Avainsana-arkisto: Helsinki Lit

Välähdyksiä: Helsinki Lit 2024

Kirjailija Philip Teirin käynnistämä käännöskirjallisuuden tapahtuma Helsinki Lit vietti 24.-25.5.2024 kymmenvuotisjuhlaa. Teir kiitti yleisöä tunnelmasta, josta maine kiirii vierailleiden kirjailijoiden matkassa. Se helpottaa järjestäjiä rakentamaan vuosi vuodelta vaikuttavampaa ohjelmaa.

Tunnelma! Se syntyy siitä, että pimennetyn salin katsojien silmät kiinnittyvät valaistulle lavalle, jossa suomalainen kirjailija tai toimittaja haastattelee vierailevaa kirjailijaa. Hiljaisuus, keskittyneisyys, välittömät reaktiot keskusteleuun ja raikuvat aplodit keskustelun lopuksi. Painotan: keskittyminen vain kahteen keskustelijaan, etenkin vierailevan kirjailijan teosten nostamiin aiheisiin.

Olen kirjoittanut ennakkojutun lukemistani Lit-kirjoista. Tarkista myös Lit-ohjelma ja siitä kirjailijat. 

Nyt muutama haukkaus ravitsevasta tapahtumasta.

Ensimmäisenä Lit-päivänä haastattelut eivät pääosin keskittyneet kirjailijavieraiden teoksiin vaan aihepiireihin tai kirjailijoiden kotimaiden asioihin. Esimerkiksi Marko Hautala ja argentiinalaisen Mariana Enriquezin keskustelu pohjautui Enriquezin edustamaan genreen ja kirjailijan eteläamerikkailaiseen tyyliin muokkaamaan goottikauhuun. Perjantain ohjelman naurattaja oli paikallisten vitsikilpailuiden voittaja, ukrainalainen Andrei Kurkov. Hänen teoksistaan ei selvää tullut vaan sen sijaan viihdytti  miehen (kuulijoille) hauska reitti venäjänkieliseksi ukrainalaiskirjailijaksi.

Olen Elizabeth Stroutin proosan fani, joten Sirpa Kähkösen ja Stroutin keskustelu sopi perjantain loppuhuipennukseksi. Kähkönen keskittyi Lucy Barton -kirjojen tematiikkaan, ja sitä Strout valotti ajatuksineen. Kirjailija selvästi toi esille, että lukija tekee omat tulkintansa. Hän kiteytti päähenkilön (joka puhuu kirjailijan päässä): Lucy on Lucy. Ihailuni jatkuu ja odotan innolla seuraavaa kirjaa, jossa Lucy ja Olive Kitteridge kohtaavat.

Lauantaina haastatteluiden painopiste oli selvästi itse kirjallisuudessa. Haastattelut rakentuivat kirjailijavieraiden kirjailijuuteen, kirjoittamiseen ja teoksiin. Nautin! Siksi vain fiilistelen ja nostan osin triviaalit mieleenpainumat:

  • Kevin Chen jakoi riemastuksensa siitä, että aamun Hesarissa oli hänen kuvansa. Eloisa heppu!
  • Maja Lunde vakuutti minut entisestään siitä, etten leikkaa maalaiskotini ruohikkoa: eläköön hyönteiset ja kirjallisuuden elämää muuttava voima.
  • Camila Sosa Villadan herkkyys valui yleisöön – ja espanjaa tulkannut Teija simultaanisti välitti kirjailijan virtailevan mielen.
  • Eleanor Catton maadutti romaaninsa uusseelantilaiseen ajankuvaan.
  • Nathan Hill hallitsi sulavan, amerikkalaistyylisen viihdytyskerronnan.
  • Adiana Shibili paneutui arabian lingvistiseen tasoon kerrassaan vaikuttavassa romaanissaan Sivuseikka. Lukekaa Sivuseikka!

Kohti ensi vuoden Litiä. Toivon ohjelmaan ennen kaikkea irlantilaista Claire Keegania, eteläafrikkalais-englantilaista Deborah Levya ja ruotsalaista Karin Smirnoffia – ja kuten menneinä vuosina ihastuttavia yllätysnimiä, jotka tuntuvat ainutlaatuisilta löydöiltä. En epäile, etteikö tuleva kattaus ihastuta. Hieno tapahtuma jatkukoon!

Kuvakoosteessani (tarkkuuden korvatkoon tunnelma) vain muutama väläys; Elizabeth Strout, Nicholas Lunabba & Aleksis Salusjärvi, Kevin Chen, Camila Sosa Villada sekä Adiana Shibili & Sivuseikan suomentanut Sampsa Peltonen:

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Tapahtuma

Kohti Helsinki Litiä 2024

Olen kevään mittaan lukenut ja kuunnellut kevään Helsinki Lit -kirjoja lähinnä suoratoistopalvelussa. Kaikkien Lit-kirjailijoiden kirjoihin en ole ehtinyt tutustua. Tiivistän tässä kirjatunnelmani satunnaisessa järjestyksessä.

Elizabeth Strout – koko suomennettu tuotanto

Joskus toiveet käyvät toteen, nyt käy: Elizabeth Stroutin novellistista kuvaustapaa olen ihaillut kirja kirjalta, ja nyt on mahdollisuus kuulla kirjailijaa. Strout kierrättää kirjoissaan samoja henkilöitä, mikä ilahduttaa – on kuin tapaisi pikaisesti tuttuja vaikkakin kirjan sivuilla. Eikä viimeisin suomennos Lucy meren rannalla (Tammi 2023, suom. Kristiina Rikman) pettänyt korkeita odotuksiani: tässä koronaromaanissa seuraan novelleista tutun Lucyn eristysaikaa ex-miehen seurassa. Kerronnan varmuus ei yllätä vaan tuudittaa todentuntuiseen, elämän kupruja kaihtamattomaan Lucy-maailmaan. Stroutin käännetyistä kirjoista on jutut blogissani.

Nathan Hill: Wellness

Welness (Gummerus 2024, suom. Antero Tiittula) on avioliittoromaani, ja saa siitä irti kehityskertomukset ja perhetarinatkin. Hill taitaa periamerikkalaisen lavean kerronnan, jossa romaanihenkilöiden vaiheet, ajatukset ja tunteet ovat liikkeessä ja parhaimmillaan liikuttavat lukijan tunteita. Romaanissa oli paljon kiinnostavaa, mutta korostan adjektiivia paljon – karsittavaakin olisi. Lisää kirjajutussani.

Adania Shibli: Sivuseikka

Sivuseikka (Otava 2024, suom. Sampsa Peltonen) järisyttää monestakin syystä. Ensinnäkin sota Gazassa tekee romaanista ajankohtaisen, toisekseen kirjan sisältö tekee todeksi Israelin perustamisvirheet yksilöiden kannalta ja kolmanneksi romaanin kerronta tehoaa kaunokirjallisesti. 

Kaksiosainen romaani osoittaa kielellistä hallintaa. Ensimmäinen osa on pelkistettyä tapahtumakuvausta palestiinalaisaavikon valtaamisesta ja yhden tytön kohtalosta 1940-luvulla. Romaanin toinen osa kertoo lähiajoista nuoren naisen rönsyilevän kerronnan keinoin, lähiajasta ennen nykyistä sotaa, jonka lyhyen sytytyslangan aistii kaikesta. Entä tämä ”sivuseikka”? Se on yksilön, etenkin tyttöjen ja naisten osa (sotilas)vallan käytössä. Ravisuttaa. 

Johanna Frid: Haraldin äiti

Haraldin äiti (WSOY 2024, suom. Sirje Niitepõld) on ”miniän” minäkertomaa avomiehensä Haraldin äidistä, no, ei vain siitä vaan myös Haraldista ja omasta elämästään. Pistävän piikikäs kerrontatyyli suolaa kaiken. Ei kertojakaan ole mikään helppo ihminen, sen hän tunnustaa avoimesti, mutta nauravaisuuteen kauheutensa kätkevä anoppi vaikuttaa erikoiselta epeliltä. 

Ydinjuttu romaanissa on kertojan ja anopin tapaaminen ja jumittuminen tilanteeseen, jota kukaan ei toivo itselleen. Kertoja palaa mielessään hurmaavan Haraldin kohtaamiseen, sittemmin ilmenneisiin sekasotkuihin ja omaan taustaansa, jonka vuoksi kertojalla ei ole käsitystä perhe-elämästä. Tiivistä ja tylyä menoa – rakkautta unohtamatta.

(Valitettavasti tämän kirjailijan haastattelu on peruttu.)

Eleanor Catton: Birnamin metsä

Vähintään kaksi maailmaa kohtaa Birnamin metsässä. Pelkistetyimmillään se on rahan valta (Lemoine) ja rahattomien pienet ekoteot (Mira) maailmassa, joka kulkee kohti tuhoa. Näitä ja muita henkilöitä ja juonilankoja kirja kieputtaa siten, että romaanissa yhdistyvät vahva henkilökuvaus ja juonivetoisuus – ja juonitteluvetoisuus. Homma etenee jännityskirjallisuutta lähentyen. Vallasta ja valloituksista taitaa olla kyse sen lisäksi, että ekoteema kulkee koko ajan rinnalla. Kulttuurikerrostumia tuo kirjan ja ekoryhmän nimen yhteys Shakespearen Macbethiin.

Innostuin aluksi kovasti kirjasta, jonkin verran into laski tietynlaisesta tyypittelystä. Voin luonnehtia Birnamin metsää taitavasti kerrotuksi lukuromaaniksi, jossa riittää tulkittavaa ja henkilöherkkua.

Mariana Enriquez: Sängyssä tupakoimisen vaarat

Mariana Enriquezin novelleissa (WSOY 2024, suom. sari Selander) on muutakin vaaraa kuin sängyssä röökin imeminen. Novellit vievät kotimaiseen verrattuna ihan erilaiseen tuonilmaisuuteen, esimerkiksi vainajavauva voi räytyneessä kunnossa seurata sukulaisnaista tyytymättömänä tai muut kuolleisiin, uskomuksiin tai taikuuteen liittyvät nyrjäyttää todellisuutta. Kelpo kauhukokoelma.

Nicholas Lunabba: Itkisitkö jos mä kuolen

Pidän Lunabban omaelämäkerrallista romaania (Johnny Kniga 2024, suom. Tarja Lipponen) sivistävänä, sillä se kertoo minulle ruotsalaisen yhteiskunnan jakautumisesta. Se selventää sitä, miksi lähiöissä aseet paukkuvat ja miksi ei-valkoiset ruotsalaisnuoret tuntevat monia nuorena kuolleita. Romaanin kertoja kuvaa kipeästi luonaan asuvaa nuorukaista – tuuliajoa, jossa hajonneiden perheiden vesat heiluvat ja helposti kaatuvat tuhon tielle. Vakuuttavaa ajankuvaa hyvinvointivaltiosta.

Keskeneräistä

Luin myös Kevin Chenin romaanin Aavekaupunki (Aula & Vo 2024, suom. Rauno Sainio), mutta vireystilani kehnous estää minua siitä lausumasta kuin sen, että kielellisesti ja kulttuurisesti siinä oli paljon kiinnostavaa, mutta menin täysin sekaisin seitsemän siskon nimien kanssa. 

Kesken minulla on vielä Camilla Sosa Villadan romaani Yöeläimiä (S&S 2024, suom. Emmi Ketonen), joka on perheromaani transyhteisöstä, jonka jäsenet ovat valinneet toisensa. Thella Jonsonin kirjan Rauha lukemisen aloitan tänään, ja Maja Lundin hienon Mehiläisten historian luin viikon aluksi mutta muut sarjan kirjat odottavat lukijaansa.

Kotimaiset kirjallisuusihmiset haastattelevat ulkomaisia kirjailijoita Helsinki Litin lavalla tulevana viikonloppuna. Innostavaa kirjatunnelmaa siis tiedossa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Novellit, Romaani, Tapahtuma

Hanna Bervoets: Sopimatonta sisältöä & Helsinki Lit 2022

Pari sanaa aluksi Hanna Bervoetsin romaanista Sopimatonta sisältöä, sitten päällimmäiset kokemukset kevään Helsinki Lit -tapahtumasta 13. 14.5.2022.

Somepalvelun moderaattoreiden työoloista on sukeutunut kiinnostava kirja: Hanna Bervoetsin Sopimatonta sisältöä (Gummerus 2022). Tiivis romaani kuvaa minäkertojanaisen työtaivalta Hexa-firmaan ja sieltä pois. Työyhteisö ja suhde yhteen työkaveriin limittyvät siihen.

”Joskus joku sanoi: ”Hitto, näin jotain tosi sairasta äsken”, ja me muut nyökkäilimme ja tiesimme, että hänet oli parasta jättää hetkeksi rauhaan.”

Kirjassa ei solkenaan suolleta lukijan silmille kammottavia somesisältöjä, mutta niillä on suuri merkitys: mitä tekee ihmiselle nähdä ihmisten muille ja itselleen tekemiä hirveyksiä. Moderoijien työolot ja somesaastaan altistumisen psyykkiset seuraukset siirtyvät romaanin sivuille. 

Minua kiinnostaa etenkin kirjan tiukka tyyli ja minäkerronta. Yhden henkilön silmin asiat näyttäytyvät samalla terävästi ja sokeasti. Sokeus tulee siitä, että omalta kannalta nähdyt asiantilat sulkevat pois muiden kokemukset ja sen, mitkä asiat vaikuttavat omaan näkökykyyn. Nämä asiat tulevat hienosti esille esimerkiksi kertojan suhteessa Sigridiin. Samalla se pistää pohtimaan, miten oman toiminnan rajat hämärtyvät somevaikutusten vuoksi. Kerronta ei osoittele vaan vie mukaan minäkertojan tunnustustyyppiseen tekstiin.

Hanna Bervoetes oli yksi Helsinki Litin viikonvaihteen vieraista. Hän keskusteli eloisasti Ville Blåfieldin kanssa esimerkiksi kirjan tärkeimmistä teemoista, somesta ja vähän Euoroviisuistakin. Keskusteluparin yhteispeli ihastutti.

Helsinki Litin spesialiteetti kirjafestareiden joukossa on kahdenkeskinen tunnelma, vaikka kirjailijahaastattelu tapahtuu suuren yleisön edessä spottivaloissa. Vain kirjailija, haastattelija ja kirja keskittävät huomion. 

Pähkäilen lukijana kohtuuttomia vaatimuksia kirjailijoille: ei riitä, että taitaa tekstin teon, pitää olla myös estraditaituri. Toisaalta katsojana nautin, kun kirjailija hallitsee myös esiintymisen. Ei voi mitään: virkeä, avoin lavapresenssi tehostaa keskustellun kirjan tehoa. Ja sellaisia hetkiä Litissä oli monta. Mainitsen pari huippukokemustani – mainitsemattomia väheksymättä (ks. Litin esiintyjät).

Läsnäolo, leikkisyys ja skottiaksentti viehättivät Douglas Stuartin haastattelussa, ja aloin nolostella, etten hullaantunut Shuggy Bain -romaanista yhtä täysillä kuin kirjailijan kuuntelusta. Sama tunne valtasi muutamasta muusta Lit-kirjasta, jonka olin jo lukenut ja kokenut ihan kivana vaan en mahtavana.

Maaza Mengiste säteili ja Nita Prosesta kehkeytyi todellinen show-nainen. Vain Tone Schunnesson oli mukana videoyhteyden avulla mutta oli tulla skriinistä ulos (kirjaa en ole lukenut mutta aion lukea ihan vain haastattelun vuoksi). Colson Whitheadin coolius tuntui tyylikkäältä. 

Eniten odotin Bernardine Evariston osuutta enkä suotta. Koko Hubara haastattelijana antoi Evaristolle tilaa: katsomo sai nauttia sulavan, älykkään, havainnollisen puheenvuoron kirjailijan kirjoittamisesta. Evaristo kertoi tyylin ja kerronnan muotoutumisesta sekä aiheista, joiden aika on tullut.

Hieno kirjallisuustapahtuma! 

Hanna Bervoets: Sopimatonta sisältöä, suom. Sanna van Leeuwen, Gummerus 2022, 140 sivua. Sain kirjan bloggaajakaverilta.

Lit-lukemistostani olen kirjoittanut etkojutun.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Tapahtuma

Kim Thúy: Ru

Toukokuisen kirjallisuustapahtuman Helsinki Litin (2019) riemukkain kohtaaminen tapahtui, kun Kim Thúy show-naisen elkein otti yleisönsä. Keskustelukumppani Silvia Hosseini kuvaili Thúyita ilotulitteeksi, eikä syyttä. (Katso Yle Arenasta keskustelutallenne.) Näin Thuy kuvailee syntymäänsä kirjassaan Ru (Gummerus 2019):

”Synnyin ilotulitusten ja valokiehkuroiden koristaman taivaan varjossa ohjusten ja rakettien paukkeessa. Synnyin korvaamaan menetettyjä ihmishenkiä. Tärkein tehtäväni oli jatkaa äitini elämää.”

Silvia Hosseini luonnehti Ru-kirjaa valokuva-albumiksi, joka on kuvattu sanoin. Kirjan väläyksenomaiset fragmentit välittävät kirjailijan kokemaa lapsuuden Vietnamissa, pakolaisleirillä Malesiassa, pakolaislapsena Kanadassa sekä ranskankielisenä kanadalaisnaisena ja -äitinä. Muistikuvat, havainnot ja tunnelmat seuraavat toisiaan näennäisesti vailla järjestystä, liittyen silti toisiinsa. Ne keinuvat tunnelaidasta toiseen ja virtaavat vauhdikkaan lyhytlukuisina. Ru-sana tarkoittaa ranskaksi virtaamista, vietnamiksi kehtolaulua.

20190519_143905.jpg

Thúy nauratti yleisöä vähättelemällä kirjaansa lyhyeksi ja itseään laiskaksi. Kirjan lyhyys ja perushengen keveys on lumetta, sillä sukuun, väkivaltaan, pakolaisuuteen, juurettomuuteen ja rakkauteen liittyvät aiheet ovat betoninraskaita, koetut asiat paksuja. Laiska ihminen ei olisi vaivautunut poraamaan aukkopaikkoja lähtökohtabetoniinsa kuten Thúy.

Kuin ohimennen kirjan kertoja heittelee kohtalonsa kivikimpaleita kohti minua. Poliittisen vainon vaikutukset äveriääseen sukuun, köyhän vartijan silmin yläluokan naisten rintaliivit kuin kahvinsuodattimet, toukat pakolaisleirillä, erilainen riisi kanadalaislautasella, tietämättömyys pohjoisten leveysasteiden eri vuodenaikojen mukaan vaatettamisesta, timantit koko perheen elättämiseksi piilotettuna lapsen muovirannekoruun – ja niin edelleen. Usein murikat lentävät ohi ja silloin lepattavat lämpimät, kauniit muistot ja tuokiot.

”Muistelen mieluummin kaikenlaisia sisäisiä kutinoita, huumaavia tuntemuksia, liikutuksen hetkiä, epäröintejä, häilyvyyksiä, hairahduksia.”

 

20190519_143656.jpg

Autobiografian alkupuolella toteavuustyyli vallitsee, mutta loppupuoli kaunokirjallistuu. Etenkin viimeisissä kolmanneksessa hienosti yhdistyvät kuvatut asiat, lukijan johdattelu rivienväliin ja kielen hetkittäinen metaforisuus. Viimeiset luvut vetävät maton altani.

Minulla on usein vaikeuksia heittäytyä kohottaviin selviytymistarinoihin. Kyse ei missään nimessä ole siitä, etten arvosta, vaikutu tai järkyty, mitä kertoja on joutunut kokemaan. Arvostan, vaikutun ja järkytyn. Etsin sen lisäksi kirjallisia tasoja. Ensin ne Ru-kerronnassa viistävät pintaa, mutta sitten kirjan loppupuolella – johan sen ilmaisin: minulta matto liukui alta  ja pyllähdin ihastumaan Thúyn tapan valottaa kasvuaan siksi, joka hän on.

Pyllähdin kertojan havaintoihin seitsemännestä tädistään, nykytytöistä setelinkahahdus tai viiltelyjälki ihossaan, kertojan oman ihon lähtemättömistä jäljistä, kertojan omien poikien tienposkeen pelastautumisesta suhteessa vietnamilaisäitiin, joka joutui kantamaan pikkupoikansa ruumista. Ja siinä se on tämän enempää selittelemättä, Thúyn tyyli:

”Ja jossa ojennettu käsi ei enää kuvaa elettä, vaan rakkauden hetkeä, joka jatkuu uneen, heräämiseen, arkeen.”

– –

Kim Thúy
Ru
suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2019
59 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Monissa blogeissa lisää, mm. Anun ihmeelliset matkat, Kirsin Book Club, Kirjasähkökäyrä ja Lumiomena

6 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Kai Aareleid: Korttitalo

Tänä vuonna Helsinki Litissä vieraili Kai Aareleid, jonka romaani Korttitalo (S&S 2018) sijoittuu sodanjälkeisiin vuosiin Tartossa ja kertoo Tiinan kasvutarinaa. Aareleidin romaanin rakenne ja kerronta ovat minun makuuni. Päähenkilö, aikuinen Tiina liukuu puuttuvista lapsuudenkodin muistoesineistä menneeseen aikaan: vanhemmat tutustuvat, Tiinan syntyy ja varttuu viisitoistavuotiaaksi.

Kuvaus pysähtyy tilanteisiin ja niiden tunnelatauksiin. Aikuinen Tiina kertoo minämuodossa, mutta menneessä ajassa kerronta kulkee yksikön kolmannessa persoonassa, silti se upottaa Tiinan kokemusmaailmaan. Tapa katsoa tilanteita on suora ja selittelemätön, mutta sielä täällä välähtävät runoa lähentelevät kiteytykset. Aareleidin runokokoelman Lue minua lukeneena en lyyrisiä lausumia ihmettele.

Helsinki Lit -tapahtumassa Aareleid tosin sanoi, ettei hän pidä itseään runoilijana vaan runot ovat hänelle lähinnä novelliaihioita. Korttitalo-romaaninsa hän kertoi muodostuvan kohtauksista, sirpalemaisesta tavasta kirjoittaa, mikä juontaa juurensa dramaturgikoulutuksesta. Romaanin pohjana on kirjailijan kaksi mielen kuvaa: tyttö isänsä takana kuuntelemassa puheenkirjoitustuskailua ja varkaiden tihutöiden jälkeen tyhjä taulunpaikka seinällä. Nämä symboliset tilannekuvat sain lukea romaanista ja paljon muuta, mitä kirjassa kerrotaan yhden perheen välityksellä. Aareleid luonnehti pahtumapaikkaa Tarttoa niin, että se on taustakangas sille, miten ihmiset täyttävät tyhjyyttä.

”On hiljaisuuksia, joihin olemme paenneet niin kauan, että niistä on tullut erottamaton osa meitä itseämme, että ne hiljaisuudet ovatkin me.”

Lapsen näkökulma onnistuu romaanissa hienosti. Isälle ja äidille tapahtuu asioita, jotka heijastuvat lapseen joka ikävaiheessa. Häneen jää jäljet onnellisista hetkistä, jolloin tanssitaan yhdessä, ja hänessä säilyvät asiat, joista ei puhuta ja jolloin aikuisten ratkaisuissa ei lapsella ole osaa eikä arpaa. Vaikuttavia ovat tilanteet, jolloin aikuisten näkökulmasta tulkitaan lapsen joustavuutta ja vahvuutta, kun todellisuudessa lapsen olisi pitänyt olla syy aikuisille pysähtyä ja lapsella lupa olla heikko.

20190519_143259.jpg

Korttitalon rakenne, tyyli ja kerronta imaisevat. Tiinan kaipaa vähintään henkisesti poissaolevia vanhempiaan, erityisesti isää, pelkkä tieto rakkaudesta ei riitä. Puute välittyy tilantein, joita ei selitetä puhki, esimerkiksi: ”Heillä on paljon tavaroita mutta isää on aina vain vähemmän.” Hetkittäin Tiinan huomiot tuntuvat lapselle turhan sofistikoiduilta, mutta mitä sitä miettimään, sillä ikäistään fiksumpi ja tunneälyinen tyttö on kyseessä.

”Peeter [isä] huokaa:
– Olet oikeassa. Kukaan ei voi suojella ihmistä itseltään.
Tiina kurtistaa kulmiaan, mutta ei sano mitään. Joskus toista ihmistä ei vain voi ymmärtää, hän ajattelee. Joskus ei vain pääse toiseen ihmiseen asti.”


Helsinki Lit -tapahtumassa Kai Aareleid keskusteli Joel Haahtelan kanssa. Kohtaaminen oli kirjafestivaalin antoisimpia (katso tallenne Yle Arenasta), sillä keskustelijat saivat tilanteen tuntumaan intiimiltä kahdenkeskiseltä juttelulta, jossa kaksi kirjailijaa nävertää kirjoittamisensa ydintä tosissaan, silti viihdyttävästi, jopa itseironisesti ja siten, että katsomossa koin olevani etuoikeutettu osallinen. Keskustelu päättyi Korttitalon loppukappaleeseen, valoon. Loppuhuipennus!

– –
Kai Aareleid
Korttitalo
suomentanut Outi Hytönen
S&S 2018.
154 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa muun muassa Hemulin kirjahylly, Kirja vieköön!, Kirjan pauloissa, Kirjakaapin kummitus ja Mummo matkalla.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Ennen Helsinki Litiä 2019: Cusk ja muuta

Nautin kirjallisuustapahtumasta, jossa saa hissukseen istua pimäessä salissa kuuntelemassa kirjailijahaastatteluja ilman ympäröivää messuhässäkkää. Siksi odotan loppuviikon Helsinki Lit -tapahtumaa 17.–18.5.2019. Ehkä eniten odotan Rachel Cuskin ja Philip Teirin kohtaamista.

Teir on kirjoittanut avioliiton kariutumisesta ja niin myös Cusk. Tyylit ja näkökulmat ovat erilaisia. Olen kirjoittanut Cuskin Siirtymä-romaanista jo aiemmin, tässä siitä pätkä:



Pinnallisesti, kovin pinnallisesti lukien Siirtymä on kavalkadi Fayen satunnaisia kohtaamisia. Samoin kuin Ääriviivoissa minäkertoja dokumentoi ihmisten kertomuksia. Kertoja itse vaikuttaa tarkkailijalta, joka referoi muiden juttuja tai eteen tulleita tilanteita. Ytimen löydän tästä sitaatista:

”- – ja ajattelin, että ihmiset paljastavat itsensä huomioissa, joita tekevät muista.”

Siinä se on. Fayen kertomat huomiot sanottavat osaltaan hänen omaa tilaansa äitinä, naisena ja kirjailijana. Sen lisäksi kertojan kokemukset ja kirjaan tallentuneiden henkilöiden turinat antavat aimon kokemuksen vanhemmuudesta, parisuhteista ja elämänvalinnoista. Etenkin lapset korostuvat, vaikka he näennäisesti jäävät ikään kuin taustaksi. Myös muuta pohdittavaa punkaa, esimerkiksi pahuus.

20190407_104410.jpg



Cuskin Ääriviivatromaania kuvailemaan löysin termin konfabulointi eli jälkikäteinen tarinointi. Päähenkilö jää syrjään, kun ympäröivät äänet ja tarinat täyttävät tilan. Se, mitä kertoja valikoi kerrottavaksi, se kuvaa myös kertojaa.

Helsingin Sanomien (15.5.2019) artikkelissa Cusk kertoo oman avioeron ja sukupuolten roolien tutkimisen vaikutuksesta romaaneihinsa. Kertojaäänen häivyttäminen ja omien elämäntapahtumien liitäminen fiktioon on leimallista. Ehkä tarkoituksellisesti provosoiden Cusk julistaa vain autobiografian ainoaksi taidemuodoksi ja silkan fiktion keinotekoiseksi. Hän ei usko toisten sisäisten maailmojen saavuttamiseen vaan irtiottoon subjektiivisuudesta, sellaiseen kuin romaaniensa päähenkilöön Fayeen, taustakuuntelijaan.

Cuskin ajatukset kiinnostavat siinä kuin hänen kirjansakin, vaikka minä uskon yhä fiktioon ja tarinaan – en ehjiin vaan fiktion vinkeistä tulkiten ja merkityksiä kooten – ja henkilöihin, jotka kantavat tarinaa ja johon heijastelen selityksiä. Kylläpä on mainio mahdollisuus saada kuulla lauantaina lisää kirjallisuuskästiyksistä kirjailijan itse kertomana.

Hatunnosto etukäteen Helsinki Litin ohjelmalle. Tässä vielä luettelo tapahtuman kirjailijoista, joiden teoksia tai teoksen (uuden tai vanhan) olen esiintyviltä kirjailijoilta lukenut ja postannut:

Nina Lykke
Saara Turunen
André Aciman
Joakim Zander
Satu Vasantola
Hassan Blasim
Kaisa Haatanen
Rachel Cusk
Philp Teir
Sjón
Kai Aareleid
Joel Haahtela

20190516_073124.jpg

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjamessut