Tänään niputan kaksi erilaista teosta, joissa aiheena on ulkonäköön liittyviä asioita. Nämä kaksi kirjaa avaa silmiä ja näkökulmia läskiin ja kauneuteen. Ei kauneus taida olla vain katsojan silmässä vaan rakenteellinen juttu, joka kytkeytyy kulttuuriin ja kulttuurihistoriaan. Näin jatkuu naistenviikkoni.
Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille
Raisa Omaheimo on kirjoittanut komediaa, joten hänellä on oiva draaman ja rytmin taju. Sehän siirtyy myös faktan puolelle kirjassa Ratkaisuja läskeille (S&S 2022), joka keikkuu tietotekstin ja esseen rajoilla. Kirjassa omakohtainen yhdistyy faktoihin eri tutkimuksista rennosti mutta myös raikkaan riidanhaluisesti.
Omaheimo ampuu kirjassa alas monia lihavuususkomuksia. Yksi romutuksen kohde on painoindeksi. Lihavuuden medikalisoinnista hän kirjoittaa näin:
”Lihavuutta halutaan hoitaa tarmokkaasti. Ihmisten paino on medikalisoitu, lihavuudesta puhuttaessa käytetään sanoja kuten epidemia: lihavasta kehosta on tehty lääketieteellinen ongelma, meidän läskit kehomme eivät saisi olla olemassa, ne pitää korjata ja hoitaa ja parantaa.”
Ei Omaheimo kiistä sitä, etteikö painon alentaminen helpottaisi monia sairauksia, mutta hän todistaa, ettei painonpudotus ole varsinainen lääke vaan esimerkiksi tilanteeseen vaikuttavat lihaskunto ja hapenottokyky. Ne eivät ole painosta kiinni.
•
Tästä loikkaankin omakohtaiseen lähiaikojen kokemukseen jalkavaivojen pahentuessa. Useamman lääkärin lääke on minulle ollut painonhallinta. Konsultoiva ortopedi lähetti työterveyden tutkimuspyynnön bumerangina takaisin, koska tiedoissa ei näkynyt painoni ja pituuteni – eli painoindeksi. Painoindeksi ei vaikuta kuitenkaan siihen, miksi nivelrikko on tosiasia eikä se parane.
Kaksi seikkaa, miksi tilanne kirpaisee. Ensinnäkin kiputilojen vuoksi liikkuminen ja lihaskunto ovat romahtaneet, eikä minua lohduta kiistämätön tietoisuus noidankehästä kipu-liikkumattomuus-paino. Toisekseen, joo, painoni nousu on tosiasia ja hämmentää, kun fyysinen minämielikuvani taitaa olla 30 vuotta ja kiloa vanhentunut.
•
Ja tästä päästään syvään päähän eli ulkonäköpaineisiin liittyen lihavuuteen. Niitä Omaheimo tuulettaa, tuloksena on raikasta, itsensä likoon laittavaa proosaa. Ja vaikka paljon samansuuntaisia juttuja julkaistaan mediapalstoilla ja somessa, läski-stigma ei ole poistunut. Omaheimo kirjoittaa marginalisoituneista kehoista:
”Lihavuuden stigmaan liittyy oleellisesti ajatus siitä, että lihavuus on yksilön keskeisin ominaisuus, jonka kautta hänen koko ihmisyyttä tarkastellaan. Stigmaan liittyvä häpeä ankkuroi kokemuksen yksilöön.”
Silti on kyse rakenteista. Niitä vastaan tämä kirja iskee tehoavan sanan lekalla. Sen iskut ovat osuneet myös lukijoihin ja kirjasomeen: Ratkaisuja läskeille äänestettiin Bolgistanian 2022 tietokirjavoittajaksi. Tulkitsen rakenteiden ja mielikuvien horjuttamiseksi myös sen, että läskikirjan kansi hehkuu häpeämättömästi glitteristä, kiiltokuvista ja hempeästä pinkistä.
•
Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille, S&S 2022, 188 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Liv Strömquist: Peilisalissa
Kevään Helsinki Lit -tapahtumaa varten luin Liv Strömquistin sarjakuvakirjan Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan, ja nyt heinäkuussa sain kirjastosta lainaan uutukaisen Peilisalissa (Sammakko 2023). Tyyli pitää kutinsa: paksuhko sarjakuvakirja jakautuu lukuihin, joita yhdistää sama aihe, ja aihetta käsitellään tekstipainotteisesti, esseemäisesti eri aikojen filosofeja ja tutkijoita referoiden tai siteeraten.
Peilisalissa tutkiskelee kauneutta, eritoten naisten kauneuspaineita ja karkeasti kiteyttäen: markkina-arvoa. Kirja alkaa Kylie Jenneristä, pistäytyy eri aikojen kuuluisissa kaunotarnaisissa kuten Marilynissä ja keisarinna Sississä. Kauneuden ja avioliittojen suhdetta se käsittelee eri aikojen ja kulttuurien kannalta, painotus on länsimaissa. Muutama keski-ikäinen tavis saa myös minäkuvapuheenvuoron.
Kiinnostavaa on se, miten kirjassa pohditaan kuvallisuutta ja kuvauksen kohteena olemista. Jenner ei edusta vain typykkää, jota tytöt ja naiset haluavat apinoida, vaan myös selfieiden ottajaa, joka hallinnoi omia kuviaan. Toisin on ollut ennen, kun kuvattava on kuvaajan katseen armoilla. Sissi on kirpaiseva esimerkki: populaaristi hullaannuttavat keisarinnan muotokuvat muuttuivat painolastiksi ulkomuotoaan piinaavasti vahtivalle, vanhenevalle Sissille.
Siis tekstipainotteinen sarjakuva. Ihmettelen kääntäjä Helena Kylmälän taitoa loihtia suomeksi alkuperäisen teoksen ilmeen. Värit ja sivujen vaihtelevankokoiset ruudut vaikuttavat visuaaliseen ilmeiseen. Lisäksi Strömquistin omaperäinen piirrostyyli antaa luonteen kokonaisuudelle. Jälki on pelkistynyttä ja tehokasta. Siitä olkoon esimerkkinä tämä aukeama:
Kuvasitaatti olkoon lenkki myös juttuni aloittaneeseen Omaheimon kirjaan, eli kauneusihanteisiin kytkeytyvään läskikammoon. Ulkomuodon muuttuminen ikääntyessä on kirjan yksi teema, ja siihen liittyen lopetan juttuni viisaisiin sarjakuvan sanoihin:
”Me ihmiset VOISIMME ajatella fyysisen kauneutemme katoamista – muistutuksena elämän lyhyydestä, eräänlaisena MEMENTO MORINA kaiken katoavaisuudesta, JA SE ON HYVÄ, sillä se auttaa muistamaan kuoleman ja pakottaa arvostamaan sitä mitä meillä on NYT – sillä se on NYT TAI EI KOSKAAN – KOSKA KAIKEN MITÄ MEILLÄ ON, ME TULEMME MENETTÄMÄÄN, KAIKKI KATOAA JA ON PIAN IÄKSI POISSA.”
•
Liv Strömquist: Peilisalissa, suomentanut Helena Kulmala, Sammakko 2023. Lainasin kirjastosta.
Naistenviikon 2023 johdantojutussani 17.7.2023 on lista viikolle valitsemistani kirjoista. Päädyin postailemaan tänä kesänä kirjapareista
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 