Päivi Laitinen on poiminut tietokirjaan Naisvakoojat (Tammi 2024) kymmenkunta naisvakoojaa, jotka ovat vaikuttaneet sotien kulkuun. Suuri osa heistä koki vakaumuksensa ja työnsä vuoksi karun kohtalon, mutta sitä ennen he saavuttivat hankkeissaan onnistumisia. Osa eli salaisuuksineen ja kokemuksineen luonnolliseen kuolemaansa asti. Laitisen sanoja lyhentäen: menestyneimmät vakoojat ovat silti ilmeisesti olleet ne, joista emme tiedä mitään.
Kirja valikoitui naistenviikkoon, koska halusin viikolle erilaisia kirjoja hömpästä suosikkikirjailijani romaaniin, uusiin romaanituttavuuksiin ja biofiktioihin. Myös tiedolle oli tilaus.
Laitisen tietokirjatyyli on kerrassaan sutjakkaa kuunneltavaa eli sopii luureihin. Kirjoittaja onnistuu myös siinä, että spekuloidessaan pidän häntä uskottavana. Nautin välillä lennokkaaksi äityvästä kielestä, linjakkaista vertauksista ja metaforista. Kirja on samalla viihdyttävä, henkilöhistoriointiin sopivaa ja maailmanpolitiikkaa ruotivaa. Punainen lanka on se, miten naiset toimivat miehisessä vakoilukulttuurissa.
*
Kirjan naisvakoojien habituksella on ollut merkitystä. Luonnollisesti kirjassa on Mata Harin tapaus: humputteleva sarjaviettelijä muina puuhineen vakoili sinne ja tänne. Kaunottarien osuus vakoilijoissa osoittaa, miten eroottisesti sytyttävät naiset veivät miehiä kuin pässejä narussa. Toisaalta vakoilijoissa on ollut tanttoja, joita kukaan ei olisi uskonut tiedonkerääjiksi ja -välittäjiksi. Lisäksi genderblenderöinti oli keino jo Amerikan sisällissodassa, jossa taisteli miehiksi pukeutuneita naisia.
Kirjan kattaus ajallisesti lähtee Amerikan sisällissodan naisvakoojista, tarkastelee ensimmäisen maailmansodan melskettä, painottuu toisen maailmansodan vakoilutoimintaan eri rintamalinjoilla ja päättyy 2000-luvulle. Minun mieleeni jäivät eritoten eläväinen Nancy Wake ja traaginen lasikattosärkijä Elizabeth van Lew.
*
Kuuntelin kirjaa neuloosin vallassa maaseudun rauhan pihakeinussa, jolloin kesälämpö helli. Kontrasti kirjan naisten kokemuksiin korostui kuuntelutuokioissani. Mietin, miten pasifistishenkisenä suhtaudun aatteen naisiin. On minulla poliittiset kallistumiseni sen suhteen, mikä on minusta oikein tai kenen ”puolella” olen ollut missäkin sodissa. Kirjassa on vakoojia, joiden vakaumuksen kyseenalaistan. Siispä: miten se vaikuttaa siihen, miten suhtaudun naisten vakoojapuuhiin?
Kummallisesti väistin sympatiseeraamiseni ja antipatiani – seurasin vain naisten konsteja. Kaikkien kohdalla ajattelin, että jokakesäisten James Bond -uusintojen sijasta voisi tv tarjota kiehtovia sarjoja eri aikojen naisvakoojista, joiden todellisuus on ollut tarua ihmeellisempää.
*
Päivi Laitinen: Naisvakoojat. Seikkailijoita, viettelijöitä ja isänmaanystäviä, Tammi 2024, 11 tuntia 52 minuuttia, lukijana Karoliina Kudjoi. Kuuntelin BookBeatissa.
Olen hyvin tietoinen, että nyt vietetään kirjasomen naistenviikkoa. Silti postaan romaanista Mies joka näki kaiken (S&S 2024). Perustelen valintani sillä, että romaanin on kirjoittanut ihailemani Deborah Levy. Häneltä on suomennettu omaelämäkerrallinen trilogia ja pari romaania. Niiden kuvaustapa ja tunnelma ovat minut vanginneet.
Viime kesän kirjakohokohtia oli Levyn Kuumaa maitoa, toden totta naistenviikolle naksahtava tytär-äiti-kirja. Sen perään onkin kiinnostavaa lukea romaani, jossa pääosassa on mies. Ja se oli kiinnostava myös siksi, että juuri sitä ennen luin keski-ikäisten naisten perhesuhteista kirjoittaneen Nina Lykken romaanin Emme ole täällä pitämässä hauskaa, jossa yllättäen olikin päähenkilönä keski-ikäinen mies.
•
Onko kirjallisuudessa väliä sukupuolella? On ja ei. Kaunokirjallisuus rakentaa maailmoja, näkökulmia ja mielikuvia. Kokonaisuus muodostuu kirjailijan ja lukijan kyvystä kuvitella. Romaani voi tarkastella ensisijaisesti sukupuolirooleja tai sukupuolisuutta kaikista näkökulmista riippumatta kirjailijan sukupuolesta. Sen osoittaa esimerkiksi tämä Levyn romaani.
Voi myös kysyä, onko kirjailijan ja lukijan edellytys eläytyä kuvattuihin henkilöihin. Kyllä siitä on hyötyä henkilövetoisissa romaaneissa – toki on myös toisenlaisia romaaneita, joissa kieli ja rakenne voittavat. Minua miellyttävät sekä-että kirjat: henkilö kiinnittää tarinaan, kieli rakentaa maailmaa ja rakenne ryydittää. Levyn romaaneissa henkilöt ovat ristiriitaisia, mikä tekee hänen kirjoistaan kiehtovia.
•
Mies joka näki kaiken jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa itäsaksalaista sosialismia tutkiva 28-vuotias Saul matkustaa Itä-Berliiniin vuonna 1988. Toisessa osassa vuonna 2016 Saul potee sairaalassa verenmyrkytystä, ja silloin Saulin mieli harhailee ajasta, paikasta ja henkilöstä toiseen. Jotkut henkilöt tosiasiassa käyvät hänen vuoteensa vieressä – kaikista ei voi olla varma.
Saulissa kiehtoo ja kismittää sietämättömät puolensa: sisäänpäinkääntyneisyys, joka näyttäytyy itsekkyytenä. Romaaniin upottuu motiiveja ilmentää sitä, esimerkiksi ananaspurkki. Yksi romaanin oivalluksista on se, miten sama asia merkitsee eri asioita eri henkilöille.
Saulin ja romaanin muiden henkilöiden persoonaa ja toimintaa olisi houkutteleva ruotia lukupiirissä, sillä lukijalle heitetään tekstissä vihjeitä ja arvoituksia ratkottaviksi. Se rakentaa antoisan romaanikerronnan perustaa.
•
Romaanissa aika kytkeytyy vuosilukuihin ja ikään, mutta osoittaa liu’untavoimansa. Esimerkiksi Saul berliiniläismökillä isänsä tuhkaa tulitikkuaskissa kokee seuraavaa:
”Minusta tuntui, että olin vereslihalla aivan kuin jaguaari olisi juuri repinyt sisälmykseni ulos. DDR:ään puhalsi tuulenvire, ja tiesin, että se tuli Yhdysvalloista. Toisesta ajasta. Se tuoksui suolaiselta merilevältä ja simpukoilta. Ja villalta. Lapsen neulotulta peitolta. Tuolin selkänojalle viikatulta. Ajankohdat ja paikat olivat aivan sekaisin. Nyt. Silloin. Siellä. Täällä.”
Epäuskoisille itäberliiniläisille Saul ennustelee muurin tulevaa murtumista. Toisaalta Saul on ajassa – tai jäljessä sitä. Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun Saulin jättävä tyttöystävä Jennifer ottaa Saulista Beatles-imitaatiokuvan Abbey Roadilla. Kuva on tosin tarkoitettu tuliaisiksi Berliiniin.
•
Romaanin ihmissuhteet poukkoilevat. Ne ovat pullollaan varautuneisuutta, virettä ja hetken läheisyyttä. Romaanin mittaan ja lopuksi päädyn kuitenkin siihen, että joka kohtaamisella on merkityksensä ja jälkensä. Sekä-että-asetelma kantaa kokonaisuutta, myös Saulin sukupuolisuutta. Oleellisinta on uskallus: mitä pystyy, haluaa ja voi antaa muille, tulla läheiseksi:
”Oli totta, että olin loukannut siipeni. Oli totta, etten ymmärtänyt alkuunkaan, miten kestäisin elämän, kaiken siihen sisältyvän. Vastuun. Rakkauden. Kuoleman. Seksin. Yksinäisyyden. Historian.”
Siinä sitä oli – Levyn romaani käsittelee kaikkea sitaatissa mainittua omaleimaisin tavoin. Se kestää lukukerran ja -tavan jos toisenkin.
P.S. Sari Karhulahdelle, taitavalle kääntäjälle, myöhästyneet nimipäiväonnittelut – nimipäivä oli eilen!
*
Deborah Levy: Mies joka näki kaiken, suomentanut Sari Karhulahti, S&S 2024. Sain kirjan kustantajalta.
Onnittelut Sallat, Sallit, Sarat, Saarat ja Sarit! Nimipäivänaisista valikoitui naistenviikkopostaukseenSalla Leponiemen kirja Firenzeläiset elämät. Se viehättää historiasta, kulttuurista ja elämäntavoista kiinnostuneita. Näin uskallan luvata oman kokemukseni mukaan.
•
Aloitan sitaatilla kirjan loppupuolelta. Tämä mielestäni kiteyttää Leponiemen kirjan yhtä puolta:
”Firenzen vanhan kaupunginmuurin vierustalla tunsin ja tajusin yhtäkkiä käveleväni vuosisataisten sielujen virrassa. Eri aikakausina eläneet firenzeläiset kulkivat rinnallani tai tulivat minua vastaan. Vain hetki, ja he olivat kadonneet.
Olin tässä, oikeassa hetkessä ja oikeassa paikassa, siinä missä minun pitikin olla. Mutta tunsin olevani osa sitä pitkää virtaa, joka kuljettaa ihmisen perusolemusta sukupolvelta toiselle.”
Laulaja ja taidehistorioitsija Salla Leponiemi onnistuu yhdistämään sujuvasti omaa firenzeläisyyttä monisatavuotiseen kulttuurikaupunkihistoriaan. Viime vuosina henkilökohtaisen ja tiedon yhdistäminen on tullut suosituksi (muun muassaMia Kankimäen kirjat), ja sehän sopii, kun ainekset natsaavat. Leponiemellä natsaa.
Kirjoittaja nappaa anekdootteja Firenzen historian henkilöistä, hallitsijoista, taiteilijoista ja elämäntavasta ennen ja nyt. Ne viihdyttävät ja välittävät sisäistettyä tietoa. Kirja ei ole knoppikokoelma vaan tarinat kaupungista ja kaupunkilaisista saavat ympärilleen toimivan kontekstin.
Kirjan toinen puoli on kirjoittajan oma tarina firenzeläisyymisestään – siitä kirjan alaotsikko: Kuinka löysin kotini suurten persoonallisuuksien kaupungista. Asuntojen ostojen kommervenkit ja italialainen mentaliteetti huvittavat, ehkä hieman vahvistavat stereotypioitakin. Leponiemi kirjoittaa viihdyttävästi ja kääntää varmasti häntä vaivanneet asiat humoristiseen valoon, kun tapahtumat ovat jo ehtineet hieman sulaa. Aitoa tragiikkaakin kirjaan mahtuu koiraystävän kohtalon tiimoilta, mutta sitä ennen lemmikistä suodattuu suurta iloa. Tunteet siis välittyvät kirjassa luontevasti.
•
Tänä kesänä en matkaile kuin kodin ja vapaa-ajan asumukseni väliä. Siksi kesän alussa lukemani Firenzeläiset elämät palautti mieleeni vuosientakaisen matkani joulukuussa 2018 hienoon taidekaupunkiin, ja kirjan myötä sain taas siellä oleilla mielikuvissani. Kirjojen voima!
•
Salla Leponiemi: Firenzeläiset elämät. Kuinka löysin kotini suurten persoonallisuuksien kaupungista, Gummerus 2024, 216 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
On ilo käynnistää Naistenviikko 2024 osaltani romaaniin, joka on ollut yksi kesäni huippulukukokemuksista. Monitasoinen romaani sopii naistenviikon teemaan esimerkiksi niin, miten kertojat vaihtuvat ja samalla kielellinen ilmaisu vaihtuu: johtuuko se sukupuolesta, kertojasta vai mistä? Se ei ole ainoa asia, jota romaani pistää pohtimaan.
Lina Wolffin romaanin Rakastajat (Otava 2024) on nimetty ruotsiksi De polygotta älskarna. Mikähän on mahtanut vaikuttaa siihen, että suomeksi ”polygotta” on jäänyt pois? Sana tarkoittaa monia kieliä osaavaa. No, kieltämättä monikieliset rakastajat kalskahtaisi kankealta. Siispä Rakastajat:
”Me olemme vain rakastajia ja rakastajattaria, niin sanon joskus itselleni, me vain haaveilemme ymmärretyksi tulemisesta. Silti meillä on voima, valta ja myös halu tuhota toistemme elämä. Sanojeni banaalius puistattaa minua.”
Ehei, ei ole banaali romaani. On erittäin hyvä.
•
Romaanin teho perustuu eri kertojien näkökulmiin sekä kerrontaan, jossa aikatasot liukuvat menneen ja tapahtuma-ajan välillä. Rakastajat alkaa siitä, kun skånelaisnainen alkaa etsiä 36-vuotiaana netissä seuraa ja päätyy ylimielisen kirjallisuuskriitikon rakastajaksi Tukholmaan. Muita kertojia ovat ruotsalaiskirjailija (polygotti) Max Lamas ja italialainen Lucrezia Orsi. Romaanin osia yhdistää Max ja myös hänen käsikirjoituksensa ”Polyglottirakastaja”.
Romaanista rönsyää rutkasti tasoja, ja ne limittyvät ja lomittuvat pitkään lukemisen jälkeen. Kirja kestää monta lukukertaa ja avutuu eri tavoin. Yksi taso on aika ja muistot. Romaanin kirjailija, Max, tuo siihen kirjan tunnelmaa selittävän puolen: voiko muistelu olla muuta kuin nostalgista?
”Elämässä on solmukohtia, tapahtumia, jotka lopullisesti ja peruuttamattomasti muuttavat meitä. Nuo tapahtumat käynnistyvät muiden ihmisten vaikutuksesta, ja kyseiset ihmiset voivat näyttää perifeerisiltä, epäselviltä hahmoilta valokuvan taustalla, kunnes eräänä päivänä huomaa, että he ovatkin koko ajan olleet keskeisiä. Ihminen ei yleensä tiedosta tiettyjen hetkien valtavaa merkitystä silloin, kun elää nuo hetket, ei tiedosta, kuinka ne tornien lailla kohoavat korkeuksiin ja heittävät varjonsa muiden hetkien ylle. Monet seikat on mahdollista huomata vasta jälkeenpäin.”
•
Edelliseen sitaattiin viitaten romaani tutkii kertojahenkilöiden elämän solmukohtia. Lukuisista kiinnostavista yksityiskohdista minussa ehkä jää eniten jylläämään aloitusosan skånelaisnainen ja teinirakkaus Johnnyyn. Fyysinen suhde kulminoituu siihen, että Johnny vei tyttöystävänsä tappelukerhoon ja kertojasta kehkeytyi taitava hakkaaja. Johnnyn kiinnostus lopahtaa nopeasti, kun kertojan pulskistuu. Kertojan kiinnostus näyttää sen sijaan jatkuvan pitkälle aikuisuuteen. Siihen – ja karuun kerrontaan peilaten – naisen ja kirjallisuuskriitikon yhteiselo tuntuu vähintään kummalliselta. Näin naistenviikolla romaanin tämän kertojanaisen kuvailutapa, sen luoma tunnelma – sähkö ja samalla tietynlainen virrattomuus – jäävät kytemään.
Rakastajat nautinnollisesti sotkee kirjan joka osassa kultivoituneisuutta fyysiseen ja ei-älylliseen. Jännite kummastuttaa ja hämmästyttää – luo ennen lukematonta. Moni suhde jakautuu käytännöllisen, ei-kirjallisen ja läpikotaisin kirjallisen ääripäihin. Esimerkiksi Michel Houllebecqin tuotannon tunteminen voisi olla tämän kirjan tulkintaa syventävää, mutta nyt olen vain Googlen tietojen varassa. Moni muukin kirjailija mainitaan.
Aistit ja fyysisyys kuuluvat romaaniin. Luonnollisesti fyysinen puoli tulee esille rakastajasuhteissa, mutta niin yksioikoiseksi ei tämä ulottuvuus jää. Ei sekään jää pinnalliseksi, että kirjassa mainitaan henkilöiden fyysiset ominaisuudet lihavuudesta ei-niin-viehättävään ulkomuotoon vaan romaani pakottaa katsomaan ulkoista, sisäistä ja niiden yhteyksiä. Näköaisti korostuu kirjassa ulottuen myös sokeuteen.
Yhtenä teeman voi pitää sosiaalista statusta. Monia muita teemoja tunkee mieleeni, myös kosto. Mutta mitä henkilöt kostavat ja miksi? Minä jään vielä pitkään pähkäilemään monikielisyyden merkitystä. Siispä suosittelen Rakastajat-romaania kesälukemistoon ja lukupiireihin.
Eino Leinon päivänä kesä on kukkeimmillaan ja siitä voi nauttia kaikin aistein. Sopivasti valitsin päivään aistillisen runokokoelman, Carlos LievosenVain heteitä (Otava 2024). Leino helkytteli runsain luontokuvin, ja samaa voi sanoa Lievosen esikoiskokoelmasta.
Vain heteitä on runokieleltään jopa ylenpalttinen. Kolmiosaista kokoelmaa suosittelen lukemaan osa kerrallaan, annostelemaan herkutellen. Runot huokuvat ja huokailevat. Runojen rakkaus hehkuu heteiden keskeisenä, joten kokoelma solahtaa sateenkaarikirjallisuuteen.
Luin kokoelmaa ja kirjoitin siitä pride-viikolla. Toivottavasti en jyrää runojen homoeroottista voimaa toteamalla, että rakkaus on rakkautta, iho ihoa, halu halua suuntautumisesta riippumatta. Niin koin runot. Kenties myös jopa kadehdin runojen tunteen voimaa, jota puhuja vyörytti rakkaudestaan – tai ehkä sain siitä osani – sivusta, sivuilta.
•
Lievosen runokieli rönsyää vastustamattomana, sillä se hyökkää kaikkea niukkuutta ja hillittyä vastaan. Rokokoorunoutta nykymaailmaan! Itse olen kaikkein yksinkertaisimman runokielen käyttäjä, mutta nautin, että runoa voi olla monenlaista – tällaista lievoslaisen kaihtelemattoman korkealentoista myös. Luontometaforat luovat tunnelmaa, ylevä (osin vanhahtava) sanajärjestys (ja välillä sanamuodotkin) tuntuvat nikkaavan silmää sille, että tällainen ylhäinen korkeakirjallisuus tietoisesti huutaa näkyviin homosuhdetta, jota aiemmin yhteiskunnallisesti ja lainsäädännöllisesti pidettiin alhaisena.
Vain heteitä vaikuttaa aika- ja kulttuuritietoiselta. Hyvässä ja kenties pahassa – paha on suhteellista: minä en innostu harvinaisten vierasperäisten sanojen viskomisesta sinne tänne runoa.
Omaperäisyys nousee esimerkiksi siitä, miten runoilija uudentaa vanhoja, kuluneita metaforia ja sanoja. Esimerkiksi tämä otos runokokonaisuudesta muokkautuu oivallisesti:
”Jossakin, mahdollisimman kaukana täältä,
neula kalahtaa pienelle lattialle
ja kameli etsii heinäsuovasta
jotakin kuin itseään.”
Ja tämä pätkäisy:
”Tuuli yltyy, kun astut sisään.
Tunnen nousuveren suonissani
ja samassa kaikki kedon perhoset katoavat vatsaani.”
Ja vielä katkelma:
”Kohtaamisessa on kaikua.
Vedetään henkeviä, ilmauksia ihojen välistä.
Silmäys silmäyksestä,
Hammas hampaan likeisyydestä.”
Bongailen kirjasta lisäksi värssyjä, joiden merkityksen arvailussa menee tovi, eivätkä ne siltikään aukea. Sanomisen tapa sen sijaan viehättää.
Koen kokoelman kahden ensimmäisen osan linjakkaaksi tunteen palon eri puolien kielikuvittamiseksi ja rakastetun puhutteluksi. Kolmanteen osaan en oikein saa otetta, aistin kyllä runojen ilmaisemaa uhkaa ja pelkoa, lisäksi kirjan alkuosien värikylläisyys harmaantuu. Muodonkin puolesta runot muuttuvat sirpaleisimmiksi.
*
Suosittelen kirjaa pihakeinuun, luonnon helmaan, runon ja suven päivään. Lisäksi voi viettää tovin jos toisenkin ihailemassa kirjan kaunista kantta.
•
Carlos Lievonen: Vain heteitä, Otava 2024. Ostin kirjan.
Benjamin Stevensonin romaania Jokainen perheestäni on tappanut jonkun (Aula & Co. 2024) kuvaillaan takakannessa erilaiseksi, kummalliseksi ja hauskaksi murhamysteeriksi. Pitää paikkansa.
Stevenson toimii koomikkona, joten hän hallitsee sutkautukset, rytmin ja nopeat siirtymät koomisiin kuvauksiin ja huomioihin. Yksi tyylikeinoista on lukijan puhuttelu, mikä pyrkii rikkomaan fiktiota. No, se ei minuun tehoa.
Minut pitää mutkikkaan juonen käänteissä mukana se, miten ”eikä yksikään selvinnyt” -klassikkotyyli varioituu. Gunninghamin perhekunta kokoontuu Australian korkeimpaan paikkaan, lumimyrskyiseen hiihtokeskukseen. Tuiskun eristäminä porukka on keskellä tilannetta, jossa löytyy tuntematon ruumis. Ja sen perään alkaa läheneminen muita murhia, rötöksiä ja salaisuuksia.
•
Vitsi on jo siinä, että rikoksistaan tunnetun suvun vesa ja romaanin minäkertoja on nimeltään Ernest. Isä on ollut tunnettu kriminaali ja veli-Michael vapautuu juuri vankilasta. Jälkimmäistä tapausta perhe on tullut juhlistamaan yhdessä, vaikka Ernestin kertomana näyttäytyy etenkin perheenjäsenten eriytyminen toisistaan. Ernest itse on leimattu luopioksi, jonka vuoksi Michael joutui vankilaan. Äiti syrjii Ernestiä, suosii Michaelia ja kaipaa lapsena kuollutta Jeremyä.
Romaanissa pyörii sukua, hotelliväkeä ja erikoinen etsivänplanttu. Henkilöt on tyypitelty komiikan ehdoilla, ja jokaisella on salaisuutensa (ja perheenjäsenellä kuolemantuottamuksensa). Romaanissa käänteet seuraavat toisiaan, Ernest niitä kommentoi ja vie lukijan Agatha Christieltä tuttuun loppuhuipennukseen, jossa hän yhteen kootulle perheelle paljastaa asiat. Tyylitietoista.
Ruumiita tulee minun makuuni liikaa, ja mutkikkuuttakin piisaa. Tiivistämisen varaa olisi. Koko touhu on tavallaan parodia, sillä Ernest on menestymätön kirjoittamisoppaiden kirjoittaja. Liukkaasti kirjoitettu (ja käännetty) romaani on silkkaa viihdettä, jota ryydittää totuuden siemen perheen tärkeydestä. Kesäloman hellepäivien riippukeinuhupiin uskon Stevensonin tuiskuisen kirjan sopivan oikein hyvin.
•
Benjamin Stevenson: Jokainen perheestäni on tappanut jonkun. Romaani, suomentanut Kaisa Haatanen, Aula & Co. 2024, 432 s. Sain kirjan kustantajalta.
Tähän päätän satoisan dekkariviikon, jota on ylläpitänyt Kirsin kirjanurkka. Dekkariseura on ollut yhteistyökumappani:
Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.
Tiivistän neljän tämän kevään dekkarin esittelyt dekkariviikkojuttuun (viikkoa vie eteenpäin Kirsin kirjanurkka). Viihteelliset jännärit toimivat todellisuuspakona. Minun luettavakseni ne osuivat maalis-huhtikuun sairauslomalla: lepuutin leikattua jalkaa ja kävin kirjojen muissa maailmoissa.
Marja Aarnipuro: Kuolema catwalkilla
Tutustuin Kaarina Riikoseen Marja Aarnipuron sarjan kuudennessa osassa. Seitsemäs sarjan kirja Kuolema catwalkilla (CrimeTime 2024) vie helsinkiläiskerman kuohuihin. Raharikkaiden hyväntekeväisyysnäytöksessä tapahtuu kaksi myrkytystä, josta toinen johtaa kuolemaan. Kuollut on ex-balettitanssija, joka vaikuttaa nykyisin taidegalleristina. Tilaisuudessa on juorutoimittaja Riikonen kuvaajineen, joten hän on heti tapahtumien ytimessä.
Sarjan tyyliin Kaarina Riikonen pöyhii kilpaa poliisin kanssa kuolemantapauksen taustoja ja etsii syyllistä. Apuna on kollega lehtitalosta. Riikosen ihailema luottopoliisi on pelistä pois: kirja palauttaa mieliin korona-ajan alun ja siihen liittyvät pelot, sillä taudista ei tiedetty paljoakaan. Minullekin jää huoli, miten Kaarinan salainen ihastus selviää covid-tartunnasta. Muuten kirja on sujuvaa viihdekerrontaa.
Marja Aarnipuro: Kuolema catwalkilla. Kaarina Riikonen ratkaisee 7. Crime Time 2024, sivua. Luin BookBeatissa.
C. L. Miller: Antiikin metsästäjän murhaopas
Minulle tulee mieleen Millerin dekkarin miljööstä Neiti Marplen kotikylä ja Midsomerin murhien pikkukaupungit. Eli brittiläinen cottagegardeneiden kukoistus, ihmisten pintakohteliaisuus, tuttavuudet, juorut ja rauhaiselo hönkivät taustalla. Taustalla on muutakin: menneisyyden möröt ja ajankohtaiset murhat.
Kyseessä on välipalaviihdytys, jossa viihdyin lukemisen ajan. Sen jälkeen kirja ei ole viipynyt mielessäni, mutta tämä ei ole moite. Kokonaisuus on moitteettoman lajityypillinen cosy.
Päähenkilö Freyan avioliitto ja itsetunto on kuralla. Hän saapuu tätinsä luo. Paikka on tuttu nuoruudesta, jolloin hän eli tädin hoteissa ja antiikkiasiantuntija Arthurin huomassa. Freyan välirikko Arthuriin varjostaa nykytilannetta, jossa mies on murhattu. Eksentrinen täti ja Freya joutuvat osallisiksi murhan setvintään – ja vaaraan. Sujuvasti juonen kuljetus etenee.
C.H L. Miller: Antiikin metsästäjän murhaopas, Osa 1, suomentanut Antti Autio, Otava 2024, 249 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Ragnar Jónasson: Repeämä
En ollut varma ensimmäisen Ari Thor -sarjan kirjan luettuani, luenko lisää. Mutta jo kolmas osa on luettuna, enkä sitä sen turhempana pidä kuin muutenkaan dekkareiden lukemista. Välipala, ei hassumpi.
Toistan surutta itseäni: Islanti kiehtoo, vaikka kerronta töksähtelee lievästi mutta on jotenkin sujuvampaa osa osalta. Ari itse vaikuttaa yhä melko jähmeältä persoonalta, koska hänelle tärkeä suhde on käännekohdassa – taas.
Tässäkin sarjassa seurataan rinnan poliisin ja toimittajan touhuja ja kummankin löydökset vievät juonta eteenpäin. Repeämää värittää murhien lisäksi luonnonolot ja koronankaltainen tuntematon tappava tauti. Henkilövetoisuus selittää kiinnostukseni: pää- ja sivuhenkilöitä menneisyys seuraa nykyisyyteen.
Ragnar Jónasson: Repeämä, Osa 3: Ari Thor, suomentanut Antti Saarilahti, Tammi 2024, 186 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Gillaume Musso: Kirjailijoiden salattu elämä
Kimalteleva Välimeri, sen sylissä kiehtova Beaumontin saari, idyllinen kolkka, jossa vielä sinnittelee omaehtoinen kirjakauppa. Sinne on viihdyttävä matkata Gillaume Musson dekkarissa Kirjailijoiden salattu elämä (Siltala 2024).
Nuori kertojamies saa pestin pitää huolta kirjakaupasta. Samalla hän saa mahdollisuuden tutustua saarelle erakoituneeseen entiseen menestyskirjailijaan Nathan Fawlesiin, joka murjottaa luksustalossaan. Sitten saarelta löytyy ruumis, ja sitä ryhtyy selvittämään toimittaja Mathilde Monney. Hän myös tutustuu mahtikirjailijaan.
Kirjallisuus – no, ei ihan keskiössä se ole, mutta tarinankulussa mukana. Kyllä trillerijuoni pääosan ottaa. Osin se vetää hyvin, mutta sanoisinko tässäkin: lajityypillisesti. En innostunut uutukaisesta niin kuin ensimmäisestä sarjan osasta Tyttö ja yö, sillä uutuussuomennos alkoi tuntua kovin laskelmoidulta. En päässyt henkilöiden ytimiin.
Gillaume Musso: Kirjailijoiden salattu elämä, osa 2: Kirjailijatrilogia, suom. Anna Nurminen, Siltala 2024, 158 sivua. Luin BookBeatissa.
Shari Laharia on minulle uusi jännärikirjailijanimi, kun taas Donna Leoniaolen lukenut kutakuinkin 30 kirjan verran. Yhdistän kirjailijoiden uutuussuomennokset samaan juttuun, sillä löydän niitä yhdistävän tekijän: lapsen, joka vaatii huomiota. Kummassakin se on keskiössä, vaikkakin toisessa kirjassa lapsuudesta on aikaa. Luin kirjat jo helmikuussa, mutta juttujulkaisu sopii Kirsin kirjanurkan vetämään dekkariviikkoon.
Shari Lapena: Valheiden verkko
Kanadalaiskirjailija Shari Lapenan jännäri Valheiden verkko (Otava 2024) koukutti minut yllättävän tehokkaasti. Taitavasti kasvatettu kumuloituminen tilanne tilanteelta eteni vääjäämättömästi ja psykologisesti terävänäköisesti.
Nukkumalähiön tohtori-isä pettää vaimoaan ja läimäyttää kotiin tultuaan nepsy-lastaan. Tästä alkaa vyörytä valheiden ja peiteltyjen asioiden virta. Poliisi tulee kuvioon mukaan, kun läimäytetty lapsi katoaa.
Ihmiset kriisissä voisi olla kirjan alaotsikko, ja hyvin Lapena näyttää lukijalle eri kriisivaiheita ja -reaktioita. Kerronnassa vaihtelee kahden perheen näkökulmat ja poliisien toiminta, mikä tällä kertaa tukee hyvin tarinan etenemistä. Persoonien särmät ja pinnanalaisuudet näytetään lukijalle siten, että lukija on edelleä tapahtumia ja muita henkilöitä. Sehän on maukasta. Samoin on illuusioton käsitys ihmisistä, rakkaudesta ja ymmärryksestä läheisten suhteen.
Tästähän syntyi pientä lukujumia laukaiseva viihdehetki.
•
Shari Lapena: Valheiden verkko, suomentanut Paula Takio, Otava 2024, 211 sivua eKirjana. Luin Book Beatissa.
Donna Leon: Hyvän nimissä
Keksin Donna Leonin dekkareille oman nimen: mindfulness-dekkarit. Tyyli on yli 30 kirjasta tuttu, päähenkilöt ovat muuttumattomia, mutta ennen kaikkea rusinan mutustelun sijaan voi vain antaa ajatusten levätä verkkaisessa tarinankuljetuksessa ja lukuisiin yksityiskohtiin pysähtymisessä. Muun maallisen voi unohtaa, kun kuuntelee päivällisen ruokalajeja, henkilöiden asukokonaisuuksia tai muita yksityiskohtia ja pysähtelevää juonta. Voi olla muissa maailmoissa.
Minun muissa maailmoissa olo Venetsiassa vierähti Hyvän nimissä (Otava 2024). Yhteiskunnallinen kantaaottavuus on ollut mukana aina, nytkin korruptio on läsnä ja tärkeänä aiheena koronan vaikutukset Venetsiaan. Kyynisyys on kasvanut, mutta Brunetti hakee tekojen takaa inhimillisiä tekijöitä ja vaikutuksia.
Tässä romaanissa on jotain, mikä kiinnosti minua tavallista enemmän. Hyväuskoisuus ja sen nimissä keinottelu (muukin keinottelu) korostuvat. Ja kaiken takana on lapsuus, kuten ihan alussa vihjaisin. Ammattietiikan vastaisesti (taas) Brunetti purkaa kyseisen casen yksityiskohtia kirjallisuudentutkijavaimolleen – syystä: Brunetti kokee, että heidän työnsä henkilöiden mielenliikkeiden, motiivien ja tekojen selvittämisessä on samanlaista.
Eritoten kiinnitän huomiota keskusteluihin, jotka ovat kuin pingisotteluita: lyöntimailan asento voi viedä pallon suuntaan jos toiseen. Brunettin tietoiset keskustelutavan ja sävyjen valinnat kuvataan mehukkaasti nonverbaalista kiinnostuneille. Lisäksi on väliä kielimuodolla, siis venetsialaisella murteella tai asiatyylisellä italialla. Ja aiai, aina ei voi onnistua, sen saa Brunetti tutaa.
•
Donna Leon: Hyvän nimissä. Guido Brunettin tutkimuksia, suomentanut Markku Päkkilä & Kaijamari Sivill, Otava 2024, 215 sivua & 9 tuntia 14 minuuttia äänikirjana, lukijana Jarkko Pajunen. Luin ja kuuntelin BookBeatissa.
Käynnistän kesäkuisen dekkariviikon Kaisu Tuokon toisinkoisella. Se sopii mainiosti aloitukseksi, sillä Tuokon esikoisdekkari viime vuonna nostatti toiveita tasokkaan sarjan kehkeytymiselle. Sarjamuoto on jännityskirjallisuudessa kovin tavallinen. Siksikin tämä kirja sopii dekkariviikkopostauksieni aloitukseksi. Dekkariviikkoa vetää Kirsin kirjanurkka.
Yksin (Otava 2024) siirtyy vuoden eteenpäin esikoisesta Kosto. Tutut henkilöt päivitetään lukijalle nopeasti, ja uskon myös Kostoa lukemattomien pääsevän hyvin tarinaan kiinni. Tuokko tekee varmaa työtä henkilövetoisen dekkarin eteen, mikä sopii minulle.
•
Toimittaja Eevi Mannerin mieli myrskyää lapsettomuushoitojen hormoniaalloissa, joissa puoliso Mirek pyrkii luovimaan. Eevi kuitenkin empii: pysyykö liitto kasassa? Eevin ajatukset hajaantuvat turhan usein ensirakkauden Mats Bergholmin suuntaan. Uusi murha Kristiinankaupungin tuulimyllymäellä tuo entiset rakastavaiset taas yhteen.
Tuttuun tapaan romaani seuraa vuorotellen Eevin ja Matsin elämää työssä ja kotona, ja välillä he kohtaavat. Kohtaamiset vievät rikosselvitystä eteenpäin, samoin heidän suhteensa jännitteisyyttä. Lukijalle tilanne on herkullinen, sillä ex-rakastavaisten vire virittää myös lukijaa arvailemaan, kuinka heidän keskenään käy. Uskon tilanteen jatkuvan vastakin.
Yksin kantaa monta teemaa. Nimensä mukaan yhtenä on yksinäisyys, ja siitä on kirjassa monenlaista aihelmaa. Päähenkilötkin ovat ajatuksineen yksin. Pääteema on vanhustenhoito. Yksi linja siinä näyttää olevan yksityisten hoitokotien riistohinnoittelu ja epäselvyyden vanhustenhoidon laadusta.
•
Hieman Eevin onnenkantamoisilta näyttävät tiedonmuruset tuntuvat liian hyviltä sattumilta. Vähän samaa henkeä on toisen teeman – perheväkivallan – kytkeytymisellä juoneen. Vielä kolmaskin lomittuu: huumerikokset. Lisäksi tärkeä teema liittyy perhesuteisiin. Matsin ja pikkuveljensä vaikea lapsuus ja sen seuraukset näyttäytyvät nekin romaanissa. Aika paljon yhteen kirjaan. Liikaako? Pistän aprikointini pikkukaupungin piikkiin, eli Eevi kotikaupungissaan ja työssään törmää laajaan ihmismäärään ja siten moniin murheisiin.
Kaisu Tuokko kirjoittaa pohjoismaiseen dekkariperinteeseen loksahtavaa jännitystä. Siinä on kotoisuutta vaan ei ihan puhdasta cosya. Myös toimittaja-poliisi-yhteistyö sopii lajiin. Ehkä esikoinen oli toisinkoista jäntevämpi, mutta se ei haittaa. Luin uutuuden mielihyvin kesän alun dekkariviihdytyksenä. Odotan, mitä lopun käänne merkitsee Eevin, Mirekin ja Matsin elämänkäänteisiin ja minkälainen rikos saa seuraavaksi ratkaisunsa.
•
Kaisu Tuokko: Yksin, Otava 2024, 303 sivua. Sain kirjan kustantajalta kirjailijan tervehdyksin. Kiitos!
Haaste käynnistyy: kymmenes kirjasomen naistenviikko on heinäkuussa 2024!
Tänään vietämme Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Sen hengessä haastan sinut osallistumaan keskikesäiseen vapaaseen, tasa-arvoiseen haasteeseen, olet sitten bloggaaja, grammaaja ja tiktokkaaja tai vain lukija ja kommentoija. Julkistan haasteen näin maaliskuussa, jotta ehdit suunnitella luettavaa ja postattavaa.
Aihe ja tyyli ovat vapaat:
– Voit lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. – Voit kirjoittaa havaintojasi kirjojen naiskuvista. – Voit valita luettavaksi tai postattavaksi kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväjuhlittu. – Voit postata kirjallisuudesta, jonka henkilöissä on viikon nimipäiväsankarittaria. – Voit valita naisviikkotulokulmasi mielesi mukaan.
Sukupuolinen moninaisuus on sekin tervetullutta tässä vapaamuotoisessa haasteessa.
Jos postaat blogissa tai julkaiset muussa kirjasomessa, ilmoittaudu tähän postaukseen ja/tai lisää linkki koontiini 25.7.2024. Jos ilmoittaudut etukäteen, muista lisätä blogisi tai muu kirjasomesi osoite.
Jos vain luet: someta lukemastasi, nappaa kirjavinkkejä ja kommentoi naistenviikolla teemapostauksia ja koontia.
Naistenviikon nimipäivät
Kirjavalintojen avuksi voit katsastaa naistenviikon nimipäivät: 18. heinäkuuta – Riikka 19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla 20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta 21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna 22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita 23. heinäkuuta – Olga, Oili 24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja
Myös Kielikellossa on haastetta tukeva nimijuttu, ja kotimaisia naisnimikirjallisuusvinkkejä löytyy kirjasta Naisia nimittäin (SKS 2019).
P.S. Linkit naistenviikkokoonteihin 2015, 2016, 2017, 2018, 2019, 2020, 2021 ja 2022 löytyvät koonnista 2023.
P.S. P.S. Canthin liputuspäivän kunniaksi vinkkaan, että Canthin Hannasta ilmestyy sopivasti ennen naistenviikkoa selkokielinen mukautus. Tuunasin kirjan ensin äänikirjaksi, ja koska se ei ole enää saatavilla, muokkasin selkotekstiä kirjaksi, joka ilmestyy kesäkuussa.
Olen aikanaan nähnyt tv-sarjan Huojuva talo (1990), ja se synnytti kummallisesti mielikuvan, että olen lukenut Maria Jotunin kirjan. Enpä ollutkaan! Seikka selvisi, kun todellakin luin kirjan. Lukemisen myötä löysin oivan kirjan tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, jo 18. haastekerta. Juttuja kokoaa Ankin kirjablogi.
Kirjan synty ja julkaisu sisältää kimurantteja faktoja. Jotuni aloitti kirjoittamisen 1920-luvun loppupuolella ja osallistui käsikirjoituksella romaanikilpailuun 1936. Hän kielsi kirjan julkaisun ellei hän voita. Ei voittanut. Romaani Huojuva talo julkaistiin vasta vuonna 1963 (Otava) – 20 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Faktaksi on arvioitu sellaistakin, että romaanissa olisi aineksia Jotunin avioliitosta kirjallisuudentutkija Viljo Tarkiaisen kanssa. Onko ja kuinka paljon – siitä ei ole varmuutta.
•
Ero tv-sarjaan selvisi minulle heti romaanin alussa. Tv-sarja ei pureutunut Lean lapsuuteen eikä juuri perhetaustaankaan, kun taas romaanin alku valottaa ylisukupolvisesti käytösmalleja, epäonnistuneiden avioliittojen jatkumoa ja perhesuhteiden repivyyttä. Niistä johtuen Lea päättää varhain, että hän kestää mitä vain ja ”rakastaa” vaikka pakotettuna.
Romaanin puistattavimpia kohtia on juhannusjuhla, jossa lipevä Eero Markku painostaa Lean myöntymään suhteeseen. Sitä edesauttaa Lean ystävä Ester, jolla on Jotunin novelleista tuttu tapa suhtautua avioliittoon kauppana. Kovin hyväksi kaupaksi ei Lean ja Eeron liitto osoittaudu.
•
Avioliittohelvettinä ja väkivallan kumuloitumisen kuvauksena Jotunin romaani vakuuttaa. Utraääripäiksi kuvatut puolisot voivat verottaa henkilökuvauksen syvyyttä, koska paha on paha ja aina pahenee, hyvä sen sijaan alistuu nujerrettuna. Silti se, miten kierre ja lietsonta vie yhä syvemmälle umpikujaan, kuvautuu vääjäämättömän tehokkaasti.
”Lea oli jonkun kanssa kulkenut kuin pimeän tunnelin läpi, riidellen ja tapellen, oli kompastellut maahan, noussut ylös, kaatunut. Lika oli tahrannut hänet. Sitä ei voinut pyyhkiä pois. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ja kuitenkin hän oli koettanut panna peliin kaikkensa. Suurta se ei ollut, tavallinen ihminen, jolla oli sitkeä halu, että hänet laskettaisiin mukaan, että elämä kulkisi hänen ylitsensä, menisi eteenpäin. Ei muuta.”
Häiriintyneet perhesuhteet vaurioittavat lapsia, ja siitä romaani myös kipeästi kertoo. Lisäksi osuvasti se osoittaa, että samoista taustoista tulevat naiset valitsevat täysin erilaisen linjan elämässään, naiseuden ilmaisussa ja valta-asemassa suhteessa miehiin. Eli Lea ja siskonsa Toini tarjoavat ääripäät – hekin. Lean talouden piiat sen sijaan juoksutetaan kaikki samaan ansaan, niin erilaisia kuin kukin keskenään onkin.
•
Kerronnaltaan kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä lyhyehkövirkkeisyyttä ja valtaisaan vuodatukseen äityviä dialogeja. Yhteiskunnallisuus on melko lailla piilotettu: vain vähän vilahtaa 30-luvun populismia Eeron suusta. Lean suusta puolestaan kuullaan, miten perhe ja sen hyvinvointi on maailma pienoiskoossa: jos perheissä voidaan hyvin, niin voidaan muuallakin. Tässä perheessä ei voida, monessa muussakaan ei. Se kertoo maailmantilasta.
Huojuvan talon loppuratkaisu varmaan jakaa lukijoita. Toisaalta se tarjoaa lohtua, toisaalta siinä on latteaa deus ex machina -keinon henkeä. Ymmärrän kumpaakin johtopäätöstä. Ja ymmärrän perustuksiltaan huojuvan perheen valitettavan hyvin sopivan tähän aikaan. Tilastokeskus julkaisi kesällä 2023 haastattelututkimuksen tuloksia: 33,8 prosenttia 18-74-vuotiaista suomalaisnaisista on kokenut joskus elämänsä aikana fyysistä parisuhdeväkivaltaa ja 50,2 prosenttia henkistä väkivaltaa. Naisista 54 %:a on kokenut työssä seksuaalista häirintää. Eli on syytä yhä järkyttyä Jotunin kuvauksesta, sillä se on edelleen liian tuttua monelle.
•
Maria Jotuni: Huojuva talo, Otava 2023, 577 sivua. Ostin kirjan.
Kuva Maria Jotunista: Daniel Nyblin (1907), Museovirasto (finna.fi).
•
Klassikkohaasteessa olen lukenut seuraavat teokset:
Muistelen anekdoottia, jossa Hannu Salama sanoi lapsilleen jotakuinkin niin, että paras perintö, minkä he voivat mistään tai keneltäkään saada, on lukutaito ja kiinnostus kirjoihin. Pisa22 on pelästyttänyt sivistysvaltiolaiset, joten haastan jokaisen ottamaan oppia tuosta anekdootista ja ostamaan kirjan lähilapselle tai -nuorelle (kaukaisellekin), lisäksi ottamaan lapsen kainaloon lukutuokioon.
Tässä tarkoituksessa kokosin vinkkilistan virittämään kirjahankintoihin.
Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Paha kurki
Kurjet vetoavat minuun selittämättömästi. Kansanperinteessä niillä on ollut hyvää tuova merkitys, mutta kaikellahan on kääntöpuolensa. Elina Kuorelahden kertoma ja Nunnu Halmetojan kuvittama kuvakirja Paha kurki (Nemo 2023) näyttää kummatkin.
Kansanuskomukset muuttuvat mukavasti sadunomaiseksi tarinaksi ja värikkääksi, erittäin eläväksi kuvitukseksi. Kuvakirjan kertojaa ja talonväkeä tulee alistamaan paha kurki, joka vie kaiken, myös kertojan jalokivisormuksen. Sitä pelastamaan saapuu hyvä kurki poikasineen ja eritoten vapauttavine loitsuineen. Virkistävästi kuvakirjatarinaan siirtyy mytologinen salaperäisyys – ja entinen elää nyt.
Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Paha kurki, Nemo 2023, 33 sivua. Lainasin kirjastosta.
Eveliina Talvitie & Jani Ikonen: Ai niin, minä olen muuten Lee
Ai niin, minä olen muuten Lee on kirjoitettu Leen näkökulmasta. Eveliina Talvitien tarinointi tavoittaa mukavasti erityislapsen (neuroepätyypillinen lapsi) tavan tulkita havaintojaan. Minua lämmittää se, että erityisyys on Leelle erityisvoima.
Kouluikäinen poika elää mielikuvitusmaailman ja toden rajalla, ja senkin vuoksi hänen kielellinen ketteryytensä pääsee oikeuksiinsa. Ystävien puute on yksi kirjan teemoista, ja siitä kerrotaan kirjassa vivahteikkaasti. Vivahteikkuudesta puheen ollen Jani Ikosen kuvitus väreineen ja viivoineen tarjoaa hienosti yleiskuvia ja yksityiskohtia.
Kirja sopii eskarilaisista alaluokkalisille – on sitten erityinen tai ei; jokainen on tavallaan.
Eveliina Talvitie & Jani Ikonen: Ai niin, minä olen muuten Lee, Enostone kustannus 2023. Sain kirjan kustantajalta.
Riina Katajavuori: Einarin elokuu
Einarin elokuussa (Enostone kustannus 2023) on viehättävää tapahtumatarinointia 8-vuotiaan pojan loppukesästä. On synttäriä, kavereita, pelkoja ja iloja. Ne välittyvät hyvin, ja Jani Ikosen kuvitus tukee kerrottua.
Riina Katajavuori on monipuolinen kirjailija. Tämä hänen ensimmäinen lastenromaaninsa sopii mainiosti alakoululaisten iltalukemiseksi lapsi vanhemman kainalossa tai lukutaitoisen lapsen omatoimilukemistoksi. Kerronta on sutjakkaa ja ilmeikästä.
Lastenkirjallisuudessa on tarjolla jo paljon kirjoja erilaisista perheistä ja perhetilanteista. Einarin elokuu kertoo ns. tavallisesta ydinperheestä, jossa on vanhemmat ja kolme lasta sekä turvaverkkona isovanhempia. Tavallisen arjen ja sopusointuisen perhe-elämän kuvaus tuo turvallisen tunteen – sellaistakin on ja sellaistakin tarvitaan.
Riina Katajavuori: Einarin elokuu, kuvitus Jani Ikonen, Enostone kustannus 2023, 86 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Satu Leisko: Ihmisenhaltija
En tunne hyvin tämän ajan YA-fantasiatrendejä, joten en osaa verrata Satu Leiskon romaania Ihmisenhaltija (Avain 2023) muuhun nykyfantasiagenreen. Ehkäpä tämä on jopa trendikästä lajia romantasiaa.
Leiskon romaani kuvaa arkista lukiolaisuutta ja ankeita, väkivaltaisia kotioloja niin, että tavallisen elämän pelot ja kauhut väreilevät pahaenteisesti. Romaanin mittaan minäkertoja-Tuulia herättää ahdistuneen ja muilta piilottelevan itsensä etsimään erityisyyttään.
Tuulin uuden vaiheen käynnistävät ihastus Ossi ja ystävä Maria. Samalla arkea puhkoo alitajunta tai sanotaan nyt sama konkreettisemmin: romaanin maailmassa avautuu fantasiataso, jossa Ossi edustaa vastakkaista myyttiheimoa kuin Maria, ja Tuuli on kahden toisiaan vastustavan voimakentän välissä. Tuuli oppii tuntemaan muotoaan muuttavat ihmiseläimet, verestä elävät nälkäiset ja nälkäisiä uhkaavat syötit. Uhkana väijyy lisäksi Tuulin ihmisenhaltija – ei mikään hyvä haltija vaan koetinkivi Tuulille, miten paljon hän antaa vihalle valtaa.
Leisko rakentaa oman mytologiamaailman tarjoten lukijalle siitä vähitellen sirpaleita, joten lukija kokoaa yhdessä sitä Tuulin tietämyksen ja paljastusten lisääntyessä. Hyvin punoutuvat kirjassa pelot, rakkaus, identiteetin etsintä ja salaperäisyys; jonkin verran olisi silti karsinnan varaa. Ihmisenhaltija ei kavahda pahaa eikä tarjoa helppoja ratkaisuja. Se on oiva aloitus sarjalle.
Satu Leisko: Ihmisenhaltija, Avain 2023, 298 sivua. Lainasin kirjan ystävältä.
Tittamari Marttinen: Täysillä kohti unelmia
Tittamari Marttisen nuortenkirja Täysillä kohti unelmia (Pieni karhu 2023) kertoo kampaajaopiskelija Adasta ja hänen ystävistään. Ada on herkkä ja ujo, mutta musiikki antaa rohkeutta, ja hänellä on lahjoja laulajaksi.
Adalle tapahtuu paljon kevään ja pikkujoulun välissä niin opiskelussa kuin musiikkiharrastuksissakin, ja kirja kertoo hyvin nuoren jännityksestä ja toiveista. Samoin se kertoo elävästi siitä, miten ihmissuhteet muuttuvat, kun uusi harrastus tai alan vaihto tuo mukanaan uusia ihmisiä. Mukaan tulee kateutta ja mustasukkaisuutta, joskin kirjan nuorilla on taito setviä ja sanoittaa tunteitaan sekä sopia.
Adan paras ystävä on pitkään ollut Syksy. Marttinen käsittelee sukupuolta ja romantiikkaa avoimesti ja väljästi. Sukupuoli ei kaipaa määrittelyjä, ei myöskään romanttisten tunteiden kohteet. Tykkääminkään ei tarvitse määrittelyjä – ystävyys tai syvempi suhde: nuoret antavat sille aikaa.
Romaani on lempeä, ja se on kirjoitettu selkokielen tapaan, eli kappaleet ovat lyhyitä, palsta kapea ja kili helppoa. Ja jos selko herättää epäileviä mielikuvia, sanottakoon sitten ulkonäköä säekirjaksi. Kirjan alku on hieman hapuileva ja kohderyhmää ajatellen ehkä lapsekas, mutta kuvaus vahvistuu nopeasti. Ilahduttavaa on se, että romaanissa on ammattikoululaisia, sillä heitä ei ruuhkaksi asti löydä nuortenkirjoista. Kirja sopii mainiosti yläkouluun ja siitä eteenpäin.
Tittamari Marttinen: Täysillä kohti unelmia, Pieni karhu 2023, 144 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Magdalena Hai: Sarvijumala
Suosituslistalle ilman muuta kuuluu Finlandia-palkittu Magdaleena Hain Sarvijumala(Otava 2023). Se toimii yläkoululaisista toiselle asteelle – ja sen yli, sillä kirja kestää monta lukukertaa. Olen kirjoittanut kirjasta jo aiemmin postauksen, tässä. Lisään nyt, että Sarvijumalasta ilmestyy myös selkokielinen versio kevään 2024 päätteeksi, eli selkomukautan sen ja Otava julkaisee.
Selkokielisiä novelleja nuorille
Lukemaan oppii ja lukutaidossa edistyy vain lukemalla. Kun lukutaito ei ole hyvä tai lukeminen tympii muuten, alkuun auttavat kirjat, jotka on kirjoitettu helpolla kielellä ja joiden lukemista voi palastella. Viime vuosina on ilmestynyt useita kertomuskokoelmia, jotka on kirjoitettu selkokielellä. Lyhyet jutut auttavat lukemisen alkuun. Tässä on vinkkilista nuorille sopivista selkokertomuskirjoista klassikoista kauhuun:
Minna Canth: Kolme novellia (Ystävät, Salakari, Missä onni?), selkomukautus Tuija Takala (Laatusana 2022)
Tässä vaiheessa en tiedä, kuinka hallituksen leikkaussuunnitelmien käy, mutta linkkaan tähän taannoisen kannanottoni Selkokirjallisuudesta leikkaaminen huolettaa. Leikkausuhka on saanut julkisuutta ja esimerkiksi Yle ja HS ovat julkaisseet juttuja mm. pienilevikkisen laatukirjallisuuden tuen leikkausseuraamuksista.
Hyvä, että selkokirjat ovat olleet esillä tärkeänä lukutaidon edistämisen keinona. Sen ohella toivon, että selkokirjat ovat tästä lähtien esillä ihan kirjoina muiden joukossa, jotta niistä tietoisuus lisääntyy ja mahdolliset ennakkoluulot häviävät. Selkokirjoissa otetaan huomioon lukijan mahdolliset kielelliset vaikeudet, mutta (Selkokeskusta lainaten) vähälevikkinen ei ole vähäarvioista.
Eli selkokirjat ovat kirjoja, kirjallisuutta. Niistä soisi kirjoitettavan kirjoina kirjojen joukossa. Kuten minä tässä jutussa tein.
Haastan siis sinut: kirjoita ja keskustele selkokirjoista kirjojen joukossa.
Eeva Kilpi on ikoni ja idoli, kirjailija, jonka aihevalinnat ovat muuttaneet suomalaista kirjallisuutta. Etenkin ikääntymiseen ja naisen seksuaalisuuteen liittyvä suora käsittelytapa on huomionarvoista. Lisäksi luonnonsuojelullinen vaikuttaminen on ollut aikaansa edellä, eikä sen merkitys ole jäänyt ”vain” kirjallisuusaiheeksi vaan laajalti yhteiskunnalliseksi.
Katson Kilven tuotannon klassikkoihin kuuluvaksi, ja poimin klassikkohaasteeseen (ks. haaste blogista Oksan hyllyltä) Kilven kirjan yli 50 vuoden takaa, novellikokoelman Kesä ja keski-ikäinen nainen (WSOY 1970, BookBeat 2018/2023). Samastun kirjan nimeen, se oli yksi valintakriteereistäni. Niminovellin alku vastaa toimintaani omalla maapläntilläni:
”Tullessaan tähän ihmisten hylkäämään, jumalan selän takana olevaan paikkaan hän oli päättänyt elää sovussa luonnon kanssa, sovussa hyönteisten, hiirien, myyrien, kärpästen, jopa liiankin kanssa. Tänä kesänä ei edes heinää niitettäisi pihasta. Se saisi kasvaa vapaasti ja aivan niin rehevästi kuin halusi. Niin kauan kuin tällä kirotulla saastaan ja jätteisiin hukkuvalla maapallolla ruohonkorsi vielä nosti päätään, hän ei ainakaan olisi ihminen sitä katkaisemaan.”
•
Niminovellissa keski-ikäinen nainen, Id-Maria, viettää mökillään itsellistä kesää. Hän elää eristyksissä, vaatimattomasti luonnon kiertokulun mukaan. Hän on kynnyksellä:
”Hän oli aina ihmetellyt mikä se identiteetti oikein oli. Se oli varmaan tätä: että ihminen tunnustaa keski-ikäisyytensä.”
Mökin lähellä ammottaa avohakkuu ja grynderi myy lammen rannat mökkitonteiksi loma-asukkaille, jotka tuuppaavat synteettisiä pesuaineita veteen. On silti metsää ja lähde, sieniä, marjoja ja linnunlaulua.
Nainen riittää yksinäisenäkin itselleen. Työkaverin piipahdus ja pieni lemmenkohtaus mättäiden päällä tuo vain pientä jännitettä ja toisen näkökulman avioeroon. Yllätysilon tarjoaa pojan saapuminen mökille – ehkäpä uudenlaisen suhteen viriämisen aikuistuviin lapsiin. Id-Marialla on enää yhdestä ikkunasta avautuva näkymä koskemattomaan luontoon – sitä siis vielä on ja on oltava jatkossakin. Oivallus syntyy:
”Miten sanottiinkaan: että valta maailman muuttamiseen on keski-ikäisillä; hänen täytyi ajatella tätä asiaa perusteellisesti, mitä kaikkea se sisälsi.”
•
Tätä on Kilven proosa: tarkkaa, tuoretta, rytmikästä, selkeää kieltä – mutkatonta ilmaisua. Ei aiheita eikä teemoja hiivistellä, mutta niitä ei pureskella lukijalle valmiiksi tai helposti nieltäväksi soseeksi vaan aina jotain jää auki, sattumiksi lukijan sulatella.
Kokoelmassa on vain viisi novellia. Kahdessa ensimmäisessä möyhennetään seksitabuja, ja ne tuntuvat sopivat kirjan ilmestymisajan virtauksiin. Vapaa seksi alkoi olla valtavirtaa, mutta Kilven novellissa nainen ravistelee sitä vielä hitusen lisää: luennoi vanhusten seksistä ja menee sänkyyn lastensa ikäisen parikymppisen kanssa.
Novelleista kätketyimmäksi (ainakin minulle) jää ”Raportti”, jossa eronnut keski-ikäinen nainen saadaan ryöpyttämään ajatuksiaan ihmelääkkeen voimin. Yksi novelleista on nimeltään ”Tamara ja minä” ennakoiden rakkausklassikoksi mainittua Tamara-romaania, joka ilmestyi muutamaa vuotta myöhemmin. Novellissa Tamaran sitoutumattomasta seksielämästä virtaa saa sitä sivusta seuraava kertoja, Tamaran kuuntelija:
”Hänen kuvauksensa tästä oli jälleen yksi elämäni voimakkaimpia kokemuksia, olen siitä hänelle sydämestäni kiitollinen.”
•
Kaksi ensimmäistä novellia kuuntelin Eija Ahvon taitavasti lukemana, muut luin verkkokirjasta. Minulle yhä sopii parhaiten lukeminen, siten tekstiin ja kerronnan keinoihin uppoaminen. Pidin kovasti kuulemastani ja lukemastani, silti luonnehtisin, että tämä novellikokoelma oli minulle eritoten ajankuva ajattomine aineksineen ja katselmus kirjailijan proosatuotannon pääteemoihin. Arvostan.
•
Eeva Kilpi: Kesä ja keski-ikäinen nainen, WSOY 1970 / BookeBeat 2018/2023. Äänikirjana 3 tuntia 50 minuuttia, lukijana Eija Ahvo: 84 sivua.
•
Klassikkohaasteessa olen lukenut seuraavat teokset:
Naistenviikolla riittää uskomuksia ja nimipäiviä. Heinäkuinen kirjajuttutarjonta on myös runsas, sillä kirjasomettajia on mukana naistenviikkohaasteessa – jo yhdeksättä kertaa. Haaste on kaikkiaan vapaa, myös sukupuolijaottelun suhteen.
Kokoan tähän postaukseen linkkejä naistenviikkojutuista ja kommentteja luetuista naistenviikkokirjoista. Listaan etukäteisilmoittautuneet (toivottavasti onnistuin poimimaan kaikki):
Naistenviikon viimeisen päivän kirjaparia sitoo sisaruus. Liane MoriartynKolme toivetta kertoo kolmikymppisistä kolmosista ja Anna CavaldanKarkumatka kolmenkympin tienoilla olevasta perheneliköstä eli kahdesta sisaresta ja kahdesta veljestä. Kummassakin sisarussarjassa sattuu ja tapahtuu, mutta yhteistä on rakkaus – erilaisuudesta huolimatta keskeinen tuttuuden tunne, joka kumpuaa yhteisestä historiasta, jakamisesta ja luottamuksesta. Ja sitä on myös ystävyys, laajennetaan sisaruus siten – Cavaldaa lainaten:
”Sen jälkeen puhuimme siskojenvälisiä juttuja. Hyppään sen kohtauksen yli. Siinä on liiaksi salakieltä, oikopolkuja ja hirnuntaa. Ja ilman ääntä se ei sitä paitsi kuulosta miltään.
Kaikki siskot kyllä ymmärtävät.”
Liane Moriarty: Kolme toivetta
Liane Moriartyn kirjat viihdyttävät. Hänen kirjoissaan ihmisen höpsöys, erehtyväisyys ja kaikenlainen elämään kuuluva aaltoilu välittyvät nautittavan moninaisesti. On naurettavaa ja murehduttavaa. Mainiota päättää naistenviikon kirjakokemukset vetävään kerrontaan.
Suosikkejani Moriartyn suomennetusta tuotannosta ovat Hyvä aviomies, Mustat valkeat valheet(myös tv-draamasarjana) ja Omena ei kauas putoa. Uusin suomennos Kolme toivetta (WSOY 2023) on Moriartyn esikoisromaani, joka on alun perin ilmestynyt jo 2004, ja nyt sen on sulavaksi suomentanut Helene Bützow.
Esikoisromaanissa Kolme toivetta ovat jo esillä kirjailijan ydintaidot: (nais)henkilöt ovat käänteen äärellä, perhe vaikuttaa merkittävästi, tunnelma vaihtelee komedian ja tragikomedian välillä, henkilökuvaus zoomaa välillä pikakuvana syvälle ja vaihtaa nopsaan laajakulmaan. Ihmissuhteista on kyse.
•
Kolme toivetta alkaa tömäkästi: kolmen naisen ravintolaseurueesta yksi heittää fonduehaarukan raskaana olevan naisen vatsanahkaan. Mistä on kyse, mitä tästä seuraa?
Romaani hyppelehtii kolmen siskon elämäntapahtumista toiseen heidän ikävuosiensa 33 – 34 välillä ja haukkaa paloja muistoista nykyhetkeen. Lyn, Cat ja Gemma ovat kolmoset, joten on luontevaa fokusoida perheeseen, jonka vaiheissa riittää draamaa siinä kuin naisten nykyisessä aikuiselämässäkin.
Kolmen päähenkilön keskinäinen erilaisuus ja erilaiset elämäntilanteet takaavat, että niistä riittää reviteltävää. Yksi siskoista on sarjaseurustelija, toinen epätoivoisen vauvakuumeen kourissa parisuhdekriisiytyen ja kolmas uusperhekuviossa. Ja Moriartyn valtti: myös sivuhenkilöistä hän sivaltaa terävää ja hupaisaa pienin heiton. Esimerkiksi tyttöjen isoäiti hykerryttää, ja siskosten eronneet vanhemmat yllättävät. Hauskasti välissä on lyhyitä ”ylimääräisiä” tekstejä, joissa näkyy ulkopuolisen silmin tätä touhua muualta kuin siskojen sisäpiiristä.
Kepeä, luistava kerronta sopii kesälomaa odottavan tai kesälomalaisen irroittelulukemistoon, varmasti muihinkin tilanteisiin. Ja kyllä tämäkin Moriartyn kirja sopisi mainioksi tv-draamakomediaksi.
•
Liane Moriarty: Kolme toivetta, suomentanut Helene Bützow, WSOY 2023, 384 sivua. Lainasin kirjastosta.
Anna Gavalda: Karkumatka
Anna Cavaldan pienoisromaani on alun perin ilmestynyt 2009, mutta Karkumatka (Gummerus 2011) osui nyt kirjastosta sattumalta käsiini sisaruusteemaan sopien. Ei kirja osoittautunut ikimuistoiseksi teokseksi, mutta mukava välipala siitä kehkeytyi.
Yhden viikonlopun kestävät tapahtumat kuvaavat sisarusten käännekohtaa. Se ei ole mullistava, vain yksi hiipivä askel aikuisuuteen. Isoveli Simon kuskaa sisariaan minäkertoja-Garancea ja Lolaa sukuhäihin, jonne odotetaan myös pikkuveljeä Vincentiä. Siskoksia rasittaa Simonin niuhoittava vaimo Carine. Kun ilmenee, ettei Vincent tule häihin, sisarukset karkaavat tapaamaan Vincentiä tämän työpaikalle, pienen maalaiskylän linnaan.
Garance kertoo kepeästi ja pisteliäästi tilanteista. Vaivihkaa näkyvät erot pariisilaisten trenditietoisuudessa ja esikaupunkilaisten tai maalaisten karkeudessa. Hieman arroganttia, tuumin.
Sisaruksiaan minäkertoja kuvailee rakkaudellisesti. Jokainen heistä on erilaisissa elämäntilanteissa, ja perheyhteydessä on tapahtumassa muutos. Eikä kaikki ole sitä, miltä se vaikuttaa. Kirja tallentaakin hetken onnen, joka ei voi jatkua sellaisenaan:
”Että pitäisi irrottautua tästä toveruudesta, hellyydestä, hieman karheasta rakkaudesta. Pitäisi päästää irti. Avata kämmen ja kasvaa vihdoin isoksi.”
Kauniisti minäkertoja tutkailee isosiskoaan, juuri eronnutta Lolaa, joka kärsii lasten yhteishuoltajuudesta. Kertoja kokee siskon olevan hänen paras ystävänsä. Ystävyyden ydin, erilaisuuden ja erillisyyden hyväksyminen kiteytyy: ”Koska hän on hän, koska minä olen minä.” Päätän naistenviikkoni näihin salliviin sanoihin sisaruudesta, ystävyydestä, naiseudesta, ihmisyydestä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 