Dante Lehtisen romaanissa Rakkaus ei kuole vaikka annoin sille kourallisen unilääkkeitä (Otava 2024) möyhennetään käsitystä, jossa rakkaus ja kärsimys kaltoinkohteluineen kuuluvat yhteen. Kombon aineksiin saadaan mallia populaarikulttuurista: biiseistä ja elokuvista. Tällainen käsitys voi muuttua – ainakin jo joutuu intersektionaalisen feminismin kyllästämän koston kohteeksi. Nyt kyllä pelkistän rajusti, korjattakoon:
”Minä yritän muistaa, että minun tarinani ei ole kertomus siitä, kuinka feminismi menee liian pitkälle. Se on kertomus siitä, kuinka se ei ole mennyt vielä tarpeeksi.”
Romaani alkaa siitä, kun kustannustoimittaja-kertoja tahtoo tyhjään elämäänsä rakkauden. Tunne saa aikaan ison, mustakarvaisen kissatyyppisen hahamon nimeltä Rakkaus, joka muuttaa kertojan luo. Otus kannustaa ja riehuu, välillä usuttaa itsemurhaan – eli levittää romanttisen rakkauden övereitä. Kertoja rohkaistuu lähestymään ihastustaan, Häntä, joka tekee työharjoittelua samassa kustantamossa.
Suhde syttyy, pidetään salassa, loppuu, alkaa uudelleen ja saa rajun käänteen. Tästä romaanista ei voi lausua halaistua sanaa tuomatta esille käännettä, joka käynnistyy puolen välin jälkeen. Joten sananen siitä.
Romaanin voi lukea ainakin kahdella tavalla. 1) Voi antautua kertojan totuudelle. Hän on kiltti, herkkä henkilö, joka rakkaudelleen antaa kaiken periksi, jopa rakastaa silloinkin, kun rakas manipuloi surutta ja kostaa urakateuden vuoksi vaikka naamioi koston hyväksikäyttävien valtarakenteiden puruksi. 2) Minäkertojan luotettavuutta saa pohtia: hänhän kertoo nyt oman totuutensa, joten manipuloiko hän minua ja saa puolelleen valikoiden asiat edukseen?
•
Romaanin vetävä kerronta koukuttaa. Se vetoaa tehokkaasti empatiakeskukseen, sillä selkeä, tunteita ja keskusteluja kuvaileva tyyli tallentaa tilanteita havainnollisesti. Lukijalle tarjotaan välineet muodostaa käsityksiä henkilöistä ja tapahtumista ensin hiljakseen, sittemmin yhä kiihtyvämmällä kierteellä. Jottei sisältö typistyisi ”vain” yhdeksi erittäin epäonniseksi, psyykeä kuormittavaksi suhdekuvaukseksi, Rakkaus-otuksen surrealistisuus laventaa sitä.
Lukijaa pyöritellään nuorehkon, akateemisen väestön woke-tervassa ja -höyhenissä. Neljännen jne. aallon feminismi toivotetaan tervetulleeksi. Hyvä niin, ja hyvää siinä näkee myös kertoja, ja miksi ei näkisi. Kuitenkin romaani kuvaa konsteja, joissa hyvä kääntyy hyväksikäytöksi. Asian ahdistavuus välittyy monella tavoin: lukija voi ahdistua kertojan ahdingosta tai kertojan näkökulmasta tai ylipäätään tilanteista, joissa on sana sanaa vastaan tai mahdollisuuksista käyttää ilkeästi omiin tarkoituksiin meetoo-tyyppisiä hyökkäyksiä.
•
Romaanissa riemastuttavat kustannusala- ja ajankuvaheitot, sujuva kerronta ja aiheen vyörytys. Ja Rakkaus-otus, joka kummasti katoaa ja sittemmin piileksii. Mietittävää jää. Valitettavasti romaania pitkitetään, etenkin lopun (melkein kuudesosa kirjasta) painajaiset ja muut vuodatukset vaikuttavat venytetyiltä, kun kaiken aiemman päälle lisätään yksityiskohtia sukupuoli- ja valtarakenteisiin, lööppi- ja somejulkisuuteen ja keinoihin pilata ihmisen maine. Ja romaanin Rumi-runouden sitaatit selitetään puhki.
•
Dante Lehtinen: Rakkaus ei kuole vaikka annoin sille kourallisen unilääkkeitä, Otava 2024, 12 tuntia, 2 minuuttia äänikirjana, lukijana Emil Johansson. Kuuntelin BookBeatissa.
Sanna-Leena Knuuttila on kirjailija, joka kirjoittaa historiallisia romaaneita selkokielellä. Kolme kirjaa on ilmestynyt sota-ajan Suomesta, nyt on aihevuorossa suomalaisten siirtolaisvirta Amerikkaan 1900-alussa.
Toisen maan tyttäret (Reuna 2024) kertoo Mirjasta, joka muuttaa työn perässä Amerikkaan miehensä Niilon kanssa. Monen suomalaismiehen tapaan Niilo saa vaarallisen työn kaivoksesta, ja Mirja raataa pyykin pesijänä. Suunnitelmat yhteisestä elävät murskautuvat ja Mirja aloittaa yksin uuden elämän New Yorkissa.
Knuuttilan romaanin realismia tukee muutama valokuva, jotka tukevat kirjan aitoa tunnelmaa. Selkokieleen sopivasti kerronta on tavallaan karua ja toteavaa. Se vie selkeästi eteenpäin juonta ja Mirjan kokemuksia. Mukaan mahtuu havaintoja tunteista ja ihmisistä eri elämäntilanteissa. Hyvin tulevat esille amerikkalaisten työnantajien ja ulkomaalaisten palkollisten erot.
Romaanin kieli etenee hyvällä perusselkokielellä, joten kirja sopii monille selkolukijoille. Kirjan alussa taustoitetaan siirtolaisuutta. Esimerkiksi nuorille tämä romaani avaa suomalaisten siirtolaisuutta, ja Suomeen muuttaneille suomen kieltä opetteleville se kertoo siitä, että täältäkin on lähdetty paremman ja turvallisemman elämän perään.
•
Sanna-Leena Knuuttila: Toisen maan tyttäret, Reuna 2024, 79 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
”Suhdettamme saattoi tarkastella hyötynäkökulmasta. Hän tarjosi minulle nautintoa, ja minä sain kokea uudelleen sellaista, mitä en olisi uskonut enää ikinä kokevani.”
Näin Annie Ernaux luonnehtii novellin (tai kaunokirjallisen esseen) kuvaamaa viisikymppisen minäkertojanaisen suhdetta 30 vuotta nuorempaan mieheen tekstissään Nuori mies (Gummerus 2024). Nobel-kirjailijan tyyli pitää: tarkkaa havainnointia, pureutuvaa ja purevaa tapahtumien aikakerrostumista minäkertojan henkilöhistoriaan.
•
Tässä lyhyessä Ernauxin tekstissä huomioni kiinnittyi tietynlaiseen julmuuteen. Minäkertoja irtautuu itsestään ja muista siten, että kaikki omakohtainen muuttuu materiaaliksi. Vasta tekstinä kertojan elämä on olemassa. Ehkä myös muut ihmiset ovat olemassa vain tekstin osina. Tinkimättömyys tuntuu kirjalliselta hyväksikäytöltä, jonka me lukijat hyväksymme ja hymistelemme kirjailijan tyylin tehoa.
Nuori mies -tekstin motto viiltää elämän ja kirjallisuuden väliin railon, samalla arvottaa ne:
”Jollen kirjoita asioista,
niitä ei ole viety loppuun asti,
ne on pelkästään eletty.”
Taiteilija havainnoi, tuntee, ajattelee, kokee – ja kerää materiaalia. Kaikki on pyhitetty taiteelle. Onko oikeutuksen raja vain se, kuinka hyvin taitelija ilmaisee itseään? Ernauxin tekstin ja tyylin kirkkaus loistaa eittämättömän tyylikästä hillittyä voimaa. Saako silloin käyttää ravintona muita – ja onko lupa edes kysyä tällaista? Viimeisin kirjallinen makupala tästä pohdinnasta löytyy Nina Lykken romaanista Emme ole täällä pitämässä hauskaa. Siinä menestyskirjailija vetää maton alta muilta: ”Minä kirjoitin oman totuuteni. Oman totuuteni. Ja minulla on täysi omistajuus omaan totuuteeni.”
Onko kaunokirjallisuudessa merkitystä sillä, tiedänkö tekstistä, mikä siinä on ”totta” ja mikä keksittyä? Sama koskee biofiktioita. Mitä vähemmän tiedän auto- tai biofiktion henkilöiden ”totuuksista”, sitä kaunokirjallisempia he ovat ja sitä vähemmän mietin kirjassa, mikä on totta. Sitä helpompi on eläytyä kirjaan ”vain” kirjallisuutena.
Mitähän ajattelisin, jos joskus tunnistaisin itseni kirjan henkilöksi? Vaikuttaisiko kokemukseeni, miten sympaattisesti tai ”totuudenmukaisesti” henkilö(ni) on kuvattu, vai se, miten kirjallisen taitavasti se on ilmaistu? (Tuskin tulen saamaan tähän vastausta.)
•
En tunne Ernauxia kuin Helsinki Lit -tapahtuman haastattelun verran ja suomennettujen kirjojen perusteella. Voin lukea tuotantoa fiktiona, jossa jokaisessa kirjassa minähenkilön kokemukset kerrostuvat, lisäksi kokemus yhteiskuntaluokkien välissä korostuu. Nuori rakastaja jatkaa samaa.
Minäkertojan episodi vetreän rakastajansa kanssa toimii kirjailijan sanoin ajan laajentajana. Miehen merkitys kertojalle on peili kertojan omaan menneisyyteen, heijastuma omista nuoruuden muistoista. Joko se tuntuu syvälliseltä identiteettitutkiskelulta tinkimättömän paljaalla ja selkeällä kirjallisella tyylillä tai itsekkäältä nuoren rakastajan hyväksikäytöltä – tai kaikelta siltä väliltä, lukijasta riippuen.
•
Annie Ernaux: Nuori mies, suomentanut Lotta Toivanen, Gummerus 2024, 13 sivua. Luin BookBeatissa.
Kaisa Vahteriston romaani Nieltyjä esineitä (Kosmos 2025) kertoo ensi rakkaudesta. Ei sellainen ole harvinaista kaunokirjallisuudessa, eikä aihe tee romaania vaan käsittely- ja ilmaisutapa. Vahteristo vyöryttää aihetta kiinnostavasti.
Romaanin tuore rakkaus valtaa minäkertojan ihon pinnan ja kehon sisuksen. Kuvauksen fyysisyys ja aistillisuus ryöpsähtävät sivuille voimatotena. Kokemus rakkauden ensikertalaiselle on jopa väkivaltainen: siinä voi saada muistelmia ja hukata itsensä samalla kuin täyttyy. Eritoten välittyy teini-ikäisen haavoittuvuus:
”Totuus on, että sinä kesänä olin hauras kuin vastasyntynyt. Istuin joenrannassa päälaen aukile kohti taivasta, kohti putoavia esineitä ja lintujen nokkia.”
•
Minäkertoja on jo aikuinen nainen mutta hän palaa ensi rakkauden kesään, vuoteen, jolloin hän täytti 16 vuotta. Kertoja ja Karina kiertävät ovelta ovelle myymässä veitsiä, ja yhteinen sävel löytyy nopeasti huolimatta kotitaustojen eroista. Karinan kodissa menee aineellisesti hyvin, kun kertojan perheessä podetaan köyhyyttä ja äidin ongelmia.
Romaanin symbolit ja metaforat soljuvat luontevasti muutenkin harkittuun ja vetävään kerrontaan. Lyriikan keinot ovat käytössä kuten toisto, mutta tarkoituksellista ”runollinen proosa” -hämäryyttä en tunnista, vaikka tekstissä on kuvallisuuden lisäksi kutkuttavia aukkoja.
Yksi keskeinen tapahtumapaikka on jokiranta. Symboliksi koen eri vuodenaikojen joen – vesi, sen virtaus, johon usein elämää verrataan. Toistuvia ovat myös ruhjeet sekä eritoten veitset. Veitsillä ja terillä on konkrettiinen merkitys kertojalle ja Karinalle, myös kertojan äidille. Veitsien osuus hätkähdyttää, ja lukiessa tunne veitsien viillosta osuu ja uppoaa.
•
”Minä tiesin kyllä jo kuusitoistavuotiaana, miltä pettymys tuntui. Kuinka se nostatti haavaumia ikeniin ja muistutti yllättävän paljon närästystä. Olin jo pitkään ajatellut, että tämä oli luontainen tilani – haluta ja olla ilman.”
Niin, harvoin ensi rakkaus kestää. Pidän kovasti siitä, miten joustavasti eri aikakerrokset limittyvät kerrontaan. Kertoja muutti kotikyläpahasesta jo 18-vuotiaana kaupunkiin, se ja myöhempiä vaiheita vilahtaa tarinassa samoin kuin myöhemmät vierailut lapsuudenkodissa. Päätän juttuni tehokkaasta esikoisromaanista aikuisen kertojan pistäytymiseen pihapiirissä:
”Pihassa minun haudatut muistoni vuotavat maaperään ja maasta talon perustuksiin, niin että kaikki imeytyy ja jää. Talo on minua vahvempi, se kestää tämän. Siellä, kosteassa mullassa on turvassa minun lapsuuteni, minun nuoruuteni. Jos todella tahdon tuntea itseni, minun on kontattava kuistin alle, käperryttävä vasten kattotiilten koveria pintoja, ryömittävä ränneihin ja kurotettava kohti räystäitä.”
Uuden vuoden alku on aina jännittävä: miten se käynnistyy ja mitä tuo tullessaan? Hain lisäjännitystä tv:stä ja kirjoista, joten avasin dekkariputken. Nyt suljen sen – toistaiseksi.
Koonnin sarjojen jälkeenkin olen neulepuikot kilisten katsellut telkkaria. Vuodenvaihteessa aloin olla lopen kyllästynyt erilaisiin Agatha Christie -dramatisointeihin, joita tuputettiin joka kanavalta. Sen sijaan peribrittiläistä tyyliä edustaa kunnialla Katsomon Dalgliesh-sarja: verkkaista, huolellista ja erittäin tyylikästä. Surumielisen ja kohteliaan nimihenkilön pehmeää ääntä voisin kuunnella vaikka kuinka kauan.
Netflixin Saalistaja on ihan kelpo uutuussarja, tosin kovin totinen, ja joiltain osin käsikirjoitus ontui. Ekstrahuomio: oli mukava nähdä pääosassa yksi agenteista maukkaasta ja villinvivahteikkaasta agenttisarjasta Slow Horses (Apple TV+). Tätä viimeksi mainittua agenttisarjaa suosittelen kaikille mustan huumorin ja juonikiemuroiden ystäville, bonuksena jännärisarjahistorian epäsiistein ja -korrektein päähenkilö (Gary Oldman).
•
Dekkariputkeeni kuuluvat luonnollisesti myös kirjat. Sarjakimarastani kehkeytyi aika kansainvälinen (Irlanti, Englanti, Saksa, Suomi), ja niin kävi kirjoillekin (Islanti, Tanska, Japani):
Lilja Sigurđardóttir: Sysimusta kuilu. Näin Áróran tutkimuksia -sarja sai (todennäköisesti päätöksen), ainakin päähenkilön siskon tapaus selvitettiin ja siinä sivussa jokaisessa viidessä osassa muita rikoksia.
Jussi Adler-Olsen: Selli. Tämäkin kirja lopettaa sarjan, Osasto Q, joka ehti kymmenosaiseksi. Osaston oudon joukon seurassa viihtyi, vaikka rikostapaukset muuttuivat övereiksi osa osalta.
Keigo Higashino: Pahan asialla. Monissa dekkareissa menneisyyden teot tuottavat rikoksia, niin myös tässä kirjassa. Juonen mutkat kiemurtelevat taitavasti vakaanrauhallisessa selvitysvyydissä.
Muun kirjallisuuden ohessa luen verkalleen dekkareita. Kevään kirjoista odotan Fred Vargasin uusinta Adamsberg-käännöstä. Seuraavaksi kenties tartun Joel KankaanKaamokseen, vaikka pimeää aikaa riittää nyt ihan ajankohdankin vuoksi – tosin päivät kulkevat jo koko ajan kohti valoa.
Onko jo nimetty jännityskirjallisuuden alalajiksi kirjailijadekkarit? Hyvinpä voisi! Guillame Musse väsäsi ihan trilogian kirjailijakeskiöstä, ja onhan samanmoisia muitakin, Stephen Kingilläkin. Joulukuussa luin japanilaisen kirjailijajännärin, Keigo Higashinon Pahan asialla (Punainen Silakka 2024).
Minäkertoja on irtisanoutunut opettajan hommistaan kirjailijakutsumuksen vuoksi, joskin hän on julkaissut ”vain” lastenkirjallisuutta. Hänen naapurissaan asuu lapsuudesta tuttu menestyskirjailija Kunihiko Hidalka, joka on muuttamassa toisen vaimonsa kanssa rapakon taa. Hidalkan ensimmäinen vaimo on kuollut muutama vuosi sitten. Romaani alkaa, kun minäkertoja Osamu Nonoguchi vierailee naapurissa juuri ennen Hidalkan muuttoa. Seuraava tieto naapurista onkin murha.
Murhaa tutkiin Nonoguchin entinen opettajakollega Masaya Fujio, joka onnistuu poliisina paremmin kuin pedagogina. Rikostutkinta etenee lautapelin tapaan: se etenee erilaisin siirroin, peruuttaa, muuttaa suuntaansa – yllättää.
Monen dekkarin tavoin henkilöiden menneisyys vaikuttaa nykyisyyteen, ja sieltä löytyy murhan monimutkainen syyvyyhti, joka sisältää jos jonkinlaista rikosta. Lukijana mieleni muuttuu monesti murhaajan henkilöllisyydestä, vaikka epäilys väreilee tiettyyn suuntaan aika varhain. Käänteet pitävät koko ajan virkkuna.
Romaanin kerronta viehättää. Siinä verkkaisuus kytkeytyy harkittuun tapaan edetä polulta toiselle. Henkilöistä avautuu erilaisia puolia, ja dialogit pomppivat kohteliaina pallotteluina, joiden tarkoitus johtaa poliisia maaliin. Olipa miellyttävän vanhahtava ja silti tuore dekkarituttavuus!
•
Keigo Higashino: Pahan asialla, suomentanut Raisa Porrasmaa, Punainen Silakka 2024, äänikirjana 7 tuntia 41 minuuttia, lukijana Juhani Rajalin. Kuuntelin BookBeatissa,
Se siitä – sarja Osasto Q on valmis. Kymmenes osa Selli (Gummerus 2024) päättää tanskalaisen poliisitalon kellarissa ratkaisemattomia keissejä selvittävän ryhmän seikkailut. Ihan mallikas, sarjan tyyliin sopiva lopetus!
Minua miellyttää, että viimeinen osa sulkee sarjan myös siten, että ensimmäisen osan Vanki henkilöitä tuodaan mukaan ratkaisemaan koko sarjan mittaan seurattua mysteeriä. Päähenkilöä Carl Mørk joutui aikanaan työtovereittensa kanssa väijytykseen, jossa kuoli läheinen työkaveri ja toinen neliraajahalvaantui. Jälkimmäistä Carl on kannatellut kaikki vuodet, ja viimeisessä osassa roolit kääntyvät yllättävästi ja miesten elämään vaikuttanut rikos ratkeaa.
•
Mieltymykseni sarjaan perustuu henkilökuvaukseen ja -galleriaan. Kuten sarjoissa aina vetoaa päähenkilö ja hänen elämänsä eteneminen, eli lukija haluaa tietää, miten päähenkilön käy. Carlin suhteen on saanut jännittää hengissä selviämisen lisäksi rakkausasioita.
Lisäksi sarjan sivuhenkilöt ovat vedonneet, koska osasto Q muodostuu kovin kirjavasta ja eksentrisestä väestä, joka sarjan eri osissa on ollut jopa rikostapausten keskiössä. Gordon on porukan uusin, Rose todella kameleonttimainen tapaus ja Assad hymähdyttää kielikompasteluin ja itkettää perhetragedioineen.
•
Minun makuuni sarja edetessään täyttyy räjähdyksin ja veriteoin turhan räikeästi. Räiskentelystä ei todellakaan säästytä päätösosassa. Lisäksi juoni etenee kovin mielikuvituksellisesti.
Yhdeksäs osa päättyi Carlin vangitsemiseen, ja kymmenes osa Selli jatkaa heti siitä. Ällistyttäviä pakoja ja nokkelia selviytymisiä riittää, ja vain liukkaan rikosviihteen nimissä ne voi uskoa. Huumerikoksien perässä käydään Hollannissa ja sieltä palataan tihutöihin Tanskassa, josta löytyy pääpahis.
Sarja päättyy niin, että ehkä jokin spin off voisi joskus ilmestyä, mutta tuskin. Jokaisen tärkeän henkilön kohtalo saadaan tyydyttävään pisteeseen. Ymmärrän sen: kaikkien verenvuodatuksien ja rikoskokemusten jälkeen palkintona on sarjan tärkeimmille henkilöille lohtu.
•
Jussi Adler-Olsen: Selli, suomentanut Kari Koski, Gummerus 2024, 407 sivua eKirjana. luin BookBeatissa.
Lilja SigurđardóttirinÁróran tutkimuksien viisi osaa on suomennettu tiuhaan tahtiin. Viimeiseltä osalta vaikuttava Sysimusta kuilu ilmestyi heti uuden vuoden alussa ja sulkee sarjan pääjuonen: Áróran sisaren murha saa ratkaisun.
Olisi voinut luulla, että murha selvisi jo neljännessä osassa, jossa siskon ruumis löytyi, mutta käy ilmi, että siskoa ei saatu hautaan kokonaisena – jotain jäi puuttumaan. Puuttuva osa saa Áróran tolaltaan, ja tutkimus jatkuu.
Rikosetsivät yrittävät selvittää siskon murhanneen miesystävän Björnin murhaa, ja Áróran miesystävä Daníel selvittelee kahvilayrittäjien yllättävän suuria rahavirtoja. Piinkova talousrikosetsivä Áróra pöyhii samoja asioita ja jäljet johtavat sylttytehtaalle, huumekauppojen rahanpesuun. Kaikki langat solmiutuvat.
•
Viides osa etenee sujuvasti ja hyödyntää kolmea kerrontalinjaa. Kursiivilla erottuu Ísafold-siskon viimeiset vaiheet, välillä juoni seuraa huumepomon juoksupojan tilannetta ja kolmas kokonaisuus kuuluu Áróralle ja Daníelille. Kokonaisuus on kompaktisti kerrottu, ja Islanti-ympäristön kuvaus ryydittää sitä. Maisema resonoi tunnelmiin ja toimii sellaisenaan.
”Áróra tuijotti auton ikkunasta ohi kiitävää tasapaksua maisemaa. Ympärillä roikkuva tiheä, harmaa ja hienojakoinen tihkusade esti näkemästä vuoria. Daníel piti tuulilasinpyyhkijät taukoamatta käynnissä. Áróra oli oppinut tuntemaan Suðurnesin alueen jokaisen mutkan ja nyppylän, mutta nyt hän ei tuntenut muuta kuin haikeutta, kun he etenivät loputtomalla laavakentällä.”
Vahvasti vaikuttaa siltä, että viides osa jää viimeiseksi, vaikka loppusivuilla vähän ovi jää raolleen jatkolle. Tällä erää joka lukija saa tahollaan päätellä Áróran romanssin ja tutkijauran jatkon.
Joulukuun loppupuolen vapaa-ajat loppiaiseen saakka saivat minut tv:n ääreeen. Sarjatarjontaa riitti kiitettävästi. Näin runsaasti höttöä mutta myös koin elämyksiä.
Mieheni ja minun jouluperinteeseen kuuluu aina ns. joulusarja. Valikoimme hyviä arvioita tai muuten kiinnostusta herättävän sarjan joulun vieton ratoksi. Tänä vuonna se oli Sadan vuoden yksinäisyys.
Romaanina Sadan vuoden yksinäisyys on kuulunut nuoruuteni huippukokemuksiin. En voi lukea sitä uudelleen, jottei tunnemuisto pilaannu. Sarjan myötä totesin, että kovin vähän itse romaanin tapahtumista on jäänyt mieleeni – vain tunnelma. Sarja on komea toteutus, ja maagisen realismin väreily toteutuu siinä toimivasti. Yhden perheen ja kaupungin kehitys kantaa mukanaan tänäkin päivänä tuttua aatteellista kahtiajakoa, joka voi ryöpsähtää verikekkereiksi. Henkilöiden totisuus ja intohimoisuus kuvastaa hienosti sitä, että vaikka mukana on tyypittelyä ja tyylittelyä, mustavalkoisuutta ei kuvauksesta juuri löydy.
Voihan Sadan vuoden yksinäisyyttäkin tavallaan pitää jännärinä: käynnistyyhän se taposta. Ainakin se jännitti, miten romaani taipui tv-draamaksi. Joustavasti taipui! Koska luokittelu on kaukaa haettu, listaan aakkosjärjestyksessä joulukauteni kiinnostavimmat jännärit.
Bad Sisters
Noin vuosi sitten löysin ensimmäisen tuotantokauden sarjasta Bad sisters (Apple TV+). Joulunseudun viihdykkeeksi törmäsin toiseen tuotantokauteen, joka jatkui samalla idealla ja tempolla kuin ensimmäinen. Siispä selitän perusidean.
Perheen viisi sisarusta pitävät tiiviisti yhtä: kinaa, touhua ja päivittelyä seuraa aina ratkaisukeskeinen yhteistyö. Ratkaisukeskeisyys liittyy usein rikoksen suunnitteluun tai peittelyyn. Ensimmäisellä tuotantokaudella piti päästä eroon yhden siskon pahismiehestä, toisella tuotantokaudelle menneitä täytyi peitellä, ja lisäksi tapahtui tragedia, joka vaati selvittelyä ja lisäsi kierroksia uusille seuraamuksille, jotka taas edellyttivät peittelyä. Viihdekierre siis.
Bad Sisters -sarjassa rasituin välillä siskosten huudosta ja samalla polttoaineella toistuvaan menolon: tapahtuu jotain, joka pitää korjata, tulee kommellus, jota täytyy korjata, ja taas tapahtuuu kommellus, joka vaatii korjaamista ja salaamista. Jne. Kyllä, viihdyttävää mutta vähän itseään toistavaa. Sarjan pelastaa viihdykkeeksi yllätykset juonessa ja maukkaat sivuhenkilöt siskosten tuttavapiirissä ja poliisivoimissa.
Disclaimer
Olen ihaillut Cate Blanchettin näyttelijyyttä sitten Elizabeth l -elokuvasta (1998) lähtien. Fanitus säilyy tämänkin roolisuorituksen myötä. Hän on tosin ärsyttävän hermostunut, neuroottinen ja salaileva, mutta sellainenhan tämä roolihahmo on. Tätä kuuluisaa, palkittua dokumenttiohjaajaa piinaa menneisyyden tapahtuma, jossa hänen pieni poikansa oli hukkua.
Hienoa tässä sarjassa on se, että se on ns. vakava draama, joka kääntyy trilleriksi, ja lisäksi se, että katsoja ei voi tietää, mikä on totuus. Katsoja vietellään fiktion ”totuuteen”: takaumia menneeseen näytetään katkeroituneen henkilön kirjoittaman kostoromaanin pohjalta. Lisäksi käynnissä on tuhosuunnitelma dokumenttiohjaajan uran ja perheen murskaamiseksi. Kevin Kline vinksahtaneena kostajana hyytää.
Disclaimerin (Apple TV+) käsikirjoitus: se on toimivan kokonaisuuden ydin. Tämän draaman kässäri toimii, koska siinä on huolellista psykologista uskottavuutta, vaikka siinä kuvataan äärirajoja hipovia surun murtaneitten toimia, ja ohjaaja toteuttaa sen viimeistellysti. Onnistuneen lopputuloksen takuutekijöinä toimivat ammattitaitoiset näyttelijät ja hieno kuvausjälki ympäristöineen ja lavasteineen.
Murhat ja mindfulness
Murhat ja Mindfullness on saanut dekkarina kiitosta, mutta ohitin kirjan ja siirryin suoraan tv-draamaan (Netflix). Sarja ei naurattanut kertaakaan, mutta tempo vaikutti niin, että katsoin sen aika nopsaan. Noin puolen tunnin mittaiset jaksot pitivät kokonaisuuden jäntevänä. Katsojan täytyy kyllä täytyy sietää groteskia väkivaltaa.
Saksassa toimivan turkkilaismafian asianajaja toimii tapahtumien keskiössä. Hän haluaa pelastaa liittonsa ja olla parempi isä, joten hän taipuu ehdotuksiin löytää ratkaisua tietoisesta läsnäolosta, mindfulnes-harjoitteista. Sehän toimii! Tosin päähenkilö suuntaa tietoista ajattelua murhiin ja muuhun väkivaltaan pohjautuvaan toimintaan.
Minulle tulee hieman mieleen tapahtumarakentelusta Antti Tuomaisen mustan huumorin dekkarityyli, jossa päähenkilö joutuu vahingossa turmasta toiseen. Erona on se, että saksalaissarjassa päähenkilö tosiaan tietoisesti ajatellen ajautuu teosta toiseen. Yhteistä on se, että kalmoja kertyy.
Queen of Fucking Everything
Nyt ei tarvitse hävetä suomalaista tv-draamaa: ei ole kymmeniä sekunteja kestäviä ilmeettömiä toljottamisia, ei käsikirjoituksen löysyyttä tai epäjohdonmukaisuuksia eikä kökköä esittämistä (vrt. jähmeä, juonellisesti hajoava, pitkitetty ja haahuileva Konflikti). Ennen kaikkea käsikirjoitus ja näyttelijätyö kaikkineen (loistavat Laura Malmivaara, Katja Küttner, Janne Reinikainen ja Kristo Salminen ja muut) toimivat ilmiömäisesti: jippii! Ja vielä tämä ihme: sarja paranee osa osalta.
Arvokiinteistöjä myyvän Lindan elämä romahtaa ja kulissien ylläpito johdattaa naisen yllätyksellisestä teosta toiseen: yksi rikos johtaa toiseen. Rötöksiään Linda käy välillä tilittämässä vielä dementoituneenakin tunteettomalle äidilleen. Ehkä eniten ihailen Tiina Lymin käsikirjoitusta ja ohjausta siinä, että psykologiset perustelut löytyvät, mutta niitä ei järin paljon osoitella eikä jäädä niihin kiinni.
Vihainen, viisikymppinen nainen pääosassa virkistää, ja tv-kerronnan tehorytmi riemastuttaa. Lisäksi mukana on oivia leikkauksia tapahtumista ja ajasta toiseen. Tunnustaudun kyllä kukkahattutädiksi: ehkäpä vähempi kiroilu ei olisi vienyt mitään sisällöstä ja ilmaisusta (Sporan henkilöhahmoon kiroilu kyllä kuuluu). Muuten en muuta kuin ihaile, ja korostan: ilman omaperäistä ja loppuun asti hiottua käsikirjoitusta ei laatua synny. Nyt syntyi. Eläköön Yle ja Ylen kotimainen draamatuotanto – ja jatkukoon perusteettomista säästötoimista huolimatta!
P. S.
Käynnistän tällä tv-draamajutulla tammikuun alun dekkariputkiviikon.
Jonas Hassan Khemiriltä olen lukenut useamman romaanin ja ihastelen hänen kirjoitustyyliään. Khemirin romaaneissa monikulttuurinen Ruotsi näkyy sisältäpäin, koska kirjojen minäkertoja ja monet henkilöistä ovat Ruotsissa syntyneitä ruotsalaisia, joiden toinen vanhempi on kotoisin muualta, Khemirin kirjoissa yleensä Tunisiasta.
Khemirin uusin suomennettu romaani Siskokset (Otava 2024) loksahtaa luokkaan lukuromaanit. Noin 700-sivuinen järkäle sisältää tavallaan seitsemän kirjaa – ainakin kirjan osat on nimetty sanalla ”kirja”. Ensimmäinen ”kirja” käynnistyy vuodesta 2000 ja viimeinen sijoittuu vuoteen 2035. Kirjan mittaan Jonas-minäkertoja kuvaa perheensä elämää, jota värittää tunisialaisen, epäluotettavan isänsä vaikutus – poissaolevana varjostava. Toinen linja romaanissa on Jonasin kiinnostus lapsuuden ajan lyhytaikaisiin naapureihin, Mikkolan perheen kolmeen siskokseen.
Mikkolan perheen tunisialaisesta äidistä paljastuu kirjan mittaan yhteyksiä Jonaksen isään, mikä lisää Jonaksen kiinnostusta Mikkolan Inaan, Anastasiaan ja Evelyniin. Tyttöjen suomalaistaustainen isä on jo varhain kuollut, eikä miehen todellisesta isyydestä saada varmuutta. Yksi romaanin punainen lanka on kuitenkin ajatus siitä, että tyttöjen isän esi-isä on ollut New Yorkin pilvenpiirtäjien rakentaja. Tytärten suhde tunisialaisiin juuriinsa ja äitiinsä vaikuttaa kovin kompleksiselta kuten myös Jonaksella isäänsä.
•
Romaanin lavea tapa kertoa vaikuttaa välillä rasitteelta, mutta henkilövetoisuus koukuttaa lukemaan. Romaani rakentuu näppärästi niin, että sen eri osissa sekoittuvat Jonaksen vaiheet ja samalla aina etunenässä yhden Mikkolan sisaren elämänkulku mausteena kunkin sisaren suhde muihin siskoksiin.
Varsinainen romaanin jäynä on se, että Jonaksella on ollut vain hatara kontakti siskoksiin, siis siskokset tuskin muistavat kohdanneensa tätä. Jäynää lisää se, että Khemiri sotkee autofiktiivisiä ja muista romaaneista tuttuja (mahdollisesti omaelämäkerrallisia) aineksia ja tarinointia siskoksien elämäntapahtumiin, joita hän-kerronta vie eteenpäin kaikkitietävän tai siskojen elämän sisällä havainnoivan kertojan keinoin.
Välillä romaanin spekulatiivisuus korostuu, koska kertoja avoimesti sepittää ja kuvittelee tytöistä aikuisiksi naisiksi kasvavien siskosten ajatuksia, toimintaa, suhteita ja elämää kaikkineen. Esimerkiksi näin:
”Kun Anastasia sai ensimmäisen palkkansa, hän lähti keskustaan ostamaan lahjoja siskoilleen, se oli symbolinen tapa kiittää puolesta vuodesta, jonka aikana siskot olivat maksaneet hänelle kaiken. Hän poistui T-Centralenissa, nousi liukuportaita maan tasolle ja asteli Sergelin torin mustavalkoisten kolmioiden ylitse. Ehkä hän ajatteli sitä kesää, jona oli pelannut siellä koripalloa Inan kanssa, ehkä hän ajatteli joukkotappelua, ehkä hän ajatteli minua, ehkä hän muisti minut ’takertuvana tyyppinä, joka alkoi pelata korista samassa joukkueessa, koska oli rakastunut Evelyniin’, mutta luultavinta silti on että hän vain kulki torin poikki muistelematta mitään edellä mainituista, niistä oli jo kauan eivätkä ne merkinneet nykyhetkessä.”
•
Khemiri (ja suomentaja) on taitava virkkeiden vitkuttelija. Sanat seuraavat toisiaan ajatuksia kuljettaen niin, että pisteitä on harvakseen. Pitkävirkkeisyys ja silti helppolukuisuus tuo mieleen Pajtim Statovcin viimeisimmän romaanin lauserakenteen. Tyyli tuo rytmiä ja luistavuutta kieleen.
Runsaaseen romaaniin mahtuu tukku teemoja, joiden kehittyvää käsittelyä seuraan kiinnostuneena. Tärkeinä pidän teemoja vanhemmuudesta, sisaruussuhteista, rakkaudesta, kuolemasta, mielenterveydestä, juurista ja monikulttuurisuudesta. Mikään ei ole mustavalkoista: sävyjen kirjo pitää kiinnostusta yllä.
Esimerkiksi monikulttuurisuus herättää paljon ajatuksia. Tunisialainen elämänmeno kirjan yksilöiden kautta kuvattuna (etenkin Jonaksen isä ja sisarusten äiti) sisältää runsaasti negaatiota (arvaamattomuus, epäluotettavuus, taikauskoisuus, salailu, epätasa-arvoinen kohtelu) ja toisaalta ei; samalla kantaruotsalaisuus näyttäytyy pintasuvaitsevaisena, pinnanalaisen ylimielisenä suhteessa ”muihin”.
Romaanin lopputulemana voi pitää sitä, ettei mistään tule valmista, vain ”matka” merkitsee. Toki minäkertoja sitoo loppua kohti yhä enemmän itsensä mieltään nävertäneisiin siskoksiin ja palkitsee siten(kin) lukijaa. Otapa selvää, miten. Saat kenties sellaisen perinteisen lukunautinnon, joka kestää pitkään; loikoilet sohvannurkassa kirjan sivuja verkkaan käännellen, kenties välillä nakertelet suklaapaloja, siemaiset huikan pehmeää punaviiniä, hymähtelet ja vuoronperään huokailet lukemallesi, jatkat sivulta toiselle edeten ja lopussa jäät mielessäsi kelaamaan ja jatkamaan romaanihenkilöiden elämää.
•
Jonas Hassan Khemiri: Siskokset. Suomentanut Tarja Lipponen, Otava 2024, 728 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Käynnistän vuoden 2025 myyttisellä aiheella, sampon arvoituksella. Siihen minut johdatti Juha Hurmeen teos Sampo (SKS 2024). Kirjastoluokituksessa Sampo on sijoitettu kirjallisuustieteeseen, luonteeltaan kirja kallistuu populaariin tietokirjallisuuteen.
Hurme käsittelee aihettaan lähdepohjaisesti ja kronologisesti. Kirja etenee aikajärjestyksessä: ensin pengotaan sampoon liittyvät runotallenteet. Siihen liittyy sanuerypäs, sillä eri puolelta Suomea ja jopa Ruotsin metsäsuomalaisilta kerätyistä runoista ja loitsuista sampoon liittyviksi sanoiksi on löytynyt kirjava pesue – sanoisinpa: kirjokantinen sanojen joukko. Seuraavissa kirjan osissa päädytään Lönnrotin Kalevalan koontiin ja Kalevala-aikalaisten sampotulkintoihin ja siitä eteenpäin monenmoisiin samposelityksiin nykytutkimuksiin saakka.
Hurmeen rempseä tyyli iskee minuun parhaiten kirjan alkuosassa. Arkaaiseen kansanrunoon kirjoittaja iskee monityylisellä kielellään, joten tietoiset tyylisekoitukset huvittavat. Hurmeen ilmaisutapa ei kuvia kumartele. Mutkat saattavat tieteen tekijöiden näkökulmasta kummasti suoristua, mutta tavoite taitaakin olla yleistajuinen katselmus. Kyllä Hurmeen kirjasta eri aikojen sampo-aatelmat avautuvat. Esimerkiksi Emil Nestor Setälän selitystä hän purkaa näin:
”Sampo saattaa tarkoitta maailmanpatsasta, mutta vain pohjantähden nimenä. Runojen sammon taonta on esitetty ansiotyönä ihanan Pohjan neidon saavuttamiseksi. Tämän työn ilmanja taivaan jumala Ilmarinen suorittaa kukistaen kilpailevan veden jumalan, Väinämöisen. Tämä ansiotehtävä on syötetty sisään säkein: ’Saatatko sampoa takoa, kirjokantta kirjotella?’ Tämä on nykysuomeksi muutettuna: Osaatko takoa maailmaa kannattelevan patsaan, pohjantähden, osaatko tähdittää taivaan?”
Sampo on oiva kulttuurihistoriallinen ja -poliittinen koonti. Kansanrunouden merkitys kansallisen itsetunnon rakentajana tulee taas osoitetuksi, ja erilaisten aatevirtausten merkitys näkyy siinä, miten runoja on arvostettu ja tulkittu sekä miten niitä on hyödynnetty. Huvittavuutta tulee mukaan esimerkiksi teosofien ylevien sampo-ymmärrysten myötä.
Oletan, etten pilaa lukijalta mitään, jos paljastan lopputuleman. Voisin vaikka luonnehtia teosta kehäpäätelmätietokirjaksi, mutta se ei vie mitään pois lukukokemukselta. Sampo saa olla mitä vain: sammon tulkitsijat ovat löytäneet kirjokantiselle ihmevälineelle selitystä sieltä ja täältä. Juuri se pitää aiheen ja Hurmeen kirjan kiinnostavana.
•
Juha Hurme: Sampo. SKS 2024, 320 sivua. Sain kirjan bloggaajaystävältä.
Totta on klisee, että vuodet tuntuvat kuluvan nopeasti, kun ikää siunaantuu. Sama koskee myös kulttuuribloggausvuosia. Aluksi pari privaattimuistoa tältä vuodelta, sitten elämäni blogi- ja kulttuuripuolta.
Elämänkulusta
Maalis-huhtikuussa pysähtyivät työ- ja muut kiireet, kun vietin kahdeksan viikon toipumispaussin polviproteesileikkauksesta. Leikkaus onnistui hyvin, aluksi myös kuntoutuminen, mutta mutkiakin tuli matkaan. Polveni on parempi kuin ennen leikkausta, vaikka vaivaa on yhä, muutakin kremppaa on kertynyt. Siihen on sopeuduttava.
Sairauslomalla lepäsin, kuntoutin kinttua, kirjoittelin, kudoin neuleita ja sain yhden tekemäni selkomukautuksen painosta:
Iloa arkeen on tuonut pihapuuhailu kakkoskodissani, joka kuluttaa aikaa ja varoja. Lapsuudenkotini Teiskossa toimii lomieni ja kirjoitusretriittieni tukikohtana, joten ulkomaanmatkat ovat vaihtuneet sähköautoiluun Haavikkoon (taloni nimi).
Tämän vuoden varustusponnistuksia olivat neljän (!) pation (auringonlaskujen tähyilypaikkojen) pykääminen kesällä – mieheni kanssa teimme niistä kolme. Kauan kaivattu kasvihuone rakentui syyskuussa odottamaan tulevaa kesää ja maalipintaa. Kasvihuoneen piirustukset tein itse, jotta talon vanhat ikkunat saatiin uusiokäyttöön; kummipoika rakensi sen kuten sukulaisvoimin myös isoimman pation.
Aineellisen lisäksi kertyi runsaasti mielen hyvää. Tapasin etenkin kesän aikana Teisko-tukikohdassani ja sen liepeillä monta vanhaa ystävää, perhettä ja sukua.
Kirjallista elämää
Työn puolesta kirjoitin ja toimitin selkomateriaaleja sekä koulutin selkokielestä, mikä oli poikkeus työnkuvassani: sain toteuttaa erityisosaamistani. Myös sivutyössäni tein useita koulutuksia ja esityksiä selkokielestä ja -kirjoista.
Lisäksi haastattelin kirjailijoita Helsingin kirjastoissa ja palloilin haastattelijana Turun kirjamessuilla ja haastateltavana Helsingin messuilla. Jälkimmäisissä tein myös ”kirjailijahaastattelun” ilman haastateltavia (sairastuivat) eli esittelin kirjan, koska sali oli täynnä ihmisiä odottamassa kirjapohjustusta.
(Kuvissa muutama otos haastateltavistani: Jenni Linturi, minä ilman haastateltaviani Helsingin kirjamessuilla, Miina Supinen, Sirpa Kähkönen, selkokirjailija Karitas Palsdottir Islannista, jonka tapasin enkä haastatellut, ja Maunulan kirjamessuilla vetämäni paneeli, jossa mukana kirjasomesta Johanna ja Airi sekä kirjailijat Johanna Savolainen ja Elina Backman.)
Kirjoja kertyi 2024 neljän opuksen verran. Tein oppikirjan Selkoviestintä asiakastyössä (Edita): ensimmäinen varsinainen oppikirja aiheesta, josta toki on ilmestynyt tietokirjoja. CanthinHannan olen mukauttanut vuosia sitten äänikirjaksi, mutta nyt muokkasin siitä kirjaversion (Oppian). Magdalena HainSarvijumalan mukautus (Otava) tuli mukaan Suomen kulttuurirahaston Selkopolku-hankkeeseen: kirjapaketteja yläkouluihin. Laatusanan klassikkosarjassa ilmestyi mukautus Maria JotuninHuojuvasta talosta, ja siihen tein myös tehtäväkokonaisuuden.
Syksyn alussa sain tiedon: olen nyt Suomen kirjailijaliiton jäsen. Jos olen ymmärtänyt oikein, olen liitossa ensimmäinen, jonka kaunokirjallinen tuotanto on lähes kokonaan vain selkokielinen.
Kirjavuodesta somettajana
Blogini on tullut murkkuikään: 13 vuotta täyttyi maaliskuussa. Olen postaillut vähemmän kuin aiemmin – murkku oikuttelee siten. Sellainenkin uhma iski, että päätin 10 vuoden vetovastuun jälkeen, että luovun kirjasomen naistenviikosta. Ihanaa, että kesäperinne jatkuu uuden vetäjän kanssa.
Myös lukemiseen mielialavaihtelut ovat vaikuttaneet, sillä välillä kirjaan tarttuminen on ollut tahmeahkoa. Syy saattaa olla omassa kirjoittamisessa: teksteihin tarvitsee taukoja. Kaikesta huolimatta luin vuoden aikana yli 140 kirjaa, ja moni kirja kolahti.
Mainitsen vain muutamia kohokohtia lukuvuodestani:
Joel HaahtelanMarijan rakkaus vie unenomaiselle taiteen ja ajatelmien mielikuvamatkalle.
Harry SalmenniemenSydänhämärän nostan monen onnistuneen omaelämäkerrallisen romaanin vuoden kohokohdaksi lajissaan: tiivistä, tunteiden kirjallista kiteytystä.
Heikki KännönKädet riemastutti runsauden vyöryttäjänä ja herättää ihastusta: kerronta luistaa!
Nina LykkenEmme ole täällä pitämässä hauskaa hauskuttaa kulttuurikentän satiirina.
Carlos Lievosen hersyttelee Vain heteitä -runoissaan pitelemättömästi: Vain heteitä.
Menettämisestä, säilyttämisestä toimii pamflettina kirjallisen kulttuurin puolesta eli Vilja-Tuulia Huotarisen runous ottaa kantaa.
Heli Laaksonen on kehittänyt ihan oman kirjallisuudenlajin: tosi-hupi-luontoesitelmät, ensin Luonnos (myös englanniksi), sitten Jatkos.
Pajtim Statovci järisyttää: Lehmä synnyttää yöllä on kielen ja kerronnan taituruutta.
Ella Airaksisen ja Ari SainionSukella selkokirjaan saakoon erityisansion: kulttuuriteko, ensimmäinen tietoteos selkokirjallisuudesta.
Anna-Kaari HakkaraisenMarraseliön ahmaisin ja nautin kerrontapalastelusta.
Markus NummenKäräjät kiikutan kärkeen historiallisista romaaneista, joita luin useita – Nummen näkökulma- ja kertojayllätysromaani näyttää komeasti kollektiivin voiman ja heikkoudet.
Kulttuurielämää
Vuonna 2024 koin useita, hienoja teatterielämyksiä kuten Ryhmäteatterin Kalasataman ja Helsingin kaupunginteatterin Lempin. Tampereen spektaakkeli Taru sormusten herrasta teki sekin vaikutuksen.
Kuvataiteesta olen nauttinut usean näyttelyn voimin. Se, mitä ei voi välittää sanoin, puhuttelee kuvin. Kesäkokemuksena Purnun näyttely yllätti iloisesti. Konserteista Antti Autio kerrassaan onnellisti minut.
(Kuvissa alla lavastusta Lempi-näytelmästä, Paula Ollikaisen maalaus Sivutie, TSH Tampereella, Purnun kesänäyttelyhetki, Munchia Ateneumin Gothic Modern -näyttelyssä ja Viggo Wallensköldin maalaus.)
Erilaiset kirjallisuustapahtumat virkistivät. Kannelmäen kirjakävelyä vedimme jälleen Kannelmäen kirjaston väen ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjan kanssa. Kevään ja kesän kierroksille saimme mukaan useita kirjailijoita. Blogistania-palkinnon jakoon osallistuin keväällä: haastattelin etänä Minna Rytisaloa.
(Kuvissa julkkaritunnelmia kanssa, Vinhan ja Naantalin kirjajuhlahetkiä sekä elokuun Kannelmäen kirjakävelytuokioita: Johanna Kartio, Heli Laaksonen, Kirsi Ranin, Taina Latvala, Tuulikki Kuurne, Anu Juvonen, Arja Korhonen, Anna-Riikka Carlson, Sinikka Vuola, Topias Haikala, Kantsun kirjakävelijöitä, Raninin pariskunta, Sirpa Kähkönen ja Minna Kirsin Book Clubista.)
Hienon kirjallisuusannin lisäksi kirjallisuustapahtumissa ovat elähdyttäneet tapaamiset kirjallisuusihmisten kanssa. Helsinki Lit viehättää aina tilaisuutena, jossa hiljennytään sanan äärelle. Tänä kesänä vihdoin matkasin Ruovedelle Vinhan kirjajuhliin, ja se kannatti. Tunnelma kirjailijoiden jutustelun ja musiikin (M ja Viitasen Piia) juhlassa jäi mieleen väreilemään. Myös Naantalin kirjatapahtumasta nautin yhden päivän osalta elokuussa.
Kolmihenkinen lukupiirini tapaa lähinnä etänä, mutta tänä vuonna tapasimme kahdesti lähinä. Pääsin myös Kirsin Book Clubin Finlandia-valvojaisiin, ja vuoden ekstra oli Veneton alueen viini- ja kirjailta Tapiolassa.
(Kuvissa ylhäällä vasemmalla: Kirsi ja Martti Ranin sekä Astra Winesin Johanna Lohivesi. Kuvia ylhäällä oikealla: lukupiirini Johanna ja Taru & kesäkuun kirjat. Alimmaiset kuvat: Helsingin kirjamessujen selkokirjapaneeleista, mukana Carly Mäkelä, Satu Leisko, Magdalena Hai, Katja Jalkanen, Marja-Leena Tiainen ja Silja Vuorikuru.)
Uutta vuotta kohti
Suosittelen kaikkia kelaamaan kulttuurivuottaan taaksepäin. Niin kirkastuu, miten merkityksellistä on eri taiteiden lajien elähdyttävä vaikutus ja ihmiset taidekokemusten kumppaneina.
Myös vallassa olevien poliitikkojen kannattaisi tehdä samoin – kokoontua yhteen kulttuuriannin ääressä. Se havahduttaa: musiikki, tv-sarjat, elokuvat, taidenäyttelyt, konsertit, festarit ja kirjallisuus laidasta laitaan sekä keskustelut niistä värittävät elämää. Sävyt syvenevät ja lisääntyvät, ehkä myös muuttuvat ja moninaistuvat.
Kuva ylhäällä vasemmalla: Jani Ahti; kuva ylhäällä oikealla: Antti Rajalin
Kulttuuripainotteisin terveisin kohti vuotta 2025 – tuokoon se toivoa ja kaikkea hyvää!
Kolmihenkinen lukupiirini kokoontui videotapaamiseen keskustelemaan Markus Nummen romaanista Käräjät (Otava 2024). Itse aloitin sen kuuntelun lokakuussa, mutta kirja vaikutti minusta sellaiselta, että perinteinen lukeminen antaa sille parhaiten oikeutta.
Romaanin 1930-luvun kyläpahanen edustaa hyvässä ja pahassa yhteisöllisyyttä. Kirkonkylän pappi paasaa omaa asiaansa, oikeistolaiset ajan äärikantoineen omaansa ja työväenliikkeen punakirjavaiset kansalaissodan jälkikuohuna katkeruuttaan. Kyläkunnan kulkuun vaikuttavat lisäksi opettaja ja virkavalta. Jälkimmäisestä kylään tulee Vaasasta lääninetsivä selvittämään vahingossa paljastunutta sikiönlähdetyssarjaa. Nelisenkymmentä kuulusteltavaa käydään läpi, tuomioita tulee ja juttuun kytkeytyy vilppiä ja rötöstä.
•
Nummen romaanin voimaan vaikuttavat kerrontakeinot: eri äänet ja näkökulmat. Kiinnostavin on kirjan keskiön Vilja-täti, mieleltään järkkynyt opettajan sisko, joka yläkerran ikkunasta seuraa kylän tapahtumia ja eritoten kyläläisiä. Viljalle on nuorena sattunut sellaista, että Viljan mielen oli pakko sulkeutua. Vuonna 1938 tapahtumat laukaisevat Viljan mielen luukut auki, ja se välittyy väkevästi kirjan kerrontaa muuttaen.
Viljasta kehkeytyi tämän vuoden yksi innostavimmista kirjahenkilöistä. Mitä mieltä olivat Johanna ja Taru? No, mehän olimme hymisevän yksimielisiä siitä ja koko kirjasta: Viljan hahmo ja kerrontaan kirvoitti meiltä runsaat kehut. Sivustaseuraajan päärooli kosketti meitä:
”Meni hetki, ennen kuin ymmärsin mitä hänen sanansa merkitsivät. Pelkkä olemiseni, Vilja-tädin olemassaolo, näytti nostavan Sofian pintaan ja kannattelevan häntä pahimman yli. Hänen ei tarvinnut olla minä, Vilja-täti.
Ei ollut helppo hetki tajuta, että noin se oli. Minä olin hänen lohtunsa, minun harmaa elämäni hänen tyynnyttäjänsä.
Ymmärrys ja tieto tuottavat joskus tuskaa.”
•
Romaanin runsaus tulee esille henkilömäärässä ja tapahtumissa. Meitä puhututti yhteisö, jossa kaikki tiesivät, mitä tapahtui ja hyväksyivät sen. Sikiönlähdetys oli yhteisössä monenmoinen selviytymiskeino, esimerkiksi sillä säilytettiin toimenpiteestä huolimatta elämää. Vain valtiovalta tuomitsi. Romaanin tapahtumat etenevät siis tuomioihin, ja nykylukija saa aimo annoksen sukupuolista eriarvoisuutta lain edessä: naisen sana ja asema ei ollut tuolloin kummoinen, ja moraalikoodi näyttäytyy paljaan misogyynisenä.
Ajankohta juuri ennen maailmanpaloa herättää myös kiinnostuksen, ja yksi kirjan juonne on nuoren saksalaisen kesävierailu opettajan perheessä. Natsiaate väreilee, vaikkei sitä suoraan sanoteta. Samalla kuvaus keskittyy opettajan perheen ja kylän nuorisoon, mikä tuntuu myös kertaavan Viljan nuoruutta: saavuttamatonta rakkautta ja samalla seksuaalisen väkivallan uhkaa ja väkivaltaa. Nuoruuteen kuuluva epävarmuus, rakkaudenkaipuu ja haavoittuvuus ovat joka sukupolvessa ainutlaatuista – ja voi sitä, joka nuoren särkee! Särkijä voi olla toinen ihminen tai sota.
Koskettavasti romaaniin tulee mukaan sota siten, mitä se tekee kyläkunnalle: sankarihautausmaa täyttyy ja sodasta palanneet nuoret eivät ole entisellään sotakokemusten jälkeen. Kukaan ei ole entisellään, ja vanha väki vanhenee ja haudataan.
•
Lukupiirissämme ihastelimme romaanin rakennetta, yhteisön ja ympäristön kuvausta ja henkilöiden hienovaraista mutta sävykästä luonnehtimista. Poimimme useita yksityiskohtia todistamaan Nummen kerrontataidosta. Pohdimme, miksi sodanjälkeisestä ajasta kerrottiin lopuksi yllättävän paljon, mutta kaikelle löysimme perusteita. Vaikersimme: miksi Käräjät ei ollut Finlandia-ehdokas. Pidämme peukkuja Runeberg-palkinnolle.
Romaani kuvaa vääjäämätöntä elämänkulkua, mutta tarjoaa Viljalle todellisen loppunousun. Ehkä siinä on hiukan ruusunnupun romanttisuutta, mutta silti se lohduttaa ja palkitsee. Hyvälle annetaan mahdollisuus, hyvä on aina mahdollista, sittenkin.
Ja elämä, se vain jatkuu:
”Nyt vuosien jälkeen ja monen surujuhlan läpi näen sen toisin. Ei yhden talon suru ole koko kylän suru, ei yksi ja sama. Sellaisia me kaikki ihmiset olemme. Ajattelemme omia murheitamme ja ilojamme, hyvä kun jaksamme naapurin puolesta tipauttaa yhden kyynelen. Elämä jatkuu, pakko vain on jatkua ja hyvä että jatkuu. Oikeus ja kohtuus pitää olla suremisessakin: käräjät käydään, tuomio saadaan, rangaistus kärsitään ja siitä mennään eteenpäin. Ei pidä jäädä loppuelämäkseen kahlaamaan kyynelvesiin.”
•
Toinen lukupiirikirjamme oli Fred VargasinSinisten ympyröiden mies, josta jo olen ennättänyt postata. Lukupiirin yhteisymmärrys päättyi siihen – tai kaksi oli samaa mieltä: Vargasin Adamsberg-esikoinen sai Johannalta ja Tarulta haukkujen ryöpyn. Saan siis rauhassa helliä Adamsbergia tykönäni.
•
Markus Nummi: Käräjät, Otava 2024, 393 sivua eKirjana (äänikirjana 17 t 57 min, lukijat Eeva Soivio, Kristo Salminen). Kuuntelin vähän alkua, luin BooksBeatissa.
Käynnissä on vielä muutaman viikon (loppuu 20.1.2025) Selkokeskuksen äänestys, jossa etsitään Suomen parasta selkokirjaa (äänestyslinkki tässä). Minunkin tuotannosta voisi löytyä äänestettävää, mutta parhaus on aina lukijan valinta.
Olen mukauttanut kymmenisen selkokirjaa ja kirjoittanut alunperin selkokielelle seitsemän selkokirjaa. Lisäksi runoantologiassa Vanhat runot, uudet lukijat on omia tietotekstejä runomukautusten lisäksi, eli se on sekä-että. Helmikuussa minulta ilmestyy seuraava selkokirja: novellikokoelma Aamusta yöhön (Avain).
Helmet-lukuhaaste 2025
Vuoden 2025 Helmet-haaste on julkaistu. Saman haasteen voi ottaa vastaan myös selkokirjoin. Vinkkaan, mitä kirjojani (omia ja mukauttamiani) voi käyttää haasteessa.
Kirjan nimessä on jokin seuraavista sanoista: että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes
Fantasiakirja: fantasiaineksia on novelleissani, Niin metsä vastaa ja Aamusta yöhön, pikkuisen myös romaanissa Sormus; myös mukautuksessa Magdalena Hain Sarvijumala
Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä: romaaneissani Lauralle oikea ja Sormus, myös kaikissa romaanimukautuksissani (Ahon Papin rouva, Canthin Hanna, Canthin Agnes, Canthin Salakari, Hain Sarvijumala, Jotunin Huojuva talo, Kiven Kullervo, Mustosen Paimentyttö, Runebergin Hanna)
Kirjassa joku valvoo yöllä: Aamusta yöhön (ilmestyy helmikuussa)
Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle: Sain unessa aiheen ja tarinan alun, Sormus.
Kirjassa on esipuhe, jossa esimerkiksi kirjailija kertoo kirjasta (Aamusta yöhön, ilmestyy helmikuussa)
Kirja, josta sinulle tulee hyvä mieli: kaikista, mutta kirjojeni nimistä etenkin Onnen asioita ja Hyvä päivä
Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä: runokirjat Kierrän vuoden ja Onnen asioita
Kirjassa on konflikti eli esimerkiksi riitatilanne: Sormus, Niin metsä vastaa
Kirjassa joku käy elokuvissa
Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla
Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo: Kiven Kullervossa ilkeilee leipänsä kanssa Ilmarisen vaimo, ehkä vähän ilkeä on Maria Jotunin Huojuva talo -romaanin päähenkilön sisko, myös Juhani Ahon Papin rouvassa on ilkeilevä nainen, ja Magdalena Hain Sarvijumalassa on hyytävä naispaholainen.
Kirja, jonka kirjoittaja on työskennellyt kirjastossa
Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon
Kirjassa joku joutuu haaksirikkoon eli esimerkiksi laiva hajoaa myrskyssä
Kirja, jossa on henkilöluettelo tai henkilöiden sukupuu: kaikissa romaaneissa, jotka olen kirjoittanut tai mukauttanut, on henkilöluettelo; Sormus-romaanissa on lisäksi sukupuu.
Kirjan päähenkilöllä on kissa tai koira: esimerkiksi kissa on Aamusta yöhön -kokoelman novellissa Sofia.
Kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa, esimerkiksi L. Frank Baum: J. L. Runeberg, Hanna-mukautus
Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja: minulle on sanottu, että Sormus on elokuvallinen tarina – se sopisi neliosaiseksi sarjaksi.
Kirjassa on muusikko
Kirjassa joku on lomalla: Sormus, Niin metsä vastaa, myös mukautuksessa Sarvijumala (sairausloma).
Kirja, jonka nimestä pidät: Kaikista omistani 😉
Kirjassa joku rikkoo lakia: Canthin Salakarissa tapahtuu naiselle pahaa… Kiven Kullervo polkee lakia jos toistakin.
Kirjan kannessa tai nimessä on käärme
Kirjan henkilö on itse valinnut, ketä hänen perheeseensä kuuluu: Lauralle oikea -romaanissa ystävä on kuin sisko.
2000-luvulla julkaistu kirja, jonka lukeminen on kielletty jossain maassa
Kirjassa joku on järvellä: Sormus ja Niin metsä vastaa, myös mukautuksissani ollaan järvellä, esimerkiksi Papin rouva ja Salakari.
Kirjailijan uusin kirja: Aamusta yöhön ilmestyy helmikuussa, ja jos luet kirjojani haasteeseen sitä ennen, uusin oma kirjani on runokokoelma Alusta loppuun.
Kirjassa on häät tai hautajaiset: Enni Mustosen Paimentytössä on Topeliuksen hautajaiset, myös Canthin Salakarissa kuvataan hautajaisia.
Kirja, jonka päähenkilölle työura on tärkeä: Canthin Agnes (jos miehen ylläpitämän rakastajattaren elämä on ura)
Kirja liittyy Tove Janssoniin
Kirjassa joku ratsastaa
Kirjassa on kuuluisa rakennus
Kirjan nimessä on sana mies tai poika
Kirjassa joku opiskelee sisäoppilaitoksessa
Kirjailija on kotoisin maasta, jossa haluat käydä
Elämäkertaromaani eli kirja, jossa on oikeaa ja keksittyä tietoa jonkun kuuluisan henkilön elämästä: Paimentyttö-mukautuksessa on mukana Topeliuksen perhe.
Kirjassa joku etsii ratkaisua arvoitukseen: Sormus
Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys: Alusta loppuun, Kierrän vuoden, jos toki myös tulevassa kirjassa Aamusta yöhön
Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää: Sormus (nälkävuosien jälkeen ei ollut helppoa)
Kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja: Kiven Kullervo säntäilee huonosta valinnasta toiseen, ja Jotunin Huojuvan talon Lea tekee todella huonon miesvalinnan.
Kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste
Kirjassa joku hoitaa ihmistä, esimerkiksi lasta tai sairasta ihmistä: mukautus Sarvijumala
Kirjassa on isä ja tytär: Sormus
Suosittu kirja eli kirja, jonka todella monet ihmiset ovat lukeneet: Klassikkomukautuksiani ovat aikanaan monet lukeneet, esimerkiksi Runebergin Hanna, Canthin Hanna, myös kirjan Vanhat runot, uudet lukijat runoja on aikanaan luettu paljon. Enni Mustosen kirjoja luetaan paljon: Paimentyttö.
Kaksi kirjaa, joiden päähenkilöillä on sama nimi (tämä liittyy kohtaan 48): Runebergin ja Canthin Hannat
Kaksi kirjaa, joiden päähenkilöillä on sama nimi (tämä liittyy kohtaan 47): Runebergin ja Canthin Hannat
Kirja on julkaistu vuonna 2025: Aamusta yöhön (helmikuussa)
Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: toivottavasti kaikkia
Kiitos kaikille blogini seuraajille tämän vuoden luku- ja muiden kulttuurikokemusten jakamisesta! Toivotan levollista jouluaikaa ja hyviä joulukirjakokemuksia.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 