”Suunnitelmani saarella oleskelun ajaksi on ollut laatia Ihmeköynnökselle elämää suurempi juoni ja värikäs henkilögalleria, joka piirtäisi hyperrealistisesti näkyviin globaalin eriarvoisuuden ja valkoisen etuoikeuden problematiikan. Minun on kuitenkin vaikea loihtia ihmisiä tyhjästä, ja hahmot muistuttavat melkein yksi yhteen minua, Alia, Hummerinpyytäjää. Pandemian alkamisen jälkeen homma on alkanut tuntua niin turhalta, että olen lopettanut kirjoittamisen kokonaan. Mutta nyt, kun kirjaan vain tapahtumia muistiin, kaikki on helppoa. ”Minulla on ikävä kauramaitoa, HBO:ta ja saunaa”, kirjoitan ja laitan suuhuni palan lämmennyttä papaijaa. Naiskirjailijoita ei koskaan verrata Knausgårdiin.”
Siinäpä se, sitaattikiteytys Maija Laura Kauhasen romaanista Ihmeköynnös (Otava 2024). Minulla ei ole kanttia tehdä vertailututkimusta ”autofiktion isän” teoksiin (isättelin, vaikka on lukuisia omaelämäkerrallisia ja auto-teoksia julkaistu ennen Knasuakin). Siispä vain seuraavat mietteeni Kauhasen kirjasta.
•
Minut tuntevat blogilukijat eivät ihmettele, että mainitsen Ihmeköynnöksessä olevan makuuni tiivistämisen varaa. En kaipaa monia arkisia, toisteisia puuhia ja useasti kerrattuja mietteitä, vaikka luulen käsittäväni niiden tavoitteen. Muuten löydän kiinnostavaa sisältöä.
Kertoja itse korostaa taustansa merkitystä, kun ympärillä kuhisee toinen maailma – tai entisaikoina sanottiin kolmas maailma. Havainnot hyvinvoinnin silmin terästyvät, koska kertoja ei ole mielikuvien perusturisti vaan niukkuudessa elävä suomalainen, ja siitä viitekehyksestä huomiot saavat oman kulmansa.
Kiinnostun, miltä koronan rantautuminen näyttää meren tuolla puolen. Tiedotuksen ja varotoimien erot tulevat hyvin esille. Näkyy median, somen ja muun ihmistoiminnan merkitys nykypäivänä ja kertojan ristiriitatilanne jäädä-lähteä-tilanteessa.
•
Valmiita vastauksia kirja kaihtaa. Kertoja on tietoinen kerrontavalinnoistaan, ja romaanissa on tietynlaista esseististäkin henkeä, koska pientä esitelmöintiä mahtuu mukaan. On viimeisimmän aallon feminismiä, panseksuaalisuutta sekä katseen ja häirinnän kohteen kokemuksia. Ja woke:
”Pelkään, että Ihmeköynnös saa huomiota, koska olen valkoinen. Että kirjan lukevat valkoisuuteni ansiosta ihmiset, jotka eivät lukisi ruskean kirjoittajan kirjaa samoista aiheista. Hyötynäkökulmaa katsomalla nähdään, että olen jo ylittänyt tulevalla teoksellani kulttuurisen omimisen rajan: olen saanut apurahaa ja sikäli voidaankin oikeutetusti sanoa, että ”rahastan” valkoisuudellani ja muiden ruskeudella ja mustuudella.”
Huomioni kuitenkin kiinnittyy, mitä minäkertoja antaa itsestään. Paljon. Esimerkiksi kertojan minäkuva ja ulkonäön mietintä sekä viehtymys mustiin miehiin. Kyse on kuitenkin yhteydestä toisiin ihmisiin, pintaan ja pinnan alle. Toinen puoli vaatii pohdintaa:
”Pitäisikö… pitäisikö minun vain… kertoa omasta elämästäni? Heilautan narut ilman halki järkyttyneenä.
Mutta eikö se olisi itsekeskeistä?”
•
Sutjakka kerronta vie mukanaan, ja kirjan alku on railakkaan tehokas. Tuokiokuvat lämpimältä saarelta, merestä, rakastajista, Hummerinpyytäjästä ja satunnaisista kohtaamisista välkkyvät kaleidoskooppisesti. Siitä syntyy kiinnostavasti häiritsevä vastakohtaisuuksien rinnanelo: nautinto – syyllisyys.
•
Maija Laura Kauhanen: Ihmeköynnös, Otava 2024, 259 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 