Jussi Nikkilä on näyttelijä-ohjaaja, jolla on näyttelijävaimo ja pieniä lapsia. Jussi Nikkilän Näyttelijä-romaanin (Tammi 2019) minäkertoja-Viki on näyttelijä, jolla on näyttelijävaimo ja pieni lapsi. Lisäksi Viki kirjoittaa kirjaa. Jaha, ollaankos sitä autofiktion äärellä?
”Sanoin verhoavani kaiken kyllä jonkinlaiseen proosalliseen tai fiktiiviseen hahmoon, vaikka en ollut varma miten se tapahtuisi.”
Ja se tapahtuu niin, että Nikkilä keikuttaa sopivasti autofiktion venettä, johon teksti on lastattu. Se on tietoista heiluttamista: tekstiin tuikitaan todeksi tulkittavaa ja sitten tietoisesti osoitetaan fiktion keksimisluonne. Ja kyllä, lukiessa mielessä raksuttaa: ”Tämä on varmasti totta, tämä ei voi olla totta, tässä täytyy olla totuuden ituja mutta mojovasti murjottuna”. Ja sitten tokenen. Luen kirjan romaanina, joka on taitavasti kirjoitettu, enkä hukkaa energiaani muuhun.
Teksti on osin hauskaa, välillä päähenkilön murheista raskasta. Viki on hoitovapaalla, oikeasti työtön ja siitä yhä syvemmin masentuva. Näyttelijä ei ole näyttelijä, jos hän ei näyttele -itsekurimus jyskyttää Vikin päässä, ja sitä voimistavat muut puutteet hyväksytyksi tulemisen kokemuksista. Työtarjouksia ei tipu toisin kuin uralla menestyvälle vaimolle. Ja lapsi – kaikkein rakkain mutta väsähtäneelle isälle raskas.
Vikin nykytilaa halkovat Vikin ajatukset aiemmin koetusta. Tapa, miten siirtymät ja muistumat ilmentyvät tekstiksi, vakuuttaa minut. Nikkilä osaa kerrostamisen ja Vikin päänsisäinen välittyy.
”Minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä logiikasta miksi jotkin asiat ja ihmisetkin pyyhkiytyvät mielestäni ja miksi jotkut eivät, päinvastoin, ne ovat jääneet kiertämään kalloni loputtomia käytäviä kuin luolaan lukittu biisonilauma.”
Biisonilaumaan kuuluvat lapsuudenystävä, isoäiti, vanhemmat, sisarukset, opiskeluaika, englantilainen ystävä-rakastettu, vaimo, tytär – merkitykselliset henkilöt ja tilanteet, jotka pomppivat tekstissä. Päätunnelman tiivistän kahteen kirjasta poimittuun lauseeseen:
”Ilmeisesti ajattelen, että koko ajan jotain olennaista menee ohi.”
– –
”Silti en usko, että elämästä tulee jäämään jäljelle selkeää kokonaiskuvaa – -.”
Suuri osa kirjaa on Vikin itseruoskintaa, psyykkistä ahdinkoa. Tarkkaan on kirjattu ruumiintoiminnat syömisen säännöstelystä ulostamiseen. Ulkoiseen tarrautuminen peittää sisäistä, siksi merkkituotteita luetellaan samoin kuin Antti Röngän romaanissa Jalat ilmassa. Tekstissä on tietoista psykopatologiaa ja paljautta, joka silti kätkee kerrottua enemmän. Ja hienosti kirjoitettuja kohtia.
”Joskus öisin herään miettimään miten kertoisin tai kirjoittaisin seuraavat tapahtumat, miten kuvailisin tilan ja eri liikkuvien osasten tai eritteiden rytmin. Se että mietiskelen juuri näitä tapahtumia ja eri liikkuvien osien tai eritteiden rytmiä. Se että mietiskelen juuri näitä tapahtumia, johtuu kaiketi siitä että lapsuus on kuin hiiltä, joka ajan saatossa, ihmisen vanhetessa puristuu kirkkaaksi, hohtavaksi timantiksi. Mutta voi myös käydä niin, että hiilestä ei tulekaan kiiltävää rubiinia tai häikäisevää Afrikan tähteä vaan samea kivi, kuin suuri sappikivi ihmisen sisään, ja moni olennainen asia jää tämän kovan mutta läpikuultamattoman kiven uumeniin, eikä sisukseen pääse enää käsiksi, näkee vain pinnan, asiat, joita on syystä tai toisesta pohtinut enemmän kuin muita.”
– –
Jussi Nikkilä
Näyttelijä
Tammi 2019
esikoisromaani
176 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.
(Romaani on äänikirjana kirjailijan itse lukemana.)