Ryhmäteatterin Lemminkäisen äiti tarjoaa paljon samastuttavaa ikäluokalle, jolla on tai on ollut aikuistuvia lapsia ja hapertuvia vanhempia. Tunsin monen nuolen osuvan. En silti aseta minkäänlaista ikärajaa teatterisäväyksille: esityksessä on paljon perheteemoja, jotka koskettavat kaiken ikää.
Esityksen keski-ikäinen äiti opettaa suomea ja kohtaa työssään paineet kasvattaa teinejä ja lisäksi kohdata maahanmuuttotaustaisten nuorten ongelmat. Se tuo draamaan aikalaisviritystä. Näytelmän äidin psyykkisesti kuormittava elämä jatkuu työpäivien jälkeen: vanha evakkotaustainen äiti on dementoitumassa, aikuistuva poika syrjäytymässä ja työorientoitunut mies etääntymässä.
Kuva: Ryhmäteatteri
Juonen rungosta rönsyää paljon aiheversoja, joista kestävimpiä ovat nuorimman ja vanhimman sukupolven muutosta enteilevät elämäntilanteet. Ukrainan pakolaisiin liittyvä osuus on hieman irrallinen, joskin näytelmän isoäidin evakkous sitoo aiheita yhteen. Raskasta tematiikkaa käy keventämässä aviopuolisoiden pariterapia: sinänsä murheellinen tilanne kääntyy koomiseksi leipääntyneen terapeutin rutiinityön ansiosta.
•
Keskustelin näytelmästä kolmikymppisen kanssa, joka pohti ensinnäkin teatterin taikaa: taitoa tuoda tässä ja nyt ihmiskohtalot eteemme. Näytelmän ihmiset olivat tunnistettavia ja ensimmäisen näytöksen murhenäytelmätyyliset valinnat toimivia. Ymmärsimme kumpikin toisen näytöksen toiveikkaiden ratkaisujen tarpeen, mutta käänteet yhteensattumineen nakersivat uskottavuutta.
Entä Lemminkäinen ja kansanrunousviittaukset? Näytelmän isoäiti on harrastanut kalevalaista lausuntaa, ja siitä saadaan side Lieto Lemminkäisen taruun, lisäksi näytelmän käännekohdassa nähdään näyttämökuva, joka varioi ikonista maalausta ”Lemminkäisen äiti”. Se on toteutettu oivaltavasti. Samoin näytelmän lavastus toimii erinomaisesti: taulujenkaltaiset huonetilat korostavat hienosti perheen asetelmia. Näyttämö muuntuu näppärästi eri tiloiksi myötäillen tapahtumia.
Kokonaisuutena Lemminkäisen äiti toimii ajantasaisena, juonivetoisena perhenäytelmänä, joka saa mietimään sukupolvien vaikutusta toisiinsa, ajan kalvavuutta lähisuhteissa ja välittämistä. Esityksen myötä jään pohtimaan ajan antamisen teemaa. Muutakin pohdittavaa jää.
•
Ryhmäteatteri: Lemminkäisen äiti (ensi-ilta 4.10.2024)
Käsikirjoitus: Anna Krogerus, ohjaus: Eero-Tapani Vuori
Sain teininä sedältäni joululahjaksi J. R. R.Tolkienin trilogian Taru sormusten herrasta sitä mukaan, kun sen osat ilmestyivät suomeksi. Lasteni esiteiniaikaan traditiomme oli käydä jouluaatonaattona katsomassa tuoreeltaan Peter Jacksonin TSH-elokuvat. Sittemmin leffat hankittiin CD-versioina, ja niitä katsoimme ahkerasti. Eri tv-kanavilta ne tuntuvat nykyään tulevan kuukausittain. Siispä kirja ja elokuvaversio ovat tuiki tutut, kun lähdin katsomaan Tampereen Teatterin Tamperetalon näytelmäversion
Ihastelin nelituntisen esityksen mittaan toimivia ja vaikuttavia lavasteratkaisuja. Materiaalit, valaistus, varjokuvien käyttö, äänitehosteet ja lavasteiden joustava vaihto rytmittivät erinomaisesti juonenkuljetusta. Haltioiden ja velhojen puvustus ihastuttivat näyttävyydellään, ja tilanteita tehostivat sirkuslaiset ja tanssijat. Katsojia avitetettiin lisäksi näyttämön laitojen näytöillä: kameroiden lähikuvat taltioivat hahmojen ilmeitä. Kaikella tällä luotiin tunnelmaa.
Tunnelmaan vaikutti lisäksi musiikki, Tuomas Kantelisen säveltämä tarinallisten melodioiden kuljetus. Musiikissa tietyt teemat omistettiin tietyille ympäristöille ja henkilöille kuten esitysmusiikissa tapana on. Iso orkesteri teki vaikutuksen, vaikka välillä pauhu hukutti näyttelijöiden replikointia.
•
Taru sormusten herrasta: jo nimen perusteella on kyse tarusta, tarinasta, joka on otettava vastaan aikuisten satuna, myös teineille sopivana fantasiana. Tolkienmaisuutta esityksessä muistuttivat taustoitukset sormushistoriasta.
Tulkinta tähdensi erilaisten eläjien – haltioiden, velhojen, kääpiöiden, hobittien, enttien ja ihmisten – yhteiseloa. Esitys kertoo ihmisten maailman säilymisen vaaratilanteesta, jolloin tarvitaan muiden ”heimojen” apua, yhdistymistä.
Pahan valta on leviämässä: Sauron haalisi kaiken vallan ja murskaisi muut örkkien avulla ja eritoten mahtisormuksen voimin. Romaani-trilogian (ja trilogia-elokuvan) teemat vyöryvät näyttämölle niin, että ystävyys, uhrautuminen ja hyvän puolesta taistelu korostuvat.
Tämänpäiväiset kolmannen maailmansodan uhkat löytyvät esityksestä. Samoin avaimet sellaisen torjumiseen. Toisaalta sotaisat kärjistykset näkyvät: vihollinen on aina örkki tai joku muu epäinhimilliseksi probakoitu, jota vastaan on oikeus taistella. Valitettavasti fantasian ulkopuolisessa tosielämässä vastapuolet ovat ihmisiä, ihan kaltaisiamme kuolevaisia. Eikä sotia synnyttävät johtajat ole eturintamassa miekat ojossa kuten TSH-saagassa vaan turvasäilöissään, kun vain rahvas kärsii sotatoimista valtaa hamuavien masinoimissa taisteluissa.
•
Esityksessä tulee hienosti esille sormuksen valta, sen paino ja rasitus vallanhalun varjona. Esityksen Frodo (Ella Mettänen) onnistuu elokuvaa paremmin ilmentämään mahtisormuksen houkutusta. Elokuva-Frodon pitkitetyt toljotuskohtaukset ovat minua aina tuskastuttaneet, ja nyt sain korvaavan kokemuksen, sillä teatteriversion Frodon ilmeikkyys ja sävykkyys välittyivät taidokkaasti.
Elokuvia selvemmin nousi aivan oikeutetusti Samin rooli (Antti Tiensuu). Tämä Frodo-herraansa palveleva uhrautuja on varsinainen tarinan sankari, ja senpä voisi tulkita yhteiskunnalliseksi kannanotoksi. Ilman Samia ei Frodo-herra pärjää missään vaikean matkan käänteissä. Vain Samin tukiponnisteluin mahtisormus saadaan tuhottua. Ystävyydestä huolimatta ei kaksikon asemavälimatka lyhene, missä kaikunee tolkien-brittiläinen sosiaalinen statusajattelu yläluokan perittyine etuineen. Hienoa, että esityksen loppukohtaus on Samin.
No, olihan sormuksen hävittämisessä Klonkullakin osansa, koska ahneella on p… loppu. Osansa klonkun näyttelijä (Risto Korhonen) hoitaa hienosti elokuva-Klonkkua varioiden. Samoin alkujäykkyyden jälkeen vakuutti myös Aragorn (Antti Reini), ja valkoiseksi muututtuaan Gandalfkin (Ville Majamaa) muuttui uskottavaksi. Kerran näin Legolasilta (Lasse Viitamäki) hienon taisteluhypyn, useampaa toivoin, mutta ystävyys Gimli-kääpiön (Elina Rintala) kanssa solmiutui sutjakkaasti. Entti (Esko Roineen ääni) vaikutti eläväisenä, ikiaikaisena hahmona.
Eritysiä syväluotaavia henkilökuvia ei seikkailu ennätä tarjota, tokihan taruissa toimitaan arkkityyppeinä. Tuiki miehistä tarinaa en lähde feministiruotimaan, mutta onnistuneesti roolitus sotki sukupuolirajoja.
•
En pitkästynyt, vaikka esitys kesti yli neljä tuntia. Pidin kokonaisuudesta, mutta yksi hämmentävä seikka täytyy vielä setviä. Mitä lopulta näin? Tolkien-tulkinnan vai elokuvasovituksen näyttämölle?
Vaikka teatteri mainostaa esityksen pohjautuvan Tolkienin rakastettuun klassikkoon, näyttämökuvat noudattavat pitkälti Jackson-elokuvia. Sauronin porteilla on tosin hieno omaehtoinen kohtaus esityksen loppuosassa. Leffan sotakohtaukset ja suuri osa taisteluista on leikattu pois. Ymmärrän: niitä on hankala esittää livelavalla, ja ilman niitäkin asetelmat ovat selvät.
Jokainen hahmo esityksessä myötäilee Jackson-elokuvista tuttua habitusta. Ilmeisesti elokuva on vuosien mittaan kasvanut niin ikoniseksi, ettei teatterissa uskalleta muuttaa kampauksia, vaatetustyyliä ja muuta tunnistettavaa omanlaiseksi tulkinnaksi romaanisarjasta. Se minua askarruttaa, ja siksi teatteriesitys muotoutui spektaakkeliksi, jossa katsojan keskittyminen osin tuhraantuu vertailuun teatteriesitys/elokuva ja päätyy tähän: hyvin imitoi TSH-leffoja. Kirjaan pohjautuvia syvennyksiä en löydä.
Tuo edellinen oli pakko pähkäillä. Lopputulema näyttämötoteutukselle: annan tunnustuksen tamperelaisten suurponnistukselle. Sen visuaalisuus vaikutti, ja korvakarkkiakin tarjoiltiin eikä juoni muuksi kuin kannatettavaksi muutu: näyttämösatu, seikkailu – olevaisten yhteistyö ihmisten maailman, myös puiden ja muun luonnon säilyttämiseksi. Aplodeiden paikka.
•
Tampereen teatteri: Taru sormusten herrasta, ensi-ilta 23.8.2024. Näin esityksen 10.9.2024, ostin lipun.
Dramatisointi Sami Keski-Vähälä, ohjaus Mikko Kanninen; lisää esityksestä teatterin nettisivuilta.
Tänä kesänä Suomenlinnassa vaeltaa CervantesinDon Quijote aseenkantajansa Sancho Panzan kanssa uljaan ratsun (rämä polkupyörä) ja aasin (jopo) selässä. Don Quijoten hyvinvoinnista huolehtii aseenkantajan lisäksi parturi (teatterikoulun lopputyön tekijä), kirkkoherra (roolistaan katkera) ja majatalon emäntä (tekohampaat). Lisäksi useammankin hidalgon rakkauden kohteeksi osuu hemaiseva lammaspaimen (tekohampaat). Länsimaisen romaanikirjallisuudenhistorian klassikko uustulkitaan Suomenlinnan muurien sisällä vapaasti ja vapautuneesti. Mutta mitä tarkoittaa tragikoomillinen transformaatio, jota esityksessä ilmenee?
En paljasta tragikoomillisesta transformaatiosta sen kummempaa kuin sen, että sen varjolla näytelmä saa eri aika- ja todellisuustasoja, myös komiikkakonsteja. Esityksen alussa siihen käytettiin makuni mukaan turhan paljon aikaa, mutta jatkossa transformointi ei niinkään haitannut vauhtia. Transformaatioon kuuluu myös näytelmän ylimääräinen henkilö, joka lopussa paljastuu ihmisyyden yhdeksi tukahdetuksi puoleksi. Saa arvata! En kerro. Koe itse.
•
Cervantesin romaanissa itsessään on jo tragikomiikkaa toden ja mielikuvituksen eroista. (Tiedän perusasiat romaania lukematta.) Koko kertomus (1605, 1615) pohjautuu parodiaan: päähenkilö, köyhä maalaisaatelismies Alonso Quijano on lukenut liikaa ritariromaaneita eikä hän enää erota fiktiota faktasta. Niinpä surullisen hahmon ritariksi, Don Quijoteksi, muuttunut ja mielenterveytensä menettänyt Alonso Quijano lähtee omalaatuisiin seikkailuihin hyvyyden puolesta pahuutta vastaan. Ja aseenkantaja Sancho seuraa.
Esityksen ensemble vuorottelee uustekstiä ja cervantesia. Näyttelijät esiintyivät itsenään – ja hups – Don Quijoten henkilöhahmoina. (Tai kenties majatalon emäntähahmo oli muunnos romaanin emännöitsijästä tms.) Tämä lienee nykyteatterin postbrechtiläistä vieraannutusleikkiä, ja osin lähdin leikkiin mukaan.
•
Pidin eniten esityksen Cervantes-maailmasta, vuolaista puheenvuoroista ja niiden sutjakkaasta ja ilmeikkäästä vuodatuksesta. Don Quijoten (Robin Sandström) ja Sancho Panzan (Santtu Karvonen) dynamiikka ja suhteen kehitys eteni linjakkaasti. Jos jotain saisi toivoa, huuto-osuuksia voisi vähentää.
Koko näyttelijäjoukko (pääparin lisäksi Petja Lähde, Pihla Penttilä, Miila Virtanen, Joona Gyllenbögel) vaihtoi rooleja tiuhaan ja pysyi valitussa tyylilajissa. Esityksessä on mukana prototyyppikesäteatterin peruselementit: hauskutus, pikkutuhmat eleet, ristiinpukeutuminen, tyylittely, kärjistys, ilmehtiminen. Ihan kaikesta en innostunut. Innostuin etenkin kohtauksista, joissa oli sävyjä. Eritoten ihastuin huimiin hidastuksiin: syntyi taidokkaita näyttämökuvia. Lavastus, äänitehosteet, puvustus ja maskeeraus ansaitsevat erikoiskehut.
Entä sisältö: hupsu henkilö hyvän puolesta pahaa vastaan? Kirjallisuuden lukemisen hurahduksen vaarat? Jotain sellaista seasta pilkistää, että kyllä saa tuulimyllyjä kuvitella jättiläisiksi sekä uskoa hyvään ja rakkauteen, lisäksi ystävyys suojelee. Entä henkilö, joka menee tolaltaan kirjallisuudesta? Kenties mielikuvituselämä saa ainakin välillä voittaa toden. Ja tähän sopiikin loppukaneetti esityksestä ja sen tyylivalinnoista: nykyajan uutistodellisuudesta Ryhmäteatteri tarjoaa parituntisen todellisuuspaon. Moni tarvitsee sellaista.
•
Don Quijote ja tragikoomillinen transformaatio. Ryhmäteatterin ensi-ilta Suomenlinnassa 8.6.2024.
Maaliskuun alussa minulle tehtiin polven tekonivelleikkaus. Aikaa lukemiselle siis olisi, mutta koko ajan ei jaksa eikä pysty keskittymään kirjoihin. Olo on vaivalloinen ja kivulias. Toipilaana olen katsonut lukuisia sarjoja ja jokusen elokuvan.
Kokoan kokemukseni sarjaparhaimmistosta. Poimin tähän viisi erilaista jännäri- ja draamasarjaa, jotka ovat viihdyttäneet ja välillä ihan ajatteluttaneetkin.
Hautalehto
Cristian Rönnbackan dekkareihin perustuva Hautalehto on kotimaisten tv-dekkarisarjojen parhaimmistoa. Olen lukenut muutaman Hautalehto-kirjoista ja katsonut nyt kaksi tuotantokautta draamaa. Toinen tuotantokausi (MTV Katsomo+) pysyy Porvoossa saman poliisijoukon parissa kuin ensimmäinenkin tuotantokausi. Ja taas on Porvoossa liikkeellä sarjamurhaaja.
Aluksi täytyy päästä eroon epätodennäköisyyksistä eli toistuvista sarjamurhista pikkukaupungissa. Sen jälkeen voi vaan luottaa sujuvaan ja rytmikkääseen tv-tarinankerrontaa. Sarjan roolitus onnistuu erinomaisesti, sillä henkilöt ja heidän suhteensa ovat uskottavia. Aivan yhtä hyvää laatua kuin toimivat brittijännärit.
Giulty – Tukalat paikat
Sopivasti skotlantilaisen rikos-huijarisarjan Tukalat paikat kolmas tuotantokausi tupsahti Yle Areenaan. Kolmas kerta toden sanoo, eli mielestäni tämä pläjäys oli tehokkaampi kuin esimerkiksi kakkoskausi. Taas voin kehua roolitusta, ja etenkin käsikirjoituksen kuviotaituruus miellyttää. Yllätyksiä yllätysten perään ilmenee, ja kaikki käänteet kääntyvät perustelluiksi.
Sarjassa on jännitystä ja kiinnostavan kauheita ja vinksahtaneita henkilöitä. Huumori on vinkeää, ja sulatan senkin, että joskus komiikka yhdistyy väkivaltaan. Yleensä en sellaista siedä. Siksi Guy RitchienGentleman-sarjan lopetin kahden jakson katsomiseen (Netflix).
Vera
Vera Stanhope alkoi taas setviä rikoksia pohjoisessa Englannissa, kun asetuin toipilaspetiini. Ties kuinka mones tuotantokausi (tarkistin: 13.) jatkaa samaa vakaata, peruskerrontaa kuin mihin sarjassa on totuttu. Kulmikas Vera vetää murhatutkintajoukkoaan tiukkaan selvitystyöhön. Sarjan alatekstinä on kussakin rikoksessa perhesuhteet ja ihmisten kokemusten kasautuminen traagisiin rikoksiin. Herkkua on seurata Veran ja alaisten suhteita.
Sisters
Irlantilais-kanadalaissarja Sisters vie kolmikymppisen Saren Kanadasta yllätysuutisen jälkeen etsimään isäänsä Irlantiin (MTV Katsomo). Sare löytää myös paljon muuta – puolisisaren, sekopäistä väkeä, sattumalta kohdattuja henkilöitä, tuttuja (tutun) – ja paljon uutta itsestään.
Sarja on särmikäs ja yllätyksellinen. Eksentriset henkilöt maustavat vilkkaasti etenevää menoa. Sisters nousi raikkaana ällistyttäjänä tähän suosikkilistaan.
Becoming Elizabeth
Olen epookkifani, eikä Becoming Elizabeth (MTV Katsomo) tuottanut pettymystä. Olen nähnyt useita sarjoja ja elokuvia, joissa Elizabeth I on pääosassa. Nyt katsomassani sarjassa pohjustuu neitsytkuningattaruuden tausta. Sarjassa Elizabeth on vain 14 -17 -vuotias ja oppii kantapään (tai jonkun muun ruumiinosan) kautta pelaamaan hovissa.
Sarja noudattaa tasokkaiden brittiepookkien linjaa, eli lavastus ja puvustus ovat huippuluokkaa, lisäksi rooleihin on löydetty sopivat näyttelijät. Esimerkiksi Elizabethin näyttelijän ilmeikkyys tehoaa. En tosin aina saa selville neidon todellisia ajatuksia, mikä sopii sarjan pohjavireeseen. Tarkkana saa olla kaikkiaan vallanhamuajien käänteissä, ei vähiten miesten. Elizabethin ja kiihkokatolisen Mary-siskon myötä sarjassa on feministinen pohjavire, mutta vaikuttavinta on teiniprinsessan terhentyminen valtataisteluun.
Bonus: Bäckström
Miksi unohdin ruotsalaisen poliisisarjan Bäckström? Lisään sen tähän jo vartti sitten julkaisemaani juttuun. Älykatkos johtunee kipupotilaan rohdoista.
Bäckström nauratti ja kiukutti minua kahden tuotantokauden verran (MTV Katsomo+). Pöyhkeä ja ylimielinen sarjan nimihenkilö, rikostutkija, säväyttää epämiellyttävänä henkilönä laillisuuden rajamailla ja sen alittajana, eikä nuori työpari Anka paljon häviä mestarille. Silti sarjassa on myös hellyttävää, esimerkiksi Bäckströmin ja naapurinpojan Edwinin ystävyys. Pikantti yksityiskohta on poliisijoukon esimies Toivonen (Pekka Strang) ja visiitti Suomessa.
Tuuve Aron romaani Kalasatama (WSOY 2020) nappaa äänikirjana oitis mukaansa. Elämäntarina poikatytöstä lapsettomaksi lesboksi, koulukärsijästä kärjekkääksi ajattelijaksi, taiteilijaksi ja tarkkailijaksi provosoi ja osoittelee. Vaan ei heristävä fiktiivinen sormi tunnu opettavaiselta vaan herättävältä. Ja ihan tarkoituksella kuten kirjailija lopussa ilmaisee:
” – – on syytä korostaa että tämä teos on fiktion keinoja kuten liioittelua, kärjistyksiä ja fantisointia häikäilemättä hyödyntävä ja vain valikoidusti totuuteen pohjautuva sepite.”
Kerronnan rytmi on kiihkeä, kieli luistavan virkeää. Perheprobleemat, tunnesolmut ja mielenterveysongelmat puhkovat tekstiä, ja samalla itseironia ja satiiri aukaisevat ankeutta. Kalasataman psykiatrisen klinikan kielitaidoton tohtori saa osansa siinä samoin kuin häikäilemätön isä tai itse kertoja. Ääneen nauramaan minut saa huomiot taide- ja kirjallisuuspiireistä. Terää löytyy herkkyyttä unohtamatta.
Romaanin esseistisyys syntyy siitä, että eri luvuissa on omat teemansa, jota kirjoittaja käsittelee kokemustensa, lukemansa ja muun pohjalta. Hän myös analysoi omaa kirjoittajuuttaan ja teostensa luonnetta:
”Mistä nyt kenenkään kirjat kertovat, jos ovat kaunokirjallisuutta? Ihmisistä. Elämästä kaikkinensa, rakkaudesta ja kuolemasta. Muodot ja rakenteet vaihtelevat, ja kiinnostavampaa kuin mistä kerrotaan onkin usein miten. Tähän mennessä julkaisemani teokset ovat keskenään erilaisia mutta jotenkin niitä yhdistää ulkopuolisen tai »häviäjän» tarina. – – Minua kiinnostaa rivienvälisyys, kieli ja sen musiikillisuus ja mahdollisuudet, ja absurdin ja fantasian sekoittuminen realismiin.”
Kyllä, tunnistan tuon kirjasta. Mutta miten ihmeessä tämä kiihkeä, kirjallinen Kalasataman yksinpuhelu muuttuu draamaksi teatterin lavalle?
•
Tuuve Aro: Kalasatama, WSOY 2020, 6 tuntia 24 minuuttia äänikirjana, lukijana Karoliina Niskanen. Kuuntelin BookBeatissa.
Teatteriesityksestä Kalasatama 13.2.2024
Ällistyttävän ketterästi monologihenkinen romaani muuttuu kuuden näyttelijän draamaksi! Kirjasta on napattu koomisia aineksia ja lisätty liioittelua. Kalasatama on saanut myös tarkentavan alaotsikon: Pillerinmakuinen tragikomedia. Jotkut näytelmän painotuksista ovat toisenlaisia kuin kirjassa, mutta henki säilyy kalasatamalaisena. Teatteri tällaisena ilahduttaa ja puhuttelee.
Riikka-Riksua, päähenkilöä ja yleisölle puhuvaa kertojaa, toiseus ja ulkopuolisuus kalvavat kaiken ikää ja mielenterveys horjuu aikuisiässä isän kuoleman ja eron seurauksena. Asiantilan vakavuus ei häviä, vaikka sillä myös nauratetaan yleisöä.
•
Lesbous kukkii näytelmässä moninaisena. Ihastukset ja pettymykset ihmissuhteissa eivät kuitenkaan katso suuntautumista. Ihmisiä ollaan kaikki – ailahtelevia, pöhköjä ja kesken. Tämän toteaman ei ole tarkoitus ohittaa sitä, että kokemus vähemmistöön kuulumisesta on näytelmässä oleellinen. Esimerkiksi Riksun ymmärrys tyttökiinnostuksesta ja erilaisuudesta leimahtaa kaiken nielevänä Euoroviisu-Främling-kokemuksena tai ex-tyttöystävän kaapista tulon vaikeus konkretisoituu hurtissa kohtauksessa, jossa Petra lymyilee ”Gigantin” stressinpoistokaapissa.
Heterot saavat osansa nauruista, mutta ei lesboja eikä homojakaan säästellä. Näytelmässä nauretaan meille kaikille ja kaikkien meidän kanssamme riippumatta suuntautumisesta. Huumori vaihtelee lempeästä provosoivaan. Antaa Riksun paasata, kun hän turhautuu sukupuolien ja seksuaalisten suuntautumisien nykytermistön moninaisuuteen; olkoon niin, että eri (homoseksuaali)sukupolvet suhtautuvat eri tavoin sateenkaarisymboleihin ja prideihin. Eipä taida kukaan olla ennakkoluuloista vapaa.
Sateenkaariaihe sattuu olemaan taas ajankohtaisempi kuin olisi uskonutkaan johtuen presidentinvaaleista: ehdokkaan seksuaalinen suuntautuminen nousi isolle osalle äänestäjistä esteeksi. Tällaista on nyky-Suomessa. Siksi(kin) Kalasatama on tärkeä juuri nyt.
•
Oivaltavasti aika- ja paikkasiirtymiä tukeva lavastus muuntautuu Kalasataman metroasemaksi, hyvinvointikeskukseksi, kodiksi, bilepaikaksi, veneeksi ja muiksi päähenkilön elämänvaiheiden näyttämöiksi. Lisäksi ikkunoiden takana tapahtuvat väläykset vielä lisäävät ulottuvuuksia. Hienoja ratkaisuja!
Muuntautumiskyky koskee niin lavastusta, puvustusta, äänitehosteita kuin näyttelijätyötäkin. Roolien vaihtaminen käy näyttelijöiltä sujuvasti ja ihailtavasti: pieni muutos asussa, eleissä ja ilmeissä muuntaa näyttelijät hahmosta toiseen. Esimerkiksi yleisön silmien alla tapahtuva Santtu Karvosen koliseva muodonmuutos paskaisästä kelvottomaksi psykiatriksi Olavi Keinolaksi on todella mainio. Puhumattakaan näistä (mainitsen vain muutaman muuntautumisen): Heli Hyttinen teinisarjarakastujasta ja tv-koristenaishahmoista Carola Häggvistiksi; Minna Suuronen äidistä bi-kokeiluun äityväksi esikoiskirjailijaksi ja ex-vaimoksi, Markku Haussila niljakkaasta teinipoikaystävästä aikuisuuden heterokaveriksi ja itsevarmaksi queer-woke-nuoreksi. Onni Vesikallio liikkuu tilanteisiin sopivasti lavastusyksityiskohtien vaihtajana.
Ja sitten! Joanna Haarttin lavasäteily! Hänen Riksunsa ilmeikkyys, elastisuus ja läsnäolevuus kantaa koko esitystä alusta loppuun. Esimerkiksi hetkessä Haartti muuttuu nelikymppisestä nelivuotiaaksi. Herkkyys ja itseironisuus yhdistyvät sävykkäästi, ja näyttelijän liikekielen liukuminen pillereiden sivuvaikutuksista vapautuneeseen tanssiin kertoo pintaa syvempää. Haartti sulautuu roolihahmoonsa – uskottavasti ja lähestyttävästi. Vaikuttavasti.
Ehkäpä väliajan jälkeen esityksessä oli pieniä hajanaisuuden ja julistuksen merkkejä, mutta se ei kokonaisuutta muuksi muuta: näin ensi-illassa täyttä teatteria, inhimillistä elämän epätasaisuutta, selviytymistäkin – identiteetin, rakkauden ja kuoleman kysymyksiä kaikin vivahtein.
•
Ryhmäteatteri: Kalasatama, ensi-ilta 13.2.2024. Käsikirjoitus: Salla Vilkka, ohjaus: Sini Peronen; rooleissa Joanna Haartti, Markku Haussila, Heli Hyttinen, Santtu Karvonen ja Minna Suuronen; lisää Ryhmäteatterin sivuilta. Kiitos ensi-illasta!
Joulua ennen olen viihdytellyt itseäni kevyellä kirja- ja tv-tarjonnalla. Se on sopinut sekä joululoman odotukseen että alkuun. Ehkäpä vinkeistä irtoaa viihdykettä myös sinulle.
Veera Vaahtera: Tarpeeksi täydellistä
Veera Vaahtera(Pauliina Vanhatalo) hallitsee joustavasti ja liukuvasti etenevän kielen. Hänen viihteellisiä romaaneitaan ei oikein passaa luonnehtia hömpäksi, sillä niissä ei ole niinkään hupsutella vaan tarjotaan ihmissuhteista purtavaa. Ote on kuitenkin kevyehkö, ja taitavan sanailun vuoksi näitä Vaahtera-kirjoja on lupsakka lukea.
Tarpeeksi täydellistä (Tammi 2023) kuvaa Lauran ja Aleksin jouluvalmisteluita. Nelikymppinen pari on pitänyt yhtä yli 20 vuotta ja heillä on jo itsellinen tytär. Jouluun jännitettä tuo sukujoulun vaaran vyöhykkeet kuten Lauran ärhäkkä mumma ja taitamaton äiti. Minäkertoja-Lauran suurin jännitysmomentti liittyy kuitenkin muuttuneeseen parisuhdetilanteeseen ja siihen, miten se pidetään piilossa.
Ei, varsinaisesti ei ole kyse erosta. Koska dilemmaan kiteytyy paljolti kirjan tapahtuma- ja tunnevaihtelut, jätän sen avoimeksi. Suosittelen lämpimästi selvittämään, mistä on kyse, sillä Vaahtera käsittelee kipeää aihetta monitahoisesti, arkisesti ja tarkkasilmäisesti. Romaani tarjoaa elämäntapoihin suhtautumiseen sitä, että jokainen saa tehdä omannäköisensä ratkaisut.
Jo viime joulun tienoilla Ann-Christin Antellilta ilmestyi spinn off -joulutarina, joka liittyy hänen trilogiaansa. Tänä vuonna Loviisan joulu (Gummerus 2023) vie trilogiaa aiempiin aikoihin Naantaliin, jossa nuori kapteenirouva Loviisa odottaa miestään meriltä jouluksi kotiin. Loviisa tunnetaan etenkin kirjasarjan ensimmäisestä osasta tuikeana tätinä, mutta nuoruudessaan hän näyttää olleen jouluhenkisen suvaitsevainen.
Viehättävä pikkukaupunki välittyy herttaisena jouluvalmisteluineen, mutta jumalisten porvareiden kristillisyys näyttää myös ruman puolensa: hyveellisyyden kääntöpuolella on muiden tuomitseminen. Loviisa siippoineen käy vastarintaan, kun paheelliseksi leimattu äiti on menettää elämänehtonsa. Tällainen hyvyyden puolustus sopii joulutarinaan. Kokonaisuus on siloinen, ehkä hieman vailla persoonallista säröä, mutta ajankuvana ja sarjan kylkiäisenä kiva.
Kauas valun ensimmäisten tuotantokausien hurmiostani. Parissa ensimmäisessä kaudessa komeasti kuvattiin kuningashuoneen jäsenten henkilökohtainen kipuilu yhteiskuntakehityksen rinnalla. Kuudes ja viimeinen tuotantokausi julkaistiin kahdessa osassa, joista ensimmäiset neljä jaksoa keskittyivät Dianan viime vaiheisiin, eivätkä juuri tuoneet uutta verrattuna iltapäivälehtijournalismiin.
Roolitus, kuvaus, lavastus ja rytmitys on ammattilaisten työtä, mutta sisällöllisesti anti jää ohueksi. Hiukan kausi paranee viidessä seuraavassa jaksossa, joissa korostuu aateluuden velvoitus, eli mitä henkilökohtaisia uhrauksia kruunun jatkuvuuden nimissä kukin kuningasperheen jäsen joutuu tekemään.
Esimerkiksi Margaret ja Harry toimivat vastakkaisesti olosuhteissa, joissa he ovat perimysjärjestyksessä kakkosia, kun ykköset kantavat aika samankaltaisesti vastuutaakkaa. Charlesista rakennetaan sarjassa tunneihmistä, ja Camilla on suvaitsevainen järjen ääni – aika myötäsukaista on käsittely nykyhallitsijoiden kuvauksessa.
Mutta sitten vihoviimeisin jakso – miten tyylikäs loppuhuipennus! Tuoreessa muistissa on Elisabethin kuolema 96-vuotiaana. Sarjassa se peilautuu kahdeksankymppisen kuningattaren kriisiksi, kun hovi alkaa valmistella hautajaissuunnitelmia. Lopullisuuden tunnistaminen ja elämänkulun tarkastelu menevät ihon alle – ja yltävät tv-ruudun tälle puolen. Jakson viimeiset 10 minuuttia saavat minut melkein unohtamaan sarjan tason laskun, sillä vaikuttuneena, iho kananlihalla katson sarjan viime hetket.
The Crown, 6. tuotantokausi. Netflix.
The Buccaneers
Olen hillitön Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjan fani (BBC 2005), joka on katsonut sen kymmenkunta kertaa. Jotain austentyyppistä on The Buccaneers-sarjassa sen suhteen, että pääpyrkimys on siinäkin päästä naimisiin brittiaatelisten kanssa, mutta nuoret naiset ovat amerikkalaisia. Englantilaisia hermostuttaa jenkkineitojen vallattomuus, ja sarjan alussa olen minäkin työlästyä huutoon ja kikatukseen.
The Bucchneers kuvaa 1800-luvun aatelis- ja porvarispiirejä rapakon kummallakin puolella, ja se perustuu Edith Whartonin romaaniin. Draamasarjassa korostuu moderni trendi roolittaa eri etnisistä taustoista tulevia ja ryydittää tunnelma nykymusiikilla, mutta lavastus ja puvustus noudattavat epookkia.
Sarjassa on kahdeksan jaksoa, ja minun makuuni sarja paranee loppua kohti, vaikka kovin pinnalliseksi se jää. Sarja silti vakavoituu edetessään, sillä sosiaaliseen nousuun sopivat naimakaupat osoittautuvatkin muuksi kuin odotukset. Taustalla kalvavat säätyerot, suvaitsemattomuus, seksuaalinen hyväksikäyttö, äpäryys, narsismi-psykopatia ja rakkaus-järki-ristiriita. Ulkoisesti silmäkarkkinen sarja sekä viihdyttää että ärsyttää.
The Buccaneers. Apple-tv+.
P.S. Jos kaipaat muuta kuin silmäkarkkia, kannattaa Apple-tv:ltä valita sarja Slow Horses, joka on kerrassaan mainio vakoilusarja, nyt jo kolmas tuotantokausi. Sen vetonaula on sarjahistorian epäsiistein ja -korrektein päähenkilö, jota verrattomasti näyttelee Gary Oldman. Draama perustuu Mick Herronin kirjasarjaan.
Michael Fraynin kirjoittama näytelmä Kööpenhamina on esitetty englanniksi ensimmäisen kerran 1998. Nyt se on Ryhmäteatterin ohjelmistossa. Aihe on ajankohtainen: pelko atomiaseen käytöstä.
Näytelmä loksahtaa kotimaisessa romaanitaiteessa nyt suosittuun biofiktiolokeroon. Kamarinäytelmätyyppisen teoksen päähenkilöt ovat saksalainen fyysikko Werner Heisenberg (Santtu Karvonen), tanskalainen fyysikko Niels Bohr (Robin Svartström) ja Bohrin vaimo Margrethe (Minna Suuronen), joka osallistui kiinteästi miehensä työhön. Heisenberg toimi 1920-luvulla Bohrin assistenttina ja todisti silloin Bohrien pojan hukkumista. Näytelmän keskus on Heisenbergin vierailu Kööpenhaminassa Bohrien luona 1941, jolloin Natsi-Saksa on miehittänyt Tanskan, mikä vaikuttaa fyysikoiden väleihin.
Aiempi yhteistyö ja keskinäinen kilpailu toimivat yhtenä tasona kohtaamisessa, toisena sodan asetelmat, kolmantena kolmikon suhtautuminen toisiinsa, mutta näytelmän ytimenä kieppuu, mistä Bohr ja Heisenberg mahtoivat kahden kesken keskustella. Näytelmä rakentuu pitkälti toistoon, sillä kohtaaminen kerrataan eri variaatioin näytelmän aikana. Näytelmä kieputtaa myös aikaa, sillä puheissa liikutaan 20-luvulla, keskiössä on 1941, jälleennäkeminen 1947 mainitaan, ja kolmikon kohtaamisia on myös kuoleman jälkeen.
•
Näytelmän lavastuksen niukkuus luovutti tilan kolmelle näyttelijälle, ja puvustus myötäili tyyliltään hyvin tapahtuma-aikaa. Näytelmä korosti puheen merkitystä: runsasta dialogia luontevasti rikkoivat taustoitusselostukset. Näyttelijäkolmikon yhteispeli toimi. Kohtaamiset perustuivat jännitteisyyden, suvantojen ja väittelyiden vaihteluun. Minun makuuni ei tosin ole huutaminen, ja sitä oli esityksessä liikaa, mikä vei ilmaisulta tehot. Vierustoverini joutui kesken kaiken säätämään kuulolaitteensa volyymia, sillä karjunta kävi kivuliaaksi.
Fysiikkapuhe oli kieltämättä välillä raskasta seurata, mutta onhan näytelmässä muutakin sisältöä. Silti oletan, että olisi ollut kiinnostavaa ekstraa, jos olisin nähnyt Oppenheimer-elokuvan. Onneksi luin keväällä Benjamin Labatutin romaanin Maailman kauhea vihreys, jonka vuoksi olivat tuttuja Heisenberg, Bohr ja muut fyysikkokuuluisuudet, jotka näytelmässä mainittiin.
Näytelmän keskittyy syyllisyyden problematiikkaan sekä tieteen ja politiikan yhteyksiin. Se houkuttelee katsojaa päättelemään, estikö Heisenberg natseja kehittämään atomiaseen vai eikö hän vain pystynyt siihen ja miten Bohriin vaikutti osallistuminen Oppenheimerin työryhmään amerikkalaisten atomipommihankkeessa. Tiede on yhteiskunnallista ja poliittista: sillä on merkitystä, mihin ja miten tietoa käytetään. Sitä näytelmä pistää miettimään.
•
Ryhmäteatteri: Kööpenhamina, ensi-ilta 7.10.2023
Käsikirjoitus: Michael Frayn, suomennos Petri Friari
Pyydystin pitkin kevättä lippua loppuun varattuun Tampereen työväenteatterin esitykseen Pienen hauen pyydystys. Ilokseni yksi lippu vapautui viime hetkillä tälle huhtikuun vapaaviikolleni, jota vietän Tampereen tienoilla. Pääsin eturiviin seuraamaan, miten Juhani Karilan hieno samanniminen romaani taipui teatterilavalle.
Karilan romaanissa aikatasot vaihtelevat, ja juonessa jännitystä ja jännitettä rakentavat mahdollinen rikos, rakkaus, syyllisyyden tunteet ja etenkin myyttihahmojen soluttautuminen lappilaiseen elämään. Romaanissa kaikki tasot solahtavat nautinnolliseksi proosaksi, jossa tunnelmat vaihtelevat joustavasti.
•
Entä näyttämöllä? Voi olla, että romaania lukematon saattaa tippua aikavaihteluissa, jossa ilman erityisiä merkkejä käväistään nykyhetkestä päähenkilö Elina Ylijaakon lapsuudessa tai kohtaamisissa nuoruuden rakkauden Jousian kanssa. Muuten perustarina on pelkistetty kirjasta tunnistettavaksi juoneksi.
Arktiseen hysteriaan piipahtanut karski poliisi Janatuinen sopivasti saavuttaa pian tilan, jossa peijooni ja muu mytologiaväki kuuluvat pohjoiseen olotilaan – eksentrisistä paikkakuntalaisista puhumattakaan. Nukketeatterikeinoja käytetään hyvin esimerkiksi peijoonin lavaratkaisuna, ja puvustus loihtii mielikuvitusolennoista elämyksellisiä. Säästeliäs lavastus toimii näppärästi, esimerkiksi kalliolohkareita kääntämällä syntyvät huonetilat esitykseen sopivasti.
Erityiskiitos Näkin bilepersoonasta sekä ulkoasun, olemuksen että ilmaisun suhteen. Muutenkin seitsenhenkinen näyttelijäkaarti hoitaa yli 20 roolia itseään ja fysiikkaansa säästelemättä, siispä ihastelin esityksen mittaan sutjakasta siirtymää hahmosta toiseen.
Karilan kirjan huumorista siirtyy esitykseen muikeita hetkiä juuri näyttelijätyön myötä ja rytmityksen keinoin. Minun makuuni jotkut karnevalististen hulabaloohetkien hahmot vedettiin övereiksi, ja huutamisen tilalle toivoin säästeliäämpää ilmaisua. Eli hetkittäistä huojuvuutta havaitsin.
•
Kaiken kaikkiaan: viihdyin. Sisällössä korostui komeasti sanojen mahti, ja se kulminoitui päähenkilön sisäisessä lukkiutumisessa. Kauniisti esityksessä kantaa ajatus taakkojen jakamisesta ja yhteistyöstä. Silloin saa selätettyä niin sisäisiä ahdinkoja kuin Moukku-Ollinkin kaltaisia valtavia järjen ylittäviä voimia. Siihen hauen pyydystys tai irti päästäminen osuu oivaksi symboliksi.
•
Tampereen työväenteatteri, Kellariteatteri: Pienen hauen pyydystys, esitys 26.4.2023
Ohjaus ja dramatisointi Lilja Fisher – perustuu Juhani Karilan romaaniin
Näyttelijät: Petra Ahola, Petra Karjalainen, Minerva Kautto, Juha-Matti Koskela, Suvi-Sinikka Peltola, Tommi Raitolehto, Ville Seivo
Miten sopivat historiallinen laatuproosa ja musikaali yhteen? Mainiosti. Musiikkiteatteri Kapsäkki esittää Anneli Kannon historiallisen romaanin Rottien pyhimysmusiikillisena versiona, jossa taiteen teko puhuttelee ja viihdyttää.
Runsaasta romaanista Kanto on kirjoittanut musikaalia varten karsitun toisinnon. Arvostan tiukkaa rajausta, sillä esityksen kesto on alle kaksi tuntia. Henkilöitä on jäljellä vain viisi: Pelliina, Andreas Pictor, mestari Martinus, kirkonmies Haerkapaeus ja Hämeen linnan valtiatar Märta Bengtsdotter Ulv. Näiden myötä jäljelle jäävät keskeisteemat. Vain yksi juonne on Pelliinan katkeransuloinen lyhyt romanssi ja loppueelämän syyllisyys. Sitä painokkaimmin näyttäytyvät asema ja valta, niin maallisissa suhteissa kuin uskonasioissakin.
Tapahtumat keskittyvät Hattulan kirkon holvien maalaamiseen 1500-lopun yhtenä kesänä. Alku käynnistyy asetelmat esitellen: vallasnainen Hämeen linnasta haluaa rahalla ikuisen muiston itsestään, pappi epäilee hankkeen jumalattomuutta ja taiteilijat taiteilevat raharikkaiden ja uskonkiihkon vaatimusten välissä luoden ennen näkemätöntä kauneutta. Nuoren, osattoman naisen loksahtaminen taiteilijapaikalleen käy nopsasti.
Puoliajan jälkeen alkaa temaattinen nousu ja osoittautuu, että musikaalin painotus toimii erittäin hyvin. Dramaattiset juoniainekset ovat kuin johdanto, jotta esityksen loppuosa pääsee itse asiaan, taiteen merkitykseen. Loppukohtaus todentaa hienosti kuvan valtaa. Myöhäiskeskiajan hämäläiset eivät olleet koskaan nähneet kuvan kuvaa toisin kuin nykyihmiset jatkuvassa kuvatulvassa.
Esityksen loppupuolisko korostaa komeasti taiteilijuutta. Siihen kuuluu kunnianhimo mutta myös väkevä kutsumus luoda sellaista, joka jää ja jolla on merkitystä taiteilijan nimestä riippumatta. Siksi mielessäni kaikuu loppulaulun säe: ”Kauneus jää.”
Kuvat: Tuija Takala (Hattulan kirkko kesällä 2021)
•
Musiikki ja teksti sopivat yhteen, ja laulujen melodisuus sekä yhteislaulanta tarjoavat korvakarkkia. Vaikuttava on myös kolmihenkinen bändi, jossa mukana on perinnesoittimia. Se loihtii tunnelmia, jossa nykyinen ja mennyt kohtaavat.
Pelliinan eloisuus herättää esityksen, hänessä on valovoimaa. Martinuksen puolenvaihto viehättävyydestä petollisuuteen paljastuu äkisti; Andreaksen ydin kirkastuu loppupuoliskossa. Koomisesti painotetut papin ja valtiattaren roolit pysyvät niille asetetuissa rajoissa. Mainiona pidän ”alhaisen” ja ”ylhäisen” leikkiä: nämä humoristihahmot laulavat ylevään oopperatyyliin, ja komeasti laulavatkin, muut taitavasti musikaalimalliin. Kokonaisuus toimii.
Erityisen ihastunut olen lavastukseen. Karu kirkkoholvisto herää eloon ja loistoonsa visuaalisin efektein, joissa Hattulan kirkon maalaukset ilmestyvät kuin sivellinvedoin kalkinvalkoisille pinnoille. Silmää hivelevä toteutus korostaa oivaltavasti taiteen tekoa, sen ajattomuutta ja vaikutusten kestoa.
Kuvissa tunnelmat ensi-illan jälkeen: ensemble loppukumarruksissa ja tyhjä lava ennen esitystä. Kirjailijakuvassa Anneli Kanto ja minä (kuva: Minna Väisälä).
Mieletön on Red Nose Companyn uuden työryhmän kantaesitys, jossa luvataan olevan absurdia klovnifilosofiaa. Sepä kuulostaa kiehtovalta – siispä Kanneltaloon katsomaan.
Käsiohjelmasta luen esitykselle alaotsikon: hersyviä konflikteja henkisestä evoluutiosta, ja näin näytelmän jälkeen voin nyökytellä, kyllä. Esityksen päähenkilöiden Secretin ja Tiktakin lähtökohta on etsiä mielenrauhaa, ja siihen heitä on innoittanut elämän mielettömyys ja Herman Hessen kirja Siddhartha.
Näyttämöhahmot käyvät läpi Siddharthan elämänkaarta ja samalla buddhalaishenkistä tavoitetta valaistua. Tavallaan Siddhartha-romaani dramatisoituu näyttämölle, mutta se tapahtuu oivaltavasti valikoiden ja tyylitellen. Riemastuttava kokonaisuus syntyy henkilöiden oman elämän havaintojen ja kirjan kelauksen yhdistelmästä. Hämmästyttävän hienosti toimii myös lavalla esitelmöinti. Aivopolut, kvanttifysiikka ja muut teoriat annostellaan sopiviksi haukkapaloiksi. Ihailen selkeää ja ilmeikästä kieltä.
Ja miten taitavia Amira Kalifa ja Nora Raikamo ovatkaan! Secretillä ja Tiktokilla on alusta saakka välitön kontakti yleisöön: heissä on vilpitöntä intoa ja iloa mutta myös vakavuuden ja silmänpilkkeen sulautumaa. Klovneria ei ole minulle tuttu tyylikeino, mutta tämän perusteella klovnimaski, äänenkäyttö, liikekieli kaikkine tyylittelyineen toimivat.
Esityksen laulut soivat kauniisti ja tuovat kokonaisuuteen oman tasonsa. Jussu Pöyhösen musisointi ja äänimaailma myötäilee pääparin toimintaa ja tunnelmaa, samoin valot ja vähäeleiset lavasteet. Myös kaunis ja hauska käsiohjelma tukee esitystä. Siinä ohjaaja Niina Sillanpään sanat viehättävät: ”Rakkaudella, sydämestä heitetty huumori on lempeää ja ystävällistä.” Sitä tämä maailmanaika kaipaa.
Mieletön naurattaa ja elähdyttää. Vaikka valaistuminen on tavoitteena Siddharthan tapaan, esitys ei pakota mihinkään vaan vapauttaa, joten jopa tuntuu valoisalta. Mieletöntä! Suosittelen.
•
Red Nose Company: Mieletön
Työryhmä: Amira Kalifa (Secret), Nora Raikamo (Tiktak), Jussu Pöyhönen (musiikki) ja Niina Sillanpää (ohjaus). Katso esityksestä lisätietoja.
Esitys: 2.2.2023 Kanneltalo, ensi-ilta oli 1.2.2023. Esitykset Kanneltalossa vielä 3.2. ja 4.2.
Emily St. John Mandelin romaani Asema 11 (Tammi 2022) vie tulevaisuuden maailmaan, jossa pandemiakatastrofi on romuttanut sivilisaation – ei infrastruktuuria, sähköä, tietotekniikkaa, ruokahuoltoa eikä terveydenhoitoa. Noin vuonna 2040 jäljellä on joitain yhdyskuntia, joissa vanhimmat eloonjääneet voivat muistella, milloin sai viimeksi syödä appelsiinia, kenties vuonna 2018.
Kanadalaisen kirjailijan romaani ilmestyi vuonna 2014, ja koronan jälkeen se täräyttää: tutun elämäntavan katoaminen on pienestä kiinni. Asema 11 heilauttaa ajatuksia ja muistuttaa, miten riippuvaisia olemme teknologiasta ja yltäkylläisyydestä, joista nyt länsimaissa saamme nauttia – ja miten haurasta se on.
•
Ahmin kirjan yhtä kyytiä, koska juoni vetää tehokkaasti ja kerronnan aika- ja henkilönäkökulmavaihtelut pitävät tarkkaavaisena. Vaikkei henkilökuvaus ole erityisen syvää, henkilöiden palapeli rakentuu kekseliäästi: muutama päähenkilö kytketään toisiinsa joustavin juonilangoin.
Viisikymppinen näyttelijä Arthur Leander kuningas Learin roolissa torontolaisella teatterilavalla toimii keskuksena, ja häneen liittyvät tavalla tai toisella ystävä Carl, ex-vaimot, poika, esityksen lapsinäyttelijä Kirsten ja paparazzi-ensihoitaja Jeevan. Arthurin ensimmäisen vaimon Mirandan sarjakuvataide kulkee juonessa mukana. Ja muukin taide, sillä tulevaisuuden aikatasolla Kirsten kuuluu autioitunutta kanadalaisrannikkoa kiertelevään seurueeseen, joka esittää harvalukuisille yhteisöille vuoroin sinfoniamusiikkia ja Shakespearen näytelmiä.
”Kiertävän sinfoniaorkesterin nimi on kirjoitettu valkoisella kaikkien kolmen vaunun molempiin kylkiin, mutta ensimmäisessä vaunussa lukee lisäksi: Koska selviytyminen eri riitä.”
Selviytyminen ei riitä. Komeasti kytkeytyy taiteen sielunruoka maailmanlopun meininkiin, jossa hengissäpysyminen on uhattuna, ihmiset pelkäävät toisiaan ja väärille profeetoille tulee tila. Silti joissain yksilöissä ja yhteisöissä on toivoa – näkyy joitain valonpilkahduksia.
•
Romaanin juoneen ja tarinaan punoutuu jos jonkinlaista aihetta ja tapahtumaa, myös yllätyksiä. Teemojen moninaisuus miellyttää minua. Jostain syystä tämä kirja saa minut ymmärtämään, miten infrastruktuuri on erityisosaajien varassa, ja jos… Kirja pysäyttää: mitä kaikesta ja kenestäkin jäljelle jää.
Romaanin kerronnan visuaalisuus saa aikaan eläviä kuvia verkkokalvolle henkilöistä, tilanteista ja ympäristöstä. Se saa jännittämään, miten romaani siirtyy postapokalyptiseksi tv-sarjaksi Station 11 (HBO Max 2021-2022). Muutaman jakson perusteella en ole erityisen vakuuttunut. Vetävä tarina on draamana muuttunut oudon ponnettomaksi.
•
Emily St. John Mandel: Asema 11, suomentanut Aleksi Milonoff, Tammi 2022, 394 sivua. Lainasin kirjabloggaajakaveriltani.
Station 11, HBO Max 2021 – 2022, minisarja, 10 jaksoa.
Musiikkiteatteri Kapsäkissä esitetään Sirpa Kähkösen käsikirjoittamaa esitystä Brechtiä jokanaiselle. Voisi sanoa, että esitys on biofiktiota näyttämölle. Brechtistä kertova musiikkinäytelmä ajoittuu Helsinki-vuosiin 1940 – 41, jolloin ”miljoonien runoilija” oleilee Suomessa.
Ja nyt heti oikaisu, mistä näytelmä todellisuudessa kertoo. Grete Steffin, Brechtin sihteeri ja lemmitty, usean abortin läpikäynyt nainen, käynnistää näytelmän. Kolmiodraama on kytenyt vuosia, sillä Brechtin vaimo Helli Weigel ei ole hävinnyt mihinkään: kolmikko asuu Suomessa yhdessä. Joukkoon liittyy Brechtin kolmas nainen Ruth Berlau, ja aika ihastunut taitaa olla myös Hella Wuolijoki. Oleellista on naisten estradille asettelu toimijoina ja kokijoina.
•
Hurtisti kuvio huipentuu kohtaukseen, jossa Brecht naisineen viettää kesää Hella Wuolijoen kartanolla. Saksalaiskirjailijan riettailu Berlaun kanssa puhututtaa kylän asukkeja, mikä välittyy railakkaasti yhteislaulusta ja laulajien eleistä.
Tunnelmat vaihtelevat esityksen mittaan tasaisesta taustoituksesta piikikkääseen sanailuun tai syvälle sukeltaviin tuntoihin. Minuun vaikutuksen tekevät laulut puoliajan jälkeen: Brechtin vaimon ahtaat tunteet kerrostaloasunnon yhteiselosta ovat väkeviä, ja Berlaun laulu lapsuudestaan ja nuoruudestaan tuo muuten lennokkaaseen henkilöön herkkyyttä – tarvittavaa taustaa rempseydelle.
•
Näytelmä paljastaa miesneron, joka ei ota vastuuta mistään vaan edellyttää ihailua, huoltoa ja hoivaa. Mies marisee ja viettelee, ja sihteeri kulkee perässä kynän ja muistikirjan kanssa poimimassa jokaisen neronleimauksen. Esitys ei saanut minua täysin käsittämään, mikä oli Brechtin lumovoiman salaisuus tai miksi naiset piirittivät tai sietivät häntä.
Kaikki Brechtin naiset ovat luovia taiteilijoita, ja siksi näytelmä kuristaa kulisseihin ja herättää kysymyksiä, kenen tekstiä Brechtin nimissä julkaistuissa teoksissa mahtaa olla. Samantapaisesti teosomistajuutta kyseenalaistaa Jari JärvelänAino A, romaani Aino ja Alvar Aallosta.
Sopivasti muut näytelmän henkilöt avartavat kokonaisuutta. Elmer Diktonius ja Elvi Sinervo esittävät suoria sivalluksia, ja heidän kauttaan poliittisesta tilanteesta on eri näkökulmia. Mainio Hella Wuolijoki touhuaa tehokkaasti monella rintamalla.
•
Pidin lavastusratkaisuista, ja etenkin ajankohtaan ja henkilöihin liittyvien kuvien heijastus seinän sermeihin toimi erinomaisesti. Näppärä ratkaisu oli esittää lapset puutarhatonttuina: statisteiksi jäävät lapset olivat posliinipystejä, vain äänet kuuluivat nauhoitettuna. Ja koska oli kyse musiikkiteatterista, laulun voimaa käytettiin tehokkaasti ja tunnelmia luovasti. Moniääniset osuudet hivelivät korvia. Jokainen näyttelijä veti useaa roolia, ja vaihdot sujuivat sutjakkaasti.
Kelpo esitys!
•
Musiikkiteatteri Kapsäkki, esitys 2.11.2022
Käsikirjoitus: Sirpa Kähkönen
Ohjaus: Taru Mäkelä
Musiikkidramaturgia: Marko Puro, Reetta Ristimäki
Rooleissa: Katariina Lantto, Petriikka Pohjanheimo, Hanna Vahtikari, Reetta Ristimäki, Johannes Korpijaakko, Marko Puro
Olen jokusen kirjan huhtikuussa lukenut, mutta työt, muut puuhat ja viime päivien flunssasairastelu ovat vaikuttaneet lukutahtiin. Olen sen sijaan lepuuttanut päätäni tv-draamoilla. Tähän kohtaan täytyykin siteerata tässä kuussa lukemaani Riika Ala-Harjan romaania Tämä ei ole tv-sarja: ”Sarjat ovat paljon houkuttelevampia, mukaansatempaavampia kuin kirjat.” Satiiria, ironiaa tai sinnepäin lohkaisu saattaa olla, mutta kyllä sarjat ovat kovia kilpailijoita kirjoille. Esittelen kolme viimeisintä sarjakokemustani.
Vallan linnake – Voima ja kunnia
Vallan linnake on vanha suursuosikkini, ja kyllä jännitti, pitääkö neljäs tuotantokausi (Netflix 2022) tasonsa. Huokaisen helpotuksesta ja kunnioituksesta: on se kova. Nyt on monia ajankohtaisia asioita esillä kuten ympäristöasiat ja suurvaltapolitiikka. Grönlannista löytyy öljyä, ja siitä kiinnostuvat muutkin kuin Tanskan hallitus. USA:n, Kiinan ja Venäjän valtataistelu ei ole ainoa selkkaus, jota Tanskan ulkoministeri Birgitte Nyborg (upea Sidse Babett Knudsen) joutuu ratkomaan.
Käsikirjoitusvelho Adam Price onnistuu rakentamaan joka jaksoon jäntevää draamaa ja sen lisäksi koko kahdeksan jakson kokonaisuuteen kaaren. Ihmettelen toistuvasti, miten sähäkkää voi saada aikaa pienen Pohjoismaan kuvitellusta politiikasta. Sarjalle tuttuun tapaan hallituspolitiikan lisäksi media on mukana lisäämässä sävyjä tuotantokauden tematiikkaan: valta ja vallankäyttö sekä mitä hintaa yksilöt ovat valmiita niistä maksamaan.
Viisikymppisen ministerin vaihdevuodet, yksinäisyys ja sen kompensointi sekä ristiriidat kuvataan läheltä niin, että on vaikea ottaa kuvaus fiktiona. Birgitte on vakuuttava jopa silloin, kun touhu on kääntyä (hieman liioittelen) lady Macbethin tyyliseksi. Uutistoimituksen johtajaksi nimetty Katrin toimii ikään kuin Birgitten rinnakkaishahmona mediatalonäkökulmasta. Mediakentän muutos tulee hyvin esille kummankin somekäyttäytymisessä.
Kerrassaan komeaa rooliosaamista! Ilahdun, kun noin kymmenen vuoden tauon jälkeen samat näyttelijät ovat tutuissa rooleissaan, ja uusina henkilöinä on muista tanskalaisista tv-sarjoista tuttuja näyttelijöitä. Jälkimmäisistä etenkin arktisten alueiden erikoislähettiläs Kierkegaard (Perilliset-sarjasta tuttu) valloitti minut.
Olen erittäin vaikuttunut, miten viimeisessä jaksossa viedään asioita päätökseen ja jätetään ovi auki viidenteen tuotantokauteen – toivon.
Kimppakämppä
Parisen vuotta sitten löysin Yle Areenasta vahingossa australialaissarjan Kimppakämppä. Siinä erinäisten sattumusten jälkeen viisi erilaista ja eri-ikäistä aikuista muuttavat kimppakämppään. Kaikenlaista sattui ja tapahtui. Sattumalta huomasin Areenaan ilmaantuneen toisen tuotantokauden.
Aikamoista ihmissuhdesirkusta sarjassa on, mutta siinä on samalla sympaattista rosoa. Kuvaus on kevyttä mutta myös koskettavaa, sillä elämään kuuluva tunnekirjo saadaan hyvin väritettyä henkilöiden tapahtumiin ja suhteisiin.
Herkullinen sivuhahmo on kimppakämpän homokirurgin intialaismamma, ja suosikkini varsinaisista kimppailijoista taitaa olla yli viisikymppinen sairaanhoitaja, jonka on vaikea reflektoida suorasukaisten tokaisujensa seurauksia. Viihdyin.
Hotelli Portofino
Tämä onkin vähän vaikeampi pala, sillä en osaa päättää, onko Hotelli Portofino (Yle Areena) aika sietämätön vai viihdyttävän hömppä sohvamatka. Sarja kertoo idyllisen italialaiskaupungin hotellista, jota johtaa köyhtynyt brittiaatelisrouva. Myös hotellivieraat sekä henkilökunta ovat pääosin brittejä.
Sarjaan on ympätty paljon kaikkea: junailtuja naimakauppoja, taidehuijauksia, perheongelmia, salaisuuksia, kiristystä, romansseja ja luokkaeroja. Ensimmäinen maailmansota ja muut menneisyyden kokemukset painavat tunteita. Pelon ilmapiiriä lomatunnelmaan tuo nouseva fasismi.
Italialainen rantakaupunkimaisema on silkkaa silmäkarkkia, samoin ihailemani 1920-luvun puvustus. Näyttelijät ovat kelpo kööriä, mutta henkilökuvaus jää pintaan, joten kokonaisuudesta kehkeytyy puolivillainen. Ahmin sen silti.
Olen heikkona epookeille ja historiaviihteelle, lisäksi minulla on kummallinen pehmeä kohta viikingeille ja ja muille vastaaville satoja vuosia vanhoille väkeville hahmoille sekä varhaisten aikojen tukka hulmuten ratsastajille. Tätä taustaa vasten ei liene yllätys, että olen odottanut The Last Kingdomin viimeistä, viidettä tuotantokautta.
Innostuksestani kertovat aiempien tuotantokausien juttuni. Kausien taso on tosin vaihdellut, mutta joukossa on ollut unohtumattomia jaksoja. Viides tuotantokausi lähtee liikkeelle uhkientäyteisesti, ja täytyy todeta, että nykyaika eurooppalaisine sotauutisineen vaikuttaa vahvasti katsomiskokemukseeni: en kestä lähikuvia lukuisista taistelukohtauksista enkä niiden pitkittämistä saatikka veristä silvontaa.
Sarjassa totta on 800 – 900 -lukujen taitteen unelma yhtenäisestä Englannista, ja osa henkilöistä on tosipohjaisia. Runsaasti tarjoutuu mielikuvitukselle liikkumavaraa, kun kyse on yli 1000 vuotta vanhoista tapahtumista. Sarja perustuu Bernard Cornwellin romaanisarjaan The Saxon Stories, jota draamatuotanto on vielä muokannut omiin tarkoituksiinsa. Nostan sarjalle hattua henkilö- ja ajankuvien luomisesta, ja lavastus, puvustus sekä kaikkinainen rekvisiitta vievät katsojan uskottavasti menneeseen maailmaan.
•
En heti heittäydy tuttuja asetelmia veivaaviin jaksoihin. Vaan sitten jysähtää! Viidennessä tuotantokaudessa ei olekaan vain kyse Englannin yhdistämisestä ja Uhtredin ylivoimaisuudesta. Kipukohtana sykkii lojaliteetti, jota juonittelu ja katkeruus uhkaavat – niistähän on tosin sarjassa revitty kokoa ajan draaman aineksia siinä kuin kristin- ja pakanauskon vastakkainasettelustakin. Vaan ei vain niistä. Koko ajan voimistuu ”veri on vettä sakeampaa” -puoli. Nyt etenkin koetellaan vanhemmuutta.
Wessexin kuningas Edward ei menesty isänä: äpäräpojan on kasvattanut vahvaksi sankarinuorukaiseksi pakana-Uhtred, ja varsinaista kruununperijää manipuloi appiukko, joka puolestaan sössii juonitteluineen oman vanhemmuutensa. Kipeimmin koskee Uhtredin isyys, jonka hänen kiivas tyttärensä kyseenalaistaa: kumpi on vienyt aina voiton, sählääminen Wessexin valtataisteluissa vai perhe? Eikä vihansa viikinkimatriarkaksi kanavoineen Britan äitiys ole kevyintä lajia, ei myöskään sen seuraukset. Monet muut juonenkäänteet kietoutuvat myös sukusuhteisiin.
•
Oikeastaan osassa neljä alkaa vaikuttaa siltä, että viimeinen tuotantokausi on katsomisen arvoinen, ja tunne vahvistuu jaksossa seitsemän. Miten virkistääkin äijäilysarjaa, että kapinoivat teinitytöt kuten Uhtredin tytär ja Mercian prinsessa sekoittavat pakkaa! Eikä siinä kaikki. Pääsankarin Uhtredin piikki lihassa on kautta sarjan ollut Alfred-kuninkaan vaimo ja tätä nykyä leski Aelswith, joka vastaa viimeisen tuotantokauden yllättävimmästä annista. Naisen väliintulot naurattavat, ärsyttävät ja viimeisiin minuutteihin asti ällistyttävät. (Jostain luinkin vertailu- ja yhtymäkohdista Downton Abbeyn mainioon leskikreivittäreen.)
Juonitteluja, taisteluita, niitä riittää, mutta minua sytyttävät sarjan suvantovaiheiden keskustelut ja henkilöiden pintaa syvemmälle raapivat kohtaamiset. Vähän niitä on, mutta sarjakokonaisuus niistä vahvistuu. Draaman kaaren on tarkoitus päästä ratkaisuunsa: saako Uhtred takaisin sukuperintönsä, Bebbanburgin tilukset? Tai pysyykö hän edes hengissä uskollisine apureineen? En paljasta.
•
Muutamaa asiaa ihmettelen. Yhä vain koen mahdottomaksi muistaa kymmenkunnan Ae-alkuisen henkilön nimen. Ja tuotantokaudesta toiseen mukana olleet näyttelijät ovat turhan nuoren näköisiä suhteessa ajan kulkuun. Maskeeraus ei panosta vanhennusefekteihin. Uhtredin (Alexander Dreymon) puhe kulkee yhä kiehtovan kolisten ja olemus kantaa sankariroolinsa. Edward-kuningas ja Brita kuten monet muut näyttelevät yksioikoisesti, vaan ei sekään pitemmän päälle haittaa.
Tämänkin totean: alkukausien pornostelusta ei ole oikeastaan jälkeäkään. Hyvä. Minua huvittaa suomentajan sanavalinta, kun puhe siirtyy petipuuhiin: käännös on koreilemattoman epäsentimentaalinen köyriä. Sitä paitsi silkka romantiikkakin on nyt silmiinpistävän niukkaa.
Loppuminuuteille isketään muutama kutkuttava jäynä: hyvä, hyvä. Aistin siinä kaikesta huolimatta hienoista optiota jatkolle; juoniaineksia olisi ainakin yhteen filmiin. Loppukuvat myös sykähdyttävät ja saavat ajattelemaan, että voisin kerrata koko eskapismihistoriasarjan ja katsoa taas Englannin ja Uhtredin kasvutarinaa – ja viimeksi mainitun silmien kiiltoa – tunnista toiseen. Kuulisin vielä kohtalokkaan: ”The Destiny is all.”
•
Lisäys 21.3.2022: Luin juuri netin ihmemaasta, että Netflix on tekemässä elokuvan Seven kings must die sarjan jatkoksi.
Aleksis KivenKullervo-näytelmä palkittiin ensimmäisenä suomalaisena tragediana, mutta SKS vaati siihen muutoksia, joten julkaisunsa se sai muutamaa vuotta myöhemmin, 1864. Kalevalan runoihin perustuvaan näytelmään Kivi teki omia ratkaisuja, vaikka juoni seuraa esikuvaa.
Kullervon hurja päähenkilö on kokenut kovia, eikä hän osaa hallita tunteitaan eikä tekojaan. Tarina on ajaton: kosto elää ja väkivalta käy ainoaksi ratkaisumalliksi. Sitä sattuu meillä ja muualla koko ajan. Kullervolla on siten yhä paljon kerrottavaa.
•
Kullervon tragedian voima ei ole vähentynyt, eikä sen vaikutus laimene, kun nykylukija sen lukee. Kieli on monimutkaista ja ilmeikästä – ja siinä sen voima ja heikkous. Heikkoudella tarkoitan sitä, että monelle lukijalle voi tulla ongelmia ymmärtää kiemuraista ilmaisua.
Siksi selkokielinen Kullervo antaa mahdollisuuden tutustua Kullervoon ja hänen tarinaansa. Kirja kuvaa esimerkiksi Kullervon mielen muutoksia, vuorovaikutuksen ongelmia ja omien tekojen kohtaamisen vaikeuksia. Väkevät voimat vievät nuoren miehen kauheudesta toiseen. Pahojen tekojen ja onnettomien yhteensattumien lisäksi tarinaan sisältyy mytologista runollisuutta.
•
Selkomukautuksessa tarina ja tunnelma säilyvät, vaikka kielen rakenne ja sanasto täytyy muokata helpoksi. Selkoistuksessani saattaa olla paikoitellen vanhaa sävyä tunnelman takaamiseksi, mutta tälle päivälle tuntemattomat ilmaisut ovat vaihtuneet helpoksi kieleksi. Lisäksi näytelmä on selkomukautuksessa muuttunut kertomukseksi.
Esimerkiksi Kiven näytelmässä Kullervo sanoo näin:
”Männyt vuoren kiireellä, kuivettuneet, sammaleiset, vapisit ja vinguit tämän vihaisen vihurin kynsissä ja kirkuen yösijoiltansa kotkat pakenit. Ja kostohuudon päälleni tässä myrskyssä mä kuulin ja sentähden kamo synkeä mua painaa, eikä päältäni sitä viskata voi.”
Selkomukautuksessa muuttuvat sanat ja lauseiden rakenne:
”Kuivat männyt vapisivat vuoren päällä,
ja suuret linnut huusivat ja pakenivat,
kun kova, vihainen tuuli vinkui.
Myrskyssä kuulin koston huudon,
ja siksi minua painaa synkkä kauhu.”
Kullervo-kirjaan lisäsin tieto-osuuden, joista uudet Kullervon lukijat saavat perustietoja Aleksis Kivestä, Kalevalan Kullervo-runoista ja Kiven siihen tekemistä muutoksista. Lisäksi kirjassa on lyhyt kuvaus, mitä ratkaisuja tein selkokertomuksessa.
Kirja sopii myös koulujen äidinkielen ja kirjallisuuden, suomi toisena kielenä sekä taiteen ja luovan ilmaisun opetukseen. Olen tehnyt kirjaan myös selkokielisen tehtäväpaketin, joka on tarjolla Äidinkielen opettajain liiton sivuilla jäsenille ilmaisena ja muille maksullisena.
Kullervo aloittaa Laatusanan kotimaisten klassikkokirjailijoiden teosten selkosarjan. Lisää on siis luvassa tulevina vuosina.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 