Riskillä mennään! Minulta on paljon lukematta tämän vuoden romaanitarjonnasta, eli siinä on ensimmäinen rajaus valintoihini. Toinen on se, että olen ollut melko konservatiivisella päällä, eli erityisen kokeellinen kirjallisuus ei ole kolahtanut – tai olen jopa jättänyt lukematta. Ruotsiksi en pysty kaunokirjallisuutta lukemaan, sekin rajoittaa. Lisäksi karkaan omille teilleni vain kuudesta ehdokkaasta.
Biofiktiot
Ensimmäinen ja voittoehdokkaani on Iida Turpeisen Elolliset. Aiheen käsittelyn kiehtovuus koukutti heti romaanin alussa, eikä hellittänyt koko kirjan ajan Joskus eläneet henkilöt saivat vaikuttavan kirjallisen elämän, puhumattakaan sukupuutosta ja merilehmistä.
Toinen biofiktioehdokkaani on Vappu Kannaksen Kimalaisten kirja, jossa kerrotaan amerikkalaisrunoilija Emily Dickinsonin perheestä, ei niinkään runoilijasta – tai hänestä vain muiden kautta. Kerronta on varmaa, ja henkilöiden erisuuntaiset intressit välittyvät.
Autofiktiot ja omaelämäkerralliset
Luokittelen tähän lokeroon myös kirjoja, joista vain ounastelen omakohtaisuutta. Se kertoo, että eletystä saa elävää kaunokirjallisuutta.
Niko Hallikaisen Suuri Märkä Salaisuus täräyttää vakuuttavan kasvukertomuksen lähiöstä. Postinumeropohjainen luokkakuvaus on säälimätön, köyhyyden, yksinäisyyden ja sosiaalistumisen kuvaus, kielellisesti taitava.
Sirpa Kähkösen 36 uurnaa asettaa uuteen asentoon hänen perhetaustansa ja samalla Kuopio-sarjan. Se on kaunokirjallinen äidin perunkirjoitus, perinnön perkaaminen. Toden ja maagisen yhdistelmässä hyrisee ymmärrys.
Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia ilahdutti leikkisänä vaikkakin pohjaa romaanin Kirjailijan elämänkriiseihin. Romaania kantaa edellisten polvien kokemukset yli sadan vuoden ajan, ja niiden kuvaaminen vakuuttaa. Uutuus on paljon parempi romaani kuin Ketun edellinen, ja sitä ryydittävät maagiset elementit värikkään kerrontatavan lisäksi.
Kenties silkkaa fiktiota
Tommi Melenderin Aurumin koin romaaniksi, joka leikkii fiktiolla luoden sukutarinan, jossa kerronta vaihtelee ja luo hersyviä henkilöitä. Romaani on myös yhteiskunnallinen ja poliittinen. Varmaa kerrontaa!
Juhani Branderin Amerikka on listallani kiikunkaakun, mutta nostan sen sinne perinteitä kunnioittamaan. Romaani loksahtaa kotimaisen kurjalistorealismin linjaan liukuen loppupuolella kuvitelmiin ja säilyttäen järkyttävyytensä. Hienosti kirjoitettu lapsikuvaus.
Siten heilun kahden perushyvän perhetarinan kesken: otanko listalle vai en. No, mainitsen ne kummatkin. Karoliina Niskasen Muamo tuo esille lähes unohdetun kansan, karjalankieliset. Myös Maritta Lintusen sukuromaani Sata auringonkiertoa lähtee Karjalan evakoista, ja sitten päädytään siirtolaisiksi Ruotsiin. Kumpikin romaani tuo kotimaisesta katsannosta tunnetasoa elämään vieraalla maalla ja juuriin.
Keväällä minuun teki vaikutuksen Joel Haahtelan romaani Yö Whistlerin maalauksessa. Siinä elämän sattumanvaraisuuksien ja takaiskujen takaa kuultaa rauha ja kauneus.
Trendejä
Historialliset aiheet ja henkilöt selvästi kiinnostavat nykykirjallisuutta. Lisäksi realismia puhkotaan maagisilla ja kansanperinteen aineksilla. Yhä enemmän kirjoitetaan yhteiskuntaluokkatietoista proosaa ja ekoromaaneita. Ja kyllähän autofiktio jatkaa väkevästi yhtenä kaunokirjallisuusvirtauksena.
Nyt jään odottamaan virallista ehdokasasettelua tämän viikon torstaina ja lopullista valintaa 29.11.2023. Finlandia-palkinto juhlii 40-vuotista taivaltaan, ja olemme saaneet äänestää kaikkien aikojen voittajaa, joksi paljastui Ulla-Lena Lundbergin romaani Jää. Hieno romaani sekin; minä kyllä äänestin Olli Jalosen Taivaanpalloa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 