Vinhan kirjakaupan sisäpihalla Ruovedellä juhlittiin kirjallisuutta jo kolmatta kertaa. Kaksipäiväisen tilaisuuden tunnelma miellyttää rentoudellaan: puutarhasta voi etsiä aurinkoisen tai varjoisan paikan, istahtaa aloilleen ja nauttia kuulemastaan ja näkemästään, myös muonitus ja nesteytys onnistuu.
Kymmenen päivää ennen Vinhan kirjajuhlia julkaisin jutun, jossa esittelin kirjajuhlien ohjelman kirjailijoiden teoksia. Kaikkiaan 12 kirjailijavieraan teoksia olin lukenut: kerrataanpa ne näin linkitse.
•
Ohjelma oli monipuolinen. Perjantailta mieleeni jäivät etenkin Satu Rämön ilmiömäinen taito kertoa elävästi, Riikka Ala-Harjan ja Laura Malmivaaran vapaa keskustelu sekä Juha Itkosen ja Seppo Puttosen keskustelu Itkosen uusimmasta romaanista, jossa keskustelijat hyvässä yhteishengessä muodostivat merkityksiä. Illan huipensivat leppoisa duo Juha Itkonen & Ville Härkönen sekä säteilevä Irina Björklund yhtyeineen, jossa soitti ja lauloi myös hänen multitalentti poikansa Poém Franzen.
Perjantaina änkesin samaan kuvaan Laura Malmivaaran ja Riikka Ala-Harjan kanssa. Myös Kirsin Book Clubin Kirsi ja Minna viihtyivät kirjauhlilla, kuvat Kirsi ja Martti Ranin. Kuvasin Kirsin ja luottohaastattelijan Seppo Puttosen.
Lauantaina viihdyin kuunnellen Helena Petäistön tarinointia: Ranskan presidentistä selvisi monenmoista. Odotetuimpia osuuksia olivat Petri Tammisen ja Markus Nummen haastattelut. Sinua sinua -romaanin kirjailija pudotteli ajatuksia ajteltavaksi niin kirjoittamisesta kuin rakkaudesta; näin Tamminen kirjoittamisesta: ”Kirjoittaminen on kahta: löytämistä ja editoimista. Niiden väliin voi jäädä jumiin.”
Rakkauteen päädyttiin myös Markus Nummen romaanin Käräjät keskustelussa, jossa sykähteli hienosti romaanikokonaisuus. Hienoja lauluversioita kotimaisesta runoudesta Chydeniuksen sävelin esittivät Minja Koski, Mikael Saari ja Matti Hussi. Illan päättänyttä Nössö Novaa emme ehtineet kuulla.
Jälleen änkesin kirjailijakuvaan, nyt Markus Nummen kanssa (kuva Martti Ranin), Petri Tammisen tallensin takavasemmalta. Kohtasin ja kuvasin myös vanhan tutun, Heli Laaksosen, myös Chydenius-laulukuva on omiani.
Piste iin päälle oli, että kaksipäiväiset kirjajuhlat vietimme kolmihenkisen kirjapiirini voimin. Istuin Johannan ja Tarun kanssa parhaimmilla paikoilla: varjostavan tammen ja pensaikon alla aurinkotuoleissa. Nautimme annista, kirjakeskustelimme ja rupattelimme – kaikkiaan rentouduimme maanläheisen kulturellisti. Lisäksi tapasin yleisöstä lapsuusystäväni Tuijan.
En keksi mainiompaa lopetustapahtumaa kesälomalleni.
Oliver Lovrenskin romaanin Silloin ennen (Gummerus 2025) nuorisokuvaus vie monikulttuuriseen Osloon. Lukioikäiset nuoret – minäkertoja Ivor ja hänen kaverinsa Marco, Jonas ja Arjan – häilyvät kahden maailman välissä: enemmistön ja marginaalin. Jotkut selviävät aikuisiksi, toiset eivät.
”la familia
mut emmä ees tunne arjanii ja jonasta mitenkään hyvin, en niin ku tunnen marcon, ainakaan viel, mut täs onkin menny vast kuukaus siit ku marco alotti niiden kaa samal luokal ja ne alko hengaa meiän kaa, ei ihme etten tiiä niiden lempiruokii tai muuta sellast, ei hitos, mut anyway sillon ku hengailee paljon nii tutustuu nopeesti, varsinki kamoissa asiat etenee kauheet vauhtii, tripillä tuntuu ku oisitte tuntenu jo viis vuotta, ja mehä ollaa trippailtu jo 11 kertaa eli mitä siit tulee?
ainaki viiskyt”
Silloin ennen sukeltaa pää edellä nuorten miesten elämään ja kaveruuteen. Kaverusten kohellus johtaa yhä syvemmälle huumehuuruiseen hommailuun. Joillain heistä on ollut tavoitteita, myös Ivorilla, mutta ne virtaavat ohi, kun huumeilu voittaa muut harrasteet.
•
Mikä vetää nuoria huumehörhöilemään? Ehkä tavallinen arki ei anna tarpeeksi potkua. Koulutuksen vaikutuksiin tai ylipäätään tulevaisuuteen ei kaikilla nuorilla ole paremman elämän näkymiä, vaikka lahjoja ja haaveita olisi joskus ollutkin. Kotoa ei välttämättä saa mallia tai kannustusta opiskeluun, eikä sekava kotielämä ei tarjoa tukea terveisiin valintoihin. Lisäksi nuoren kokeilunhalu ja tunne omasta kuolemattomuudesta voi johtaa harha-askeliin.
Romaanin nuoret ovat silmätikkuja ja toisaalta näkymättömiä: he edustavat joukkoaan, alakulttuuriaan, eikä heitä oteta huomioon yksilöinä. Keskiluokkainen kunnollisuus ei houkuta vaan kokemukset, yhä enemmän rajattomammat kokemukset. Ja sellaisia Lovrenskin romaani vyöryttää.
•
Romaani kohoaa kaveruuden ylistykseksi ja päätyy ystävyyden haurauteen. Välittäminen tekee ihmisistä haavoittuvia. Päihdekierre lisää haavaumia ja kääntyy sellaiseksi, että luovuttaminen, luopuminen ja kuolema viistävät läheltä.
”mua pelottaa
se sano habibi, haluisin kyl jatkaa mut en tiiä jaksanko enää, haluisin et oltais vaan kahestaan jossain toises kaupungissa ilman tätä kaikkee, kaukan oslost, ayla sano et se imee sust elinvoiman, se vetää sut pinnan alle, ana khayfe ya rohi, mä nään et sä katoot”
•
Kirjan kieli, kerronta ja rakenne elävät hetkessä: lyhyitä kappaleita, puhekielistä tekstivirtaa vailla kirjakielen kahleita. Sattuman sanelemana kuuntelin Silloin ennen, ja se taisi olla oikea valinta. Vasta myöhemmin selailin verkkokirjaa ja näin, miltä teksti näyttää: puhekieleltä kirjaimin.
Vaan miten kirja vaikutti lukupiiriini? Minä kuittaan pääkokemukseni niin, että en oikein ensin erottanut nuorten huumetarinaa toisista kaltaisistaan, mutta rajaton kerronta vei mennessään. Mikään inhimillinen eikä epäinhimillinenkään ollut vierasta. Mitä sanovat Johanna ja Taru?
•
Lukupiirikaverini pitivät kirja hyvin luettavana, ja puhekieleen tottui nopeasti. Lyhytlukuinen fragmentaarisuus miellytti meitä kaikkia. Tarun mielestä uusi näkökulma pohjoismaalaisittain toimii: puhekieleen ujuttautuneet erikieliset rimpsut soljuivat hyvin tekstijoukkoon. Johanna mainitsi, että taitavasti Lovrenski sai kaiken sekoilun lomassa henkilökuvauksen kehittymään ja kokonaisuudesta kehkeytymään kasvukertomuksen, jota ei alleviivattu.
Ihmettelimme romaanin nimen suomennosta, joka tuo mieleen ikivanhan iskelmän. Se ei oikein istu nuoren muisteluun. Norjalaisen otsikon sanatarkka suomennos olisi meistä ollut osuvampi. Meitä kolmea hieman nyppi kliseinen käsitys koulusta, joka ei ymmärrä riiviöälykköä. Muutakin ihminen elämäänsä tarvitsee, että tekee tärveleviä valintoja.
Ja tarjoaahan romaani myös toivoa. Kaikkea ei ehkä nuori menetä, vaikka välillä sekoilee.
•
Lukupiirin kirjavalikoimaan kuului myös toinen norjalaiskirja, Ingeborg Arvolan historiallinen romaani Jäämeren laulu. Se kertoo suomensukuisista pohjoisnorjalaisista. Siitä julkaisen oman jutun viimeistään kesällä.
•
Oliver Lovrenski: Silloin ennen, suomentanut Onerva Kuusi, Gummerus 2025, 3 t 20 min. Kuuntelin BookBeatissa.
(Kursiivilla kirjoitin Lit-vierailijoiden käännöskirjat, jotka olen lukenut – tai joka on vielä kesken…) Perjantai 16.5.
Mihail Šiškin – Anna-Lena Laurén Oliver Lovrenski: Silloin ennen – Ville Verkkapuro Olga Ravn: Alaiset & Vahalapsi – Helmi Kekkonen Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi – Rosa Liksom
Lauantai 17.5.
Andrev Walden – Samuli Putro Louise Kennedy: Rikkomuksia – Karin CollinsAnnika Norlin – Laura Friman Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana & Puiden luo – Sirpa Kähkönen Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki – Silvia Hosseini Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana – Philip Teir
Kirsin Book Club järjesti spesiaali-illan niin, että Kirsi Ranin kutsui kirjakeskusteluun vierailijoita oman lukupiirinsä dekkariharrastajien lisäksi. Kirjapiiriin kututtuja olivat Heli Arjatola, Elina Backman, Marjut Castrén, Arja Korhonen, Raila Luhtala, Outi Mäkinen, Iitu Möttönen, Mirka Nenonen, Sini Paloheimo, Minna Väisänen ja minä.
Kirjapiiriläisten kuvat: Kirre Ranin
Kirjapiiriaihe rajautui pohjoismaisiin dekkareihin. Jokainen oli saanut valita nimikkodekkarin ja sen lisäksi kakkoskirjan. Näin kirjapiirissä sai hyvän tuntuman Pohjoisen uutuusdekkareihin. Mainio pohjus genreen käynnisti kokoontumisen, sillä Dekkariseuran puheenjohtaja Sini Paloheimo kertoi tämän hetken dekkaritrendeistä.
Kirsi kehysti vilkkaan keskustelun: aluksi rupattelimme pareittain lukemastamme samasta kirjasta, sen jälkeen tiivistimme lukukokemuksen muille ja tähditimme kirjat. Näin saimme katsauksen monesta uutuusdekkarista. Otava oli hengessä mukana, sillä lukupiiri sai kirjat kustantamosta – kiitos siitä.
Dekkaripiirikeskustelu oli antoisaa ja avartavaa. Oli etuoikeus päästä mukaan.
Seuraavaksi esittelen minulle osuneet dekkarit.
Emelie Schepp: Kuolema heinäkuussa
Emelie Schepp todennäköisesti aloittaa Maia Bohm-sarjan kirjalla, jossa naispoliisin perhe-asiat ovat kiinnostuksen kohteena rikostutkinnan rinnalla.
Maia Bohm muuttaa Motalaan äitinsä luo kahden lapsensa kanssa. Maia tuskailee ex-miehensä jättämää taloudellista perikatoa, ja kotitilanteen tuskallisuutta tihentää Maian 13-vuotiaan pojan heikko kunto, sillä poika odottaa sydänsiirtoa.
Maia aloittaa selvittämään uudessa työpaikassa murhayritystä: uhrina on nuori opettajamies, jonka vaimo on ollut kateissa vuoden. Tapaukset liittyvät toisiinsa, ja on syytä epäillä, että tekijä on kummassakin sama. Dekkari etenee varmasti mutta hitaasti siten, että epäiltyjä marssitetaan kirjava joukko ja heistä paljastuu epäilyttävää ja yllätyksiä – samoin uhreista.
Romaanissa hahmottuu hyvin se, miten uuden työparin puolikkaat tunnustelevat toisiaan ja löytävät varovaisesti luottamuksen ja yhteyden. Maian työpari Greg vaikuttaa varautuneelta, ja taustalla tykyttää aikaisemman työparin siirtyminen pois poliisivoimista. Yksinäisellä miehellä on yksi ystävä, ja siinä(kin) suhteessa jotain mutkistuu.
•
Henkilövetoinen dekkari toimii kaltaistensa tavoin siten, että lukija koukutetaan seuraamaan päähenkilön henkilökohtaista elämää, ja rikosjuoni kulkee siinä rinnalla. Tässä dekkarissa rikokset tuntuvat vähän pakolliselta pahalta Maian kotitapahtumien kohtalonkysymysten rinnalla.
Pääteemaksi kohotan äitiyden, sillä siitä näyttäytyy romaanissa monenlaista. Esimerkiksi Maian välit äitiinsä ovat jännitteiset, ja syy löytyy hylkäämiskokemuksesta, ja Maian oma äitiys on kriisipisteessä. Jos Schepp loihtii Maia-sarjan, huomaan seikkoja, joita seurata: perhesuhteet, kipinän syttyminen patologin kanssa ja työsuhteet. Tämähän kuulostaa siltä, että odotan osaa 2.
•
Emelie Schepp: Kuolema heinäkuussa, suomentanut Hanna Arvonen, Otava 2025, 442 sivua.
Yrsa Sigurðardóttir: Muistan sinut
Yrsa Sigurðardóttirin uusi sarja kantaa nimeä Musta jää. Kirjapiirikirjani oli sarjan kakkososa, mutta luin ensin aloittajan, Näen sinut (Otava 2024). Kerrontatekniikka siinä on samanlainen kuin toisessa osassa Muistan sinut (Otava 2025).
Kummassakin dekkarissa rakenne on tehokas: murhatarinaa viedään eteenpäin uhrin tai uhrien näkökulmasta niin, että he tulevat lukijoille tutuksi. Uhrien viimeisiä aikoja kuvataan ennen murhaa, jolloin he luonnollisesti ovat tietämättömiä kohtalostaan. Siten uhriksi joutuminen tuntuu lukijasta todella karvaalta.
Uhrien elämää seurataan pätkä kerrallaan kohti kohtaloaan, ja välissä seurataan jo tapahtuneen murhan rikostutkintaa. Vuorottelu jäntevöittää juonta ja jännitystä.
•
Näen sinut –dekkarissa selviää verinen kirvesmurha, jossa lahdataan nelihenkinen perhe ja kotiapulainen. Perheessä ei ole ollut kaikki hyvin, ja äveriään perheen välit karun, kaukaisen vuonoalueen harvalukuiseen väkeen ovat hieräneet. Epäilyttäviä henkilöitä on rajattu määrä. Arvasin kyllä kelmin aika alusta asti.
Muistan sinut -kirja vie pienelle saarelle hautajaisiin, jonne viisihenkinen kaveriporukka tulee muistelemaan opiskeluaikaista kämppäkaveriaan, johon heillä eikä toisiinsa ole juuri ollut vuosiin yhteyttä. Porukkaa yhdistää myös nuoruusaikojen kummallinen taupaus, kun yksi kämppiksistä katosi bileiden jälkeen. Vähitellen paljastuu salattuja seikkoja vanhoista ystävistä ja tapahtumista. Tunnustan: henkilömäärä teki seuraamisesta vähän sekavaa.
•
Sarjaa yhdistää sama poliisiporukka. Iðunn toimii poliisilääkärinä ja tutkii ruumiita ja niiden jäänteitä. Hänen roolinsa kasvaa toisessa osassa, jossa häntä piinaa paluu lapsuuden kotisaarelle. Häntä jäytää vanhempiensa vaikea ero ja hylkäyskokemus: isä ei pitänyt yhteyttä. Kun Iðunin sisarpuoli lyöttäytyy seuraan, tutkijanainen joutuu vaikeiden ja yllättävien tunteiden tuiverrukseen.
Kaksi muuta tutkintaryhmän jäsentä muodostavat ydinrungon: Týr on liittynyt sarjan ensimmäisessä osassa uutena porukkaan monien vuosien Ruotsissa asumisen jälkeen. Týrin taustasta putkahtaa kirjassa Näen sinut salaisuus, joka muuttaa ratkaisevasti hänen menneisyyttään. Vakain poliisivoimien henkilö on Káro, joka joutuu toistuvasti ihmettelyn kohteeksi poikkeavan ihonvärin vuoksi. Eli jokaisella keskeishenkilöllä on taustansa, jota eri osissa voi tökkiä lisää – tai syventää. Poikkeuksellista on se, että romansseja ei viritellä.
Dekkaripiirissä teimme huomion islantilaisista nimistä: niistä ei suomalainen lukija juuri erota sukupuolta. Toisaalta se ei haittaa, toisaalta tunnistaminen voisi selittää henkilöiden välisten suhteiden luonnetta.
•
Maailmanlaajuisen tutkimuksen mukaan Islanti on maailman turvallisin maa, ja tilastollisesti Islannissa tehdään kutakuinkin yksi murha vuodessa. Jos Yrsa Sigurðardóttirin fiktio olisi totta ja siihen päälle laskisi muiden islantilaisdekkaristien murhat päälle, islantilaiset hupenisivat hurjaa vauhtia – murhatuksi tulisi vuosittain kymmeniä islantilaista ja jokunen maahanmuuttaja.
No, takaisin Sigurðardóttirin fiktioon: minun makuuni nämä kaksi kirjaa menivät turhan övereiksi, sillä ruumiita siunaantui liikaa, julmuus muuttui groteksiksi ja henkilöiden vuorovaikutusvaikeudet näyttäytyivät erityisen jähmeinä. Tosin kerronta luistaa ja rakenne on koukuttava. Harkitsen sarjan jatkon lukemista, mutta toisaalta poliisihenkilöiden elämän eteneminen kyllä kiinnostaisi…
•
Yrsa Sigurðardttóir: Näen sinut, Musta jää -sarjan osa 1, suomentanut Tuula Tuuva-Hietala, Otava 2024, 304 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Yrsa Sigurðardóttir: Muistan sinut, Musta jää -sarjan osa 2, suomentanut Marjakaisa Matthíasson, Otava 2025, 348 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Totta on klisee, että vuodet tuntuvat kuluvan nopeasti, kun ikää siunaantuu. Sama koskee myös kulttuuribloggausvuosia. Aluksi pari privaattimuistoa tältä vuodelta, sitten elämäni blogi- ja kulttuuripuolta.
Elämänkulusta
Maalis-huhtikuussa pysähtyivät työ- ja muut kiireet, kun vietin kahdeksan viikon toipumispaussin polviproteesileikkauksesta. Leikkaus onnistui hyvin, aluksi myös kuntoutuminen, mutta mutkiakin tuli matkaan. Polveni on parempi kuin ennen leikkausta, vaikka vaivaa on yhä, muutakin kremppaa on kertynyt. Siihen on sopeuduttava.
Sairauslomalla lepäsin, kuntoutin kinttua, kirjoittelin, kudoin neuleita ja sain yhden tekemäni selkomukautuksen painosta:
Iloa arkeen on tuonut pihapuuhailu kakkoskodissani, joka kuluttaa aikaa ja varoja. Lapsuudenkotini Teiskossa toimii lomieni ja kirjoitusretriittieni tukikohtana, joten ulkomaanmatkat ovat vaihtuneet sähköautoiluun Haavikkoon (taloni nimi).
Tämän vuoden varustusponnistuksia olivat neljän (!) pation (auringonlaskujen tähyilypaikkojen) pykääminen kesällä – mieheni kanssa teimme niistä kolme. Kauan kaivattu kasvihuone rakentui syyskuussa odottamaan tulevaa kesää ja maalipintaa. Kasvihuoneen piirustukset tein itse, jotta talon vanhat ikkunat saatiin uusiokäyttöön; kummipoika rakensi sen kuten sukulaisvoimin myös isoimman pation.
Aineellisen lisäksi kertyi runsaasti mielen hyvää. Tapasin etenkin kesän aikana Teisko-tukikohdassani ja sen liepeillä monta vanhaa ystävää, perhettä ja sukua.
Kirjallista elämää
Työn puolesta kirjoitin ja toimitin selkomateriaaleja sekä koulutin selkokielestä, mikä oli poikkeus työnkuvassani: sain toteuttaa erityisosaamistani. Myös sivutyössäni tein useita koulutuksia ja esityksiä selkokielestä ja -kirjoista.
Lisäksi haastattelin kirjailijoita Helsingin kirjastoissa ja palloilin haastattelijana Turun kirjamessuilla ja haastateltavana Helsingin messuilla. Jälkimmäisissä tein myös ”kirjailijahaastattelun” ilman haastateltavia (sairastuivat) eli esittelin kirjan, koska sali oli täynnä ihmisiä odottamassa kirjapohjustusta.
(Kuvissa muutama otos haastateltavistani: Jenni Linturi, minä ilman haastateltaviani Helsingin kirjamessuilla, Miina Supinen, Sirpa Kähkönen, selkokirjailija Karitas Palsdottir Islannista, jonka tapasin enkä haastatellut, ja Maunulan kirjamessuilla vetämäni paneeli, jossa mukana kirjasomesta Johanna ja Airi sekä kirjailijat Johanna Savolainen ja Elina Backman.)
Kirjoja kertyi 2024 neljän opuksen verran. Tein oppikirjan Selkoviestintä asiakastyössä (Edita): ensimmäinen varsinainen oppikirja aiheesta, josta toki on ilmestynyt tietokirjoja. CanthinHannan olen mukauttanut vuosia sitten äänikirjaksi, mutta nyt muokkasin siitä kirjaversion (Oppian). Magdalena HainSarvijumalan mukautus (Otava) tuli mukaan Suomen kulttuurirahaston Selkopolku-hankkeeseen: kirjapaketteja yläkouluihin. Laatusanan klassikkosarjassa ilmestyi mukautus Maria JotuninHuojuvasta talosta, ja siihen tein myös tehtäväkokonaisuuden.
Syksyn alussa sain tiedon: olen nyt Suomen kirjailijaliiton jäsen. Jos olen ymmärtänyt oikein, olen liitossa ensimmäinen, jonka kaunokirjallinen tuotanto on lähes kokonaan vain selkokielinen.
Kirjavuodesta somettajana
Blogini on tullut murkkuikään: 13 vuotta täyttyi maaliskuussa. Olen postaillut vähemmän kuin aiemmin – murkku oikuttelee siten. Sellainenkin uhma iski, että päätin 10 vuoden vetovastuun jälkeen, että luovun kirjasomen naistenviikosta. Ihanaa, että kesäperinne jatkuu uuden vetäjän kanssa.
Myös lukemiseen mielialavaihtelut ovat vaikuttaneet, sillä välillä kirjaan tarttuminen on ollut tahmeahkoa. Syy saattaa olla omassa kirjoittamisessa: teksteihin tarvitsee taukoja. Kaikesta huolimatta luin vuoden aikana yli 140 kirjaa, ja moni kirja kolahti.
Mainitsen vain muutamia kohokohtia lukuvuodestani:
Joel HaahtelanMarijan rakkaus vie unenomaiselle taiteen ja ajatelmien mielikuvamatkalle.
Harry SalmenniemenSydänhämärän nostan monen onnistuneen omaelämäkerrallisen romaanin vuoden kohokohdaksi lajissaan: tiivistä, tunteiden kirjallista kiteytystä.
Heikki KännönKädet riemastutti runsauden vyöryttäjänä ja herättää ihastusta: kerronta luistaa!
Nina LykkenEmme ole täällä pitämässä hauskaa hauskuttaa kulttuurikentän satiirina.
Carlos Lievosen hersyttelee Vain heteitä -runoissaan pitelemättömästi: Vain heteitä.
Menettämisestä, säilyttämisestä toimii pamflettina kirjallisen kulttuurin puolesta eli Vilja-Tuulia Huotarisen runous ottaa kantaa.
Heli Laaksonen on kehittänyt ihan oman kirjallisuudenlajin: tosi-hupi-luontoesitelmät, ensin Luonnos (myös englanniksi), sitten Jatkos.
Pajtim Statovci järisyttää: Lehmä synnyttää yöllä on kielen ja kerronnan taituruutta.
Ella Airaksisen ja Ari SainionSukella selkokirjaan saakoon erityisansion: kulttuuriteko, ensimmäinen tietoteos selkokirjallisuudesta.
Anna-Kaari HakkaraisenMarraseliön ahmaisin ja nautin kerrontapalastelusta.
Markus NummenKäräjät kiikutan kärkeen historiallisista romaaneista, joita luin useita – Nummen näkökulma- ja kertojayllätysromaani näyttää komeasti kollektiivin voiman ja heikkoudet.
Kulttuurielämää
Vuonna 2024 koin useita, hienoja teatterielämyksiä kuten Ryhmäteatterin Kalasataman ja Helsingin kaupunginteatterin Lempin. Tampereen spektaakkeli Taru sormusten herrasta teki sekin vaikutuksen.
Kuvataiteesta olen nauttinut usean näyttelyn voimin. Se, mitä ei voi välittää sanoin, puhuttelee kuvin. Kesäkokemuksena Purnun näyttely yllätti iloisesti. Konserteista Antti Autio kerrassaan onnellisti minut.
(Kuvissa alla lavastusta Lempi-näytelmästä, Paula Ollikaisen maalaus Sivutie, TSH Tampereella, Purnun kesänäyttelyhetki, Munchia Ateneumin Gothic Modern -näyttelyssä ja Viggo Wallensköldin maalaus.)
Erilaiset kirjallisuustapahtumat virkistivät. Kannelmäen kirjakävelyä vedimme jälleen Kannelmäen kirjaston väen ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjan kanssa. Kevään ja kesän kierroksille saimme mukaan useita kirjailijoita. Blogistania-palkinnon jakoon osallistuin keväällä: haastattelin etänä Minna Rytisaloa.
(Kuvissa julkkaritunnelmia kanssa, Vinhan ja Naantalin kirjajuhlahetkiä sekä elokuun Kannelmäen kirjakävelytuokioita: Johanna Kartio, Heli Laaksonen, Kirsi Ranin, Taina Latvala, Tuulikki Kuurne, Anu Juvonen, Arja Korhonen, Anna-Riikka Carlson, Sinikka Vuola, Topias Haikala, Kantsun kirjakävelijöitä, Raninin pariskunta, Sirpa Kähkönen ja Minna Kirsin Book Clubista.)
Hienon kirjallisuusannin lisäksi kirjallisuustapahtumissa ovat elähdyttäneet tapaamiset kirjallisuusihmisten kanssa. Helsinki Lit viehättää aina tilaisuutena, jossa hiljennytään sanan äärelle. Tänä kesänä vihdoin matkasin Ruovedelle Vinhan kirjajuhliin, ja se kannatti. Tunnelma kirjailijoiden jutustelun ja musiikin (M ja Viitasen Piia) juhlassa jäi mieleen väreilemään. Myös Naantalin kirjatapahtumasta nautin yhden päivän osalta elokuussa.
Kolmihenkinen lukupiirini tapaa lähinnä etänä, mutta tänä vuonna tapasimme kahdesti lähinä. Pääsin myös Kirsin Book Clubin Finlandia-valvojaisiin, ja vuoden ekstra oli Veneton alueen viini- ja kirjailta Tapiolassa.
(Kuvissa ylhäällä vasemmalla: Kirsi ja Martti Ranin sekä Astra Winesin Johanna Lohivesi. Kuvia ylhäällä oikealla: lukupiirini Johanna ja Taru & kesäkuun kirjat. Alimmaiset kuvat: Helsingin kirjamessujen selkokirjapaneeleista, mukana Carly Mäkelä, Satu Leisko, Magdalena Hai, Katja Jalkanen, Marja-Leena Tiainen ja Silja Vuorikuru.)
Uutta vuotta kohti
Suosittelen kaikkia kelaamaan kulttuurivuottaan taaksepäin. Niin kirkastuu, miten merkityksellistä on eri taiteiden lajien elähdyttävä vaikutus ja ihmiset taidekokemusten kumppaneina.
Myös vallassa olevien poliitikkojen kannattaisi tehdä samoin – kokoontua yhteen kulttuuriannin ääressä. Se havahduttaa: musiikki, tv-sarjat, elokuvat, taidenäyttelyt, konsertit, festarit ja kirjallisuus laidasta laitaan sekä keskustelut niistä värittävät elämää. Sävyt syvenevät ja lisääntyvät, ehkä myös muuttuvat ja moninaistuvat.
Kuva ylhäällä vasemmalla: Jani Ahti; kuva ylhäällä oikealla: Antti Rajalin
Kulttuuripainotteisin terveisin kohti vuotta 2025 – tuokoon se toivoa ja kaikkea hyvää!
Kolmihenkinen lukupiirini kokoontui videotapaamiseen keskustelemaan Markus Nummen romaanista Käräjät (Otava 2024). Itse aloitin sen kuuntelun lokakuussa, mutta kirja vaikutti minusta sellaiselta, että perinteinen lukeminen antaa sille parhaiten oikeutta.
Romaanin 1930-luvun kyläpahanen edustaa hyvässä ja pahassa yhteisöllisyyttä. Kirkonkylän pappi paasaa omaa asiaansa, oikeistolaiset ajan äärikantoineen omaansa ja työväenliikkeen punakirjavaiset kansalaissodan jälkikuohuna katkeruuttaan. Kyläkunnan kulkuun vaikuttavat lisäksi opettaja ja virkavalta. Jälkimmäisestä kylään tulee Vaasasta lääninetsivä selvittämään vahingossa paljastunutta sikiönlähdetyssarjaa. Nelisenkymmentä kuulusteltavaa käydään läpi, tuomioita tulee ja juttuun kytkeytyy vilppiä ja rötöstä.
•
Nummen romaanin voimaan vaikuttavat kerrontakeinot: eri äänet ja näkökulmat. Kiinnostavin on kirjan keskiön Vilja-täti, mieleltään järkkynyt opettajan sisko, joka yläkerran ikkunasta seuraa kylän tapahtumia ja eritoten kyläläisiä. Viljalle on nuorena sattunut sellaista, että Viljan mielen oli pakko sulkeutua. Vuonna 1938 tapahtumat laukaisevat Viljan mielen luukut auki, ja se välittyy väkevästi kirjan kerrontaa muuttaen.
Viljasta kehkeytyi tämän vuoden yksi innostavimmista kirjahenkilöistä. Mitä mieltä olivat Johanna ja Taru? No, mehän olimme hymisevän yksimielisiä siitä ja koko kirjasta: Viljan hahmo ja kerrontaan kirvoitti meiltä runsaat kehut. Sivustaseuraajan päärooli kosketti meitä:
”Meni hetki, ennen kuin ymmärsin mitä hänen sanansa merkitsivät. Pelkkä olemiseni, Vilja-tädin olemassaolo, näytti nostavan Sofian pintaan ja kannattelevan häntä pahimman yli. Hänen ei tarvinnut olla minä, Vilja-täti.
Ei ollut helppo hetki tajuta, että noin se oli. Minä olin hänen lohtunsa, minun harmaa elämäni hänen tyynnyttäjänsä.
Ymmärrys ja tieto tuottavat joskus tuskaa.”
•
Romaanin runsaus tulee esille henkilömäärässä ja tapahtumissa. Meitä puhututti yhteisö, jossa kaikki tiesivät, mitä tapahtui ja hyväksyivät sen. Sikiönlähdetys oli yhteisössä monenmoinen selviytymiskeino, esimerkiksi sillä säilytettiin toimenpiteestä huolimatta elämää. Vain valtiovalta tuomitsi. Romaanin tapahtumat etenevät siis tuomioihin, ja nykylukija saa aimo annoksen sukupuolista eriarvoisuutta lain edessä: naisen sana ja asema ei ollut tuolloin kummoinen, ja moraalikoodi näyttäytyy paljaan misogyynisenä.
Ajankohta juuri ennen maailmanpaloa herättää myös kiinnostuksen, ja yksi kirjan juonne on nuoren saksalaisen kesävierailu opettajan perheessä. Natsiaate väreilee, vaikkei sitä suoraan sanoteta. Samalla kuvaus keskittyy opettajan perheen ja kylän nuorisoon, mikä tuntuu myös kertaavan Viljan nuoruutta: saavuttamatonta rakkautta ja samalla seksuaalisen väkivallan uhkaa ja väkivaltaa. Nuoruuteen kuuluva epävarmuus, rakkaudenkaipuu ja haavoittuvuus ovat joka sukupolvessa ainutlaatuista – ja voi sitä, joka nuoren särkee! Särkijä voi olla toinen ihminen tai sota.
Koskettavasti romaaniin tulee mukaan sota siten, mitä se tekee kyläkunnalle: sankarihautausmaa täyttyy ja sodasta palanneet nuoret eivät ole entisellään sotakokemusten jälkeen. Kukaan ei ole entisellään, ja vanha väki vanhenee ja haudataan.
•
Lukupiirissämme ihastelimme romaanin rakennetta, yhteisön ja ympäristön kuvausta ja henkilöiden hienovaraista mutta sävykästä luonnehtimista. Poimimme useita yksityiskohtia todistamaan Nummen kerrontataidosta. Pohdimme, miksi sodanjälkeisestä ajasta kerrottiin lopuksi yllättävän paljon, mutta kaikelle löysimme perusteita. Vaikersimme: miksi Käräjät ei ollut Finlandia-ehdokas. Pidämme peukkuja Runeberg-palkinnolle.
Romaani kuvaa vääjäämätöntä elämänkulkua, mutta tarjoaa Viljalle todellisen loppunousun. Ehkä siinä on hiukan ruusunnupun romanttisuutta, mutta silti se lohduttaa ja palkitsee. Hyvälle annetaan mahdollisuus, hyvä on aina mahdollista, sittenkin.
Ja elämä, se vain jatkuu:
”Nyt vuosien jälkeen ja monen surujuhlan läpi näen sen toisin. Ei yhden talon suru ole koko kylän suru, ei yksi ja sama. Sellaisia me kaikki ihmiset olemme. Ajattelemme omia murheitamme ja ilojamme, hyvä kun jaksamme naapurin puolesta tipauttaa yhden kyynelen. Elämä jatkuu, pakko vain on jatkua ja hyvä että jatkuu. Oikeus ja kohtuus pitää olla suremisessakin: käräjät käydään, tuomio saadaan, rangaistus kärsitään ja siitä mennään eteenpäin. Ei pidä jäädä loppuelämäkseen kahlaamaan kyynelvesiin.”
•
Toinen lukupiirikirjamme oli Fred VargasinSinisten ympyröiden mies, josta jo olen ennättänyt postata. Lukupiirin yhteisymmärrys päättyi siihen – tai kaksi oli samaa mieltä: Vargasin Adamsberg-esikoinen sai Johannalta ja Tarulta haukkujen ryöpyn. Saan siis rauhassa helliä Adamsbergia tykönäni.
•
Markus Nummi: Käräjät, Otava 2024, 393 sivua eKirjana (äänikirjana 17 t 57 min, lukijat Eeva Soivio, Kristo Salminen). Kuuntelin vähän alkua, luin BooksBeatissa.
Helsingin kirjamessuilla kuuntelin vireää Donna Leonia ja sain inspiraation lukea hänen elämästään, Muistoja elämän varrelta (Otava 2024). Mittavan dekkarituotannon kirjoittaneella 82-vuotiaalla maailmanmatkaajalla on mitä muistella.
Amerikkalaissyntyinen Donna Leon kertoilee kirjassaan lapsuudenperheestään ja opettajavuosistaan esimerkiksi Iranissa ja Saudi-Arabiassa. Kirjassa selittyy sekin, mikä Italiassa on häneen vedonnut ja vienyt hänet Venetsiaan noin 40 vuodeksi. Tätä nykyä hän elää Sveitsissä turistimassoja paossa ja seuraa puutarhanhoidon lomassa villikissan kiehtovaa elämää. Vuosittain putkahtaa Brunetti-dekkareita. Ei Leon eikä Brunetti ole aikeissa jäädä eläkkeelle.
Donna Leonin anekdoottimaiset muistelmapätkät viihdyttävät. Ne on kirjoitettu nokkelasti ja humoristisesti. Nopealukuinen kirja antaa kirjoittajastaan terävän kuvan: hänellä on vaistovarainen ote elämän absurdiuteen, kiehtoviin kohtaamisiin ja sähäkkään sanomiseen.
Uskon muistelmien vetoavan muihinkin kuin Donna Leonin Brunetti-dekkarisarjan lukijoihin. Nopeatempoisen Muistoja matkan varrelta –kirjan tyyli on tyystin toinen kuin viivyttelevän romaanisarjan. Osa Leonin dekkareiden lukijoista työlästyy tapahtumattomuuteen – siitä ei ole vaaraa muistelmissa.
•
Sain kutsun uudenlaiseen lukupiirikonseptikokeiluun. Kirsin Book ClubinKirsi Ranin ja Veneton alueen viinien maahantuojan Astra WinesinJohanna Lohiveden kokosivat illanviettoon eri teemoin postaavia tai dekkari-ihmisiä. Tilaisuudessa saimme maisteluun Astra Winesin viinejä ja kuulimme viinien taustoja, lisäksi pöytä notkui italialaisista herkuista.
Tilaisuuteen yhdistyi keskustelu Donna Leonin uusimmasta dekkarisuomennoksesta Hyvän nimissä(Otava 2024). Kirsi Ranin kertoi tapaamisestaan Donna Leonin kanssa kirjamessujen aikaan ja alusti muutenkin kirjakeskustelua. Kymmenkunta lukupiiriläistä kertoi lukukokemuksestaan ja sai kortin, jossa oli kirjailijan omakätinen tervehdys.
Osalle Hyvän nimissä oli ainutkertainen Brunetti-kirjakokemus. Siksi se jätti ensi lukijoita kylmäksi, sillä jo noin 30-osaisen sarjan häntäpään teokset taitavat edellyttää sisäpiiritietoa Brunettista sekä hänen perheestään ja työyhteisöstään, jotta lukija saisi kokonaisuudesta otteen. Konkarit puolestaan kokevat uuden Brunetti-kirjan vanhan tuttavan tapaamiseksi. Toki joka osassa on kehyksenä ajankohtaiseksi teemaksi sopiva rikos, mutta yhtä tärkeää on, mitä Brunettin privaatissa ja poliisiasemalla tapahtuu – ja mitä syödään.
Kirja kirvoitti keskustelemaan muun muassa alueellisuudesta ja murteiden merkityksestä Italiassa, Leonin kestoaiheesta, korruptiosta, ja Brunetti tehokkaasta kuulustelutekniikasta – kuuntelusta. Mietimme myös tämän hillityn poliisin mieltymyksiä antiikin kirjallisuuteen. Lisäksi keskustelimme Venetsian elävästä kuvauksesta ja totesimme kanavakaupungin olevan kirjan yksi päähenkilö.
Kuvissa Johanna Lohivesi, Kirsi Ranin ja Martti Ranin sekä Astra Winesin viiniperhettä.
Kuulimme myös lukunäytteen Donna Leonin muistelmakirjasta: kirje, jonka hän on kirjoittanut Brunettin poliisiasemalle tunkeutuville turisteille. Kirjeen meille luki Martti Ranin, monen äänikirjan luottolukija (ei tosin Leonin tuotannon äänikirjalukija).
Kaikkea tätä siivittivät maukkaat antipastot ja Veneton auringon hellimä viini. Yhdistelmä viini-viinitietous-kirjakeskustelu-herkut-seura osoittautui erittäin onnistuneeksi. Minulle tuli etuoikeutettu olo, että pääsin mukaan. Suosittelen kokeilemaan tuttava-työyhteisö-tapaamisissa ohjelmoitua viininmaistelua ja kirjakeskustelua. Myös se, että osallistuneet eivät pääsääntöisesti tunteneet toisiaan etukäteen, osoittautui erittäin hyväksi konseptiksi: meitä yhdisti kirja ja kokoontuminen – ja mielihyvä pääsystä mukaan.
•
Donna Leon: Muistoja matkan varrelta, suomentanut Markku Päkkilä & Helka Sivill, Otava 2024, 101 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Donna Leon: Hyvän nimissä, suomentanut Markku Päkkilä & Kaijamari Sivill, Otava 2024.
Lukupiirini valitsi kesälukemiseksi uutta aikuishömpää ja vanhaa esseististä muistelua. Syyskuussa oli aika purkaa kokemukset. Tässä kesäkuun toiveikkaat lukupiirikirjojen valitsijat kirjoineen
Karen Blixen: Varjoja ruohikolla
Johanna, Taru ja minä aloitimme keskustelun Karen Blixenin kirjasta Varjoja ruohikolla (BookBeat 2023, ilmestynyt suomeksi 1960). Valitsimme kirjan siksi, että lukupiirissä olisi välillä vanhaa pohjoismaista kirjallisuutta.
Paljon ei kirjasta kertynyt sanottavaa. Woke-henkinen henkilö haukkoo henkeään rotukuvauksia lukiessaan. Blixenin (1885 – 1962) tekstin suhteen kai täytyy muistaa aika, sen aatteet, opitut asenteet ja sen sellainen. Afrikka-muisteluissa heilahtelivat alkuperäiskansojen arvostus ja kunnioitus sekä ylevä valkoinen herruushenkisyys.
Taru on lukenut nuorena Blixenin kirjoja ja jopa tykännyt. Nyt hän kummasteli sitä, koska lukeminen tökki. Johanna mainitsi isäntä-pehtoori-asetelman: Blixen kuvaa paljon yhteistyötä hovimestarinsa kanssa, jota hän muistaa hyvällä – ja itseään myös hyvänä pomona.
Totesimme lopuksi, että ehkä oli hyvä havahtua vanhentuneeseen maailmankuvaan, joskaan emme kirjasta tämän jälkeen taida juuri mitään muistaa – tai halua muistella. Yhteisymmärryksessä teimme loppupäätelmän: onneksi teos oli lyhyt.
•
Karen Blixen: Varjoja ruohikolla, suomentanut Mikko Kilpi, WSOY; äänikirjan julkaisu 1986, BookBeat 2023, 3 tuntia 27 minuuttia, lukijana Erika Magnusson. Kuuntelin BookBeatissa.
David Nicholls: Melkein perillä
David Nichollsin läpimurtoteos Sinä päivänä jätti haikeansuloisen romanttisen muistijäljen. Jotain siitä välittyi tv-sarjaan, joka on jonkun aikaa ollut Netflixissä. Nuorten ystävärakkaiden vetovoima ei ihan yltänyt ruudulta katsojaan mutta kauniiden ihmisten ja kuvauspaikkojen katselu kävi kelpo ajankulusta.
Kesän käynnistyessä ilmestyi Nichollsin uusin suomennos Melkein perillä (Otava 2024). Nichollsin henkilöt ovat ikääntyneet ilmeisesti kirjailijan kanssa, sillä kirjan kiinnostus suuntautuu keski-ikäisten suhderintamalle: nelikymppinen Michael ei sopeudu vaimon lähtöön, ja tahollaan eronnut Marnien pakoilee pettymyksiä eristäytyen sosiaalisesta toiminnasta. Heillä on yhteinen ystävä, toimelias Cleo, joka päättää reipastaa ystäviään: koska Michael harrastaa vaellusta, Cleo kokoaa pienen porukan patikoimaan.
Periaatteessa kiva idea on patikoinnin kuvaus Englannin sivulta toiselle. Käytännössä ei patikoijien eikä lukijan matka oikein luista.
Ei tarvitse olla kummoinenkaan arvailija, kun jutun juoni on selvillä, joskin kahden sydän karrellaan kärvistelijän yhteen saattaminen ottaa aikansa. Ja tämä on kirjan hienoin puoli: ihmissuhdekolhut saavat näkyä ja tuntua epävarmuutena ja pelokkuutena. Rakkauden luonne heittäytyä, luottaa ja uskaltaa ei kaikilta noin vain luonnistu.
Huomasin, kun tuli aika palata kirjakokemukseen, ettei kirjasta oikein tullut mitään mieleen, eli hetkellistä kertakäyttöviihdettä. Mitä miettivät Johanna ja Taru? Kumpikin totesi: täysin yhdentekevää. Romaani ei palkinnut edes lopun lemmen leiskunnalla. Päädyimme siihen, että elokuva tai minisarja voisi kirjasta toimia, kun tarinasta katkoisi rönsyt, taustana toimisi kaunis luonto pittoreskeine majataloineen ja roolitukseen löytyisi särmikästä väkeä.
•
David Nicholls: Melkein perillä, suomentanut Oona Nyström, Otava 2024, 395 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Minulla on kaksihenkinen kävelykirjapiiri ystäväni Johannan kanssa. Kävelevä kirjakeskustelu käynnistyi korona-aikaan, ja sen jälkeen lukukokemusten käsittely on jatkunut välillä istuskellen ja välillä ulkoillen. Tänään kirjallisuuskävelymme taltioitiin.
Petri Kärkkäinen tekee dokumenttia lukemisesta, ja Jani Frisk toimii kuvaajana. Dokumenttiin tulee lukupiiriläisiä, kirjastovierailuja ja erilaisia lukutilanteita, myös selkokirjoihin liittyviä. Valmis dokumentti on odotettavissa ensi vuoden puolella.
Petri oli yhteydessä minuun ja kiinnostui kirjakävelyistämme. Sovimme kuvauspaikaksi pohjoishaagalaisen kävelytien. Johannan kanssa olimme jo aiemmin päättäneet, että keskustelemme Nina Lykken romaanista Emme ole täällä pitämässä hauskaa. Jani Frisk kuvasi, kun Johanna ja minä vaeltelimme metsikössä ja jaoimme ajatuksiamme romaanista ja muistakin kirjallisuusaiheista. Tilanne eteni luontevasti, vaikka virtailevaa jutusteluamme äänitettiin. Kaikkiaan kokemus oli miellyttävä.
Alakuvassa vasemmalta: Johanna Kartio, Petri Kärkkäinen ja Jani Frisk.
Emme ole täällä pitämässä hauskaa
Pidimme siis hauskaa, vaikka kirjan nimi väittää toisin: Emme ole täällä pitämässä hauskaa (Gummerus 2024). Norjalainen Nina Lykke virkistää lukijoita purevalla tyylillään. Aiemmat kirjat ovat käsitelleet perhesuhteita, etenkin keski-ikäisen naisen näkökulmasta. Tällä kertaa vuoron saa uhanalainen ihmismuoto, keski-ikäinen valkoinen heteromies.
Entinen menestyskirjailija Knut ei saa aikaiseksi uutta kirjaa, joka palauttaisi hänen kirjallisen kunniansa. Sen sijaan nuorehkojen naisten nousu kaunokirjalliselle tähtitaivaalle tuottaa hänelle kyseenalaista mainetta. Eräskin ”totuuskirjailija” antaa tästä kirjailijamiehestä ällöttävän vaikutelman: tahmatassuinen lääppijä. Me too -leiman lätkäisy lyö miestä, joka muistaa tilanteet toisin. Tässä dialogissa aloittaa naiskirjailija, jolle Knut vastaa:
”- Minä kirjoitin oman totuuteni. Oman totuuteni. Ja minulla on täysi omistajuus omaan totuuteni.
– Kaikkea kanssa. Kuka tahansa voi puolustella ihan mitä tahansa sanomalla noin. Jos te jotka kirjoitatte niin kutsuttua todellisuuskirjallisuutta edes pitäytyisitte todellisuudessa, niin hyvässä kuin pahassa. Mutta ettehän te niin tee. Te pitäydytte todellisuudessa niin pitkään kuin teille sopii, ja sen jälkeen te lisäilette ja poistelette jotta tekstistä tulee luettavaa, sillä kuten tiedetään, todellisuus ei ole luettavaa, koska se on täynnä epäolennaisia tapahtumia ja epätodennäköisiä yhteensattumia ja merkityksettömiä yksityiskohtia.”
Ketä me uskoimme? Tätä katkeraa, masentunutta muistelijamiestä vai välähdyksiä hänen kohtaamiensa henkilöiden kommenteista ja autofiktioboomilaisen naisen kirjan kuvailuja? Siinäpä herkullinen pulma, jota Johannan kanssa pohdimme. Olimme kovin yksimielisiä siitä, että kirja viihdytti, hauskutti ja antoi monipuolista mietittävää.
Romaanin tapahtumat huipentuvat Lillehammerin kirjallisuustapahtumaan. Satiiriksi äityvä, Lykken terävä kuvaustapa pääsee oikeuksiinsa, kun kirjallisten piirien pintakohtelias nokkimisjärjestys näkyy vähintään rivien välissä. Lukupiirikaksikkoamme alkoi kiinnostaa, miten norjalaiset kirjallisuuspiirit ovat ottaneet Lykken kirjan vastaan ja onko hänen oman kirjansa hahmoissa kaikuja ”totuuskirjallisuudesta” eli yhtymäkohtia aitoihin kirja-alan tapahtumiin ja tapauksiin.
Meitä puhututti autofiktio ja se, miten aika ja trendit muuttavat suhtautumista ja vaikuttavat suhtautumistapoihin. Lykken kirja tarjoaa maukkaita mietteitä nykykirjallisuuden virtauksista ja mediaa kiinnostavista kirjailmiöistä. Lisäksi voi pohtia myös keski-ikäisen miehen kriisiä: talous, ura ja perhe ovat mennyttä – muutenkin miehinen elintila on alkanut käydä ahtaaksi. Liukkaasta tekstistä löytää aihelmia yksinäisyydestä ystävyyteen, isyydestä irrallisuuteen. Lykken kirjalliseen tyyliin tykästyimme taas, sillä teksti ei töki, vaikka kirjailija tökkii henkilöitään, teemoja ja aiheita – myös kirjallisuuden tulevaisuusnäkymiä, jotka huomaa jo nyt:
”Aurinko paistaa, ihmiset ja eläimet kävelevät kaduilla ja jalkakäytävillä, poikkeavat välillä myymälöihin.
Infrastruktuuri. Kaikki on liikkeessä, kaikki toimii.
Mutta Pelastusarmeijan kirpputorin edessä on kyltti.
Kolmihenkinen kirjapiirimme on ottanut tavaksi lukea kirjaparin, joista toinen kirja on vanha ja toinen uusi julkaisu. Meiltä kaikilta oli lukematta Jane AusteninEmma, ja uudeksi kirjaksi valikoitui pienkustantamon kirja. Sulaa sattumaa on, että kirjoja yhdistävät perhoskannet.
Jane Austen: Emma
Olen lukenut liudan Austen-suomennoksia, Johanna ja Taru eivät montaa. Johanna kerää lukemista Helmet-haasteeseen, ja avitamme häntä kirjalla, josta on tv-sarja; onhan siitä kaksi elokuvaversiotakin.
Olen nauttinut eritoten romaanien Ylpeys ja ennakkoluulo ja Järki ja tunteet sarkastisesta säätykuvauksesta naimakauppakiemuroiden lisäksi. Samat ainekset on Emmassa, vaikka siinä on enemmän hyväntahtoisia hupsuja kuin edellä mainituissa austeneissa. Osuvan terävästi ja toisaalta ymmärtäväisesti romaanissa kuvataan omalle arroganttiudelleen sokeaa Emmaa, myös monia muita kirjan henkilöitä. Lisäksi tuttuun tapaan mukana on muutama tökerösti toimiva hahmo.
•
Jaarittelua oli meille kaikille Emmassa liikaa, silti tunnistimme kirjan klassikkoainekset. Otimme huomioon kirjoittamisajan, naiskirjailijan aseman silloin ja Austenin eittämättömän taidon säätyläiselämän kuvaajana. Tuon ajan joutilaan yläluokan päivät koostuivat vierailuista, juoruilusta, kirjeistä, naimakauppojen spekulaatiosta ja päivällisistä. Tapakulttuurin koukerot välittyivät romaanissa vakiintunein visiitti- ja keskustelutapoineen. Eikä haitannut, että Emman sulhon arvasi heti alkuun.
Hyväksyimme väistämättömän eli aikansa kuvan Austinin hienostunein piikein. Empiretyylin röyhelöinen hattu nousee Austenille, joka tyylikkäästi pohjusti konventiot, joita moderni chick lit toistaa.
•
Jane Austen: Emma, suomentanut Aune Brotherus, WSOY 1950/2020, 615 sivua. Lainasin kirjastosta, ja osin kuuntelin BookBeatissa (18 t 25 min), lukijana Krista Putkonen-Örn.
Tomi Norha: Naarasperho
Suomessa on paljon pienkustantamoita. Niillä ei ole rutkasti reusrsseja markkinointiin, ja niinpä kirjat jäävät helposti pimentoon. Instan uumenista pomppasi esille Tomi Norhan Naarasperho (Lector kustannus 2024). Sen valitsimme huhtikuun uutuuskirjaksi.
Romaanin alku hämmästyttää. Siinä on lintuperspektiivin laajakuva hämeenkyröläiseen maisemaan aho-sillanpääläiseen kerrontaperinnetyyliin. Sillanpää-yhteys tulee selväksi kirjassa myöhemmin, sillä Taata pistäytyy romaanin naishenkilöiden huvilalla. Kesällä 1953 aikuiset sisarukset Maria, Lempi ja Elli viettävät yhdessä lomaa kuten ennenkin, mutta tänä kesänä kaikki muuttuu.
Naarasperho-romaanin nimi on voimakas symboli:
”Tynnyrin lähellä, pehkoaan vielä kasvattavan pietaryrtin päässä istuu toinen perhonen, saman näköinen kuin äskeinen. Maria heittää kävyn perhosen yli. Perhonen heiluttaa hieman siipiään mutta ei lähde lentoon.
– Katso nyt. Tuo on naaras. Naaraat jäävät paikoilleen.”
•
Kolmihenkinen kirjapiirimme oli samaa mieltä: Norhan esikoisromaani yllättää. Sillanpää-pastissi vaikuttaa poikkeukselliselta, ja Norha tekee sen kielellisesti linjakkaasti. Johanna alkoi jo pohtia, onkohan kirjailijan seuraava kirja vaikkapa Waltari-pastissi.
Olimme yksimielisiä myös siitä, että kirjan alkupuoli kesäisen hämeenkyrömaiseman lisäksi loihtii mainiosti odottavan tunnelman, hahmottelee sisarusten suhteita ja saa lukijan jännittämään, mikä mahtaa olla Ellin piiloteltu salaisuus. Kun salaisuus paljastuu lukijalle, siitä voimistuu uusi taso eli kuvausaikaan liittyvät ennakkoluulot ja suhatutumistavat ”epätäydelliseen” ihmiseen. Romaanissa käsitellään, millaista on Ellin naiseus ja ihmisyys, mahdollisuudet toteuttaa itseään, viettejään ja taitojaan.
Kirja kirvoitti meissä paljon keskustelua. Johanna piti kokonaisuutta mainiona ja loppua hauskasti keikauttavana. Taru tykästyi kirjailijan kirjoittamistaitoon, mutta mietti kirjan loppua vähän matto alta -tyyliseksi. Minä märehdin, olisivatko romaanin alku, keskikohta ja loppuosa turhan eriparisia, ja Taru mietiskeli samaa. Lopputulema oli kuitenkin se, että kirjavalinta sopi hyvin huhtikuun kirjakeskustelun virkistäjäksi.
•
Tomi Norha: Naarasperho, Lector kustannus 2024, 161 sivua. Lainasin kirjaston kirjan.
Lehtijuttu yksinäisestä vanhuksesta vailla sukulaisia antoi Hanna Weseliukselle herätteen kirjoittaa romaanin Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva (WSOY 2023). Tosielämässä yksinäisenä kuolleen roinat ja romppeet hävitetään, eikä aineeton perintö siirry kenellekään. Kukaan ei muista, muistele ja siirrä tarinoita sukupolvelta toiselle. Fiktio sen sijaan voi säilyttää ajatuksia, havaintoja ja kuvauksia kuten Weselius romaanissaan.
Kirjan kerronta on kerroksellista: minäkertoja kertoo osuuksia, joissa hän keskustelee Leilan kanssa Nanette Kottaraisesta. Kuvataiteilija ja Nanetten muotokuvaaja Leila on silminnäkijä: hän puhtaaksikirjoitti Nanetten päiväkirjoja vanhan naisen silmien alla Nanetten viimeisenä elinvuotena, joten Leila tietää Nanetten menneisyydestä ja viime ajoista.
Kertojan ja Leilan keskusteluista syntyy yksi mielikuva Nanettesta – samalla keskustelijoista. Nanetten päiväkirjaosuuksista puolestaan välittyy Nanetten oma ääni vuodesta 1948 kuolinvuoteen 2022, joskin lukija saa lukea päiväkirjapätkiä, ja kirjauksissa risteilevät eri ajat epäkronologisessa järjestyksessä – ei sattumanvaraisessa. Romaanin rakenne on harkittu, kuin arkkitehtuurinen kokonaisuus, jossa erilaiset tilat seuraavat toisiaan ja vievät lukijan niihin eri reittejä.
•
Kirjapiirin yksituumainen arvio kirjasta: hyvä on. Eri tavoin päädyimme saman sorttiseen tulokseen. Johanna ilmaisi heti aluksi innostustaan. Hän pääsi pienen alkujumin jälkeen vauhtiin, ja romaani imaisi hänet. Taru kuunteli aluksi kirjaa, mutta niin ei syntynyt elämystä – vasta luettu teksti vetosi ja kirvoitti melkomoiseen kehuun: lukupiirimme kirjoista kärkikahinoissa. Minä en meinannut lainkaan päästä alkua pitemmälle, vasta kirjan osittainen kuuntelu tehosi. Vaikka Tarulle ja minulle jäi romaanista jonkinlainen etäisyyden tunne, luku-/kuuntelukokemus kokonaisuudessaan miellytti.
Keskustelimme pitkään romaanin rakenteesta, jossa Nanetten päiväkirjaosuudet poukkoilivat arvaamattomassa järjestyksessä, lisäksi kertojan ja Leilan juttelu toi erilaisen vinkkelin tarinointiin. Kenestäkään ei saanut selkeää kokonaiskuvaa, mutta kaikista paljastui särmikkyyttä. Muotokuva muotoutui tästä kaikesta – se on eri silmin erilainen.
Kaikkia meitä innosti, että asioita paljastui vähitellen ja yllättävästi. Lisäksi kirjassa jätettiin paljon kertomatta, mikä antoi väljyyttä päättelylle. (Myös harhoille, sillä etenkin oma, osin huolimaton kirjakuunteluni veti minua joihinkin liian villeihin johtopäätöksiin.)
•
Totesimme romaanin täyttyvän motiiveista ja metaforista. Jo Nanetten nimi on sellainen, kirjan nimihenkilön itse valitsema, entisen karistava päätös. On suolasirotin, on koira, on jos mitä. Ja on Nanetteen vaikuttavia asioita: Nanetten piikuus ja luokkaero, mutkikkaita ihmissuhteita ja suuria salaisuuksia. Yhteisymmärryksessä pidimme pienenä kompastuskivenä yksioikoisesti pahikseksi kuvattua Maxia. Pohdimme myös Jugoslavian ja Ukrainan sodan roolia romaanissa – ja siitä pääsimmekin romaanin ytimeen – katseeseen.
Näkemisen ja kuvan merkitys hallitsee romaania. Esimerkiksi meitä kaikkia sai järkkymään analyysi yhdestä Ukrainan sodasta julkaistusta kuvasta. Lisäksi romaanissa on runsaasti kuvataiteen tarkastelua ja sen pohdintaa, kuka katsoo ja kuka tulee nähdyksi. Goyan teoksia tarkastellaan kirjassa pieteetillä. Nanetten konkreettista muotokuvaa minäkertoja miettii näin:
”Mitä minä nyt sitten tekisin Nanette Kottaraisen muotokuvalle? Muotokuvalla? Poraisinko minä reiän keittiön seinään, työntäisinkö reikään muovipropun, ruuvaisinko proppuun koukun ja ripustaisin taulun rautalangasta siihen? Ja mihin asti muotokuva sitten siinä riippuisi, miten kauan minä jaksaisin katsella sitä? Katselisiko kuva minua seinältään, ja kenet minä näkisin, kun näkisin itseni katselemassa sitä?”
Kuuloaistikin merkitsee, sillä etenkin Billie Holidayn ja Whitney Houstonin äänitteet saavat huomiota. Meidän huomiomme sai rakenne, kerronta ja kieli.
•
P.S. Tapojemme mukaan kirjapiirin toinen kirja oli vanhaa kirjallisuutta, tällä kertaa Veijo MerenPeiliin piirretty nainen (1963). Johanna luki sen, ja piti kirjasta odottamaansa vähemmän. Taru luki sen melkein ja piti lukemastaan enemmän kuin etukäteen oletti. Minä en ehtinyt Mereen.
•
Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva, WSOY 2023, 442 sivua. Sain kirjan bloggaajakaverilta. Kuuntelin osin äänikirjana, lukija Erja Manto, 10 tuntia, 7 minuuttia BookBeatissa.
Kolmihenkinen kirjapiirini eli Johanna, Taru ja minä valitsimme joulukuun kirjakeskusteluun Finlandia-palkintoehdokkaan, jota emme olleet lukeneet. Kyse on Pasi-Ilmari Jääskeläisen romaanista Kuurupiilon anatomia (Atena 2023).
Kuurupiirin anatomia alkaa perheromaanina. Ydinperheessä päätöksiä tekevät jäyhänoloiset vanhemmat, joita kommentoi rempsakka äidinäiti. Kertojahenkilö on perheen tarkkailijalapsi. Hän ihailee ylivoimaista isoveljeään Alvaria. Minäkertoja-M huomaa, että perheessä piilotellaan salaisuuksia.
Romaani on myös kasvukertomus, sillä kertojaa seurataan aikuisuuteen. Hänen sukupuolensa ja nimensä vaihtuvat tai ovat määrittelemättömiä: M, Mara, Mymmeli ja Mureena. Kertojan katsantokanta ei ole tavanomainen, esimerkiksi hän havainnoi käynnistämällä mentaalikameransa – ulkoistaa kokemansa. Romaani rakentuu myös sen ympärille, että M etsii kadonnutta isoveljeään Alvaria ja poimii vihjeitä sieltä ja täältä:
”Siihen saakka, että saan katsoa Alvaria silmästä silmään, minun on kuitenkin annettava kuurupiilon ohjata minua.”
•
Iso osa romaania kertoo punkkareiden ja uusnatsien välisestä vihasta ja väkivallasta. Maaginen aines värisee tapahtumissa, miljöössä ja henkilöissä sekä arvoituksessa, joka liittyy M:n isoveljeen. Tunnelman epätodellisuuden voi ottaa todesta fiktioon kuuluvana.
Kertoja tarkkailee – ulkoistaa ja sisäistää samaan aikaan. Kun kertojan elämänkaari etenee aikuisuuteen, samalla käy selväksi, että punkporukoiden anarkia jää välivaiheeksi. Ehkä joillekin jäi asenne päälle, usein piilotettuna. Elämä etenee, aikakäsitys muuttuu.
”Seuraa ajallinen siirtymä: nuoruuteni päättyy ja elämäni loppuosa alkaa. Elän sen kohdan yli, jossa ajankulku nopeutuu tavalla, jota nuoren ihmisen ei ole mahdollista käsittää, sillä nuoruuden ytimessä on järkkymätön usko ikuiseen nykyhetkeen. Nuori ihminen on usein suunnittelevinaan tulevaisuutta, mutta sydämessään hän ei todella usko sen koskaan oikeasti tapahtuvan.”
•
Lukupiirissämme yhteisymmärrys löytyi tästä: jokainen meistä innostui romaanin ensimmäisestä noin 150 sivusta. Kerrontatapa, kieli, perhekuvaus ja M:n kasvuvaiheet jopa lumosivat ja saivat odotukset korkealle. Jäimme myös pohtimaan leikkiä: mitä oli Alvarin kuuropiilo M:n kanssa ja kuinka paljon kertoja leikki meidän kanssamme?
Sen jälkeen kokemuksemme eriytyivät. Johanna ja Taru eivät olleet aiemmin lukeneet Jääskeläisen kirjoja, joten he pohtivat kirjaa puhtaalta pöydältä. Minä olen lukenut aiemmin ilmestyneet maagis-realistiset romaanit.
•
Taru totesi ärsyyntyneensä, jopa tulleensa huijatuksi, miten romaani hienon alkuosan jälkeen eteni laahaten. Spefi-kerronta ei ole muutenkaan hänen suosikkilukemistoaan, joten maagisuus ei vedonnut. Punk kyllä on Taruun tehonnut, ja kirjassa oli mukavasti tunnistettavuutta aikakaudesta, mutta pitkitetty kuvaus hyydytti hänet.
Itse asiassa olimme kaikki siitäkin yhtä mieltä, että romaanin yönaakkojen elämäntavan dokumentoinnissa oli tiivistämisen varaa. Siitä huolimatta Johannan mielestä kirja oli kokonaisuutena kerrassaan kiehtova ja asettui vuoden mieleen painuvimpien kirjojen joukkoon. Hän innostui kerronnasta ja siitä, että romaanissa riitti tulkittavaa. Ajankuva oli onnistunut ja kertojassa piili epäluotettavuutta, mikä lisäsi kiinnostusta. Loppuosa loksahti paikoilleen, sen tietyt hämäryydet myös.
Minä jäin kelluskelmaan jonnekin välimaastoon. Tarun tavoin odotuksiani ei lunastettu ja pitkitys punkluolien tyyppigalleriassa rasitti. Silti arvostan Jääskeläisen omaperäisyyttä, vaikkei Kuuropiilon anatomia olekaan hänen paras romaaninsa, koska siinä on vähän väkisin pusertamisen tunnetta. Väliosa siis meni minulta lukusuorittamiseksi, mutta pääsin kiinni taas viimeiseen viiteenkymmeneen sivuun ja palautin uskoni Jääskeläisen taitavuuteen. Siksipä päätän pohdintamme ilmaisuvoimaiseen sitaattiin:
”Kun eri tavat nähdä, muistaa ja kertoa kohtaavat, olevainen järisee. Silloin sanat saattavat kadottaa merkityksensä, nousta siivilleen, pöristä aikansa kaiken yllä ja hyökätä sitten kaikkien osallisten kimppuun armottomina kuin katakombien hyönteiset.”
•
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuuropiilon anatomia, Otava 2023, 374 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
•
Luimme joulukuun lukupiirissä myös toisen kirjan, Juha RuusuvuorenNokian nuoriso-ohjaajan. Se oli F-ehdokkaana 20 vuotta ennen Jääskeläisen kirjaa, ja kirjoja yhdistää realismin rikkominen – sitä emme arvanneet kirjoja valitessamme. Ruusuvuoren kirjasta julkaisin jo aiemmin kirjapiirimme kokemukset.
Jonathan Franzen jatkaa amerikkalaisen romaanikirjallisuuden tarinankerrontaperinnettä. Olen moneen hänen romaaninsa ihastunut, ja siksi pari vuotta sitten ostin viimeisimmän suomennoksen Crossroads (Siltala 2021). Hyllyssä se on minua lukemattomana möllöttänyt, joten ilahduin, kun kolmihenkisessä lukupiirissäni virisi ehdotus lukea se elokuun virtuaalikokoontumiseemme.
Crossaroads kertoo Hildebrandin perheestä adventtiajasta 1971 pääsiäiseen 1974. Vuodet 1971-1972 saavat eniten tilaa, ja silloin Isä Russ toimii pappina, äiti Marion kotirouvana, vanhin poika Clem opiskelee yliopistossa, terävä tytär Becky käy viimeistä high school -vuottaan, välkky ja vilpillinen teini-Perry diilaa huumeita, ja perheen pienin poika kokkailee äidin seurana. Kaikkien pasmat menevät kerrassaan sekaisin (paitsi kuopuksen, koska hänestä ei juuri kerrota).
Romaanin eri luvuissa seurataan kutakin perheenjäsentä, jolloin selviää, mitä kukin päässään hautoo, mitä sanoo ja miten kohtelee muita. Ajatukset ja puheet voivat olla ristiriidassa toistensa kanssa ja vilpittömyysastekin vaihtelee. Alakulo väijyy lähellä, samoin onnettomaksi ajavat asiat. Perheen sisällä käydään kiistoja rahasta, omasta tilasta ja elämänkysymyksistä. Henkilövetoinen, psykologinen käsittelytapa painottuu.
1970-luvun alku näkyy romaanissa, eniten Vietnamin sota ja etniseen alkuperään liittyvät jännitteet. Romaanihenkilöiden ajatuksista vie paljon tilaa suhtautuminen uskoon ja uskonnollisuuteen. Se sotkeutuu monenlaisiin tunteisiin kateudesta omahyväisyyteen. Romaanin Crossroads viittaa Russin seurakunnan nuorisotyön kerhoon, jossa toinen pappi pärjää teinien kanssa toisin kuin Russ. Tärkeä aihe on luonnollisesti perhe, mutta rakkaus ja seksuaalisuus nousevat myös tärkeiksi aihelmiksi. Romaani sisältää runsaasti aiheita johtuen viidestä keskushenkilöstä ja heidän suhteistaan.
•
Pakko myöntää, että lukeminen meni välillä väkisin suorittamiseksi. Yksityiskohtainen perusteellisuus ja dialogin jankkaavuus ottivat voimille. Jäin eritoten pohtimaan, miksi alku laahaa ja loppu kiirehdettiin yhtäkkisesti muutama vuosi loikaten. Korotan kyllä kiinnostavaksi sen, ettei mikään ole yksioikoista eikä tule valmiiksi, kaikki jää kesken – kuten elämässä. Herkullisinta on pisteliäs henkilökuvaus, ja sehän antaa tilaa löytää romaanista suosikki- ja inhokkihenkilöitä.
Vaan mitä ajatuksia romaani heräsi kirjapiirin Johannassa ja Tarussa?
Kummallekaan tämän romaanin lukeminen ei ollut ponnistus kuten hetkittäin se oli minulle: kerronta veti Johannan ja Tarun mukaansa. Kummallista oli kuitenkin se, ettei lukemisesta jäänyt merkittävää elämystä tai muistijälkiä. Kirjan lopussa me kaikki taisimme kysyä: miksi kaikki tämä?
Johanna kuvaili kirjaa sellaiseksi, joka näytti jokaisen henkilön epäonnistumisen. Taru oli samaa mieltä ja pohti henkilöiden kohtaloa. Yhdessä ihmettelimme, miksi kirja jäi arvoitukselliseksi teemoissakin kuten uskonnon ja rakkauden käsittelyssä. Ällistelimme, ettei kirja kirvoittanut vilkasta keskustelua. Valitettavasti Crossroadsia tuli verrattua Franzenilta aiemmin lukemiimme kirjoihin, ja siksi se oli vähintään lievä pettymys.
Pohdimme sitä, miten amerikkalainen lavea proosa, joka pureutuu perhesuhteisiin ja henkilöihin ja jossa tapahtumia puretaan perheenjäsenten toiminnan kuvauksin, sopii lukijalle helpoksi seurata. Se on helppoa hyvällä tavalla: voi luottaa tarinan voimaan, monisyiseen henkilökuvaukseen ja varmaan kerrontataitoon. Mietimme myös, onko Suomessa amerikkalaisprosaistien kaltaisia kertojia. Esimerkiksi Kjell Westö tuli mieleen. Kas, siinäpä meille seuraava kirjapiirikirja: uutuus Molly &Harry.
•
Jonathan Franzen: Crossroads, suomentanut Raimo Salminen, Siltala 2021, 626 sivua. Ostin kirjan.
Ian McEwanin proosassa on vain sitä jotain. Ei kikkailevia kommervenkkejä vaan kaunokirjallista luottokerrontaa – ja joka romaani erilainen. Valttina on henkilökuvaus, siis romaanitaiteen kyky saada paperille painetut henkilöt elämään.
Uusin suomennos Opetukset (Otava 2022) kertoo Rolandin lapsuudesta rapiat 70-vuotiaaksi. Roland syntyi toisen maailmansodan jälkeen perheeseen, jossa armeijan palveluksessa työskentelevän isän vuoksi eletiin eri maissa. Äiti kutistui isän vallan alla naiseksi, jolla oli menneisyys ja sieltä lapsia. Perhe palasi Englantiin, Rolandin sisäoppilaitosvuodet alkoivat ja tapahtui keskeisin käänne. Siitä seurasi:
”Miten helppoa olikaan vain ajautua eteenpäin elämässä tekemättä varsinaisia valintoja, reagoida vain eteen tuleviin tapahtumiin. Hän ei ollut koskaan tehnyt ainuttakaan tärkeää päätöstä – paitsi sen, että jätti koulun kesken. Tai ei oikeastaan, sillä sekin oli reaktiota.”
Ennen kaikkea Roland huolehtii pojastaan, jonka äiti häipyi ennakoimattomasti toteuttamaan itseään kirjailijana. Yhden elämän läpivalaisu kiehtoo, mutta romaani ei ole vain Rolandista, vaan se kuvaa samalla sukupolvea, joka on kokenut yhteiskunnalliset muutokset 1950-luvulta korona-aikaan. Suurpoliittiset asiat heijastuvat tavalla tai toisella rolandeihin ja muihin – sekin käy romaanissa selväksi.
•
Kolmihenkinen kirjapiirini pureskeli Ian McEwanin kerrontaa. Olimme kovin yksimielisiä: ylistimme tarinankerrontaa. Johanna kiinnitti huomiota, miten sujuvasti romaanissa rikottiin kronologiaa. Tarua miellytti se, miten ennakoimattomasti elämä eteni, ja toisaalta suretti se, miten vääjäämätön elämänkulku on.
(Kuva virtuaalilukupiiristä: Johanna Kartio)
Keskustelumme oli vilkasta, ja kukin nosti henkilöistä, juonesta ja kerronnasta lukuisia kiinnostavia kohtia. Myötäelimme tapahtumissa ja nauroimmekin, etenkin pähkähullu uurnansirottelukohta nousi tragikoomiseksi.
Olimme myös siitä samaa mieltä, että ehkä yli 600-sivuisesta kirjasta jotain olisi voinut karsia, mutta toisaalta toistoineen ja pikkutarkkuuksineen kokonaisuudesta kehkeytyy täyteläistä kerrontaa eri ikävaiheisiin vaikuttavista asioista. Ja vaikka kuvaus on yksityiskohtaista, joukkoon jää aukkoja ja arvoituksia, asioita, joita kirjan henkilöt eivät kerro lähimmilleenkään – mutta joitain niistä lukija saa tietää.
•
Juttelimme myös kirjailijan omakohtaisuuksista. Olimme googletelleet ja selvittäneet, että McEwanin lapsuudessa ja joissain elämänvaiheissa on yhtäläisyyksiä romaanihenkilöön. Johanna keksi mielenkiintoisen teorian: jospa romaani on McEwanin kuvitelma, mitä hänelle olisi tapahtunut, jos häntä olisi käytetty nuorena hyväksi, jos hänen lahjakkuutensa olisi valunut haahuiluun?
Aina joutuu harkitsemaan kirjajutuissa, mitä juonesta voi paljastaa. Opetukset kietoutuu niin tiukasti nuoren pojan seksuaaliseen hyväksikäyttöön, ettei sitä juoniainesta voi ohittaa. Romaani kuvaa kiihkoilematta sitä, miten hyväksikäytetyn mieli sekoittuu eikä voi erottaa, mikä asia on vaikuttanut mihinkin. Harvinaisen monisyisesti se kuvaa pitkäaikaisvaikutuksia ja sitä, miten eri tunteet sotkeutuvat.
”Tällaisina harvinaisina hetkinä Roland pystyi näkemään kaiken alkupisteen kuin kirkas valonsäde olisi kohdistunut siihen, mikä vaivasi häntä ja kaikkia jotka joutuivat läheisiin tekemisiin hänen kanssaan.”
•
Entä nämä opetukset? Miten olisi kliseinen elämä opettaa? Romaanin päähenkilömiehen elämä virtaa eteenpäin. Tavallista elämää, vaikka sitä sävyttää kaksi äärikokemusta, seksuaalinen hyväksikäyttö ja tinkimättömän ex-vaimon jyrkkä päätös kieltäytyä kontaktista poikansa ja ja ex-miehensä kanssa.
”Kun Roland luki merkintöjään vuoden 1986 jälkeiseltä ajalta, hän ei oppinut mitään uutta omasta elämästään. Ei ollut mitään selkeitä yleislinjoja tai pohjavirtauksia joita hän ei olisi tunnistanut jo tuolloin. Löytyi vain muhkea märä yksityiskohtia ja tapahtumia, keskusteluja, jopa ihmisiä joita hän ei enää muistanut. Niiden jaksojen kohdalla tuntui melkein kuin olisi lukenut kertomusta jonkun muun menneisyydestä.”
Lisäksi päähenkilö Roland tietää:
”Roland ymmärsi kyllä. Oli sääli pilata hyvä tarina muuttamalla se opetukseksi.”
Niin tietää McEwankin, eikä opeta vaan antaa nauttia tarinasta, ihmiselämän arvaamattomuudesta.
•
Ian McEwan: Opetukset, suomentanut Juhani Lindholm, Otava 2022, 650 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Yleisesti ottaen ei kulunut vuosi tarjonnut maailmaan valoisia muistoja – sotasynkeyttä ei voi ohittaa. Vuoteni 2022 on kuormittanut, mutta kun selasin kännykkäkuvia, tajusin tapahtuneen privaatisti myös ilahduttavia asioita.
Sain kirjabloggaajaystävien Finlandia-palkintovalvojaisissa ennustajavoitoksi mukin, jossa lukee ”Reading is my therapy”, ja sehän osui ja upposi. Niin se on, että lukuharrastus tarjoaa heijastuspintaa, sen lisäksi iloa ja ajankulua. Ja bloggaaminenkin on jatkunut hyvänä harrasteena. Tässä vuoteni tärkeyksiä.
Parhaat kotimaiset romaanit
Kokosin vuoden kotimaisia mielikirjojani Finlandia-ennustukseeni, joten ne voi lukea koontijutustani. Suosikkeja oli kymmenkunta, kärjessä Hävitys, Ihmishämärä ja Suomaa, ja listaan haluan lisätä Eeva TurusenSivistynyt ja miellyttävä ihminen, jonka luin vasta F-ehdokasasettelun jälkeen.
Parhaat käännösromaanit
Tove Ditlevesin kauan sitten tanskaksi ilmestyneet omaelämäkertakirjat järisyttivät: karvasta rehellisyyttä Aikuisuudessa. Samaan sarjaan solahtaa nobelistin Annie Ernauxin Vuodet. Eikä suursuosikkini Elizabeth Strout pettänyt: Voi William! – niin tarkkaa ja ailahtavaa elämänkuvailua! Kerstin EkmaninSuden jälki herätti minussa suurta arvostusta, ja Karin Smirnoffinjanakippo-trilogia sai osuvan lopun. Ian McEwanin tarinointitaito ei pettänyt: hieno Opetukset. Ykköseksi nyt nostan Bernardine EvaristonTyttö, nainen, toinen– vautsi, mitä kerrontaa!
Kirjallisia ja muita kohtaamisia
Kohokohtia oli monia, esimerkiksi haastattelin kevätkaudella Kanneltalossa Anneli Kantoaja syksyllä Joel Haahtelaa. Minulla oli myös ilo ja kunnia osallistua suunnittelemaan kirjallista kävelykierrosta Kirjojen Kannelmäki, joka oli osa Kanneltalon 30-vuotisjuhlia; mukana ensi kierroksella kulki kirjailija Markus Ahonen. Siitä kirjoitin jutun, ja kävelykierrokselle on lisäksi ihan oma Kantsun kirjaston blogi Kirjojen Kannelmäki, jonka avulla voi itsenäisesti kiertää alle kolmen kilometrin kirjalenkin.
Pikkukuvissa Joel Haahtela, Riitta Jalonen, Leena Parkkinen Arja Korhosen kanssa ja kaksihenkisen kirjapiirini toinen jäsen Johanna. Isossa kuvassa (kuva: Olli Ahti) Kirjojen Kannelmäki -suunnitteluryhmää: Kulttuuri kukoistaa -bloggaaja Arja Korhonen sekä Kannelmäen kirjastosta Sanna Sivonen ja Tuulikki Kuurne.
Ja olihan Älä unohda selkokirjaa -seminaari, Helsinki Lit, Helsingin kirjamessut, kirjapiirikohtaamisia ja bloggaritapaamisia – hienoja kirjallisuushetkiä. Sen lisäksi tapasin perhettä, tuttuja ja ystäviä elämän varrelta, ja Turussa tapahtui mukava opiskelukavereiden 40-vuotistapaaminen. Kesällä kävin Kotkan ja Elimäen seuduilla, ystävien kanssa reissasimme Tallinnaan, ja puolison kera piipahdin Tukholmassa – koronanjälkeistä lähi(laiva)matkailua.
Tv-draamat
Olipas kotimainen Aikuiset riemastuttava ja englantilainen Eroja ja avioeroja koukuttava! Agenttisarja Slow Horses yllätti: huumoria, jännitystä ja yllättäviä juonenkäänteitä. Sen sijaan todesta ammentava The Crown ei ihan vastannut odotuksia, koska yhteiskunta-ainekset ohittuivat ja kuvaus keskittyi samaan suhdemössöön, joka on tyystin tuttua iltapäivälehdistä. Kesäni pelasti vanha tanskalaissarja Matador.
Minussa on jokin selittämätön pehmeä kohta historiallisille draamoille, joissa urheat miehet ratsastavat nummilla hiukset hulmuten. Ykkössuosikkini näistä onThe Last Kingdom, jonka viimeisin kausi tarjosi historiasarjan parhautta: politiikkaa, valtataistelua, lojaliteettia, jännitystä, suvantoja, suhteita – ja tukka tanassa laukkaavia urheita urhoja. Sen vanavedessä innostuin odotusteni vastaisesti Viikingit -Valhalla -sarjastakin, vaikka alkuperäiseen Viikingit-sarjaan petyin jo kolmannella tuotantokaudella. Fantasiankaipuun täytti komea The Lords of the Ring: The Rings of Power – seikkailua ja huolellista kuvausta joskin arvoituksellisia juonenkäänteitä.
Konsertit
Täytän piakkoin tasavuosia: tummista hiuksistani ei ole jäljellä kuin joitain takatukkasuortuvia, mutta muistoja on kertynyt. Siispä suuntasin nostalgoimaan nuoruuteni suosikkien konsertteihin: elokuussa villitsi Hassisen kone ja syyskuussa Sting. Yhden nuoruussuosikin osalta ”tyydyin” kirjaan, U2:n BononSurrender. No, olin sentään tässäkin ajassa kiinni, sillä näin naisenergiaa Mestarit-keikalla: Ellinoora, Kaija K, Jenni Vartiainen ja Vesala. Konserttivuoden kruunasi Händelin barokkimusiikki Musiikkitalossa.
Tuotannostani
Tänä vuonna ilmestyi kaksi kirjaa, joissa sormeni ovat pelissä. Romaani Sormus(Avain) on jälleen kirja, jossa kokeilen selkokirjallisuudessa jotain uutta. Kirjassa on episodirakenne, ja tarinointi on historiallisen ja romanttisen romaanin yhdistelmää. Sormuksen lisäksi ilmestyi selkomukautukseni Minna Canthin kolmesta novellista: Ystävät, Salakari ja Missä onni? (Laatusana). On tarpeen tarjota Canthin klassikkokirjallisuutta uusille lukijoille.
Kuvassa siivittää tulevaan tuotantoon sielunlintuni kurki, koru: Paarma Desing (joulu- ja tasavuosikymmenlahja siipalta).
Olen tähän mennessä julkaissut 12 omaa tai mukautettua selkokirjaa. (Voit kuunnella Lukupuhetta-bodcastista puhetta kirjoistani, haastattelijana Mervi Heikkilä.) Aina joskus kysytään, aionko kirjoittaa oikeaa kirjallisuutta. En ole ajatellut tehneeni tähänkään mennessä väärää. Olisi kyllä ilo nähdä (valta)mediassa vuosittain vaikkapa kooste vuoden selkokirjatarjonnasta, jotta sekokirjallisuus normalisoituisi.
Muuta tähdellistä
Hautasimme anopin, ja sain setvittyä äidin kuoleman jälkeiset viralliset asiat. Runoblogini Alman runot kuoppasin (en enää päivitä) yhtä aikaa tärkeän lemmikkini Alman myötä. Suruksemme kissakulta sairastui vakavasti ja lähti maaliskuussa kehräämään tuonilmasiin. Ei ollut aikomus avata ovea vielä aikoihin toiselle kissalle, mutta yllättävästi meille saapui marraskuussa Sohvi, toimelias venäjänsininen pentu, joka päivittäin virkistää villillä vauhdillaan ja lempeällä välittömyydellään.
Mainittakoon tässä, että olen nykyisin virallisesti talollinen Takala, sillä lapsuudenkotini on lainhuudatettu nimiini. Aika näyttää, kuinka kykenen ylläpitämään vanhaa taloa Teiskossa, mutta siellä kesäisen pelto- ja metsämaan keskellä kurkia kuunnellen ja hyvää kirjaa pihakeinussa lukien olen päässyt parhaiten sinuiksi maailman melskeiden kanssa.
Kiitän lukijoitani! Toiveikasta talvimieltä – ja tarjotkoon vuosi 2023 elämyksiä, jotka kannattelevat!
Sovimme kolmihenkisen lukupiirimme kesäkirjaksi Kazuo Ishiguron Klara ja aurinko (Tammi 2021). Olemme lukeneet tätä ennen tahoillamme erinäisen määrän Nobel-voittajan kirjoja tai katsonut kirjailijan tuotannosta tehtyjä elokuvia, joten tiedämme, että monissa niissä on spekulatiivisen fiktion tyyliä ja unenomaisuutta.
Klara ja aurinko kertoo hamasta tulevaisuudesta jossain päin Pohjois-Amerikkaa. Teknologia on kehittynyt siten, että eliitillä on mahdollisuudet geeniparannella jälkeläisiään ja varmistaa lasten etenemisen elämässä. Ne, jotka ovat pudonneet yhteiskunnalliselta asemaltaan alaspäin, menettävät laadukkaan koulutuksen ja menestyksen mahdollisuudet.
Ishiguro sohii siten eriarvoistumista. Romaani näyttää varjopuolia kuten sen, ettei geeniparantelu takaa lapsille tervettä, pitkää elämää tai sosiaalista hyvinvointia. Nuorisolle täytyy varta vasten järjestää vuorovaikutusharjaantumista, ja yksinäisyyttä paikkaillaan keinoystävillä (KY) eli tekoälyn huipputuotteilla, ystäväroboteilla.
•
Ishiguron romaanin tekoälyrobotti Klara päätyy sairaalloisen Josien KY:ksi. Romaani kerrotaan Klaran näkökulmasta. Hän on onnistunut yksilö robottien tuotesarjassa, joka on vanhentumassa – uudet mallit pukkaavat jo markkinoille. Romaani kuvaa Klaran myymäläaikoja sekä aikaa Josien kotona ja kodin jännitteitä.
Meillä kirjapiiriläisillä – Johannalla, Tarulla ja minulla – oli kaikilla sama kokemus: romaani käynnistyi hitaasti, ja sekä kuuntelu- että lukukokemus tuntui laahaavalta, kirjan jatkaminen jopa pakotetulta. Hämmästelimme, että jälkitunnelmat muuttuivat meillä kaikilla: romaanin hienous ja monitasoisuus alkoi aueta pikkuhiljaa kirjan lukemisen jälkeen. Päädyimme yhteisymmärryksessä siihen, että kerronnan tarkkuus ja tarinoinnin taito jättivät hyvän jälkimaun.
•
Pidimme siitä, miten robottimainen yksioikoisuus ja toisaalta inhimillinen tunnepuoli yhdistyvät Klarassa. Oman sävynsä tuo se, miten Klara puhuttelee kaikkia kolmannessa persoonassa kuin korostaen koneen ja ihmisen eroa ja tarkkailevaa etäisyyttä. Silti monesti Klaran inhimillisyys ohittaa ihmisten käyttäytymisen. KY saa meidän sympatiamme ja empatiamme puolelleen.
Romaani pistää miettimään tietoisuutta ja sitä, miten kukin sitä käyttää. Keskustelimme myös siitä, miten nöyräksi palvelijaksi ohjelmoitu Klara on romaanin ”hyvis”, eikä romaani perusdystopian tapaan hekumoi uhkakuvilla vaan keskittyy henkilöiden (ja robotin) tunnepuoleen. Huomasimme, että tässä Ishiguron tieteisdystopiassa on kohteliaan palvelijan kuvauksessa oudosti yhteyksiä ehkäpä kirjailijan realistisimpaan kirjaan (ja elokuvaan) Pitkän päivän ilta.
•
Romaanin isoja teemoja ovat yksinäisyys, ystävyys, rakkaus ja kuolema. Romaani käsittelee esimerkiksi äidinrakkautta ja teinien ensirakkautta. Ishiguro valitsee keskiöön ihmisen välitilan, murrosiän, jossa Josie ja hänen ihmisystävänsä Rick elävät. Teinien tunne-elämässä vaappuvat ehdottomuus ja hauraus, ja niitä voimistaa kuoleman tai hiipumisen läsnäolo. Aika muuttaa romaanin henkilöiden sitoumuksia ja tunteita, ja kaikkien täytyy sopeutua muutokseen, myös ystäväksi ohjelmoidun robotin.
Ishiguron romaanissa auringon merkitys energialähteenä ja mystisenä ihmeenä ihastutti meitä. Sen sijaan kuu nimeltä Wilson jakoi rajusti mielipiteitä – kas kun Kari Enqvistin romaani Wilson oli toinen kesäkirjamme. Taru ei syttynyt kosmologin esikoisromaanista lainkaan, mutta Johanna löysi etenkin romaanin loppupuolelta kömpelyyden lisäksi joitain kiinnostavia puolia. Minä viihdyin Wilsoninseurassa parhaiten.
•
Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko, suomentanut Helene Bützow, Tammi 2021, 232 sivua, 11 t 33 min äänikirjana, lukija Krista Kosonen.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 