Maisku Myllymäen romaanin nimi Valvoja (WSOY 2024) osuu kummassakin tarkoituksessaan: päähenkilöä kalvaa unettomuuskierre ja hän työskentelee museovartijana valvoen kävijöitä. Romaani löytää otsikon lisäksi maalinsa myös kerronnallaan ja tunnelmallaan.
Romaaneita voidaan määritellä esimerkiksi yhdenpäivänromaaneiksi, mutta Myllymäen romaani on yhden työvuoron romaani. Maia kertoo veistosnäyttelyn viimeisestä työvuorostaan ennen kuin kahdeksan kuukautta näytillä olleet teokset puretaan museosta. Saman verran on kestänyt minäkertojan romanssi Peterin kanssa. Kertoja kuvailee työpäivänsä havaintojen lomassa romanssin vaiheet ja väläyttelee muita tietoja elämästään. Sitä muuta kertyy niukasti mutta mielikuvitusta kutkuttavasti.
Romaanissa aika venyy ja valuu, eikä kestoa mitata kellolla tai kalenterilla. Kertoja mainitsee ajan painavuudesta. Ja kuinka ilmavaa siitä on lukea!
•
Luulen tietäväni enemmän esimerkiksi epäilyttävästä Peteristä kuin halunsa huumaama kertoja. Mutta sitten epäilykseni heräävät, sillä kertoja vinkkaa defenssitaipumuksistaan. Ymmärrän kyllä, että kertojan havaintoja hämärtää unettomuuden aikaansaama aivosumu, toisaalta kallistun harhautusmahdollisuuksien puolelle. Myllymäki vie siten epäluotettavan kertojan toiselle tasolle.
Viehätyn minäkertojan havaintojen tarkkuudesta ja selkeästä ilmaisusta. Valvojan katseen merkitys korostuu monin tavoin. Ympäristö – taidemuseo – on jo itsessään katseelle pyhitetty. Päähenkilö tosin katselee museokävijöitä ja raportoi tai tulkitsee heidän käytöstään. Katseen kohteena on myös näyttelyn vetonaula, taiteilija, joka veistää teostaan lasikopissa. Taiteilijalla on lisäksi juonen kannalta rooli Maian katseen suunnan muuttajana.
Kaunis Peter vaikuttaa objektilta, joka sokaisee Maian todellisuudelta. Näin päin katseen kohdistus virkistää. Feministinen kaiku kuuluu kirjassa kivasti, vaikka toisaalta Maia elää vain romanssinsa kautta, minkä syy raastaa: kertoja pystyy nukkumaan vain sänkyseuralaisen kanssa.
•
Kuvallistunut viestintä saa romaanissa ison lohkon. Taidemuseon kävijät kuvaavat teoksia enemmän kuin katsovat teoksia. Maia stalkkaa Peterin postauksia ja suunnittelee tarkasti omansa.
”Ehkä seitsemäs kuva oli sellainen, jonka julkaisin. Näytin siinä eniten siltä, miltä näytän muissakin julkaisemissani kuvissa. Kirjoitin Kaupungin yössä, painoin julkaisunappia ja tunsin, miten pieni osa minusta lohkesi irti ja katosi iäksi.”
Ikään kuin ennen vanhaan alkuperäiskansan ihmiset pelkäsivät, että valokuva nappaa sielun – myös somettajat taitavat menettää sieluaan. Ihailen, miten hienosti kirjassa ”tosi” ja ”some” romaanissa sanottuu:
”Oli olemassa kaksi samaan aikaan tapahtuvaa elämää, kaksi vierekkäin kulkevaa raidetta, ja se raide, joka kulki ruudulla, tuntuu toista raidetta vahvemmalta – sellaiselta, että se saattaisi katkaista toisen raiteen kokonaan.”
Meneehän siinä raiteiltaan. Menemme.
•
Aistit, ai miten maukkaasti kirjassa niitä hyödynnetään! Värit, kolmiulotteiset veistokset, muodot, kosketus, kuulo, maut. Valvoja on yksityiskohtien taidetta. Tunnelma kehittyy koko kirjan mittaan yhä intensiivisemmäksi. Minäkertoja saa unettomuustilansa sisään klaustrofobisesti.
Ajattelen, että Valvoja on romaani riippuvuudesta ja sen pahenevasta kierteestä. Ihminen on riippuvainen unesta, myös toisista ihmisistä sekä someseurannasta, ja jossain aina tulee raja vastaan. Romaanikokonaisuudessa yhdistyvät ihmeellisesti keveys ja piinaavuus. Nautin koko kirjasta ja piristyin taidepohdinnoista, joista löysin myös peilin:
”Lopulta taide on kai olemassa sitä varten, että voimme sen äärellä tarkkailla ennen kaikkea itseämme.”
•
Maisku Myllymäki: Valvoja, WSOY 2024, 302 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 