Lähtöjä ja paluita

Chimamanda Ngozi Adichien romaani Kotiinpalaajat (suom. Hanna Tarkka, Otava 2013) on runsas lukuromaani. Sen rankana on rakkaustarina, jota jäntevöittää yhteiskunnallinen rotuteema.

Ifemelu on nenäkäs, älykäs nuori nainen ja Obinze viisas nuorimies. He rakastuvat teineinä ja ovat täydellinen pari: keskustelut, kirjallisuus, vetovoima ja läheisyys yhdistävät. Nigerian keskiluokan nuoriso haluaa kuitenkin kouluttautumaan Yhdysvaltoihin. Ifemelu sinne pääseekin, Obenze sen sijaan päätyy epäonnisesti käväisemään Englannissa. Suhde katkeaa, kumpikin etääntyy omille teilleen. Kumpikin palaa aikanaan Lagosiin monien asioiden muututtua.

Romaani kuvaa hyväosaisia nigerialaisia, jotka kaipaavat vaihtoehtoja. He eivät näe nälkää, eivät pakene sotaa tai vainoa. He ovat länsimaisittain unelma-afrikkalaisia: kunnianhimoisia ja koulutettuja. Kotona Nigeriassakin rodulla on merkitystä, mutta sen tosiolevaisuus avautuu vasta lännen ihmemaissa, joiden arkea on afrikkalaisoppineiden työskentely vessojen siivoajina tai maksullisina seuralaisina. Mahdollisuus sosiaaliseen nousuunkin on, yliunelmana Obama, mutta rotua ei ohita mikään.

Mutta noina viikkoina, kun hän [Ifemelu] löysi nahantuoksuiset kirjarivistöt ja niihin sisältyvän lupauksen ennen tuntemattomista iloista ja istui nojatuolissa kirjaston alakerrassa jalat koukussa allaan tai pöydän ääressä yläkerrassa loisteputken valaistessa kirjan sivuja, hän vihdoin ymmärsi. Hän luki Obinzen suosituslistan kirjat mutta noukki kirjoja myös umpimähkään hyllystä, luki luvun ennen kuin päätti, minkä kirjan pikalukisi paikan päällä ja minkä lainaisi kotiin. Ja kun hän luki, hän alkoi saada tolkkua Amerikan mytologioista. Myös Amerikan heimojärjestelmät – rotu, ideologia ja alue – valkenivat hänelle. Kaiken tämän selviäminen oli suuri lohtu.

Romaanin amerikkalaisessa rotutodellisuudessa on useita kerroksia. On eri juttu olla afroamerikkalainen kuin tuore maahanmuuttaja, värisävylläkin on väliä, aksentilla erityisesti. Mustaa naista määrittävät hiukset: suoristukset saattavat avittaa sosiaalista nousua, afrokikkarat eivät. Moneen otteeseen romaanissa pistäydytään hiussalongeissa, joissa kuullaan elämäntotuuksia. Tulivatpa taas mieleen Ellen Gallagherin hiuskatalogivaikutteiset ja tukkakreemiset taideteokset!Kotiinpalaajat

Kotiinpalaajat on rakenteellisesti konstailematon, juoniromaaniksi punottu aateromaani. Valtaosa teosta on kuin muistelua, ja viimeinen osa – Ifemelun kotiinpaluu – varsinaista kronologista etenemistä. Pidän viipyilevästä kuvauksesta: paljon kerrotaan tavallaan joutavia tapaamisia ja tapahtumia. Ne ankkuroivat aiheita, aikaa ja ajatusmaailmaa. On kyllä sanottava, että Puolikas keltaista aurinkoa (Otava 2009) on kerronnallisesti ja rakenteellisesti kunnianhimoisempi kuin tämä kirjailijan tuotannon viimeisin suomennos, ja siksi aiempi teos hohtaa mielessäni kirkkaampana kuin uutuus.

Kerronta syventää etenkin Ifemelun henkilökuvaa, ja muut henkilöt nähdään pitkälti suhteessa häneen. Omaehtoinen nainen joutuu etsimään paikkaansa kaikkialla, eikä kotiinapaluukaan ole kuopaton. Ifemelua seuraa vierauden tunne, jota suorapuheisuus ei ainakaan helpota. Blogikirjoittamisen riippumattomuus sopii hänelle, ja blogilla onkin oleellinen rooli päähenkilön ajatusten jakajana. Blogi on myös ikkuna kirjoittajansa persoonaan, mutta onko sen antama kuva aito ja tosi – mielenkiintoista.

Koska Obinze oli tuntenut Ifemelun aikana, jolloin tämä tiesi kovin vähän siitä mistä piti blogia, hän tunsi menetyksen tuskaa, kun Ifemelu olisi nyt ihminen, jota hän ei enää tuntisi.

Kotiinpalaajat-romaanissa elämä etenee osin hallitsemattomasti, osin omin valinnoin. Kohtaamiset ja kokemukset jättävät jälkensä, ja saman henkilön kanssa on iloa ja läheisyyttä, sitten ärtymystä ja vierautta. Kotiinpaluutkin ovat aina erilaisia kun kuvittelee: itse on muuttunut ennakoimattomaan suuntaan, muttei kotiseutukaan ole pysynyt ennallaan. Lähdöt ja paluut, aina jokin muuttuu.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

5 responses to “Lähtöjä ja paluita

  1. Ritva Suhonen

    Kotiinpalaajista ja Ellen Gallagherista olemme käyneet jo kirjeenvaihtoa, joten en palaa siihen. Puolikkaasta keltaista aurinkoa olen kanssasi samaa mieltä siinä, että se oli hieno kirja yhtään väheksymättä täysin erityylistä Kotiinpalaajat -romaania.
    Oletko lukenut Purppuranpunaisen hibiscuksen? Se on Adichien esikoisteos Nigeriassa asuvista Kambilista ja Jajasta ja heidän perheistään. Tarina pysyi kasassa, oli kiinnostava ja henkilöt syvenivät.
    Otavalta ilmestyi v. 2011 Adichien 12 novellin kokoelma Huominen on liian kaukana. Se on aivan erinomainen – kaikki toimii!

  2. Hienosti taas kirjoitat ja avaat kirjan olemusta.
    Olen lukenut kaikki Adichien teokset. Kotiinpalaajat on minulla ihan signeerattuna 🙂 Pidin kyllä, ehdottomasti. Se oli monella tapaa silmiä avaava, mutta Puolikas keltaista aurinkoa hohtaa minunkin mielessäni kaikkein kirkkaimpana. Voisin lainata sinulle Purppuranpunaisen hibiscuksen, erittäin mukaansatempaava. Novellikokoelmaa suosittelen myös.
    Hienoja tammikuun päiviä Tuija!

    • Kiitos, Omenaminttunen!

      Saitko nimmarin kirjamessuilla? Mieluusti otan Hibiskuksen lainaan. Kerran sen jo nappasin (pari vuotta sitten) kirjastosta, mutta se jäi joidenkin uutuuskirjojen jalkoihin. Mielelläni lainaan! Tulepa Kanneltaloon barokkikonserttiin 13.2. – järjestetään kirjavaihtarit!

      • Juu kirjamessuilta sain nimmarilla varustetun kirjan. Harmittaa vaan, että en ehtinyt nähdä kirjailijaa livenä.
        Katsastan kalenterista tuon konserttipäivän ja palaan asiaan 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s