Kuukausittainen arkisto:heinäkuu 2019

14 heinäkuun, 2019 · 9:24 am

Kulttuurimatka Mänttään

Niin lähellä, silti niin kaukana -mielikuvan rikkominen kannattaa. Kun on päässyt Tampereelle saakka, ei Mänttä ole enää kuin noin tunnin päässä. On monta syytä ihastella pientä teollisuuspaikkakuntaa hämäläisillä rajamailla.

Göstan pauloissa

On lähtökohtaisesti hämmästyttävää, miten metsäteollisuus muutti maamme. Se toi työtä ja hyvinvointia, ja joku sen mahdollisti. Mäntässä se joku on ollut suku Scherlachius. (Nyt en ryhdy pohdintaan luokkaeroista ja työläisten asemasta.) Suuri satsaus kohdistui teollistumisuudistuksiin ja ylijäämävarat sijoitettiin – taiteeseen.

Gösta Scherlachiuksen taidesäätiön kokoelmat ovat patruunan kartanossa kauniissa järvimaisemassa, ja sinne rakentui hieno Gösta-laajennusosa 2010-luvun alkupuolella. Kartanossa on komea katsaus kotimaista klassikkotaidetta (Schjerfbeck, Thesleff, Schauman, Simberg, Gallen-Kallela jne.) ja uudisosassa vaihtuvia näyttelyitä. Göstassa on nyt raikas väripläjäys Kaukana viileä varjo, jossa on esillä eri aikojen maalauksia, yhdistävänä tekijänä väri. Myös ympäristö lähisaarineen on taiteiltu.

 

Värien ja kesämaisemien vastapainona on museon mustanpuhuva, dystopiahenkinen Matthew Day Jacksonin teoskokonaisuus, joka on runko roolipelille. Jacksonin näyt sijoittuvat vuoteen 3030, jo aikoja sitten tapahtuneen katastrofin jälkeen. Katsoja voi näyttelyssä pelata Maa-peliä ja ottaa Tiedustelija-roolin.

Olli ja Bucklan

Suurimman huomioni saa näyttely Olli ja Bucklan, joka on sijoiteltu kahteen paikkaan. Göstassa on taitelijapari Olga Gummerus-Ehrströmin (Olli) ja Eric O. W. Ehrströmin (Bucklan) maalauksia ja piirroksia, painopiste Ollin unhoon jääneissä maalauksissa. Miksi en ole tiennyt heistä aiemmin mitään?

 

Tyylipuhdasta jugendia ja vuosisadan vaihteen tyylikkyyttä tulvillaan olevat työt viehättävät suuresti, samoin pariskunnasta kertovat jutut. Rouva leijaili ja herra kokkasi kulinaristisia herkkuja. Mäntän keskustan Gustav-museossa selvisi lisää, eli herra teki muutakin kuin ruokaa: lasia, metalliesineitä, kuvituksia, Suomen kuninkaan kruunun ja vaakunan, pakkauksia, kirjoja – kaikkea mahdollista muotoilun ja taiteen alalla. Hieno kulttuuriteko tuoda tämä kokonaistaideteokseksi muodostuva pariskunta esille! Ja vielä tämä: näyttelypaikkana on paperitehdasyhtiön kerrassaan tyylikäs art deco -pääkonttori.

Ekstrat: Hörtsänä ja Murole

Matkalla Tampereelta Mänttään pitää poiketa Hörtsänän arboretumiin. Tieltä ei ole sinne minkäänmoista viittaa, joten googlettaminen kannatta. Niin päätyy ihastelemaan uuteen kukoistukseen perattua metsäpuutarhaa. Se on perustettu 1920-luvulla ja jäi moneksi vuosikymmeneksi unholaan. Hörtsänän perilliset ovat ryhtyneet Helsingin yliopiston myötävaikutuksella kunnostamaan aluetta. Paikassa on lumoava tunnelma.

 

Ellen Thesleff -fanien on syytä kulkea Teiskon maanteiden kautta, sillä silloin pääsee Ruoveden kuntaan kuuluvalle Muroleen koskelle ja kanavalle. Vaikka Thesleffin rakasta Villa Bianca -huvilaa ei enää ole, maisemat ovat. Järven selälle voi kuvitella Thesleffin, joka soutaa maalaamaan läheiselle pikkusaarelle. Reissun jälkeen voi (taas) käydä Hamissa katselemassa Thesleffin tauluja Muroleen maisemista ja yhtä suosikkimaalaustani, kesäkuumaa pakenevia lukevia tyttöjä vehreiden murolelaispuiden varjossa.

 

Matkan varrella Teiskon Velaatassa voi poiketa Maitolaiturimuseossa, jossa kehotetaan miettimään elämää suurempia pikkuruisessa Tolstoi-kirjastossa. Kyllä, luit oikein.

Scherlachius-museot: www.serlachius.fi/fi/

Hörtsänän arboretum: yle.fi/aihe/artikkeli/2018/03/27/unohtunut-puutarha-heraa-unestaan-orivedella-hortsanan-arboretumilla-on

Elle Thesleffin Murole: pyhanasi.fi/ellen-thesleffin-murole/

Maitolaiturimuseo: www.maitolaiturimuseo.net/

*

Kiitos matkaseuralle,  kuvissa esiintyville Ainolle, Arjalle ja Mikalle.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu, Sekalaista, Taide

Avainsanat: , , , , ,

12 heinäkuun, 2019 · 7:05 am

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat

Kesän kirjanaposteluun sopivat novellit: niitä voi lukea silloin tällöin. Se on ollut lukutapani Jeffrey Eugenideksen kokoelman Oikukkaat puutarhat (Otava 2019) seurassa.

Oma takapihapuutarhani on oikukas, sillä sieltä häviää istuttamiani kasveja tai ne vaihtavat paikkaa, jotkut näivettyvät ja jotkut rönsyävät. Menköön se metaforaksi ihmisen elämälle, ja sellaisena se sopii Eugenideksen novelleihin – ja kokoelman nimeksi. Ihmisen ajattelutapojen ja toiminnan arvaamattomuus ovat novelleissa keskeistä.

Kirjassa on kymmenen novellia. Ensimmäinen novelli ”Valittajat” viehättää minua, sillä se kuvaa tarkkanäköisesti kahden naisen ystävyyttä ja sitä, miten toisen sairaus vaikuttaa elämän mielekkyyteen. Eugenides taitaa napakan luonnehtimisen:

”Ei Cathya yllätä, että Della tukahduttaa terminologian. Dementia ei ole mukava sana. Se kuulostaa väkivaltaiselta, kajoavalta, niin kuin jokin demoni kauhoisi aivoja päästä, ja sitähän se nimenomaan onkin.”

Pidän Eudenideksen tavasta kuvata henkilöitä. Muutamin huomioin henkilöiden fyysis-psyykkis-sosiaalinen olemus muuttuu eläväksi. Lisäksi kerronta antaa tilaa lukijan hoksata niin, että tulkinnan ilo hykerryttää. Sellainen on esimerkiksi novelli ”Kuka on pahis”, jossa vähitellen paljastuu perhettään vakoilevan miehen luonne ja toiminta.

Joissain novelleissa on amerikkalaisuuspohdintaa, mutta varsinaisesti ne eivät ole yhteiskunnallisia. Kirjassa on novelleja, joiden ensimmäinen versio on ilmestynyt lehdissä, vanhin jo 1989. Vanhentuneina ei niitä voi pitää.

Eugenideksen Middlesex oli muutama vuosi sitten kesäni romaanihuippu. Siihen eivät novellit yllä, mutta mainiota luettavaa ne silti ovat. Lyhyt muoto ei estä novelleja kasvamasta täyteläisiksi kertomuksiksi. Ja kieli rullaa mutkattomasti, siitä kiitos sujuvan suomennoksen.

– –

Jeffrey Eugenides
Oikukkaat puutarhat
suomentanut Arto Schroderus
Otava 2019
novelleja
297 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat:

10 heinäkuun, 2019 · 11:23 am

Vuoden nuori taiteilija 2019

Tampereen taidemuseo esittelee perinteisesti vuoden nuoren taiteilijan. Muistan elävästi, kun vuonna 1992 valinta osui Osmo Rauhalaan ja vaivuin näyttelyssä peuralumoukseen. Se siitä. Nyt on toinen aika, tyyli ja taiteilija. Ja tänään on Suomen kuvataiteen päivä – siis sitä juhlimaan!

Tämän vuoden nuori taiteilija on Nastja Säde Rönkkö ja näyttelyn nimi Altered breaths, future feelings. Rönkön teoksiin vaikuttavat media-, netti- ja yhteisötaide sekä performanssi ja tekstit. Näin meidän kesken: taidemakuni on sellainen, että edellä luetelluista vain tekstit kiinnostavat, harvoin olen kohdannut noista muista taidetavoista minua kiinnostavaa. Näyttelyteksti tosin nostaa odotuksiani, sillä nämä aiheet yleensä säväyttävät minua:

”Rönkön työskentelyn lähtökohtana on ihmisen mielen, tunteiden ja toiminnan pohtiminen sekä niiden kriittinen tarkasteleminen. Häntä kiehtoo erityisesti se, miten käsitteet kuten rakkaus, hitaus tai hellyys voivat olla hiljaisella tavalla radikaaleja tapoja toimia ja olla.”

Minua puhuttelee eniten installaatiokokonaisuus 6 months without, jossa taiteilija dokumentoi nettipaussiaan. Näytillä on kirjeitä, muistilappuja, luettuja kirjoja ja lehtiä sekä selfiet jokaisesta päivästä. Taiteilija toteaa paussin vaikuttaneen vireään sosiaaliseen toimintaan.

Videoteokisista viivyin pisimpään To You -pätkän parissa. Siinä taiteilija humaltuu Manet’n maalauksen edessä. Siis humaltuu, oikeasti. En jaksanut seurata tilanteen kehitymistä koko tuntia. Ja siinä kiteytinkin videotaideongelmani. Olen sydämeltäni taulutyyppisten teosten katsoja, enkä oikein hyväksy, että joku määrittelee ajan, jonka teoksen luona vietän. Videoteoksethan ovat kokonaisuuksia, aikamääriteltyjä.

Rönkön teokset kommentoivat nykyistä netti- ja viihdyketulvasta luonnon hätätilaan. Kokemukseni näyttelystä vaihtelee. Löysin kiinnostavia ajatuksia ja yksityiskohtia, mutten usko viikkojen päästä mieleni viipyvän niissä.

Tampereen taidemuseossa on myös Lars Holmströmin näyttely LXX-spektrum. Pitkän uran varrella hän on käyttänyt monenlaisia tekniikoita. Muodot ja värit ovat niiden ideana, suorakulmaisuus hallitsee.

P.S. Suosittelen Amurin työläismuseokorttelia taidemuseon takana. Miljöö vie vuosikymmenten taa, ja työläisasunnot on pieteetillä sisustettu. Museon kahvila viehättää vanhahtavana, ja seinillä on paraikaa sympaattinen valokuvanäyttely vanhan Amurin asumistosta ja asukkaista. Myös keittolounas maistui!

•

Tampereen taidemuseo: https://www.tampereentaidemuseo.fi/

Amurin työläiskorttelimuseo: http://www.museokortteli.fi/

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Avainsanat:

8 heinäkuun, 2019 · 5:55 am

Terhi Rannela: Kiivaat

Terhi Rannela onnistuu tosipohjaisten tarinoiden romaanimuotoistamisessa. Frau kuvaa tunnettua natsirouvaa ja Punaisten kyynelten talo kamputsealaiskohtaloa. Kiivaat (Karisto 2019) saa inspiraation tamperelaisnuorista, jotka tekivät sotaa vastustavia vastarinta-attentaatteja 1940-luvun alussa.

”Kamalan vaikea sana. Sa-po-töö-ri Salme Kiivas. Se rimmasi huolestuttavan hyvin. Kummalla se edes kirjoitettiin, P:llä vai B:llä. Mieluummin olisin kuitenkin vastustaja.”

Romaanin kertoja Salme Kiivas intoutuu ystävänsä Kertun kanssa mukaan poikavaltaiseen sodanvastaiseen porukkaan. Salmen näkökulmasta näyttäytyy Tampere, joka ei ole romaaneissa ennen tullut tutuksi: jatkosotaa käyvä Suomi vainoaa kansalaissodan hengessä vasemmistoaktivisteja ja Ratinassa on kurjassa kunnossa sotavankeja. Sodanvastustajat räjäyttelevät virtalähteitä ja Supo hengittää niskaan.

Romaanin rakenne herättää kiinnostuksen. Se on lähtökohtaisesti kirjemuotoinen, mutta aikatasot kirjoitusajasta 1955 liukuvat 1940-luvulle kerraten epäkronologisesti Salmen nuoruusmuistoja, poliittista toimintaa, vankila-aikoja ja nykyhetkeä vuonna 1955.

20190704_111137.jpg

Romaanissa on hienoja hetkiä, joissa Salme pohtii muistojen totuudellisuutta. Kirjan keskiössä on nuoruudenrakkaus Toivoon. En ole ihan vakuuttunut romaanin kehyksestä eli Salmen kirjekirjoittamisesta Toivon oletetulle vaimolle. Pienen nikottelun jälkeen hyväksyn sen, ja kirjerustailu saa kirjassa perustellun päätöksen. Salmen on perattava Toivon muisto, jotta kolmekymppisenä avioliitto Arvon kanssa alkaisi kunnolla – jotta elämä on elettävä eteenpäin.

”Yhtä lailla kuin romaanin elämän voi keksiä. Voi valita, mitä haluaa muistaa ja miten. Tärkein valinta on kuitenkin se, mitä päättää unohtaa, minkä tarinan jättää kokonaan kirjoittamatta.”

Tamperelainen työläiselämä sodan aikana näyttäytyy Kiivaat-romaanissa sota-ajan teininäkökulmasta ja punaisten perinnöstä, jota eivät kansalaissodan vankileirit tai Kalevankankaan joukkohaudat tukehduttaneet. Salme asuu Pispalassa  mummun ja veljen kanssa ja on vangitun kiihkokommunistiäidin tytär. Lisäksi riveiltä tihkuu sivistymishalu – työläistaustaisten tamperelaiskirjailijoiden Viidan ja Linnan henki. Salmen haaveena on kirjailijuus.

”Samalla kun tein taloustöitä, kirjoitin. Paperin ääressä runo meni herkästi lukkoon kuin peläten, että se tulisi kynän väärinymmärtämäksi.”

Perhesuhteet välittyvät yhteiskunnallista taustaa vasten monisävyisesti, samoin ystävyys ja ihastumisen epävarmuustunteet. Huomaan tykästyväni tarinaan ja mutkattomaan kerrontaan, joka kuitenkin sopivan repaleisena jättää aukkoja. Rannela onnistuu välkyttämään kirkasta kerrontavaloa aiheeseen, josta ei ole romaaneja kirjoitettu.

– –

Terhi Rannela
Kiivaat
Karisto 2019
romaani
209 sivua.
Lainasin kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

6 heinäkuun, 2019 · 6:36 am

Anni Mäentie: Aurinkotuoli

On vuoden 2019 runon ja suven päivä. Istahdan Aurinkotuoliin, vaikka mittarilukemat viittaavaat viileään ja taivas on pilvessä. Siksi on runo.

Anni Mäentien runokokoelman Aurinkotuolin (Kulttuurivihkot 3019) seitsemän osaa ovat keskenään kovin erilasia. Esimerkiksi ”Moi” on dialogityyppinen baaritilannekuvaus, ”Kotimatkan ikkunat” havaintoja – no – kotimatkan ikkunoista, mutta myös niiden takaisista elämistä päätyen lempeään tunnelmaan, ja ”Hieno metsä” koostuu muutaman sivun pituisista hajahuomioista. Kokoelman osasia kutsuisin sikermiksi. Niitä yhdistää osan otsikko – eikä välttämättä erityisen suoraan.

20190605_103522.jpg

Aurinkotuolissa sanaillaan suorasanaisen omaisesti. Pitkähköt, kokonaiset lauseet toimivat Mäentien runokielen perustana, mutta tyypillistä on myös sivuille sijoitellut säkeet, joissa on paljon ilmaa (tyhjiä rivejä) välissä. Kiinnostavaksi runot tekee se, miten mielleyhtymistä siirrytään toisiin. Esimerkiksi näin

”lumi putoaa päiväpeitolle suurina kosteina hiutaleina

siinä on ohuet punaiset raidat halusin tämän koska haluan aurinkotuoleja ja

imemme riminillä oransseja drinkkejä paidaton mies kysyy haluammeko vielä muuta mä 
sanoisin lisää paperivarjoja lisää rintakarvoja mutta en sano

hätistelen lunta se ei ole eläin ja se jää”

Löydän kokoelmasta mielleyhtymien sykkyröitä. Nopeat siirtymät vievät kuvista toisiin, ajatuksista toisiin. Siksi Mäentien runot eivät avaudu helposti, vaikkeivat niiden keinot ole kimuranteimmista päistä.

Alkuosassa on viehättävää lapsekkuutta ja kielikuvia rantaelämästä, mikä tuo mieleen leluilla telmivät vapaat sielut. Tunnelmat eivät kaikkiaan eivätkä kokoelman mittaan ole vain ilottelua runon vapauden leikkikentillä, vaan Aurinkotuolissa piilee myös hiekkaan haudattuja teräviä säkeitä tai kappaleita.

Suosikkiosioni on ”Tekee mieli uida”. Siinä arkiset asiat kuten lattiat, kaakelit, pölyt ja bakteerit ja muut tavanomaisuudet toimivat niin, että ”oleminen sekoittuu tilaan”, ja arjen tunnekirjo sisältää kaikki iät, kaikkea mahdollista:

”Se sanoi ettei tiennyt. Ollako siellä vai missä. Ollako kaukana. Mä annoin olla en tiennyt, aloin lukea sanakirjoja, mitä kirjoja vain kun alkoi tuntua. Aluksi juoksin niihin hädässä ja sitten tartuin ja rauhoitin itseäni: ’Kaikki menee mikään ei pysy minä olen aina tällainen enkä mitään.’ Eikä mitä, se on siinä ja pysyy.”

Parasta Aurinkotuolissa ovat yllättävät käänteet: yhden rivin sisällä kääntyy uusi asento. Maailma ei tule valmiiksi vaan siellä ollaan valmiita havaitsemaan. Näen runoissa muistoja, ohikiitäviä tilanteita, tulevan enteitä. Lukukokemuksen jälkeen jää kyllä paljon kysymyksiä. Sellaista runous on, ja siksi:

”kysymyksiä on lukuisia
voit itse kuvitella ne se on helppoa: ajattele mitä vain”

– –

Anni Mäentie
Aurinkotuoli
Kulttuurivihkot 2019
runoja
70 sivua.
Sain PDF-kirjan kirjailijalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Runot

Avainsanat:

4 heinäkuun, 2019 · 6:00 am

Runosta moneksi: kolme erilaista kokoelmaa

Runous on pienilevikkistä kirjallisuutta, josta kustantamoiden julkaisuiksi päätyy ehkä prosentin verran. Vaikka lavarunous on nosteessa, ei runokirjoja huimasti osteta, ei liiemmin lainata. Ehkä vieläkin elää ajatus runouden vaikeudesta. Runojen ystävät kyllä vakuuttavat, ettei kaikkea tarvitse ymmärtää, runoista voi nauttia tunnelmia ja havaintoja tavoittaen tai kielen joustavuutta ihastellen. Uskokaa jo!

Koska runoja kustannetaan vähän, runoja ilmestyy paljon omakustanteina ja yhä enemmän myös verkkojulkaisuina. Valitsen juttuni kimaraan kolme erilaista kokoelmaa. Ne osoittavat, että runo saa olla moninaista. Se voi olla kieltä ja ilmaisua villisti vääntävää äänneleikkiä (Stina Saari: Ä nim ling), rehevänraastavaa elämäkertatunnelmaista sikermää (Susu Petal: Taikkarin mäellä) tai lohturunoja (Kirsi-Maria Hiltunen: Ihmeitä täynnä on syntymä ja kuolema). Ja kaikkea niiden väliltä.

20190702_134800.jpg

Stina Saari: Ä nim ling

”Kielellistelising!”  – siinä yksi rivi Stina Saaren esikoiskokoelmasta Ä nim ling (Teos 2018). Kirja on omistettu – vai onko se jonkinlainen alaotsikko? – Lukemattomille. Ja onhan lukemattomia tapoja kielellistää, Saarella ihan omanlaisensa.

Koen, että tästä runokirjasta on vaikea kirjoittaa, sillä se on eräänlainen kielellinen ryöppyleikki. Lähimmin ehkä tuntemuksiani kuvaa se, että mieleeni tulee lapsen arvaamattomat tunnevaihtelut keksimisen riemusta ja muksahduksien tuskasta kielen oppimisen alkuvaiheessa, kun eivät äänteet ihan vielä löydä ymmärrettäviä sanoja mutta ääntelijä on kontaktissa muihin. Ääntelyn lisäksi Saaren runoissa on kyllä täysin ymmärrettäviä rivejä, ja niissä on välillä jopa aggressiivista pontta.

Runo voi olla tällainen: ”ÄN, YYN”, tai: ”1. Ammotan.” Tai: ”Naks!” Tai:

”kio etsii
kiöetsiiihanat silmätihanat
se täyttää kaunisjos sut saisijotenkin
– -”

Tai se voi olla tuomioasiakirjan kaltainen epäsanoineen tai työpografisesti sivuille leviävä. Ihan silkan riemun lisäksi riveiltä löydän viitteitä seksuaalisuuden erilaisille ilmanemistavoille, myös väkivaltaisille. On tapahtunut jotain, johon ei opittu kieli riitä.

20190702_135057.jpg

Runomieltymykseni liikkuvat lähinnä lyriikassa, josta nappaan kiihdyttäviä kielikuvia, tunnelmatuttuuksia, ällistyttäviä sanomisen tapoja ja minua puhuttelevia ajatuksia. Saaren runoista monet ilahduttavat raikkaana irrotteluna, mutta minua kokoelma ei kestoravitse vaan hetkihuvittaa  kielirajakokeiluna. Kieli saa rajattomana taipua juuri näin(kin), mutta tunnelmani tiivistän irtositaattiin:

”Hyvänen
aika
ku oli.”

Muuten: eilen selvisi, että Saaren kokoelma voitti tämän vuoden Tanssiva karhu -palkinnon. Palkintoraati pitää nykyrunoutta kielen koe- ja leikkikenttänä, ja ”näillä kentillä Stina Saari kirjoittaa omintakeisen aseistariisuvasti, siekailematta, ja niin, että oudot sanat alkavat tuntua tutuilta. Ja tuttuihin sanoihin, moi, törmää kuin ensimmäistä kertaa.”

Onnittelut!

tanssiva karhu logo 940

Osallistuin kahdella postauksellani (Jyrki Kiiskisen Kun elän tässä ja Henriikka Tavin Toivo tässä) kirjabloggaajien juttusarjaan Ylen Tanssiva karhu – palkituista runokirjoista.

Stina Saari
Ä nim ling
Teos 2018
Runoja
71 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.
Muissa blogeissa mm. Luettua elämää, Kosminen K, Opus Vei ja Reader, why did I marry him?

Susu Petal: Taikkarin mäellä

Asuin opiskeluaikani Turussa, joten Taikkarin mäki on tuttu ja muukin lähiympäristö. Nuoruuteni luuhasin yliopiston laitamilla, mutta Susu Petalin runokirjan Taikkarin mäellä (2018) puhuja saa ihan erilaista elämänoppia toispual jokke:

”- –
avasit tölkin ja koffi sihahti
irrotit renkaan
panit sen sormeeni

 
edessä samppalinna
selän takana taikkari

 
aurinkoa ei missään
vain
haalea taivas ilman paloa
 
istuttiin joen rannassa
vinettokusi haisi puskissa
– – ”

Runoissa seurataan nuoren tytön kokemuksia. Luumunpunaisin huulin testataan erilaisia makuja, ja monesta jää karvasta maku. Petalin runoihin tallentuu raadollisia kokemuksia, joissa tenukeppiukot, tyttörallia kiertävät datsunkuskit, pöllyssä korkealta heittäytyvät poloiset ja elämän ensikertalaiset kohtaavat ja ohittuvat. Päihdehuuruilla hoidetaan kasvukipuja ja rokki soi. Petal siirtää runoihinsa hetkiä nuoruudesta aidosti ja kaihtelematta.

20190702_135400.jpg

Runojen vereslihainen tyttö liikuttaa minua. Luen tunnelmia sikermänä teinitytön kasvuvuosista, joissa itsensä hukkaaminen ja näkyväksi tuleminen kulkevat rinta rinnan. Jossain meikin alla on pienen tytön äidin ja pelastuksen kaipuu, mutta kasvojen säilyttäminen vie jengisekoiluun. Harvinaisen suoraa ja ravistavaa. Koskettavassa runossa ”Ei kukaan” (s. 39) tuo tyttö on paljaana (lainaan koko runon):

”luumua huulet
luomet taivaan sinistä ja valkoista
 

lakkanailontakki sileänä ympärilläni
jaloissa haisaappaat
rööki suussa
kädessä tölkki
 

naapurin akka tuli vastaan
kyttäsi
ei sanonut mitään

 
kukaan ei tunne

 
minua ei ole”

Susu Petal
Taikkarin mäellä
Susu Petal 2018 (verkkokirja, runot ilmestyivät ensimmäisen kerran 2007)
runoja
80 sivua.
Ilmainen ISSUU-kirja verkossa
Kirjaan pääsee Susu Petalin blogista: https://susupetalsanat.wordpress.com/2018/01/16/thn-pdyin/
Muualla netissä Juhani Tikkanen ja blogissa Kirja vieköön!

Kirsi-Maria Hiltunen: Ihmeitä täynnä on syntymä ja kuolema

Ihmeitä täynnä on syntymä ja kuolema on Kirsi-Maria Hiltusen oman kustantamon kirja (Koikkela Kustannus 2018). Runot ja valokuvat hän on omistanut edesmenneille isovanhemmilleen. Runoissa ollaan jo kirjan nimeenkin viitaten elämän alun, lopun ja jatkuvuuden äärellä.

Runoissa puhutellaan kuolleita ja viivytään talvisella kirkkomaalla: ”Talven jääkylmä syli / hellii ruusujasi. / Ei kai sinun ole kylmä.” Runon puhuja sanottaa ikäväänsä ja löytää lohtua uskosta, ja enkeleillä on rooli sanansaattajina. Tunnelmaa lisäävät hautausmaa-aiheiset valokuvat.

20190702_135205.jpg

Itse en ole uskonnollinen, mutta on todennäköisesti lukijoita, joita rukouskirjatyyppinen pieni runokirja saattaa lohduttaa surussa. En näe syytä rajoittaa, mitä runo saa olla. Lukijat päättävät.

Kirsi-Maria Hiltunen
Ihmeitä täynnä on syntymä ja kuolema
Koikkela Kustannus 2018
valokuvarunokirja
32 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat: , ,

3 heinäkuun, 2019 · 6:50 am

Selkotekijä: Pekka Rahkonen

Vuoden 2019 aikana julkaisen juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyvät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona,
ja sarjassa on jo esitelty

Johanna Kartio

Pertti Rajala

Satu Leisko

Marja-Leena Tianen

Jasu Rinneoja.

Sarjan idea ja selkokirjojen lukuhaaste: katso tästä.

Pekka Rahkonen, kuka olet?

Olen arkkitehdin koulutuksen saanut kuvittaja ja sarjakuvapiirtäjä. Olen tehnyt kuvitustyötä 1990-luvulta lähtien ja toiminut päätoimisena kuvittajana vuodesta 2003 eteenpäin. Olen kuvittanut tieto- ja oppikirjoja ja lukuisia lehtiä sekä tehnyt sarjakuvia ja viikoittaisia pilapiirroksia eri lehtiin.

Miten sinusta tuli selkotekijä?

En muista enää tarkasti ensimmäisen yhteyden syntyä Kehitysvammaliittoon, mutta tein kuvituksen Antin ja Timon puhtauskirjaan, jonka Kehitysvammaliitto julkaisi vuonna 2002. Sen jälkeen olen tehnyt erilaisia selkotekstien kuvitustöitä.

Pekka
Kuva: Pekka Rahkonen

Miten kuvasta tulee selkokuva?

Selkokuvituksessa – samoin kuin selkotekstissä – on tärkeää, että kaikki on selkeää. Selkokuvassa on esillä se asia, henkilö tai tapahtuma, joka halutaan kuvana esittää, eikä siinä ole mukana ylimääräisiä elementtejä. Tärkeää on, että kuvituksen mahdollinen tausta ei sotke pääasiaa eivätkä kuvituksen elementit hämmennä katseen kulkua kuvassa.

Kuvituksessa ei esitetä asioita liian viitteellisesti, eli esimerkiksi huonetilaa tai kalustusta esitettäessä esillä on selkeästi myös lattia tai matto, jonka päällä esimerkkisi tuoli on, eikä tuoli esimerkiksi leiju tyhjän päällä. Tällaisia yksityiskohtia en välttämättä huomaa, joten selkokirjallisuuteen perehtyneen kustannustoimittajan apu on monesti tarpeen.

Miten selkosarjakuva syntyy?

Olen tehnyt kaksi selkomuotoista strippisarjakuvaa Papunettiin: Jaakko ja Jekku 1, ja 2. Strippimuotoiseen sarjakuvaan sopii toki omasta takaa tietynlainen pelkistys ja ruutusisällön yksinkertaisuus, joten kovin paljon en joutunut työtapojani, kuvitusta ja tekstejäni muokkaamaan verrattuna muuhun normaalista sarjakuvatyöskentelyyni. Toki työprosessin aikana sain Papunetin verkkotoimittajalta arvokasta ohjausta vitsien ymmärrettävyyteen sekä puhekuplien tekstisisältöön ja helppolukuisen fontin valitsemiseen.

Selkoteksti tutuksi: Jaakko ja Jekku -sarjakuvat

Pekka Rahkosen Jaakko ja Jekku -sarjakuvista on julkaistu kaksi verkkokirjaa Papunetin Tietoa ja tarinoita -sivuilla (Jaakko ja Jekku, 2016 ja Jaakko ja Jekku 2, 2018). Sarjakuvien tarinoissa seikkailevat nuori mies ja koira. Jokainen sivu sisältää 2 – 4 ruudun tilanteen tai tapahtuman. Kummassakin verkkosarjakuvakirjassa on 10 sivua.

Sarjakuvien tarinoissa Jekku-koira on Jaakon tasavertainen kaveri. Tilanteista välittyy arkinen yhdessäolo ja sen tärkeys kummallekin. Kommelluksissa ja huumorissa on lämmin tunnelma. Jo nimi ”Jekku” antaa odottaa, että koiralla on kepposet mielessä.

Stripit ovat mukavan vaihtelevia. Toisissa kuvat kertovat lähes kaiken, jolloin sanoja ei tarvita, ja toisissa painottuu dialogi. Sarjakuvatyylisesti lauseet ovat lyhyitä ja yksinkertaisia. Silti huumori voi liittyä sanaleikkiin tai tekstiin perustuviin tulkintaodotuksiin. Esimerkiksi kaverukset ovat lääkärin odotushuoneessa, ja vieressä on kyltti ”Eläinallergia”. Se saa lukijan olettamaan ihan muuta, kuin mitä viimeisestä ruudusta paljastuu.

Monissa stripeissä oleellista on se, mitä kuva kertoo. Tulkinnat syntyvät Jaakon tai Jekun ilmeistä tai asennoista.

Jaakko ja Jekku -sarjakuvan kuvitus osoittaa hyvin, miten selkeä kuva voi olla ilmeikäs. Taustojen pelkistykseen on todella kiinnitetty huomiota, silti ei tule tunnetta, että jotain puuttuisi tai visuaalinen ilme olisi tylsä. Värimaailmaa hallitsevat murretut värit miellyttävät silmää.

Verkkokirjan ominaisuuksiin kuuluu se, että sarjakuviin saa äänituen. Jaakko ja Jekku -sarjakuvakirjojen stripit lukevat Antti Laakkonen ja Pietu Roisko.

Pekka Rahkosen selkokuvituksia

Masi Tulppa: Pääsy kielletty! (teksti Jari Mäkipää, selkomukautus Riikka Tuohimetsä) Ilmestyy syksyllä 2019 (Opike)
Laura-kertomussarja 2017, 2018 (Papunet)
Jaakko ja Jekku -strippisarjakuva 2016, 2018 (Papunet)
selkonovellikirjojen kuvituksia 2006 – 2008 (Papunet)
Pallosankari Unski 2004 (Opike)
Tikas-oppikirjasarjan kuvituksia 2002- (Opike)

Tietotiivistys

  • Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.
  • Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.
  • Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.
  • Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.
  • Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.

Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, sarjakuva, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat: