Aihearkisto: haaste

12 kesäkuun, 2025 · 5:40 am

Kimara kotimaista jännitystä: Banaani & Kylmä talo & Poissa

Kirjabloggaajien dekkariviikkoon tarjoan kolmen kotimaisen kirjan lukukokemustiivistystä. Nämä jännärit ovat keskenään erilaisia mutta mikään niistä ei edusta rajuinta verikekkerigenreä. Dekkarithan tarjoavat viihdettä hyvinkin erilaisiin lukutarpeisiin, ja tässä valikoimassa tarjolla on lähinnä kevytjännitystä.

Mikko With: Banaani

Mikko With tiedetään kirjailijana, jonka tyylilajeihin kuuluu huumori. Siitä riittää ripauksia uutuusdekkariin Banaani (Myllylahti 2025). Romaani on saanut nimensä murhavälineestä: uhri syö banaanin, johon on kätketty uhrille vaarallista pähkinää.

Murhan tekotapa on uusi, mutta muuten dekkarista löytyy lajille tuttuja elementtejä. Murhaa tutkivat poliisit muodostavat sekalaisen seurakunnan, ja heidän privaattiaan kerrotaan sen verran, että lukija kiinnostuu heistä ja ryhtyy seuraamaan sarjaa. Poliisiporukkaa johtaa ärjyvä pomo. Nykytyypillisesti mukana on myös toimittaja samoilla apajilla. Vaan viihdyttävästi With sarjansa aloituksen rakentaa.

Päähenkilö rikoskomisario Aapo Hämäläinen pitäytyisi hallitussa päiväohjelman, mutta outo rikos ja törmääminen (sananmukaisesti) kiinnostavaan naiseen horjuttavat rutiineita. Räväkkä nuori kollega ”Kunkku” vaikuttaa itsevarmalta, mutta yksityinen puoli näyttää hänestä toisen puolen. Ruuhkavuosiaan elävän toimittajan Pyryn työ- ja kotielämä keikkuvat vaakalaudalla. Heissä riittää seurattavaa.

Within dekkarin kerronta etenee kepeänliukkaasti. Huumori hersyää henkilökuvauksesta ja tilanteista, ja se edistää myös henkilöihin tutustumista mukavasti. Rikollisen etsintä pöyhii inhimillisiä ihmeellisyyksiä, joita vähän vinksalleen taipuvista ihmisistä löytyy. Kesädekkariainesta!

•

Mikko With: Banaani, Myllylahti 2025, 7 tuntia 6 minuuttia, lukija Antti Paranko. Kuuntelin BookBeatissa.

Outi Pakkanen: Kylmä talo

Cosy-kirjailija Outi Pakkanen siirtää sarjansa päähenkilön Anna Laineen sivuun ja päästää hänet vain kerran kävelemään ohi kirjassa Kylmä talo (Otava 2024). Romaani sen sijaan paneutuu yhden juuri rempatun lauttasaarelaistalon asukkaiden ihmissuhteisiin.

Tavallinen elämä on täynnä pieniä draamanpoikasia, ainakin ihmiskohtaloita. On talon asioita seuraava leskirouva, on vanha pariskunta, jonka vaimo jyrää, on eristäytyvä puhetyöläinen, on säikky nuori nainen, on kaappihomo, on lapsiperhe lapsityranninneen jne. Kyllä heistä riittää sujuvakynäisen konkarin kehittää arjen piinatilanteita ilman murhiakin, mutta sellainenkin talon rappuun ilmaantuu.

Kylmä talo on kevyttä rikosviihdettä niin, että tilannetta kypsytellään ihan viime metrille – päätavoite vaikuttaa olevan henkilögallerian esittely. Eri näkökulmista lukija saa taustoja ja ituja ihmetellä, mitä kipupisteitä kunkin menneisyydessä tai nykyisyydessä lymyää, mitä tulee tapahtumaan ja miksi – sekä kuka on konna. Ja arjen konniahan on monella tasolla, mutta vain yksi ratkeaa murhaamaan. Sellaisesta kevytjännäri koostuu.

•

Outi Pakkanen: Kylmä talo, Otava 2024, 83 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Martta Kaukonen: Poissa

Martta Kaukosen kirjan Poissa (WSOY 2025) lukemista auttaa, jos on lukenut Terapiassa-sarjan kaksi aiempaa kirjaa. Uutuus kytkeytyy niihin ja jatkaa tuttujen henkilöiden elämän etenemistä ja menneisyyden möyhintää.

Keskiössä yhä on aiempien kirjojen päähenkilö, kovia kokenut nuori nainen Ira. Kauan sitten kuolleen Marja-äidin kohtalo vaivaa häntä, eikä isä Arto ole halukas kertomaan vaimovainaastaan eikä muutenkaan menneistä. Iran äiti oli aikoinaan missi ja feministinen kohukirjailija. (Hieman ihmettelen, ettei toimittajataustainen Ira käytä tiedonhaluunsa ammattitaitoaan esimerkiksi media-arkistojen setvitää.)

Pääjuoni kirjasta löytyy poliisivoimien entisestä voimanaisesta Kertusta, joka testamenttaa jäämistönsä Artolle. Kertun kertomus sitoo eri kertojien osat yhteen, sillä niitä yhdisävä teema kietoituu naisten kokeman väkivallan ympärille. Kerttu erikoistui auttamaan kotiväkivaltaa kokevia naisia ja löytämään naisiaan väkivaltaisesti kohtelevat miehet. Tässä työssä apuna toimivat Kertun alaiset, myös Esko, joka privaatissa oli Kertun miesystävä.

Eri kertoja- ja aikatasot loksahtelevat hyvin paikoilleen, ja Kaukosen käsittelytavassa viehättää omaperäiset vinkkelit teemoihin. Pieni hämäryys siellä täällä hiukan hämmentää: mietin usein, kuinka paljon minun täytyisi ymmärtää suhteessa sarjan osiin 1 ja 2.

Pikantti yksityiskohta pompahtaa henkilöiden nimeämisestä: Kaukonen selvästi panostaa henkilöiden epätavallisiin sukunimiin. Muuten ei Kaukosen sarja kallistu huumorin puolelle. Jännitys on psykologista ja henkilöiden paikka maailmassa kohtalonomainen.

•

Martta Kaukonen: Poissa, WSOY 2025, 134 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Dekkariviikko jatkukoon!

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

10 kesäkuun, 2025 · 6:29 am

Kimara ulkomaista jännitystä: Mitä kylvät & Myrkkyjen kuningatar & Kivi, paperi, sakset

Tämän vuoden alkupuolen työkiireitä olen katkonut silloin tällöin ajanvietekirjoilla. Vaikka minua hiertää, että kulutan vapaa-aikaa murhista lukemalla, tartun silti dekkareihin ja jännäreihin välipaloina. Välillä mittani tulee täytyy ja toivon genreen muitakin aiheita kuin nuorten naisten murhia. Toivoisin lisää taidevarkauksia, huijauksia ja muitakin rikosvyyhtejä kuin pakotettuja hengenlähtöjä. 

Tässä kolme ulkomaista jännäriä, joissa ei nuori nainen menetä henkeään – noin niin kuin otantana tarjonnasta. Kytkin ne kimpaksi kirjasomen dekkariviikon kunniaksi.

Donna Leon: Mitä kylvät

Guido Brunetti liikkuu taas verkkaisesti Venetsian kujilla ja kanaaleilla. Hän aterioi perheen parissa, ihailee varmaa vaimoaan, kuuntelee teinejään ja ahtaa ruokapöydässä rouvansa herkkuja. Luonnollisesti hän lukee antiikin klassikoista, joista hän peilaa nykykotkotuksia antiikin ikiaikaisiin totuuksiin.

Mitä kylvät siis kuuluu sarjaan ”sitä saat mitä tilaat”. Leon ei petä. Leonin kirjojen juoneen kuuluu aina perheasioiden lisäksi joku inhimillinen dilemma, tässä romaanissa yhden työkaverin osoittautuminen homoksi ja siihen suhtautumisen suojeleminen.

Romaanin rikosjuoni vie miettimään sarjan joka osassa jotain yhteiskunnallista teemaa. Tässä romaanissa se on ikiaikaisten, arvostettujen aatelissukujen ja heitä palvelevien palvelijoiden aseman eriarvoisuus sekä maahanmuuttajien tilanne.

Leon rakentaa vakaasti Brunettin maailmaa ja maailmankatsomusta. Ei mitään uutta, mutta tuttua ja turvallista, luotettavaa ja inhimillistä.

•

Donna Leon: Mitä kylvät. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia, suomentanut Matkku Päkkilä ja Kaijamari Sivill, Otava 2024, 188 sivue eKirjana. Luin Book Beatissa.

Robert Thorogood: Myrkkyjen kuningatar

Robert Thorgood kehittelee cosy-sarjaansa, jossa poliisin apuna murhia setvii naiskolmikko: eläköitynyt, ikääntynyt nokkela nainen (Judith), papin rouva (Becks) ja koirien ulkoiluttaja (Suzie). Virkeyttä henkilökuvaukseen tuo päähenkilöiden erilaisuus ja erilaiset elämäntilanteet. Murhien lisäksi virittää jännite poliisivoimiin, joskin romaanissa Myrkkyjen kuningatar naiskolmikon poliisiapu virallistetaan.

Myrkkyjen kuningatar varioi suljetun huoneen myysteriä. Pieni kuntapäättäjien joukko kokoontuu ja yksi kuolee. Silminnäkijänä sattumalta istuu Suzie, naiskolmikon koiranulkoiluttajajäsen, joka suunnittelee talonsa laajennusta kapselihotelliksi.

Jännäri perustuu epäiltyjen taustojen pöyhintään ja siihen, että kaikista löytyy aina jotain epäilyttävää. Ihan kelpo eteneminen kirjassa on, mutta minusta kolmannessa osassa on jotain väsynyttä, liikaa täytettä, äkkikäänteitä ja turhan nokkela loppujuonittelu. Vaan kyllä tästäkin ihan viihdyttävä tv-sarjan tuotantokausi tullee, kuten ensimmäisistäkin. Ainakin ensimmäinen kirja taittui kivaksi tv-viihteeksi.

•

Robert Thorogood: Myrkkyjen kuningatas. Thamesjoes murhat osa 3, suomentanut Hilkka Pekkanen, Siltala 2025, 207 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Alice Feeney: Kivi, paperi, sakset

Luonnollisesti menestysjännärisyä Kivi, paperi, sakset on tekeillä elokuva. Kyllä kirja sellaiseksi sopii: aluksi kehitellään henkilöitä, henkilösuhteita ja juonta, sitten lopussa järjestetään yllätyksiä. Lisäksi viritellään piinaavaa tunnelmaa, jossa pilkistää kauhuelementtejä.

Paras kerrontaelemetti pikkuhiljaa kiristävälle tunnelmalle syntyy siitä, että kaksi kertojaa vuorottelee. Lisävire syntyy, että, toisen kertomus alkaa vuosia aiemmin, kun toinen kuvailee nykytilannetta. Tässä romaanissa vuosien takaa kerrontahetkeen etenee vaimo, joka tekee päiväkirjamerkinnän joka hääpäivä. Nykyhetken aviokriisissä kärvistelee pariskunta Adam ja Amelia.

Adam pyörii taidepiireissä, sillä hän on menestynyt elokuvakäsikirjoittaja, joka muokkaa ihailemansa skottikirjailijan kirjoja elokuviksi. Vaimo sen sijaan tekee työtä eläinhoitolassa. Eri piirit ja salaisuudet rapauttavat suhdetta, ja siihen lisääntyy jännityskerroksia.

Pidän romaania melko laskelmoituna, enkä pääse kiinni kirjan tunnetasoon, sillä en osaa ottaa niin tosissaan hääpäivien merkitystä kuin anglosaksinen populaarikulttuuri. Myönnän kyllä, että yllätykset ja tunnelma rakentuvat ammattilaistaidoin.

•

Alice Feeney: Kivi, paperi, sakset, suomentanut Outi Järvinen, Gummerus 2025, 209 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

9 kesäkuun, 2025 · 6:24 am

Fred Vargas: Varjojen tallaajat

Dekkariviikko alkaa! Kirjablogien dekkariviikkoa vetää Kirsin kirjanurkka, jonka postauksesta pääset bongaamaan mukana olevat kirjasomettajat. Mukavan runsaasti meitä on mukana!

Vielä en tiedä, kuinka monesta dekkarista postaan viikon varrella (eli ehdinkö lukea ja kirjoittaa lisää). Aloitan siten kevään odotetusta kohokohdasta, Fred Vargasin uutuudesta. Olen jemmannut lukukokemustani juttusarjani aloittajaksi jo viikkoja.

•

Fred Vargasin Adamsberg-sarjan kymmenes teos Varjojen tallaajat (Gummerus 2025) alkaa taattuun tapaan: päähenkilö Jean-Babtiste Adamsberg pelastaa loukkaantuneen siilin ja samalla suitsaitsukkelaan päättelee yhden rikoksen ratkaisun. Jälkimmäinen kyllä kummittelee myöhemmin tässä uutuusseikkailussa.

Kymmenes sarjan kirja ohittaa lähes tyystin Adamsbergin sekavan ja kiinnostavan yksityiselämän ja pureutuu kummallisen rikosketjun selvittämiseen. Bretagnelaisessa pikkukaupungissa tapahtuu outo puukotus, ja samanlaiset tapaukset seuraavat toisiaan. Paikalliset poliisivoimat ovat Adamsbergille jo tuttuja, ja hän saa komennuksen osallistua tutkintaan.

Adamsberg luottoryhmineen majoittuu paikalliseen majataloon ja ystävystyy majatalon isännän kanssa. Piirissä pyörii myös kaupunkipahasen kuuluisuus, romantiikan ajan suosikkikirjailijan Chateaubriandin näköishenkilö, sukulainen alenevassa polvessa.

•

Tuttuun henkeen Vargaksen luomuksessa reaalimailman rinnalla kukoistavat kummalliset uskomukset ja voimat. Yksi niistä on se, ettei ihmisen varjon päälle saa kulkea, sillä siitä ei seuraa mitään hyvää. Toinen on kolmetuhatta vuotta vanha paasi, jonka päällä Adamsberg makoilee löytääkseen oivalluksia. Sarjaa lukeneethan tietävät, millainen ajatusharhaileva heppu nerokas rikostutkija on ja miten hän ratkoo rikoksia:

”Ne perustuivat usein hämäräksi jääviin menetelmiin, jos Adamsbergin tapauksessa ylipäätään saattoi puhua ”menetelmistä”, ja tarpomiseen sivupoluilla, joille vain harvat saattoivat häntä seurata. Välillä tutkimusten kestäessä päämäärä näytti unohtuvan ja ajatuskulut vaikuttivat järjenvastaisilta, mutta työtoverit pysyttelivät kyydissä, vaikka eivät aina kaikkea ymmärtäneet. Kun kollegat, varsinkin apulaiskomisario Danglard, moittivat Adamsbergia siitä, että heidät jätettiin harhailemaan pimeään, pomo vain levitteli käsiään todetakseen, että minkäs sille mahtoi. Hän ei nimittäin aina tiennyt itsekään, miksi toimi niin kuin toimi. Adamsberg antautui omanlaisensa tuulen vietäväksi.”

•

Vargaksen romaani paisuu lähes 500-sivuiseksi. Toisaalta vuolaus palkitsee, sillä omaperäisestä dekkaritekstistä saa nauttia pitkään. Toisaalta tällä kertaa pieni epäilyksen siemen alkaa minussa itää: romaanissa putkahtelee jopa liikaa juonenkäänteitä ja sivupolkuja, tutkinta junnaa ja kalmoja kertyy liikaa. 

Toki hykertelen omituisuuksia, toisaalta tyylittely ja henkilöiden ihmeellisyys voi jo vähän mennä överiksi. Vargaksen tekstissä syntyy kuitenkin mukava tunnelma siitä, että tyypit ja heidän omituisuutensa hyväksytään – jollei ihan sellaisenaan mutta silti ymmärtäen. 

Tiukkaa rikostutkintaa ajatellen ihmettelen, miten avoimesti poliisiporukka vatvoo tutkintaansa majatalon isännän kanssa, myös muiden sivullisten seurassa. Vaan ei Adamsberg-sarja ole tarkoitettu realististen poliisiromaanien lukijoille.

Vargas-romaanit loksahtavat lukijoille, jotka kaipaavat dekkareilta hippusia maagista realismia, inhimillistä merkillisyyttä ja merkityksellisyyttä sekä mutkikkaita polkuja kulkevaa kerrontaa yllättävine dialogeineen. Lopulta tunsin outoa rauhaa upotessani Adamsbergin kymmenenteen tutkimustapaukseen – tätä on vinkeä, omaperäinen jännärikerronta.

•

Fred Vargas: Varjojen tallaajat, suomentanut Marja Luoma, Gummerus 2025, 478 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

19 tammikuun, 2025 · 9:57 am

Sanna-Leena Knuuttila: Toisen maan tyttäret

Sanna-Leena Knuuttila on kirjailija, joka kirjoittaa historiallisia romaaneita selkokielellä. Kolme kirjaa on ilmestynyt sota-ajan Suomesta, nyt on aihevuorossa suomalaisten siirtolaisvirta Amerikkaan 1900-alussa.

Toisen maan tyttäret (Reuna 2024) kertoo Mirjasta, joka muuttaa työn perässä Amerikkaan miehensä Niilon kanssa. Monen suomalaismiehen tapaan Niilo saa vaarallisen työn kaivoksesta, ja Mirja raataa pyykin pesijänä. Suunnitelmat yhteisestä elävät murskautuvat ja Mirja aloittaa yksin uuden elämän New Yorkissa.

Knuuttilan romaanin realismia tukee muutama valokuva, jotka tukevat kirjan aitoa tunnelmaa. Selkokieleen sopivasti kerronta on tavallaan karua ja toteavaa. Se vie selkeästi eteenpäin juonta ja Mirjan kokemuksia. Mukaan mahtuu havaintoja tunteista ja ihmisistä eri elämäntilanteissa. Hyvin tulevat esille amerikkalaisten työnantajien ja ulkomaalaisten palkollisten erot.

Romaanin kieli etenee hyvällä perusselkokielellä, joten kirja sopii monille selkolukijoille. Kirjan alussa taustoitetaan siirtolaisuutta. Esimerkiksi nuorille tämä romaani avaa suomalaisten siirtolaisuutta, ja Suomeen muuttaneille suomen kieltä opetteleville se kertoo siitä, että täältäkin on lähdetty paremman ja turvallisemman elämän perään.

•

Sanna-Leena Knuuttila: Toisen maan tyttäret, Reuna 2024, 79 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

•

P. S. Selkokeskuksen äänestys Suomen paras selkokirja on käynnissä 20.1.2025 saakka. Olen tyrkännyt myös omia kirjojani tarjolle: tässä.

P. S. P. S. Romaani Toisen maailman tyttäret sopivat Helmet-haasteessa esimerkiksi kohtiin 

(6) Kirjassa on esipuhe, jossa esimerkiksi kirjailija kertoo kirjast

(7) Kirja, josta sinulle tulee hyvä mieli

(16) Kirja, jossa on henkilöluettelo

(29) Kirjailijan uusin kirja

(30) Kirjassa on häät tai hautajaiset

(50) Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: toivottavasti!

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

31 heinäkuun, 2024 · 6:05 am

Simone de Beauvoir: Erottamattomat & Klassikkohaaste 19

Tällä kierroksella hain klassikkohaasteeseen kirjakokemuksen ranskalaisesta kirjallisuudesta, 1950-luvun älykköjen joukosta. Erottamattomat ei ole Simone de Beauvoirin tuotannon filosofisimmasta päästä vaan kertomus omakohtaisin aineksin.

Pienoisromaanin pikantti puoli on se, että se julkaistiin vuosia kirjailijan kuoleman jälkeen, vaikka käsikirjoitus on ajoitettu vuoteen 1954. Lykkäyksen syynä oli henkilökohtaisuus, mutta julkaisulupa on sittemmin saatu sukulaisilta, ja kirja ilmestyi suomeksi 2021 (Kosmos). 

Kirjan alkusanoissa ei pienoisromaania erityisesti kaunokirjallisesti ylistetä, mutta minusta kahden tytön ystävyys lapsuudesta varhaisaikuisuuteen on kuvattu eloisasti. Romaanin minäkertoja Sylvie tutustuu koulussa mutkattomaan Andréen, joka tulee uutena tyttönä luokalle. Andrée on ollut onnettomuuden vuoksi poissa koulusta ja Sylvie auttaa häntä kirimään muiden osaamisen tasolle – ja yli.

Beauvoir kuvaa tarkoin havainnoin porvariston kasvatusta ja tapoja. Yli muun pomppaa teitittelytyyli: myös lapset ja hyvät ystävät teitittelevät toisiaan. Sylvien perhe eroaa perusporvaristosta siten, että perheen isä irtisanoutuu uskosta. Se vaikuttaa Sylvieen, myös hänen omat kokemuksensa, ja myös hän luopuu uskosta. Toisin on Andréen ja hänen perheensä laita. Romaanin punainen lanka kiertyy kuuliaisuuden ja syyllisyyden teemoihin.

Ikuisia asioita tämäkin romaani käsittelee: rakkautta ja kuolemaa. Sylvie hullaantuu ystäväänsä, jonka tunteet eivät ole yhtä vahvoja. Ystävinä he ovat silti erottamattomia, ja romaani seuraa ystävyyssuhteen vaiheita. Andrée kokee kaksi rakkautta – teininä nuorukaiseen, parikymppisenä filosofian opiskelijaan – eikä niissä ole toteutumisen mahdollisuuksia sovinnaisuuden ja uskonnon rajaamassa perhepiirissä. Siispä rakkaus, kieltäymys ja kuolema kulkevat romaanissa käsi kädessä. 

Minäkerronta kiinnostaa minua, sillä siinä yhdistyy muistelu eli aikakuilun mahdollistama tarkkailevuus taaksepäin aitoon elämykseen tapahtuma-ajoilta. Sylvie havainnoi ja tulkitsee, sillä ystävien erottamattomuuteen liittyy pidättyvyyttä. 

”Andrée näytti liikuttuneelta. Miksen ollut osannut ilmaista hänelle rakkauttani? Hän oli näyttänyt niin kukoistavalta, että olin luullut hänen olevan onnellinen. Nyt minua itketti sekä hänen että itseni takia.

”Hassua”, Andrée sanoi. ”Olemme olleet vuosia erottamattomat, ja nyt vasta huomaan, että tunnen teidät kovin huonosti! Arvioin ihmisiä aina hätiköiden”, hän sanoi katuvaisena.

En halunnut hänen tuntevan syyllisyyttä.

”Minäkin tunsin teidät huonosti”, sanoin kiireesti. ”Luulin teidän olevan ylpeä siitä, että olitte sellainen kuin olitte, ja kadehdin teitä.”

Välillä Andréen tunnevoima vyöryy, lopulta ylitse pääsemättömäksi. Ankarat tavat, hyveellisyyden vaatimukset ja uskon kääntöpuoli eli syyllisyys tekevät kirjassa tuhojaan. Äitien vaikutus tyttöihin sekä naisen aseman kapeus on kuvattu terävästi. Kokonaisuus vaikuttaa ajankuvana, ystävyyden vaiheiden tallentajana ja ankaran uskonnollisuuden psyykkisten vaikutusten kuvaajana. Kannattaa tutustua.

•

Simone de Beauvoir: Erottamattomat, suomentanut Lotta Toivanen, Kosmos 2021, 3 tuntia 31 minuuttia, lukijana Heljä Heikkinen. Kuuntelin BookBeatissa.

•

Kirjasomen klassikkohaastetta kokoaa tällä kierroksella Yöpöydän kirjat.

•

Klassikkoni haasteen aikana:

Maria Jotuni: Huojuva talo (Klassikkohaaste 18)

Eeva Kilpi: Kesä ja keski-ikäinen nainen (Klassikkohaaste 17)

J- L. Runeberg: Hanna (Klassikkohaaste 16)

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee (Klassikkohaaste 15)

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle (Klassikkohaaste 14)

Volteri Kilpi: Alastalon salissa (Klassikkohaaste 13)

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

24 heinäkuun, 2024 · 6:06 am

Maija Kajanto: Korvapuustikesä ja naistenviikkopostauksieni linkit

Onnittelut Kristiinoille ja kaikille muille päivän nimipäivänaisille! Jatkan naistenviikkoa viihdekirjalla, jonka päähenkilö Kristiina eli Krisse, joka voimaannuttaa itseään – ja miksei myös lukijaa.

Maija Kanjanto aloitti kahvilasarjansa parisen vuotta sitten: Korvapuustikesä (WSOY 2022) tutustuttaa päähenkilöön lähipiireineen, jyväskyläntakaiseen pikkupaikkakuntaan ja pienyrittäjyyteen. Sarjan ensi osan jälkeen on ilmestynyt joka vuodenaikaan sopiva herkku, ja viides kahvilakirja ilmestyy joulukirjamarkkinoille. Keväällä Hesarista luin, että Kajanto tienaa elantonsa kirjoillaan, mikä on nyky-Suomessa harvinaista.

•

Pitihän minun ottaa selvää, mikä on Kajannon suosion salaisuus ns. naisviihteen saralla. En viihdettä karsasta, mutta makumieltymykseni suuntaavat yleensä muualle. Luulen tuntevani lajin konventioita ja ihailen alkuäitiä Jane Austenia, jonka terävyys ja sosiaalisten rakenteiden särmä jää yleensä puuttumaan viihteestä. Viihteeseen on sen sijaan poimittu Austenilta tavallisesti vain romanssikuvio. Muuten: Korvapuustikesän Krisse mainitsee iki-ihahan Ylpeys ja ennakkoluulo-kirjan Mr. Darcyn, kun hän keskustelee Korvapuustikesän ilmiselvän darcylaismiehen kanssa.

Tunnistan Korvapuustikesästä monia peruskuvioita: päähenkilön haavoittunut suhdehistoria, kimurantit välit äidin kanssa, irtiotto vanhasta ja uusi alku. Uusi alku saa päähenkilön Krissen toteuttamaan itseään kahvilayrittäjänä. Lisäksi Kajanto varioi modernisti austentyypillistä kahden miehen kuviota. Sivuhenkilöt värittävät tunnelmaa ja tukevat päähenkilön kehitystä. 

Kajanto kirjoittaa ketterästi ja panostaa kepeään sanailuun: napakka dialogi tehoaa. Teksti tasapainottelee päähenkilön surujen ja ”meille käy hyvin” -toiveikkuuden kesken. Tunnelman lämpö saa puolelleen, ja yksi kirjan lämmönlähteistä on Krissen isoäiti, josta kaikki tuntuvat saavan voimaa.

•

On hyvin mahdollista, että jatkan kahvilasarjan lukemista, sillä sujuvasti kirjoitettu viihde maistuu välipaloina muun lukemisen välissä. Kenties myös kokeilen reseptejä, joita sinne tänne kirjaa sijoitellaan. 

Ymmärrän Kajanto-kirjojen suosion: kannattaa muistaa, että Suomi on muutakin kuin Helsinki. Suuri osa suomalaisista asuu muualla ja suuri osa helsinkiläisistä on muualta kotoisin. Siksi idyllinen järvimaisema koivupuineen ja kompakteine pikkukeskuksineen on samastuttava. Siinä on jotain idylliä ja nostalgiaa herättävää, vaikka Kajanto kuvaa realistishenkisesti nykyelämän ehtoja henkitoreissa pinnistelevissä pikkukunnissa. On toivoa antavaa lukea arkisen konstailemattomasta pienyrittäjästä, joka saa toteuttaa visioitaan, nauttii työstään ja kenties myös saa makeita mausteita rakkauselämäänsä.

•

Maija Kajanto: Korvapuustikesä – Osa 1 – Kahvila Koivu, WSOY 2022, 210 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Tänä vuonna postasin naistenviikolla

Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä! Seuraavassa luettelo minun naistenviikkokirjoistani:

18. heinäkuuta – Riikka

Lina Wolf: Rakastajat


19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla

Salla Leponiemi: Firenzeläiset elämät


20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken


21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna

Päivi Laitinen: Naisvakoojat


22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita

Terhi Rannela: Niin kuin muutkin herrat & Marja Toivio: Agnes – ensimmäinen naisjuristi


23. heinäkuuta – Olga, Oili

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös


24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Maija Kajanto: Korvapuustikesä.

Ja haikeat 10-vuotiset haasteen ylläpitämisestä!

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

23 heinäkuun, 2024 · 7:30 am

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös

Golnaz Hashemzadeh Bonden tiivis ja tiukka romaani on naistenviikkoni hätkähdyttävin teos. Äitiys-tematiikan käsittelyyn se tarjoaa ravisuttavia näkökulmia. Otsikointi Luontainen käytös (Otava 2024) johdattaa odottamaan toista kuin mitä kirja kuvailee.

Bonde kuvaa äitiä, joka kohtelee julmasti ja kylmästi lastaan. Syyllistäminen ja henkinen väkivalta ympäröi Lily-tyttöä, joka janoaa äidiltään hyväksyntää ja rakkautta niitä saamatta. Sen kirjan teksti kuvaa tarkasti, peittelemättä.

”Lilyllä oli vain yksi äiti. Ei kukaan muu voisi ruveta hänen äidikseen. Jos äiti ei voinut antaa sitä mitä Lily tarvitsi, niin sitten Lily jäisi ilman.”

Romaanin järkytysteho perustuu pitkälti siihen, että romaaniin valikoidut asiat rajataan tarkasti. Lilyn lapsuusosuus kilpistyy lemmikkikissaan ja naapurin Gunillaan. Kumpikin tuo ulottuvuuden äitiyden varjopuoliin Lilyn Mona-äidin lisäksi. Kissan merkitys jää minua jäytämään.

•

”Ehkä turvattomuus oli seurannut häntä kaiken aikaa, joka hetki, ollut mukana joka valinnassa, jonka hän oli tehnyt. Eikö häntä ollutkin aina peilistä katsonut lapsi, jota ei voinut rakastaa? Katsoessaan peiliin hän oli nähnyt naisen, joka erosi muista, koska ei herättänyt suojelunhalua ja jäi vaille huolenpitoa. Eihän sellainen ole ihminen eikä mikään.”

Romaanin toinen aikataso kertoo Lilystä aikuisena parisuhteessa Marcuksen kanssa, keisarinleikkauksesta ja Jack-vauvan ensi viikoista. Aikuisosuus tarjoaa jonkin verran tulkinnan varaa, mutta Lilyn lapsuuskokemukset selittävät hänen välttelevää, umpimielistä ja takertuvaa toimintaansa. Perheettömyyden ja rakkaudettomuuden kokemumukset määrittelevät Lilyä. Voiko sellaisen kierteen katkaista? Vaikeita vanhemmuuden kysymyksiä riittää:

”Oli yksi asia nojata lapseen, jotta saisi itselleen roolin ja paikan maailmassa. Antaa lapsen nojata itseensä turvaa saadakseen oli toinen. Pitääkö toisesta huolehtimisen olla toiselle alistumisen synonyymi? Pitääkö oma itsensä hävittää jonkun toisen tieltä? Pitääkö olla puolikas voidakseen palvella jonkun toisen tarpeita ja haluja? Mikä fyysinen laki sen määrittelee? Eikö ihminen pikemminkin muutu suuremmaksi, jos liittää itseensä jonkun toisen? Eikö silloin ole kaksi kertaa isompi?”

•

Lukiessani käteni hikoilivat – jännitin ja pelkäsin. Olen todella kiitollinen, että Bonde antaa kirjan lopussa armon auringon pilkistää edellisten sukupolvien peittämän pilvien välistä. 

•

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös, suomentanut Jaana Nikula, Otava 2024, 118 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

•

P. S. Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä!

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

22 heinäkuun, 2024 · 9:06 am

Terhi Rannela: Niin kuin muutkin herrat & Marja Toivio: Agnes – ensimmäinen naisjuristi

Naistenviikolle nappaan kaksi biofiktiota pioneerinaisista. Heidän nimipäiväänsä ei viikolla vietetä, mutta muuten kirjat käyvät hyvin naisteemaan. Kummankin romaanin päähenkilön etunimi on Agnes, ja kumpikin opiskeli yliopistossa aikoina, jolloin naisen piti saada vapautuksen sukupuolestaan opiskellakseen ja toimiessaan ammatissaan. Romaanit osoittavat hyvin samansuuntaisesti, minkälaisia ennakkoluuloja vastaan akateemiset naiset saivat taistella miesvaltaisessa ammattikunnassa – selvä naisviha on heitä vastassa. Asiakkaat sen sijaan ottivat ammattilaisnaiset vastaan melko hyvin.

On paikallaan, että Agneksien tapaisista voimahahmoista julkaistaan romaaneja, jotta ei unohdu, mitä esteitä satakunta vuotta sitten naiset kohtasivat. Tällaiset henkilökuvaromaanit toivottavasti vaikuttavat niin, että sukupuoli (tai sukupuolisuus) ei asetu nykyaikana kenenkään kynnykseksi.

Terhi Rannela: Niin kuin muutkin herrat

Terhi Rannelan biofiktion päähenkilö on ensimmäinen eurooppalainen naiseläinlääkäri Agnes Sjöberg (1880 – 1964). Romaani Niin kuin muutkin herrat (Karisto 2023) kertoo Agnekseksen urasta ylioppilastutkinnosta hautajaisiin. Terhi Rannela löysi sattumalta naisen, jonka elämänvaiheiden draama sytyttää – ei tarvitse keksiä käänteitä. Sen sijaan kirjailijan kontolle on jäänyt kerronta ja rakenne. Rannela on päätynyt episodiseen käsittelytapaan, ja vuosista 1911 – 1964 hän poimii ydinasioita. Näin kerronta pelkistää mutta samalla korostaa tiettyjä koho- tai käännekohtia.

Jälkisanoissa Rannela toteaa, että minäkerronta ei ollut vaihtoehto, sillä Agnes S on kirjoittanut omaelämäkerran. Ehkä se verottaa jonkin verran, sillä minulle Agnes jää melko ulkokohtaiseksi. Toisaalta pidän siitä, että Agnes nähdään myös muiden näkökulmasta, esimerkiksi suomalaisen opiskelutoverin, siskon, parin eläimenkin. Tekstiä rikastetaan myös kirjein ja sanomalehtitekstein.

Saan romaanista kokonaiskuvan tinkimättömästä ja sitkeästä ammattilaisesta. Epäselväksi ei jää, mitä päähenkilö joutui kokemaan ensimmäisenä naisena. Opiskelu Saksassa ennen ensimmäistä maailmansotaa ja sen aikana sekä etenkin suomalaisten miesopiskelijoiden kaunaisuus kauhistuttavat, samoin professoreiden tapa omia alaisen tutkimuksia. Agneksen pätevyys tulee hyvin esille, myös ymmärrys eläimien hyvinvoinnista. Työelämässä hän pärjää, rakkauselämä ei ole yhtä onnekasta. Ja Agnes valitsee Suomen, vaikka häntä houkutellaan tutkijaksi maailmalle ja vaikka kotimaassa kollegat syrjivät viimeiseen asti.

•

Terhi Rannela: Niin kuin muutkin herrat. Romaani eläinlääkäri Agnes Sjöbergin elämästä, Karisto 2023, 224 sivua. Lainasin kirjastosta.

Marja Toivio: Agnes – Ensimmäinen naisjuristi

Marja Toivion biofiktiossa seurataan Agnes Lundellia (1878 – 1936) lakiopintojen aloittamisesta 50-vuotiaaksi. Eteneminen on kutakuinkin kronologista ja tyylikeinoksi on valittu hän-kerronta niin, että pureudutaan päähenkilön ajatuksiin ja tuntemuksiin. Näin välittyy rohkean mutta ujon naisen urapolku. Kerronta vaikuttaa vanhahtavalta, silti sopen kuvausaikaansa.

Agnesin kotitaustan köyhyys vaikuttaa päähenkilön valintoihin. Lahjakas ja kunnianhimoinen nainen valitsee alansa intohimonsa mukaan, ei lannistu vastoinkäymisistä ja puurtaa itsensä tuomari-titteliä myöten itselliseksi asianajajaksi ja sen lisäksi liikenaiseksi. 

Romaanissa kuvataan aika elävästi ajan lakimieskäytäntöjä, ja muutamien oikeusjuttujen esittely tuo siihen havainnollisuutta. Agneksen perhesuhteet, ystäväsuhde ja mutkaton yhteiselo alaistensa kanssa valottaa päähenkilöä. Myös mahdollinen romanssinpoikanen näyttää, kuka Agnes on: vaivalla hankittu työura värittää kaikkea. 

Koskettavimmillaan romaani on yksinäisyyden tuntojen kuvauksessa. Muuten sujuva kerronta jää aika lailla pintaan. Niin usein biofiktiossa käy, kun faktat painavat mutta romaanimaisuutta on kuitenkin pidettävä yllä. Kiinnostava ajankuva ja naiskuva Agneksesta kuitenkin kehkeytyy.

•

Marja Toivio: Agnes – Ensimmäinen naisjuristi, Atrain & Nord 2024, 320 sivua. Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.

•••

P. S. Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä!

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat: ,

21 heinäkuun, 2024 · 6:00 am

Päivi Laitinen: Naisvakoojat

Päivi Laitinen on poiminut tietokirjaan Naisvakoojat (Tammi 2024) kymmenkunta naisvakoojaa, jotka ovat vaikuttaneet sotien kulkuun. Suuri osa heistä koki vakaumuksensa ja työnsä vuoksi karun kohtalon, mutta sitä ennen he saavuttivat hankkeissaan onnistumisia. Osa eli salaisuuksineen ja kokemuksineen luonnolliseen kuolemaansa asti. Laitisen sanoja lyhentäen: menestyneimmät vakoojat ovat silti ilmeisesti olleet ne, joista emme tiedä mitään.

Kirja valikoitui naistenviikkoon, koska halusin viikolle erilaisia kirjoja hömpästä suosikkikirjailijani romaaniin, uusiin romaanituttavuuksiin ja biofiktioihin. Myös tiedolle oli tilaus.

Laitisen tietokirjatyyli on kerrassaan sutjakkaa kuunneltavaa eli sopii luureihin. Kirjoittaja onnistuu myös siinä, että spekuloidessaan pidän häntä uskottavana. Nautin välillä lennokkaaksi äityvästä kielestä, linjakkaista vertauksista ja metaforista. Kirja on samalla viihdyttävä, henkilöhistoriointiin sopivaa ja maailmanpolitiikkaa ruotivaa. Punainen lanka on se, miten naiset toimivat miehisessä vakoilukulttuurissa.

*

Kirjan naisvakoojien habituksella on ollut merkitystä. Luonnollisesti kirjassa on Mata Harin tapaus: humputteleva sarjaviettelijä muina puuhineen vakoili sinne ja tänne. Kaunottarien osuus vakoilijoissa osoittaa, miten eroottisesti sytyttävät naiset veivät miehiä kuin pässejä narussa. Toisaalta vakoilijoissa on ollut tanttoja, joita kukaan ei olisi uskonut tiedonkerääjiksi ja -välittäjiksi. Lisäksi genderblenderöinti oli keino jo Amerikan sisällissodassa, jossa taisteli miehiksi pukeutuneita naisia.

Kirjan kattaus ajallisesti lähtee Amerikan sisällissodan naisvakoojista, tarkastelee ensimmäisen maailmansodan melskettä, painottuu toisen maailmansodan vakoilutoimintaan eri rintamalinjoilla ja päättyy 2000-luvulle. Minun mieleeni jäivät eritoten eläväinen Nancy Wake ja traaginen lasikattosärkijä Elizabeth van Lew.

*

Kuuntelin kirjaa neuloosin vallassa maaseudun rauhan pihakeinussa, jolloin  kesälämpö helli. Kontrasti kirjan naisten kokemuksiin korostui kuuntelutuokioissani. Mietin, miten pasifistishenkisenä suhtaudun aatteen naisiin. On minulla poliittiset kallistumiseni sen suhteen, mikä on minusta oikein tai kenen ”puolella” olen ollut missäkin sodissa. Kirjassa on vakoojia, joiden vakaumuksen kyseenalaistan. Siispä: miten se vaikuttaa siihen, miten suhtaudun naisten vakoojapuuhiin?

Kummallisesti väistin sympatiseeraamiseni ja antipatiani – seurasin vain naisten konsteja. Kaikkien kohdalla ajattelin, että jokakesäisten James Bond -uusintojen sijasta voisi tv tarjota kiehtovia sarjoja eri aikojen naisvakoojista, joiden todellisuus on ollut tarua ihmeellisempää.

*

Päivi Laitinen: Naisvakoojat. Seikkailijoita, viettelijöitä ja isänmaanystäviä, Tammi 2024, 11 tuntia 52 minuuttia, lukijana Karoliina Kudjoi. Kuuntelin BookBeatissa.

•

P. S. Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä!

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Naistenviikko, Tietokirja

Avainsanat:

20 heinäkuun, 2024 · 6:22 am

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken

Olen hyvin tietoinen, että nyt vietetään kirjasomen naistenviikkoa. Silti postaan romaanista Mies joka näki kaiken (S&S 2024). Perustelen valintani sillä, että romaanin on kirjoittanut ihailemani Deborah Levy. Häneltä on suomennettu omaelämäkerrallinen trilogia ja pari romaania. Niiden kuvaustapa ja tunnelma ovat minut vanginneet.

Viime kesän kirjakohokohtia oli Levyn Kuumaa maitoa, toden totta naistenviikolle naksahtava tytär-äiti-kirja. Sen perään onkin kiinnostavaa lukea romaani, jossa pääosassa on mies. Ja se oli kiinnostava myös siksi, että juuri sitä ennen luin keski-ikäisten naisten perhesuhteista kirjoittaneen Nina Lykken romaanin Emme ole täällä pitämässä hauskaa, jossa yllättäen olikin päähenkilönä keski-ikäinen mies.

•

Onko kirjallisuudessa väliä sukupuolella? On ja ei. Kaunokirjallisuus rakentaa maailmoja, näkökulmia ja mielikuvia. Kokonaisuus muodostuu kirjailijan ja lukijan kyvystä kuvitella. Romaani voi tarkastella ensisijaisesti sukupuolirooleja tai sukupuolisuutta kaikista näkökulmista riippumatta kirjailijan sukupuolesta. Sen osoittaa esimerkiksi tämä Levyn romaani.

Voi myös kysyä, onko kirjailijan ja lukijan edellytys eläytyä kuvattuihin henkilöihin. Kyllä siitä on hyötyä henkilövetoisissa romaaneissa – toki on myös toisenlaisia romaaneita, joissa kieli ja rakenne voittavat. Minua miellyttävät sekä-että kirjat: henkilö kiinnittää tarinaan, kieli rakentaa maailmaa ja rakenne ryydittää. Levyn romaaneissa henkilöt ovat ristiriitaisia, mikä tekee hänen kirjoistaan kiehtovia. 

•

Mies joka näki kaiken jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa itäsaksalaista sosialismia tutkiva 28-vuotias Saul matkustaa Itä-Berliiniin vuonna 1988. Toisessa osassa vuonna 2016 Saul potee sairaalassa verenmyrkytystä, ja silloin Saulin mieli harhailee ajasta, paikasta ja henkilöstä toiseen. Jotkut henkilöt tosiasiassa käyvät hänen vuoteensa vieressä – kaikista ei voi olla varma.

Saulissa kiehtoo ja kismittää sietämättömät puolensa: sisäänpäinkääntyneisyys, joka näyttäytyy itsekkyytenä. Romaaniin upottuu motiiveja ilmentää sitä, esimerkiksi ananaspurkki. Yksi romaanin oivalluksista on se, miten sama asia merkitsee eri asioita eri henkilöille. 

Saulin ja romaanin muiden henkilöiden persoonaa ja toimintaa olisi houkutteleva ruotia lukupiirissä, sillä lukijalle heitetään tekstissä vihjeitä ja arvoituksia ratkottaviksi. Se rakentaa antoisan romaanikerronnan perustaa.

•

Romaanissa aika kytkeytyy vuosilukuihin ja ikään, mutta osoittaa liu’untavoimansa. Esimerkiksi Saul berliiniläismökillä isänsä tuhkaa tulitikkuaskissa kokee seuraavaa:

”Minusta tuntui, että olin vereslihalla aivan kuin jaguaari olisi juuri repinyt sisälmykseni ulos. DDR:ään puhalsi tuulenvire, ja tiesin, että se tuli Yhdysvalloista. Toisesta ajasta. Se tuoksui suolaiselta merilevältä ja simpukoilta. Ja villalta. Lapsen neulotulta peitolta. Tuolin selkänojalle viikatulta. Ajankohdat ja paikat olivat aivan sekaisin. Nyt. Silloin. Siellä. Täällä.”

Epäuskoisille itäberliiniläisille Saul ennustelee muurin tulevaa murtumista. Toisaalta Saul on ajassa – tai jäljessä sitä. Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun Saulin jättävä tyttöystävä Jennifer ottaa Saulista Beatles-imitaatiokuvan Abbey Roadilla. Kuva on tosin tarkoitettu tuliaisiksi Berliiniin.

•

Romaanin ihmissuhteet poukkoilevat. Ne ovat pullollaan varautuneisuutta, virettä ja hetken läheisyyttä. Romaanin mittaan ja lopuksi päädyn kuitenkin siihen, että joka kohtaamisella on merkityksensä ja jälkensä. Sekä-että-asetelma kantaa kokonaisuutta, myös Saulin sukupuolisuutta. Oleellisinta on uskallus: mitä pystyy, haluaa ja voi antaa muille, tulla läheiseksi:

”Oli totta, että olin loukannut siipeni. Oli totta, etten ymmärtänyt alkuunkaan, miten kestäisin elämän, kaiken siihen sisältyvän. Vastuun. Rakkauden. Kuoleman. Seksin. Yksinäisyyden. Historian.”

Siinä sitä oli – Levyn romaani käsittelee kaikkea sitaatissa mainittua omaleimaisin tavoin. Se kestää lukukerran ja -tavan jos toisenkin.

P.S. Sari Karhulahdelle, taitavalle kääntäjälle, myöhästyneet nimipäiväonnittelut – nimipäivä oli eilen!

*

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken, suomentanut Sari Karhulahti, S&S 2024. Sain kirjan kustantajalta.

•

P. S. 2. Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä!

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

19 heinäkuun, 2024 · 6:02 am

Salla Leponiemi: Firenzeläiset elämät

Onnittelut Sallat, Sallit, Sarat, Saarat ja Sarit! Nimipäivänaisista valikoitui naistenviikkopostaukseen Salla Leponiemen kirja Firenzeläiset elämät. Se viehättää historiasta, kulttuurista ja elämäntavoista kiinnostuneita. Näin uskallan luvata oman kokemukseni mukaan.

•

Aloitan sitaatilla kirjan loppupuolelta. Tämä mielestäni kiteyttää Leponiemen kirjan yhtä puolta:

”Firenzen vanhan kaupunginmuurin vierustalla tunsin ja tajusin yhtäkkiä käveleväni vuosisataisten sielujen virrassa. Eri aikakausina eläneet firenzeläiset kulkivat rinnallani tai tulivat minua vastaan. Vain hetki, ja he olivat kadonneet.

Olin tässä, oikeassa hetkessä ja oikeassa paikassa, siinä missä minun pitikin olla. Mutta tunsin olevani osa sitä pitkää virtaa, joka kuljettaa ihmisen perusolemusta sukupolvelta toiselle.”

Laulaja ja taidehistorioitsija Salla Leponiemi onnistuu yhdistämään sujuvasti omaa firenzeläisyyttä monisatavuotiseen kulttuurikaupunkihistoriaan. Viime vuosina henkilökohtaisen ja tiedon yhdistäminen on tullut suosituksi (muun muassa Mia Kankimäen kirjat), ja sehän sopii, kun ainekset natsaavat. Leponiemellä natsaa.

Kirjoittaja nappaa anekdootteja Firenzen historian henkilöistä, hallitsijoista, taiteilijoista ja elämäntavasta ennen ja nyt. Ne viihdyttävät ja välittävät sisäistettyä tietoa. Kirja ei ole knoppikokoelma vaan tarinat kaupungista ja kaupunkilaisista saavat ympärilleen toimivan kontekstin.

Kirjan toinen puoli on kirjoittajan oma tarina firenzeläisyymisestään – siitä kirjan alaotsikko: Kuinka löysin kotini suurten persoonallisuuksien kaupungista. Asuntojen ostojen kommervenkit ja italialainen mentaliteetti huvittavat, ehkä hieman vahvistavat stereotypioitakin. Leponiemi kirjoittaa viihdyttävästi ja kääntää varmasti häntä vaivanneet asiat humoristiseen valoon, kun tapahtumat ovat jo ehtineet hieman sulaa. Aitoa tragiikkaakin kirjaan mahtuu koiraystävän kohtalon tiimoilta, mutta sitä ennen lemmikistä suodattuu suurta iloa. Tunteet siis välittyvät kirjassa luontevasti.

•

Tänä kesänä en matkaile kuin kodin ja vapaa-ajan asumukseni väliä. Siksi kesän alussa lukemani Firenzeläiset elämät palautti mieleeni vuosientakaisen matkani joulukuussa 2018 hienoon taidekaupunkiin, ja kirjan myötä sain taas siellä oleilla mielikuvissani. Kirjojen voima!

•

Salla Leponiemi: Firenzeläiset elämät. Kuinka löysin kotini suurten persoonallisuuksien kaupungista, Gummerus 2024, 216 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

•

P. S. Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä!

3 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Esseet, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Tietokirja

Avainsanat:

18 heinäkuun, 2024 · 6:54 am

Lina Wolff: Rakastajat

On ilo käynnistää Naistenviikko 2024 osaltani romaaniin, joka on ollut yksi kesäni huippulukukokemuksista. Monitasoinen romaani sopii naistenviikon teemaan esimerkiksi niin, miten kertojat vaihtuvat ja samalla kielellinen ilmaisu vaihtuu: johtuuko se sukupuolesta, kertojasta vai mistä? Se ei ole ainoa asia, jota romaani pistää pohtimaan.

Lina Wolffin romaanin Rakastajat (Otava 2024) on nimetty ruotsiksi De polygotta älskarna. Mikähän on mahtanut vaikuttaa siihen, että suomeksi ”polygotta” on jäänyt pois? Sana tarkoittaa monia kieliä osaavaa. No, kieltämättä monikieliset rakastajat kalskahtaisi kankealta. Siispä Rakastajat:

”Me olemme vain rakastajia ja rakastajattaria, niin sanon joskus itselleni, me vain haaveilemme ymmärretyksi tulemisesta. Silti meillä on voima, valta ja myös halu tuhota toistemme elämä. Sanojeni banaalius puistattaa minua.”

Ehei, ei ole banaali romaani. On erittäin hyvä.

•

Romaanin teho perustuu eri kertojien näkökulmiin sekä kerrontaan, jossa aikatasot liukuvat menneen ja tapahtuma-ajan välillä. Rakastajat alkaa siitä, kun skånelaisnainen alkaa etsiä 36-vuotiaana netissä seuraa ja päätyy ylimielisen kirjallisuuskriitikon rakastajaksi Tukholmaan. Muita kertojia ovat ruotsalaiskirjailija (polygotti) Max Lamas ja italialainen Lucrezia Orsi. Romaanin osia yhdistää Max ja myös hänen käsikirjoituksensa ”Polyglottirakastaja”. 

Romaanista rönsyää rutkasti tasoja, ja ne limittyvät ja lomittuvat pitkään lukemisen jälkeen. Kirja kestää monta lukukertaa ja avutuu eri tavoin. Yksi taso on aika ja muistot. Romaanin kirjailija, Max, tuo siihen kirjan tunnelmaa selittävän puolen: voiko muistelu olla muuta kuin nostalgista?

”Elämässä on solmukohtia, tapahtumia, jotka lopullisesti ja peruuttamattomasti muuttavat meitä. Nuo tapahtumat käynnistyvät muiden ihmisten vaikutuksesta, ja kyseiset ihmiset voivat näyttää perifeerisiltä, epäselviltä hahmoilta valokuvan taustalla, kunnes eräänä päivänä huomaa, että he ovatkin koko ajan olleet keskeisiä. Ihminen ei yleensä tiedosta tiettyjen hetkien valtavaa merkitystä silloin, kun elää nuo hetket, ei tiedosta, kuinka ne tornien lailla kohoavat korkeuksiin ja heittävät varjonsa muiden hetkien ylle. Monet seikat on mahdollista huomata vasta jälkeenpäin.”

•

Edelliseen sitaattiin viitaten romaani tutkii kertojahenkilöiden elämän solmukohtia. Lukuisista kiinnostavista yksityiskohdista minussa ehkä jää eniten jylläämään aloitusosan skånelaisnainen ja teinirakkaus Johnnyyn. Fyysinen suhde kulminoituu siihen, että Johnny vei tyttöystävänsä tappelukerhoon ja kertojasta kehkeytyi taitava hakkaaja. Johnnyn kiinnostus lopahtaa nopeasti, kun kertojan pulskistuu. Kertojan kiinnostus näyttää sen sijaan jatkuvan pitkälle aikuisuuteen. Siihen – ja karuun kerrontaan peilaten – naisen ja kirjallisuuskriitikon yhteiselo tuntuu vähintään kummalliselta. Näin naistenviikolla romaanin tämän kertojanaisen kuvailutapa, sen luoma tunnelma – sähkö ja samalla tietynlainen virrattomuus – jäävät kytemään.

Rakastajat nautinnollisesti sotkee kirjan joka osassa kultivoituneisuutta fyysiseen ja ei-älylliseen. Jännite kummastuttaa ja hämmästyttää – luo ennen lukematonta. Moni suhde jakautuu käytännöllisen, ei-kirjallisen ja läpikotaisin kirjallisen ääripäihin. Esimerkiksi Michel Houllebecqin tuotannon tunteminen voisi olla tämän kirjan tulkintaa syventävää, mutta nyt olen vain Googlen tietojen varassa. Moni muukin kirjailija mainitaan.

Aistit ja fyysisyys kuuluvat romaaniin. Luonnollisesti fyysinen puoli tulee esille rakastajasuhteissa, mutta niin yksioikoiseksi ei tämä ulottuvuus jää. Ei sekään jää pinnalliseksi, että kirjassa mainitaan henkilöiden fyysiset ominaisuudet lihavuudesta ei-niin-viehättävään ulkomuotoon vaan romaani pakottaa katsomaan ulkoista, sisäistä ja niiden yhteyksiä. Näköaisti korostuu kirjassa ulottuen myös sokeuteen.

Yhtenä teeman voi pitää sosiaalista statusta. Monia muita teemoja tunkee mieleeni, myös kosto. Mutta mitä henkilöt kostavat ja miksi? Minä jään vielä pitkään pähkäilemään monikielisyyden merkitystä. Siispä suosittelen Rakastajat-romaania kesälukemistoon ja lukupiireihin. 

•

Lina Wolff: Rakastajat, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Otava 2024, 176 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

•

P. S. Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä!

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Avainsanat:

6 heinäkuun, 2024 · 5:51 am

Carlos Lievonen: Vain heteitä & runon ja suven päivä

Eino Leinon päivänä kesä on kukkeimmillaan ja siitä voi nauttia kaikin aistein. Sopivasti valitsin päivään aistillisen runokokoelman, Carlos Lievosen Vain heteitä (Otava 2024). Leino helkytteli runsain luontokuvin, ja samaa voi sanoa Lievosen esikoiskokoelmasta.

Vain heteitä on runokieleltään jopa ylenpalttinen. Kolmiosaista kokoelmaa suosittelen lukemaan osa kerrallaan, annostelemaan herkutellen. Runot huokuvat ja huokailevat. Runojen rakkaus hehkuu heteiden keskeisenä, joten kokoelma solahtaa sateenkaarikirjallisuuteen. 

Luin kokoelmaa ja kirjoitin siitä pride-viikolla. Toivottavasti en jyrää runojen homoeroottista voimaa toteamalla, että rakkaus on rakkautta, iho ihoa, halu halua suuntautumisesta riippumatta. Niin koin runot. Kenties myös jopa kadehdin runojen tunteen voimaa, jota puhuja vyörytti rakkaudestaan – tai ehkä sain siitä osani – sivusta, sivuilta.

•

Lievosen runokieli rönsyää vastustamattomana, sillä se hyökkää kaikkea niukkuutta ja hillittyä vastaan. Rokokoorunoutta nykymaailmaan! Itse olen kaikkein yksinkertaisimman runokielen käyttäjä, mutta nautin, että runoa voi olla monenlaista – tällaista lievoslaisen kaihtelemattoman korkealentoista myös. Luontometaforat luovat tunnelmaa, ylevä (osin vanhahtava) sanajärjestys (ja välillä sanamuodotkin) tuntuvat nikkaavan silmää sille, että tällainen ylhäinen korkeakirjallisuus tietoisesti huutaa näkyviin homosuhdetta, jota aiemmin yhteiskunnallisesti ja lainsäädännöllisesti pidettiin alhaisena.

Vain heteitä vaikuttaa aika- ja kulttuuritietoiselta. Hyvässä ja kenties pahassa – paha on suhteellista: minä en innostu harvinaisten vierasperäisten sanojen viskomisesta sinne tänne runoa.

Omaperäisyys nousee esimerkiksi siitä, miten runoilija uudentaa vanhoja, kuluneita metaforia ja sanoja. Esimerkiksi tämä otos runokokonaisuudesta muokkautuu oivallisesti: 

”Jossakin, mahdollisimman kaukana täältä, 

neula kalahtaa pienelle lattialle

ja kameli etsii heinäsuovasta

jotakin kuin itseään.”

Ja tämä pätkäisy:

”Tuuli yltyy, kun astut sisään.

Tunnen nousuveren suonissani

ja samassa kaikki kedon perhoset katoavat vatsaani.”

Ja vielä katkelma:

”Kohtaamisessa on kaikua.

Vedetään henkeviä, ilmauksia ihojen välistä.

Silmäys silmäyksestä,

Hammas hampaan likeisyydestä.”

Bongailen kirjasta lisäksi värssyjä, joiden merkityksen arvailussa menee tovi, eivätkä ne siltikään aukea. Sanomisen tapa sen sijaan viehättää.

Koen kokoelman kahden ensimmäisen osan linjakkaaksi tunteen palon eri puolien kielikuvittamiseksi ja rakastetun puhutteluksi. Kolmanteen osaan en oikein saa otetta, aistin kyllä runojen ilmaisemaa uhkaa ja pelkoa, lisäksi kirjan alkuosien värikylläisyys harmaantuu. Muodonkin puolesta runot muuttuvat sirpaleisimmiksi.

*

Suosittelen kirjaa pihakeinuun, luonnon helmaan, runon ja suven päivään. Lisäksi voi viettää tovin jos toisenkin ihailemassa kirjan kaunista kantta.

•

Carlos Lievonen: Vain heteitä, Otava 2024. Ostin kirjan.

Osallistun postauksella Ankin kirjablogin runon ja suven päivän haasteeseen.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Runot

Avainsanat:

16 kesäkuun, 2024 · 6:15 am

Benjamin Stevenson: Jokainen perheestäni on tappanut jonkun

Benjamin Stevensonin romaania Jokainen perheestäni on tappanut jonkun (Aula & Co. 2024) kuvaillaan takakannessa erilaiseksi, kummalliseksi ja hauskaksi murhamysteeriksi. Pitää paikkansa.

Stevenson toimii koomikkona, joten hän hallitsee sutkautukset, rytmin ja nopeat siirtymät koomisiin kuvauksiin ja huomioihin. Yksi tyylikeinoista on lukijan puhuttelu, mikä pyrkii rikkomaan fiktiota. No, se ei minuun tehoa. 

Minut pitää mutkikkaan juonen käänteissä mukana se, miten ”eikä yksikään selvinnyt” -klassikkotyyli varioituu. Gunninghamin perhekunta kokoontuu Australian korkeimpaan paikkaan, lumimyrskyiseen hiihtokeskukseen. Tuiskun eristäminä porukka on keskellä tilannetta, jossa löytyy tuntematon ruumis. Ja sen perään alkaa läheneminen muita murhia, rötöksiä ja salaisuuksia.

•

Vitsi on jo siinä, että rikoksistaan tunnetun suvun vesa ja romaanin minäkertoja on nimeltään Ernest. Isä on ollut tunnettu kriminaali ja veli-Michael vapautuu juuri vankilasta. Jälkimmäistä tapausta perhe on tullut juhlistamaan yhdessä, vaikka Ernestin kertomana näyttäytyy etenkin perheenjäsenten eriytyminen toisistaan. Ernest itse on leimattu luopioksi, jonka vuoksi Michael joutui vankilaan. Äiti syrjii Ernestiä, suosii Michaelia ja kaipaa lapsena kuollutta Jeremyä.

Romaanissa pyörii sukua, hotelliväkeä ja erikoinen etsivänplanttu. Henkilöt on tyypitelty komiikan ehdoilla, ja jokaisella on salaisuutensa (ja perheenjäsenellä kuolemantuottamuksensa). Romaanissa käänteet seuraavat toisiaan, Ernest niitä kommentoi ja vie lukijan Agatha Christieltä tuttuun loppuhuipennukseen, jossa hän yhteen kootulle perheelle paljastaa asiat. Tyylitietoista.

Ruumiita tulee minun makuuni liikaa, ja mutkikkuuttakin piisaa. Tiivistämisen varaa olisi. Koko touhu on tavallaan parodia, sillä Ernest on menestymätön kirjoittamisoppaiden kirjoittaja. Liukkaasti kirjoitettu (ja käännetty) romaani on silkkaa viihdettä, jota ryydittää totuuden siemen perheen tärkeydestä. Kesäloman hellepäivien riippukeinuhupiin uskon Stevensonin tuiskuisen kirjan sopivan oikein hyvin.

•

Benjamin Stevenson: Jokainen perheestäni on tappanut jonkun. Romaani, suomentanut Kaisa Haatanen, Aula & Co. 2024, 432 s. Sain kirjan kustantajalta.

Tähän päätän satoisan dekkariviikon, jota on ylläpitänyt Kirsin kirjanurkka. Dekkariseura on ollut yhteistyökumappani:

Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.

Muut juttuni dekkariviikolla 2024

Kaisu Tuokko: Yksin

Donna Leon: Hyvän nimissä

Shari Lapena: Valheiden verkko

Marja Aarnipuro: Kuolema catwalkilla

C. L. Miller: Antiikin metsästäjän murhaopas

Ragnar Jónasson: Repeämä

Guillame Musso: Kirjailijoiden salattu elämä

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

14 kesäkuun, 2024 · 6:30 am

Neljä jännäriä: Aarnipuron, Millerin, Jónassonin ja Musson uutuudet

Tiivistän neljän tämän kevään dekkarin esittelyt dekkariviikkojuttuun (viikkoa vie eteenpäin Kirsin kirjanurkka). Viihteelliset jännärit toimivat todellisuuspakona. Minun luettavakseni ne osuivat maalis-huhtikuun sairauslomalla: lepuutin leikattua jalkaa ja kävin kirjojen muissa maailmoissa.

Marja Aarnipuro: Kuolema catwalkilla

Tutustuin Kaarina Riikoseen Marja Aarnipuron sarjan kuudennessa osassa. Seitsemäs sarjan kirja Kuolema catwalkilla (CrimeTime 2024) vie helsinkiläiskerman kuohuihin. Raharikkaiden hyväntekeväisyysnäytöksessä tapahtuu kaksi myrkytystä, josta toinen johtaa kuolemaan. Kuollut on ex-balettitanssija, joka vaikuttaa nykyisin taidegalleristina. Tilaisuudessa on juorutoimittaja Riikonen kuvaajineen, joten hän on heti tapahtumien ytimessä.

Sarjan tyyliin Kaarina Riikonen pöyhii kilpaa poliisin kanssa kuolemantapauksen taustoja ja etsii syyllistä. Apuna on kollega lehtitalosta. Riikosen ihailema luottopoliisi on pelistä pois: kirja palauttaa mieliin korona-ajan alun ja siihen liittyvät pelot, sillä taudista ei tiedetty paljoakaan. Minullekin jää huoli, miten Kaarinan salainen ihastus selviää covid-tartunnasta. Muuten kirja on sujuvaa viihdekerrontaa.

Marja Aarnipuro: Kuolema catwalkilla. Kaarina Riikonen ratkaisee 7. Crime Time 2024, sivua. Luin BookBeatissa.

C. L. Miller: Antiikin metsästäjän murhaopas

Minulle tulee mieleen Millerin dekkarin miljööstä Neiti Marplen kotikylä ja Midsomerin murhien pikkukaupungit. Eli brittiläinen cottagegardeneiden kukoistus, ihmisten pintakohteliaisuus, tuttavuudet, juorut ja rauhaiselo hönkivät taustalla. Taustalla on muutakin: menneisyyden möröt ja ajankohtaiset murhat.

Kyseessä on välipalaviihdytys, jossa viihdyin lukemisen ajan. Sen jälkeen kirja ei ole viipynyt mielessäni, mutta tämä ei ole moite. Kokonaisuus on moitteettoman lajityypillinen cosy.

Päähenkilö Freyan avioliitto ja itsetunto on kuralla. Hän saapuu tätinsä luo. Paikka on tuttu nuoruudesta, jolloin hän eli tädin hoteissa ja antiikkiasiantuntija Arthurin huomassa. Freyan välirikko Arthuriin varjostaa nykytilannetta, jossa mies on murhattu. Eksentrinen täti ja Freya joutuvat osallisiksi murhan setvintään – ja vaaraan. Sujuvasti juonen kuljetus etenee.

C.H L. Miller: Antiikin metsästäjän murhaopas, Osa 1, suomentanut Antti Autio, Otava 2024, 249 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Ragnar Jónasson: Repeämä

En ollut varma ensimmäisen Ari Thor -sarjan kirjan luettuani, luenko lisää. Mutta jo kolmas osa on luettuna, enkä sitä sen turhempana pidä kuin muutenkaan dekkareiden lukemista. Välipala, ei hassumpi.

Toistan surutta itseäni: Islanti kiehtoo, vaikka kerronta töksähtelee lievästi mutta on jotenkin sujuvampaa osa osalta. Ari itse vaikuttaa yhä melko jähmeältä persoonalta, koska hänelle tärkeä suhde on käännekohdassa – taas.

Tässäkin sarjassa seurataan rinnan poliisin ja toimittajan touhuja ja kummankin löydökset vievät juonta eteenpäin. Repeämää värittää murhien lisäksi luonnonolot ja koronankaltainen tuntematon tappava tauti. Henkilövetoisuus selittää kiinnostukseni: pää- ja sivuhenkilöitä menneisyys seuraa nykyisyyteen.

Ragnar Jónasson: Repeämä, Osa 3: Ari Thor, suomentanut Antti Saarilahti, Tammi 2024, 186 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Gillaume Musso: Kirjailijoiden salattu elämä

Kimalteleva Välimeri, sen sylissä kiehtova Beaumontin saari, idyllinen kolkka, jossa vielä sinnittelee omaehtoinen kirjakauppa. Sinne on viihdyttävä matkata Gillaume Musson dekkarissa Kirjailijoiden salattu elämä (Siltala 2024).

Nuori kertojamies saa pestin pitää huolta kirjakaupasta. Samalla hän saa mahdollisuuden tutustua saarelle erakoituneeseen entiseen menestyskirjailijaan Nathan Fawlesiin, joka murjottaa luksustalossaan. Sitten saarelta löytyy ruumis, ja sitä ryhtyy selvittämään toimittaja Mathilde Monney. Hän myös tutustuu mahtikirjailijaan.

Kirjallisuus – no, ei ihan keskiössä se ole, mutta tarinankulussa mukana. Kyllä trillerijuoni pääosan ottaa. Osin se vetää hyvin, mutta sanoisinko tässäkin: lajityypillisesti. En innostunut uutukaisesta niin kuin ensimmäisestä sarjan osasta Tyttö ja yö, sillä uutuussuomennos alkoi tuntua kovin laskelmoidulta. En päässyt henkilöiden ytimiin.

Gillaume Musso: Kirjailijoiden salattu elämä, osa 2: Kirjailijatrilogia, suom. Anna Nurminen, Siltala 2024, 158 sivua. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Avainsanat: , , ,