”Kyykistyn ja työnnän käteni veteen. Sen kylmyys on alkukantaista ja hurjaa, ja se poikkeaa kaikista virtaavista vesistä, joita olen elämäni aikana nähnyt. Olen kasvanut kanavien varrella, risteillyt valtamerillä, ollut jokilaivalla Tonavalla, ylittänyt Tiberin ja Englannin kanaalin. Tällaista vettä en ole nähnyt missään. Sen läpi näkee, se paljastaa kaiken.”
Näin sanailee 25-vuotias maailmannainen Sylvia van der Moer Suomen Lapissa, Lemmenjoella kesällä 1949. Siellä hän seuraa sattumanvaraisesti kohtaamaansa geologi-miestä, joka ei silmäile tai halua Syviaa niin kuin yleensä miehet ovat tehneet. Huijarinainen on uuden äärellä, käännekohdassa, joka vaikuttaa niin, että hänen tuhkansa kymmeniä vuosia myöhemmin ripoteltiin Lemmenjoelle, vaikka hän vietti siellä vain muutaman viikon.
Minna Rytisalo on löytänyt romaaniinsa poikkeusnaisen, Lapin legendaarisen Petronellan, ja kirja on saanut naisen alkunimen, Sylvia (WSOY 2025). Romaanilla on biofiktion raamit mutta Rytisalolla mielikuvituksen ja ilmaisun vapaus.
•
Sylvia muistuttaa Rytisalon läpimurtoa Lempiä siten, että päähenkilöä katsotaan pitkälti muiden silmin. Sylvian elämäntapahtumista on poimintoja, jotka joku muu kertoo ja katsoo Sylviaa ulkopuolelta. Tämä antaa perspektiivin kerrontaan ja henkilökuvaukseen. Uteliaisuuteni saa ravintoa näillä erilaisilla silmäyksillä eri ajoista ja paikoista päähenkilön elämässä.
Mutta myös Sylvia saa sanoa sanasensa: hänellä on omat minäkerrontaosuutensa, joissa omaehtoisesti elämästä selviytyvä nainen näyttää ajatuksensa ja tunteensa, kertoo muistonsa. En saa täyttä selkoa, mikä on johtanut mihinkin. Hyvä, oikein hyvä niin! Salaperäisyys kuuluu asiaan, eihän perin juurin kukaan tunne itseään. Ydinkokemukset kyllä välittyvät: natsiaika ja isoäiti sekä kantapään kautta opitut konstit käyttää hyväuskoisia hölmöjä, jolloin Sylvia on myös itse altis hyväksikäytölle.
•
Romaanin rakenne välkehtii kaleidoskooppisesti erilaisissa Sylvian vesissä – syvissä mutta myös sameissa ja liukkaasti virtaavissa kuten juttuni alun sitaatti antoi ymmärtää. Eri kertojat ja aikaosuudet rytmittyvät välillä tarinaa hidastaen, välillä tulvana. Pidän tästä ratkaisusta. Samoin henkilökuvaus miellyttää: vaihtelevista minäkertojista jää ohikiitäviä mutta kiehtovia henkilökuvia – he ovat muutakin kuin päähenkilön kuvailijoita.
Maistelen myös kieltä ja kerrontaa. Mutkaton suoruus visualisoi tilanteet, ja lisäksi Rytisalo pukee sanoiksi henkilöittensä sielullista. Monesti pysäyttävät havainnot mielentilasta tai psykologisesta totuudesta, niin myös Sylvian havainto vuorovaikutuksesta:
”Kielet ovat kuin huntuja tanssijan kasvojen edessä. Niitä on monta kerrosta ja ne peittävät alkuperäisen merkityksen, kun kumpikin asettelee omat vieraat sanansa toisen sanojen lomaan tai päälle.”
•
Minulle kävi kummasti: ensi lukemalla kirja tuntui kelpo romaanilta, mutta lukutunteeni jäi tunnustelevaksi. Siitä kului pieni tovi, palasin kirjaan, selailin romaania – ja uppouduin lukemaan uudestaan. Henkilöt alkoivat puhua minulle, paljastaa ja kätkeä sopivasti; syntyi elävä kudelma risteileviä elämänkohtaloita. Jo vei mennessään!
•
Minna Rytisalo: Sylvia, WSOY 2025, 296 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Suvi Raitinen on valinnut biofiktioon Pakolainen (Otava 2025) Aino Kallaksen viimeiset elinvuodet 1944 – 1956. Romaani valottaa sekä sodanjälkeistä poliittis-yhteiskunnallista tilannetta Suomessa, Ruotsissa ja Virossa että Aino Kallaksen kohtaloa. Suomessa häntä pidettiin virolaisena, vaikka hän oli helsinkiläissyntyinen ja julkaisi säännöllisesti suomalaiselle kustantajalle. Virossa häneen suhtauduttiin penseästi eikä pidetty Viron kirjalliseen eliittiin kuuluvana, ja neuvostoterrorin aikana tilanne muuttui hengenvaaralliseksi.
Kallas pakeni nuvostovaltaa Suomeen ja jatkoi pian Ruotsiin miehensä, tyttärensä ja tyttären kahden lapsen kanssa vuonna 1944, koska oli vaarana, että heidät karkoitettaisiin Neuvostoliittoon. Vaikka kyseessä on kielitaitoinen, kulttuuri- ja sivistyspääomaa kartuttanut perhe, ei sillä ole juuri merkitystä: näennäisen pakolaismyönteisessä Ruotsissa katsotaan hyysättäviä vinoon. Lisäksi balttialaislähtöiset joutuvat myös Ruotsissa pelkäämään palautusta Neuvostoliittoon.
Kallas kaipaa synnyinmaataan, johon ei uskalla vuosiin palata. Romaanin pakolaisuuskuvauksesta luen ajattomuutta ja myös paikkariippumattomuutta – valitettavasti maailmamme on sellainen. Sotakokemuksista ja kodin pakkohylkäämisestä järkkymiseltä ei voi suojautua, ei silloin, ei nyt.
•
Kallaksen perheen maallinen omaisuus oli menetetty jo Viron natsi- ja kommunismivalloituksien aikana. Kallaksen elämänkokemukseen kuuluvat äveriäät ajat muun muassa Lontoossa, joten kaiken menettäminen tarkoittaa todella kaiken aineellisen menettämistä, myös 14 turhakkeen: ”Tarvitseeko enää kukaan tässä maailmassa samppanjajäähdyttimiä?”
Pakolainen esittelee asemastaan tietoisen kirjailijan. Vain kirjailijuuteen voi tukeutua, kun melkein kaikki muu elämässä tursuaa kuolemaa, sairautta, köyhyyttä, ahtautta ja luopumista. Silloin kirjailijaa alkaa houkuttaa paperille tallennettu mennyt, päiväkirjmerkinnät. Niistä löytyy se, mitä ei itse elämässä ole sanottu ääneen.
•
Romaani on kirjoitettu hän-muodossa niin, että kronologia pitää, mutta vain pinnallisesti, sillä päähenkilön mielen mukaan käväistään hänen tärkeimmissä elämänvaiheissaan. Vaimon ja äidin roolien yli on usein mennyt muu, omat sielun ja ruumiin tarpeet, joiden mukaan päähenkilö on tehnyt elämänvalintoja.
Vaan kaikkea ei ole voinut valita, ei läheisten kärsimyksiä eikä kuolemia, joita on tuskallisen paljon. Eikä pakkoelämäkärsimys Ruotsissa ole valinta: ”Tukholma ei ole merkinnyt hänelle koskaan mitään muuta kuin hätäsatamaa.”
Päähenkilö kuvataan usein reflektoimassa. Paljolti se myös johtuu siitä, että kirjailija kokoaa päiväkirjojaan julkaisuiksi, jolloin menneisyys limittyy nykyisyyteen ja jolloin kirjailija tuskailee, mitä hänen on oikeus paljastaa.
”Hän tarttuu rivakasti paksuun nippuun lehtileikkeitä kuin hukkuvan pelastamiseen merestä, ja alkaa liimailla niitä suuriin leikekirjoihin, niitä on tosiaan paljon, kaikki lehdet kirjoittivat hänen syntymäpäivästään,
mikä johtuu Päiväkirjan suosiosta, hän ymmärtää sen kyllä, että kaiken pohjana on ihmisten inhimillinen sensaatiohalu, mahdollisuus päästä kurkistelemaan toisen ihmisen elämään ja vaikeuksiin,
mutta se ei harmita häntä, hän tietää, että sellaisia ihmiset ovat, me ihmiset olemme.
Häntä kuitenkin harmittaa, että kaikissa lehdissä kertautuvat samat asiat, että hän on kirjoittanut proosaballaadeja, on asunut Virossa… ja Lontoossa…”
Kerrontatapa on originelli, sillä välillä rivitys rikkoutuu, rytmittyy, poukkoilee, virtaa, ja silloin ikäänkuin hän-kerronta imeytyy kuvattavan mieleen. Mielensisäisen ja hän-etäisyyden jännite on kiinnostava ja toimii hienosti. Joukossa on autenttisia lainauksia Kallaksen teksteistä ja saaduista kirjeistä, joiden viitenumerot välittömine lähdeselityksineen rikkovat fiktiotunnelmaa. Sen olisi voinut estää kirjan lopun luettelolla sitaattien lähteistä.
•
Kaikkiaan Kallas-aihe puoltaa muuttumista kaunokirjalliseksi versioksi. Vaikka olen luullut tietäväni paljon Kallaksen vaiheista, kirja osoittaa sen harhaksi. En esimerkiksi tiennyt Tauno Pylkkäsestä ja hänen Kallas-sävellyksistään tai Kallaksen perheen Ruotsi-vuosien ahdingosta. Tosin romaanin päätarkoitus ei ole tieto vaan tunne ja tunnelma, elävä henkilökuva faktoja vasten, mikä romaanista välittyy hyvin.
Voisin toki lukea Kallaksen lopputuotannon ja päiväkirjat, mutta kyllä tämä romaanikin antaa hämmästeltävää ja kouraisevaa kokemusta esimerkiksi, miten politiikka pelaa yksilöillä ja pelko tekee tuhojaan. Eikä ole mittaa, kuinka paljon suruja ja menetyksiä joillekin annostellaan.
•
Suvi Ratinen: Pakolainen, Otava 2025, 179 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Alex Schulman lukeutuu kertojasuosikkeihini. Kiinnostukseni alkoi Polta nämä kirjeet -romaanista eikä ole laantunut, vaikka omasta perheestään ammentava kirjailija alati palaa tavalla tai toisella lapsuuden kesämökille ja suhteeseensa lapsuudenperheeseen.
Schulmanin autofiktiovetoisuuden edessä nostan käteni pystyyn ja antaudun tarinalle, sallin samankaltaisuudet teosten välillä ja kirjailijan itsehoito- ja terapoinnin tarpeen. Kun kirjailija osaa temmata mukaan tarinaan ja henkilöiden elämäntilanteeseen, olkoon muu mitä on.
Alex Schulman Helsingin kirjamessuilla 25.10.2025.
Tällä kertaa romaanissa 17. Kesäkuuta (Nemo 2025) on päähenkilönä keski-ikäinen opettaja Vidar, joka hyllytetään työstään väkivaltatilanteen vuoksi. Hän löytää kellarikomerosta isävainaansa papereita, mikä johtaa hänet pohtimaan yhtä lapsuutensa kesäpäivää 17.6.1986 perheen kesämökillä. Hän muistaa jalkapallon MM-kisat ja puuhailua isän kanssa, mutta jotain on pimennossa, jokin selittämätön musta aukko sumentaa muistoja.
Mitä ahdinkoon uponnut mies tällaisessa tilanteessa tekee? No, hän soittaa jo kauan sitten myydyn kesämökin vuoden 1986 lankapuhelimeen.
”Heräsin myöhään ja jäin sänkyyn miettimään tilannettani. Minulla oli puhelinnumero, suora yhteys entisen kesämökin keittiöön, ja samalla minulla oli mahdollisuus puhua perheenjäsenten kanssa, myös niiden, jotka olivat jo kuolleet, mutta ennen kaikkea minulla oli mahdollisuus puhua itseni kanssa, lapsiminäni kanssa.”
•
Vidarin reaaliaikainen tilanne kiristyy samalla, kun hän lähestyy lapsuutensa ydintraumaa. Taitava Schulman saa uskottaviksi surrealistiset puhelinkeskustelut menneisyyteen. Kontakti isään, äitiin, siskoon ja minäkertojaan itseensä kiertää pitkään kehää, kun Vidar soittelee aikaan ja paikkaan, joka pysyy toistuvasti samana.
”Mutta sitten kaikki muuttui. Ei niin että olisin löytänyt jotakin vaan koska mitään ei löytynyt – vähän kuin jos laittaisi paperisydämen ohukaisen päälle ja ripottelisi kaiken ylle tomusokeria, ja kun poistaa paperin, ohukaisen päällä näkyy sydän, mutta sitä ei muodosta tomusokeri vaan sen puute.”
Schulmanin kieli ja symboliupotukset tehoavat. Tilanteet kuvataan tarkasti ja selkeästi. Kaunokirjallisuudeksi kuvaus muuttuu, kun kieli kuvallistuu ja luo tunnelman, joka vangitsee.
•
Romaani kiertyy kokemukseen tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Kun se särkyy lapsuudessa, korjaaminen on vaikeaa, lähes mahdotonta. Ei ole ainutlaatuista käsitellä kirjallisuudessa vanhempien riitaista suhdetta ja alkoholismia tai kuvata niitä tarkkailevan ja kaipaavan lapsen silmin. Kummallisella tavalla Schulman osaa ilmaista asiat ainutlaatuisesti, sisuksia kourivasti.
Romaani antaa ajateltavaa nykyajan koulumaailmasta, työtoveruudesta, vanhustenhoidosta ja aikuisten perheenjäsenten vieraantumisesta. Silti tarinan pääväylä vie väjäämättä lapsuuden haurauteen, aikaan, kun kaikki on vielä mahdollista ja kokemuksiin, kun psyykeltä voi murtua perusta. Sen hivuttavan jännitteinen kuvaus vaikuttaa vahvasti.
•
Alex Schulman: 17. kesäkuuta, suomentanut Jaana Nikula, Nemo 2025, 267 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Suomessa ilmestyy nykyisin vuosittain kolmisenkymmentä selkokirjaa. Määrä on ilahduttavasti kasvanut viiden vuoden sisällä. Juttusarjaani Selkosyksy 2025 koko vuoden selkokirjoista ehti melkein kolmannes.
Minkä asioiden täytyy loksahtaa kohdilleen, jotta syntyy lukijat tavoittava selkokirja? Se riippuu monista tekijöistä, ainakin näistä:
Kirjailijat hallitsevat sujuvan ja luistavan selkokielen, joka sopii selkokielen käyttäjäryhmille, eli lukijoille, joilla on kielellisiä vaikeuksia. (Lisäbonusta tulee, jos lukijakunta on sitä laajempi, ”kaikki”, mutta se ei ole edellytys selkokirjalle.)
Kirjailijat luovat uusia kirjallisia maailmoja selkokielellä, siis kirjoittavat mukaansa tempaavia tarinoita alun perin selkokielellä. Se edistää selkokirjallisuuden kehittymistä eli kaunokirjallisen ilmaisun kokeilua selkeän selkon rajoissa.
Selkomukauttajat loihtivat jo ilmestyneistä kirjoista – sekä ajassaan elävistä että ajattomista – selkokielisiä versioita eli mukauttavat niitä selkeäksi, sujuvaksi selkoksi.
Kustantajat kustantavat selkokirjoja ja myös markkinoivat niitä säännöllisesti ja pitkähkön aikaa kirjan ilmestymisen jälkeen monissa kanavissa. Kirjatapahtumissa myös selkokirjailijoita ja selkokirjoja näkyy esiintymislavoilla muiden ohella.
Kirjallisuusmedia nostaa vuosittain selkokirjoja esille julkaisuissaan. Se lisää tietoa ja tuntemusta selkokirjoista ja edistää sitä, että lukijat innostuvat niistä: ostavat kirja- ja verkkokaupoista ja lainaavat kirjastoista. Eli silloin kirjoja on myös kirjakaupoissa, ja kirjastot hankkivat niitä (edellytys: hallitus palauttaa pienilevikkisen kirjallisuuden ostotuen).
Viiden kohdan listassa on loppupuolella myös toiveajattelua, se sallittakoon.
• • •
Julkaisin jutut sarjassa Selkosyksy 2025 kymmenestä selkokaunokirjasta ja yhdestä yleiskielisestä tietokirjasta, jonka aiheena on selkokieli.
Lokakuun olen kartuttanut Selkosyksy 2025 -sarjaa. Painopiste on ollut suoraan selkokirjoille kirjoitetuissa kirjoissa, mutta muutama mukautus on mahtunut mukaan.
Hanna Männikkölahti on mukauttanut Leo Ylitalon romaanin Banaanitalo (Verbal 2025, alkuteos on ilmestynyt 2017). Se kuuluu Tukholman yliopiston hankkeeseen, jossa mukautetaan muutamia ruotsinsuomalaisia romaaneja.
Banaanitalo kertoo kertoo suomalaisista nuorista aikuisista, jotka ovat tulleet Ruotiin töihin Maraboun suklaatehtaalle. Tapahtumat on sijoitettu vuoteen 1977, jolloin kirjan henkilöt asuvat Banaanitalossa, kaarevassa kerrostalossa. Heissä elää sotaveteraani-isiltä peritty ”kaveria ei jätetä” -henki. Sen vuoksi kirjan henkilöiden mieltä painaa yhden asukkaan ja työkaverin itsemurha.
Romaanin päähenkilö Raimo pärjää hyvin suklaatehtaassa, mutta hän haluaa elämältään enemmän. Hän opiskelee työn lisäksi ja pohtii tulevaisuuttaan. Romaani seuraa Raimon elämää muutaman kuukauden ajan, ja kirjassa on paljon sivuhenkilöitä: Raimo tapaa töissä, talossa ja vapaa-ajalla monia suomalaisia ja muista kulttuureista kotoisin olevia. Romaani päättyy siihen, kun Raimo muuttaa Göteborgiin opiskelemaan opettajaksi.
•
Romaanin arvo on siinä, miten se tallentaa 1970-luvun suomalaistaustaisten työläisten elämää Ruotsissa. Selkokirjoissa ei ole käsitelty aiemmin aihetta Ruotsiin muuttaneista suomalaisista. Romaani kertoo kaunistelemattomasti maahan muuttaneiden tilanteista ja yhteisöstä. Siirtolaisuus ja suhteet maanmiehiin ovat kirjan tärkeitä teemoja.
Uskon kirjasta saavan eniten irti lukijat, jotka ovat eläneet 1970-luvulla tai tuntevat ajan elämää ja yhteiskuntaa. Täsmäisku se on Ruotsissa asuneille suomalaisille. Tietysti kirja sopii myös lukijoille, joita kiinnostaa suomalaisten elämä maahanmuuttajina.
Pientä aukkoisuutta juonessa on paikoitellen, ja banaaninimi kaipaa selitystä heti kirjan alkuun. Kirjan selkokieli on haastavaa, koska siinä on paljon vaikeita, pitkiä sanoa ja monimutkaisia sana- ja lauserakenteita. Niillä luodaan ajan- ja tilannekuvia, mutta se myös rajaa kirjan sopivaksi lukijoille, jotka lukevat perusselkoa vaativampaa kieltä. Myös runsas henkilömäärä ja takaumat vaativat tarkkaa seuraamista. Lyhyet luvut auttavat annostelemaan kerrottua sopiviksi kokonaisuuksiksi.
Lokakuun blogissani on käynnissä Selkosyksy 2025 -sarja. Lähinnä julkaisen juttuja alun perin selkokielelle kirjoitetuista kirjoista. Tässä jutussa esittelen kuitenkin kauhugenreen sopivan mukautuksen, sillä sitä lajia ei liiemmälti selkokirjallisuudessa ilmesty. Ja onhan viikon loppua kohti tuloillaan kekri, kansainvälisesti halloween.
Sanna-Leena Knuuttila on mukauttanut Marko Hautalan romaanin Kuokkamummo (Haamu 2025). Alkuteos on katkelmallinen, ja siinä on takaumia ja muuta selkeää rakennetta rikkovaa, joten mukautus helposti seurattavaksi selkokirjaksi on ollut selvä haaste. Rakenneratkaisuna on se, että kirja on jaettu kahteen osaan, joista kumpikin etenee kronologisesti.
Kuokkamummon ensimmäinen osa kertoo 1980-luvusta. Samuel ihastuu Juliaan, jolloin Samueliin ihastunut Maisa jää paitsioon. Romaanin nuoria pelottaa ja kiinnostaa saaren arvoituksellinen Bondorffin kartano. Paikasta kulkee huhuja kadonneista nuorista, ja kyllä keskeiset henkilöt joutuvat siellä tekemiseen kuokkaa kuljettavan, mustakielisen kalmanhajuisen naisen kanssa.
Romaanin toisessa osassa tapaamme taas Maisan mutta 2000-luvulla. Maisa kohtaa teinejä, jotka jatkavat urbaania legendaa Kuokkamummosta. Siihen liittyvät salaisuudet paljastavat joutuvat vaikeuksiin, ja Maisa selvittää, mitä on tapahtunut kadonneelle Sagalille. Paljon muuta en tohdi paljastaa.
•
Arvoituksellinen, tummanpuhuva tunnelma on säilynyt selkomukautuksessa tehokkaasti. Juoni kulkee sutjakkaasti, ja tapahtumat rytmittyvät mainiosti niin, että kauhukohtaukset kohauttavat. Joukossa on sopivasti selittämötöntä ja selityksiä kylmiä väreitä herättäville hetkille.
Kuvitus tarjoaa lisäsävyjä, joskin kyllä jo teksti jättää lukijan mieleen visuaalisia mielikuvia. Sisäkannen irralliset hampaat purevat heti lukijaa, johdattelevat tunnelmaan, ja erikoiskehu kirjan mainiosta neliömuodosta.
Selkokieli toimii sujuvasti. Joitain pitkiä rivityksiä pohdin, mutta niihin tuskin lukijat kiinnittäävät huomiota. Mainiosti selkomukautuksessa säilyvät tarinan ja henkilöiden särmät. Henkilökuvauksessa kiinnostavaa on se, että mustanpuhuvan tarinan päähenkilöt eivät juuri ole mustavalkoisia. Joten: selkokauhua nuorille ja aikuisille, olkaa hyvät!
•
Marko Hautala: Kuokkamummo, selkomukautus Sanna-Leena Knuuttila, Haamu 2025, 163 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Nuortenkirjoissa käsitellään usein ongelmia – se on tavallista myös selkokielisissä nuortenkirjoissa. Tässä jutussa on yksi mukautus, Katri Alatalon romaanin Kesäkuu on mukauttanut Riikka Tuohimetsä. Esittelen myös alun perin selkokieliset kirjat: Edith ArkonSamira/Ninni ja Marja-Leena TiaisenLumi ja Leo.
Ongelmakeskeisillä nuortenkirjoilla on aikansa ja paikkansa. Yläkoululainen lukija kokee ongelmia tutuiksi, saa vertaiskokemuksia ja tukea. Nuortenkirjoille on lisäksi ominaista, että toivoa on ja toivoa tarjotaan – niin myös näissä kolmessa nuortenkirjassa.
•
Selvästi ajassamme liikkuu aiheita, joita kirjailijat nappaavat samanaikaisesti, niinpä myös esittelyyn valikoituneessa kolmikossa on yhteisiä aineksia. Kaikissa on kaksi henkilöä, joihin tarina keskittyy. Tärkeää on henkilöiden ystävyys ja yhdistävät kokemukset. Yksi kirjoista osoittaa, että ystävyys voi kestää vain yhden yön, ja sillä on silti merkitystä.
Kolmikko-otannassani käsitellään nuorten vaikeaa suhdetta vanhempiin: luottamuksen ja kontaktin karkaaminen vaivaa nuoria. Kahta kirjaa yhdistää veljen kuolema, mikä on jättänyt syvän trauman. Kahta kirjaa yhdistää lisäksi nuoren masennus ja itsemurha-ajatukset. Kahdessa kirjassa toinen keskushenkilöistä on muu kuin syntyperäinen suomalainen, ja mukana on siihen liittyviä kysymyksiä, mutta myös se, että kumpikin on koulussa kympin tyttöjä eikä se varjele ongelmilta.
•
Kukin kirja käsittelee omaehtoisesti aiheitaan niin, että kirjat ovat täsmäiskuja etenkin ysiluokkalaisille. Koulu vaikuttaa nuorten elämään, joka on sakeanaan myös muuta pulmallista. Löydän kolmikkokirjasta myös omaa, uutta nuortenromaaniani viistävää: Vihreä on hyvä väri -selkokirjassa ysiluokkalainen pohtii ammattikoulun alavalintaa, ja se on myös teemana Arkon Samirassa. Tiaisen Lumi ja Leo esittelee sinitukkaisen tytön, kun taas oman romaanini Sara sekoittaa tavallisuuttaan vihreällä tukalla. Lumia ja Saraa yhdistää myös se, että he asuvat kaksin isänsä kanssa.
Lumi ja Leo on kerrottu kahden kertojan vuorottelulla kuten oma romaanini, jotta tulee tapahtumiin kaksi näkökulmaa, ja Arkon romaanin kääntökirjamaisuus tarjoaa lukijoille myös kaksi näkökulmaa. Oma romaanini on tietoisesti rakennettu niin, että siinä painopiste ponkaisee ongelmista muihin teemoihin – vähän vastapainona ongelmiin keskittyviin nuortenkirjoihin – vaan ainahan kaunokirja rakentuu jollain tavoin pulmien käsittelystä.
Seuraavassa lyhyet esittelyt kolmesta nuortenkirjasta.
Kesäkuu-romaanin (Hertta 2025) kertoja Juli joutuu kesäleirille maaseutumaisemiin. Julin provosoiva ja äkkipikainen käytös on vaikuttanut siihen, että hän ei tule toimeen muiden kanssa; lisäksi taustalla vaikuttavat koulukiusaaminen, ADHD ja surematon suru veljen kuolemasta, eikä suhde äitiinkään ole kasvua tukevaa.
Juli karkaa leiriltä, ja matkaan mukaan lähtee Bao, Kiinasta adoptoitu, masentunut kympin tyttö. Kahden erilaisen tytön kohtaamisen jännite kantaa hienosti juonta ja tunnelmaa. Kirjassa on yllätyksiä ja omaperäisen kohottava loppu.
Riikka Tuohimetsä on mukauttanut romaanista vetävän, luistavan ja kompaktin kokonaisuuden. Julin persoonan äkkivääryys välittyy hienosti, ja mukana on mukavasti tilannekomiikkaa, jolla on sija kirjan nuoria painavien ongelmien rinnalla. Nuorten puhekieli taipuu uskottavasti selkokieleksi: kuvaus on elävää ja sujuvaa. Onnittelut Riikka Tuohimetsälle myös siitä, että hän on saanut tänä vuonna Seesam-tunnustuspalkinnon selkokirjallisuuden edistämisestä!
•
Katri Alatalo: Kesäkuu, selkomukautus Riikka Tuohimetsä, Hertta 2025, 103 sivua. Sain kirjan kustantajalta. Tämä on kirja-arvio, ei mainos.
Edith Arkko: Samira/Ninni
Edith Arkko sai Punni-palkinnon edeltävästä kääntökirjasta Aurora/Eino (Hertta 2024), ja Samira/Ninni jatkaa samaa, kerronnallisesti toimivaa linjaa. Taitavasti samat tapahtuvat taipuvat kahden kertojan kuvauksiksi niin, että niissä on luonnolliset yhtäläisyydet mutta kiinnostavat näkökulmaerot.
Samira on ysiluokkalainen ensimmäisen polven maahanmuuttaja, joka menestyy erinomaisesti koulussa. Häntä painaa vanhempien toive lukiosta, sillä hän itse haluaa opiskella ammattikoulussa kosmetologiksi. Myös opo painostaa lukioon. (Opo olisi kyllä voinut ohjata myös välimuotoon, kaksoistutkintoon.)
Samira tutustuu ilmaisutaidon tunneilla Ninniin ja varovaisesti he ystävystyvät ja avautuvat ongelmistaan. Samirasta on suuri tuki Ninnille, joka masentuu ja ahdistuu vanhempien avioerosta ja huonoista väleistä. Ninni ahdistus alkaa vaikuttaa joka tilanteessa ja vie itsetuhoisiin ajatuksiin. Romaani tuuppaa tapahtumia kauniisti eteenpäin niin, että toivottomuuteen löytyy apu ystävästä ja ystävän avusta oikeanlainen taho auttaa eteenpäin. Lisäksi kirjan lopuissa on vinkit auttajatahoista.
Arkko kirjoittaa joustavaa puhekielen tyylistä selkokieltä, joka sopii yläkoululaisille, jotka eivät ole välttämättä tottuneita kirjan lukijoita. Heillä ei ehkä ole kielellisiä vaikeuksia, mutta he hyötyvät selkokielestä, joka on melko lähellä yleiskieltä mutta luettavuudeltaan helpompaa kuin yleiskieli. Usein selkokirjat ovat alle 150-sivuisia, mutta Arkko tarjoaa samassa kirjassa kaksi noin 150-sivuista kirjaa. Se on aika rohkeaa mutta perusteltua: vetävistä tarinoista lukija haluaa lukea kummatkin puolet. Lukuinto kasvaa!
•
Edith Arkko: Samira/Ninni, Hertta 2025, 149 sivua + 159 sivua. Sain kirjan kustantajalta. Tämä on kirja-arvio, ei mainos.
Marja-Leena Tianen: Lumi ja Leo
Marja-Leena Tianen on konkarikirjoittaja, ja hänen selkokielensä on tarkkaa ja joustavaa. Sujuva selkokieli saattaa juonen ja tarinan matkaan niin, että sitä on helppo seurata ja samalla kirjan henkilöt tulevat tutuiksi ja ottavat otteeseensa. Lumi ja Leo (Avain 2025) on kirjoitettu siten, että nuoret kertovat vuorotellen minämuodossa. Siten kertojien ajatukset ja tunteet välittyvät mutkitta.
Lumin vanhemmat ovat eronneet, koska Lumin äiti on päihdeongelmainen. Isän luona on turvallista, mutta Lumiin vaikuttaa suhde epäluotettavaan äitiin, ja hän joutuu ongelmiin hyväuskoisuutensa vuoksi.
Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun nuoret tapaavat rippileirillä. Leo suree päihteisiin kuollutta veljeään, kun taas Lumia piinaa äidin päihde-elämä. Mutkien kautta nuoret tutustuvat toisiinsa, löytävät yhdistäviä asioita, ja kenties ilmassa on ihastustakin. Tiainen punoo viehättävän kokonaisuuden arjen elämisestä, jossa on monenlaisia sävyjä.
•
Marja-Leena Tianen: Lumi ja Leo, Avain 2025, 148 sivua. Lainasin kirjan kirjastosta.
Lokakuun ajan julkaisen solkenaan juttuja selkokirjoista sarjassani Selkosyksy 2025. Tänään tutustumme novellikokoelmaan Kahvilaan syttyy valo (Oppian 2025).
Olen jo julkaissut jutun nuorille aikuisille (toisen asteen opiskelijoille) suunnatun kokoelmasta Kutsumaton vieras (Nokkahiiri 2025), ja seuraan solahtaa aikuiseen makuun sopiva Kahvilaan syttyy valo. Katri Savolan, Johanna Veistisen ja Katja Villanen-Juvakan kokoelmassa päähenkilöt ovat mukavan vaihtelevasti eri-ikäisiä nuorista aikuisista eläkeläisiin.
Kolmikon kokoelmassa on 12 novellia, joita yhdistää kahvin tarjoilu ja juonti. Näkökulma voi olla kahvilan henkilökunnan tai asiakkaan. Kahvilassa voi syttyä romanssi tai suhde päättyy eroon; kahvitellen voivat vanhat muistot aktivoitua tai kahvitarjoilun aikana saattaa alkaa ystävyys yli sukupolvien. Monet novelleista liittyvät suhteisiin, jotka yleensä kiinnostavat lukijoita, mutta mukana on mukavasti myös yllätyksiä tai novelli vie tunnelmallisesti hetkeen ja havaintoihin.
•
Kokoelman novelleissa on epätavalliseen tapaan ingressi, jossa on novellista parin virkkeen johdanto tai tiivistys. Hetken sitä ihmettelin, mutta päädyin siihen, että johdattelu sopii selkonovelliin: pohjustus kertoo aiheen ytimet, joten lukija voi orientoitua muutaman sivun kertomukseen.
Selkokielen suhteen novellit tarjoavat vaihtelevuutta. Joissain novelleissa on perusselkokieltä vaativampaa sanastoa ja rakenteita – silti konteksti auttaa luetun ymmärtämistä. Sellainen käy kokoelmaan, sillä jokaisen novellin kielitason ei tarvitse olla samanlainen.
Novellit ovat selkokirjallisuudessa melko suosittuja, koska lyhyt kertomus sopii esimerkiksi ryhmätoimintaan. Esimerkiksi novelli käynnistää keskustelu: yhteinen, kompakti lukukokemus saa lukijat kertomaan mietteitä lukemastaan tai kuulemastaan. Sellainen palvelee monia tarkoituksia: rohkeus puhua ja kertoa lisääntyy, mielipiteiden esittäminen saa varmuutta ja vuorovaikutus tukea.
Kahvilaan syttyy valo –kokoelma sopii mainiosti moneen lukutilanteeseen, sillä arkinen, kaikille tuttu kahvittelu on oiva yhdistävä kokemus – ja novellit tarjoavat tutusta lähtötilanteesta uusia suuntia.
•
Katri Savola & Johanna Veistinen & Katja Villakka-Juvakka: Kahvilaan syttyy valo, Oppian 2025. Lainasin kirjan kirjastosta.
Heli Laaksonen kirjoittaa kirjoja, joita julkaistaan, kuvataiteilee ja estradiesiintyy. Tätä syksyä ryydittää laaksoslainen väri-ilottelu sekä kirjana että kiertueena.
Ilone-kirjapari
Heli Laaksonen kuvittelee ja Elina Warsta kuvittaa, lopputuloksena on värejä sanoittava ja ilmaiseva kirjapari Ilone ja Ilone. Väriharjoituksia (Orava-kirjat 2025). Ensin mainittu täytyy värirunoista ja muista väriaiheisista teksteistä sekä Warstan kuvituksesta. Jälkimmäinen on värityskirja, jonka kukin voi täyttää mielensä mukaan.
Ilone-kirjan runot on kirjoitettu lounaisella lyhytsuomella taattuun tyyliin: runot pitävät kiinni väriteemasta, mutta runoilija Laaksosen omaperäisesti asioita havainnoiva ja yhdistelevä mieli järjestää yllättäviä asia- ja tunnelmayhdistelmiä.
•
Runoissa tyypillistä on elollistaminen: erilaiset otukset ja kasvikunnan edustajat ajattelevat, puhuvat ja toimivat ihmisolentojen kera. Hevonen voi päästä rötköttämään sohvalle ja siemen saapua kevätjuhliin.
Kirjan alkupuolen runot loksahtelevat tiettyihin väreihin. Suosikkejani tässä hetkessä on kaksi runoa: ”Tul föli”, jossa inhokkivärini ruskea muuttuukin perin innostavaksi, ja ”Ko tonttu ei enä kestäny”, jossa yksi suosikkiväriestäni eli punainen elää kyllästyneen tonttu-ukon tunnelmissa. Värillä on väliä, mutta aina ei. Siitä sydämeen käyvästi muistuttaa runo ”Ihmise värine”. Tasa-arvoisuus saa siinä runossa pelkistetyn ja kauniin tiivistyksen.
Ilone-kirjan loppuosassa on monta runoa, jotka eivät pureudu vain yhteen väriin vaan joissa pohdituttaa ylipäätään elämänmeno. Lisäksi loppusivuilla kirja tarjoaa viihteellisen tieto-osuuden kutakuinkin yleiskielisesti väriopista ja muusta värimaailmaan kuuluvasta sekä kirjan murteesta.
Ja sitten: kirjan kuvitus, sen muodot, hahmot, värit ja sommittelu. Mitä silmäkarkkia! Warstan ja Laaksosen yhteistyö tuottaa saumattomasti toisiinsa lomittuvan kokonaisuuden. Ei toista ilman toista. Nautinnollista.
•
Itselleni värit ovat tärkeitä, ja nautin aika räikeistä väreistä ja yhdistelmistä. Oli ilo kirjassa tutustua suosikkiväreihin mutta myös vierastamiini sävyihin. Jälkimmäisistä sain entistä enemmän irti, sillä hailakkuus muuttui kiinnostavaksi verbalisoinneissa kuten peessi tofunvalkoisena.
Kesällä kuulin jutun nelivuotiaasta Elmasta, joka siteeraa mummulleen ulkoa Heli Laaksosen runoja. Iloitsen Elman ja muiden 4 – 100 -vuotiaiden puolesta, että on ilmestynyt uutta ulkoa lausuttavaa tai kirjasta luettavaa. Ilone viehättää eritoten kokonaistaideteoksena. Ja vaikka olen vierastanut värityskirjoja, saatan avata puuvärilippaan ja alkaa täyttää tekijäparin liitännäisvihkosta Ilonen. Väriharjoituksia.
•
Heli Laaksonen & Elina Warsta: Ilone. Runoilijan värikäsityksiä. Orava-kirjat 2025, 71 sivua.
Heli Laaksonen & Elina Warsta: Ilone. Väriharjoiyuksia. Orava-kirjat 2025.
Sain kirjat kirjailijalta. Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.
Ilonhilaaja
Heli Laaksonen kiertää Suomea syksyllä 2025 Ilonhilaaja-keikoilla. Lokakuisena perjantaina hän saapui Helsingin Kannelmäkeen ja täytti Kanneltalon.
Esitys rakentuu Ilone-kirjan värimaailmasta. Rekvisiittana on värilippuja ja matkalaukut, jotka on maalattu eri värein. Matkalaukut toimivat esityksen teemarytmittäjinä. Oranssista aloitetaan, Hankkija-lippiksen värisistä muistoista, välillä käväistään mustassa, sillä sitä on kaikessa, ja lopuksi viihdytään vaaleansinisissä väärinkäsityksissä ja mokissa.
Käsikirjoitus koostuu Laaksosen rennosta stadup-tyylisestä jutustelusta ja runonluennasta. Arvostan suuresti tätä ainutlaatuista yhdistelmää monestakin syystä, ja tähdennän tässä niistä yhtä: runot elävät osana kaikkea muuta, ei erityisjuhlallisena kohottajana vaan juttujen rinnakkaisina ja arkihetkien virittäjinä. Sen lisäksi esitys herkuttelee sävyillä, sillä esiintyjän paljastukset hölmöilyistään naurattavat mutta muistot ja havainnot katoavaisuudesta lisäävät hupiin myös tummia juonteita.
Voin todeta, että väliajaton, kompakti kokonaisuus tarjoaa sitä, mitä se lupaa. Jopa perushapan seuralaiseni hymähteli ja valostui esityksen aikana, kenties hetkittäin jopa liikuttui. Siispä Ilonhilaaja pirskottaa hyvän mielen ja elossa olon tunnelmia. Sellaista tämä aika kaipaa.
•
Heli Laaksonen: Ilonhilaaja-esitys Kanneltalossa 17.10.2025.
Oopperalaulaja Helena Juntuselta ilmestyi pari vuotta sitten omaelämäkerta, jonka hän kirjoitti Petri Tammisen kanssa, Joskus liikaa, aina liian vähän(Otava 2023). Sen tarinallinen, poukkoileva ja säeromaanityylinen kerronta myllää rouheasti elämäkertalajia. Enpä yllättynyt, että teos taipuu teatterilavalle.
Musiikkiteatteri Kapsäkin esityksen käsikirjoituksen on tehnyt Antti Rönkä ja musiikin säveltänyt Iiro Rantala. Kehyskertomus syntyy opperalaulajan odotushetkistä lentokentän baarissa, jossa baarimikko Kari-Pekka Toivonen jututtaa laulajaa. Nimihenkilö Juntunen lähinnä laulaa vastauksensa, mikä saa baarimikon pohtimaan, miksi oopperalaulu ja libretot ovat sellaisia kuin ovat. Samalla oopperalaulaja paljastelee paloja elämänvaiheistaan.
•
Viihdyttävä ja monipuolinen esitys tarjoillaan yleisölle kompaktina, väliajattomana kokonaisuutena. Kirjasta ja Juntusen elämästä on poimittu ydinkohtia: millaista on reissata joustamattoman työn perässä, millaista on ollut riekkua esitysten välitiloissa baareissa ja miten vaikuttaa julkinen työ, jossa taiteilija on vain niin hyvä kuin viimeisin kritiikki.
Laulajan arkitilanne matkakamppeissa korostaa eroa työhön opperalavoilla, joissa konservatiiviset konventiot kukoistavat, vaikka modernisoijiakin produktioissa pistäytyy. Kapsäkin esitys paneutuu laulutyön edellytyksiin sekä tilanteeseen, jossa ohjaajan ja sopraanon tyylit eivät kohtaa. Liminkalaislähtöinen tyttötyyppinen esiintyjä on tuon tuostakin saanut kokea olevansa vaihtelevasti liikaa tai liian vähän.
•
Kapsäkin esityksen katsojana ei ole mitää valittamista vajareista tai övereistä – kokonaisuus toimii. Helena Juntunen esittää itsensäkaltaista sopraanoa, täyttää lavan ja avaa kokemuksia, mikä jo sinänsä tuntuu hurjalta. Autofiktio estradilla säväyttää, sillä esityksen tyylikäs tyylittely torjuu tunteen tirkistelystä. Ja kyllä, Juntusen karisma pitää yleisön hyppysissään.
Oopperalaulu helisee mutta toimii myös kontrastina, sillä Iiro Rantalan musiikki on ei-klassista. Fyygeli-kontrabasso-saksofoni-trion hiottu soitto myötäilee laulujen täpäkkää tarinointia, ja samalla kaikkien tekninen osaaminen saa tilaa. Kohokohtia on monia, esimerkiksi oopperatyyliä luonnehtiva ”Överiä”-laulu jää mieleen, ja Kari-Pekka Toivosen jylhä lauluosuus yllättää.
Esitys virkisti väsyttävän viikon iltana. Opperaa vierastava kanssakatsojani ilahtui hänkin ja piti ooppera-annostusta kerrassaaan maittavana.
•
Musiikkiteatteri Kapsäkki, esitys 9.10.2025
Käsikirjoitus: Antti Rönkä, alkuteos Helena Juntunen & Petri Tamminen
Rooleissa: Helena Juntunen & Kari-Pekka Toivonen
Ohjaus: Kari-Pekka Toivonen
Sävellys: Iiro Rantala
Muusikot: Iiro Rantala & Jukka Perko & Ville Herrala
Lavatekniikka: Max Marshall
Sain lipun teatterista. Tämä on esityksen arviointi, ei mainos.
Lokakuun ajan blogissani on käynnissä Selkosyksy 2025 -sarja. Lähinnä julkaisen juttuja alunperin selkokielelle kirjoitetuista kirjoista. Nyt on vuorossa Titta Kemppaisen romaani Sotalotan kivi.
Aiemmin sota-ajasta on kirjoittanut Sanna-Leena Knuuttila selkoromaanisarjassaan, jossa sotaa käsitellään kotirintamalta. Kemppaisen romaani kertoo lotan äänellä sota-ajasta: kirjan kertoja Elli lähtee rintamalle ja myöhemmin osallistuu ilmavalvontaan Kuopiossa. Kirja ei kuvaa taisteluita mutta tilanteita, joissa myös lotta kohtaa sodan vaarallisuuden.
Elli on luonteikas minäkertoja. Päähenkilön persoona välittyy hienosti: lukija saa otteen omapäisestä, rohkeasta ja toimeliaasta nuoresta naisesta. Minäkertojana hän paljastaa myös pelkojaan. Hän tiputtelee harkiten, pitkin matkaan murheitaan, joten lukija saa sopivasti tiedonmuruja ja kiinnittymiskohtia.
Sotalotan kivi on myös rakkaustarina. Naapurin Niilo on Ellistä kiinnostunut, mutta Ellin kiinnostus suuntautuu muualle. Romaani kuvaa luontevasti kahden naisen rakkauden syttymistä ja suhteen mutkallisuutta.
•
Titta Kemppaisen kirja on mainio esimerkki alunperin selkokielelle kirjoittamisen tärkeydestä. Aihevalinta tarjoaa uutta, koska kirjailija valitsee oman luovan prosessin myötä sisältöä ja teemoja. Tapahtumat ja henkilökuvaus saavat sellaisen tilan, joka sopii kirjailijan intentioihin ja ilmaisutapaan selkokielen rajoissa.
Kirjailijan valitsema selkokieli on vaikeimmasta päästä, sillä sanojen ja virkkeiden rakenteissa on monesti perusselkokieltä hankalampaa kieliainesta. Jostain syystä myös dialogien johtolauseet ovat poikkeuksellisesti aina puheenvuorojen jälkeen. Näin toki voi olla, sillä selkokirjojen lukijoita on monenlaisia. Kaikkiaan kirja sopii kuitenkin helppolukuiseksi.
Romaanin tarinankuljetus on sujuvaa ja kuvaus eloisaa. Sotalotan kivi sopii hyvin yläkouluun valottamaan sota-ajan haasteita, ja se sopii samasta syystä myös toisen asteen opiskelijoille ja aikuisille. Sotateema on ajassamme valitettavan ajankohtainen, ja siksi Sotalotan kivi sopii monesta syystä tähän aikaan.
•
Titta Kemppainen: Sotalotan kivi, Avain 2025, 133 sivua. Sain kirjan kustantajalta. Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.
Blogissani on lokakuun käynnissä Selkosyksy 2025 -sarja. Lähinnä julkaisen juttuja alun perin selkokielelle kirjoitetuista kirjoista.
Tässä jutussa esittelen uuden novelliantologian. Sen myötä sopii myös toivottaa hyvää suomalaisen kirjallisuuden päivää 10.10. Saamme elää maassa, jossa kirjailijat ottavat huomioon monenlaiset lukijat ja jossa on vielä tilaa pienkustantamoille.
Selkokielisiä novellikokoelmia ilmestyy melko paljon, mikä selittyy sillä, että lyhyt muoto sopii selkolukijoille: kompakti selkopala on sopiva pureskeltava ja herättää lukuhalun haukata lisää. Ilahduttavasti viime vuosina on ilmestynyt erilaisia selkonovellikokoelmia: tiettyyn teemaan liittyviä kertomuskokoelmia, moniaiheisia ja monen kirjailijan antologioita sekä yhden kirjoittajan novelliteoksia.
Kutsumaton vieras (Nokkahiiri 2025) on Päivi Lukkarilan toimittama 13 novellin kokonaisuus, kirjoittajia on viisi: Tapani Bagge, Mervi Heikkilä, Markku Karpio, Anne Leinonen ja Päivi Lukkarila. Muutamaa novellia tehostaa Oona Liukkosen kuvitus.
•
Kirjan novelleja yhdistää se, että ne kertovat nuorista aikuisista. Henkilögalleriasta löytyy lukiolaisia ja ammattikoulun opiskelijoita – joskus opiskelun mainiten, usein mainitsematta. Henkilöissä on lisäksi sekä maahanmuuttotaustaisia että juuriltaan suomalaisia.
Antologia tarjoaa vaihtelevuutta, sillä aihepiirit ovat moninaisia, samoin ote kerrottavaan. Osa novelleista ankkuroituu arkeen ja realismiin, jokunen juttu yllättää absurdina ja spekulatiivisena fiktiona.
Kirja sopii myös koulukäyttöön, sillä henkilögalleria hienosti tavoittaa etenkin koko toisen asteen ikäluokan. Uskon, että kirjasta saa paljon irti: voi käsitellä novellien näkökulmia, tyyliä, genrejä ja kerrontaa. Ehkä käy niin, että selkokieli ei sinänsä ole seikka, joka nousee analysoitavaksi vaan ylipäätään novellistiikan tarkastelu.
•
Poimin muutaman esimerkin kirjan novelleista. Ne osoittavat sisällön monipuolisuuden.
Anne Leinosen novelli ”Kutumaton vieras” ovelasti kääntää arkisen tilanteen perheeseen ilmestyvästä kissasta epätodellisen puolelle. Tapani Baggen ”Hissi” yllättää aika- ja todellisuussiirtymällä. Markku Karpion ”Sormet” nyrjähdyttää tavallisen työpaikkatoiminnan kiehtovan oudoksi.
Päivi Lukkarilan novelli ”Silloin se tuntui hyvältä idealta” vie tilanteeseen, jossa tuli tehtyä tyhmästi ja nuori joutuu kohtaamaan tekosensa seuraukset. Mervi Heikkilän ”Mitä mä tein?” käsittelee osuvasti hämmennystä, jossa nuori ei tiedä, onko töpännyt peruuttamattomasti vai ei. Sen paljastan, että kumpikin novelli tarjoaa toivoa.
Novellien selkokieli pysyy melko perusselkona, mutta tarjoaa kielellistä vaihtelua. Sellainen sopii antologiaan: on valinnan varaa ja haasteita, jotka mahtuvat selkokielen rajoihin.
Julkaisen lokakuussa juttuja selkokirjoista, mutta sarjaan mahtuu lisäksi tietokirja, jossa haarukoidaan selkokieltä tutkimuksen näkökulmasta. Camilla Lindholmin ja Leealaura Leskelän toimittama Tutkimusretkellä selkokieleen (Gaudeamus 2025) tarjoaa monia näköaloja selkokielen nykytilaan. Tänään 8.10. vietetään Selkeän kielen päivää, mikä tarjoaa tilaisuuden pysähtyä selkeääkin selkeämmän kielen nykytilaan.
Kaikkiaan teoksessa on 21 artikkelia, ja kirja jakautuu neljään osaan: selkokielen tutkimus, tarve ja käyttäjät, erilaiset lähestymistavat sekä erilaiset selkoviestinnän piirteet. Jo tästä huomaa, että kirja antaa kattavan kuvan selkokielestä eri näkökulmin. Jos lukija ei tunne selkoviestintäkenttää hyvin, kirja on erityisen avartava lukukokemus – eikä vähiten siksi, että tekstien kieli on soljuvaa, asiatyylistä yleiskieltä. Lisäksi kirjan tietolaatikot tiivistävät osuvasti olennaista. Asiaan vihkiytyneille artikkelikokoelma täydentää ja ajantasaistaa ansiokkaasti tuttua aihetta.
•
Selkokielen tutkimukseen liittyvät artikkelit osoittavat kiinnostavasti kansainvälisen yhteistyön ja tutkimustyön kontekstin, ja lisäksi selkokieli oikeutetusti asetetaan paikoilleen tärkeäksi osaksi saavutettavuutta. Artikkelissa ”Apuvälineitä selkotekstien kirjoittamiseen ja arviointiin” otsikkonsa mukaan artikkeli välittää vinkkejä. Lähestymistapa osoittaa konkreettisesti sen, miten monialaisen soveltamisen taito rikastaa selkokäytäntöjä, esimerkiksi kääntäjien menetelmiä voi hyödyntää selkotyössä.
Kirja keskittyy myös selkokielen käyttäjiin, ja siihen liittyen artikkelit valottavat uutta selkokielen tarvearvioita ja käyttäjien erilaisia lähtökohtia. Jos viranomaisia tai muita toimijoita askarruttaa raha, suosittelen artikkelia, jossa käsitellään selkokielen kustannusvaikutuksia. Yksiselittinen, tekokas, selkokieliammattilaisen teksti säästää kuluja.
Artikkeleissa tuodaan esille kirjoitetun selkokielen lisäksi puhe ja vuorovaikutus. Tarjolla on myös annos kieliaktivismia. Kiinnostavia artikkeleita selkotekijöille oman työn tueksi ovat kirjan tekstit, joissa pureudutaan sanastoon, rakenteisiin ja visuaalisiin seikkoihin. On tärkeää tarkastella näkökulmia kielen valinnoista ja saada avartavia havaintoja niistä. Lisäksi on paikallaan, että myös selkokirjallisuus on saanut kirjaan oman lukunsa, sillä selkokirjat ja lukijatutkimus tarvitsevat näkyvyyttä – ja lisää tutkimusta.
•
Tutkimusretkellä selkokieleen popularisoi selkoviestintätutkimusta tarkoituksenmukaisesti. Kirjasta saa varmasti irti paljon, vaikka ei ole kieliasiantuntija eikä selko-osaaja. Selkotekijöitä se virittää ja virkistää: kirja pitää ajan tasalla.
Syys-lokakuun blogissani on käynnissä Selkosyksy 2025 -sarja. Lähinnä julkaisen juttuja alun perin selkokielelle kirjoitetuista kirjoista. Tässä jutussa esittelen Silja Vuorikurun lastenromaanin Nelosten tanssit (Avain 2025).
Kymmenvuotiaiden kohokohta on monella paikkakunnalla itsenäisyyspäivän tanssit koulussa ja kunnan juhlatilassa. Vuorikuru kerrassaan ihastuttavasti tarttuu tähän säpinään ja läikyntään, jota huipputapahtuma aiheuttaa lapsissa.
Romaanin päähenkilö on Aada, mutta moni muukin hänen luokaltaan tulee kirjassa tutuksi. Hienosti Aadan pohdinnat lomittuvat tapahtumakerrontaan. Esimerkiksi Aada kyseenalaistaa totuttuja kaavoja ja pohtii kysymyksiä, miksi tytön täytyisi tansseissa olla lyhyempiä kuin poikien, miksi pitäisi pukeutua tietyllä tavalla ja miksi ylipäätään kaikkien pitäisi olla samanlaisia.
•
Kirjassa on siten moniarvoisuuden opetuksia, mutta Vuorikuru lomittaa sanoman nätisti osaksi tilanteita. Aadan luokkalaisten touhut ja tokaisut kulkevat pääjuonessa luontevasti kuten myös kasvattavat merkitykset. Eloisa lapsijoukko tuntuu uskottavalta, ja minua ilahduttaa kiltteys ja huomaavaisuus, jota lapsista löytyy. Ystävyysteema loistaa kirjassa kauniisti myös säröt ymmärtäen.
Samalla kaikki ”hömppä” asuista, kampauksista ja muusta hulinasta saa ansaitsemansa osan. Suuren tapahtuman aiheuttamat tunteet jännityksestä iloon ja yhteisöllisyyteen välittyvät aitoina. Tilanteita käsitellään kirjassa niin, että tyttöjen lisäksi tarttumapintaa riittää myös pojille ja mahdollisille muunsukupuolisille.
Siispä Nelosten tanssit olkoon kouluikäisten romaani, jonka joka kunta voisi ostaa nelosluokkalaisille syyslukukauden alkuun. Vuorikurun kirja hienosti osoittaa, että selkokielen helppous ei vie mitään pois vetävältä tarinalta, joka on sisällöltään täsmäisku lukijoille, jota aihe koskettaa. Kirjan sävykäs selkokieli kantaa aiheen komeasti.
•
Silja Vuorikuru: Nelosten tanssit, Avain 2025, 96 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Uusin selkoromaanini Vihreä on hyvä väri (Avain 2025) on juuri ilmestynyt. Nimi ei viittaa politiikkaan vaan värin muihin mielteisiin: tuoreus, kasvu, aloittelijuus. Nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu romaani kertoo nuoruuden ja täysi-ikäisyyden välitilan valinnoista ja tunnevaihteluista. Ujutan kirjajutun lokakuun Selkosyksy 2025 -juttusarjaani.
Kirjassa on kaksi kertojaa. Jali täyttää juuri 18 vuotta ja aloittaa oppisopimuksen kulttuuritalossa. Hän opiskelee turvallisuusalaa ammattikoulussa ja alkaa ymmärtää työnsä luonteen. Sara on lyhyen ajan työharjoittelussa samassa kulttuuritalossa kuin Jali. Yhdeksäsluokkalaisen Saran täytyy päättää yhteishakua varten, mitä hän haluaa opiskella peruskoulun jälkeen, ja hän pohtii, mikä ammattikoulun ala sopisi hänelle. Kumpaakin jää kutkuttamaan tapaamiset kulttuuritalossa, mutta miten sellainen muuttuu ihastumiseksi?
•
Selkopolku-hankkeen kyselyissä nuoret toivoivat kirjoja, joissa ystävyys, perhe ja tavallinen elämä näyttäytyvät. Sellainen on Vihreä on hyvä väri. Päähenkilöiden aiemmat vaikeudet ailahtavat, vaan suunta on elää eteenpäin. Ehkä myös taustalla väreilee ilmastokriisi tai maailman epävakaus, mutta pääasia on se, mitä tapahtuu juuri nyt nuorten lähellä ja mielessä.
Romaani paneutuu siihen, mikä vaikuttaa tulevaisuuteen. Tapa elää omana itsenään ja olla vuorovaikutuksessa on yksi teema, toinen on alavalinnat. Aika vähän on käsitelty sitä, mitä paineita ja pohdintatarvetta yhteishaku tai jo valittu ala voi tuottaa nuorille, joten sillä on rooli tässä kirjassa.
Vihreä on hyvä väri kertoo myös rakastumisesta. Monilla tuore tunne valtaa mielen ja tekee välillä epävarmaksi, välillä riehakkaaksi – ja kaikkea siltä väliltä. Romaani kertoo ihastumisen levottoman kutittavasta tunteesta, kun nuori velloo toiveissaan. Myös ystävyys on kirjassa tärkeä teema.
•
Selkokirjani ovat tavallisesti perusselkokieltä. Vihreä on hyvä väri pääosin noudattaa helppolukuisen selkokielen periaatteita, mutta poikkeaa siten, että Jali ja Sara kertovat puhekielellä. Esimerkiksi persoonapronominit ja passiivimuodot myötäilevät puhekieltä, samoin rektiovirheet (ne sanoo -tyylisesti).
Halusin kirjaan Jalin ja Saran ajatukset ja tunteet tuoreeltaan. Siksi he kertovat kirjassa vuorotellen, preesensissä elämästään yhden vuodenkierron. Vastaavaa rakennetta ei juuri selkokirjoissa ole ollut, mutta halusin vuorottelulla lisätä jännitettä ja jännitystä Jalin ja Saran välille ja siten koko tarinaan. (Kääntökirjaratkaisuja on tosin selkokirjoissa käytetty niin, että tarina saa kaksi näkökulmaa.)
Toivon, että nuoret peruskoulussa ja toisella asteella löytävät romaanini. Tavoitteeni on tarjota kirjahetkiä, joissa lukija viihtyy ja kokee lukuiloa niin, että lukemisesta viriää eläviä mielikuvia ja lukijan omia pohdintoja.
•
Tuija Takala: Vihreä on hyvä väri, Avain 2025, 153 sivua.
•
Lisähuomiot ammattikoulunäkökulmasta
Nuortenkirjallisuudessa kerrotaan verrattaen vähän ammattikoululaisista, myös selkokirjallisuudessa, vaikka peruskoulusta noin puolet nuorista siirtyy ammattikouluun.
Aiempi YA-selkoromaanini Lauralle oikea (Avain 2018) yritti jo paikata puutetta ammattikoulukirjahenkilöistä, ja tämä uutuusromaani Vihreä on hyvä väri tekee sen taas, sillä kirjan kahdelle päähenkilölle ammatilliset alat sopivat parhaiten. Päähenkilöiden ystävät valitsevat lukion, joten kumpikin vaihtoehto romaanista löytyy.
Selkokirjoja voivat toki lukea kaikki nuoret, mutta suurin osa selkokieltä tarvitsevista tai siitä hyötyvistä nuorista on peruskoulusta ammattikouluun siirtyviä. Selkokielen tarve juontuu oppimisvaikeuksista, lukutottumattomuudesta tai -haluttomuudesta tai suomen kielen osaamisen tukitarpeista. Siksi selkokirjavalikoimaan sopii amisnäkökulma.
Olen päätyössäni mukana VIERKO-hankkeessa, jossa yksi tavoite on vieraskielisten ammattikoululaisten lukuinnon edistäminen. Olemme hankkeessa tehneet jo muutaman selkonovellin vihkosen Opiskelijan hetkiä (aoe.fi). Ammattikoulu- ja selkovajeen nuortenkirjoissa ovat lähiaikoina muutkin noteeranneet. Syyskuussa on uutisoitu, että WSOY aloittaa ei-selkokielisen sarjan, jossa päähenkilöt ovat ammattikoulusta; Tammi puolestaan alkaa mukauttaa lanu-kirjoja Selkee-sarjaan.
Ehkäpä vähitellen selkokirjat saavat aseman, että ne ovat kirjoja kirjojen joukossa – tosin helppolukuisia mutta sisällöltään monipuolisia ja lukuelämyksiä tuottavia. Ja kenties ne näkyvät myös kulttuurimediassa. Sopii toivoa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 