaisromantiikkagenrelle. Kaupunkiympäristö baareineen kuuluu kuvioon ihmisten kohtauspaikkana. Kohtauspaikkoja ovat myös työpaikat, joissa korostuvat eksentriset henkilöt. Henkilöiden lisäksi merkityksellisiä ovat eläimet: Mäkilän kirjassa kaverin koira, Lenneksellä löytökissa. Työn osuus ei ole näissä kirjoissa suuren suuri, vaikka taloustilanne huolettaa, etenkin Mäkilän Roosaa.
Ja näistä yhtäläisyyksistä eroihin.
Mäkilän kirjassa Seuraavana Tampere tunnelma on leppoisa päähenkilön Roosan erokriiseistä ja uuden kumppanin hamuamishalusta huolimatta. Kirjan komediallisuus kumartaa lempeän suuntaan, ja tyylilaji pyrkii pysymään realismin rajoissa. Päähenkilö on tavallisen oloinen, joten sivuhenkilöillä on särmää lisäävä rooli. Paluumuuttajan ympäristö Tampere virkistää, ja paikallisväri leviää vähän myös kieleen. Kirja ei hae eikä etsi muuta kuin on, eli kevyt viihtyvyys edellä homma etenee. Kirjalija on tekemässä sarjaa Se on moro, joten on paikallaan, että loppu jää kutkuttavasti auki.
Lenneksen Nainen, 35 läiskii reippaasti ylilyöntejä, ja näen sieluni silmin jo överin tv-komedian, jonkinlaisen hyper-extra-Aikuiset-sarjan. Päähenkilö Aavan tilannetajuttomuus ja rajattomuus piristävät – ja mikseipä samalla rasittavat. Päähenkilö vedetään rohkeasti äärirajoille! Mediatyö pomoineen keikkuvat nekin ihan uskottavuuden äärirajoilla, siinä on kerrassaan (kyynistä) hurttiutta. Yleensä kirjakiinnostukseni tyssää tuotemerkkien nimeämiseen, mutta ymmärrän, että tässä kirjassa se on the juttu. Niin on sekin, että pinnan alla porisee naiseuden tarkastelu: onko merkkilaukkujen ja meikkien takana järkeä vai ei; ollako jotain ihan yksin? Tykästyin Aavan kavereihin ja tapaan, miten heistä irtosi huumoria. Pidin kirjan nokkelasta sanailusta, mutta aika pitkä tämä romaani kyllä oli.
Naistenviikon yhdeksi kirjapariksi asetan kaksi perheasioihin liittyvää käännösromaania. Kummassakin kirjassa aikuinen lapsi tai lapset käsittelevät vanhempiensa eroa – on se sitten tapahtunut yli vuosikymmen sitten tai lähiaikoina. Elämän sotkuisuus luikertelee vanhemmista lapsiin. Toinen kirjoista edustaa tavallisen taattua proosaa, toinen outoudellaan hätkähdyttävää.
Claire Powell: Yhdessä pöydässä
Claire Powellin romaanissa vietetään perheaterioita ja -juhlia enemmän ja vähemmän jännitteisissä tunnelmissa. Kuusikymppiset Linda ja Gerry ovat eronneet 30 vuotta kestäneen liiton jälkeen, mutta pariskunta on peitellyt eroa kolmikymppisiltä lapsiltaan. Tytär Nicole suhtautuu kaikkeen kärjekkäästi ja äkkiväärästi, poika Jamie ei kiihkoile, mutta muhittelee tunteitaan. Jamieta lisäksi painostavat häät pitkäaikaisen tyttöystävän kanssa. Kaikki ovat käännekohdassa.
Minua kiinnostaa tässä romaanissa eritoten vanhempien ja aikuisten lasten suhteet. Moneen asiaan vaikuttavat luulot, eivät niinkään tosiasiat. Ja kummatkin muuttuvat pitkin matkaa.
”Toisinaan Gerry katsoo lapsiaan ja ajattelee: Mitä teidän elämäänne oikeastaan kuuluu? Mitä jätätte kertomatta minulle? Hän ei ole idiootti – hän tietää, että ihmisillä on julkinen minä ja yksityinen minä. (Hän jos joku sen tietää.)”
Huomaan, että minua askarruttaa etenkin Nicolen tolaltaan meno vanhempien eron vuoksi, mutta myös Jamien kykenemättömyys tunnistaa tai myöntää tunteitaan. Kaiken takana piilevät eri-ikäisten kasvukivut. Romaani on parhaimmillaan siinä, miten se kuvaa henkilöiden nykivää käytöstä ja vaikeutta sanottaa ja käsitellä tunnepuolen töytäisyjä. Jossain vaiheessa kirjassa on mielestäni pitkityksen makua, mutta lopputuloksena on silti psykologisesti kiinnostavaa henkilö- ja perhekuvausta lontoolaisesta elämänmenosta irlantilaissäväyksin.
•
Claire Powell: Yhdessä pöydässä, suomentanut Heli Naski, Atena 2023, 331 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Deborah Levy: Kuumaa maitoa
Tässäpä nyrjähtänyttä proosaa perheestä, etenkin aikuisen lapsen suhteesta vanhempiinsa! Jo aiemmat kokemukset englantilaisen Deborah Levyn tuotannosta ovat vakuuttaneet kerrontataidosta. Esimerkiksi Uiden kotiin -romaanissa ihmettelin väreilevän jännitteistä tunnelmaa, mutta tässä se viedään ääriin. Atmosfääri on toisaalta hyvin epätodellinen, toisaalta outouksineen lumoava. Milloinkaan ei voi etukäteen arvata käänteitä tai henkilöiden sanomisia ja reaktioita.
Kirjan henkilöitä ei voi sanoa erityisen sympaattisiksi, ja se on osa viehätystä. Sofia (eri henkilöt vääntävät etunimeä eri muotoon) on 25-vuotias antropologian väitöskirjan väsääjä, aiheena kulttuurinen muisti. Hän ei ole nähnyt kreikkalaista isäänsä 11 vuoteen. Minäkertoja-Sofia on omalaatuisen, luulosairaan Rosa-äitinsä kahlitsema. Huoltosuhde on vinksahtanut, koska liikuntarajoitteinen äiti hyötykäyttää tytärtään, ja tytär tarkkailee äitiään atropologin tavoin. Ja muutenkin:
”Äitiäni kohtaan tuntemani rakkaus on kuin kirves. Se viiltää todella syviä haavoja.”
Romaanin tapahtumat on sijoitettu espanjalaisen klinikan tienoille – hiekkaisen aavikon ja meduusoja vilisevän meren väliin. Kirjassa vilisee vinksahtaneita tilanteita ja suhteita. Yksi sellainen on Sofian suhde saksalaisen Ingridin kanssa, myös rannan uimavalvoja Juan lisää eroottista virettä. Romaanin tunnemaailmaan kietoutuvat halu, rakkaus, viha, yksinäisyys – ja mitä vielä – eri sävyineen.
Ja sitten yhtäkkiä Sofia lentää Ateenaan tapaamaan isäänsä, mikä lisää kirjan suhde- ja symbolikierroksia:
”Tässä minä olen Medusan synnyinseudulla – olennon, jonka myrkky ja raivo jättivät arpia ruumiiseeni.”
Mitä kaikkea symboliikkaa lieneekään kirja syönyt! Paljon, ainakin ihoa polttavat meduusat. Romaanin alun moton takaa löytyy feministiguru Hèlène Cixous ja teoksensa Meduusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia. Sofia kuvataa ulkoisesti jopa jonkinlaiseksi Medusaksi: mustat kiharat voi nähdä lonkeroina, ja yhdessä kirjan kohdassa Sofia kasaa päähänsä kalan sisälmyksiä hoitaakseen ulvovan koiran tapauksen. Kyllä. Mutta kenen katse voi muuttaa kiveksi niin kuin antiikin Medusan katse tekee? Kirjan loppukappaleet saavat aikaan kylmät väreet.
Kuumaa maitoa on romaani, jota ei voi selittää, se täytyy kokea. Kun kirjassa ajokortiton Sofia alkaa ajaa autoa, Rosan ohje on, että se onnistuu kyllä, koska tytär osaa käyttää kahvikonetta. Olkoon tämä logiikka täkynä tähän häiritsevään ja siksi erittäin kiintoisaan kirjaan.
Vuosikymmeniä tv-uutisankkuri Arvi Lind toivotti hyvää iltaa, olivatpa uutiset hyviä tai huonoja. Laman vyöryessa 1990-luvulla ne olivat lähinnä huonoja: talous romahti, työttömyys kasvoi, säästötoimen kiristyivät. Silloin ei tosiasiaa koristeltu sanalla ”sopeutus”.
Uutiset välittävät isoa kuvaa, mutta Milla van Plato vie yksilötasolle romaanissaan Hyvää iltaa (WSOY 2023) – ja sehän tehoaa. Päähenkilön Maijan lapsuus lamaantuu vanhempien eroon, isästä vieraantumiseen ja yksin pärjäämiseen äidin ollessa velkakierteessä ja kaiken aikaa töissä. Koulussa opettajat ovat pakkolomalla ja oppimateriaaleja kierrätetään tehtävävastauksineen.
Maijan lapsuuteen merkitystä antaa paras ystävä Emilia ja yhteinen fanituksen kohde bändi Roxette. Aina välillä kodin ja elämän autius iskee Maijaan niin, että hän soittaa vaiteliaita puheluja entiselle naapurinrouvalle Ailille. Siitä syntyy pelastusrengas kummallekin: lapsena Maijalle, vanhana Ailille, sillä yhteys säilyy Maijan aikuisuuteen ja Ailin muistisairauteen saakka.
•
Romaanissa vuorottelevat 1990-luku ja nykyhetki. Maija on opiskellut kätilöksi, tekee säästöjen kurittamassa terveydenhuollossa pitkää, pienipalkkaista vuorotyötä vailla toivoa vakituisesta virasta. Ja tästä kehkeytyy romaanin merkityksellisin puoli. Romaani kertoo yhteiskunnastamme perustasta, henkilöstä, joka kasvoi laman lapsena, jatkoi elintärkeään mutta pienipalkkaiseen hoitotyöhön, jonka toimintamahdollisuuksia ja työntekijöiden jaksamista kaventavat jatkuvat, poliittisiin päätöksiin perustuvat tehostamistoimet.
Romaani pystyy näyttämään lama-säästö-Suomen yksiövaikutukset. Tätä on välillä jopa kuristavaa lukea, kun samalla kuulen uutisia uuden hallituksen ohjelmasta, sen säästö-, työ- ja sote-linjauksista.
•
Ihan kaikki ei ole sulanut kaunokirjallisuudeksi, sillä jonkin verran kerronnassa on tiedonvälitykseltä maistuvia yksityiskohtia. Yhtä kaikki: Maijan henkilö on kiinnostavasti kuvattu. Koulunkäynti, ystävyys, yksinäisyys ja kaikki sälä lapsuudesta aikuisuuteen kivistävät. Ympäristön merkitys välittyy hienosti kuten yleistykset Espoosta espoolaiselle, joka ei täytä mielikuvia westendiläisyydestä. Kaikesta seuraa Maijaa aikuisuuteen tietty kiinnittymättömyys, ja se tavoitetaan tekstissä hyvin.
Maijan heijastuspintoina näkyvät lapsuusystävät Emilia ja Kirsikka, joiden kehitys äärilaidoilla kuvittavat eriarvoisuutta, sitä, josta tutkimukset kertovat sosio-ekonomisesta taustasta. Erityisen kiinnostava henkilö on aikuis-vanhusystävä-Aili, kansankynttilä, jolla on kokemuksen kartuttamaa tietoa ja tunnetta sekä halua vaikuttaa. Aili yhä vain jatkaa mielipidekirjoitusten rustaamista presidentti Koivistolle.
•
Hyvää iltaa loksahtaa realistiseen perinteeseen, sen modernin kansankuvauksen linjaan. Se näyttää ja herättelee. Nurjia seurauksia ei pehmitellä, ei paisutella, eikä tulevaisuuden toiveita revitellä. Saan ehkä loppupuolella kuitenkin toivon kulmasta kiinni.
Kuuntelin kirjan. Koska olen ytimiltäni lukija, epäilen aina, että joitain tasoja tippuu kuuntelussa pois. Joka tapauksessa arvostan Hyvää iltaa –romaanin tarttumista laman seurannaisvaikutuksiin. Suosittelen kirjaa uusille ministereille ja kaikille, joita kiinnostavat talouspolitiikan seuraamukset tavalliselle kansalle. Eli kaikille.
•
Milla von Plato: Hyvää iltaa, WSOY 2023, äänikirjana 5 tuntia 26 minuuttia, lukijana Anni Kajos. Kuuntelin BookBeatissa.
Tommi Melender leikittelee kaunokirjallisuuden keinoin romaanissa Aurum (WSOY 2023), ja minä lähden leikkiin mukaan. Tämä kuviteltu sukuromaani on möyhentänyt mieskaanonkirjallisuutta. Melender tiivistää idean kirjan loppusanoissa: ”Se on eräänlainen koe. Laitoin suuren joukon tekstejä tehosekoittimeen ja painoin käynnistysnappia.”
Tuloksena on pitkää proosaa kokkolalaisen suvun suuntauksista kansallismielisyydestä ekoaatteeseen, romaanin alaotsikon viitoittamana: Romaani todellista Suomea muistuttavasta kuvitteellisesta Suomesta. Itsenäisyyden ajan alun poliittiset virtaukset, taidetavoitteet ja sota kuvitellaan Olavi Usvasalmen elämäntarinana. Hänen poikansa Pertti Usvasalmi puolestaan joutuu taisteluihin koulussa ja myöhemmin ekorintamassa.
”Ne päätyi eri paikkoihin kuin mihin kuvitteli menevänsä, ne ajatteli suuria ajatuksia, mutta teki pieniä tekoja, ne odotti elämältään paljon, mutta elämä löi niitä nyrkillä naamaan.”
•
Romaani jallittaa seuraamaan juonta ja henkilöitä, eli Melenderin konstruktio pelaa pinnalta perinteikkäillä keinoilla. Kokonaisuus viihdyttää vähentämättä välkkyyttä, mikä sisältyy rakenteeseen, teemoihin ja ilmaisun elävyyteen ja ilkikurisuuteen. Henkilöiden herkullisuus ja tapahtumien tarkka ilmaisutapa naurattaa välillä ääneen. Ja tekstistä voi bongailla kirjallisia viittauksia ja tosikirjailijoita peitenimin siinä kuin yhteiskunnallisia virtauksiakin – kaiken seassa satiirisia pistoja.
Tämä on fiktiota moneen taipuvalla kierteellä. Kehyksenä toimii kirjailija Uuku Usvasalmi ja sisuksena hänen romaaninsa Olavista ja Pertistä. Uukun kirja on kustantajan tilaus ja vastaisku Uukun enon tarkoitushakuisen kansallismieliselle sukutarinalle. Uukun romaani osoittautuu menestykseksi, vaikkei se vastaa nykykirjamarkkinoita, koska kerronta pomppii ajasta toiseen ja siten se on äänkirjaksi haastava. Kyllä, se on kirja-alakritiikkiä, jota on monessa muussakin romaanin kirjallisuutta koskevassa kohdassa.
”Pidin pääni. Selitin Iina Linnulle [kustannustoimittaja], että Aurumin kerronnan on ilmennettävä vaarini ja isovaarini yleisimpiä elämänkuvioita. He eivät olleet suoran tien kulkijoita, vaikka kuvittelivat olevansa. He päätyivät useimmiten eri paikkoihin kuin mihin olivat menossa, ja toisinaan he eivät päätyneet mihinkään, vaan haahuilivat itsensä eksyksiin.”
Agendana on siirtyä sankaritarinoista särkymävaarassa sinnittelevien arkisiin aherruksiin, erheisiin ja päähänpistoihin. Samalla puretaan (miehistä) (väki)valtaa, esimerkiksi romaanin voimahahmoja ovat matriarkka Siiri ja sukupuoleltaan ja seksuaalisuudeltaan liukuva Uuku.
•
Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön – ja hyvin kestän, jopa innostun. Kenties tällaisen kokeen voi kuitenkin tehdä vain kerran, että siitä valmistuu kultaa, aurumia. Melenderin kerronnallinen tehosekoitin on nyt tuottanut sulavaa proosaa maukkain sattumin.
•
Tommi Melender: Aurum, WSOY 2023, 441 sivua. Lainasin kirjastosta.
Juhani Ahon monet kirjat kuuluvat kotimaisen kirjallisuuden perustaan. Ahon tyyli kehittyi realismista moderniin siten, että esimerkiksi Papin rouvaa (1893) on pidetty suomalaisen psykologisen romaanitaiteen klassikkona. Siitä syystä se valikoitui kirjaksi, jonka muokkasin selkokielelle. Selkoversio ilmestyi juuri.
Yli sata vuotta vanhoista Ahon teoksista elävimpiä ovat romaanit, joissa kerrotaan tunteista. Papin tytär (1885) kertoo nuoresta Ellistä, joka rakastuu pappi-isänsä vieraaseen, nuoreen ylioppilaaseen Olaviin. Olavi pistäytyy kotipappilassa lyhyesti, mutta Elli jää haikailemaan hänen peräänsä. Äidin ohjeen mukaan Elli avioituu kuitenkin kömpelön papin Mikko Aarnion kanssa.
Tämä selitetään Papin rouvassa ytimekkäästi, joten lukija pääsee heti kiinni Ellin elämäntilanteeseen. Elli ja Aarnio asuvat syrjäisessä pappilassa, jonne Olavi saapuu vieraaksi keskellä kesää. Romaani paneutuu Ellin kuusi vuotta jatkuneeseen kaipuuseen.
”Elli säikähti ajatuksiaan:
– Hän oli minun ensimmäinen rakkauteni
ja ensimmäinen suuri pettymykseni.
Ja tänne hän tulee jo tänä iltana!”
*
Elli ja Olavi keikkuvat kielletyn rakkauden kynnyksellä, ja lukija saa jännittää, ylittävätkö he sen ja mitä heille tapahtuu. Papin rouva käy läpi ällistyttävän elävästi Ellin ja Olavin ajatuksia ja tunteita. Kummankin patoutunut rakkauden kaipuu saa aikaan heissä mielensisäistä levottomuutta: he arvailevat, tulkitsevat ja selittävät pään sisässä itseään ja toisiaan. Lukija pääsee seuraamaan, miten lähellä tai kaukana toisiaan heidän oletuksensa ja odotuksensa ovat.
Romaanin hieno henkilökuvaus innostaa lukijaa tulkitsemaan, minkälaisia ihmisiä Elli ja Olavi ovat ja miksi. Ristiriitaisuus tekee heistä mielenkiintoisia. Ehkä he jopa ärsyttävät, mikä vain lisää kiinnostavuutta. Vaikka Mikko Aarnio jää sivuosaan, hänkin on herkullinen hahmo. Henkilöiden lisäksi romaani tarjoaa tulkittavaa muun muassa sukupuolirooleista, moraaliodotuksista ja tunteiden käsittelystä.
*
Ahon proosakielen koukeroisuus tekee alkuperäisestä Papin rouvasta monelle raskasta luettavaa. Kielen muutokset selkeäksi, helpoksi suomeksi palvelevat lukijaa: tarinan tavoittaa kaikkine tunnevaihteluineen. Selkoversio vie romaanin ytimeen, sillä tilanteet, henkilöt ja tunnelmat säilyvät ennallaan.
Olen mukauttanut jo useita kirjoja selkokielelle, mutta Papin rouvassa tein poikkeuksellisen ratkaisun. Vaikka alkuperäinen kirja on lyhentynyt ratkaisevasti ja kieli noudattaa perusselkokieltä pienin haastavan selkokielen maustein, olen säilyttänyt alkuperäisen kirjan lukujaon. Olen tosin otsikoinut luvut. Lukurakenne tukee romaanin teemakuljetusta. Lisäksi se tarjoaa tarkastelukulman lukijoille, jotka kenties lukevat rinnakkain alkuperäistä ja selkoversiota.
*
En epäile yhtään Papin rouvan kiinnostavuutta tässä ajassa ja selkomuodossa. Nuoria ja aikuisia kiinnostavat ihmissuhteet, tulkinnat ystävyydestä ja rakkaudesta, moraalikysymykset sekä rakkaussuhteiden esteet ja ongelmat. Niistä Juhani Aho tarjoaa Papin rouvassa pureskeltavaa.
Kolmihenkinen virtuaalilukupiirimme valitsi kesän alkuun kaksi kirjaa. Tavoitteenamme on (myös kirjastovarausruuhkan vuoksi) lukea ns. vanhoja kirjoja uutuuksien ohella. Vuonna 1996 Aki Kaurismäki nimesi Finlandia-voittajaksi Irja Ranen historiallisen romaanin Naurava neitsyt (WSOY 1996). Siitä meillä ei ollut mitään muistikuvaa, joten otimme romaanin lukuvuoroon. Uutukaisista meitä kiinnosti Kati Tervon kasvutarina Tyttö joka olin (Otava 2023).
Irja Rane: Naurava neitsyt
Romaani jakautuu kolmen kertojan osuuksiin saksalaisessa ympäristössä. Laajin on romaanin aloittava ”Nahkurilesken kertomus”. Siinä keskiajalle harvinaisen itsellinen ammatinharjoittajanainen Lydia kertoo oikeuspöytäkirjoissa, miten hän pelasti hukkuvan miehen, Johanneksen, ja miten mies vaikutti kertojan elämään sekä aluetta hallitsevan aatelisen kirkkomaalausprojektiin. Oman sävyn kertomukseen tuo, että se on puolustuspuhe. Toisen kertomuksen sepittelee päiväkirjaansa hapan sihteeri Bartolomeus kutakuinkin samoista ajoista mutta tyystin eri näkökulmasta. Kolmannessa kertomuksessa hypätään monta sataa vuotta eteenpäin kirjeisiin, jotka on kirjoittanut natsien vallannousun aikaan rehtori-pastori Klein.
Kertomuksia yhdistää kirkkomaalaus neitsyt Mariasta: kahdessa ensimmäisessä se on syntymässä, viimeisessä se näyttäytyy joltain raunioituneen menneen maailman jäänteeltä hulluksi tulleessa maailmassa Kleinille, joka on menettänyt uskonsa mutta hyväksyy elämän hyvän ja pahan sekä löytää hitusen toivoa.
Kolmihenkinen kirjapiirimme koki alun lähtevän tahmeasti liikkeelle. Taru vielä jatkaa kirjan lukemista Lydian tarinan jälkeen, mutta Johanna ja minä jo hämmästelimme kirjan jälkimakua: vaikka välillä lukeminen oli suorittamista, tunne kirjan tarinoista paranee koko ajan. Taidokas kokonaisuus.
Pidimme kielen rytmistä, vanhan tyylin taituroinnista eri kertojien äänin. Toisaalta hämmennyimme, koska emme tavoita, mistä kirjassa on kyse, vaikka se tarjoaa näkymiä ajasta, uskosta, ihmisestä ja taiteesta. Otamme kirjan annettuna, kirjailijan näkemyksenä ja näkökulmiensa hallitsijana. Tähän sopii lainaus sihteeri Bartolomeukselta: ”Olen kuin olen. En minä eikä maailma setvimisestä parane.”
Jos edellisessä lukukirjassamme neitsyt nauroi, Kati Tervon romaanissa Tyttö joka olin neitsyt pinnisteli neitsyydestään, muttei häntä juuri seurustelusuhteissaan naurattanut. Kyse on kirvelevästä 1970-luvun kasvukertomuksesta. BookBeatissa kirja luokitellaan elämäkerraksi, Helmet-kirjastossa se on omaelämäkerrallinen romaani, autofiktio.
Tervon kirja rakentuu nuoren tytön päiväkirjatyyppisestä tekstistä, jonka kieli on toteavaa. Karu ilmaisu on suhteessa ilmapiiriin ja tapahtumiin. Silti ilmaisut voivat muuttua symboliksi kuten tuntemukset ensimmäisistä rintaliiveistä: ”Kasvaminen nipisteli ja kolotti, kauhistutti, silti halusin sitä.”
Huomio ei silti ole niinkään sinänsä hallitussa kielessä eikä rakenteessa vaan kasvukipujen syissä ja seurauksissa. Kodin ilmapiiri vetää tytön omille teilleen, eikä koulu tarjoa kohottavia kokemuksia, joten kaveripiirissä tapahtuu tärkein. Ja pojat, miehet! Kertojatyttö siirtyy ikävistä suhteista toisiin, joutuu murjovaan elämäntilanteeseen mutta pääsee irti ja uuteen alkuun.
Kolmihenkinen kirjapiirimme oli kovin samanmielinen: ajankuva välittyy, nuoren maailman tavoitehämäryys ja epävarmuus myös. Emme erityisesti hullaantuneet, mutta jokainen halusi ilman epäilyjä lukea kirjan loppuun. Keskustelimme myös siitä, miten ja millä perustein luomme mielikuvia ihmisistä ja miten ne voivat muuttua – esimerkiksi kirjat voivat niin tehdä.
•
Kati Tervo: Tyttö, joka olin, Otava 2023, 111 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Pierre Lemaitren tuotannon uusin suomennos Loistavat vuodet (Minerva 2023) aloittaa trilogian, ja ensimmäisen osan jälkeen jää nälkä selvittää jatkoa. Se johtuu kirjailijan tarinoinnin taidoista.
Ensimmäinen kosketukseni Lemaitren tuotantoon oli jysäyttävä romaani Näkemiin taivaassa (jatko-osineen), ja kuinka ollakaan uutukaisessa on oleellinen kytkös siihen. Loistavat vuodet on kuitenkin kirja, josta en voi paljastaa paljoakaan. Polveileva juoni sisältää sellaista, että kukin lukija ansaitsee ahaa-elämykset itse.
Romaanissa yhdistelee genrejä: se on ainakin perhetarina, rikoskertomus, poliittinen trilleri ja historiallinen romaani. Lisäksi kirjaa voi kuvata viihdyttäväksi lukuromaaniksi, koska se on runsas, henkilövetoinen ja moninaisia käänteitä sisältävä. Lemaitren romaanit ja dekkarit (mm. nimisarja) eivät kaihda julmuuksien yksityiskohtien kuvausta, sama pätee nytkin, mutta kirjassa on myös viistoa huumoria ja ilkikurisuutta.
•
Kerron lukuvinkiksi romaanin kehyksen. Toinen maailmansota on takana, ja Pelletieren perhe elää Beirutissa. Vanhemmat Louise ja Angéle saavat toimeentulonsa saippuatehtaasta, mutta aikuiset tai aikuistuvat lapset hakevat elämälleen suuntaa. Saamaton Jean alias Pullero lähtee etsimään uraa Pariisista vaimonsa Geneviéven kanssa. Pariisissa muka opiskelee veli François, ja sinne karkaa myös nuorin sisaruksista, 18-vuotias Héléne. Étienne matkaa muukalaislegionalaisrakastettunsa perään Saigoniin. Jokainen lapsi luulee salaavansa sumutuksiaan mutta yleensä huonolla menestyksellä. Tosin Jean tekee salassa pahojaan ja paljastuu vain vaimolleen, joka sivumennen sanoen kuvataan ensiluokkaisen sietämättömäksi.
Kiehtova Beirut jää melko pieneen rooliin, mutta elämä sotaisassa Vietnamissa saa paljon tilaa Pariisin ohella. Ympäristö ja tunnelmat välittyvät hienosti. Kaikkiaan Lemaitre osaa kuvata sattumuksia, sattumia, yhteyksiä, salaisuuksia ja tragedioita. Minua hämmästyttää taito kertoa karkein mutta elävin yksityiskohdin henkilöistä: henkilökuvaus ei ole syvää mutta hyvää, hykerryttävää. Lemaitren henkilöt eivät ole mustavalkoisia vaan suttuisia ja hämäriä käytökseltään ja toimiltaan. Siitähän syntyy kutkuttavaa proosajälkeä.
Kirja tarjoaa ajankuvaa, ja siinä välähtää journalismin, talouden ja politiikan kaksinaamaisuutta. Ne välittyvät Pelletieren perheenjäsenten toilailujen tasolta. Toimii.
•
Pierre Lemaitre: Loistavat vuodet. Osa 1 – Suuri maailma, suomentanut Susanna Tuomi-Giddings, Minerva 2023, 408 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Ranskalainen Éduard Louis keskusteli Helsinki Litissä Pajtim Statovcin kanssa köyhyydestä ja luokasta. Louis ihmetteli yhden suomalaisen toteamusta, ettei meillä ole luokkaeroja ja tähdensi, että joku pienipalkkainen siivoaa hänen hotellihuoneensa ja tekee hampurilaisteriansa. Näin keskustelu vei kohti sitä, mitä Louis kirjoissaan kutsuu luokkaväkivallaksi. Se on saanut kirjailijan kirjoittamaan – mutta:
”Kirjoitan, koska toisinaan kaiketi kadun, toisinaan kadun sitä, että etäännyin menneisyydestä, toisinaan epäilen, onko ponnisteluistani sittenkään ollut mitään hyötyä.”
Helsinki Lit -keskustelun keskiössä oli uutuuskirja Muutos: metodi (Tammi 2023). Autofiktio ei yllätä juonellaan, ja se on kirjailijan tarkoitus. Hän kuvaa kirjoissaan aina perhettään ja menneisyyttään: kukin kirja tuo niihin uuden näkökulman. Nyt kirjailija pureutuu häpeään köyhästä, sivistymättömästä ja väkivaltaisesta perhetaustasta ja riuhtaisusta siitä irti muuttuen muuksi. Siis kostosta.
”Yksi kysymys asettui elämäni ytimeen, se hallitsi ajatteluani, ja mietin sitä yksin ollessani: miten ja millä keinoin saisin revanssin?”
•
Kirjan kerronta vaihtelee. Pääosin teksti etenee puhutellen isää, mutta välissä on muunkinlaisia tekstilajeja. Louis kuvaa melko kronologisesti lukiovuosiaan ja yliopisto-opiskeluaikojaan, jotka jo sinänsä irtiotto kodista ja vanhemmista, mutta kronologia on vain kehys sille, miten kirjoittaja katsoo taaksepäin tekoja, toimia, syitä ja seurauksia. Hän ruotii itseään, näkee samanaikaisesti sisältä ja ulkoa päin. Säälimätöntä menoa tähtäimenä päihittää muut.
”En tiedä päteekö tämä muihin, mutta kun minun muutosprosessini alkoi, siitä tuli enemmän kuin tietoista pyrkimystä, siitä tuli pakkomielle.”
Muutosprosessiin kuuluu porvariston tavoille oppiminen, ja se onnistuu lukioaikaisen ystävän Elenan ja hänen perheensä avulla. Kiinteä ysävyyssymbioosi on pohja muulle muutokselle, johon kuuluu myös nimen muuttaminen. Elena jää taakse, kun Eddysta Éduardiksi muovautunut nuori mies liukenee Pariisiin ja ökyhomopiireihin. Pyrkyriksikin voisi muodonmuuttajaa ajatella, toisaalta voisi ihmetellä, miten hän soluttautui suihkuseurapiireihin hyväksikäytetyksi tai hyväksikäyttäjäksi – tulkinnat jäävät lukijalle.
•
Kaikkea kokemaansa kirjan kertoja kantaa kuitenkin mukanaan. Kirjoissaan Louis jakaa sen kanssani ja kirja kirjalta saa seuraamaan vaiheitaan terävänä tarkastelijana. Onko tässä kirjassa opetus? Kirjoittajan kosto ja muutos – tuottavatko ne etsijälleen onnen?
”Pakkasin laukkuni ja lähdin, koska yhtäkkiä en sietänyt unelmaelämääni, kirjailijaelämääni, olin kuvitellut että se oli ihanaa, eikä se ollutkaan, kannoin kaunaa elämälle, koska se oli pettänyt minut ja huijannut minua, koska se oli tarjonnut sitä mitä oli saanut minut toivomaan.”
Anne Vuori-Kemilän kolmas romaani Maahan viilletty raja (Karisto 2023) kertoo äidistä ja tyttärestä mutta samalla myös pohjoisten merenrantakaupunkien työläishistoriasta vuodesta 1907 vuoteen 1960. Yhdistelmä toimii ja saa eläytymään ankariin elinoloihin.
Romaanin alussa Reeta jää orvoksi huutolaiseksi, mutta lapsuus jätetään jäytämään ja viedään lukija nopeasti itsellisen nuoren naisen elämään. Reetan lemmenseikkailuista seuraa raskauksia, yhdestä niistä tytär Signe. Reeta antaa tytön kasvatiksi tytön isälle Toivolle ja tämän vaimolle Elmille mutta vaatii avioiduttuaan tytön takaisin. Äidin ja tyttären väliin viiltyy varhaisvuosien eron seurauksena raja, joka vaikuttaa Reetan Signen vartuttua ylittämättömältä. Signe alkaa elää omaa työläiselämäänsä ja karttaa Reetaa.
Reeta ja Signe vuorottelevat romaanissa minäkertojina, ja mukana on myös joitain kirjeitä. Näin pääsen tutustumaan kummankin päähenkilön ajattelu- ja toimintatapaan suhteessa toisiinsa ja muihin henkilöihin. Jääräpäisyys ja jyrkkyys näkyvät ulospäin, ja sisällä vellovat tunteet, joita ei siihen aikaan eikä siinä ympäristössä ääneen avattu. Kumpikin peittelee itseltään ja toisilta lapsuuden säröjä. Siitä sikiää rakastamisen vaikeus. Signe sanoittaa sen:
”Silti ei tämä minussa asetu – sisuksia nakertava huoli ja ajatusten takana kiertyvä pelko. Niin on menneisyys minuun merkkinsä jättänyt.”
•
Vuori-Kemilä tekee päähenkilöistään eläviä puutteineen ja pyrkimyksineen. Eivät elämä ja teot kerro heistä aina hyvää ja kaunista, mutta juuri siksi henkilöt vetävät puoleensa. Sivuhenkilöt vaikuttavat kokonaisuuteen suuresti, sillä heistä pääsen heijastelemaan päähenkilöiden vaikutuksia. Esimerkiksi kasvattivanhempien pidätelty rakkaus raastaa, ja ystävyys- ja rakkaussuhteiden hellät hetket ja kipeät kuprut koskettavat. En löydä kuvaukselle parempaa luonnehdintaa kuin elämänmakuinen.
Kronologiseen romaaniin poimitaan tiettyjä vuosia ja jätetään väliin aukkoja. Se antaa kerrontaan ilmaa. Kielen havainnollisuus miellyttää. Hienosti vaihtelevat pelkistetyt kuvaukset ja sujuva puhekielinen dialogi sekä sävykäs ilmaisu.
”Sillä tavoin surut kulkevat eri suuntiin ja toisin askelin; kiirehtien, hiipien, painavina, painottomina. Silti risteävät joissain kohdissa, silmien vilkaisussa, huokauksessa, hätäisessä sanassa. Osuvat päällekkäin ja samaan kohtaan, pudottavat kiven lammen syliin, kieppuvat kuivuneina lehtinä pihatien poikki ja tulvehtivat ojanreunan yli pirttiin ja kamariin. Palavat puiden latvoissa kasvojen soikioiksi.”
•
Naiset ovat viime vuosina nousseet sotakirjojen kärkeen, ja samaan joukkoon sopii kotirintaman Signe Kemistä. Kirja näyttää kaksinaismoralistisen ja sukupuolittuneen suhtautumisen saksalaisiin: miehet tekevät hyväksyttyjä afääreja mutta naisten suhteet saksalaisiin tuomitaan. Signe saa stigman ja äpärähäpeän – samalla hän luulee olevansa erilainen kuin aikanaan huoraleiman kokenut äitinsä: ”Muuta olen kuin synnyttäjäni, toinen ihminen ja täydellisesti toisenlainen.” Lukija sen sijaan näkee paljonkin yhtymäkohtia tyttären ja äidin kohtaloissa.
Puuteollisuus ja satamatyö olivat Kemissä ja Haukiputaalla elinehtoja, ja niistä Maahan viilletty raja kertoo sellaista, mitä en ole ennen lukenut. Pienipalkkaisiin lastaustöihin valitaan työntekijät nokkimisjärjestyksen mukaan, työmatka tehdään keikkuvalla paatilla ja laivan ahtaissa työoloissa pinotaan hengen uhalla raskaita lautoja – vakuuttavaa työn ja työläisyyden kuvausta. Ja näyttäytyyhän sekin, miten raskas työ vaatii raskaat huvit. Punaisesta Kemistä haistan työläisnaisten hien ja viinan katkun. Ja naisasia lävistää kerrontaa:
”’Missä ukot on?’ suhahdan Inkerille kysymyksen. ’Älä nyt hulluja puhu. Ei kai ne akkojen hommiin ala tai meikäläisten huonommille tienesteille. Ne on föörmanneja, täkmanneja, tarakantekijöitä tai vinssinkäyttäjiä. Ja tiivinä sellaset jotka ei kelpaa muuhun.’”
•
Maahan viilletty raja perustuu tosielämään, ja siitä kirjailijan taitavasti ilmaisemat täyteaineet tekevät kaunokirjallisuutta. Toistan vielä, että Anne Vuori-Kemilä saa henkilönsä ja historian elämään. Tarkka psykologinen ote vaatii seuraamaan Reetaa ja Signeä, myötäelämään ja liikuttumaan.
”Tuijotamme samaan suuntaan molemmat, ojaa joka puskee uomaansa ryteikköjen ja joutomaiden keskelle. Sellaisen maiseman läpi meidänkin olisi selviydyttävä.”
•
Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja, Karisto 2023, 332 sivua. Sain kirjan kirjailijalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 