19 elokuun, 2013 · 3:32 pm

Piippukokoelma

Katja Ketun Piippuhylly (WSOY 2013) on löytöpiippujen ympärille kasattu tarinakokoelma. Piippuja ei ole ilman polttelijoita, joten ihmiskohtaloista kerrotaan. Pietari Kutila on kehyskertomuksen keskeishenkilö ja teoksen pääkertoja, jolla on valta valita muhevimmat tarinat.

”Opin, että yhdestä maailman pisteestä voi kertoa kaikki tarinat”, tiivistää Kutila sen, että kokoelma syntyy Kätilö-romaanista tutulla Kuolleen Miehen Vuonolla, sinne ajautuneiden pippujen vanavedessä. Niiden vietävinä Jäämeren tienoiden lisäksi poikkeillaan 1900-luvun alkupuoliskon Berliinissä, Pietarissa, Riossa ja Afrikan rannoilla.Teos on kuin Kätilön jatko-osa tai romaanista pursunut rinnakkainen, sillä kokoelmassa tavataan romaanista tuttuja henkilöitä ja paikkoja. Kun elävät eivät ole ennestään tuttuja, he saattavat putkahtaa kokoelman tarinoista toisiin.

Ketun tyyli kiehtoo ja riepoo. Eittämättä hän hallitsee verevän kielen ja kerronnan, ja tekstin rytmi on vetävä. Välillä vyörytys käy raskaaksi. Kaikki on niin voimallista. On hölskyvää lihaa, villavaa karvoitusta, verisiä ja muita nesteitä, rusikointia ja ruhjeita, suonista pursuavia toukkia, sumentavaa himoa ja mielen pimennystä. Ääriolosuhteet ruokkivat rujoutta, jota tarinoiden irreaali ulottuvuus möyhentää. Näkkäläjärven Annin Odotushuone-kokemus ennen elosta irtautumista antaa hetkellisesti lukijalle lempeää tuulenvirettä, muuten käy jäämerelliseltä tuntuva pureva puhuri.

”Kyllä ihmisen sielun korjaaminen on Luojan silmissä hienojakoisempaa työtä kuin kiima ja surma.” Lopputulemana on, että sieluja silottamaan käy vain rakkaus. Ei se kokoelmassa usein kirkkaana hehku, pikemmin tihkuu pimeävaloa tai loistaa poissaolollaan, joten kiima ja surma korostuvat. Kertoja-Kutila kuitenkin korostaa rakkauden merkitystä, ja piippujen kertoman kirjaamisen perustana onkin rakkauden välittäminen, niin kaipaavan kuin mehevän. Piippukertomuksensa hän on koonnut tyttärelleen. Aikamoisen perintöpaketin tytär sai.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

17 elokuun, 2013 · 9:04 am

Kotimaa ompi CIA

Olen viime vuosina suosinut tv-katsojana pohjoismaisia ja brittiläisiä draamasarjoja. Huomaan suhtautuvani epäreilusti, ylenkatsoen ja ennakkoluuloisesti jenkkitekeleihin. Usein niistä jää puuttumaan tietty totuudellisuus ja roso, eikä siloiteltu esittäminen ei ole kiinnostavaa. Vahvistavia poikkeuksia on kuitenkin useita, vaikkapa Mullan alla. Girls oli sekin kevään riemastuttava outous ja yllätys.

Keväällä en ehtinyt Homelandin (Isänmaan puolesta, Showtime 2011-2012) tv-matkaan, joten loppukesällä katsoin sitä jälkikäteen kaksi tuotantokautta (24 noin tunnin mittaista osaa). Homeland on versio israelilaisesta alkuperäissarjasta, jota en ole nähnyt. En siten tiedä, pitääkö esittää kiitokset jäntevästä draaman kaaresta luvatun maan käsikirjoittajille. Yhtä kaikki: harvoin tulenarasta terrorismiaiheesta tuotetaan helppoja selityksiä välttävää järkeen, tunteeseen ja hermoon iskevää draamaa. Katsoja joutuu toistuvasti epäilemään, mikä on totta, mikä valetta. Ja jotain hengenheimolaisuutta sarjassa on tanskalaiseen Rikoksen kanssa.

Roolitus on pursotettu unelmakoneesta. Al qaida -tyyppisestä vankeudesta palaava sotilas Brody (Damian Lewis) on oikea mies vaikeaan rooliin sankari vai petturi -jännitteen ilmentäjäksi. Hermostunut, inttävä, itkuherkkä ja periksiantamaton CIA-agentti Carrie Mathison (Claire Danies) on erityisen poikkeuksellinen hahmo. Bipolarisuuden piinaava nainen on sekä kävelevä katastrofi että hommansa luovasti ja terävästi hoitava ihmenainen.

Tunnustaudun tässä Danies-faniksi. Tämä näyttelijä ei näytä murhetivan, onko tukka hyvin tai meikki kohdillaan. Roolityö on välillä jopa pelottavasti vereslihalla, ja roolihenkilö saa katsojankin levottomaksi poliittisesti epäkorrektissa, tunnevoimaisessa mellastuksessaan. Hänen puolellaan haluaa pysyä.

Päähenkilöiden välinen vire on todella kohdillaan. Jotkut kohtaamiset ovat avoimuudessaan melkein kiusallisia, kuin tirkistelisin intiimejä, yksityisiä hetkiä. Lisäksi muut keskeiset henkilöt ja henkilöiden väliset viritykset ovat hienosyisesti säväyttäviä. Carrien väsymätön tukija Saul (Mandy Patinkin) käy sydämeen. Erityissuosikikseni nousee toisen tuotantokauden tappajan näköinen mies, Peter Quinn (Rupert Friend), arvoituksellinen ja karismaattinen kaveri.

Sarjassa on jännitystä, yhteiskunnallisuutta, politiikkaa ja ihmissuhdemutkia. Ohitan jotkut arvattavat käänteet, jankkaukset ja tasapaksut hetket. Ihastelen sitä, miten toinen tuotantokausi lisää intensiteettiä. Syyskuun lopussa kolmas kausi alkaa Ameriikoissa, toivottavasti laadukkaasti. Ainakin edeltävän kauden tyrmäävä loppu antaa aineksia vaikka mihin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama

Avainsanat:

13 elokuun, 2013 · 5:08 pm

Poliisin paluu

Karskinnäköisen poliisimiehen hymy leviää kasvoille kuin rikottu muna paistinpannussa. Kun päähenkilön harvoja rentouden hetkiä kuvataan näin, antaa se varmuuden siitä, että kireät tilanteetkin ilmaistaan tehokkaasti. Jo Nesbo on kehuttu jännitysnikkari, ja kyllä Harry Hole -sarjan kymmennes osa Poliisi (suom. Outi Menna, Johnny Kniga 2013) pitää kokonaisrakennelmaa vaatringissa.

Edellisen osan Aave luin Oslossa eläytyen tapahtumapaikkoihin ja uskoen, että jo oli Holen lorun loppu. Tämän jatko-osan tarttumapintoina ovat juoniyllätykset, niin laskelmoidut mutta tehokkaat. Kertomatta jättämiset ja tositolan paljastamisen viivytykset johdattavat lukijaa toistuvasti päättelemään harhaan ja riemuitsemaan yllätetyksi tulemisesta. Hymy kyllä hyytyy, sillä tutuksi tulleita henkilöitä ei säästellä tragedioilta.

Oudointa on, että sallin Holelle kaikki uskottavuuden ylittävät ominaisuudet. Hän kamppailee omantunnon, tunteiden ja riippuvaisuuksien kanssa melkein voiton puolelle, selviää kaikesta ja selvittelee kaiken. Lukijalla olo on kuin omaisella, joka joutuu olemaan koko ajan varuillaan ja pelkäämään läheisen retkahdusta.

Hole on keskipiste; muut henkilöt ja aika korkeaksi kasautuvat ruumisröykkiöt ovat rekvisiittaa alfauroksen näytöksessä. Jo edellisessä osassa nyppi pahojen poliisien kapoinen kuvaus, ja nytkin se sekä poliittisten kähmintöjen osuus ovat romaanin heikointa antia. Toistaiseksi ne eivät ole pilanneet rosoista pääjuonta päähenkilön selviytymisestä. Jatkoa seuraa, ja sitä pistetäänkin romaanin lopussa poikkeuksellisen inhottavalla tavalla kyttäilemään.

Näillä tienoin oli Aave-romaanin huumekauppakuhinaa.

Näillä tienoin oli Aave-romaanissa huumekauppakuhinaa.


Nesbon romaaniin jää täydennettäviä aukkoja Vigelandin teosten tavoin.

Nesbon romaaniin jää täydennettäviä aukkoja Vigelandin teosten tavoin.


Oslonvuonolle on usea katsellut ja jokunen hukkunut.

Oslonvuonolle on usea katsellut ja jokunen hukkunut.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

8 elokuun, 2013 · 7:49 pm

Kirjallisuudesta kertomisen ilo

Hilpeää, että kirjabloggaamista käsittelevä koonti ilmestyy kirjana – ja toisaalta miksei niin, sillä blogattavat tekstitkin ovat vielä nykyään enimmäkseen printtimuodossa. Kirjablogikirja Rivien välissä (Avain 2013) on ahkerien ja suosittujen kirjabloggareiden Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen tuore yhteenveto lukuharrastuksen julkitulosta sosiaalisessa mediassa.

Kirjailijoiden, kustantajien, kirjakritiikkien ja perinteisen kirjallisuusmedian kukkapenkkiin on kymmenkunnan vuoden aikana kasvanut riveistä karkaileva, kirjava, rönsyilevä blogikasvusto. Lukija kukoistaa siinä entistä näkyvämmin. Tätä ilmiötä Jalkanen ja Pudas perkaavat havainnollisella ja jäsennellyllä tavalla. Kirja tarjoaa tietoja ja kokemuksia innostavasti. Kirjan aineistona on käytetty luonnollisesti kirjablogeja sekä kyselyitä kirjablogisteille, lisäksi tietoa on kerätty kirjailijoilta ja kustannusalan työntekijöiltä.

Kohde on eläväinen: aiheeseen liittyvästä voi sanoa harvoin jotain tarkkaa. Kirjablogeja syntyy ja hiipuu, joten todellinen lukumäärä on arvoitus. Sisältö, tyyli, julkaisutiheys, kirjoitusten aiheet, laajuus ja laatu vaihtelevat laidasta laitaan. Enemmistö kirjoittajista on naisia, kirjoittajat ovat yleisemmin nuoria aikuisia ja keski-ikäisiä. Ammattikirjokin on laaja, mutta monet ovat koulutettua väkeä, ja kirjallisuus liittyy noin puolella opintoihin tai ammattiin. Yksi on selvää ja yhteistä: bloggareina kirjoittajat ovat kirjallisuuden harrastajia ja lukuinnostuksen jakajia. Väline mahdollistaa keskustelun, ajatusten vaihdon ja vinkkaamisen. Monet intoutuvat myös yhteisiin tapahtumiin ja tempauksiin.

Löysin itseni tämän kirjan rivien välistä, koska yli kaksi vuotta lukuharrastukseeni on kytkeytynyt lukupäiväkirjamainen kokemuksien sanallistaminen. Parvena pörräävät ajatukset löytävät ilmaisun ja muodon, ja voin palata luetun tuottamiin tunnelmiin. Pidennän kirjakokemusteni elinkaarta. Lopetan tämän oitis, jos lukemisesta tai siitä kirjailemisesta tulee suoritus tai näytösluontoinen performanssi.

Useasti olen miettinyt, miksen kirjoita vain omiin tiedostoihini. Kerran kynnyksen ylittäneenä julkistaminen on yhä vain entistä hauskempi harrastus, kiinteä kylkiänen ja lukemisen kaveri, enkä nolostele tai kainostele, sillä näin luin, näin koin. Lukeminen on ilo tai oivallus, saan jakaa sen, se ei ole minulta pois, muilta pois – tuumailuni voi ohittaa tai osallistua siihen.

Ja miten ilahduttavaa on, kun joku kommentoi blogissa tai livenä kirjoitustani tai luettua kirjaa! Villiä ajatustenvaihtoa en ole sivuilleni saanut synnytettyä, kuitenkin tunnen olevani osana lukijayhteisöä. Ajatella, että yksinäisen nykerrysta vaativan lukuprosessin jälkeen lukemisesta saadaan yhteinen kokemus ajasta ja paikasta riippumatta.

Kirjablogikirja tekee näkyväksi tiedostamatta nappaamani kirjoittamattomat säännöt. Juonia ei pilata paljastamalla niitä muille. Blogilukijalle lorinani parhaimmillaan toimivat kirjainnostajina. Ja välillä kirjablogissa harhaudutaan muihin elämyksiin, virkistäydytään kuvin ja linkein sekä paljastutaan enemmän tai vähemmän. Kirjoitettujakin sääntöjä on: tekijänoikeuksia kunnioitetaan. Sitaatteja sallitaan, niin tässäkin Rivien välistä: ”Varmaa on, että kaikkien kirjojensa keskellä ja jokaisen rivinsä välissä kirjabloggaajat ovat kirjojen ja kirjallisuuden asialla.”

– –

Sain kirjan kustantajalta toisen kirjoittajan Katja Jalkasen avustuksella.
Innostusta lisäämään:
Katja Jalkasen blogi Lumionena
Hanna Pudaksen blogi Kirjainten virrassa
Kirjaseuranta-sivusto
Kotimaiset kirjablogit -Facebook-sivu

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: , ,

4 elokuun, 2013 · 9:38 am

Lumikin uusi tuleminen

Salla Simukan Lumikki-trilogian aloittaa Punainen kuin veri (Tammi 2013). Kekseliäästi satuhahmon kaima maastoutuu huomaamattomaksi lukiolaiseksi Tampereelle. Kuurainen Manse on elävästi ja tunnistettavasti hahmoteltu. Pakkanen, pakastumisuhka ja lumi ovat merkittäviä vaihtuvissa käänteissä. Näpsäkästi tekstissä viitataan fabulaperinteeseen, ja muutenkin juttu luistaa.

Jännitysjuoni ei uutuuksilla säväytä. On murha, huumerahoja, vilunkipoliisi, ohi viuhuvia luoteja ja takaa-ajoja sekä kiireinen loppu. Kerronta heiluu monesti epäuskottavuuden ja vissin varmuuden välillä. Esimerkiksi merkkituoksujen tunnistaminen ja jatkuva nimeäminen on outoa, kunnes paljastuu, että Lumikki on peruskouluaikoinaan pelastautunut tuskatilanteilta ylivirittyneen hajuaistinsa ansiosta.

Keskeistä on nuoren syrjäänvetäytyjän ajautuminen hengenvaarallisiin seuraamistapahtumiin. Lumikki on jännitteinen henkilö, joka on tottunut salaisuuksiin, kipuilemaan hiljaisuudessa ja selviytymään. Hänestä paljastetaan selittäviä seikkoja, mutta tuleviin osiin jätetään sopivasti täytettäviä aukkoja. Lisbeth Salanderin kaltaiseksi myytiksi hänestä ei ole, mutta tiukkaa, nokkelaa terästyttöainesta herkin sisuksin hän on.

Aika tavanomaisia rooleja lukionuoret pistetään vetämään Lumikin rinnalla, ja muutenkin muut henkilöt jäävät ohuiksi Lumikin ääriviivojen vahvistuessa. Romaani nojaa päähenkilöön ja pysyy pystyssä. Vaikka asioita edistetään teininäkökulmasta, ei jännäriä kannata lokeroida nuorisokirjallisuudeksi. Sarja on jo myyty maailmalle, ja jatko-osat putkahtelevat suomeksi tiuhaan tahtiin, toinen osa Valkoinen kun lumi jo ylihuomenna. Netissäkin voi tutustua sarjan kotisivuihin ja kirjatraileriin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

1 elokuun, 2013 · 7:45 am

Espanjalainen kesä

Kesäni aloitti matka Madridiin (blogissani 17.6.), ja espanjalaista nykykirjallisuutta luin pitkin suvea. Valitettavasti en osaa espanjaa ja kulttuurituntemuksenikin on ohut, joten sorrun latteisiin yleistyksiin: hispanialaisproosa on monisanaisen tarinoivaa ja henkilöt tunneherkkiä. Dialogi ja kerronta ovat eloisia ja kuvaus läikehtivää. Espanjankielisten keskusteluiden tiheä, pehmeänkova rytmi jollain tapaa saadaan kuulumaan käännöksissä. Lisäksi 1900-luvun historiamyllerrykset ovat olleet kivuliaita, mikä ruokkii juonien kärjistyksiä, vaarantunnetta ja kohtalokkuutta.

Eduard Mendozan Tulvan vuosi (suom. Tarja Härkönen, Tammi 1999) vakuuttaa edellä sanomaani. Tiiviissä romaanissa on peiteltyä ja avointa tunteiden paloa, mutta ennen kaikkea kerronnan tehoa. Se on kuvaus nunnan ja hidlagon muutamasta tulvivasta tilanteesta aatteellisesti jännitteisessä ajassa. Juoni voi kuulostaa banaalilta, toteutus ei.

Mendozan Kissatappelun luettuani (blogissani 22.7.) siirryin sulavasti Maria Duenasin romaaniin Ommelten välinen aika (suom. Sari Selander, WSOY 2013), joka jatkaa Kissatappelun ajasta, joskin naisnäkökulmasta. Ompeliajatar Sira hullaantuu humpuukimaakariin ja ajautuu Marokkoon, Tetuanin kaupunkiin. Tämä 1930-luvun lopun espanjalaiskausi Afrikan puolella on uutta ja eksoottista luettavaa, ja myös sisällissodan jälkeinen Madrid on kiinnostava vehkeilykeskus.

Ommelten välinen aika on sukkelasti sanailtu seikkailusatu, jossa on silkinhehkuista muotia, säännösteltyä romantiikka ja lojaalia ystävyyttä. Vakoilukuviot ovat melko epäuskottavia, mutta viihteellisti viritettyjä. Aika kekseliästä on kyllä kätkeä salakieli vaatekaavoihin. Henkilökuvaus sopii pukukaavateemaan: hahmoista luonnostellaan ohuita ja yksi-ilmeisiä mallipiirustuksia. Vaikka yli 600 sivua on tuhlailua tälle tarinalle, olen heikkona historiallisiin elävöittämisyrityksiin, jollaisena tämäkin sinnitteli kunnialliseen ja kiusoittelevan avoimeen loppuun.

Tein kevyen syrjähypyn Barcelonaan Alicia Gimenez Bartlettin seurassa: Petra Delicado ja vihaiset koirat (suom. Matti Brotherus, Tammi 2013). Dekkarisarjan toinen osa ei sovellu eläinystäville, mutta muille lukijoille se jolkuttaa hyvävoimaisen, koulutetun hurtan tavoin juoniradan alusta loppuun. Asetelma on tuttu jenkkiverrokeista: sanavalmis naisetsivä vanhemman miehen työparina hapuilee ja hupailee rikos- ja lemmenseikkailuissa.

Arturo Perez-Reverten Flaamilainen taulu (suom. Katja Kallio, Like 1997) on taidedekkari, jonka käynnistää 1400-luvun van Huysin taulun konservointi nyky-Madridissa. Maalauksen asetelmassa keskeistä on shakin peluu, samoin juonessa. Pelihienouksia ymmärtämättömälle juonen kehittely käy turhan näppäräksi, mutta kerronnalliset siirrot tehdään taidolla.

Luin kesällä paljon, jopa niin, että harkitsin elää välillä. Muistoksi siitä sijoitan kommenttikenttään koko alkuvuoden lukulistani ja tähän loppuun opetuksen Flaamilaisesta taulusta:
”Elämä on epävarma seikkailu epämääräisessä maisemassa, jossa ääret liikkuvat alati ja jonka rajat ovat keinotekoisia: jossa kaikki voi loppua ja alkaa uudestaan joka hetki, tai lakata yhdellä iskulla, kuin kirveellä odottamatta iskien, ikuisesti ja ainiaaksi; jossa ainoa absoluuttinen todellisuus, luja, kiistämätön ja lopullinen, on kuolema; jossa olemme vain pieniä leimahduksia ikuisessa yössä, ja jossa, prinsessa, meillä on kovin vähän aikaa.”

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: , , ,

28 heinäkuun, 2013 · 7:03 pm

Ettei Pispalan kiviin löisi varpaitaan

Kristiina Harjulan Pispalan kiviä (2013 Karisto) on tavallinen romaani. Ja nyt on korostettava, että tavallisuudella on tamperelaisittain myönteinen merkitys. Lisäksi se tarkoittaa joukosta erottumatonta tyytymisen tilaa.

Romaanissa kuvataan pispalalaisen perheen elämää 1950-luvulla. Pieni tyttö kasvaa ilmapuntariasemassa epävakaan äidin ja viipperämäisen isän tasapainottomassa suhteessa. Onneksi tukena on vakaa mummu. Elämän totuuksia toitottava puutalokortteliston väki valmistaa osaltaan realiteetteihin. Tyttösen pitää oppia pärjäämään ja selviämään elämässä toisin kuin sukupolvet sitä ennen.

Kirjan herkkua on tamperelaisen työläismentaliteetin tavoittaminen. Ollaan varuillaan, ettei tule sanomista, ja vaikka murheita olisi, niistähän ei itse puhuta. Muut puhuvat senkin edestä. Vähätellään, valitetaan, kytätään, päivitellään. ”Semmosta se on”, kuitataan tragediat, raadanta ja niukkuus. Myönteisiä asioita ei julkisesti huudella. Jos joku asia maittaa ja se sanotaan ääneen, se ilmaistaan: ”Liian hyvää”. Omia ei hellitellä, ettei luulla liikoja, joskus voi lipsahtaa sanoin hyvänäpitoa: ”On ny siinä”. Korkein olemisen aste on tavallisuus. Tavallisuuden tiliin voi lukea epätavallisen, kunhan se vain jatkaa linjakkasti arjen ankaruuden linjaa:
”- Se siinä vaan on tavallista, että kaikki yrittää jotenkin pysyä henkissä ja siinä sitten tulee tehryks kaikenlaista ja kolhittua toinen toistaan ja itteensä. Paitti jos ei enää ole mitään takatietä, semmosta varasuunnitelmaa niin kun sillä sun oravallas [Kiven runo Laulu oravasta]. Sillon pitää vaan sitten lähtee elämästä.”

Tampereen takamailla kasvaneelle asenneilmasto on kuin kotona käymistä. Muu miljöö ei niinkään, sillä Pispalan omaleimaisuus tulee romaanissa oivasti osoitettua, samoin ajankuva. Luokkarajoja ei ruukata ylittää, köyhät ovat kunnon ihmisiä (vaikka ryyppäävät, kirjoilevat ja tappelevat). Sota on tuoreessa muistissa, mutta niin on vielä sisällissotakin. Niistä vaietaan, vaikka vaikutukset näkyvät ja tuntuvat. Miehistä sodat ovat tehneet vähintään kekkeruuseja, naisten pitää selvitä ja kestää. Olla reippaita ja pitää huolta.

Pispalan kiviä jatkaa asetelmiltaan sodanjälkeisen tamperelaiskirjallisuuden perinnettä. Tämänkin romaanin henkilöillä on jo monesssa polvessa kiinnostus kirjalliseen sivistykseen ja lukuharrastukseen, vaikka se onkin monesta porvareiden noloa puuhastelua. Kirjallisuutta siteerataan, ja vielä sitä useammin heitetään lauluvärssy sopivaan tilanteeseen. Ja koitetaan saada viimeinen sana, jossa kuuluu aitotamperelainen nasaali ja painokas murresoundi.

Tyynesti eläytyen ilmaistut kohtalot koskettavat. Tarina tavoittaa herkullisia, kitkaisia ja herkkiä tilanteita. Valitettavasti ihan lopussa rytmi tökkää: näkemyksellisyys vaihtuu selittelyyn ja pitkittämiseen. Viimeiset parikymmentä sivua kannataa unohtaa ja olla mukana muussa rehevänrepivässä lähihistorian elämänmenossa.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

22 heinäkuun, 2013 · 7:47 am

Tahdottoman taidemiehen seikkailu

”Asiantuntijoiden teoriat ja väittelyt voivat olla unettavia; omat kirjoitukseni ovat taatusti nukuttavia, mutta Taide ei sitä ole, sillä runojen tai musiikin tavoin taulut tarkoittavat monia asioita, tärkeitä asioita. – – Mutta taideteoksen ensisijaisena tarkoituksena on ilmaista jotain ylevää, jotain joka koskettaa syvältä uskomuksiamme ja tunteitamme.”

Saattaisinpa minäkin noin sanoa, vaan tuolla tavoin aatoksensa pukee Velazquez-asiantuntija Anthony Whitelands sisällissodan alla Madridissa. Hitusen hömelö brittiläinen taidetuntija sotketaan taidearvioinnin lisäksi espanjalaisiin poliittisiin juonitteluihin Eduard Mendozan romaanissa Kissatappelu. Madrid 1936 (suom. Matti Brotherus, Tammi 2012).

Sutjakka soppa on viihdyttävää luettavaa. Juoni on mutkallinen, silti mutkattomaan seikkailutyyliin kerrottu. Kerroksia ei tarinassa ole moneen kertaan pöyhittäväksi, sen sijaan kierroksia juonessa on riittämiin. Poliittisesti räjähdyspisteessä oleva Espanja kipunoi. Vaikka kuvaus on kepeää, näytillä on uskottavasti aatteiden ristipaineita sekä sisällissodan vääjäämättömyyttä.

Henkilöhahmot kuvataan ilkikurisen tarkasti. Kuten monet romaanin naisihmiset, myös tämä lukija alkaa väkisin tykästyä yksivakaaseen mutta oudon joustavasti tilanteesta toiseen ajautuvaan antisankariin. Sivuhenkilöt hahmotellaan myös herkullisesti. Naisten rooli on romaanin machomaailmassa rajattu, kliseekarikot ohitetaan laitoja raapien. Kokonaisuudessaan epanjalaisen mentaliteetin ja Madridin kuvaukset viehättävät, samoin Velazquezin töiden erittelyt, esimerkiksi taiteilija tuotannossa poikkeuksellinen Venus saa uutta valoa.

Käännöksessä on rullaavan nautittava rytmi. Kiemuraiset dialogit virtaavat vuolaasti, ja kuvailevuus maalaa tilanteet eläviksi. Välillä kaikkitietäväksi äityvä kertoja tulittaa peräkkäisiä ja simultaanisia tilanteita vauhdilla ja jättää jälkeensä uteliaisuutta herättäviä aukkoja. Seikkailuromaani kunnoittaa perinteitä, on kuitenkin tuore ja tarjoaa nautittavan ajanvietteen.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

17 heinäkuun, 2013 · 6:59 pm

Poikkeama Tampereelle

Näkymä Tammerkoskelta

Näkymä Tammerkoskelta


Jospa kuoleman jälkeen siirtyykin toiseen samanmoiseen maailmaan? Tottahan siltä varalta pitää varautua tarvittavin romppein. Näin toimi Kiinan ensimmäinen keisari ja varustautui haudan lepoon kaikella maallisella hyvällä. Turvaksi muotoiltiin usean tuhannen soturin armeija savesta. Nyky-Tampereen Vapriikissa pääsee joulukuuhun asti tutustumaan yli 2000 vuotta vanhaan terrakotta-armeijaan.
Soturit

Rotevat, yksilöiltä näyttävät soturit ovat uljas näky. Patsaita ei ole näytillä kuin kymmenkunta, mutta niiden avulla pääsee jyvälle hautalöydön massiivisuudesta ja senaikaisten käsityöläisten huikeista taidoista. Esillä on muutakin hautatavaraa, mutta kiinnostavinta on ensimmäisestä keisarista kerrotut yksityiskohdat. Ehtiväinen mies: yhdisti valtiot valtakunnaksi, aloitti Kiinanmuurin rakentamisen, perusti tieverkon, standardoi kulkupelien ratasleveyden, loi rahayksikön ja vakiinnutti kirjoitusmerkistön.

Myös Vapriikin muissa näyttelyissä on paljon katsottavaa, on lätkää, luontoa, leluja, tekniikkaa ja kenkiä. Etenkin Tampere 1918 on vaikuttavasti koottu sisällissotanäyttely. Sotimisen vaiheet ja traagisuus johdetaan havainnollisesti katsojan silmiin ja korviin.

Vapriikki on kotiutunut Tampellaan.

Vapriikki on kotiutunut Tampellaan.

Eräänlainen installatio saviarmeijakin tavallaan on; toisenhenkisiä tilateoksia on tarjolla Tampereen taidemuseossa, jossa vuoden nuori taiteilija Jarno Vesala esittäytyy elokuun loppuun asti. En yleensä innostu installaatioista tai videoteoksista, mutta tällä kertaa maltoin pysähtyä niiden ääreen. Töitä on hämärässä näyttelytilassa harkitusti, ja niiden tunnelma tykyttää sydänalassa. Niissä on ihmisyyteen kuuluvaa outoutta, erillisyyttä, yksinäisyyttä ja latautunutta kaihoa muiden yhteyteen.

Vesalan töissä on arvoitus ja salaisuus. Ne houkuttelevat sepittämään tarinoita ja hyväksymään selittämättömyyksiä. Monissa töissä on ihmisen kokoisia ja näköisiä hahmoja, jotka synnyttävät harhan elävästä. Pöllähdin ensimmäiseksi Keitto ja nainen -teostilaan ja olin varma, että huoneen hiuksiinsa kätkeytynyt nainen hengitti. Teoksen surullisuus survaisi.

Kovin koskettava ajan virran heilauttaja on teos Hän nukkui meidän välissämme. Miten säilyvät arkiset, katoavat, menneet hetket? Miten luovun, väistyn varjoksi ja annan tilaa välissä nukkuneelle kasvaa omaksi itsekseen? Jos olenkin itse se, joka nukkui joidenkin välissä?

Muistan lapsuudestani Rautavaaran laulaman lempeän laulun Sininen uni. Näyttelyssä samanniminen teos hiljentää vähäeleisen uhkaavana: taiteilija laulaa kauniisti mutta hitusen viksahtaneesti kerroksellellisella ääniraidalla tilassa, jossa seisoo lakanoin peitettynä neljä hahmoa. Aiemmin tyynnyttäviltä kuulostaneet sanat kaikuvat nyt pahaenteisinä. Vesala onnistuu lataamaan teoksiinsa nyrjähtäneen tason, vaikka ne rakentuvat tavallisista esineistä, ihmishahmoista tai tilanteista. Kiehtovaa!

Museon alakerrassa voi rauhoittua Muumilaaksossa. Suosittelen myös välittömästi Tamperereen taidemuseon takana olevaa Amurin työläismuseota.
Pikkurahalla pääsee tutustumaan puutalokortteliin, joka kertoo vuosisadan takaisesta kaupunkielämästä, jossa Finlaysonin, Tampellan ja Takon tehtaanpiiput tupruttivat kansakunnalle työllisyyden takaavia ja vähitellen karttuvan elintason savumerkkejä.

Näkymä Amuriin

Näkymä Amuriin

2 kommenttia

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu

Avainsanat:

14 heinäkuun, 2013 · 9:13 am

Pientä kaunista

Luettuani Aki Ollikaisen Nälkävuoden (blogissani 18.2.2013) vakuutuin siitä, että lyhyt ja hiottu kerronta kirkastaa sanottavan ja tuottaa lukijalle kerrontanautinnon. Ilo on lukea napakkaa ja selkein ajatuksin tiivistettyä tarinointia, jossa ei tingitä sisällöstä. Siksi silloin tällöin nappaan kirjastohyllystä kaposen kirjan suurin odotuksin. Melko hyvin toiveisiini vastasi kerronnan tarkkuuden ja raikkauden suhteen Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja yö (Siltala 2013). Sisältö ei ulotu sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen ytimeen Ollikaisen tyyliin, sillä Nousiaisen romaanissa elämänkohtalot ja tunteet hallitsevat.

Talvisodan alla Iida aloittaa työnsä kyläkoululla, ystävystyy ja rakastuu. Tiiviissä tarinassa välähtää myös Iidan kotiväki. Välillä piipahdetaan nykyajassa Iidan siskon vanhuusvuosissa ja kolmikymppisen Viljamin elämän taitekohdassa. Pienessä tilassa kerrotaan paljon, kuulaasti ja tunnelmallisesti. Kielen kuvat aukaisevat ihmisten mieltä apposelleen.

Aikatasojen vaihtelu toimii hyvin, ja sillä sidotaan juonilangat yhteen. Nyky-Viljami heijastetaan näppärästi mennen ajan Iidan katoilevan rakastetun peilikuvaksi. Sitoutuminen on kummallekin miehelle vaikeaa, ja jonkinsortin osattomuus selittelee tekoja. Päähenkilönaisia polttelevat sisarussuhteet hieman Kallion Säkenöivien hetkien tapaan.

Kertomukset, joissa on tunnevirityksen volyymit kaakossa, kohtalonomaista vääjäämättömyyttä ja sattumien merkityksellisyyttä, herättävät minussa välillä lievää vastustelunhalua, välillä innostun. Tämän romaanin ansioksi luen riskitekijöiden hyvän hallinnan. Kerronnassa on viehkoa keveyttä, jota kohtaloiden paino ei muserra.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

10 heinäkuun, 2013 · 7:54 am

Kylliksi kunniasta

Pyörryttävän monia mielikuvia ja tunnelmia tunkee Kunnian lukemisen jälkeen. Kokemus on samalla kylläinen ja nälkäinen: tarina on täyteläinen, silti sitä ahmisi lisää. Elif Shafakin Rakkauden aikakirja ja Kirottu Istanbul ovat maittavia lukuromaaneita, ja Kunnia (suom. Maria Erämaja, Gummerus 2013) vahvistaa, että Shafak on kova kokki keittämään mieleen painuvia ihmiskohtaloita.

Vaalenapunainen Kohtalo ja Kylliksi Kaunis ovat kasvaneet kurdikulttuurin arvoihin ja toimintatapoihin. Romaani seuraa näiden kaksostyttöjen elämää 1950-luvun tienoilta 1990-luvulle, Eufratin rantapenkan maalaiskylästä Istanbulin kautta koukaten Lontooseen. Pisimpään viivähdetään 1970-luvun lopun Lontoossa, jonka sekulaari länsimainen kulttuuri punkkareineineen ja peliluolineen on räikeä vastakohta Turkin takaosien kyläihmisten tuntemalle elämäntavalle.

Perhesuhteet ja häpeän uhka vaikuttavat ajasta ja paikasta riippumatta. Huojentavavasti romaani ei ole vain stereotyyppinen kunniamurhakertomus, vaikka naiset ja miehet pitävätkin kiinni tiukasti kulttuurinsa sukupuoliroolikäsityksistä sekä siirtävät niitä sumeilematta seuraavalle polvelle. On siis länsinaislukijalle tolkutonta poikalasten jumalointia ja naispuolisten alistavaa rajoittamista. Tämän lisäksi on muuta ihmiseloon kuuluvaa: raastavaa rakkautta, pelkoja, pettymyksiä, arvaamattomuutta, haavoittuvuutta eli epätäydellisyyttä ja taitoa tehdä siitä ymmärrettävää.

Kerronta on nykyromaaneille tyypillisesti moniäänistä. Omaperäistä on Shafakin kyky rakentaa elämänkaarien epäkronologinen kuvaus kohtalonomaiseksi kaleidoskoopiksi. Koko ajan sekä paljastetaan että salataan; näytetään yksi palanen, joka peilautuu (kuten kaksoset ovat toistensa peilikuvia) ja taittuu, ja näkymä vaihtuu välillä toisennäköiseksi. Lisäksi taikausko, enteet ja fatalismi sekoittavat kuvaa.

Jokaista henkilöhahmoa voisi ruotia pitkään, samoin kerronnan ilmaisuvoimaa ja juonenkuljetusta. Voisipa veivata kulttuurista, aatteista, uskosta ja uskomuksista, myös identiteetistä ja persoonallisuuden kehittymisestä ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Tai voisi vain todeta: olipa hyvä romaani. Maailma ei ole sen jälkeen selkeämpi, tiedän siitä aina vähemmän.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

4 heinäkuun, 2013 · 7:40 pm

Sohvankaltaisen miehen tapaus

”Monia kysymyksiä, mutta vain kolme niistä on tärkeitä.
Missä olet ollut?
Missä olet?
Minne olet matkalla?
Jos osaat vastata näihin kolmeen, niin sinulla on elämä omissa käsissäsi, Anna, eno sanoi.”

Kysymykset ovat kimurantteja Annan lisäksi Valdemar Roosille ja Ewa Backmanille. Selvimmillä vesillä on vanhempi rikoskonstaapeli Gunnar Barbarotti, joka alkoi vastailla ydinkysymyksiin jo rikosromaanisarjan edellisessä osassa. Håkan Nesserin Barbarotti-sarjan kolmannessa osassa Herra Roosin tarina (suom. Päivi Kivelä, Tammi 2013) on monta juonnetta, joista yhdessä yllätyksetön henkilö vastaa elämän pääkysymyksiin päätymällä odottamattomiin tekoihin.

Barbarotti-fani joutuu odottamaan yli 200 sivua ennen kuin suosikkikirjamies saadaan tarinaan mukaan, ja kun saadaan, jälleennäkeminen on riemukas. Kuvaus on herkullista, hilpeää ja sattuvaa. Nesser on luonut erityisen hulppean päähenkilön, jonka privaattielämä herättää uteliaisuutta rikosjuonen ohella.

Laaja alkupohjustus on tarpeen. Kahteen hylkiöhahmoon saadaan pitävä ote, ja heistä vähitellen hahmottuu henkilöitä, joille toivoo pelkkää hyvää, ja sitten luonnollisesti joutuu pelkäämään pahinta. Romaanin alkupuolisko on väliin tylsähkö, mutta on komeaa, miten henkilö, joka kotonaan on huonekalun asemassa, saa kerronnassa tilaa ja olemisen arvon.

Nesser osaa totisesti järjestää tekstiinsä jäntevän rakenteen, jossa rikoskonstaapelien ja rikoshenkilöiden tilanteet vuorottelevat houkuttavasti. Tässä osassa Barbarottin työkaveri Backman saa entistä enemmän tilaa. Hän tuo lisäsärmää tarinaan, etenkin kun päähenkilön elämäntilannetta verrataan sokean kanan löytämään jyvään, odottamattomaan kylläisen onnen tilaan. Eihän seesteisestä tyytyväisyydestä tavallisesti saa aikaan kiinnostavaa draamaa, vähintään pitäisi murtua sankarin jalka.

Innostuneena hykertelin ja eläydyin lukuprosessin ajan: rikosromaanissa oli surua, pelkoa, hupailua ja ihmisen ikävää. Pienen etäisyyden päästä on rehellisyyden nimissä todettava, että Barbarotti ja Backman ovat hieman liian hyviä poliiseiksi ollakseen totta. Ai niin, tämähän onkin fiktiota.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

30 kesäkuun, 2013 · 2:43 pm

Kaksi kirjaa Kabulin tienoilta

Khaled Hosseinin romaanissa Ja vuoret kaikuivat (suom. Katariina Kaila, Otava 2013) on veri vettä sakeampaa. Usean vuosikymmenen ja henkilön voimin sille saadaan vahvistus.

Kirjassa pyörähdetään Kabulin ympäristössä, lisäksi Yhdysvallat, Ranska ja Kreikka ovat tapahtumapaikkoina. Monet kirjan henkilöt liittyvät vain löyhästi päätarinaan, mutta heidän kauttaan oiotaan mutkia ja tehdään matkoja ihmisenä olemiseen. Kerronnan juju onkin juuri tässä: eri henkilöt aivan erilaisista näkökulmista kertovat eri tilanteista, jotka jollain tapaa viistävät päätarinaa. Se tekee kokonaisuudesta kerroksellisen. Ytimenä on köyhä afgaaniperhe, joka on kotoisin Kabulin takaisesta kyläpahasesta.

Välillä kerronta hapuilee, sievisteleekin. Vaikka kertojat vaihtuvat, sävy ja ilmaisutapa säilyvät turhan samanlaisina. Lomassa on hienoja kerrontakohtia, eräskin laatikkokameran kuvaustilanne. Loppua kohden mukaan ujuttautuu kiinnittäviä kohtaloita ja koskettavuutta. Monesti henkilöt ohittavat onnensa, ymmärrys herää liian myöhään tai tahtoa puuttuu. Joillakin puuttuvat palaset loksahtavat vapauttavasti paikoilleen.

Ja vuoret kaikuivat on lukuromaani ihmisistä. Siitä puuttuu oivaltavasti taleban-kauhujen ja väkivallan revittely: ne ovat hiljaa humisevana taustana. Pia Heikkilän kirjassa Operaatio Lipstick (Otava 2013) sen sijaan kranaatit rätisevät Kabulin ja afgaanivuoristojen maisemissa.

Heikkilän kirja on likkalitteratuuria sotakirjeenvaihtajien, turvallisuuspalveluiden ja sotilaiden Kabulista länsimaisesta viihdevinkkelistä tihrustaen. Aineksista olisi voinut syntyä omaperäinen ja verevä ajanvieteteos, mutta juoni on ennustettava ja kökkö, henkilöt ohuita tyyppejä.

Kirjailijalla on kaikki edellytykset kuvata tuntemaansa maailmaa, mutta hän on päätynyt häpeämättömään huttuun naistoimittajan miehenmetsästyksestä, johon liittyen valitaan huolella asuja illallisille ja juonitellaan skuuppeja. Toivottavasti Heikkilä tämän aloituksen jälkeen sarjaa jatkaessaan heruttaa kunnolla sota-alue- ja mediatuntemustaan ja antaa päähenkilön repäistä siten, että Anna-toimittajasta kasvaa aikuisten oikeasti ammattitaitoinen, kokeva, tunteva, raisu, selviytyvä seikkailija.

(Kirjat ovat kustantajan arvostelukappaleita.)

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

26 kesäkuun, 2013 · 12:11 pm

Tuhon tunnelmia

”Laiha lapsi mietti vähemmän (ainakin jälkikäteen ajatellen) sitä, mistä hän itse oli tullut, ja enemmän vanhaa kysymystä siitä, miksi on olemassa jotakin sen sijaan, ettei olisi mitään.”

A. S. Byattin Ragnarök. Jumalten tuho (suom. Titia Schuurman, Tammi 2013) on kuvaus älykkään lapsen sota-ajan pelastuksesta. Uppoutuminen skandinaavis-germaaniseen mytologiaan selittää hänelle pelon, uhan ja arvaamattomuuden aikaa. Pohjolan myytit voittavat antiikin ja Raamatun vastaavat, ja välkky lapsi ymmärtää näiden kaikkien olevan ihmisen mielen luomuksia.

Lapsi lukee kirjaa ”Asgård ja jumalat”. Siinä jumalolennot, puolijumalat, jättiläiset ja muut alkumaailman olennot vehkeilevät ja tuhoutuvat. Kirjan lumo on vastustamaton, vaikka se on saksalainen ja kaikki saksalaisuus on sodan aikana demonisoitu. Lasta kalvaa pelko lentäjäisän puolesta, ja hän ratkaisee uhan uskomalla, ettei isä palaa taisteluista saksalaisia vastaan. Öisin unissakin saksalaiset tuhoavat vanhempia. Kun kaikki voi romahtaa hetkessä, pitää olla jotain omaa. Pohjoisen myytit ovat hänen. Tuhosta nekin kertovat, eikä niillä ole muuta sanomaa.

Suuri osa romaania on mytologian uusiksi kirjoittamista lapsen näkökulmasta selostaen. Hahmoja piisaa, nimiä vilisee, tapahtumakuvaukset rönsyävät. Jos lukija on mytologiaa tuntematon tai siitä piittaamaton, myyttihahmovyörytys on melkoinen. Sitä halkoo vain hetkittäin laihan lapsen tilanteen kuvaus. Mutta millainen kuvaus – se on Byattia sattuvimmillaan. Kerronta on selkeää, tarkaa, ilmavaa.

On turha tulkita kirjaa tätä laajemmin, sillä Byatt tekee sen itse romaanin loppuun liitetyssä esseistisessä luvussa. Hän esittelee ajatuksiaan myyteistä ja niiden muusta kuin tarinallisesta voimasta. Myytit ovat ihmisen keinoja ymmärtää asioita, ja ne kumpuavat kuoleman pelosta. Selityksen saa myös romaanin omaelämänkerrallisuus. Suoraa on lisäksi kirjailijan pessimismi meidän tuntemamme maailman ja luonnon selviytymisestä.

Taruilla ja kertomuksilla on oleellinen rooli tylsyyden torjunnassa, joskin niillä hallitaan ahdistustakin. Byattin myyttiromaani on samlla tiivis ja runsas. Laihan lapsen kiinnostavan kertomuksen kriteerit siihen pätevät: ”Se oli hyvä tarina, siinä oli merkitystä, siinä oli pelkoa ja vaaraa ja hallitsemattomia asioita.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

20 kesäkuun, 2013 · 9:46 am

Aloittelija hyvästijätöissä

On ilo lukea pieni, tiivis kirja, joka hyrisyttää sisuskuntaa. Ann Tylerin romaani Jää hyvästi (suom. Jaana Kapari-Jatta, Otava 2013) kuvaa kauniisti selviämistä. Sitä ei olisi ilman ajankulun avittamaa ymmärrystä ja vähittäistä lähentymistä kohti totuutta ja ihmisiä. Kuoleman ja rakkauden hyväksyminen kasvaa tiedonpuuksi: ”Eli viisainta on kiinnittää ihmisiin huomiota niin kauan kuin he elävät.”

Neljääkymmentä lähenevä Aaron menettää yllättäen vaimonsa. Aaron on aloittelija tunteiden tulkkina ja vastaanottajana. Hyysäämättömään riippumattomuuteen tuudittautunut mies suree. Suru pukeutuu työn suorittamiseen ja torjumiseen. Ympärillä olisi tukevia ihmisiä, mutta kohtaamattomuuden toimintamallia on vaikea muuttaa. Ateisti-Aaronin kuollut vaimo palaa, ei kummittelemaan, vaan näyttäytymään. Ja sanoo hän myös muutaman avainsanan.

Tyler kertoo tarinan koruttomasti. Minäkertoja kuvaa selkeästi ja asiallisesti elämäänsä, tapaamisiaan, keskusteluitaan ja reaktioitaan. Välillä muistellaan menneitä. Vainajan näkeminen saadaan tuntumaan sangen luonnolliselta. Näyttäytymisen merkitys on aika ilmeinen, mutta sitä ei psykologisoida puhki, vaan sen myötä auotaan päähenkilön persoonaa ja menetettyä suhdetta.

Kerronnan elettömyys ja tarkkanäköisyys vaikuttavat. Tunteet ja lähelle päästäminen tunnustetaan ihmiselon ytimeksi, mutta makelevuus puuttuu. Elämä tuo tullessaan pettymyksiä ja menetyksiä, niitä ei voi ohittaa. Eikä voi ohittaa toivoa, vaikka aivot tukkeutuisivatkin kuormittavista asioista.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: