Jostain syystä ohitin pitkään Lisa Ridzénin romaanin Kurjet lentävät etelään (Tammi 2025). Huomasin kehuja, ja kurkiteema kiehtoo minua aina, mutta ounastelin romaanin kuuluvan ylitunteelliseen lajiin, jota väistelen. Napsautin pitkän harkinnan jälkeen äänikirjan päälle autoreissun ratoksi enkä katunut.
Romaanin pääkertoja on vanha Bo, joka asuu kotihoidon turvin talossaan. Vaimon muistisairaus on edennyt sellaiseksi, että hän on asunut jo jonkun aikaa hoivakodissa eikä enää tunnistanut miestään Bota eikä pariskunnan ainoaa poikaa Hansia ja hänen tytärtään ”Kimalaista”.
Romaani tallentaa elävästi Bo-kertojan arkea ja koko elämänkulun, sillä mies muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan ankaran isän komennossa, myös työuraansa ja ystäväänsä Turea. Tärkeitä muistoja palaa mieleen vaimosta, ja murhe tunnistamattomaksi muuttuneesta muistisairaasta painaa. Suhde poikaan on ristiriitainen: ajatukset myötäelävät mutta ääneen ei positiivisia tunteita Bo osaa sanoa. Isä-poika-suhdetta hiertää Bon elämän valopilkku, koira Sixten, jota haurastuva Bo ei jaksa enää hoitaa. Sitä on vain hänen mahdotonta myöntää.
Romaanissa on kaikki uskottavaa: erilaisten kotihoitajien kavalkadi Bon kotona, harvojen läheisten kohtaamiset, ystävän puhelinkeskustelut ja menettämisen autius. Erityisen hienosti mutkattoman selkeässä kerronnan läpäisee Bon kunnon heikkeneminen, otteen lipuminen ja kuolemaa kohti etenevä väsymys. Kertomus on kaunis, kuulas ja koskettava.
•
Vietin elämästäni 12 vuotta osallistuen vanhempieni hoitoon ja seuraten heidän muistinsa ja voimiensa hiipumista: kotihoito ja hoitokodit tulivat tutuiksi. Meillä oli Sixten-koiran sijasta Klasu-kissa, mutta kotihoidon kirjaukset ”reissuvihkoon” muistuttivat tämän kirjan kirjauksia, ja hoitajissa oli romaanin tapaan ihania ”ingridejä” ja jokunen ”syöjätärkin”. Yhtymäkohdat vaikuttivat siten, että en kiinnittänyt juuri huomiota romaanin kirjallisiin ansioihin vaan annoin mennä ja sekoitin kirjasisällön kokemaani. Kaikki suojaukset karisivat.
Entä kurjet – kuten romaanin nimessä? Niitä vanhempani seurasivat kotinsa ikkunoista ja pihalta, ja samaa teen nykyisin minä. On minun vuoroni, minua seurannee seuraava polvi. Niinhän se menee, luonnon mukaan. Kurjet lentävät etelään syksyn, maatumisen lähestyessä. Toistaiseksi on voinut luottaa, että keväisin ne palaavat – elämä jatkuu. Aina, jollain tavoin.
•
Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2025, äänikirjana 7 tuntia 19 minuuttia, lukijana Markus Bäckman. Kuuntelin BookBeatissa.
Elämme merkillistä aikaa, jolloin kirjojen lukeminen ja ostaminen sekä lukutaito ovat vähenemässä mutta kirjoja julkaistaan entistä enemmän ja kirjoittaminen kiinnostaa. Säännöllisen tiheästi ilmestyy erilaisia kirjoitusoppaita harrastajille ja kirjoittamisesta kiinnostuneille, miksei myös ammattikirjoittajille.
Viime aikoina olen tutustunut kolmeen erilaiseen oppaaseen ja todennut ne antoisiksi. Siispä lyhyet esittelyt niistä. Eivät ehkä vinkkini ehdi pukinkonttiin, sillä näiden kirjojen osto onnistuu kenties kätevimmin verkkokaupasta, mutta kirjoista ei katoa inspiroivuus, vaikka niihin tutustuisi joulusesongin jälkeen.
Mervi Heikkilä & Anne Leinonen: Lumottu pikajuna. Kirjoita lyhyesti
Mervi Heikkilä ja Anne Leinonen ovat kirjoittaneet yhdessä useita kirjoittamisoppaita. Lumottu pikajuna (Haamu 2025) on suunnattu viidesluokkalaisista ylöspäin, ja kirjassa on otettu huomioon myös sanataiteen ohjaajat. Kuvitus on sarjakuvataiteilija Brocin käsialaa, hieman mangatyylistä ja mukavasti tekstiä elävöittävää. Taitto on miellyttävä, ja kokonaisuus kaikkineen havainnollinen ja helppokäyttöinen.
Opas keskittyy lyhyisiin tekstiin ja poikkeuksellisesti jopa vähän ottaa huomioon selkokirjallisuuden. Kirja konkretisoi sanamäärin, mitä lyhyet tekstit tarkoittavat, ja kirjalijat myös keksivät oman, maukkaan suomennoksen 500 sanan flash fiction -termille: viuhkale.
Kirjassa teoria esitetään napakasti ja keskitytään harjoituksiin, joita on kolmea vaikeustasoa. Harjoituksia on paljon erilaisista kirjoittamisen näkökulmista, joten valinnanvaraa löytyy eri tilanteisiin. Itse ammatillisesti innostuin ja otan varmasti työssäni käyttöön.
•
Mervi Heikkilä & Anne Leinonen & kuvitus Broci: Lumottu pikajuna. Kirjoita lyhyesti. haamu 2025, 95 sivua. Sain kirjan kustantajalta. (Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.)
Päivi Koivisto & Sinikka Vuola (toim.): Kirjoita vuosi. 12 matkaa kirjoittamisen taitoon
Päivi Koivisto ja Sinikka Vuola ovat toimittaneet kirjoittamisen kirjan 12 kuukaudelle, siksi nimi Kirjoita vuosi (Arthouse 2025). Jokainen kirjan 12 luvusta on eri kirjailijan kirjoittama, ja jokaisen kirjoittajan kulma on hieman erilainen kirjoitusprosessiin. Joka luku sisältää kirjoittajan pohdintaa, vinkkejä ja konkreettisia kirjoitusharjoituksia. Kirja ottaa myös huomioon eri genret.
Kirja sopii monenlaiselle kirjoittajalle, ammattilaiselle ja aloittelijalle. Toimittajat tiivistävät tarkoituksen: ”Tavoitteemme on ollut laatia matalan kynnyksen opas, joka rohkaisisi lukijaa kokeilemaan, syventämään ja monipuolistamaan kirjoittamisen taitojaan.” Hyvin tuo toteutuu, sillä kirjoitusharjoituksia riittää. Kirjoittamiseen ryhtyminen varmasti helpottuu kirjan avulla.
Kaikista 12 opastajasta ja jutusta tekisi mieli jotain mainita, mutta valikoin nyt vain kourallisen. Siri Kolun näkökulmajuttu konkretisoi hienosti kokeiluja, jotka auttavat näkökulmien valintaa. Anneli Kanto tarjoaa käytännöllisiä vinkkejä taustatyöhön, kun kirjoittaja tarvitsee tekstiinsä aitoa ajankuvaa. Tapani Bagge avaa jännityksen toimivia rakenneratkaisuja, joita sopii varioida. Kiinnostavaa on lukea Monica Fegerholmin kirjoitusprosessia, joka avaa hyvin myös hänen tuotantonsa kirjoittamistapaa. Erityisen ilahtunut olen Silvia Hosseinin luvusta esseestä, sillä lajien välissä likuva melko hähmäinen esseelaji saa Hosseinin kynästä valoa ja virettä.
Mainio kirjakokonaisuus, jonka uskon maistuvan myös ylipäätään kirjallisuudesta kiinnostuneille.
•
Päivi Koivisto & Sinikka Vuola (toim.): Kirjoita vuosi. 12 matkaa kirjoittamisen taitoon, Art House 2025, 312 sivua. Kirjoittajat: Pauliina Vanhatalo, Siri Kolu, Anneli Kanto, Sinikka Vuola, Anne Leinonen, Tapani Bagge, Marko Hautala, Matti Kangaskoski, Johanna Venho, Henriikka Tavi, Monica Feagerholm ja Silvia Hosseini. (Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.)
Jani Saxell: Aiheiden kirja. Uusia näkökulmia, teemoja, tekniikoita luoville kirjoittajille
Jani Saxell lähestyy kirjoittamista aiheiden valinnasta vaan siitä, mistä ja mitä kirjoittaja kirjoittaa. Rakenne on tässä Aiheiden kirjassa (Art House 2025) innostava, sillä kirjan seitsemän lukua keskittyvät tiettyihin teemoihin: ikään liittyvät siirtymät, maagisuus ja kauhufantasiat kasvukertomuksissa, perhekuvaukset, antisankarit (myös tv-sarjoissa), työläiskuvaukset, aikalais- ja sukupolvikuvaukset sekä lopuksi alueellisuus.
Saxellin kirja on tarkoitettu jo edistyneille kirjoittajille, esikoistaan tai toisinkoistaan työstäville. Kirjan käsittelytapa on monipuolinen ja lähestymistapa esseistinen. Saxell käsittelee kunkin luvun teemaan valittuja kirjoja, lisäksi muiden lukijoiden havaintoja niistä, myös kirjabloggaajien. Jokaisen luvun jälkeen tulee lista harjoituksia kirjoittajille.
Tästä lyhyestä esittely typistää kirjan, mutta sellaisen uhallakin tiivistän, että Aiheiden kirja sopii kirjojen analyysista kiinnostuneille: toisen lukijan havainnot voivat ruokkia omia tai innostaa kirjassa mainittujen teosten lukemiseen – tai omaan kirjoittamiseen. Kokonaisuus on sivistynyt. Minä luin sitä kesästä joulukuuhun luvun silloin tällöin mukavasti ruokkien lukunäkökulmiani.
•
Jani Saxell: Aiheiden kirja. Uusia näkökulmia, teemoja ja tekniikoita luoville kirjoittajille. Art House 2025, 268 sivua. Sain kirjan kustantajalta. (Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.)
Jane Austenin romaanien lukeminen on minua säväyttänyt vuosien varrella. Kersti Juvan uusimmat suomennokset ovat hienoja. Alkukielellä en ole mestaria lukenut, vaikka myöhäisteininä ostin Lontoosta romaanin Pride and Prejudice.
Austenin romaanien terävä säätykuvaus viehättää yhä, ja vaikka moni henkilöhahmo äityy karikatyyrimäiseksi, ei voi olla ihailematta, miten mojovasti Austen käsittelee turhamaisuutta, pikkusieluisuutta ja oman edun tavoittelua. Joukossa on myös rakastettavia hahmoja ja tunteisiin vetoavuutta.
Austen on vaikuttanut merkittävästi romanttisen viihteen kaavaan: lupaava lemmenpari on selvillä aika alkuvaiheessa, mutta mutkia tulee matkaan ennen hääkellojen kilinää. Austen toteutti malliaan vivahteikkaasti – sellaisella älyllä ja taidolla, johon jälkipolvet harvoin yltävät.
•
Vuonna 1995 valmistuneen tv-sarjan Ylpeys ja ennakkoluulo olen nähnyt ainakin 10 kertaa, ja nyt odotan Netflixin uutuustuotantoa. Vähän kyllä säälittää jo etukäteen Jack Lowden, joka joutuu Mr. Darcyna täyttämään Colin Firthin säihkyvät ratsastussaappaat – muusta roolituksesta en huolta kanna. Tosin Lowden on kyllä vakuuttanut sarjassa Slow Horses…
On minulle muutkin Austen-filmatisoinnit maistuneet. Etenkin arvostan Emma Thompsonin käsikirjoittamaa Järki ja tunteet –elokuvaa (1995). Katsoin sen pari viikkoa sitten, ja monen vuoden tauon jälkeen minuun taas vetosi rahan ja rakkauden ristivedon kuvaus, myös tunteiden voimakkuuden luonnevaihtelut.
•
Ruotsalainen Gun Britt Sundström on kääntänyt Austenia äidinkielelleen. Austen myös mainitaan Sundströmin romaanissa Suhteista parhain (Tammi 2024/1979). Muuten ei romaanissa austenilaisuus juuri ole läsnä kuin järki ja tunne -vatvonnassa. Päähenkilö Martinasta saattaa kyllä löytyä ripaus itsetietoista ja härnäävää Elizabeth Bennetiä tai miksei myös jotain rippeitä Dashwoodin sisaruksista:
”Pitkä elämäni on mielestäni vähintäänkin opettanut ettei tunteilta kannata odottaa järjen valoa. Mutta vielä ei minulle ole valjennut miten tulisi menetellä, että saisi ne hallintaansa.”
•
Sundströmin romaani vaikutti ilmestyessään ruotsalaisiin, kun se käsitteli vapaita suhteita naisnäkökulmasta. Kolmihenkinen lukupiirini valitsi sen alkusyksyn kirjaksi, koska meitä kiinnosti sen tituleeraaminen moderniksi klassikoksi. Kaikkia meitä kolmea väsytti romaanin ylipitkä jaarittelu. On meillä ollut lukupiirikirjana myös Austenin Emma, joka kirvoitti hieman samoja tuntemuksia. Silti Austen virkisti (ainakin minua) enemmän kuin nykyklassikko Ruotsista.
Sundströmin romaanin alussa kiinnostaa tunnistettava ajankuva, pohjoismainen 1970-luku. Osuvin osuus löytyy kuitenkin kirjan viimeisestä 10 %:sta. Noin 90 %:a yksityiskohtaista suhdesepustelua päättyy luopumisen tuskaan ja eritoten yksinäisyyden kokemuksen kuvaukseen. Se vaikuttaa aidolta.
Suhteista parhain ei siten pääty avioliiton satamaan, ja avioliittokin on muuttunut Austenin hyvien naimakauppojen hamuamisen kulttuurista vapaaseen valintaan. Ihmisessä on tapahtunut muutoksia ja kirjallisissa konventioissa myös: suorasukainen seksuaalisuus on toisenlaista kuin Austenin väreilevä odotus.
•
Siispä onnittelut yhä elävälle Austen-teksteille Jane Austenin 250-vuotissyntymäpäivänä! Muita kirjabloggaajien Austen-kokemuksia pääset lukemaan Tuulevin lukublogissa.
•
Gun Britt Sundström: Suhteista parhain, suomentanut Marja Aloparus, Tammi 2024 / 1979, 17 tuntia 28 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa.
Toissakesäinen lukukokemukseni Lina Wolffin romaanista Rakastajat oli kerrassaan innostava. Tohkeissani ihastelin henkilö-ja tapahtumakuvauksen taitoa ja arvoituksellisuutta. Sellaista löydän myös Wolffin uutuusromaanista Lihan aika (Otava 2025), mutta tohkeilun sijaan hämmennyn. Sen sijaan olen innoissani siitä, että Lina Wolff tulee toukokuussa Helsinki Lit -tapahtumaan: ehkä hän avaa kummallisen ja kuumottavan kirjansa saloja.
Matkailua, pakoilua, ihmeitä, nunnia, tositeeveetä, uhkaa, väkivaltaisia kohtaloita ja mitä vielä! Romaanissa on vyyhti, joka keriytyy kyllä mutkittelevaksi juoneksi, jossa yhdistyvät kovin erilaisten kirjahenkilöiden tulkinnat elämänarvoista. Yksioikoista ei siitä kehkeydy. Uskottavuuskin on koetteilla, mutta hurttina menona sellaisen voi ottaa vastaan.
Juonesta sen verran, että ruotsalaiskirjailija saapuu Madridiin ja sattuman sanelemana majoittaa tositeeveenunnaa (!) pakoilevan miehen, Mercuron. Kirjailija pyrkii joltisenkin pyyteettömään hyvään, joten hän värväytyy dementoituneen miehen osa-aika-avuksi. Siinä sattuu kupru, joten nainen matkustaa mielentyyneyttä etsien Mercuron kanssa rantalomalle, joka muuttaa kaiken. Se johtaa kirjailijan ja ikivanhan Lucia-nunnan kirjeyhteyteen, jossa selviää muun muassa, mikä ja miksi uhkaa naisen majoittamaa Mercuriota.
•
Pidän romaanin arvaamattomuudesta ja yllätyskäänteistä, samoin viehättää se, että akseli hyvä-paha näyttäytyy hämäränä, välillä merkillisen sumeana. Lopullisuus kuten kuolema sisältää edeltäviä tekoja, jotka voi eri henkilöt nähdä ja perustella eri tavoin.
Vanhan ja nuoren nunnan mukaan tulo romaaniin tuottaa minulle mielenrauhan menetystä. En ihan saa kiinni taajuuksista, joita romaaniin ilmaantuu. Voi olla, että katolinen meininki pysyy minusta etäällä. Ehkä nunnuuden käsittämistä ei tarvita, riittää kenties vain ihmisten kummallisuus ylipäätään. Sellaista löytyy vanhan nunnan Lucian taustoista kuin myös nuoren Adankin vinksahtaneesta persoonasta.
•
Romaanissa on useita kerroksia moraalin ja eettisyyden mietintää, monen keissin voimin. Kiinnostavin juonne löytyy tositeeveetyyppisestä nettiohjelmasta, jossa moraalia punnitaan. Romaanin Mercuro ilmoittautui vaimonsa kanssa ohjelmaan, sillä Mercuro halusi sovittaa pettämisensä vaimolleen. Mercuro kuvailee jopa runollisesti ohjelmatyyppiä:
”Tiesin, että kun aloittaisimme, kaikki menisi suorana nettiin. Jaksoja ei ole koskaan leikattu, eivätkä Mister Blue ja Miss Pink välitä, vaikka tilanne riistäytyisi käsistä. Olen useita kertoja nähnyt niin tapahtuvan, kun olen istunut turvallisesti kotisohvallani, ja suoraan sanoen tuntenut vahingoniloista nautintoa. Juuri sitä minä tässä ohjelmassa arvostin. Jumala ja Jumalatar eivät kavahtaneet mitään. Mutta kun oma perse on tulessa, kaikki tietenkin asettuu eri valoon. Tarkoitan, kun istuu siellä itse. Näin sieluni silmin, kuinka kommenttikenttä lainehti kuin viljavainio lempeässä tuulessa. Tähkät liikkuivat hiljaa, jännittyneen odotuksen vallassa. Mutta horisontti oli tumma.”
Mercuron painostus menee äärimmäisyyksiin. Wolff luo romaaniin väkivallan uhkaa, tunnelman tummuus sen kuin sakenee romaanin edetessä.
•
Kirjassa kertojat vaihtuvat. Aluksi hallitsee kirjailijaminäkertoja, mutta oman äänen saa myös Mercuro ja Lucia-nunna. Siitähän seuraa aina luotettavuuskysymys, sillä minäkertoja valitsee kerrottavansa kuten myös sen, mitä kertoja ei kerro. Menen leikkiin mukaan, mutta huomaan nopeasti itseni syrjästäkatsojaksi. Siksi romaanista ei jäänyt minulle huimia muistijälkiä, vain lukuhetkien mittaisen ihmettelyrupeaman.
Juha Hurme on oivallisesti valinnut elämä ja teokset -aiheeksi Anni Polvan, yli 100 kirjaa kirjoittaneen ja kolme miljoonaa kirjaa myyneen kirjailijan. Kirjan nimi Suomen nuijituin nainen (Teos 2025) kuvaa kriitikoiden kantaa viihde- ja lanu-kirjailijaan. Kirjailija Polva itse on tiivistänyt osansa kirjailijana: ”Ainakin minun kohdallani kaikki ihmiset on kivoja. Jos nyt jätetään nuo lehtikriitikot pois, mutta kaikki muut on olleet niin kauhean kivoja.”
Vaikuttaa siltä, että Hurme on ahminut koko Polvan tuotannon. Nostan hattua. Toisaalta hämmästelen, että kirja koostuu pitkälti lyhyistä teosreferaateista ja pitkähköistä sitaateista. Toisaalta taas pidän sitä kunnianosoituksena, sillä näin Polvan tuotanto saa kokonaiskatsauksen. Lukijana saan hämmästellä etenkin romanttisen viihteen kaavan variointitaitoa, jota Polvalla riitti.
Polvan tuotannosta Tiina-sarjan ensimmäinen kirja on myös selkomukautuksena (Pieni Karhu 2022).
Polvan lasten- ja nuortenkirjallisuus saa tasa-arvoisen kohtelun. Kirjan väärti on todellakin tämä puoli Polvan tuotantoa, sillä Tiina-sarja veti lukemisen pariin monta vuosikertaa lapsia. Itsekin olen Tiina-väkeä. Minut sai kyllä eritoten kiinnostumaan kuvaukset Polvan Kaisa-sarjasta, jota en tunne, sillä mainion ärhäkältä nimihahmo vaikuttaa.
•
Hurmeen kirjan alkupuoli on kiinnostava, sillä Anni Heinosen lapsuus- ja nuoruusvaiheet Hurme kuvailee elävästi. Vähävaraisen perheen ahtaat asuinolot ja kesät Lammin mökillä elävöittyvät hienosti.
Erikoisen niukaksi elämäkerrallinen aines muuttuu, kun Anni avioituu Polvianderinsa kanssa. Sotavuosissa vielä on elinolotarkkuutta, mutta sen jälkeen ei elämänmenosta juuri muuta irtoa kuin se, miten työteliäs kotirouva Anni oli viisine lapsineen ja kotihommineen. Viimeiset vuosikymmenet jäävät erityisen niukoiksi. Hurme kuittaa:
”Vahvan ja lahjakkaan naisen kutistumista vapaaehtoisesti kotirouvan suppeaan rooliin Polva käsitteli toisaalla: hän työsti teemasta noin 35 variaatiota arvoituksellisissa viihderomaaneissaan.”
•
Toisaalta Anni Polva on kirjoittanut muistelmateoksia, joten elämästä uteliaat voivat siirtyä lukemaan alkulähteitä. Niitä Hurme nostaa kulttuurihistoriallisesti merkittäviksi, lapsuuskuvauksia jopa etnografisesti arvokkaiksi.
Anni Polvasta tulee myös komeasti yhden aikakauden ikoni Kalle Päätalon rinnalle: kirjakauden, jolloin kirjoja myytiin ja luettiin: ” – – syntyi reilun sadan vuoden jakso osapuilleen välille 1880–2000, jolloin ihmiset lukivat kirjoja ja kansalaisyhteiskunta rakentui kirjallisen sivistyksen varaan.”
Suosittelen kyllä Hurmeen tekstiä, sillä sen liukkaus ja veikeä sanailu viihdyttävät, välillä naurahtelen sanavalintoja. Hurme siis kirjoittaa hauskasti mutta ei naureskele kohteensa kustannuksella. Taustalla on arvostus sanatyöläistä, tuotteliasta tekijää kohtaan. Silkkihanskoja ei Hurmeella ole, mutta ote on toinen kuin menneiden vuosikymmenten asenteellisilla kirjallisuudentutkijoilla ja -kriitikoilla. Kirjan lopun tiivistysluku Polvan tuotantopiirteistä on mainio.
•
Juha Hurme: Suomen nuijituin nainen. Anni Polvan elämä ja teokset. Teos 2025, 135 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
”Pete sulki silmänsä ja ajatteli, ettei millään ollut lopulta mitään väliä. Universumi oli ikuinen ja ääretön, eikä heitä pian muistaisi kukaan. Hän ei tiennyt, mitä Tamminiemessä oli tapahtunut sata tai edes kymmenen vuotta sitten, samalla tavalla tämä ilta valuisi pimeyteen. Vaikka ajatus ei ollut ihan tosi, se sai olon muuttumaan paremmaksi.”
Tai mitä väliä on ollut ajasta kevättalvesta 1972 tammikuuhun 1973? Se olisi ehkä vaipunut pimeyteen, ellei JP Koskinen olisi kirjoittanut romaania. Ajasta kirjojen kansiin on päässyt Urho Kekkosen kotipesä, Tamminiemi, ja sen ympärillä pörräävä väki. Hyvät veljet -romaanissa (WSOY 2025) seurataan teini-ikäistä Peteä valtiovallan liepeillä.
•
Pete on Sylvi Kekkosen etäinen sukulainen, joka jää orvoksi, kun alkoholisoitunut yksinhuoltajaäiti kuolee. Varaton Pete ei voi jatkaa oppikoulua eikä sieltä lukioon, ja matematiikkakilpailun palkintokin menee sivu suun juuri koulupudokkuuden vuoksi. Pete saa turvapaikan Tamminiemen saunakammarista, ja hänen elämänsä muuttuu.
Urkki vilahtelee saunan puolella, niin myös vallan ytimen muut miehet. Ahti Karjalainen kantaa Petelle kuittipinoja, koska Pete tiedetään matematiikan taitajaksi. Jotain häikkää Keskustan kuiteissa on, mutta Pete laskee niitä salassa. Lisäksi Pete pääsee moniin hämäriin reissuihin Tamminiemen henkilökunnan kanssa, asiana Urkin toimeksiannot – eivätkä monikaan niistä kestä päivänvaloa. Joskus Pete lukee Sylville ääneen ja Sylvi jupisee miehestään ja käyttää hänestä nimeä Häiskä.
•
Koskisen romaani käsittelee ulkopuolisuutta ja osattomuutta – sellaiseksi Pete ruumiillistuu. Se kertoo myös siitä, että voi olla mukana tapahtumissa niin kuin Pete on hämärähommissa mutta silti koko ajan irrallinen. Riipaiseva kuvaus syrjään sysätystä syntyy jouluaaton ateriasta: Pete ja taloudenhoitaja kyökin puolella pupeltamassa herrasväen jämiä.
Romaani kuvaa lisäksi aikaansa arvomaailmaa, esimerkiksi maksullista oppikoulua ja lukiota, johon ei köyhillä ollut asiaa. Aikaan kuuluvaa on lisäksi poliittinen suhmurointi, ja siksi keskiössä zoomataan suomalaista demokratiaa silmään sahanneen poikkeuslain pohjustusta, siis sitä, miten Kekkosen presidenttikausien jatko pyrittiin turvaamaan. Romaani paljastelee tuota taustatohinaa – mikä siitä on tosipohjaista, mikä ei, tiedä häntä.
•
Lukija on valinnan edessä.
Valinta 1: Hyvät veljet vaikuttaa veijarihenkisenä, ehkä jopa kirjan takakansitekstin mukaisesti gangsteriromaanina, kun lukija tempautuu täysillä tilanteiden sisään ja Peten kohtaloon. Silloin myös tunnelma tiivistyy sivujen myötä, kiristyy ja pistää jännittämään Peten puolesta. Ja uups, loppu yllättää!
Valinta 2: Hyvät veljet hämmentää, kun päästää itsensä epäilemään, miten teini-Pete saa aseman, jossa hän vaalii Urkin salaisuutta ja vahtii pressan keskustelujen mahdollisia muistiongelmia sekä laskee Karjalaisen kuittipinoja. Uskottavuusongelma jää vaivaamaan, vaikka ihailisi kirjailijan kerronnan kokonaishallintaa.
No, kallistuin kakkosvaihtoehdon puolelle ja iloitsen, että on monia ykköskohdan lukijatyyppiä. Arvostan suuresti JP Koskista tarinankertojana ja kiinnostavien henkilöiden kohtaloiden kuvaajan historian rattaissa niin että he nousevat romaanissa sivusta keskiöön (esimerkiksi Ystäväni Rasputin ja Tulisiipi). Odotan sellaiselle jatkoa.
•
JP Koskinen: Hyvät veljet, WSOY 2025, 302 sivua.
Sain kirjan kustantajalta. Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.
Biofiktiopukessani olen lukenut romaanin PakolainenAino Kallaksesta ja Minna Rytisalon romaanin Lapin legendaarisesta Petronellasta, Sylvia. Kolmantena lajiin loksahtavana teoksena luin Tiina Käkelän romaanin Fredrika Runebergista, Fredrika (Aviador 2025). Juttujeni ilmestymisputken katkaisi Finlandia-hässäkkä, mutta nyt on Fredrikan vuoro.
Käkelän romaania kehystää minäkertoja, joka kirjoittaa lehtiartikkelia Fredrika Runebergista ja on tätä tutkinut opiskellessaan jo gradun verran. Kehykseen kuuluu myös kertojan elämänvaihe päiväkoti-ikäisen lapsen yksinhuoltajana ja toistuva tuska karhuta lapsen holtittomalta isältä lainmukaisia elatusmaksuja. Lisäksi kylpyhuoneen vesivahinko rasittaa arkea, joskin kylppäriremontoija myös herättää kiinnostusta.
Kertojan sakeaa arkielämää katkaisee paneutuminen Fredrikan Runebergin elämään. Kertoja kuvailee ensimmäisen suomalaisen historiallisen romaanin kirjoittaneen rouva Runebergin elämää ja kirjallista tuotantoa esseistisesti niin, että siinä on tutkimusfaktoja ja kertojan kommentointia. Fredrikan ajan tapahtumat ja aatteet sekä J. L. Runebergin nousu kansallisrunoilijaksi ja naisseikkailut kuuluvat kirjan aiheisiin.
•
Romaani ei sinänsä tee uusia löydöksiä Fredrikan elämästä vaan toimii kirjassa kiinnostavana elämäntarinana ja tietyllä tavalla peilaa naiskirjailijan tilannetta. Fredrikalle arjen pyöritys lapsikatraan äitinä ja miehensä palvelijana ei juuri anna kirjoittamisrauhaa. Silti hän ehtii kirjoittaa ja toivoa arvostusta, vaikka kamppaileekin itsetuntonsa kanssa: aina vaivaa ajatus, ovatko tekstit tarpeeksi hyviä.
Nykynaisen arki on ahdasta toisin, vaikka on päiväkodit ja arkea helpottavaa infraa. Itsetunto kirjoittajana kumpuaa fredrikoista, eli kipuilu tarpeeksi hyvästä jatkuu. Koska päähenkilö on freelancer, hänen elantonsa on kiinni siitä, että viimeisin juttu myy, jotta seuraaville on tilausta.
•
Käkelä kirjoittaa luistavasti ja viihdyttävästi. Kuvailu on havainnollista ja selkeää. Aikaliikkuvuus kerrontahetkestä omiin muistoihin ja Fredrikan aikaan sujuu joustavasti. Kertojan tunne-elämä tulee kirjaan mukaan hitusen romanttisen viihteen tavoin, mutta se maustaa kokonaisuutta yllättävän mukavasti ja tuo tullessaan lämpöä.
Kertojan elämänkulku muuttuu kontrastiksi verrattuna Fredrikaan, joka ei kokenut elämässään huolenpitoa:
”Runebergin vuonna 1863 saama aivohalvauskohtaus on kuin maanjäristys tai tsunami, jonka jälkeen mikään ei ole enää entisellään Fredrikan elämässä. Runebergistä, perheen sosiaalisen elämän keskuksesta, tulee vallasta syösty synkkä despootti, musta aukko, joka imee voimaa ympäristöstään siinä missä ennen aurinkona säteili sitä muille. Ensijärkytyksestä toivuttuaan Fredrika huomaa muuttuneensa satelliitiksi, joka pyörii tuon tyhjän kohdan ympärillä voimatta irrottautua sen vetovoimasta. Tai ehkä Fredrika ei käyttäisi ihan tällaista kielikuvaa, ehkä hän ajattelisi olevansa hevonen tukkikuorman edessä tai kaivon pohjalla ämpäri.”
Fredrika-romaani maistui minulle mukavasti. Eläneen henkilön elämäkerta elävöittyi romaanin nykytason rinnalla, ja nykytaso tarjosi jatkumoa kirjoittavasta naisesta.
•
Tiina Käkelä: Fredrika, Aviador 2025, 129 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Torstaina 27.11. paljastuu kirjavuoden 2025 pääpalkinnot. Yksi henkilö valitsee mieluisimman kuudesta vaihtoehdosta. Valitsijalla on omat kriteerinsä kuten kaikilla lukijoilla. Lukijuus ja valinnat puhuttavat, ja siksi juttuni aluksi pohdin viimeaikaista kirjallisuuskeskustelua ja lopuksi tiivistän kaunokirjaehdokkaat.
Kantoja kirjallisuuskeskusteluun
Syksyn kirjakeskustelussa on ollut mielenkiintoisia piirteitä. Tikun nokkaan on nostettu lukemisen performatiivisuus, siis se, että ihmiset kokoontuvat tai näyttäytyvät kirja kädessä tai ilmoittavat, kuinka monta kirjaa ovat lukeneet/kuunnelleet kuukaudessa tai vuodessa. En keksi syytä sellaista paheksua.
Ei ole keneltäkään pois, jos joku korvaa määrää laadulla tai esittelee vain statussyistä lukemista. Näinä (kulttuurivihamielisinä) aikoina on aika hauskaa, jos lukeminen koetaan esittämisen väärtiksi. Kyllä siellä joukossa on aitoja lukukokemuksia, ja kenties kirjojen kanssa näyttäytyminen saattaa houkutella lukukokemuksiiin. Ja kenestä meistä on arvottamaan toisten lukukokemuksia? Tällaista lisää: päättäjille kirja käteen näyttäytymistilaisuuksissa!
•
Entä sitten kirjallisuuden keskiluokkaistuminen? Suurin osa kirjoittajista ja lukijoista taitaa olla keski-ikäisiä keskiluokasta, joten ei hämmästytä kirjallisuuden keskiluokkaiset aiheet – mitä ikinä ne sitten ovatkaan. Olen yhä uskossa, että ei aihe vaan miten.
Eli ei ole oleellisinta, mitä luokkaa kirjassa kuvataan vaan minkämoisin teemoin ja kerrontakeinoin. On toki latteaa, jos kirjailijat alkavat kirjoittaa vain kirjailijoista, mutta en näe sellaista vaaraa. (Kirjailijoiden keskiluokkaisuus keskimäärin pienituloisina on sitten toinen kysymys.) Kaikkina aikoina on ilmestynyt taiteilijaromaaneja – ja kaikkea muuta, kaikista yhteiskuntaluokista. Niin tänäkin vuonna, joten kiitettävästi tarjolla on kirjoa.
Oma taustani on luokkaretkeilijä, maalaistyttö ei-akateemisesta työläis- tai alimman tason työnjohtajaperheestä. Haluan lukea kaikenlaista, niin omaa taustaa liippaavasta kuin keskiluokasta, johtohommista ja kulttuuripiireistä – kunhan löydän teksteistä kiinnostavaa. Käsitän kirjallisuuden merkityksen yhä olevan se, että se avartaa ja tarjoaa erilaisia maailmoja – ei vain vastaa taustaani tai odotuksiani.
•
Hiukan on päätään nostamassa kirjojen arvottaminen niin, että viihde tuomitaan. Ehkä tilanteeseen vaikuttaa se, että tekoäly auttaa sepittämään selkeäjuonisuutta. Tekoäly saa savun nousemaan korvistani, mutta sallin silti lukijoille omat valintansa: jokainen saa viihtyä, kiihtyä ja kohota valitsemastaan kirjasta.
Joillekin kirjoissa riittävät tapahtumat, mistä kertoo esimerkiksi dekkarien ja romanssien suosio: vetävä juoni, sen selvittäminen ja selviäminen koukuttavat. Mikäpä siinä. Tärkeintä on, että tarjolla on monenlaista luettavaa – aiheita, teemoja, asemaltaan erilaisia henkilöitä, yllätyksiä, omaperäisyyttä, myös kokeilevaa kerrontaa.
Vaikka romaanirakennetta rikottaisiin ja kokeiltaisiin kerronnan rajoja kielellisin keinoin, lukija usein nappaa mieleen jäävän henkilön ja hänelle tapahtuvan. Toki hienosti sanottu jää myös miellyttämään. Lukijoita kiinnostavat ihmiset ja ihmisenkaltaiset sekä heidän kokemuksensa, niin myös kirjoissa, enkä näe siinä tuomittavaa. Näen yhtenä kaunokirjallisuuden merkityksenä inhimillisen ymmärryksen kehittymisen.
Finlandiaehdokkaista sattumia
Monica Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia
Nuori nainen muuttaa elämänsä 1970-luvun lopulla. Sen lisäksi hänen valinnoistaan huolimatta moni asia romahtaa hänen ympäriltään, mutta hän löytää väylän ilmaista itseään. Kerrontapyörre vie monia tarinalinjoja eteenpäin. Lisää blogissani.
Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva
Luokkaretkeilijä palaa autioituvalle paikkakunnalle ja kotitaloon. Mieli myllää ja kaksi kertojaa möyhii nykytilannetta ja muistoja. Synkkyydestään huolimatta romaanista syöksyy mustaa huumoria. Siinä on vaaran tuntua, jota varma kerronta vie eteenpäin. Lisää blogissa.
Riko Saatsi: Yönistujat
Tämä romaani tarjoaa karjalaisen elämäntavan esittelyn ja näyttää evakkouden raskauden, omaan kultturiin kohdistetun kaltoinkohtelun ja paineen häivyttää oma kulttuuriperintö ja kieli. Kuvauksen keskittyminen kuolemaan ja hautajaisiin on tehokas. Lisää blogissani.
Elli Salo: Keräilijät
Itärajan lähellä arkeologi etsii sota-aikaista esineistöä kuskinaan karhukuvaaja ja naapurinaan venäläistaustainen asukas. Yksi keräilee esineitä, toinen kuvia ja pulloja, kolmas marjoja. Kuvaus laajenee alueelle, muihin aikoihin ja sukuihin. Menneet tapahtumat vaikuttavat nykyisyydessä, väreilevät, ja romaaniin se sulautuu niin, että siinä on kiinnostavaa ennalta-arvaamattomuutta. Lisää blogissani.
Jarkko Volanen: Vainovalkeat
Valitettavasti en ole tätä vielä saanut lainausjonosta luettavakseni.
Hanna Weselius: Pronominit
Pronominit istuttaa henkilönsä lentokoneeseen, jonka päämäärä on hämärä. Matkustajien mieli vaeltelee suljetussa tilassa, ja lukijana pääsen seuraamaan kunkin mielenkulkua. Romaanin vaikuttavuus perustuu varmaan kerrontaan ja näkemykseen ihmisyydestä ja ihmisten vaikutukseen toisiinsa. Kirja voi tuntua raskaalta mutta sen on tarkoitus olla painava, sillä sen asiat ovat perustellun järeitä. Lisää blogissani.
•
Ennustukseni voittajaksi ovat vaihdelleet. Aluksi kallistuin Eristystilan / Kapinoivia naisia puoleen, mutta sitten alkoi Pienen budjetin sotaelokuvan vinkeys ja villeys viehättää. Tällä hetkellä valintani on Pronominit. Huomenna se selviää.
Isoviha riivasi Suomea 1700-luvun alkupuolella. Siitä on viime vuosina saatu taiteellista näkemystä, muun muassa Ilmajoelle ooppera (libretto Anneli Kannon) ja Päivi Alasalmen romaani Meren ja veren liitto. Jenni Räinän romaani Vaino (Otava 2025) vie vuoteen 1715, jolloin Pohjois-Pohjanmaalla venäläiskasakat tekevät yllätyshyökkäyksiä, ryöstävät, raiskaavat ja tappavat koska voivat, koska ovat valtaapitäviä, koska pelolla hallitseminen pakottaa nöyryyteen.
Vaino-romaanin päähenkilö Valpuri Hansintytär pakenee pikkuveljen kanssa jokivartta myöten, toinen veli on myös karkumatkalla perheen metsästysmökkiin, joka on kaukana synkässä salossa. Kasakat ovat tappaneet perheen vanhemmat, eikä muutakaan turvaa kotikylällä ole kasakoiden vainon vuoksi.
Romaani seuraa alle 20-vuotiaan Valpurin vaellusta ainoaan turvaan, mikä on tuntemattoman taipaleen takana. Valpuri eksyy veljistään, mikä lisää huolta ja turvattomuutta. Jokainen risahdus metsässä ja ylimääräinen veden molskahdus voivat merkitä, että pakeneminen on ollut turhaa. Vaaran tuntu seuraa koko ajan, myös suvantokohdissa.
Vaino on kahden päähenkilön kirja. Toinen syntyy tositapauksesta: kasakat sieppasivat Iistä nimismies Lillbäckin kolme poikaa, joista Gustafista palasi väkivaltaisena kasakkana kotikulmille. Romaanissa ei kuvata lapsen aivopesua Venäjällä, vain se tulokset: Kustaa on kasakoista kylmimmästä päästä.
•
Vaino vaikuttaa väkevästi. Siinä kaikin aistein koetaan sotaa siviilin ja soturin osuuksin. Väsymys, kylmä, nälkä ja kivut tunkeutuvat tekstistä ulos väkivallan uhan ja sen itsensä lisäksi. Vaikka kaikki tapahtuu noin 300 vuotta sitten, ei tunnetaso vanhene, eivätkä ikävä kyllä lapsikaappaukset, siviilien turmelu ja sodan PTS-ilmiöt ole poistuneet. Luontokin toistaa selvitymistaistelun luonnetta:
”Jos katsoisi tätä kaikkea kuusten latvojen yltä tai vielä korkeammalta, näkisi kai hävityksen samankaltaisuuden. Tulvan joka riepoo mukaansa rannan kasvillisuuden. Reviiriltään eksyneet hyönteiset, jotka tulevat tapetuksi tai syödyksi. Hämähäkit jotka levittävät verkkonsa ja odottavat, että saalis kadottaa elämänliekkinsä. Ajan joka kiertää kehää.”
Historiallisena romaanina teksti on uskottavaa, joten ajan elämäntapa ja arvot välittyvät lukijalle erinomaisesti. Esimerkiksi Valpurissa elää vielä vanhaa kansanuskoa, mikä julkijumalaisen veljen silmissä muuttuu tuomittavaksi. Hienosti muutenkin kirkon ja esivallan asema tunkee vähintään rivien välistä tekstiin. Ilmeinen ristiriita syntyy siitä, miten nimismiehen jälkeläinen voi toimia isäänsä, isänmaataan ja kaikkia perusarvoja vastaan.
•
Romaaniin sopii erinomaisesti, että siinä kertojat vaihtelevat, myös kerrontatapa. Eri näkökulmat laventavat: nimismieheltä saan vanhemman kokemuksen, Kustaan osuus on etäännytettyä ja Valpurin minäkerronta lähennyttävä.
Kustaa järkyttää ja Valpuri vetää puoleensa – kummassakin ristiriitaisuus elää. Kustaa säälittää ja korventaa; Valpurin henkilöhahmo on huolella rakennettu aikansa nuoreksi naiseksi, elämänhaluiseksi ja sisäisen elämänsä salaajaksi. Räinän romaanin hienouksien yksi puoli on se, että se johdattelee ihmisen ytimeen, joka ei ole yhdenlainen vaan tilanteisiin reagoiva, itsensä yllättävä. Se ei selitä vaan näyttää, mitä ihminen voi tehdä itsesuojelusta. Se ei tapahdu psyykkisiä jälkiä jättämättä. Räinä ei psykologisoi, mikä kuuluukin kirjan ajankuvaan – senkaltaiset tulkinnat kuuluvat lukijalle.
Vaikka Vainossa pahin tapahtuu, romaani kannattaa ja täytyy lukea. Kerronta vangitsee, tunnelma tarttuu ja tapahtumat pakottavat katsomaan sotaa silmiin. Kirjan kieli ja kuvaustapa tarjoavat hienon romaanikokemuksen, joka jättää jälkiä.
Jenni Räinän Vaino kuului mukaan omalle kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokaslistalleni. Kun hänen tietokirjansa Veden ajat (Otava 2025) sai tietokirjaehdokkuuden, ounastelin jo historian havinaa: sama kirjailija saa ehdokkuuden kahteen kategoriaan. Niin ei kuitenkaan käynyt.
Veden ajat yhdistää henkilökohtaista, haastattelu- ja keskusteluaineistoa asiantuntijoita ja kokemusasiantuntijoilta sekä tietoja monipuolisista lähedeaineistoista. Esseistinen ja hieman kaunokirjallinenkin ote maustaa tietotekstiä, jossa kirjoittaja ei himmaile oman äänen ja mielipiteiden kuulumista.
Kirja tutkii vesistöjen merkitystä ja muutosta. Käsittely lähtee kirjoittajan lapsuudenmaisemista ja keskittyy muutenkin pitkälti pohjoiseen Suomeen. Sisällöllisesti se etenee vesiteemalla noroista ja puroista lähteisiin, pohjaveteen, jokiin ja mereen. Samalla avohakkuiden, soiden kuivattamisen, ojitusten ja patoamisen vaikutukset tuodaan konreettisesti esille.
•
Vakuuttavasti kirjan alku johdattelee teemaan, jota koko kirja jatkaa: liukuva perustaso. Siinä ihminen tottuu ylisukupolviseen muutokseen ympäristössä eikä tiedä menneestä:
”Liukuvien perustasojen vuoksi emme kaipaa talvisin pimeää taivasta, vaan meille kelpaa valosaasteen maitomaiseksi lakaisema taivas. Se on normaalia meille. Samasta ilmiöstä johtuen laskeudumme ruskeaan jokiveteen uimaan emmekä edes huomaa veden väriä.”
Toinen tärkeä teema liittyy sukupolvien vaihtumiseen, sillä kirja alkaa kirjailijan isän kuolemasta. Kirja asettuu osaksi kuoleman käsittelyä ja surua, joka kulkee mukana muuttuen mutta vähintään pinnan alla vaikuttaen. Koko kirja vakuuttaa ihmisen ja ympäristön suhteesta, jonka tulisi perustua vaalimiseen ja kunnioittamiseen kuten kaikkien suhteiden.
”Nämä ovat minulle veden aikoja. Aikoja täynnä ikävää, joka virtaa ja lainehtii pois ja takaisin, pulppuaa syvänteissä joita en tunne.
Monet ajat ovat läsnä yhtä aikaa ja havahdun kerta toisensa jälkeen tuntemukseen, ettei isä olekaan poissa. Hän on säikeissäni, lasteni ristityissä jaloissa, korkeissa poskipäissä, sirossa niskassa. Maassa, maisemassa. Muistoissa. Opeissa. Sanoissa.”
•
Jenni Räinä: Veden ajat. Matka läpi muuttuneen maiseman, Like/Otava 2025, 82 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Lyhyet romaanit kiinnostavat minua, sillä niissä usein tiivistyy tunnelma ja sanottava. Riko Saatsin kompakti romaani Yönistujat (Gummerus 2025) vastaa odotuksiani: henkilöiden ja yhteisön jännitteet sähköistyvät rajatussa ajassa, paikassa – ja sivumäärässä.
Yönistujat sijoittuu Nurmeksen takamaille sodanjälkeisen jälleenrakennuksen aikaan. Karjalalainen maanviljelijäperhe on jättänyt rajan taa viljavat maansa ja mantunsa ja yrittää sopeutua uuteen elämänpiiriin. Raja railona aukeaa luterilaiseen ja itämurteiseen valtaväestöön verrattuna, koska kirjan perheen kotikieli on karjala sekä uskonto että tavat ortodoksisia.
Romaanin kertojana toimii perheen äiti, Nasti. Hän seuraa miehensä ja poikiensa töitä ja mielentiloja. Päivän kulun muuttaa Tatjana-anopin kuolema. Romaani avaa etnografisen oven ortodoksisiin ruumiinvalvojaisiin. On erittäin tietoista tarjota lukijoille sisänäkymät, miten toimintatavat vainajan saattaminen hautajaisiin eroavat luterilaisista.
”Kiitin ihmisiä, jotka olivat valvoneet mummun vierellä. Laskin haudalle aseteltujen lautojen päälle pienen Suistamolta mukaan pakatun lautasen, jolle pudotin kämmenellisen kolikoita.
Sit ottakkua nyt hauvankaivajat, ruuhen luadijat, pezijät, yövalvojat palkkua, sit ottakkua – ken midä ottanou, sanoin.”
•
Romaani on ensinnäkin sanomaromaani. Monin esimerkein se osoittaa, miten ennakkoluulot erilaisuudesta ajaa evakot ahtaalle. Vaikka evakkojen asuttaminen näyttäytyy historiankirjoissa menestystarinalta, yksilökokemukset ovat karuja. Vieraan vieroksunta on ollut avointa ja julmaa. Silloin ja nyt.
Toisekseen romaani kertoo paineesta mukautua ja muuttua hyväksynnän saamiseksi:
Sodan myrsky lennätti tilojen peruskivet kauas järven taakse ohjusten laukaisualustoiksi. Oli paras hyväksyä muutos ja yllätykset. Varautua pahimpaan, jos ylipäänsä meinasi pysyä järjissään. Kun Lasarin suu uusi hampaita, sanoin pojallekin, että lujemmilla hampailla hän voisi isompana elää myös hammasta purren. Sopeutuminen oli asioiden tarkoituksen kysymistä ja uuden omaksumista. Kylänväen vanhoja tapoja oli tyhmää yksin ylläpitää. Vanha kieli oli hyödytön, jos sitä ei voinut käyttää kodin seinien ulkopuolella.
Romaanin äidin hätävalheet kirpaisevat, koska niiden takana on vain ja ainoastaan tasoittaa lastensa tietä valtakulttuuriin. Romaanin loppuhuipennus hautajaiskonflikteineen korostaa äidin valintoja.
Kolmanneksi näkemys tämän- ja tuonpuoleisen rajan häilyvyydestä istuu romaanin maailmaan. Perheen herkkä ja hauras Lasari-poika näkee näkyjä. Äiti-Nasti ymmärtää pojan erikoislaadun mutta pelkää, miten maailman murjomaksi lapsi voi joutua.
•
Kuten jo viittasin Yönistujien valtti on kompaktius. Rajattu kuvaus fokusoi elämisen ehtoihin ja tarjoaa eläytymisen aineksia. Kulttuuri-identiteetin merkitys korostuu, ja sitä myötäilee romaanin karjalankieliset osuudet. Finlandia-palkintoehdokkuuden syiksi ounastelen etenkin yhteiskunnallisia teemoja yksilön näkökulmasta, sillä siinä kaunokirjallisuuden voima piilee.
Elli Salon romaani Keräilijät (Otava 2025) virkistää romaanina, josta ei voi arvata, miten se etenee ja minne päätyy. Mukavan tiiviinä tarinakudelmana siinä on arvoituksellisuutta, joka kiehtoo, ja samalla siinä on suoruutta, jota on luistava lukea (tai kuunnella).
Harvoin kuuntelen kirjoja, mutta Keräilijät vauhditti ajomatkaani. Suosittelen muita lukemaan kirjan, sillä uskon siten romaanista irtoavan vielä enemmän kuin kuunnellen. Kielen ja kerronnan sävyt ja kerrokset vaikuttavat kuuntelua tehokkaammin.
•
Yksi minua miellyttävä piirre kirjassa on, että siinä kyllä tekee mieli miettiä kirjan henkilöiden ihmissuhteita, mutta rakkaussuhteissa ei ole tarvis möyriä. Sukulaisuudella on kyllä merkitystä.
Monenlaiset sukusuhteet putkahtelevat kainuulaisesta kylästä ja vanhasta talosta, jota romaanissa asuttaa tylyhkö karhujen valokuvaaja Ani. Kuvaajan autiolle leirintäaluelle majoittuu arkeologi Heini, joka etsii sodanaikaisia esinelöytöjä. Leirintäaluella hänen naapurina elelee Ljudmila, supermarjastaja.
Ja mitäkö sitten tapahtuu? Heini minäkertojana kertoilee oman valintansa mukaan. Voisihan sitä kutsua haahuiluksikin, osin suunnitelmalliseksi etsinnäksi. Mutta mitä löytyy? Melko vähän esineistöä, sopivasti tarina-aiheita.
•
Kotimainen kirjallisuus saa aiheita sotakokemuksista – voisi ehkä sanoa, että yhä vain, yhä paljon. Sota vilahtaa romaanissa koskettavasti, samoin arkeologin perhetragedia. Myös alkoholin liikakäyttö saa olla kirjassa suomalaiskansallisesti jossain määrin huumorin lähde mutta lähtökohdiltaan raadollisen säälittävää.
Komiikka syntyy tilanteissa, joissa aistin hienoista arktista hysteriaa. Kerronnasta löytyy leikillisyyttä, esimerkiksi keksityn eräkirjailijan tekstikappaleet pomppivat välistä kirjaan. Dialogiin osuu irrallisia kommentteja kuten keskusteluissa sattuu tapahtumaan, arjen absurdiutta.
Finlandia-ehdokkaana romaani kenties yllättää. Tämä kirjaa kantaa: napakka lause rytmittää sanottavaa, sanavalinnat toimivat varmoina ja elävinä.
”Teki mieli vain makailla mökissä ja olla ajattelematta ketään. Olisi ollut täydellinen aika keskittyä lukemiseen, mutta en saanut sanoista selvää, jäin omien ajatusten ja kirjan lauseiden väliin. Torkahtelin selälläni, kirja vatsalla, kädet ristissä kirjan päällä. Se oli minun soturiasentoni. Tapahtui mitä vaan.”
Sutjakka kerronta takaa mukavan luku(kuuntelu)rupeaman, jota en halunnut keskeyttää vaan kokea yhteen menoon. Se tarjosi mietintää ihmiselon sattumista. Niissä on keräiltävää.
•
Elli Salo: Keräilijät, Otava 2025, 4 tuntia 52 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa.
Monica Fagerholm yllättää ilmoittamalla, että hän on kirjoittamassa trilogiaa. Sen ensimmäinen osa on Finlandia-palkintoehdokas Eristystila / Kapinoivia naisia (Teos & Förlaget 2025).
Helsingin kirjamessuilla Fagerholm tunnusti, että hän oli aikanaan päättänyt, ettei kirjojensa päähenkilöksi valitse kirjailijaa, vaan kuinkas kävikään! Uutuuskirja kertoo aloittelevasta kirjailijasta 1970-luvun loppupuolella. Fagerholm kertoi myös, että hän sai aikanaan saman neuvon, jonka saa myös uutuusromaanin päähenkilö Alice: ”kirjoittaa kuin pieni eläin”.
Samaisessa kirjamessuhaastattelussa kirjailija selitti ajankohtaa, että tavallaan kirjan kuvaamat vuodet edustavat aikaa, jolloin ei tapahtunut maailmanhistoriallisesti juuri mitään – ja silti tapahtui.
Monica Fagerholm Helsingin kirjamessuilla 2025
•
Fagerholmin kirjoissa tarina ja juoni solmiutuvat sykkyräksi, josta voi toki selvittää päätapahtumat. Ja täytyy todeta, että kyllä aiheilla ja juonellakin on kirjassa merkitystä: niistä nousee aikaan ja henkilöihin vaikuttavia seikkoja, ja ne vetoavat lukijaan. Fagerholmin tyyliin kuuluu, että juonenkulut eivät pysy salassa vaan päätapahtumat mainitaan ennen kuin niihin varsinaisesti päästään tai paneudutaan. Kertoja myös puhuttelee lukijaa.
Minulle Fagerholmin teokset – niin myös tämä – merkitsevät omaperäistä kerrontaa. Ihastelen sitä. Kerronta etenee pyörteen tapaan: kertaa, toistaa, tuo joka kierroksella jotain uutta, kommentoi, palaa takaisin ja vie eteenpäin.
Tässä romaanissa on myös eri tekstilajeja, myös päähenkilön esikoisromaanin katkelmia, jotka palasina muodostavat oman sisäkertomuksensa. Kaikessa teemaksi tunkee naisten valinnat ja pyrkimykset omanlaiseen elämään. Riippumattomia he eivät ole eivätkä vapaita, eivät vapaita myöskään uhkasta, jota miehet monella tasolla merkitsevät.
Tämä romaani vangitsee hetkiä, ja näkökulma on nuorten. Silloin aikakäsitys vanuu ja välillä tiivistyy: jotkut hetket tuntuvat aikaansa pitemmiltä, ja toisaalta ne menevät nopeasti ohi.
”NYT, tässä valtaisassa, nuoressa NYT-hetkessä aurinko kalliot ja Honecker joka puhuu siitä, että aikoo kirjoittaa. ’Ryhdy kirjailijaksi!’ Alice sanoo väliin. Honecker katsahtaa häneen kärsimöttömästi samalla kun aurinko nousee taivaalla, muuttu kuumemmaksi ja kuumemmaksi ja polttaa heidät punaisiksi niin että ihoon puhkeaa rakkuloita ja heidän on iltaisin rasvattava vartaloaan lypsyvoiteella, ’minä aion kirjoittaa, sanon minä, aion ja HALUAN olla lukeva ja kirjoittava ihminen – se… ei ole ammatti vaan toimintaa, yhdenlainen maailmassa olemisen tapa.’
•
Sananen pintatasosta: juonesta ja henkilöistä. Lukiota lopetteleva Alice muuttaa maaseudulta äidin ja siskon luota kaupunkiin Max-isän perheen luokse, jossa vaikuttajahahmo on isän kansainvälistä uraa tekevä vaimo Siri. Perhedynamiikasta vie tilaa teinipoika Prinssi, Joackim, jonka varjoon jää Alicen ikäinen veli Michael. Alicelle suuri merkitys on tutustua Sirin ystävään, teatterivaikuttaja Veronica Segeriin.
Perhekuvion, joka etenee tragediaan, ja Veronican kulttuuripiirivaikutteiden lisäksi Alicen tunnelmiin vaikuttavat mennyt kuuma kesä sekä tuttavuus ”Honeckerin” ja salaperäisen amerikkalaisen, hetkellisen poikaystävän kanssa. Kesto ei ole pitkä, mutta vaikutus kestää: sen seurauksena käynnistyy Alicen kirjaidea, joka on varastettu ”Honeckerilta”.
Yhtenä taustatarinana kirjassa kulkee saksalainen terrorismiaalto ja vangittujen terroristien kohtalo. Eli kyllä maailmalla taphatui vuosina 1976 – 1977, ei vain Alicen privaatissa ja perhepiirissä.
•
Monica Fegerholmin romaanin runsaudesta voisi tempaista monia eri aiheita, tapahtumalinjoja, juonilankoja tai henkilöitä. Kaikkia voisi ruotia ja pohtia. Siksi kirja on mitä mainioin lukupiirikirja. Esimerkiksi kuulisin mielipiteitä Alicen siskosta ja siskosten suhteesta, ja Alicen suhde äitiinsä askarruttaa myös, puhumattakaan isän perheen sekasotkusta. Ja ei se siihen jää, kaikkea kiinnostavaa kirjasta pursuaa.
Sanavalintoihin voi myös pysähtyä – kiitos myös suomennoksen. Esimerkiksi ”nukkekoti” isän perheen asunnosta ja Kahjola-paikannimenä eivät tavallaan juuri tulkintoja tarvitse, ja kuitenkin tarvitsevat.
Innostun siis kirjan kertomasta ja kerronnasta. Aistit välittyvät voimalla, tässä kirjassa etenkin kuuman kesän väreily polttaa sivuilta lukijaa. Sen lisäksi Fagerholm onnistuu vangitsemaan kirjaan tunnelman, jossa usein on vaaran tuntu. Se kiehtoo ja pitää otteessaan. Täyteläinen teos – toista osaa odotellessa!
Korviini kantautui tieto, että Mariia Niskavaara sai Helsingin Sanomien esikoisromaanipalkinnon. En ole ehdokkaista montaa lukenut, mutta silti myöntäisin auliisti tunnustuksen tälle romaanille. Romaanin luettuani olen tuttaville julistanut: ”On se hurja.”
Tiivistän seuraavassa juonen. Juoni ei sinänsä ole romaanissa kenties tärkeintä, mutta hyppää yli tämä tekstikappale, jollet halua tietää tapahtumayksityiskohtia. Romaani siis kertoo lihakaupungin Esteristä tytöstä vanhenevaksi naiseksi. Lihakauppiasvanhempien tytär tuntee vetoa kaikkeen lihaisaan ja hakeutuu töihin teurastamoon. Erinäisten mieskokeiluiden jälkeen hän päätyy avioon sikateollisuuden keinosiementäjän kanssa. Lapsihaave kariutuu, ja sikiön sijasta Esterin täyttää kasvain. Loppu hiukan hajoaa hämäräksi, mutta ei mitenkään pilaa omaperäistä kokonaisuutta.
•
Romaanissa luodaan omalaatuinen tarutunnelma mielikuvituskaupungista, joka rakentuu lihateollisuuden ympärille. Kummallisesti kirja solmii oitis sanattoman sopimuksen lukijan kanssa, että otetaanpa nyt tosissaan tämä tyylitelty elämäntarina ja ympäristö. Samalla kuvauksen liioittelevuus hykerryttää, samalla hiertää ja hirvittää tehokkaalla tavalla.
Tyylittelevyys sisältää paljon kiinnostavaa. Yksi teema on naiseksi kasvaminen, jossa melkomoisena symbolina toimivat vatsa ja kohtu. Esteri nielee lapsena barbin, mikä sisältää monitahoista metaforisuutta ja muodostaa myöhemmin tulkintamahdollisuuksia Esterin lapsettomuuteen ja myöhempiin vaiheisiin. Ester lapsena havahtuu myös siihen, että kaikilla on sisällään pimeys, ja pimeys tiivistyy kohdussa:
”Kohtu oli tietenkin hirvittävä, Ester oli päätellyt äitinsä äänensävystä. Se oli pimein paikka maailmassa. Kohdussa oli varastossa maailman alkuperäinen tosipimeys, se, joka oli onnistunut pujahtamaan elävän kudokseen suojaan auringon ensimmäisen kerran kivutessa taivaanrantaan maailman alussa. Sieltä se jatkoi matkaansa sukupolvelta sukupolvelle, kääri aina uudet lihat ympärilleen.”
•
Kerronnan taustalla vaikuttavat rakennemuutokset kohti kaikenlaista tehotuotantoa. Niskavaara ei sinänsä osoita sormellaan vaan muutokset Esterin työ- ja elinympäristössä vain vyöryvät päähenkilön todellisuuteen. Lisäksi lihatuotannon groteskisuus ei etene opetus- ja kauhutarinana vaan aistivoimaisena lihan ja veren vaikuttavana hyökynä lukijan tajuntaan.
Kuuntelin kirjailijaa Turun kirjamessujen haastattelussa, jossa hän kertoi lukivaikeudestaan. Muistaakseni siinä tuli esille, että hitaana kirjoittajana ja lukijana hän lukee tekstiään ääneen ja siten tavoittaa sen rytmin. Ja kylläpä rytmi onkin tehokas: hakkaava, iskevä, lyhytvirkkeisenä etenevä tykitys. Kaikkiaan omaperäinen teos oli hieno lukukokemus, juu, ja hurja.
Kevään Helsinki Litissä Andrew Walden kertoi romaanistaan Miehenpuolet (Gummerus 2025), joka menestyi erittäin hyvin Ruotsissa. Samuli Putron haastattelussa selvisi, että taustalla on kirjailijan omat lapsuudenkokemukset 1980-luvun alkupuolelta.
Kertojan äiti eroaa kirjan alussa miehestä, jota kertoja on pitänyt isänään, ja samalla selviää, että kertojan biologinen isä on joku muu, kenties intiaani kuten lapsi ymmärtää väärin. Kertojan äiti haksahtaa kummallisiin ja osin myös vaarallisiin miehiin, ja suhteita kertyy kertojan kasvuvuosiin jopa seitsemän. Näistä ”isistä” ja elämästä niiden välissä kertoja kertoo.
”Pari isää sitten se olisi ällistyttänyt minua, mutta nyt minulle on jo alkanut selvitä, että isät ovat kuin säätila tai kasvukivut: ei voi valita milloin ne alkavat ja päättyvät, edes äideillä ei ole mitään välitöntä vaikutusta isien läsnäoloon, niitä vain tulee ja sitten sinnitellään tai purraan hammasta, kyllähän ne aikanaan taas häipyvät.”
•
Lapsen näkökulma värittää kerrontaa niin, että huomiot ovat lapsen, mutta lukija tulkitsee niitä aikuisen tavoin. Siksi koskettaa lapsen kokemus aikuisten toimien armoilla ja varjossa. Romaani kukkii surkuhupaisuutta, mutta myös naurun parantavassa voimassa yhdistyy kauheus ja kauneus. Ystävyys ja sisaruus kantavat kertojaa; tässä kuvaava tilanne sisaruudesta:
”Aiomme huvittaa toisiamme vanhempiemme repliikeillä niin kauan kuin elämme. Me olemme nyt saaneet uuden kielen, ja ajan mittaan pikkuvelikin oppii sen. Kielen avulla me kukistamme vanhempamme. Kielen avulla me rakastamme toisiamme.”
•
Lukupiirini (Johanna ja Taru) viihtyi Waldenin romaanin parissa. Olimme kovin yksimielisiä kirjan perusluonteesta: hauskasti kerrottu lapsia traumatisoivista tapahtumista. Pohdimme myös kirjan autofiktioluonnetta, ja uteliaisuuttamme herätti, mitä on mahtanut kirjailijan äiti ajatellut luettuaan kirjan. Perin luotettavaa touhua ei huoltajan hommailu edustanut, joskaan kukaan miehistäkään ei kerännyt vastuullisuuspisteitä.
Keskustelimme myös lasten lojaalisuudesta vanhempiaan kohtaan, ja mietimme kertojan tilannetta biologisen isän paljastuttua. Pidimme kertojan ratkaisua sen suhteen oikeana. Muutaman kirjan naurattava kohtauskin tuli keskustelussa mieleemme.
Lapsen ja vanhempien suhde siis puhutti, ja pian lipsahdimme juttelemaan jo Alex Schulmanin romaaneista. Se kertonee siitä, että Waldenin romaani oli mukava lukea, muttei kenties jätä jälkeensä pysyviä muistoja.
Luimme marraskuun tapaamiseen myös Gun-Britt Sundströmin romaanin 1970-luvulta, Suhteista parhain, koska meillä oli ruotsalaisuusputki päällä. Kirjan kertojan vatvonta väsytti meidät tasapuolisesti. Palaan kenties kirjaan loppuvuodesta.
Kapsäkin musiikkinäytelmä Sörkka svengaa vie 1920-luvun kapakkaan. Kansalaisodasta on kulunut jokunen vuosi, kieltolaki houkuttaa trokaamaan ja jazz-musiikki on tuloillaan. Nämä ilmiöt näyttäytyvä pienessä baarissa Sörnäisissä, jonne näytelmän tapahtumat sijoittuvat.
Kapakan omistaa laiskanpulskea miekkonen, joka on antanut työtilaisuuden köyhälle, kodittomalle Eevalle. Esityksen keskiöön nousevat Eevan unelmat ja avautuminen tulevaisuudelle. Esityksen alkupuolella työläistyttö-Eeva laulaa haikeasti haaveillen kadonneesta sulhasestaan, mutta lopussa jorataan uuden ajan flapper-naisten charlestonia.
Kuva oikealla: Nils Krogell
•
Esityksen käsikirjoittaja Anneli Kanto noukkii iloiseksi leimatusta 20-luvusta monenlaista, ei vain ”ikkunat auki Eurooppaan” -avautumista. Esityksen pieneen baariin mahtuvat monet aikakauden ilmiöt ja myös tosielämän henkilöt. Toisaalta se tuottaa kavalkadimaisuutta, mutta sillä on myös toinen puoli: ajankuva valottuu, ristiriitaiset ilmiöt näyttäytyvät ja tahto edetä eteenpäin kansalaissodan kurimuksesta tulee esille. Jälkimmäisestä näyttäytyvät ääripäinä punaisten vankileireillä marinoitunut katkeruus ja oikeistosiiven fasisimi- ja heimoaateintoilu.
Ääripäät näkyvät henkilöissä muutenkin: Pimeiden pullojen jahtaaja piipahtaa baarissa, ja Algot Niska tuo salakuljetettua viinaa. Eevalla on katumenneisyys, mutta baarissa viihtyy myös veisaava diakonissa.
Tosielämän hahmot korostavat ajan ilmiöitä. Niska tulikin jo mainittua, muitakin pyrähti lavalle: Mika Waltari haukkaa ajan paheista palasia, Venny Soldan-Brofelt (miehensä Juhani Ahon kuoleman jälkeen) näyttäytyy esikuvana naisen vapaudesta, ja Dallapen perustaja tuo mukanaan uuden rytmin.
•
Eri ainekset liukuvat esitykseen sujuvasti. Tyylilaji vaihtelee farssista vakavien teemojen vilahdukseen. Tärkeänä pidän, että rakkauden nimissä ei hyväksytä puolinaista tai väkivaltaa. Moni henkilö tyypitellään mutta samalla hahmoissa on riemastuttavuutta kuten paheisiin lankeavassa Pelastusarmeijan diakonissassa. Näyttelijöiden suuhun sopii melko sujuvasti vanhan ajan stadin slangi.
Nimensä mukaisesti esitys svengaa: musisointi elävöittää ajanmukaisin sävelvivahtein, vaihtaa tunnelmia ja vie tarinaa myös eteenpäin. Näyttelijöiden laulu hivelee korvia, ja näyttelijöiden yhteislaulut kaikuvat komeasti. Kaikista osasista koostuu viihdyttävä esitys, jossa ensemble eläytyy 1920-luvun henkeen.
•
Musiikkiteatteri Kapsäkki & Greta Tuotanto:
Sörkka svengaa, kantaesitys, ensi-ilta 5.11.2025
Käsikirjoitus: Anneli Kanto
Ohjaus ja dramatisointi: Reetta Ristimäki
Sävellys ja musiikin johtaminen: Marko Puro
Rooleissa: Kaarlo Haapalainen, Henrik Hammarberg, Juha Hostikka, Marko Puro, Elsa Saisio ja Hanna Vahtikari.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 