Aihearkisto: haaste

Inspiraationi lähteillä

kirjatTilanteiden jatkumoista vaihtuvat päivät toisiin. Muiden silmin ihmisestä näkyy toiminta ja ulkokuori, tietysti puhe voi täydentää syntyvää käsitystä. Kokemus itsestä puolestaan pohjaa päässä pyöriviin ajatuksiin, tunteisiin, mielikuviin, havaintoihin – tajunnan melskeeseen. Muut eivät sitä näe. Keskustelut voivat avata näkymiä ajatteluun, mutta silti paljon oleellista jää piiloon.

Minua inspiroi ihmisen ihmeellinen kokonaisuus, arvaamaton ja salaperäinen sisin. Se on varmasti pohjimmainen kimmoke myös lukea romaaneita. Vaikka hamuan rakenteeltaan ja kerronnaltaan tuttuja tapoja laistavia teoksia, minua kuitenkin eniten innostaa ihmisyys, kielellä konstruoidut elävänkaltaiset hahmot. Eipä sitä taida voida paremmin sanoa kuin tuore Finlandia-palkittu Jussi Valtonen Aamulehden (28.11.2014) haastattelussa ”Lähemmäksi ajatustenlukua ei voi nyt päästä”:

– Toinen syy [kirjoittaa] tulee siitä, mitä on itse saanut lukijana niistä kirjoista, joita on eniten rakastanut. Niin intiimiä kokemusta toisen henkilön sisäisestä todellisuudesta kuin kaunokirjallisuuden kautta on vaikea muuten saavuttaa.
– – Kaunokirjallisuus on ylittämätön tapa välittää ihmisen sisäistä, subjektiivista kokemusta siitä, minkälaista on olla ihminen, elää juuri tänä aikana ja kamppailla niiden asioiden kanssa, joiden kanssa kamppaillaan.

Lukuharrastusta ja inspiroitumista sysäsi minut pohtimaan Luetut, lukemattomat -blogin Liisa, joka ilahduttavasti ja häkellyttävästi haastoi minut mukaan poimimaan kolme innostavaa blogia. Vain muutaman valitseminen korventaa, mutta koska Liisa ja muut haasteessa mukana olleet ovat valintoihin taipuneet, teen minäkin niin.

Kun aloitin kirjablogikirjoittelun, vasta vähitellen ymmärsin olevani yksi monista. Valitsen siis blogit, joita aikoinaan aloin ensimmäisten joukossa seurata, ja niiden myötä innostuin ja ymmärsin olevani osa antoisaa nettikirjallisuuskeskustelua. Jos kaunokirjallisuus on tähystysaukko ihmiseen, kirjablogit ovat sitä suhteessa lukukokemukseen.

Arjan Kulttuuri kukoistaa on jäsentelevän kirjoittajan blogi. Arja poimii oleellisuuksia, tekee johtopäätöksiä ja myös taustavalottaa valloittavasti. Kiinnostavaa on myös kirjavalintojen monipuolisuus. Arjan tekstistä välittyy innoittuneisuus.

Erjan lukupäiväkirja on tekstiin uppoutuvan kirjoittajan kokoelma. Lukukokemus välittyy vilpittömästi, ja tekstin tulkinta lomittuu siihen. Elämys ja perusteleva käsitys kulkevat käsi kädessä siten, että tekee mieli tarttua Erjan avaamaan kirjaan.

Mari A:n kirjablogiin huomaan törmääväni todella usein, kun olen kirjoittanut lukemastani ja selailen, mitä muut ovat kirjoittaneet. Mari kirjoittaa napakasti. Hän menee lukemaansa tunne edellä, perustelee ja ilmaisee kokemuksen havainnollisesti.

Arja, Erja ja Mari – yhdessä ja kukin erikseen: sinä inspiroit minua. Olette haastettuja, eli ”Sinä inspiroit minua” -tunnustus on tarkoitus jakaa kolmelle inspiraation lähteelle!Hyvässä seurassa

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Lukukivaa kimpassa 10.10. klo 10

Luet yksin mutta kuitenkin yhdessä: lukuharrastus yhdistää. Kotimaiset kirjabloggaajat ovat muodostaneet lukukimppoja. He julkaisivat juttunsa kotimaisista uutuuskirjoista samanaikaisesti Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä 10.10. klo 10.

Haasteeseen tempautuminen on ollut spontaania, samoin kirjavalinnat. Sattumanvaraisesti nappasimme kotimaisia kirjoja, jotka ovat olleet syksyn lukulistalla ja joihin yhteinen tarttuminen viritti. Syy voi olla se, että on odottanut kirjaa kieli pitkällä tai ei ole koskaan lukenut tämän kirjailijan teoksia tai ei ole kirjan edustaman genren suurkuluttaja tai…

Paula Havaste: Tuulen vihat

Erjan lukupäiväkirja
Ja kaikkea muuta
Kirjakaapin avain
Kulttuuri kukoistaa
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Ullan kirjat

Antti Holma: Järjestäjä

Kirsin kirjanurkka
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

Helena Waris: Vuori

Hyllytonttu
Kirjakaapin kummitus
Notko, se lukeva peikko
Oksan hyllyltä
Routakoto
Todella vaiheessa

Suomalaisen kirjallisuuden päivänä nostamme hattua pienen kielialueemme kaunokirjallisuudelle. Tämänkin vuoden kirjatarjonnassa on jokaiselle jotakin ja bloggaajille paljon, mistä kirjoittaa. Onnea tänä ja tulevina päivinä kotimaiselle kirjallisuudelle! Kivi-pino

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Tuulen vihat kimppalukuna

Tänään Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä muutama kirjabloggaaja julkaiseee yhtäaikaisesti lukukokemuksensa. Kerron ensin omastani, ja postauksen lopussa on lisää kimppalukijoista, haasteesta nimeltä Lukukivaa kimpassa.


 

Paula Havaste kertoo piispa Henrikin tappotarinan taustan romaanissa Tuulen vihat (Gummerus 2014). Hiippahatun muinainen kirvesmurha ei liene kenellekään uutinen tai juonipaljastus, joten romaanin yllätykset ovat edeltävissä tapahtumissa. Ja paljastettakoon heti alkuun nimijäynä, Lalli-jallitus: r-vika ja harvoin mutta rajusti kuohahtava luonne on kohtalokas.

Tuulen vihat on romaani 1100-luvun muinaisuskosta, elämänmenosta ja metsäpatrarkaatin valtasuhteista. Päähenkilö Kertte on melko hyviäosaisen metsäpirtin ainoa tytär. Hän ei ole yksioikoinen henkilö, eikä erityisen sympaattinenkaan, sillä osattomuuden tunne, äidittömyys ja karkean isän pelkääminen muovaavat nuorta tyttöä laskelmoivaksi naiseksi. Romaani kuvaa hyvin sitä, mitä hän voi tehdä ja sanoa ja miten siitä eroaa se, mitä hän näkee ja kokee. Kertellä on taipumuksia ja haluja, jotka hänen pitää piilottaa. Hän näkee vainajahenkiä, mikä on sallittua vain miehille, ja hän haluaisi muutenkin toimia toisin, kuin mikä on tytöille ja naisille soveliasta. Kertte on ärhäkkä ja nokkela annetuissa rajoissa, esimerkiksi hän itse hommaa Larrista taloonsa kotivävyn.

Romaanissa on kiinnostava alku. Kertte on hämmentynyt lapsi henkien ja maallisen elämän välissä. Häntä seuraa ilkeä ja kurittomuuksiin houkutteleva kalpea tyttövainja, jonka rooli pienenee Kerten naisistuessa. Epileptisen veljen katkera kohtalo on sekin osa kasvuympäristöä, samoin uskomusperinnettä jakava palvelija Uvanta.Tuulen vihat

Tuulen vihat on kronologisen juonivetoinen, erityisiä syvätasoja ei henkilokuvauksessa tai kerronnassa viljellä. Kun niitä kaipaa, teksti tuntuu välillä tasapaksulta. Vuosittaisten markkinoiden kuvaus suhteessa Kerten kehittymiseen ymmärtämättömästä tytöstä pärjäämisestään tietoiseksi naiseksi on hyvä oivallus. Väkevimmin romaani kuvaa raskasta ihmiseloa maallisessa elämässä ja sen kestämistä hyvitellen ja maanitellen uskomusolentoja, jotka ovat metsäsuomalaisten karussa arjessa melkein elävämpiä kuin elolliset.

Joka ilta Kertte toi karjan yöksi hakaan, kumarsi metsään päin ja lausui kiitoksensa Marjatalle siitä, että tämä oli pitänyt oman karjansa loitolla heidän karjastaan. Yhtäkään metsän petoa ei näkynyt, ei edes jälkiä, joten Tapion vaimo piti heidän pirttiään erikoisessa suojeluksessaan.

Oletan, että lukukokemukselleni on eduksi, että olen juuri lukenut upean metsämytologiakirjan Puiden kansa, jossa kuvataan suomalasten metsäuskomuksia – Havaste luonnollisesti upottaa niitä romaaniaineksiksi. Henkimaailma, enteet, taiat, loitsut ja vuodenkiertoon kuuluvat uskomustavat Havaste kuvaa kansatieteellisen tarkasti. Pääosin ne sulautuvat juonenkulkuun, mutta on hetkiä, joina teksti on lähenee oppineisuuden osoittamista tarinan ja romaanifokuksen kustannuksella. (Kirjan loppuun on viisaasti koottu hakusanaperustainen tietopaketti.)

Pidän siitä, että Tuulen vihat paneutuu kuvattuun aikaan ja miljööseen. Pidän siitäkin, että se ei ole historiaviihteen romanttisinta laitaa. Myös Kristiina Vuoren Näkijän tytär (Tammi 2012) askaroi henkien ja näkyjen parissa, ja siinä on romanssiainesten ohella mainiosti kuvattu 1200-luvun muinais- ja kristinuskon rajapintoja, mutta huomaan viehättyväni Havasteen metsäpirttielämän epäsentimentaalisuudesta.

Tuulen vihat -romaanissa on joitain hiipuvia vaiheita, esimerkiksi loppupuolen arkielämäkuvaussuvanto, jossa Kerttekin kyllästyy ja Larri laimenee ja minä kärsimättömänä alan odottaa sitä kuuluisaa ”Henrik, Larri/Lalli ja kirves” -kohtausta. Nopsaan ohitetaan Larrin kauna piispanvallan uhkaa kohtaan, mutta lähimmäisille lempeän Larrin äkkiväärää puolta ja kirveen hankintaa osoitellaan sormella pitkin matkaa. Romaanin onneksi loppuhuipennuksessa on kutkuttavia käänteitä; Kerten äitiyspohdinnat, eroottinen syttyminen, Larrin lallimainen väärinkäsitys ja kierot loppukäänteet pelastavat.

– –
Sain kirjan kustantajalta.


 

Lukukivaa kimpassa 10.10. klo 10

Luet yksin mutta kuitenkin yhdessä: lukuharrastus yhdistää. Kotimaiset kirjabloggaajat ovat muodostaneet lukukimppoja. He julkaisevat juttunsa kotimaisista uutuuskirjoista samanaikaisesti Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä 10.10. klo 10.

Paula Havaste: Tuulen vihat

Erjan lukupäiväkirja
Ja kaikkea muuta
Kirjakaapin avain
Kulttuuri kukoistaa
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Ullan kirjat

Antti Holma: Järjestäjä

Kirsin kirjanurkka
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

Helena Waris: Vuori

Hyllytonttu
Kirjakaapin kummitus
Notko, se lukeva peikko
Oksan hyllyltä
Routakoto
Todella vaiheessa

12 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Lukuhaaste 2014 ja rakastettavat romaanihenkilöt

Tulethan tempaisemaan lukutaidon puolesta! LUKUHAASTEEN idea on innostaa ihmisiä lukemaan enemmän, ja samalla se tukee lukutaitotyötä meillä ja muualla. Maailmassa on miljoonia lukutaidottomia, ja Suomessa lasten ja nuorten lukuinto on hiipumaan päin.

Osallistumisohjeet:
1. Lue kirja, lehti, artikkeli tai muu teksti.
2. Lahjoita euro jokaista lukemaasi tekstiä kohden lähettämällä tekstiviesti 1E LUKUHAASTE numeroon 16588.
3. Ota kuva lukemastasi ja anna kasvot lukutaidolle julkaisemalla kuva Instagramissa, Twitterissä tai Facebookissa #Lukuhaaste, ja haasta ystäväsi mukaan.

Haasteen organisoija on Suomen pakolaisapu, joka käyttää keräysvarat afrikkalaisten pakolaisten lukutaitotyöhön. Lukukuvien levittämisen tarkoitus on viestittää lukuiloa ja sen myötä lukuintoa. Kotimaiset kirjabloggaajat osallistuvat ja jakavat haastetta. Kampanja käynnistyy kansainvälisenä lukutaitopäivänä 8.9. ja jatkuu koko syyskuun. Toivomme saavamme mukaan tuttuja, tuntemattomia, mielipidevaikuttajia ja julkisuuden henkilöitä, jotta saamme haasteen leviämään.lukuhaaste


Lukuhaasteen kylkiäiseksi tarjoan kirjaa Rakkaani, romaanihenkilö (Avain 2014).  Siinä on 20 kirjoittavan ja lukevan ihmisen jutut heille läheisestä fiktiohenkilöstä. Vapautunut ja irrotteleva kokoelma välittää lukuelämyksiä ja sitä, miten fiktiiviset henkilöt vaikuttavat, herättävät tunteita ja antavat ajateltavaa. Kirja tykästyttää siksikin, että lukijoina ja kokijoina olemme samalla viivalla, ammattilaiset ja muut.

Osa kirjoittajista on kirjailijoita, kuten Venla Hiidensalo, Tuija Lehtinen ja Antti Tuuri, mutta joukossa on myös muita kirjoittavia lukijoita. Kirjan henki on henkilökohtainen, jopa intiimi, sillä oma lemmikki paljastaa väkisin myös jotain kirjoittajasta. Kirjoittajien tyyli ja ote vaihtelevat, mikä sopii lukuelämyksistä iloitsevaan kirjaan.

On kiinnostavaa lukea sekä tutuista romaanihenkilöistä että potentiaaleista fiktiotutuista. Valitut henkilöt ovat ihastuttavia, ärsyttäviä, samastuttavia – kaikkea mahdollista. Kahdestakymmenestä ehdokkaasta mainitsen Raili Mikkasta kiehtovan Neidin, joka on nimihenkilö Ivo Andrićin romaanista. Neiti ei ole erityisen lämmin tuttavuus mutta tuikkaa pohtimaan aikoja, suhteita ja ympäröivää yhteiskuntaa. Sari Peltoniemen muistelossa Tove Janssonin Vaarallinen juhannus -romaanin Miska yhdistyy riemastuttavasti kirjoittajan peilikuvaan unkarilaisessa kampaamossa. Peltoniemi lisäksi tiivistää osuvasti kiintymyksen ytimen:

Henkilö voi olla ihan yhtä hyvin tavallinen poika kuin haltijaprinsessa tai hietakirppu, mutta hänen pitää olla sellainen hahmo, joka ei jätä lukijaa rauhaan. Lukijan täytyy haluta kulkea henkilön kanssa koko kirjan matka ja vielä siitä eteenpäin.

Rakkaani, romanihenkilöRakkaani, romaanihenkilö houkuttaa muistelemaan omia lukulemmittyjä. Vakava ensirakkauteni oli Tuntemattoman Koskelan Ville. Sittemmin ihastuksia on riittänyt. Viime vuosina on dekkarigenrestä löytynyt kolme salarakasta. Ranskalainen Fred Vargasin Adamsberg kiehtoo: miehen ajatukset läikehtivät kuin levoton kalaparvi. Englantilainen Kate Atkinsonin Brodiessa rikkinäisyys ja kyky huolettomaan hilpeyteen viekoittelevat. Ruotsalainen Håkan Nesserin Barbarotti on leikkisä ja lämmin. Kesällä Donna Tarttin Tiklin päähenkilö herätti levottomuutta, eikä aina miellyttävällä tavalla. Tänään sydämeni sykkii äidillisesti: lämpimiä ajatuksia lähtee lukuhaastehenkisesti Emilille.

Niina Mälkiän Emil on työmies (Avain 2014) kertoo 10-vuotiaasta bolivialaisesta pojasta, joka kiillottaa kadulla kenkiä, kerää muovijätettä ja muutenkin raataa köyhän perheen esikoisena. Isä ei päästä kouluun, joten Emilin lukutaito on niin ja näin.

Karu ja vakava kertomus sopii kansainvälisyys- ja kehitysmaatietouskasvatukseen. Luen sitä myös siten, että hyvinvointimaiden ihmisten koulu- ja lukuhaluttomuus on etuoikeutettujen häpeätahra: koulutusta on alettu pitää itsestäänselvyytenä, joka ikään kuin häiritsee kokoaikaista hauskanpitoa. Ilman koulutusta sekä luku- ja kirjoitustaitoa elämän eväät ovat kuitenkin heikot, siitä Emil-kirja muistuttaa.

Emil on työmies on selkokielinen lastenromaani. Selkokirjallisuuden soisi saavan nykyistä enemmän huomiota, sillä yleiskieltä helpommasta kielestä hyötyy 8-12 % suomalaisista. Tässä joukossa on lukuhaluisia, ja sen lisäksi on lukuisia lukuhaluttomia, joita helppo kieli voisi houkuttaa vaikuttavan, viihdyttävän ja monin tavoin tärkeän harrastuksen pariin. Emil-tarina on myös hyvä esimerkki selkokirjasta, joka sopii luettavaksi kaikille lapsille, ei tarvitse olla erityisryhmään kuuluva. Eikä lapsi.Emil

Siispä: kirjoja ja lukuiloa kaikille. OLET HAASTETTU!

– –
Sain Emil on työmies -selkokirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Selkokirja, Tietokirja

Anna vanhan kirjan yllättää

Lukuviikko on käynnissä, ja tänään monet kirjabloggarit viettävät Vanhan kirjan arvostuspäivää. Kirjan elinkaari uhkaa lyhentyä, joten tuoreiden teosten rinnalle on välistä hyvä ottaa kirjoja, joiden ilmestymisestä ja uusintapainoksista on aikaa. Päivän valintani osuu viime vuosisadan alkupuolelle.

Kotimaisten kirjabloggareiden logo vanhojen kirjojen arvostuspäivälle.

Kotimaisten kirjabloggareiden logo vanhojen kirjojen arvostuspäivälle.

Taiteilijasta taidetekstiksi


W. Somerset Maughamin The Moon and Sixpence ilmestyi 1919, suomeksi ensimmäisen kerran 1949 (suom. Liisa Johansson, Otava). Romaanin kertoja marisee sitä, miten kirjoja julkaistaan paljon, vain muutama niistä nostetaan julkisuuteen ja kirjan elinkaari on kovin lyhyt. Ajaton aihe, eikö vain? Kuu ja kuparirahaan on tallennettu monenlaista taidetuumailua:

Taiteilija, maalari, runoilija tai säveltaiteilija tuottaa aikaansaannoksensa ylevyydellä tai kauneudella meille esteettistä nautintoa, joka ei kuitenkaan ole kaukana sukupuolitunteista eikä siksi ole vailla määrätynlaista barbarismia. Mutta hän tarjoaa meille myös paljon suuremman lahjan: oman itsensä. Hänen salaisuutensa tutkimisessa on hyvän salapoliisikertomuksen viehätystä. Se on arvoitus, jolla on maailmankaikkeuden kanssa yksi yhteinen etu: vastausta ei ole.

Sitaatti paljastaa romaanin hienoisen ilmaisullisen vanhahtavuuden, mutta myös sen tavan käsitellä aihettaan. Taide-elämyksen takana on aina sen tekijä – ja arvoitus. Romaanin teksti on esseististä pohdintaa silloin, kun se käsittelee taidekokemuksia, kirjoittamista ja kirjallisuutta.

Kuu ja kupariraha pohjautuu löyhästi Paul Gauguinin elämään. Päähenkilö on Charles Strickland, joka pakosta maalata hylkää perheensä ja pörssimaailman. Romaanin minäkertoja joutuu sattumalta osalliseksi Stricklandin irtiottoon ja kertoo tämän taiteilijatarinan.

Romaaniominaisuudet ovat välistä perinteisiä, välillä moderneja. Kronologisesti kertoja etenee Strcklandin taide-elämän vaiheissa, etenkin hän viipyilee Pariisin kaudella, jossa raadollinen rakkaussuhde-episodi nostaa värikkääksi sivuhenkilöksi hollantilaismaalarin. Ei, kyse ei ole Van Goghista, vaan onnettomasta ja nöyryytetystä toritaidetuhertelijasta. Sivuhenkilö auliudessaan ja hyvyydessään on tarkoituksellinen vastavoima muiden, kovin itsekkäiden henkilöiden joukossa.

Kuu ja kupariraha
Tarkka ja kuvaileva kertoja intoutuu monisanaisuuteen etenkin inhimillisten heikkouksien erittelyssä. Niiden lukeminen on nautittavaa ja välillä myötähäpeää tuottavaa. Srickland kuvataan raa’aksi hahmoksi, jolle on yhdentekevää muu kuin taidenäkemyksensä. Ympäristö, ihmiset, valmiit maalauksetkin ovat merkityksettömiä: on vain pakko löytää näkemykselle väylä ulos. Päähenkilö on siis vaikea ja vastenmielinen, mutta jännittävä, ja hänen jälkeensä elämään jäänyt taide vaikuttavaa ja merkityksellistä.

Onko Srickland kuitenkaan romaanin päähenkilö? Romaanin kerronnassa on moderni ääni. Minäkertoja sekoittaa pakkaa. Hän on valikoiva ja rajaava. Hän on arrogantti, kompleksinen ja epämääräinen. Hän suhtautuu kanssaihmisiin etäisesti ja ivallisesti. Hän kyllä tunnustaa heikkouksiaan, esimerkiksi hän ei aikanaan ymmärtänyt Stricklandin maalausten arvoa. Hän sallii itselleen muunkin suhteen jälkiviisauden.

En käsittänyt silloin, kuinka moninaisista säikeistä ihmisolento on kokoonpantu. Nyt tiedän varsin hyvin, että samassa ihmissydämessä saattavat viihtyä vierekkäin pikkumaisuus ja suuruus, ilkeys ja hyväsydämisyys, viha ja rakkaus.

Kertoja tapaa päähenkilön vain muutaman kerran, muu kerronta on hänen kokemuksiaan tai kuvailujaan muiden tapaamiensa henkilöiden jutuista. Hän on kerronnastaan tietoinen. Esimerkiksi romaanin loppuneljänneksen, Stricklandin Tahiti-ajan, hän aloittaa seuraavasti:

Ajattelin, että hänen menettelynsä todisti sielun rohkeutta ja uljuutta. Näin kirjani olisi saanut valoisan ja toiveikkaan lopun, joka olisi korostanut ihmismielen lannistamattomuutta. Mutta siitä ei tullut mitään. Jollain lailla se ei sopinut kertomukseeni, ja parin yrityksen jälkeen minun oli luovuttava ajatuksesta. Aloin alusta tavalliseen tapaan ja päätin, että minun oli parasta kertoa mitä tiesin Srickandin elämästä siinä järjestyksessä, kun tosiasiat olivat tulleet tietooni.

Moneen otteeseen varman, vivahteikkaan kertojan matkassa viihtyy, yllättyy ja nauttii. Teos on kestänyt aika hyvin aikaa muun kuin naiskuvauksen osalta. Aikakautensa – tai naisvihamielisen kertojan – aatoksia ovat tuon heikon astian sieluttomuus, viettivaltaisuus ja laskelmoiva omistushaluisuus. Nainen on joko rouva, palvelija tai prostituoitu, ja miehellä on valta kohdella tätä, miten mielii. Ikäkäsitys ei sekään ole tästä ajasta: romaanin viisikymppinen nainen on tyyppi, joka iän ja ylipainon vuoksi ei enää kykene rakkauselämään. Nykylukijan on vaikea sulattaa romaanin naisnäkemystä, mutta toisaalta sen käsittää sopivan kokonaisuuteen, jossa ei sympaattisia henkilöitä ole. Siinä on sen sijaan arvaamattomuutta, kutsumuksen tinkimättömyyttä ja kiinnostava tapa kuvata elämää, jossa on siedettävä monenmoisia eläjiä.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Dekkarimaaliskuu & lue novelli

Maaliskuun yhtenä kirjateemanani on ollut jännitys. Se liittyy osin Blogat Teamin kampanjaan, jonka johdosta blogini lukijat voivat lukea maalis-huhtikuun ajan ilmaiseksi verkossa Antti Tuomaisen uutuusnovellin Juntunen. Ilmaislukuun tarvitset tunnuksen MAALISKUU, ja novellin lataamiseen pääset tällä linkillä Elisa Kirjat -sivulle.

Novellista en paljastele enempää kuin sen, että Tuomainen on lähtökohdiltaan dekkaristi minun makuuni siinä mielessä, että hän tarinoi henkilöt edellä ja on kielellisesti hiotun hallittu. Romaaneissa on ollut hieman verikekkereidenkin piirteitä, mutta aina päähenkilön psykologia on jutun lähtökohtana. Näin on tässäkin novellissa, jossa Juntunen…Juntunen

Tämän kuukauden rikoslinjaan sopii myös edellinen postaukseni tiukan saksalaiskertojan Syyllisyys-kokoelmasta, vaikkei se varsinaista dekkarikirjallisuutta olekaan. Teemaan osuu ja uppoaa Kati Hiekkapellon toinen ja erittäin onnistunut osa Anna Fekete -sarjaa, Suojattomat. Ruotsalainen Varistyttö on puolestaan tehokkaasti markkinoitu väkivaltagalleria, joka jakaa mielipiteitä: osa lukijoista on innostunut ja koukuttunut, jotkut ovat marisseet laskelmoinnista. Lisäksi ahmaisin juuri helmi-maaliskuun vaihteessa vuoden Johtolanka-palkitun Timo Sandbergin kiinnostavan kieltolakidekkarin.

Kuukauden viimeisin poliisiromaanikokemukseni on tanskalaissisarusten Lotte & Sören Hammerin Yksinäisten sydänten kerho (suom. Sanna Manninen, Bazar 2013). Kirjailijoiden ensimmäinen dekkari Saastat oli voimakas kokemus vaikean aiheen monipuolisen kuvauksen vuoksi. Rikostutkija Simonsen tuli siinä esitellyksi ja kiinnostavaksi havaittua. Tässä uusimmassa suomennoksessa päähenkilö ja hänen työporukkansa sekä lähipiirinsä saavat uusia sävyjä.

Simonsen sulki silmänsä hetkeksi ja siirtyi ajatuksissaan kauas menneisyyteen. Sitten hän palasi taas nykyaikaan ja sanoi hiljaa:
– Ja kuka se sinä olet?

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei Yksinäisten sydänten kerholta kannata odottaa, eikä varsinaisessa rikostutkinnassa erityisesti edetä, joten teho perustuu – yllätys, yllätys – henkilökuvaukseen. Tyypit irtoavat kaavoista, ja hahmoista kehittyy haavoittuvia, epävarmoja ja elävän ailahtelevia. Yhtenä teemana on menneisyys ja se, miten se vaikuttaa ja puskee väkisin pintaan. Nykyisen elämänmenon rinnalla tuntuu 1970-luvun jännittynyt ilmapiiri. Hienoisen tyhjäkäynnin voi hyvin sulattaa, sillä kokonaisuutena kirja on kelpo lukuromaani. Ja parhaaseen sarjakirjatyyliin se pakottaa seuraamaan Simonsenin tulevia vaiheita.Yksinäisten sydänten kerho

Maaliskuu kääntyy pian huhtikuuksi, jossa yhtenä teemanani ovat vanhat kirjat, menneen muistaminen ja menneet ajat. Onko vanhassa vara parempi?

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Muumikirjat ja minä -haaste

Kotimaiset kirjabloggarit kierrättävät lukuhaastetta Tove Janssonin juhlavuoden merkeissä. Kiitos Erjalle haasteesta! Tehtävä ei ole helppo, sillä hämäläisen maalaislapsen kirjahyllyyn Muumit eivät eksyneet, vaikka valveutunut setäni pitikin minut hyvin kärkikirjoissa.

Lähimarketissa on Muumi-versioita joka lähtöön.

Lähimarketissa on Muumi-versioita joka lähtöön.

Luin Muumeja vasta parikymppisenä, osin kotimaisen kirjallisuuden opiskeluun liittyen. Turun ylioppilastalon kolmannen kerroksen asuinkopperossani kaikui alakerran discon pauhu, jonka kovan kompin tahdissa luin klassikoita sieltä ja täältä, jokusen Muuminkin. Suhtauduin niiden maailmaan ristiriitaisesti, en saanut kunnon otetta, sillä oman lapsuuden läheisyys teki minut epävarmaksi: ovatko Muumit lapsille, aikuisille vai siihen väliin, ja mihin minä kuulun?

Esikoisen odotuksen tienoilla ostin isälleni kirjan Muumipappa ja meri. Leikkisäksi isänpäivälahjaksi tarkoitetun kirjan luin ensin itse, ja taas ristiriita, uudenlainen, heräsi: miten sopii omalle isälleni kirja, jossa turhautuneen seikkailijaisän itsekäs touhukkuus ajaa vaimon psykoosiin ja lapset vaeltelemaan saarelle lähes huolenpitoa vailla. Sisältö ei ollutkaan sellainen idylli tai isäylistys kuin päältä näytti.

Siinäpä Muumien vetovoima onkin. Pinnalla eletään satua, jossa mielikuvitukselliset hahmot törmäilevät tilanteesta toiseen. He eivät kuitenkaan elä vain ”kaikki hyvin” -fantasiamaailmassa, vaan päätyvät konflikteihin ja epäloogisuuksiin, joita selvitellään epätäydellisesti. Kuitenkin luottamus ”kukin elää tavallaan” -henkisesti kantaa. Jokaisen outouden hyväksyminen lohduttaa.

Arjessa pyyhitään liat ja pölyt sekä hörppäistään vahvistavat kahvit muumeittain.

Arjessa pyyhitään liat ja pölyt sekä hörppäistään vahvistavat kahvit muumeilla.

Lapsieni käsissä kuvakirjat Kuinkas sitten kävikään? ja Kuka lohduttaisi nyytiä? sekä Muumi-sarjakuvat ja -tarinat rispaantuivat repaleisiksi. Merkittävin muumikokemukseni on kuitenkin syntynyt 1990-luvun loppupuolella piirrossarjan ansiosta. Sitä seurasin pienten poikieni kanssa tiiviisti. Dubattu toteutus toimi kaikenikäisille ja ihailin tarinoita, joiden juonenkäänteet ja hahmot eivät toteuttaneet totuttuja kaavoja.

Järisyttäviä hetkiä koimme jaksossa, jossa Muumipeikko taiottiin kummituseläimeksi. Sohvallinen meitä kauhistui ja itki, kun muumipoika muuttui tunnistamattomaksi ja vasta pienellä viiveellä Muumimamma tunnisti hänet tiukasti silmiin katsoen. Kohtaus riipii vieläkin. Poikani siitä selvisivät sylillä ja selittelyllä, minä vuosien jälkeen yhä kipuilen sen kanssa, miten välittömästi tunnistan (= hyväksyn ehdoitta rakkaudella) muotoaan muuttavat lapseni. Muumimamman katse, kaikkien vanhempien haaste.

Myhäilevä mamma tavarataivaassa. Kun piirrossarjaa moitittiin kömpelöksi, Tove Jansson pahastui, sillä hänestä se onnistui, koska se tuotti iloa miljoonille lapsille.

Myhäilevä mamma tavarataivaassa. Kun piirrossarjaa moitittiin kömpelöksi, Tove Jansson pahastui, sillä hänestä se onnistui, koska se tuotti iloa miljoonille lapsille.

Omakohtaista muumailukokemusta haettiin, sen jaoin ja pääsin aikamatkalle. Seuraavat Muumi-muistelijat olkoon Arja (Kulttuuri kukoistaa), Susa (Järjellä ja tunteella) ja Krista (Lukutoukan kulttuuriblogi).

Haasteen säännöt ovat:
– Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
– Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
– Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, haaste, Kirjallisuus, Sekalaista