Aihearkisto: Hömppä

24 heinäkuun, 2024 · 6:06 am

Maija Kajanto: Korvapuustikesä ja naistenviikkopostauksieni linkit

Onnittelut Kristiinoille ja kaikille muille päivän nimipäivänaisille! Jatkan naistenviikkoa viihdekirjalla, jonka päähenkilö Kristiina eli Krisse, joka voimaannuttaa itseään – ja miksei myös lukijaa.

Maija Kanjanto aloitti kahvilasarjansa parisen vuotta sitten: Korvapuustikesä (WSOY 2022) tutustuttaa päähenkilöön lähipiireineen, jyväskyläntakaiseen pikkupaikkakuntaan ja pienyrittäjyyteen. Sarjan ensi osan jälkeen on ilmestynyt joka vuodenaikaan sopiva herkku, ja viides kahvilakirja ilmestyy joulukirjamarkkinoille. Keväällä Hesarista luin, että Kajanto tienaa elantonsa kirjoillaan, mikä on nyky-Suomessa harvinaista.

•

Pitihän minun ottaa selvää, mikä on Kajannon suosion salaisuus ns. naisviihteen saralla. En viihdettä karsasta, mutta makumieltymykseni suuntaavat yleensä muualle. Luulen tuntevani lajin konventioita ja ihailen alkuäitiä Jane Austenia, jonka terävyys ja sosiaalisten rakenteiden särmä jää yleensä puuttumaan viihteestä. Viihteeseen on sen sijaan poimittu Austenilta tavallisesti vain romanssikuvio. Muuten: Korvapuustikesän Krisse mainitsee iki-ihahan Ylpeys ja ennakkoluulo-kirjan Mr. Darcyn, kun hän keskustelee Korvapuustikesän ilmiselvän darcylaismiehen kanssa.

Tunnistan Korvapuustikesästä monia peruskuvioita: päähenkilön haavoittunut suhdehistoria, kimurantit välit äidin kanssa, irtiotto vanhasta ja uusi alku. Uusi alku saa päähenkilön Krissen toteuttamaan itseään kahvilayrittäjänä. Lisäksi Kajanto varioi modernisti austentyypillistä kahden miehen kuviota. Sivuhenkilöt värittävät tunnelmaa ja tukevat päähenkilön kehitystä. 

Kajanto kirjoittaa ketterästi ja panostaa kepeään sanailuun: napakka dialogi tehoaa. Teksti tasapainottelee päähenkilön surujen ja ”meille käy hyvin” -toiveikkuuden kesken. Tunnelman lämpö saa puolelleen, ja yksi kirjan lämmönlähteistä on Krissen isoäiti, josta kaikki tuntuvat saavan voimaa.

•

On hyvin mahdollista, että jatkan kahvilasarjan lukemista, sillä sujuvasti kirjoitettu viihde maistuu välipaloina muun lukemisen välissä. Kenties myös kokeilen reseptejä, joita sinne tänne kirjaa sijoitellaan. 

Ymmärrän Kajanto-kirjojen suosion: kannattaa muistaa, että Suomi on muutakin kuin Helsinki. Suuri osa suomalaisista asuu muualla ja suuri osa helsinkiläisistä on muualta kotoisin. Siksi idyllinen järvimaisema koivupuineen ja kompakteine pikkukeskuksineen on samastuttava. Siinä on jotain idylliä ja nostalgiaa herättävää, vaikka Kajanto kuvaa realistishenkisesti nykyelämän ehtoja henkitoreissa pinnistelevissä pikkukunnissa. On toivoa antavaa lukea arkisen konstailemattomasta pienyrittäjästä, joka saa toteuttaa visioitaan, nauttii työstään ja kenties myös saa makeita mausteita rakkauselämäänsä.

•

Maija Kajanto: Korvapuustikesä – Osa 1 – Kahvila Koivu, WSOY 2022, 210 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Tänä vuonna postasin naistenviikolla

Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä! Seuraavassa luettelo minun naistenviikkokirjoistani:

18. heinäkuuta – Riikka

Lina Wolf: Rakastajat


19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla

Salla Leponiemi: Firenzeläiset elämät


20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken


21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna

Päivi Laitinen: Naisvakoojat


22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita

Terhi Rannela: Niin kuin muutkin herrat & Marja Toivio: Agnes – ensimmäinen naisjuristi


23. heinäkuuta – Olga, Oili

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös


24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Maija Kajanto: Korvapuustikesä.

Ja haikeat 10-vuotiset haasteen ylläpitämisestä!

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

19 joulukuun, 2023 · 3:23 pm

Jouluviihdettä kirjoista ja draamasarjoista

Joulua ennen olen viihdytellyt itseäni kevyellä kirja- ja tv-tarjonnalla. Se on sopinut sekä joululoman odotukseen että alkuun. Ehkäpä vinkeistä irtoaa viihdykettä myös sinulle.

Veera Vaahtera: Tarpeeksi täydellistä

Veera Vaahtera (Pauliina Vanhatalo) hallitsee joustavasti ja liukuvasti etenevän kielen. Hänen viihteellisiä romaaneitaan ei oikein passaa luonnehtia hömpäksi, sillä niissä ei ole niinkään hupsutella vaan tarjotaan ihmissuhteista purtavaa. Ote on kuitenkin kevyehkö, ja taitavan sanailun vuoksi näitä Vaahtera-kirjoja on lupsakka lukea.

Tarpeeksi täydellistä (Tammi 2023) kuvaa Lauran ja Aleksin jouluvalmisteluita. Nelikymppinen pari on pitänyt yhtä yli 20 vuotta ja heillä on jo itsellinen tytär. Jouluun jännitettä tuo sukujoulun vaaran vyöhykkeet kuten Lauran ärhäkkä mumma ja taitamaton äiti. Minäkertoja-Lauran suurin jännitysmomentti liittyy kuitenkin muuttuneeseen parisuhdetilanteeseen ja siihen, miten se pidetään piilossa.

Ei, varsinaisesti ei ole kyse erosta. Koska dilemmaan kiteytyy paljolti kirjan tapahtuma- ja tunnevaihtelut, jätän sen avoimeksi. Suosittelen lämpimästi selvittämään, mistä on kyse, sillä Vaahtera käsittelee kipeää aihetta monitahoisesti, arkisesti ja tarkkasilmäisesti. Romaani tarjoaa elämäntapoihin suhtautumiseen sitä, että jokainen saa tehdä omannäköisensä ratkaisut.

Veera Vaahtera: Tarpeeksi täydellistä, Tammi 2023, 158 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Ann-Christin Antell: Loviisan joulu

Jo viime joulun tienoilla Ann-Christin Antellilta ilmestyi spinn off -joulutarina, joka liittyy hänen trilogiaansa. Tänä vuonna Loviisan joulu (Gummerus 2023) vie trilogiaa aiempiin aikoihin Naantaliin, jossa nuori kapteenirouva Loviisa odottaa miestään meriltä jouluksi kotiin. Loviisa tunnetaan etenkin kirjasarjan ensimmäisestä osasta tuikeana tätinä, mutta nuoruudessaan hän näyttää olleen jouluhenkisen suvaitsevainen.

Viehättävä pikkukaupunki välittyy herttaisena jouluvalmisteluineen, mutta jumalisten porvareiden kristillisyys näyttää myös ruman puolensa: hyveellisyyden kääntöpuolella on muiden tuomitseminen. Loviisa siippoineen käy vastarintaan, kun paheelliseksi leimattu äiti on menettää elämänehtonsa. Tällainen hyvyyden puolustus sopii joulutarinaan. Kokonaisuus on siloinen, ehkä hieman vailla persoonallista säröä, mutta ajankuvana ja sarjan kylkiäisenä kiva.

Ann-Christin Antell: Loviisan joulu, Gummerus 2023, 60 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

The Crown, 6. tuotantokausi

Kauas valun ensimmäisten tuotantokausien hurmiostani. Parissa ensimmäisessä kaudessa komeasti kuvattiin kuningashuoneen jäsenten henkilökohtainen kipuilu yhteiskuntakehityksen rinnalla. Kuudes ja viimeinen tuotantokausi julkaistiin kahdessa osassa, joista ensimmäiset neljä jaksoa keskittyivät Dianan viime vaiheisiin, eivätkä juuri tuoneet uutta verrattuna iltapäivälehtijournalismiin.

Roolitus, kuvaus, lavastus ja rytmitys on ammattilaisten työtä, mutta sisällöllisesti anti jää ohueksi. Hiukan kausi paranee viidessä seuraavassa jaksossa, joissa korostuu aateluuden velvoitus, eli mitä henkilökohtaisia uhrauksia kruunun jatkuvuuden nimissä kukin kuningasperheen jäsen joutuu tekemään. 

Esimerkiksi Margaret ja Harry toimivat vastakkaisesti olosuhteissa, joissa he ovat perimysjärjestyksessä kakkosia, kun ykköset kantavat aika samankaltaisesti vastuutaakkaa. Charlesista rakennetaan sarjassa tunneihmistä, ja Camilla on suvaitsevainen järjen ääni – aika myötäsukaista on käsittely nykyhallitsijoiden kuvauksessa.

Mutta sitten vihoviimeisin jakso – miten tyylikäs loppuhuipennus! Tuoreessa muistissa on Elisabethin kuolema 96-vuotiaana. Sarjassa se peilautuu kahdeksankymppisen kuningattaren kriisiksi, kun hovi alkaa valmistella hautajaissuunnitelmia. Lopullisuuden tunnistaminen ja elämänkulun tarkastelu menevät ihon alle – ja yltävät tv-ruudun tälle puolen. Jakson viimeiset 10 minuuttia saavat minut melkein unohtamaan sarjan tason laskun, sillä vaikuttuneena, iho kananlihalla katson sarjan viime hetket.

The Crown, 6. tuotantokausi. Netflix.

The Buccaneers

Olen hillitön Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjan fani (BBC 2005), joka on katsonut sen kymmenkunta kertaa. Jotain austentyyppistä on The Buccaneers-sarjassa sen suhteen, että pääpyrkimys on siinäkin päästä naimisiin brittiaatelisten kanssa, mutta nuoret naiset ovat amerikkalaisia. Englantilaisia hermostuttaa jenkkineitojen vallattomuus, ja sarjan alussa olen minäkin työlästyä huutoon ja kikatukseen.

The Bucchneers kuvaa 1800-luvun aatelis- ja porvarispiirejä rapakon kummallakin puolella, ja se perustuu Edith Whartonin romaaniin. Draamasarjassa korostuu moderni trendi roolittaa eri etnisistä taustoista tulevia ja ryydittää tunnelma nykymusiikilla, mutta lavastus ja puvustus noudattavat epookkia.

Sarjassa on kahdeksan jaksoa, ja minun makuuni sarja paranee loppua kohti, vaikka kovin pinnalliseksi se jää. Sarja silti vakavoituu edetessään, sillä sosiaaliseen nousuun sopivat naimakaupat osoittautuvatkin muuksi kuin odotukset. Taustalla kalvavat säätyerot, suvaitsemattomuus, seksuaalinen hyväksikäyttö, äpäryys, narsismi-psykopatia ja rakkaus-järki-ristiriita. Ulkoisesti silmäkarkkinen sarja sekä viihdyttää että ärsyttää.

The Buccaneers. Apple-tv+.

P.S. Jos kaipaat muuta kuin silmäkarkkia, kannattaa Apple-tv:ltä valita sarja Slow Horses, joka on kerrassaan mainio vakoilusarja, nyt jo kolmas tuotantokausi. Sen vetonaula on sarjahistorian epäsiistein ja -korrektein päähenkilö, jota verrattomasti näyttelee Gary Oldman. Draama perustuu Mick Herronin kirjasarjaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: , , ,

20 heinäkuun, 2023 · 6:27 am

Kate Morton: Takaisin kotiin & Shelley Read: Minne virta kuljettaa

Naisille markkinoidaan paljon tunteisiin vetoavia romaaneja, joissa laveasti kuvaillaan ihmiskohtaloita. Niissä oleellisia ovat salaisuudet ja kohtalokas rakkaus, jotka juontavat jonnekin historiaan. Tapahtumaympäristön eksoottisuus tai villi kauneus voimistavat tunnelmaa. Kyllähän vetävälle ajanvietteelle on kysyntää – siis selvää naistenviikon juttuainesta! Siksi niputan naistenviikkohengessä kaksi nykysuosikkia käännöskirjallisuudesta.

Kate Morton on konkari edellä kuvaamassani runsassivuisessa lukuromaanilajissa, viimeisin on romaani Takaisin kotiin (Otava 2023). Uusi tulokas on amerikkalainen Shelley Read, jonka menestysromaania Minne virta kuljettaa (Otava 2023) on verrattu menestyskirjaan Suon villi laulu. Samaa siinä onkin köyhän tytön kohtalokas rakkaus ja selviytymistarina kehyksenään luontokuvaus.

Tunnustan heti kärkeen, että osoittautui, ettei kumpikaan kuulu minun teekupposiini. Tukahdetut tunteet ja enemmän tai vähemmän paljastuvat salaisuudet eivät sinänsä minua karkoita, mutta kummassakaan ei oikein päästy juonipinnasta irti. Kummankin jälkeen minulle jäi tyhjä tunne: tässäkö tämä oli. Mitä siis toivoin? Henkilökuvauksen syventymistä ja juonta laajentavaa näkemystä? Kyllä. Ja sitten tajusin: tokihan nämä kirjat voivat palvella sellaisenaan, vaan tällä kertaa ja tässä lukutilanteessa kumpikin kirja jäi silkaksi ajankuluksi. Mikäpä siinä.

•

Minne virta kuljettaa yllätti hippusella kannanottoa. Kirjan alku kuvaa hienosti tekojärven pohjalle jäänyttä aluetta. Tällainen ekologinen näkökulma lisäsi kiinnostustani. Kokonaisuutena romaani on lähestulkoon kronologinen Victorian kehityskertomus 15-vuotiaasta nelikymppiseksi. Se käynnistyy oitis ensisilmäysrakastumisesta. Victoria hullaantuu intiaanipoikaan, ja se täytyy pitää salassa oman persikkatilan väeltä: isä on ankara ja veli äkkipikainen riehuja. Ekologisuuden lisäksi kirja käsittelee rotujen eriarvoista kohtelua.

Readin romaani kuljettaa minäkertojaa 1940-luvun lopusta Vietnamin sodan aikoihin, ja siksi kuuluu pientä yhteiskunnallista huminaa samalla, kun Victoria kertoo kohtalostaan ja sydäntä särkevästä luopumisestaan. Romaanin henkilöt edustavat köyhää maaseutua, luonnosta riippuvaista väestönosaa vasten kaupunkien hyvinvointia. Rinnalla kulkee persikkatilan kohtalo tekojärvisuunnitelmien uhrina. Kalliovuoret, kanjonit, joki ja villi luonto tarjoavat tehokkaan taustan. Persikkapuut ja makeat hedelmät kuvataan mehukkaasti. Syntymät ja kuolemat sekä perheiden vaikeneminen salaisuuksista ja tragedioista rakentaa varsinaisen tunneympäristön, ja loppu tarjoaa toivon.

•

Mortonin romaanissa minäkertoja Jess palaa Lontoosta Sidneyhin, sillä hänet kasvattanut yhdeksänkymppinen isoäiti Nora on joutunut sairaalaan. Nora on aikanaan syrjäyttänyt huoltajana Noran äidin Pollyn. Toimittajataustainen Jess saa vihiä perhetragediasta, jota hän ryhtyy selvittämään. Kirja kulkee eri aika- ja tekstitasoissa, ja se vie eteläiseen Australiaan, jonka pikkukaupungissa on kuutisenkymmentä vuotta sitten tapahtunut perhesurma. Takaisin kotiin sisältää lisäksi amerikkalaisen tutkivan journalistin kirjan kyseisestä perhetragediasta.

Takaisin kotiin saa jännitteensä kuolemantapauksien selvittämisestä, ja samalla pompahtaa monenlaisia yllätyksiä salaisista suhteista ja piilotelluista asioista. Minun makuuni kirjassa löytyy liiaksi lippusia ja lappusia, jotka tuovat aina uusia salaisuuksia päivänvaloon. Yllätyksiä siis riittää, mikä verottaa henkilökuvausta. Morton pitäytyy siis perheasioissa ja niiden yllätyksellisyydessä, eikä siinä ole viittauksia yhteiskunnalliseen, jos ei oteta lukuun pientä ripausviitettä aboriginaalien tarinaperinteeseen.

•

Lopuksi teen juonipaljastuksen, joten jätä jutun lukeminen tähän, jos haluat välttyä sellaiselta.

Kummassakin romaanissa äitiys nousee keskeiseksi teemaksi. Äitiys merkitsee rakastuneiden geeniperimän jatkumista, mutta se merkitsee myös sitä, miten halu tulla äidiksi voi olla polttava ja siitä halusta luopuminen saa ihmisen toimimaan arvaamattomasti. Näin tapahtuu niin romaanissa Takaisin kotiin kuin Minne virta kuljettaa –kirjassakin. Lapsen parhaaksi toimiminen tuottaa samanlaisen teon: vauvan luovuttamisen niin, että biologiselle vanhemmalle jää epätietoisuus, miten rakkauslapselle käy. Kumpikin kirja väläyttää lopussa toivoa, että aikuinen lapsi ja etääntynyt äiti voivat kohdata ja mahdollisesti rakentaa loppuelämän suhteen.

Siispä tunteikkuuden ystäviä nämä kirjat viihdyttävät ja saattavat jopa hikoiluttaa silmiä.

•

Kate Morton: Takaisin kotiin, suomentanut Hilkka Pekkanen, Otava 2023, 612 sivua. Sain kirjan kustantajalta, #ihanailta.

Shelley Read: Minne virta kuljettaa, suomentanut Jaakko Kankaanpää, Otava 2023, 233 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Naistenviikon 2023 johdantojutussani 17.7.2023 on lista viikolle valitsemistani kirjoista. Päädyin postailemaan tänä kesänä kirjapareista.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat: ,

19 heinäkuun, 2023 · 6:26 am

Mirella Mäkilä: Seuraavana Tampere & Laura Lennes: Nainen, 35

Kiteytänpä naistenviikkohaasteen kunniaksi nämä kaksi kirjaa kolmekymppisten ja vähän yli chikc lit -viihteeksi. Mirella Mäkilän esikoinen Seuraavana Tampere (Otava 2023) kertoo itseään työllistävästä markkinointiviestintänaisesta, Laura Lenneksen niin ikään esikoinen Nainen, 35 (Otava 2023) seuraa naistenlehtitoimittajan toilailuja. 

Saman lajityypin kirjoina niissä on tiettyjä yhtäläisyyksiä. Kummassakin päähenkilö kertoo tarinaansa kepeästi. Päähenkilöiden minäkerronta pitää hänen näkökulmastaan kiinni, ja hänen tilanteensa näkyy lukijalle koomisena, tosin toinen herättää enempi myötähäpeää (Lenneksen Aava). Kumpikaan minäkertoja ei näe sokeita pisteitä parisuhteessaan ja ällistyvät erosta. Uuden miehen löytyminen on kummankin agendalla. Satunnaisen seksin on tarkoitus irroittaa jumeista tai viitoittaa tietä suhteelle, jossa toimisi muukin yhteys.

Kummallakin päähenkilöllä on kaikissa vaiheissa vierellä pysyviä kouluaikaisia ystäviä – hassuja, suoria ja tukevia. Ystävien rooli tarinankerronnan ryydittämiselle on oleellinen, tavallaan oleellisempi kuin rakkaussuhteet, joiden perässä päähenkilöt läähättävät, etenkin Lenneksen Aava. Ystävien persoonien vastakkaisuus lisää särmää ja hupia. Kummankin ystävistä toinen on lesbo (tai bi), mikä tuo nuorten aikuisten elämänpiirin kirjon kivasti esille. Ystävät edustavat itse valittua perhettä, kun taas vanhemmat edustavat osastoa rasittavat ihmissuhteet. Mäkilän kirjassa ei vanhempia täysin hyljeksitä, kun taas Lenneksen kirjassa suhteet vanhempiin pysyvät vinksahtaneina.

Kumpikin kirja on leimallisesti vapaiden kaupunki-ihmisten tarina, vaikka Mäkilän kirjassa Helsinki vaihtuu nopsaan Tampereeksi, eli siinä selvä ero maalaisromantiikkagenrelle. Kaupunkiympäristö baareineen kuuluu kuvioon ihmisten kohtauspaikkana. Kohtauspaikkoja ovat myös työpaikat, joissa korostuvat eksentriset henkilöt. Henkilöiden lisäksi merkityksellisiä ovat eläimet: Mäkilän kirjassa kaverin koira, Lenneksellä löytökissa. Työn osuus ei ole näissä kirjoissa suuren suuri, vaikka taloustilanne huolettaa, etenkin Mäkilän Roosaa.

Ja näistä yhtäläisyyksistä eroihin.

Mäkilän kirjassa Seuraavana Tampere tunnelma on leppoisa päähenkilön Roosan erokriiseistä ja uuden kumppanin hamuamishalusta huolimatta. Kirjan komediallisuus kumartaa lempeän suuntaan, ja tyylilaji pyrkii pysymään realismin rajoissa. Päähenkilö on tavallisen oloinen, joten sivuhenkilöillä on särmää lisäävä rooli. Paluumuuttajan ympäristö Tampere virkistää, ja paikallisväri leviää vähän myös kieleen. Kirja ei hae eikä etsi muuta kuin on, eli kevyt viihtyvyys edellä homma etenee. Kirjalija on tekemässä sarjaa Se on moro, joten on paikallaan, että loppu jää kutkuttavasti auki.

Lenneksen Nainen, 35 läiskii reippaasti ylilyöntejä, ja näen sieluni silmin jo överin tv-komedian, jonkinlaisen hyper-extra-Aikuiset-sarjan. Päähenkilö Aavan tilannetajuttomuus ja rajattomuus piristävät – ja mikseipä samalla rasittavat. Päähenkilö vedetään rohkeasti äärirajoille! Mediatyö pomoineen keikkuvat nekin ihan uskottavuuden äärirajoilla, siinä on kerrassaan (kyynistä) hurttiutta. Yleensä kirjakiinnostukseni tyssää tuotemerkkien nimeämiseen, mutta ymmärrän, että tässä kirjassa se on the juttu. Niin on sekin, että pinnan alla porisee naiseuden tarkastelu: onko merkkilaukkujen ja meikkien takana järkeä vai ei; ollako jotain ihan yksin? Tykästyin Aavan kavereihin ja tapaan, miten heistä irtosi huumoria. Pidin kirjan nokkelasta sanailusta, mutta aika pitkä tämä romaani kyllä oli.

•

Mirella Mäkilä: Seuraavana Tampere, Otava 2023, 276 sivua. Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

Laura Lennes: Nainen, 35, Otava 2023, 403 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Naistenviikon 2023 johdantojutussani 17.7.2023 on lista viikolle valitsemistani kirjoista. Päädyin postailemaan tänä kesänä kirjapareista.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat: ,

21 joulukuun, 2021 · 6:00 am

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2021, luukku 21

Jo kaksikymmentä luukkua on avautunut kirjablogeissa ja bloggaajien somessa, ja luukkuja riittää perinteisesti jouluaattoon asti. Kirjallisuusaiheet ja tyylin bloggaajat valitsevat vapaasti. Joulukalenteripostaajat löydät Kirjamies-blogin ensimmäisen luukun jutusta. 

Kuva: Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat

Oma aiheeni muuttui viime hetkillä. Tänään vietämme talvipäivän seisausta, ja minua kiehtoi päivänkohtainen aihe pimeyden ja valon välillä, etenkin toivo valoisuuden lisääntymisestä tästä päiväistä lähtien. Tiettyä pimeyttä piilee kyllä siinä, että päädyin tilittämään joulufiktioista, sillä en ole erityisen innostunut kirjallisuuden kausituotteista. Pidän itseäni maltillisena joulustelijana, ja ehkä siksi hämmennyn joulukirjallisuudesta ja -elokuvista. Tosin joulukoristeiden kimalluksessa en säästele.

•

Katsastin käyttämäni verkko- ja äänikirjojen suoratoistopalvelun joulutarjontaa, joka on lähinnä käännettyä viihdegenren kirjallisuutta. Joulukirja on usein suositun chick litin tai romanttisen viihteen kirjoittajan ekstra. Lukija tietää, mitä saa luottokirjailijaltaan: jouluvalmistelut ja -odotukset kehystävät nuorehkon naisen elämänpulmia, jotka kommellusten ja vastoinkäymisten jälkeen saadaan kirjan mittaan onnelliseen loppuun. 

Jouluromanssien otsikot ovat tyyliä – joitain mainitakseni – Paras aika vuodesta, Kirsikoita ja joulun taikaa ja Jouluvaloja ja takkatulta. Lisäksi tarjonnassa on jännitystä, esimerkiksi Murha tunturissa -jatkokertomus: yksi osa ilmestyy päivittäin joulukalenterin tapaan. Näiden sijasta valitsin tarkempaan katselmukseen kaksi kotimaista: Joulumuistoja ja Tilauspukki.

•

Kaisa Ikolan Joulumuistoja (Saga Egmont 2014/2020) kuuluu irto-osana kirjailijan Betty-sarjaan. Siihen en ole tutustunut, mutta mielestäni Joulumuistoja-kirjan kuusi tarinaa voi lukea ilman ennakkotietoja, vaikka fanit saavat luonnollisesti enemmän irti spin off -jutuista.

Ikola sijoittaa tarinansa pääosin Skotlantiin yli 100 vuotta sitten. Kokoelman aloittaa lemmenkipeän nuoren miehen kirje, ja vaikka kertomuksissa henkilöt ja romanssihuolet vaihtuvat, niitä yhdistää ihanaisen tomeran Bettyn ja lähipiirin rakkausasiat. Niminovelli keskittyy tosin suloisen puhtoisiin ja opettavaisiin lapsuusmuistoihin.

Juju näissä siveellisessä, kunnollisen väen kertomuksissa on vanhahtava, kohtelias nostalgia. Jo kirjan esittelyssä viitataan klassikkotyttökirjoihin, ja kyllä Anna– ja Runotyttö-sarjat sekä vastaavat erottuvat ilmeisinä esikuvina. Ikola punoo juonensa menneen maailman turvalliseen kontekstiin. Joulun kunniaksi huvitun tällaisesta eskapismista, mutta muutama lyhyt kertomus tuntuu riittävältä annokselta. Taitaa silti vastakohtaisuus nykysinkkuseikkailuille sopia manteliksi hupsuushuttuuni.

•

Vinkeää vaihtelua joulukirjoihin tuo Marko Hautalan lyhyt tarina Tilauspukki (Haamu 2021). Alaotsikko ei selittelyjä kaipaa: Jouluinen kauhutarina. 

Hautalan tarinassa suku kokoontuu äveriään patriarkan Augustin lukaaliin joulunviettoon. Kaiken täytyy tapahtua sekunnilleen ja pilkulleen äreän äijän tahdon mukaan, muun hän tuomitsee ankarasti  jumputtamiseksi. Leuto joulutunnelma on kaukana:

”- – Joosesta tuntui, että hänet oli paiskattu Neuvostoliiton keskuskomitean yleiskokoukseen vuonna 1937, kun kukaan ei uskaltanut lopettaa taputtamista Stalinille.”

Keskushenkilö-Joosen vastuulla on ollut pukkitilaus. Tarinassa osaa odottaa, ettei se eikä mikään muukaan mene putkeen, mutta juoni onnistuu kuitenkin yllättämään. Hautala rakentaa jännitettä hirtehisesti, joten huvitus ja hirveys kulkevat käsi kädessä. Varsinaista kauhua en koe, mutta piristyn vinksahtaneen tarinan eloisasta kerronnasta.

•

Makuja ja mieltymyksiä saa olla monia, ja sallin kaikille joulukirjoista innostuville hupsut lukuhetket. Jouluelokuvista vielä sen verran, että jopa Yle uutisoi genren merkityksestä: katsoja nauttii nimenomaan pinnistelemättömästä kokemuksesta, jossa tietää etukäteen mitä saa. Okei, olkoon sillekin aikansa ja paikkansa. Kokeilin.

Katsoin Netflixistä kolme jouluelokuvaa. Lähes sietämättömäksi totesin Skotlantiin sijoitetun jenkkisöpöstelyn Linna jouluksi, vaikka heilastelijoina ilmeilivät nuorten sijasta viisikymppiset. Seuraava katsomiskokemus keikkui skandinaavisen realismin hygge-rajalla: ruotsalainen Jouluksi kotiin pöyhi traumoja ja päättyi nätisti. (Siis tämä on elokuva, ei kerrassaan mainio, samanniminen norjalainen sarja.)

Odotukset olivat kovat käsikirjoittaja Emma Thompsonin vuoksi, kun liimauduin ruudun eteen tuijottamaan kolmatta sesonkileffaa Last Christmas. Riemastuin, miten Whamin joulubiisin sanat saivat tyystin toisen merkityksen. Myös Brexit- ja maahanmuutto-ongelmat, muutama aito hetki ja pikkuisen poikkeava lopetus miellyttivät, mutta ei ole Ihmeellinen on elämä -klassikon voittanutta, vaikka Last Christmas siitä satutunnelmaa lainailikin.

•

Jos joulukirjat ja -elokuvat tuovat joulustressiin (pimeyteen) helpotusta (valoa), saa talvipäivä minun puolestani seisahtua hetken hömppään. Sanotaan, että viihde auttaa unohtamaan, taide muistamaan – kumpaakin tarvitaan.

Hulppeita unohduksen ja muistojen hetkiä jouluusi!

P. S. Eilen joulukalenterin luukun paljasti 1001 kirjaa ja pieni elämä, huomenna vuorossa on Kirjakko ruispellossa.

•

Kaisa Ikola: Joulumuistoja. Saga Egmont 2014, BookBeat 2020, 111 sivua eKirjana.

Marko Hautala: Tilauspukki. Jouluinen kauhutarina. Haamu 2021, BookBeat. 16 sivua eKirjana.

Netflix – elokuvien trailerit: Linna jouluksi (2021), Jouluksi kotiin (2019), Last Christmas (2019)

5 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat, haaste, Hömppä, Kauhu, Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat: , , , ,

20 heinäkuun, 2021 · 6:46 am

Heli Galliano: Kyyhky ja susi & Lintutyttö

Kesäisin huvittelen lukemalla kevyen tyylin historiallisia romaaneita. Vuosien varrella on kertynyt kokemusta Kaari Utrion myöhäistuotannon 1800-luvun porvaristokertomuksista, Paula Havaksen Kertte-seikkailijasta varhaisella keskiajalla, Kristiina Vuoren alkutuotannon keskiaikaneidoista ja Johanna Valkaman viikinkiajan romansseista. Viime kesänä tutustuin Heli Gallianon tuotantoon. Juttuni säästyi vuoden 2021 naistenviikolle.

Gallianon historiaromansseissa Kyyhky ja susi (Otava 2018) ja Lintutyttö (Otava 2019) sankarittarena on italialainen ylhäisöneito, jota inkvisitio vainoaa protestanttisuuden vuoksi. Sarjan ensimmäisessä osassa parikymppinen Caterina pakenee setänsä avustuksella Ruotsin valtakunnan itäiseen osaan ja majailee Turun linnassa 1597 kuohuvina Kaarle-herttuan hyökkäysaikoina. Levottomuuksien vuoksi neito päätyy Hämeen sydämeen Messukylään ja Kangasalalle Kaarina Maununtyttären huomaan. Lopulta Caterina pääsee palaamaan koti-Italiaan, mutta toisessa osassa kymmenisen vuotta myöhemmin hänen täytyy jälleen paeta, ja moninaisten vaiheiden jälkeen hän palaa Turkuun ja Kangasalalle.

wp-1594624600811.jpg

Nautin kirjassa siitä, miten historialliset tapahtumat ja faktat asettuvat romanttiseen viihteeseen. Genreen kuuluu, että fiktiohahmot toimivat tosikehyksissä, ja se Gallianon kirjoissa onnistuu. Levottomat ajat 1600-luvun taitteen vuosikymmeninä loksahtavat luontevasti tapahtumien taustaksi, sillä niissä on paljon otollista juoniainesta kuten salaliittoja, valtavehkeilyjä ja noitailmiantoja. Mutkikkaat suomalaiset aatelissukusuhteet sopivat myös henkilögallerian höysteeksi. Ja tuttujakin tulee vastaan: Kristiina Vuoren romaaneissa esiintynyt Flemingin suku saa suuren roolin Gallianon kirjoissa, ja Vuoren tuotannosta tuttu turkulaiskauppias Valpuri Innanmaa vilahtaa sivuhahmona.

  •  

Caterina-neito on ensimmäisessä osassa melko uskottava: suojeltu, kaino italialaisneito sävähtää poikkeustilanteita ja hän uupuu ja kyynelehtii herkästi, vaikka heittäytyykin sedän vakoiluhommien myötä myös selvittelemään salaisuuksia. Hänen ympärillään pyörii ritarillisia suojelijoita aatelisherroista renkeihin, jotka pelastavat kauniin neitosen tuon tuostakin. Jokunen sankari hieman horjuttaa Caterinan mielenrauhaa, mutta Italiassa mahdollisesti odottava sulho Flavio estää rakkaussuhteisiin antautumisen.

Kummassakaan kirjassa Caterinan ripustautuminen Flavioon ei vakuuta, sillä ideaalimies jää kuvauksena kovin haaleaksi. Jälkimmäisessä osassa Caterina leskirouvana vaalii aviomiehensä muistoa ihan riesaksi asti, ja rouvan salaileva, tempoileva ja hermostunut persoona alkaa riepoa. Myös juoni salakielikirjan pelastamisesta alkaa tuntua aika hataralta.

Kirjassa Kyyhky ja susi Galliano ujuttaa mainiosti mukaan hämäläisen legendan verikivestä, jonka voi nykyisin bongata Kangasalan kirkon seinästä. Näppärästi asettuvat rinnakkain vallasneidon sumunusvaiset näyt ja juurevanhämäläisen tietäjäakan ja -tyttären arkinen luonnonparannus- ja näkijätaito. Kiinnostavinta sankarittaressa on se, että hän näkee enteitä ja tutkii latinankielistä kirjallisuutta magiasta selvittääkseen itsessään piileviä irreaaleja persoonapuolia, jotka tuohon aikaan saattoivat olla fataaleja. Lintutyttö-romaanissa Caterinan mukana kulkee Giovanni Battista della Portan teos Magiae Naturalis, ja nautin sen siteerauksista. Symboliikka laventaa juonta ja päähenkilön ymmärrystä.

”Kaivoin esille Magiae Naturaliksen. Tarvitsin elämänohjeen, joka auttaisi minua. Avasin kirjan ja luin ensimmäisen kohdan, joka osui silmiini.

’Varmasti me kaikki tiedämme, että heikko valo menettää kaiken loistonsa, jos siitä lähestyy voimakkaampi valo. Sytytetty soihtu ei valaise lainkaan keskellä päivää ja sama koskee tähtiä, jotka ovat auringon loisteessa täysin näkymättömiä, vaikka todellisuudessa ne säkenöivät taivaalla.’ ”

  •  

Juonivetoiset Caterina-romaanit etenevät seikkaperäisesti, ja jonkin verran henkilömäärää ja juonenkäänteitä soisin tiivistää, jotta muu saisi lihaa luiden päälle. Romanttiseen viihdekonventioon ilman muuta kuuluvat sattumat ja sankarittaren lumoavuus, johon miehet lankeavat, mutta yllättävän häveliäästi henkilöt ja käänteet kerrotaan. Silti sateisten kesäpäivien iloksi oli huvittavaa lukea minulle melko tutuille Turun ja Tampereen seuduille sijoitettuja tapahtumia. Toivoisin kyllä, että kustannustoimituksen aikana olisi karsittu 9/10 sanoista, jotka liittyvät uupumiseen ja kyyneleihin, sillä toisto vie tehot.

  •  

Heli Galliano
Kyyhky ja susi
Otava 2018
romanttinen historiaviihde
375 sivua.
Luin BookBeatissa.

Heli Galliano
Lintutyttö
Otava 2019
romanttinen historiaviihde
381 sivua ekirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

18 lokakuun, 2020 · 7:16 am

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Takanani on useita vakavia romaaneja vaikeista elämäntilanteista. Niiden kerronnassa taiteelliset ulottuvuudet ovat lisänneet kertomuksiin tasoja. Usko kestävään kirjallisuuteen on vahvistunut.

Se ei poista sitä, että päiväperhona lepattava hurmaava hömppä voi myös ilahduttaa. Kyse voi olla tarpeestani vilvoitella kuumien kirjakokemusten välillä. Joka tapauksessa Miika Nousiaisen Pintaremontin (Otava 2020) viihteellisen rento ja häpeämätön romanttisuus sopivat juuri nyt vireys- ja lukutilanteeseeni.

Pintaremontti pistää minut ensinnäkin miettimään sitä, miten romanttiset komediat niin elokuvina kuin kirjallisuutena mielletään naisille suunnatuiksi ja naisten tekemiksi. Mieleeni tulee useita hömpäksi sopivista teelmistä, jotka ovat miesten tekosia. Mutta miksi vain naisten romanssikomediat usein hömppä-leimataan ja niitä lukevat vain naiset? Miksi nousiaistyyppiset viihdehupsutukset eivät samoin tavoin leimaudu tai rajaudu? Ja tähän sopiikin Nousiaisen romaanista sitaatti:

”Jos Kolumbus olisi ollut nainen, hänelle olisi naurettu ja hänen olisi epäilty hormonipäissään navigoineen väärälle mantereelle.”

•

Nousiainen pelaa muutenkin sukupuolioletuksia härnäten. Romaanissa on nelikymppisiä miehiä ongelmineen, joita voisi pitää feminiinisinä – jos haluaisi tuijottaa sukupuoliyleistyksiin. Eipä tuijoteta.

Sami hermoilee biologisen kellon kuminan pauhussa, kun omien lasten äidiksi sopivaa naista ei löydy. Samin ystävistä Markus on kolmen pienen tytön väsynyt yksinhuoltajaisä ja Pesonen syöpään kuolevan isän ja muistisairauteen menehtyvän äidin omaishoitaja. Romaanissa vaikuttavat myös lapsettomuudesta piinattu Samin sisko ja leskeydyttyään uutta elämää aloitteleva äiti. Kaikki viisi henkilöä kertovat asioita omalta kannaltaan. Lisäksi näyttäytyy Pintaremontti-bloggaaja ja jää perin pinnalliseksi mutta henkilöitä hupisitovaksi hahmoksi.

Kuten kutistetusta esittelystäni käy ilmi, romaanissa viistetään monia raskaitakin aiheita. Aihelmia on vielä enemmän kuin tässä paljastan. Mahdollisesti ihan liikaa, ennalta arvattavaa ja laskelmoituakin. Syväluotauksia ei kannata kaivata, pintapuolisuus kuuluu käsittelytapaan, mutta voi kirjasta poimia silti kipeitä asioita ja nykyelämätotuuksia.

”Mikähän helvetti tätä maailmaa vaivaa? Kaikki indikaattorit osoittavat, että vauraus, hyvinvointi, vapa-aika ja onnellisuus lisääntyvät, mutta silti kukaan ei vaikuta olevan tyytyväinen omaan elämäänsä?”

•

Nousiainen muuttaa henkilöidensä elämäntarinoiden kurssin positiiviseen, ja kerronta saa suoraviivaisuudellaan, sanailullaan ja tilannekomiikallaan minut useasti naurahtelemaan. Hyväntahtoinen tavallisuuteen taiottu romanttisuus painottuu, ja tuloksena on onnellisten loppujen satumaisuus. Tämä on jokin genre (Eve Hietamies yksinhuoltajaisätarinoineen tulee verrokkina mieleen), jossa romaani rakastaa ongelmia, arkea ja epätäydellistä elämää, uskoo selviytymiseen ja tosikkoimaisuuden välttelyyn. Hymyillen ja hörähdellen itkun läpi, oletan. Tosiaan, miesitkua kirjassa piisaa!

Siispä Pintaremontti on viihdyttävä hupsutus. Ihmettelen, jos se ei siirry kesäteatterinäytelmäksi tai elokuvaksi.

•

Miika Nousiainen

Pintaremontti

Otava 2020

romaani

207 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

3 syyskuun, 2020 · 6:02 am

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit

Reipasotteinen Reija on täällä taas! Anniina Tarasovan romaani Kuoleman kulissit (Gummerus 2020) jatkaa melko lailla siitä, mihin esikoiskirjassa Venäläiset tilikirjani päädyttiin. Reija on eronnut sulhostaan, venäläissäätö Konstantin vaivaa mieltä ja silmissä siintää työpesti takaisin Venäjälle.

Reija matkaa Kyprokselle uuden työpaikkansa pippaloihin, mutta ihan suunnitelmien mukaan ei työasia etene. Palkkaaja kuolee, työtilanne mutkistuu, ja sen suoristumista sotkee Reijan mielenrauhaa rikkovan miehen ilmestyminen samaan työpaikkaan. Romaanissa Reija sivuintressinään etsii murhaajaa, päätyönään selvittää yhden firman myyntikapasiteettia – ja heilahtelee tunteesta toiseen.

”Teki mieli kirota. Olin kämmännyt, ja sen lisäksi ajautunut hirvittä­vään umpikujaan, josta ei enää ollut poispääsyä. Jos lähtisin firmasta, kaikki kuvittelisivat että olin saanut potkut. Muutamien kuukausien työrupeama jäisi häpeäpilkuksi LinkedIniin.
En voinut edes kertoa Konstalle, että minua oli seurattu, koska mistä saatoin olla sataprosenttisen varma, ettei hän ollut järjestänyt asiaa? Teki mieli vaikeroida, pitää jotain kamalaa mouruavaa ääntä.”

Viihdehenkisesti jännitysjuoneen kuuluu sydämenasioita, mutta kirjan romanssirintamalla käydään lähinnä asemasotaa. Suhde Konstaan eli Konstantiniin vaikuttaa ehkä tyttökirjamaiselta: sille kiukutellaan, jota oikeasti halutaan.

Kuoleman_kulissitReijassa on virkistävää pitelemätön pätemistarve. Siekailematon kunnianhimo ja pyrkyryys on harvaa herkkua viihdekirjojen naisissa. Yleensä tällaiset tyypit ovat sivuhahmoja, joita halutaan näyttää negatiivisessa valossa. Reija riemastuttaa, sillä hän on touhukkuudessaan ärsyttävä, ällistyttävä, huvittavakin, ja väläyksittäin haavoittuvainen vaikkakin kätkee sen lähinnä räyhäämiseen.

Ystävyyskuvauksessa on särmää. Reijan paras ystävä Inna majoittaa Reijan nykykommuuniin, jossa naisten lisäksi asustaa Innan poikaystävä. Naisten suhteessa avoimuus ja salailu vaihtelevat, ja ystävyys on myös kilpailuhenkistä. Kumpikin suutahtelee, sitten he sopivat kunnes tulee taas uusi kiista.

Reijan kimurantti suhde isäänsä saa tässä kirjassa uutta valoa, ja tiedot kadonneesta äidistä lisääntyvät. Lisäksi Reijan venäläisyysvibat vahvistuvat:

 ”Oliko minulle alkanut muodostua oma eettinen, venäläisen nihilistinen koodistoni? – –
Olisi varmaan pitänyt joskus lukea Turgenevin Isä, äiti ja tytär. Venäjällä mikään ei ollut joko–tai.”

Kuoleman kulissit hyötyisi hienoisesta tiivistämisestä, ja varsinainen jännärijuoni etenee hitaasti. Siitä huolimatta ahmaisin liukkaasti verbalisoidun kirjan, vaikkei liike-elämän kuvaus kuulu ykkösintresseihini. Toisaalta on virkistävää lukea itselle vieraasta aihepiiristä ja etenkin ympäristöstä. Pidän Pietarin kaupunkia melkein yhtenä henkilönä, ja nautin kirjan kaupunkikuvauksista. Olen piipahtanut Pietarissa yli 10 vuotta sitten muutaman tunnin, ja visiitin lyhyys on jäänyt kaivelemaan. Pääsenpä sentään sinne näin kirjakeinoin!

”Minä palaisin aina uudestaan Pietariin.
Minun ei tarvinnut kuin kääntää päätäni, ja näin ulos. Ikkunan koristeellisten kaltereiden läpi näkyi peripietarilainen maisema: yksi lumen peittämä kanava, ja näkymä 300 vuotta suljettuna olleeseen mystiseen Uuden Hollannin saareen, joka oli vasta viime kesänä avattu yleisölle. Kanavan vartta ei ollut ehditty puhdistaa lumesta, mutta muutama jalankulkija eteni pontevasti pienistä esteistä huoli­ matta. Ehkä kävelevät pietarilaiset miettivät, miten juhlistaisivat pyhän Valentinuksen yltiöromanttista päivää, tai sitten he kaikki odottivat maslenitsaa, blinibakkanaalien täyttämää laskiaista: sienisalaatteja, mätejä, sipulisilppua ja smetanaa.”

Annina Tarasova
Kuoleman kulissit
Gummerus 2020
jännitys
383 sivua (PDF).
Sain kirjan kirjailijalta: kiitos!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

29 heinäkuun, 2020 · 7:15 am

Kolme viihdekirjaa kesältä 2020

Luen monenlaista, ja lomahengessä lomailen lukuvalinnoissakin. Muutama murha ja romanssi mahtuu mainiosti kesään, siis kirjakokemuksena.

Valitsen esiteltäväksi kolme romanttisen viihteen edustajaa. Niitä yhdistää se, että päähenkilöt ovat yli 30-vuotiaita, eli eivät ihan neitosia, ja kaikilla on kalvava suhde takana. Myös ura ja muu elämän sisältö on hakusessaan. Yksi tai useampi ystävä tukee, ja se kuuluu oleellisesti genreen. Jokainen päähenkilönainen uuden edessä karistaa vanhan kumppanin pölyjä sekstailemalla sisällyksettömästi, ja mahdollisesti sen perään löytyy aikuisiän ”se oikea”.

Miten näistä kaavoista yhä uudelleen ja uudelleen löytyy uutta kirjoitettavaa ja lukijalle edes hitusen kiinnostavaa? Siksi, että arkkityypit ja tutut tarinakaavat auttavat relaamaan, tyhjentymään ehkä jonkin painavamman varalle. Ja jos hyvin käy, voi huvittua jostain uudesta kulmasta tuttuun asetelmaan – tai vain antaa hömpän viedä.

Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua

Colganin edellinen suomennos nauratti klisekimarana, eikä uusi suomennos Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua (Gummerus 2020) omaperäisyydellä juhli, mutta toimii uutuus minulle paremmin kuin ensi suomennos. Minulle Colganin bravuuri on esitellä uusi kiehtova paikka Brittein saarelta, ja tässä kirjassa cornwallilaisen kalastajakylän ominaispiirteet välittyvät viehättävästi. Romanssiosuudet ja näppärästi löytyvä uusi ura on kuvattu genreuskollisen ennalta arvattavasti, siis turvallisen viihdyttävästi. Kirja sopii lomalukemistoon kesäkuuman pehmittämään päähän.

Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua, suomentanut Paula Takio, Gummerus 2020, 279 sivua eKirjana; luin BookBeatissa.

Marja Kangas: Miestä näkyvissä

Kangaksen kirja kertoo rempseän hauskasti yllätyseron kokevasta nelikymppisestä naisesta, jonka ura on myös kriisissä. Piristävää on, että näkösällä on myös suru ja yksinäisyys, silti kepeä ote pitää kirjan viihdegenressä. Kangas ei varo ylilyöntejä satunnaisten heilojen kuvauksessa, ei myöskään eksentristen lapsuudenystävien luonnehdinnoissa. Kärjistykset kyllä kaventavat antia, vaan hauska välipala kirja on, eikä loppuratkaisussa päädytä konventionaalisimpaan tilanteeseen.

Marja Kangas: Miestä näkyvissä, WSOY 2020, 253 sivua eKirjana; luin BookBeatissa.

Tuija Lehtinen: Pensionaatti Huojuva talo

Lehtisen kirjassa tutkijataustainen nainen eristäytyy suomalaiseen saareen nuolemaan haavojaan. Yleensä genren kirjoissa perhe jää taustalle, mutta Lehtisen päähenkilölle isällä on suuri merkitys, samoin päähenkilön äitiarvoituksella, jonka lukija arvaa oitis vaan ei päähenkilö. Lehtinen on mutkaton kertoja, ja jopa yllätyn, miten hyvin viihdetyyli vetää. Lehtisen hömppä on aika jalat maassa -tyylistä, mutta loppuratkaisun epäuskottavuus jää minua kalvamaan. Paria asiaa jään myös ihmettelemään: päähenkilön art dego -intohimo jää hataraksi, vaikka kansi antaa ymmärtää toisin, ja pensionaatin nimi viittaa Jotunin järisyttävään romaaniin, jonka perusteella nimettyyn majoituspaikkaan ei ainakaan minua eritysemmin houkuttaisi mennä.

Tuija Lehtinen: Pensionaatti Huojuva talo, Otava 2020, 171 sivua eKirjana; luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: , ,

19 heinäkuun, 2020 · 6:30 am

Sara Medberg: Kamarineitsyt 

Nyt niuhotus pois, on aika historiaviihteen. Sellaisen hupsun romanttisen, jossa toisilleen luodut parit ovat heti selvillä, mutta suhteiden sinetöimistä saa odottaa loppusivuille. Naistenviikon haasteeni Saran-päivän kirja vie humputtelemaan!

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Sara Medberg on aiemminkin viihdyttänyt Turkuun sijoittuvalla menneen maailman salonkimeiningillä, Kultaportin kaunottaret. Nyt romaanissa Kamarineitsyt (Otava 2020) miljöönä on saari Turun kupeessa ja siellä rapistunut kartano. Sattuman sanelemana kartanon neidin kamarineidoksi päätyy köyhtynyt porvarisneito Charlotta. Ei hän oikeastaan mikään tyttönen ole vaan kolmikymppinen nainen.

wp-1590302671243.jpg

Samaan aikaan toisaalla: Tukholmassa itsellinen pitsimatami Emilie liikkuu luvattomilla teillä, mutta hänkin päätyy Turkuun. Charlottalla ja Emiliellä on kummallakin menneisyyden salaisuuksia, ja juonta kuljetellaan niitä kohti romanttisin virityksin.

Nyt ei ole nokon nuukaan sattumilla, niitä piisaa. Lisäksi saa noukkia lukuisia luonnehdintoja hiusten ja silmien väristä, naisten söpöydestä sekä aatelisherrojen salskeudesta, sillä päähenkilönaisten liepeillä liikuskelee synkeä, tumma, salaperäinen paroni Ridderlöv ja valoisa, viehättävä kapteeni Nordfelt. Ihan pöhköhän tämä tarina on. Eikä jää epäselväksi, että perinteet velvoittavat:

”Iltahämyn hiljalleen hiipiessä esiin, kastehelmien tiivistyessä korsiin ja usvanhaiventen kohotessa maasta otti Charlotta esiin neiti Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon ja luki sitä ääneen.”

Ei ole kiitollisin tilanne tämänsorttiselle kirjalle, että luen sen heti Jane Austenin Järki ja tunteet -uuskäännöksen perään. Kamarineitsyen kesy ote pysyy kaukana austenmaisesta tapakulttuurisatiirisuudesta, eikä kielellisesti kerronta saavuta esikuvansa sävytyksiä. Medbergin tekstiin myös pujahtaa ilmaisuja, jotka ovat tätä päivää eikä 1810-lukua, ja välillä tapojen ja aikojen ominaispiirteiden osoittelu ei ihan liu’u kaunokirjalliseksi. Austenilaista toki on romanssivirityksissä ja sankarihahmoissa, jotka ovat vuosisatoja jo olleet romanttisen viihteen toimivia konventioita.

Harmitonta huvia silti. Sillekin on aikansa ja paikkansa, ja kyllä minä tästä huvituinkin.

– –

Sara Medberg
Kamarineitsyt
Otava 2020
romaani
274 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Kirjailijan kotisivujen otsikko on osuva: http://austenstyle.blogspot.com/

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Reissunaisia, Akka ja Kalevalan naiset.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

5 heinäkuun, 2020 · 6:30 am

Charlie Mackesy: Poika, myyrä, kettu ja hevonen

Charlie Mackesyn kuvakirja-ajatelmakirja kaikenikäisille on ollut maailmanmenestys. Poika, myyrä, kettu ja hevonen (Nemo 2020) kulkevat aution maan läpi keskustellen elämän tärkeistä kysymyksistä. Ajankohta tuntuu osuvan hyvin lukutilanteeseeni huhtikuun loppuun, jonka säätila muistuttaa kirjaa:

”Heidän seikkailunsa osuu kevääseen, jolloin välillä sataa lunta, välillä paistaa aurinko, ja sekin on vähän kuin elämässä yleensä – mitä tahansa saattaa sattua.”

Kirjassa on hieman samaa henkeä kuin Nalle Puhissa ja Pikku Prinssissä. Viattoman lapsen ja eläinjoukon keskusteluissa käsitellään ystävyyttä, rakkautta ja hetkeen pysähtymistä. Kirja vie pumpulinpehmeästi elämänasenneopastukseen. Filosofinen pohja ammentaa muun muassa tällaisista ajatelmista:

”Voimme vapaasti valita miten suhtaudumme asioihin. Se on jo paljon.”

”Elämä on vaikeaa – mutta sinua rakastetaan.”

Ajatelmien filosofinen perusta tuntuu minusta aika lattealta ja kovin amerikkalaiselta. Kyynelten läpi hymyillään lempeästi, ja välillä sipaistaan leppoisan kominen kommentti. Ymmärrän ja hyväksyn, että otteen naiivius on tietoista palautusta maan pinnalle, jossa tärkeät asiat ovat yksinkertaisia. Ja niinhän ne ovatkin. Totta kai maailma olisi parempi ja oma olo myös, jos itse ja mahdollisimman moni muu levittäisi hetkien hyvyyttä, hyväksyntää ja rakkaudellisuutta.

wp-1588520051832.jpg

En epäile, etteikö moni lukija löytäisi itselleen merkityksellistä pysähtymistä, rauhaa ja lohtua kirjan tarinoinnista. Nämä ovat makuasioita, ja siksi avoimesti tunnustan, että minussa sykkii skeptisyyteen taipuvainen sydän, johon liiallinen söpöstely aiheuttaa rytmihäiriöitä. Se on kummallista, sillä silkka patetia toisaalta puree minuun. Ehkä tämä on myös lukutilanne- ja mielentilakysymys, sillä periaatteessa kirjassa on nättejä pysähtymisen ajatuksia. Tällä kertaa ne valitettavasti minulta suurelta osin ohittuvat.

Pidän kovasti kirjan kuvitustyylistä. Hahmojen tyylittelevyys ja valuvan musteen vaikutelmat viehättävät. Kuvissa on lisäksi ilmeikästä tunnelmavaihtelua. Kuvituksen vuoksi nautin kirjan selailusta, ja se täyttää kirjan tavoitteen mindfullness-tyyppisestä lähestymisestä: pysähtymisestä hetkeen, hengittämisestä rauhassa. Niin teen mieluusti kauniisiin kuviin upoten.

wp-1588520030528.jpg

Sain kirjan kustantajalta huomaavaisin saatesanoin: kirja lähetettiin minulle piristykseksi ja lohdutukseksi poikkeukselliseen kevääseen. Ajatus lämmittää kovasti. Siksi vähän sieluani kolottavat osin koleat kommenttini.

– –

Charlie Mackesy
Poika, myyrä, kettu ja hevonen
suomentanut Juhani Lindholm
Nemo 2020.
Sain kirjan kustantajalta.

Monet ovat kirjaan ihastuneet, esimerkiksi Kirsin Book Club ja Luetut.net sekä osittain ihstuneesti Hemulin kirjahylly

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, proosarunot

Avainsanat:

28 huhtikuun, 2020 · 5:51 pm

Kristiina Vuori: Neitsytkruunu

Historiallinen viihdekirjallisuus vie arjesta muuanne, ja silloin tällöin se on paikallaan. Tällä kertaa käväisin Ruotsi-Suomen vallaspiireissä 1400- ja 1500-lukujen taitteessa, kiitos Kristiina Vuoren romaanin Neitsytkruunu (Tammi 2020).

Päähenkilökertoja on Anna Hansintytär Tott, joka isänsä kuoleman jälkeen neitosena siirtyy Suomesta kummitädin kaitsettavaksi Ruotsin puolelle. Ingeborg-täti on jämäkkä vallasnainen, jonka kasvatusmenetelmistä ei Anna-neito älyä heti, että häntä koulitaan vahvaksi naiseksi, joka tulevaisuudessa osaisi hallita mammonaa ja mielenrauhaansa. Sille eivät naiset voi mitään, miten miehet pelaavat poliittisesti, ja se heijastuu heihin.

Vuoren romaanista erottuu feministinen juonne, jossa naisen on selvittävä niine keinoin kuin on patriarkaatissa ja miehen omaisuutena mahdollista. Enemmän tietysti on aatelisten ja raharikkaiden piireissä mahdollisuuksia kuin piikalikkojen, mutta rajat ovat tiukat vallasnaisillakin käytöksen ja neitseellisyyden suhteen. Anna saa sen tuta, niin myös miehelän vankilan.

Anna naitetaan parikymppisenä Suomeen tuplasti vanhemman miehen vaimoksi, eikä siinä auta, että neito on hullaantunut komeaan huliviliin ja toinen jässikkä on jo esittänyt kosinnan holhoojalle. Nainen on kauppatavaraa, ja naiselle on ihan erilaiset esiaviolliset säännöt kuin miehille.

wp-1588088707173.jpg

Verrattuna pariin aiempaan Vuoren historialliseen romaaniin Neitsytkruunu on kuitenkin kevyt. Henkilökuvaus ei yllä erityisen syvälle, mikä voi johtua myös siitä, että päähenkilö on nuori nainen, joka katsoo kaikkea kokemattomin silmin. Siten ei otetta voi verrata esimerkiksi verevän ja kalsean yhdistelmään romaanissa Viipurin valtiatar.

Jo romaanin alkuvaiheessa esitellään uroot, joista lukija voi päätellä huonon ja hyvän valinnan vaihtoehdot. Eli iso osa juonta on sen odottaminen, miten lemmenkiemurat suoristuvat tai kihartuvat entisestään. Ja koska koen, ettei naisen aseman väläyttelystä huolimatta sen syvempiä ei kirjassa tarjoilla, lemmenjuonen seuraaminen vie huomion, vaikka poliittisissa oloissakin on ainesta. Valitettavasti helmakestit seuraavat toisiaan hieman rutiininomaisesti.

Arvostan suuresti aineistotyön ja ajankuvan kuranttia antia. Poikkeuksellisten vallasnaisten elämän dokumentit ovat hienoja arkistolöytöjä menneestä maailmasta, ja kirjailijan fiktiivinen panos niihin antaa odottaa herkullista ekstraa. Viihdyin kirjan parissa, mutta hienoinen pettymys on, että Anna jää yksitotiseksi hahmoksi ja kirja juonipainotteiseksi. Käänteet osoittautuvat kovin ennalta arvattaviksi. Ehkä kiinnostavimmat hahmot haaskautuivat sivuhenkilöiksi kuten tömäkkä Ingeborg-tantta. Vaan mutinat sikseen: pitkin matkaa toivoin Annalle viisautta ja onnen ailahduksia. Lopussa palkitaan.

– –

Kristiina Vuori
Neitsytkruunu
Tammi 2020
romaani
263 sivua eKirjana, osittain kuuntelin.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

20 tammikuun, 2020 · 6:30 am

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

Takaliepeessä luonnehditaan Jenny Colganin romaaneja hyvän mielen kirjoiksi. Sen lisäksi romaanissa Uusia lukuja ja onnellisia loppuja (Gummerus 2020) panostetaan kirjojen merkitykseen ja Skotlantiin. Se on lähtökohtaisesti vastustamatonta.

wp-1578336992308.jpg

Hentoinen Nina saa kenkää birminghamilaisesta kirjastosta, mutta YT-hötäkässä hänessä alkaa itää idea perustaa kirjakauppa pakettiautoon. Auto löytyy satojen kilometrien päästä pohjoisen nummilta. Sinne Nina muuttaa kirjalasteineen, ja onnenkantamoisia riittää: ihana vuokra-asunto, hyvin viriävä kaupankäynti ja mukava ympäristö.

Chick lit -velvoitteita romaanissa riittää. Päähenkilö etsii itseään, paikkaansa ja kerää rohkeutta toteuttaa unelmiaan. Ninan vastavoimana liehuu suora ja reipasotteinen ystävä, ja uudessa ympäristössä päähenkilö tutustuu jäyhänreiluihin ylämaalaisiin, joten saadaan käteviä vastakohtia etelän kaupunkiolot – pohjoisen kylähenki. Joukkoon sirotellaan pieniä kommelluksia, joissa päähenkilön hyvä sydän ja auttavainen luonne paistaa, mutta täytyyhän sankarittaren hetkittäin kiukutella, ehkä sille oikealle. Ja nyt pääsen romanssiosuuteen.

(Voi Jane Austen, mitä olet mennyt tekemään romanttiselle kirjallisuudelle! Lyömättömät asetelmasi ja tyyppihahmosi siirtyvät vuosisadasta ja kirjasta toiseen mutta harvoin mukana seuraa virkeä satiirisi ja ilkeänhauska huumorisi.) Colgan nappaa kirjaan eräänlaisen Wickham-hahmon kiltteyspotenssilla kymmeneen, eikä mr Darcya ole vaikeuksia tunnistaa heti inkarnaation ensimmäisestä ilmestymisestä lähtien. Se siitä.

”’En voi ymmärtää’, mies sitten selitti päätään pudistellen, ’miksi kukaan viitsisi nähdä vaivaa keksiäkseen uusia ihmishahmoja maailmaan, joka on etuudestaan täynnänsä miljardeja ääliöitä, joista en voisi vähempää välittää.’”

Söpöä ja viihdyttävää kirjassa riittää, mikä peittää päähenkilön pienet huolet ja realiteettivälähdykset. Ja kyllä, Uusia lukuja ja onnellisia loppuja on varmasti monelle hyvän mielen kirja. Kyllä minulle vaihtelun vuoksi romanttinen hömppä maistuu, mutta Colganin kirjalle olen kolmisenkymmentä vuotta ja muutama tuhat luettua kirjaa liian vanha. En siitä mieltäni pahoita, mutta kyllä anniksi taitaa jäädä humisemaan huimat Skotlannin maisemat.

– –
Jenny Colgan
Uusia lukuja ja onnellisia loppuja
suomentanut Paula Takio
Gummerus 2019
360 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta, julkaisuvapaa 20.1.2020.

1 kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

8 elokuun, 2019 · 4:55 am

Lasse Nousiainen: Itärajatapaus

No, onpa aikamoinen hupsutukseksi naamioitu perhetragedia. Toisella tyylillä Lasse Nousiaisen Itärajatapaus (Aula & Co 2019) tuntuisi yhdeltä synkeältä sukuproosalta muiden joukossa. Mutta nyt hölskyy huumoria.

20190719_120551.jpg

Sami kertoo Markon (isä) ja Hanna-avovaimon (äiti) maakuntamatkasta Markuksen kotiseudulle Pohjois-Karjalaan. Alkoiko korvamato soittaa SITÄ biisiä? SE ja muu Suomi-poppi raikaa paikallisradiokanavalla tarinan mittaan, kun pariskunta poikkeaa Markuksen serkulla, veljellä, siskolla ja äidillä. Suku on pahin, ei tästä muuta voi sanoa. Otetaan esimerkiksi Pekka-veljen ja Markuksen dialogipätkä.

Pekka kaatoi kahvia reippaalla otteella, eikä välittänyt vaikka osa meni ohi isän mukista.
”Ne teidän hippiakarkit oli varmaan hesalaista huumoria. Harvoin saa niin oudonmakuista karkkia.”
”Ai se vegaanisuklaa? Se on Ruohonjuuresta ostettu. Hanna ajatteli, että te haluatte maistaa.”
”Missä vaiheessa sie Marko menit noin sekaisin?”
”En mä mitään sekaisin ole. Kaupungissa on vaan laajempi valikoima tuotteita ja urbaaneja elämyksiä”
”Sie puhutkin ihan mitä sattuu. Vedät sie huumeita?”
”En vedä.”
”Ootko sie ajatunut johonkin paskasakkiin? Sie olit pienenäkin niin helposti vietävissä. Halusit olla aina mukana lössissä.”
”Mää oon kyllä omasta mielestä ollut aina enemmän individualisti.”
”Jos piti jotakin testata, siut tuupattiin ekana. Kerran söit hirven papanoita, kun myös sanottiin että niistä saat isommat lihakset. Taidettiin olla väärässä, kun oot vieläkin noin rimpula.”

Tuo naljailu on vielä melko kevyttä, mutta räikeästi kirjassa näyttäytyy sukusuhteiden kärjistyminen ja epäarvoistuminen. Ja inha salaisuus. Lisäpiikkiä pistää helsinkiläishipstereiden ja maalaisjunttien eroavaisuuksien tökkiminen. Vinkkeli on sellainen, että lukija pitäytyy helsinkiläispariskunnan puolella, vaikkei näiden naurettavuuksia peitellä. Mies on kiltti vaihtoehtokirjailija ja nainen vakaumuksellinen slow food -yrittäjä.

Välillä naurahtelen, välillä huokailen asetelmia. Aluksi huvitun kerrontajujusta. Minut narutetaan mukaan puhumattoman, pikkuvanhan Sami-kertojan näkökulmaan, ja kun totuus paljastuu, se tuntuu – nololta. Ja ihan loppu, siinä on jopa söpöstelyn henkeä.

Lopputulema: kiva välipalakirja, joka jää hitusen vaivaamaan (hyvä), koska se kertoo epämiellyttävimmistä sukulaisista pitkään aikaan.

– –

Lasse Nousiainen
Itärajatapaus
Aula & Co 2019
romaani
eKirjana 99 sivua.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

24 heinäkuun, 2019 · 7:15 am

Ines Lukkanen: Taidevandalismi

Facebookin ja Instagramin Taidevandaali-nimimerkin takaa löytyy Ines Lukkanen, elämäntapahumoristiksi tituleerattu. Lukkanen on huvittanut meemeillä, joissa hän liittää tekstejä tunnettuihin taideteoksiin.

”Sekoitan iloisesti slangia, murteita, vanhahtavia ilmauksia ja sanoilla leikittelyä, ja osa keksimistäni lentävistä lausahduksista on kuulemma sittemmin jäänyt elämään ihmisten suussa.”

FB-seuraajia on kutakuinkin 60 000, joten tällaiselle leikille on tilaus. Siksi meemeistä on myös koottu kirja, Taidevandalismi (Avain 2018). Kirjan esipuheessa tekijä kuvaa kirjaa vakavasti otettavan taidekirjan näköiseksi mutta sisällöltään anarkistiseksi.

20190703_095346.jpg

Ja tottahan niin käy, että taidehistoriasta tutut ja tuntemattomat teokset muuttuvat, kun niissä näkyvät henkilöt saavat puhekuplat ja lohkaisevat jotain kontekstissa yllättävää. Tunnelma ja näkökulma muuttuvat. Mistään pyhäinhäväistyksestä ei ole kyse, vaikka läppä lentää reippaasti.

Esimerkiksi Simbergin Haavoittunut enkeli (s. 90) siirtyy ihan uuteen aikaan ja tilanteeseen, samoin Gallen-Kallelan Aino-taru (121) ja Kullervon kirous (s. 96). Näin nämä kotimaiset klassikot, mutta mukana on monia minulle uusia teoksia vanhasta kirkkotaiteesta 1800-luvun romantiikkaan. Huvittaa muun muassa 1300-luvun teoksen yksityiskohta, joka tekstissä taipuu epäonnistuneeksi passikuvaksi (s. 115), niin myös nurisevan teinitytön ja äidin kohtaaminen Judith-maalauksessa (s. 81).

Bongailen kirjasta lempitaiteilijoita ja odotan, miten Taidevandaali runnoo mielikuviani. No, esimerkiksi Jan van Eyckin enkelikuoroon liittyvät teksti purskauttaa naurun (s. 70), mutta Vermeerin (s. 12) ja El Grecon (s. 20) maalauksien puhekuplat eivät niin sytytä. Eli vaihtelevaa vitsikkyyttä kirja sisältää.

20190703_095314.jpg

Voi että, kun Taidevandaali kokoaisi naistaiteilijoiden teoksia ja pistäisi patriarkaattia paikoilleen! Ymmärrän kyllä, että tekijänoikeusasiat rajoittavat sitä, mitä teoksia voi vitsijuuriksi valita. Taideteosten naisten suuhun on pistetty jo tässä kirjassa sen verran railakkaita repliikkejä, joten nimeän kirjan tämän vuoden naistenviikkoni päättäväksi kirjaksi (haaste tässä).

naistenviikko 2019

Kirjan lopussa on teosluettelo, jotta lukija saa taideteoksien perustiedot ja voi sitten makustella ympättyjä tekstejä suhteessa alkuperäisten teosten aikaan, aiheeseen ja tekijään. Hupaisa selailukirja tämä on vaikkapa kesähelteen uuvuttamalle taiteen ystävälle, joka on kesäreissuillaan vaellellut galleriasta toiseen. Ja totta maar kirja maustaa muunlaistakin lomaa. Virkistävää!

– –

Ines Lukkanen
Taidevandalismi
Avain 2019
136 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. Lukujonossa.

Taidevandaali Instagramissa ja Facebookissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Taide

Avainsanat: