”Vapaudenpatsaaksi sitä sanotaan, ja vapaudesta hän haaveilee. Hän haaveilee häviämisestä. Siitä että saisi kadota väkijoukkoon, eikä kukaan huomaisi eroa. Hän ei tiedä varmasti, mutta hän toivoo sydämensä pohjasta, että siellä sillä ei ole merkitystä, että hän vetää Ambomaata perässään. Hän toivoo, että räkänokkaiset lapset eivät siellä roiku hänen helmoissaan huudellen ja sylkien.”
Historiallinen fakta on, että Rosa Clay muutti 1904 Amerikkaan elettyään parikymmentä vuotta Suomessa, jonne hän saapui pikkutyttönä lähetyssaarnaaja-kasvattivanhempiensa kanssa. Musta Rosa sai käydä kouluja ja opiskella opettajaksi, viimeisin opettajapesti oli Tampereella.
Vappu Kannaksen romaani Rosa Clay (S&S 2020) ammentaa Clay-aiheisista dokumenteista, mutta kaunokirjallisessa koosteessa saa ottaa vapauksia. Synkkä tunnelma leimaa romaania ja niinpä muutamille sivulle valopilkuksi kirjailija sepittää romanssin. Mutta siitä synkkyydestä: kolkko ja alistava kasvattiäiti, eristävä ulkopuolisuuden ja toiseuden tunne ja alituinen silmätikkuus erilaisena sekä julmuuden kohtaaminen – vain siksi, että ihonväri on eri kuin valtaväestön. Kuulostaako keväältä 2020, vaikka kuvattu aika on 1900-luvun alku?
Iso osa romaania kuvataan Rosan näkökulmasta. Tekstin pääjuonne etenee kronologisena siitä, kun Rosan lähtöä valmistellaan opettajaseminaariin, ja romaani päättyy Amerikkaan matkustamiseen. Kehyksen sisällä Rosan mieli poukkoilee lapsuudessa. Oleellista on sisäinen tila, jota Rosa piilottaa muilta – ja se tila puristaa lukijaa: orpo altistettuna ymmärtämättömyyden ympäristöön. Rosan henkireikänä ovat kävelyt, meri ja metsänreunat.
Romaanissa on hienosti kuvattu muutamat avartumisen hetket, ystävyyden hetket. Kerrontaa voisi kuvailla runolliseksi, sillä mielikuvien ja havaintojen virta usein laajenee vertauskuvalliseksi mielentilan ilmaisuksi.
Rosan osuuksista kerronta välillä poikkeaa kaikkitietävään katsantoon. Myös kirjailija ottaa välillä kertojan roolin, sillä hän tekee tiettäväksi, miten tietoinen hän on tarinan omimisen ulottuvuuksista. Ja kas: kirjailijan osuuksissa kerronta siirtyy säeromaanin keinoihin:
”Tein sinusta sankarittaren,
koska elämäsi oli oikeasti
rankkaa puurtamista.
Yritän luoda ympärillesi pehmeää tunnelmaa,
kuin leipoisin sinut sisään piirakkaan.
Ei se voinut olla pelkkää kurjuutta,
niin kuin ei mikään elämä ole.”
Rosan elämän vaikeudet hallitsevat tapahtumia. Ja kyllä korventavat Rosan kokemukset, ja vielä enemmän sisuksia kaivertaa, kun tiedän, että yhä eri väriset lapset saavat kulkea sylkykuppeina, siis vieläkin.
”Ne jotka riuhtaistaan synnyinmaastaan ja kodistaan ilman omaa tahtoaan, jäävät lopun iäkseen taivaan ja maan väliin leijumaan. Näen ilmassa kieppuvan pyörteen, jossa pyörivät minunkaltaiseni, ne joilla ei ole kotia tai kotimaata.”
Sitä sietää miettiä, mutta lopulta ydintä romaanissa Rosa Clay minulle on identiteetin rakentumisen kuvaus, sen sirpaleisuus, sirpaleet, jonka palasissa heijastuu ympäristöstään irti reväistyn ja kaiken kaltoinkohtelun kokeman heijastukset. Sen kirjan rakenne ja kerronta tallentavat. Siksi koskettaa se, miten toisen ihmisen hyväksyvä katse – vaikka vain lyhyen hetken – tekee Rosalle – minulle, meille.
”Oli kuin olisi katsonut peiliin, josta näkee asioiden todellisen luonteen, sen minkä tavallinen arki kätkee. Siinä peilissä minä olin pitkä ja ylväs, en ruma ja hankala, linnuilla oli siivissään kerroksittain silkkimäisiä sulkia ja puiden sisällä kohisi virtaava joki ylös ja alas. Oli kuin menneisyydessäni esillä olisi ollut vääristynyt kuva siitä, mitä oikeasti olin.”
– –
Vappu Kannas
Rosa Clay. Romaani
S&S 2020
381 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muissa blogeissa esimerkiksi Kirjaluotsi.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 