Klassikkohaasteen kunniakkaalla viidennellä kierroksella kaivelin lapsuudenkotini kirjahyllyjä. Nappasin sieltä John Galsworthyn Omenapuun (1916, suomenkielinen 11. painos 1982). Tältä Nobel-kirjailijalta en ole aiemmin mitään lukenut, vaikka olen viettänyt elämyksellisiä hetkiä The Forsythe Saga -tv-dramatisoinnin parissa (Granada Television / ITV 2002).
Tekstiluola-blogin Tuomas kokoaa tämänkertaisen klassikkohaasteen postaukset.
Pienoisromaanissa kehyksen muodostaa avioparin hopeahääpäivän merkeissä tekemä retki maaseudulle. Frank Ashurst tunnistaa seudun tutuksi opiskeluaikaiselta kesäreissusta. Sillä aikaa, kun rouva taiteilee niityillä, herra lähtee kiertämään maisemaa. Samalla tarina siirtyy nuoruuden kesään.
Omenapuun pintaan piirtyvät nostalgiset muistot maaseudun luonnosta, joutilaasta vaeltelusta ja omenapuunkukan lailla hehkuvan maalaisneitosen kohtaamisesta. Tavallaan kyse on tavallisesta tarinasta: viattomanyksinkertaisen töllintytön haksahduksesta herraspoikaan.
Huomaan ärsyyntyväni asetelmista sivistys/maaseutu, akateeminen ylemmyys / yksinkertainen maatalotouhu. Olen jossain vaiheessa heittämässä klassikkovalintani kesäheinikkoon. Vanhanaikainen mieshegemoninen romantiikka tökkää. Luen kirjan kuitenkin loppuun ja huomaan katsantokantani heltyvän ja tarinaterän löytyvän.
Ja hän palasi omenapuun juurelle. Mutta tyttö oli poissa. Poika kuuli kahinaa, veräjän narahtavan, sikojen äännähtävän. Tytön asemesta vain vanha omenapuu! Hän kietoi käsivartensa sen ympäri – äsken hän oli syleillyt tytön pehmeää ruumista! Karhea sammal poskea vasten – äsken siihen nojasi tytön pehmeä poski! Vain metsän tuoksu oli sama. Ja hänen päänsä päällä ja ympärillään näyttivät kukat hehkuvan ja hengittävän elävämpinä ja kirkkaimpina kuin milloinkaan ennen.
Nuoruuden kesän kuvauksessa viehättää heräävän luonnon yhteys nuorukaisen hehkuvaan tunneviritykseen. Myös tavoitan hyvin sen, miten nuori ihminen irrallaan arkitodellisuudesta heittäytyy hetkeen ja toisaalta taas havahtuu säätynsä juurruttamiin toimintamalleihin, kun palaa omaan ympäristöönsä.
Omenapuu päätyy lopulta elämänkulun punnintaan. Alatekstinä kulkee miehen ääneen lausumaton arviointi tehdyistä elämänvalinnoista. Selviää myös se, että valinnoilla on seurauksia, jotka eivät koske vain valintojen tekijää. Minun kirjavalinnallani on se seuraus, etten kaikkiaan kadu lukukokemustani. Tulipa luettua hetkittäin menneen maailma lumoa levittävä tarina. Seuraavalla kierroksella sitten valitsen taas jotain ihan muuta.
– –
John Galsworthy
Omenapuu
The Apple Tree 1916
suomentajaa ei mainita
WSOY, 11. painos 1982
112 sivua.
Löytyi isävainaan kirjahyllystä.
Löysin yllätyksekseni monia Omenapuun lukeneita: Luettua elämää, Kirja vieköön!, P. S. Rakastan kirjoja, Kirjojen kamari, Ullan luetut kirjat, Lumiomena, Kirja-aitta ja Hyönteisdokumentti.
Klassikkohaasteen 31.7.2017 postauksiin pääset tästä linkista: Tekstiluola.
Aiemmat klassikkohaastepostaukseni:
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
William Shakespeare: Romeo ja Julia
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa
Anna Ahmatova: Valitut runot
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Hyvä tekstisi saa ajattelemaan Omenapuuta uusin miettein. Totta näet on, että kirjassa on koko lailla vastakkainasettelua niin yhteiskuntaluokkien kuin sukupuolenkin välillä. Toisaalta mietin, että Iso-Britannia on (ikävä kyllä) edelleenkin vahvasti luokkaerojen maa, joten Galsworthyn aikana se oli sitä ehkä vielä enemmän.
Luin kirjan muutama vuosi sitten toukokuussa omenankukkien aikaan. Liekö vuodenaika vai kuvaukset Englannin maaseudusta, mutta lumouduin aika lailla.
Ymmärrän lumoutumisen, sillä luontokuvaajana Galsworthy saa kevään sädehtimään, ja kyllähän se vertautuu rakstumisen tunteen huumaan, jossa huuma kohdistuu etenkin tunteeseen – kohteen nuoriherra voi vaihtaa. Sellaisiahan nuoret ovat. Totta tuo mainitsemasi brittiluokkaeroperinne, jotenkin se jäi jäytämään. Koska kirjan synnystä on 100 vuotta, sen ilmestymisaika näkyy tekstissä.
Hiukan oli ajan hammas tätä purrut. Luokkaerot olivat tosi vahvat, ehkä niin on vieläkin kuten Katja tuumi.
Minua kiinnostaa, onko yhteiskuntaerojen esittely tietoista arrogantisti vai arroganttiuden tahattomasti paljastaen.
Tämä on tosiaan kiertänyt hyvin blogeissa…ja joo, luokkaerot ovat osa Iso-Britanniaa, joten kyllä ne vaikuttavat ihmisten kokemuksissa…
Ennen nyt ja aina… perinteiden lisäksi koulutusjärjestelmällä on osuutta asiaan, oletan.
Kyllä minä niin lumouduin kirjan luontokuvauksista, että varaan sen heti kirjastosta, että ehdin vielä omena-aikaan sen lukea 🙂
Kiitos Tuija 🙂
Omena-aikaan sopii ja haaveiluun kevään kukkavaiheesta!
Luin Omenapuun jokunen vuosi sitten, mutta vaisuksi jäi… mielessäni taisi kangastella Forsythen taru, joka on todella hieno romaani ja aivan erilainen kuin tämä Omenapuu. Suosittelen, jos sukuromaanit kiinnostavat :). Itsekin olen suunnitellut ties miten pitkään tarun uudelleen lukua, ja varmaan se tulee tehtyäkin, kun sattumalta löysin kirjan kirjaston vaihtohyllystä.
Taru tehosi minuun täysillä tv-sarjana, upea casting!
Minulle tämä toimi. Heittädyin yltiöromanttiseen rakkauteen jotenkin huumattuna, vaikka siinä oli alusta asti pieni haikeuden vire. Omenapuut oli taidokkaasti kuvattu tunteen tueksi – ah! Unesta herääminen olikin sitten isku vasten lukijan kasvoja – kun lumoava eristys päättyi, oikea elämä veikin pojan saman tien. Hänestä tulee kertaheitolla petturi ja törkimys, ja sitäkin enemmän siksi, ettei hän tunnu sitä itse ymmärtävän. En tulkinnut tarinaa missään kohtaa arrogantiksi, sillä yläluokka näyttäytyy tässä erittäin pinnallisena ja julmana.
Juuri se minua kiinnostaa, tahaton arroganssi, oikuetuksen tunne oikein toimimiseen säädyn mukaan. En tarkoita tuomiten vaan juuri siten, miten kasvatus opastaa toimimaan. Hetken hullaannukset ovat vain ohimeneviä, kun ”tavallinen”, säädynmukainen elo palaa. Galsworthy kuvaa sitä hienovaraisesti, jotenkin vaistonvaraisesti.
Galsworthy ja Omenapuu eivät ensin sanoneet mitään, mutta sitten googlasin – kyseessä olikin nobelisti ja kirjaa oli tosiaan luettu blogeissa paljon jo ennen tätä. Forsythen taru sitten kuulostikin tutulta, siihen olen mainintoina törmännyt. Hyvä, että kokemus kääntyi positiivisen puolelle tympeistä vastakkainasetteluista ja muista hiertävistä jutuista huolimatta! Lainauksen perusteella kerronta vaikuttaa viehättävältä ja elävältä.
Kuvauksen viehättävyys pitää kirjaa pinnalla – yhä. Klassikkosarjaa siis.
Paluuviite: Minna Canth: Salakari – Klassikkohaaste 8 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka. Klassikkohaaste 9 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Anne Frankin päiväkirja: klassikkohaaste 10 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: F. M. Dostojevski: Vanhan ruhtinaan rakkaus. Klassikkohaaste 11 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki. Klassikkohaaste 12 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Volter Kilpi: Alastalon salissa. Klassikkohaaste 13 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Anni Blomqvist: Kohti Myrskyluotoa. Klassikkohaaste 14 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee – Klassikkohaaste, osa 15 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Runebergin Hanna – Klassikkohaaste osa 16 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Eeva Kilpi: Kesä ja keski-ikäinen nainen – Klassikkohaaste 17 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Maria Jotuni: Huojuva talo & Klassikkohaaste 18 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja