Avainsana-arkisto: Pirkko Saisio

6 joulukuun, 2024 · 9:05 am

Nina Honkanen: Rakkaani, Vladimir & Pirkko Saisio: Suliko

Hyvää itsenäisyyspäivää 2024. Päivän tulisi olla ilon juhla, sillä demokraattisen valtion sananvapauksineen tulee olla riemun aihe. Päivää varjostavat fasistiset marssit ja muut ääriaatteet, jotka ihailevat diktatuuria. Demokratiassa kaikki saavat marssia asiansa puolesta, kun taas heidän ihailemansa diktatuurit tukahduttavat mahdollisuuden mielipiteiden ilmaisuun. 

Itsenäisyyspäivä johtaa usein myös sotien muisteluun, ja tämänhetkinen eurooppalainen sotatila suuntaa katseet itään. Siksi lukemistonani on ollut Nina Honkasen romaani Rakkaani, Vladimir (Into 2024), jossa vaikuttaa tämän ajan sodanlietsoja ja demokratian tuhoaja Putin. Sen rinnalla esittelen romaanin toisesta diktaattorista, Stalinista, josta Pirkko Saisio on kirjoittanut kirjan Suliko (Siltala 2024).

Nina Honkanen: Rakkaani, Vladimir

Nina Honkasen romaanissa viisikymppinen Heikki totuttelee eroon pitkäaikaisesta avioliitosta. Ex-puoliso Maria hoitaa yllätyspestiä, pääministeriyttä. Ex-puolisoista tulee isovanhempia samalla, kun edeltävä sukupolvi makaa sairaalassa. Tämä sairaalassa aikaansa tappava Heikin äiti, eläkeläinen Helmi, on romaanin sykkivä ydin.

Mutta ensin Heikistä. Tämä omaansa, äitinsä ja perheensä elämää koossa pitänyt huolehtija on yhtäkkiä tyhjän päällä. Hän tutustuu inkeriläiseen katusoittaja-Toivoon (huomaa etunimen merkitys). Toivon muistelut tarjoavat Neuvostoliitto-, Venäjä- ja Suomi-tason. Heikin omat kierrokset kasvavat kirjan edetessä, ja lukija saa pohdittavakseen, mitä uskoa ja mitä ei.

Entä Helmi? Helmillä on ollut nuorena lyhyt suhde Putinin kanssa Turussa. Se ei jätä rauhaan naista, joka sairasvuoteellaan seuraa ja penkoo poliittisia taustoja. Helmi kirjoittaa Putinille kirjeitä, joissa maukkaasti yhdistyvät kohtaamisen muistot ja tulenkivenkatkuinen kommentointi ”rakkaan” Vovan rikollisesta (maailman)poliittisesta toiminnasta. 

”Eroottisesti ja poliittisesti kirje kirjeeltä kuumeneva tunnelma oli Helmin sadomasokistinen tapa silittää rakastettunsa egoa samalla kun antoi äidin kädestä.”

Honkanen on keksinyt näin oivan keinon olla saarnaamatta: Helmin kirjelmöinti tekee sen kaikkien puolesta puuttuen epäkohtiin ja vääryyksiin rempseillä ja kumartamattomilla kirje-epistoloillaan. Kirjeet, Heikin ja Marian osuudet vuorottelevat kirjassa. Mariasta saadaan romaaniin näkökulma kotimaan politiikkaan. Romaanista tunnistaa melkein näköispatsaita politiikan vaikuttajista mutta kuitenkin niin, että fiktio suojelee kirjailijaa.

Minua riemastuttivat Helmin räväkät kirjeet ja niiden tulituskieli. Maria jäi aika yksiulotteiseksi, mutta Heikki miellyttää tunnistettavana selustan turvaajana, jonka selkärangan katkaisee korsien keko. Honkasen kirja saattaa jäädä aikakirjoihin nimenomaan aikalaisromaanina, joka kaunokirjallistaa poliittisen tilanteen.

•

Nina Honkanen: Rakkaani, Vladimir, Into 2024, 392 sivua. Sain kirjan kirjailijalta Turun kirjamessuilla – kiitos!

Pirkko Saisio: Suliko

Pirkko Saisiolle tyypilliset tarinoiden lohkeamat kolisevat vaikuttavasti hänen uutuusromaanissaankin, Sulikossa. Kuka tai mikä on Suliko? Kyse on hahmosta, jota Stalin loppuvaiheissaan haikailee ja jolle hän suuntaa ajatuksiaan.

Romaani liukuu aikatasoista toiseen. Niissä kelataan Stalinin elämäntapahtumia ja pysähdytään ennen kuolemaan vuoteen 1953 ja sen jälkeenkin päähenkilön tajuntaan. Saisio on taitava luistelemaan aiheesta ja ajasta toiseen. Hetkittäin seuraaminen tuotti minulle pieniä vaikeuksia: henkilönimiä viuhuu runsaasti ja venäläiseen tapaan vaihtuvat saman nimen variaatiot. 

Tiedämme kaikki jo entuudestaan Stalinin julmuuden. Mitä uutta voi joukkotuhoajasta tarjota? Saisio ei psykologisoi, vaikka hirmuhallitsijan taustassa trauma seuraa toistaan. Kaunokirjallinen kerronta antaa faktoille lisää järkyttävyyttä. Esimerkiksi valokuva, jossa Stalinin sylissä on pikkutyttö, avaa kipeästi, mitä tarkoitti yksilöille ja heidän läheisilleen käväisy Isä Aurinkoisen säteilyssä. Tuhoa.

Luulen ymmärtäväni romaani kirjalliset ansiot sanonnan tasolla. Valitettavasti en päässyt pintaa syvemmälle – kenties Stalin-hahmo kaikkiaan vastenmielisenä pysyi niin väkevänä ennakkoluulona, että se esti pureutumisen. Silti: kaikki kunnia Saision Nobel-palkintoon johtavalle tuotannolle. Muistelen esimerkiksi hukeaa Passionia.

•

Pirkko Saisio: Suliko, Siltala 2024, 411 sivua. Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat: ,

14 tammikuun, 2024 · 9:59 am

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio – Sopimaton

Elämäkerta seitsemänkymppisestä Pirkko Saisiosta pursuaa ja rönsyilee. Eikä ihme, sillä kirjan sisältö osoittaa kohteen aikaansaavuuden. Kirja osoittaa myös, että elämäkerturi Heini Junkkaala kahlasi materiaalin runsaudessa ja sai kustannustoimittajaltaan useasti määräyksiä lopettaa materiaalin hankinta ja viimeistellä kirja. Verkkokirjana melkein 800-sivuinen kirja on tyyliltään harkittu ja aineistoltaan monipuolinen: Pirkko Saisio – Sopimaton (WSOY 2023). 

Elämäkerturi on Saision entinen oppilas, nykyinen työtoveri ja hyvä ystävä. Kirjan alussa Junkkaala esittelee, miten hän valitsi puhuttelumuodon. Junkkaala kirjoittaa sinutellen Saikille. Vaikken ole sinänsä sinä-tyylin ystävä, valinta on tähän kirjaan täysin oikea. Kirjoittaja saa olla läsnä kuin kirjemuodossa ja kommentoida, samalla nostaa värikkäästä Saisio-elämästä sävykkäitä, moninaisia puolia. Eläytyvä kerturi on subjektiivinen, mutta tulee vaikutelma, että hän ei peittele, ei harjoita itsesensuuria.

•

Päällisin puolin kirja on on ”elämä ja teokset” -traditiota, myös kronologisesti etenevää, mutta se ei estä lomittamasta aikoja, ja elämä ja teokset solmiutuvat nekin yhteen. Jonkin verran on toistoa, monesti perusteltua, jonkin verran turhaa, mutta ei minua töksäyttäneet toistot olisi sivumäärää juuri supistaneet. Ja kerronta on niin luistavaa ja Saision elämä särmikkään kiinnostavaa, että kirja säilytti imunsa alusta loppuun. Tarinointia kohteensa hengessä.

”Olet hauskaa seuraa, lyömätön jutun kertoja, legendaarisen kapakkahauskuuttajan maineessa. Ei ole tilannetta, ei niin tukalaa eikä niin ikävää, josta et löytäisi koomista puolta. Se voi olla ammattitautikin. Kirjailijana näet tilanteet ulkopuolelta, ja ulkopuolelta katsottuna traaginenkin näyttäytyy koomisena. Ehkä huumori on sinun tapasi asettaa asiat mittasuhteisiin – tai ottaa niihin etäisyyttä.”

•

Saisio on ihmisihminen, juoruilija, jutustelija, joten ihmisiä kirja vilisee. Viiden aikuisen kasvattamasta ainokaisesta kehkeytyi rohkea, vahva, omapäinen ja omaehtoinen näyttelijä, laulaja, ohjaaja, käsikirjoittaja, keskustelija, tasa-arvotaistelija, reissaaja ja kirjailija. Ennen kaikkea hän on kirjailija, lapsuuden haaveammatista lukuisten kirjapalkintoehdokkuuksien ja Finlandia-voiton saavuttaja.

En muistanutkaan, että F-ehdokkuuksia on aimo liuta. Pysäyttävää on lukea kaikissa liemissä keitetyn kirjailijan piinaavasta jännityksestä syksyisin F-ehdokas- ja palkintoilmoitusten aikaan. Niin raastavia ovat myös tunnot oman osaamisen ja itsetunnon heilahduksissa. Siis jopa Saisiollakin!

Kirjan loppupuolella nautin osista, joissa käsitellään Saision kirjojen syntyä, pseudonyhmien syitä ja eri aikoina tyylin vaihtumista ja tavoittamista. Viimeisimmän romaanin, runsaan, kiehtovan Passion, taustoista ja työstöstä on melko vähän. Ei se mitään: kannattaa lukea itse kirja, hieno kirja.

•

Kirja sisältää poliittista historiaa Saision näkökulmasta. Lisäksi tärkeät seksuaalisuuden ja tasa-arvoisuuden asiat niin yhteiskunnallisesti kuin yksityisestikin kulkevat mukana 1960-luvulta tähän päivään.

Saision perhe- ja rakkaussuhteet käydään läpi. Kaikissa suhteissa on jännitteitä, ehkä vähiten 40 vuotta kestäneessä liitossa Pirjo Honkasalon kanssa, mikä lukijallekin välittyy kauniina kahden erilaisen, erilaisuutensa hyväksyneen sitoutumisena. Lukuiset haastattelut ovat Junkkaalan pohja kartoittaa kohdettaan. Ystävät, tytötoverit ja muut kertovat vapaasti ja antavat Junkkaalan pyynnöstä myös yhden tiivistävän adjektiivin Saisiosta. Tärkeitä ovat tyttären, Elsa Saision kokemukset boheemista perhe-elosta. Hän tiivistää koko kirjaan sopivan Saisio-sanan: paljon.

•

Minua häkellyttää Saision tahti ja intohimoinen työ- ja elämänote, myös kaihtelemattomuus. Kovasti miellyttää kirjan lähestymistapa ja siinä Junkkaalan tarkkanäköisyys tarinallistamiselle. Sievistelen vähän, sillä ydintä on, että Saision juttuihin ei voi luottaa:

”Ja sitten yhtäkkiä raskas suru. Suru siitä, että kerrot muunneltua totuutta. Epätoivo siitä, että totuus pakenee. Olen oppinut, että aina pitää puhua totta. Sinun kanssasi joudun koko ajan epäilemään, onko kertomasi varmasti totta. Se on uuvuttavaa ja etäännyttää minua sinusta.

Jo tarina itsessään yksinkertaistaa todellisuutta, vieraannuttaa ja etäännyttää. Kun tapahtunut tarinallistuu, sen autenttisuus ja moniulotteisuus katoaa.”

Kirjoittajan suru muuttuu lukijan iloksi ja pelko etäännyttämisestä eläväisyydeksi. Siis kirja toimii erittäin hyvin.

•

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio – Sopimaton, WSOY 2023, 785 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta

Avainsanat: ,

6 maaliskuun, 2022 · 11:15 am

Blogistania 2021: listani vuoden kirjoiksi

Vaikka ajat ovat ankeat, lukeminen kannattaa aina. Väitän näin, joskin viime aikoina minulla on ollut ongelmia keskittyä kirjaan. Silti lukeminen on tuonut lohtua, antanut ajatuksille ilmaa, tuuletusta tunteille.

Aika on suhteellista ja siksi tuntuu, että vuodesta 2021 on pitkä aika. Kaivelen viime vuoden luettujen kirjojen listaa kuin muinaisia muistoja ja palauttelen mieliin huippukokemuksia. Syynä on Blogistania 2021, eli kirjasome äänestää vuoden parhaista kirjoista. Lisätiedot löytyvät blogista Kirjamies, myös tieto, mistä saa selville voittajat 7.3. Osallistun kolmeen kategoriaan.

Finlandia

3 pistettä, Emmi Puikkonen: Musta peili

Olen tyrkkinyt tätä teosta kaikkien viime vuoden kirjapalkintojen kärkeen. Jatkan samalla linjalla. Musta peili on mielestäni jäänyt pimentoon, mutta se on loistoteos. Tämä hieno romaani osoittaa kerronnan kekseliäisyyttä ja aiheenkäsittelyn monimuotoisuutta.

2 pistettä, Pirkko Saisio: Passio

Mikä runsaus, hallinta ja hillitön kerronnan ilo! Passio on episodimaisuudessaan minun makuuni, sillä historia elää siinä henkilöissä: elämää kaikessa sattumanvaraisuudessaan ja kohtuuttomuudessaan.

1 piste, Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Hattulan kirkon mahtavat maalaukset ovat saaneet arvoisensa proosatallenteen, jossa mielikuvitus täyttää historiankirjoituksen aukot. Henkilövetoinen romaani kertoo myös taiten taiteen tarkoituksista.

Globalia

3 pistettä, Elizabeth Strout: Olive, taas

Nuivan amerikkalaisrouvan paluu vahvistaa uskoa romaanikerrontaan. Novellistinen ote avaa erilaisia elämiä, jotka välkkyvät kaleidoskooppisesti – välillä elämässä jää valotta, välillä sitä näkyy ja toisinaan heijastuu. (Suomentanut Kristiina Rikman)

2 pistettä, Tove Ditlevsen: Lapsuus

Jo oli aika suomentaa tanskalaisklassikkosarjan ensimmäinen osa (ja toinenkin). Kirjailijan omaelämäkertaromaani näyttää työläistaustaisen perheen ponnisteluja lama-aikana. Toven sisäinen elämä ja kirjoittamishaaveet törmäävät perheen, etenkin äidin, arvoihin ja tahtoon. Elämänmakuista kerrontaa. (Suomentanut Katriina Huttunen)

1 piste, Deborah Levy: Mitä en halua tietää

Näemmä omaelämäkerralliset kasvutarinat osuivat minuun viime vuonna. Tämän kirjan kaksi aikatasoa näyttävät eri puolia kertojastaan. Vaikutuksen tekee lapsuuden kasvuympärsitöhavaintojen lisäksi tuore kerronta. (Suomentanut Pauliina Vanhatalo)

Tieto

3 pistettä, Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Sijoitan esseet tietokirjallisuuteen. Hosseini yhdistää henkilökohtaiseen taidokkaasti tietoa. Hänen esseensä provosoivat, räväyttävät ja vakuuttavat ajattelun ja tunteen yhdistämisen voimasta.

2 pistettä, Ville Eloranta  & Lotta Jalava: Sana sanasta

Toivottelen tervetulleeksi populaarin teoksen sanojen historiasta. Etymologiat kiehtovat minua, sillä niissä esimerkiksi kulku konkreettisesta abstraktiin kertoo ihmiselon muutoksista. Lisäksi sanat osoittavat, miten kielet vaikuttavat toisiinsa.



2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kilpailu, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Romaani, Tietokirja

Avainsanat: , , , , , , , ,

4 joulukuun, 2021 · 9:57 am

Pirkko Saisio: Passio

”- Minä haluaisin lahjoittaa pois tämän korun, mutta en voi.

–Miksi ette?

–Koska edes ette te pysty antamaan vastausta sille, onko tällä korulla kyky lukea hyviä ja pahoja ajatuksia ja toteuttaa ne. Minulla ei ole oikeutta raskauttaa kenenkään elämää tällä korulla, tämä olkoon minun ristini, minun kannettavaksi tarkoitettu. Tämä käärme pilkkaa minua, ja ilmeisesti teitäkin, veli Abramo.”

Näin sanailee firenzeläinen ruhtinatar 1400-luvun lopussa, ja siitä lähtee liikkeelle jalokivin ja timantein koristeltu hyvän ja pahan tiedon puuta kuvaava kultakoru, joka muuttaa monta kertaa muotoaan, kunnes sen jäänne päätyy 1950-luvun Suomeen.

Pirkko Saision romaani Passio (Siltala 2021) sisältää seitsemisen romaania romaanissa. Kirja jakautuu paikannimin nimettyihin osiin, ja paikkojen lisäksi vaihtuu aika. Keski-Euroopan ja Helsingin lisäksi tarinat viivähtävät eri aikoina Venäjällä ja Virossa. Tarinoita yhdistää jossain muodossa korujäänteet, jotka eri ja yllättävin tavoin ilmaantuvat henkilöiden elämään. Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat saavat täten kimmeltävän seuraajan kotimaisessa kirjallisuudessa – tyystin omanlaisesti historiaa muovaavan teoksen.

•

Passio tarkoittaa sävellystä kristuksen kärsimyshistoriasta, ja monimuotoisia kärsimyksiä kirjan henkilöt kohtaavatkin. Lukija ei kärsi. Vaikka romaanin paksuus alun perin minua kauhistutti, kerronnan veto vei ahmimaan. Saision kerronta soljuu ilmeikkäänä, ja lyhyet kappaleet kirkastavat ajatusta, samalla jouduttavat lukemista.

Passio on elämys. Romaanin joka osa upottaa tilanteisiin sekä henkilöiden tunnemaailmaan ja vuorovaikutukseen. Koskaan ei voi etukäteen arvata, minkälainen kuvio on kyseessä. Käyn esimerkiksi krakovalaisen juutalaisperheen kosintakriisissä siinä kuin Katariina Suuren hovin liehittelyn liepeillä. Vaikutun, miten menevät myttyyn ihmisten haaveet ja kohtaamiset. Heittäydyn hetkiin, jolloin dialogi liittää minut henkilöiden vuorovaikutuksen vaihteleviin virityksiin.

•

Saisio sekoittaa realismia ja maagisuutta. Jos passio viittaa kärsimykseen, voi siitä johtaa sanasisältöä myös intohimoon. Ne näyttäytyvät romaanissa rakkautena, rahana ja aatteina. Moni henkilöistä ei usko ylösnousemukseen, silti erilaiset uskonkysymykset virtaavat heissä.

Minulle kirja kiteytyy moniääniseksi sävelmäksi elämästä, jossa ihmisestä itsestään ei jää mitään jäljelle, vaikka jokainen sisältää ainutkertaisen, ainutlaatuisen tarinan. Ihmiset ja tarinat häviävät (tai häviäisivät ilman kirjallisuutta).

Ehkä eniten minussa kihelmöivät vastakohtaisuudet ja ristiriitaisuudet, joita kirjan henkilöissä arvaamattomasti ilmenee. Ja se sama ihastuttaa kuvaustavassa, vaikkapa näin:

”Simeon-täti oli tullut apuun, ja tyhjää kangasta täyttämään hän oli ommellut tauluun laivan, joka näytti miesten kengältä.”

•

Kirjan mittaan tapaan eri aikojen köyhälistöä, porvarispiirejä ja aatelisia. Ainoa ympäristö, jossa ajatukseni harhailee, on Stalinin ajan vankileiri, mutta senkin ilmapiirin kuvauksen terävyys pitää minut hereillä. Tässä romaanissa Saisio velhona virittelee virkkeet valtaamaan pinnan ja pinnanalaiset. Koen samoin kuin yksi henkilö keväällä 1700-luvun Krakovassa ja toinen toisaalla paljon myöhemmin 1910-luvun Helsingissä (ja kyllä, olen kurkihullu):

”Tulisivat vaaleat yöt ja kottaraiset ja pääskyt ja kurjet, ja ne lensivät kohti pohjoista, kohti yhä vaaleampia öitä ja jättäisivät jälkeensä oudon kaipauksen, jossa olisi paljon melkein kirvelevää onnea.”

”Ja yhtäkkiä keväisen kurjen äkillinen, metallinen trumpetti, sen lento taivaalla, joka räjähti siniseksi ja ulottui äärettömyyteen, niin että hetkeksi paikka ja aika sulivat yhteen korkeaksi huminaksi, epätodelliseksi musiikiksi, ja silloin oleminen muuttui elämiseksi.”

•

Tämän vuonna Finlandia-veikkailuni menivät metsään, vaan ihmekös tuo: virallinen kolmihenkinen raati oli omaa mieltään ja lopullinen diktaattori omaansa. Saamme kaikki pitää kantamme, vaikka vain yhdelle teokselle osui palkintotitteli. 

Nyt Passion luettuani en ihmettele sen paikkaa ehdokkaana, sillä täyteläinen tarinoinnin taituriteos valloitti myös minut. Historiallisen romaanin sekä seikkailevien tarinalinjojen ystävänä nautin, hykertelin, tulin yllätetyksi ja ravituksi. Hieno teos.

•

Pirkko Saisio

Passio

Siltala 2021

romaani

732 sivua.

Lainasin kirjastosta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

14 syyskuun, 2017 · 5:00 pm

Kansallisteatteri: Koivu ja tähti

Keväisellä bloggariklubilla Pirkko Saisio kertoi Kansallisteatterin tilaaman juhlanäytelmän lähtökohdan sisältävän kaikki kipsaavat tekijät: Suomi 100 vuotta ja Kansallisteatterin iso näyttämö. Saisio otti avukseen modernin parviälyn ja kysyi Facebookissa, mitä ihmiset haluavat nähdä tällaisessa juhlanäytelmässä. Monet ehdottivat suurnaisia, muita juhlakaluteemoja tai sisällissotaa. Toisin kävi:
– Valitsin aiheita, jotka minua aidosti kiinnostavat. Punavihreä kupla näyttää olevan aihe, jota ei saa mainita. Näytelmään siirsin itseään analysoivan keskiluokan, joka määrittelee kaikkea. Rapujuhlista metsän keskellä kehittyy dystopia arvaamattomassa tilanteessa.

Näytelmän nimi liittyy luonnollisesti Topeliuksen klassikkosatuun Koivu ja tähti. Saisiota kiinnostaa se, mitä tapahtuu, kun satu loppuu.

*

Koivu ja tähti.jpeg

Kolmetuntinen Koivu ja tähti käynnistyy keski-ikäisten sisarusten rapujuhlavalmisteluista, joista vastaa thai-kotiapulainen. Sisarukset ja sekalainen toverijoukko sitovat polveilevaa juonta. Tulkitsen kuitenkin näytelmää niin, että pysyvintä on metsä ja 1700-luvulta peräisin oleva torppa, jotka jäävät juhlaväen jälkeen uuden porukan käyttöön.

Juhlanäytelmässä katsotaan suomalaisia yhden suvun välityksellä lyhyin historiasykäyksin päätyen tulevaisuuteen, jolloin äkkiarvaamatta voivat tiet katketa eristysmuurein ja metsissä vilistä suomalaisugrilaisia pakolaisia. Kuvaavaa on, että hyvinvoiva väki veivaa ideologioihin ja elämäntapaan liittyviä asioita, eivätkä huomaa, mitä tapahtuu todelle tai mitä todella tapahtuu. Paljo puhe osoittautuu merkityksettömäksi. On aika vähän asioita, joilla lopulta on merkitystä. ”Kurjet tulevat aina joka kevät. Vain se on tärkeää.”

Kurkien merkitys hivelee eritoten minua, jolle jokavuotinen kurkien saapuminen on huippuhetki ja lähtö haikeuden lähde. Kurkien myötä näytelmässä välittyvät kiertokulku, lajitovereiden ryhmäturvan merkitys ja luonnon luonnollinen julmuus. Saision näytelmässä luonnolla on muutenkin suomalaisuuteen sopivasti keskeinen rooli. Näytelmässä kurkien lähtöön limittyy luonnon päätyminen epätasapainoon. Muutokset eivät tunnista maan rajoja: esimerkiksi jääkarhun elinympäristö on siinä tilassa, että karhu ottaa osaa viimeiselle matkalle.

Esityksessä on paljon yllätyksellisyyttä, mitä sirpalemainen eteneminen korostaa. Pidän pönöttämättömyydestä, ja lisäksi koomisten tilanteiden tiputtelu keventää aihelmien runsautta. Esimerkiksi jääkarhu paljastuu teatterikriitikoksi ja hylätyn ideologian Lenin-patsas raahataan kesämökkikorpeen – tällaisia absurdeja kohtia putkahtelee sieltä täältä. Kaikessa on kuitenkin asiaa takana, ja mikä parasta, pääosin selityksiä katsoja voi kaivella mielestään esityksen aikana ja pitkään sen jälkeen. Jonkin verran dialogissa osoitellaan, ei kuitenkaan puhkiopeteta. Kohtauksesta toiseen liu`utaan liukkaasti, ja tuntuu väkevästi siltä, että draamateksti ja Laura Jäntin ohjaus pelaavat samaan maaliin.

Henkilöihin en pääse syvälle, pidän heitä enemmänkin ihmisten edustajina. Sisaruussuhteesta irtoaa jotakin, elämäntavasta aatevaihteluineen yhtä ja toista. Vasta vähitellen luulen älyäväni, miksi historiapätkät ovat sellaisia kuin ovat: 1700-luvulla ei ollut varaa lapsihempeilyyn, kun lapsia kuoli solkenaan ja suomalaiset olivat Ruotsin valtakunnalle lähinnä tykinruokaa; 1900-luvun alussa nainen saattoi agitoida tasa-arvoa ja samalla epäsolidaarisesti rähjätä pikkuasioista; sota-aika näkyy vain lättäjalkaisen öykkärin, rintamakarkurin ja desantin tasolta. Nykyajassa muunmaalaiset muka-suvaitaan apulaisina tai tyttöystävinä, mutta pakolaiset rämpivät omin päin metsikössä. Ja aina voi tulla äkkikäänne, joka katkaisee kaiken. Sitä eivät itseensä käpertyneet eläjät oikein käsitä – Tuonelan virrallakin täytyy ottaa vielä yksi selfie.

Veli (Jukka Puotila) ja sisar (Tiina Weckström) kannattelevat tarinaa ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Muut näyttelijät urakoivat joustavasti useita rooleja. Pyörivä lava rytmittää liikkeillään tapahtumien kulkua. Toistoelementtinä toimii perinteinen mökki aikojen saatossa. Tila rauhoitetaan vain sille, mitä tapahtuu lavalla: huomaan innostuvani siitä, ettei esityksessä käytetä videokuvaa (no, yksi lyhyt poikkeus on). Lumoava lavastusosa on viitteellinen metsä ja sen hengiksi heräävät, raukean ajattomasti sanailevat puut.

*

Bloggariklubilla Saisio sanoi kansan identiteetin muodostuvan siitä, että kansalla on kirjoitettua historiaa ja kirjallisuutta. Suomalaisuus merkitsee Saisiolle kieltä. Se näkyy esityksessä. Juhlanäytelmä aluksi hämmentää aikaloikilla ja puheen pulputuksella, mutta mitä enemmän tunteja ensi-illasta on vierinyt, sitä enemmän Koivu ja tähti minua viehättää. Runsaudesta ponnahtaa asioita, hetkiä, näyttämökuvia, jotka selittyvät nyt tai vaivaavat monimerkityksellisinä, hihityttävät tai vievät syntyihin syviin. Loppukuvat lautalla ovat hienoja ja avonaisia, ja kaikista tuhon enteistä huolimatta niihin sisältyy lohdullisuutta. Kukaan ei tiedä, mitä kaikkea on tapahtunut, tapahtuu nyt tai tapahtuu, kun kaikki loppuu. Kurjet kuitenkin tulevat taas keväällä.

– –

Koivu ja tähti
Kansallisteatteri 13.9.2017 (ensi-ilta)
Pirkko Saisio (teksti) ja Laura Jäntti (ohjaus)
Kati Lukka (lavastus), Tarja Simonen (puvustus), Morten Reinan (valot)
Rooleissa: Tiina Weckström, Jukka Puotila, Karin Pacius, Riku Nieminen, Heikki Pitkänen, Sonja Salminen, Petri Manninen, Harri Nousiainen, Elsa Saisio, Matti Lehtonen, Jukka-Pekka Palo, Katariina Kaitue, Paula Siimes
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/koivu-ja-tahti/

P. S. Käsiohjelmassa on valaisevat tausta-artikkelit Topeliuksen sadusta ja uralilaisista kansoista.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Avainsanat: ,