Muistan lukaisseeni Sanna Karlströmin kokoelman Harry Harlow’n rakkauselämät (Otava 2009) joskus aiemmin, mutta Karlströmin uusin, hieno kokoelma Alepala (Otava 2019) saa minut palaamaan siihen. Huomaan myös, että Harlow-kirja sai ilmestymisvuotensa Tanssiva karhu -runokirjapalkinnon.
Luin ensin runokirjan, sitten etsin faktaa Harlow’sta, sitten palaan runoihin. Samalla mietin, millaista lyriikkaa on sellainen, että runot eivät minulle sellaisinaan riitä, vaan tsekkaan kontekstin. Miksi runot henkilöidään tunnettuun psykologitutkijaan, mitä se merkitsee runoille ja minulle? Vastaan hetken perästä, käyn ensin Harlow-faktoissa, mutta johdattelen runo-otteella:
”Katson mieluummin kuinka muista eristetty yksilö
menettää vähitellen järkensä.
Kun kasvot katoavat muistista, se lyyhistyy häkin pohjalle.
Sydän lakkaa hitaasti lyömästä, kaipaukseen voi kuolla,
siihen loppuu iskelmä.”
Harlow kehitteli kiintymyssuhdeteoriaa apinakokein. Hän todisti, miten eristäminen ja kosketuksen puute vaikuttaa yksilöön. Tulokset todettiin merkittäviksi, ja niiden toinen vaikutus oli se, että eläinkokeiden oikeutus kyseenalaistettiin. Jos googlettelee, voi katsoa riipaisevia videoita yksinäisistä apinaressuista häkkiseuranaan froteepäällysteiset emoteelmät. Eli ristiriita on sisäänrakennettuna Harlowin saavutuksiin: hän näyttää rakkaudettomin menetelmin rakkaudettomuuden vaikutuksen eli käänteisesti rakkaudellisuuden perustavanlaatuisen merkityksen. Lisäksi Google-tulokset antavat minun ymmärtää, että Harlow’n omassa rakkauselämässä sattui ja tapahtui: ensin puolisona oli Clara, sitten joku muu, sitten taas Clara.
Runojen puhuja on välillä itse Harlow, joskus määrittelemätön puhuja, ja välillä Harlow’ta katsotaan matkan päästä. Runojen roolinotto kytkee runot todelliseen, mutta toisaalta: ”Mielikuvitus tahtoo olla todellisuudelle vastakkaista.” Jollei vastakkaista, ainakin keino kytkeä faktaa ja yksityistä yleiseksi. Runoissa on ainesta kaikille lapsuudessa etäisyyttä kokeneille, yksinäisyyteen unohtuneille, eristetyille, rakkaudetta rakkauden perässä hamuaville, julmuuteen sortuneille, läheisyyttä kaipaaville.
”- –
että minä olen itseäni vahingoittava, kädet ympärilleni kietova
surussa heijaava apinanpoika,
jolta yhä uudestaan kysytään onko sillä tunteita,
vai onko se yhtä sydämetön kuin sinä.”
Runoissa on hienoja kuvia järvessä uimisesta, linnuista ja kukista. Kokoelman loppuruno vanhasta, sairaasta tutkijasta koskettaa. Kokoelma ei ole minulle mitenkään helppo, enkä saa siitä täyttä otetta. Niin ei ole tarpeenkaan, sillä koen saavani monista ristiriidoista kiinni. Runoissa minua vetää puoleensa se, miten Karlström karistaa tiedemiehen tutkijaotteen: ei sittenkään voi väistää tunteita eikä kipeitä havaintoja.
”Unissa laulan kuin apinapoika.
Korkealta ja syvästi, se on aivan kaunista.
Laulan koska murennun eikä sille tule loppua.
– -”
– –
Sanna Karlström
Harry Harlow’n rakkauselämät
Otava 2009
runoja
71 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.
Kokoelmasta on postannut myös Kirja vieköön!
Juttujani Karlströmin kirjoista: tässä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 