Vähän aikaa sitten vannoin, että pidän taukoa sotakirjoissa. Kuolema keväällä pisti sen verran rajusti ilmat pihalle toisen maailmansodan saksalaistoiminnasta. Vannomatta paras – ja toisaalta Terhi Rannelan Frau (Karisto 2016) on osuva teos Ralf Rothmanin romaanin rinnalle.
Sota-aikaiset asenteet ja arvot ovat juuri niin kohtuuttomia kuin historiasta tiedämme. Se on Fraun yksi ulottuvuus. Kirjassa on niitä monia, mikä on voitto kaunokirjallisuudelle.
Romaani kerii Lina Heydrichin tarinaa: 1980-luvun alussa frau Lina myöntyy erään Erich Richterin haastatteluun. Syyt haastatteluun selviävät hiljalleen. Ne palautuvat sota-aikaiseen Prahaan, jossa SS-upseeri Reinhard Heydrich murhattiin. Muut romaanin tarinat liittyvät Heydrichin perheen kuolintapauksiin kytkeytyviin kostoihin ja niiden vaikutuksiin viattomiin.
Frau vältää yksioikoistamisen, vaikka kalsea ja muistoja torjuva päähenkilö kylmää. Vanhassa Linassa on oma totuus, jokaisen hellimä sisäinen pakko perustella toimensa parhain päin. Hänestä näkee kasvatuksen ja arvomaailman seuraukset. Lopputulema on: ”Tein sen kaiken, koska saatoin tehdä.”
Hän hillitsi itsensä. Hän oli mestari siinä niin kuin saksalaisen naisen kuului. Hän pullotti tunteensa, kiersi korkin kiinni ja asetti sen hyllylle satojen purkkien viereen, joiden etiketissä luki: turhautuminen, raivo, pettymykset.
Lina on ristiriitainen kuin kuka tahansa. Romaanissa on oikealla tavalla aukkoja. Esimerkiksi niin herkullista kuin olisi pöyhiä Linan outoa avioitumista suomalaisen teatterimiehen kanssa, se jätetään vain heitoksi. Tämäntyyppiset ratkaisut ja korostamaton kieli lisäävät tekstin kiinnostavuutta. Myös rakenteen repaleisuus ajasta ja näkökulmasta toiseen siirtyen lisää minun lukuintoani. Selvittelen omassa rauhassani fiktioon upotettuja salaisuuksia ja irrallisia yhteyksiä.
Rannela on viimeisissä romaaneissa käsitellyt valtapoliittista väkivaltaa. Edellinen romaani Punaisten kyynelten talo on minusta osoitteleva, mikä etäännytti minut, vaikka arvostan kunnianhimoista kamputsealaista aihevalintaa – ja muistuttaminen on tärkeää, jotteivät kaukaisetkaan kauheudet unohdu.
Frau sen sijaan vakuuttaa: siinä käsitellään vallankäyttöä, raakuutta, rakkautta, totuuden etsintää ja ainoan elämän katoavuuden kipua. Historiallisen romaanin tavoin Frau turvaa tositapahtumiin ja autenttisiin paikkoihin sekä sirottelee niille fiktiolle varatun taikapölyn – herättää tilanteet ja tapahtumat eloon. Kerronta välittää sävyjä, tunnelmia ja tunteita siten, ettei niitä nimetä. Lukijana tunnen ne. Se jättää tulkinnanvaraa. Se jää jäytämään. Sellaista on hyvä kirjallisuus.
– – –
Terhi Rannela
Frau
Karisto 2016
romaani
232 sivua.
Ostin kirjan ja ruusun päivänä (enkä saanut kylkiäiskirjaa – olivat loppuneet!)
Fraun ovat lukeneet myös mm. Kirjapolkuni, Leena Lumi, Lumiomena, Mari A. ja Oksan hyllyltä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Tämä on niin upea kirja, että ei sanotuksi saa. Myös historiallinen ajanjakso on kiinnostava.
Kyllä! Aihe ja sen käsittely on kiinnostavaa!
En ihan yhtä paljon innostunut kuin sinä. Jotakin lisäkierrettä olisin kaivannut, mutta mulla tosiaan oli pohjalla Binet’n HHhH ja se vaikutti osin asiaan, koska on aivan mestarillinen teos.
Mihin väliin tuon HHH:n saisi mahtumaan. Vaikka vannon, etten ota paineita lukemisesta, tuntuu siltä, että uusia kiinnostavia kirjoja tulee siihen tahtiin, että vanhat jäävät jalkoihin. Mutta siis, tykkäsin tästä, juu.
Olen ratkaissut asian niin, että luen uusia teoksia vaan hyvin valikoivasti. Nyt esim. on juuri yksi lähdössä lukemattomana takaisin kirjastoon, kun ei kerta kaikkiaan pysty mahduttamana mihinkään väliin. Ongelmamme ovat ihania. 🙂 Hyvää vappua!!!
Totta, nämä ovat ongelmia parhaasta päästä! Sinne suuntaan myös rentoa vappua!
Frau jätti haukkomaan henkeään. Julistin heti tämän luettuani, että taisin lukea vuoden parhaan kotimaisen. Kirja on taitavasti rakennettu, eikä tosiaankaan pureskele aihetta valmiiksi. Vaikuttavaa kirjallisuutta!
Pidän myös tuosta pureksimattomuudesta, ja aukkoisuus usein innostaa minua, ja sitäkin tässä kirjassa sain. Kevään koviin kuuluu tämä.
Paluuviite: Terhi Rannela: Kiivaat | Tuijata. Kulttuuripohdintoja