Sanna-Leena Knuutila on mukauttanut selkokielellä Marko Hautalan romaanin Pimeän arkkitehti (Avain 2022), ja siten selkokirjallisuuteen on saatu suomalaista kauhua. Nuorisolle on jo selkomukautettuja kauhutarinoita, Magdalena Hain Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita (Avain 2020). Käännöskauhua selkona löytyy ulkomaisista klassikoista Dracula ja Baskervillen koira.
Romaani Pimeän arkkitehti kertoo yliopisto-opiskelija Jonista, joka muuttaa vanhaan kerrostaloon. Rappukäytävästä ja muutenkin talosta alkaa kuulua kummallisia ääniä, ja monet asukkaat ovat säikähtäneen oloisia. Jonilla itsellään on ongelmia isän kanssa, ja Jonin taipumus vaipua kesken kaiken unenomaiseen mielikuvitustilaan vaikuttaa hänen arkeensa.
”Valokuvissa alkoi näkyä liikettä.
Ensimmäistä kertaa Joni pelkäsi,
mitä hänen mielikuvituksensa
voi tehdä valokuvien ihmisille.
Se voi antaa niille elämän.”
•
Kirjassa on tehokkaita tilanteita, jotka luovat jännitystä ja pelottavat aidosti. Monet kummallisuudet saavat aikaan selittämättömän olon, ja juoneen jää myös avoimia asioita egyptiläisen haudan ja suomalaisen kerrostalon kylpyhuoneen samankaltaisuuksista. Voiko sellaista olla selkokirjassa?
Kyllä voi. Kirjan rakenne auttaa lukijaa: henkilöt esitellään aluksi; luvut on napakasti jäsennelty ja otsikoitu. Oleellista on, että tilanteista toiseen siirrytään luistavasti, samalla lukija pidetään kyydissä mukana. Vaikka selkokirjassa joudutaan karsimaan alkuperäistä juonta ja ilmaisutapaa, kokonaisuus säilyy ehjänä.
Selkokirjaksi Pimeän arkkitehti on melko pitkä, eikä sanasto ole helpointa selkokieltä, mutta kieli on sujuvaa ja elävää. Siksi uskon, että perusselkokielen ja sitä astetta haastavamman kielen lukijoille Hautalan romaani aiheuttaa kiehtovia jännityksen väristyksiä.
Lukutaito on lapio, jolla kaivetaan kirjakokemuksista aarteita. Kaivuuta keventää selkokirjallisuus. Siksi selkokirjoilla on suuri merkitys kirjojen lukemisen mahdollistajana, sillä kaikille sutjakka lukeminen ei ole itsestäänselvyys.
Lasten ja nuorten lukutaidosta ja kirjojen karttelusta on paljon huolta. Tiedetään myös, että koulukäytössä käteviä ovat lyhyet tekstit, joiden lukeminen luontuu kaikilta ryhmän oppilailta ja joiden pohjalta luokassa voidaan käydä keskustelua lukukokemuksesta. Tähän tarpeeseen ovat Mervi Heikkilä ja Kirsi Pehkonen toimittaneet selkokielisen novellikokoelman Aarre (Nokkahiiri 2022). Novellikokoelmassa on 13 novellia, ja antologian kahdeksan kirjailijaa ovat kirjojen lukemista edistäviä lasten- ja nuortenkirjailijoita. Kirjaan on myös tehtäviä yläkoululaisille.
Aarre-kokoelman etu on se, että samaan kirjaan mahtuu kovin erilaisia tekstejä. Kaksi novellia sijoittuu historiaan: Raili Mikkasen kummitustarina jatkaa vanhaa kertomusperinnettä, ja Mimmu Tihisen ”Kirje Ameriikasta” muistuttaa entisaikojen maahanmuutosta. Kokoelmassa on monta novellia, jotka sijoittuvat tulevaisuuteen tai nykyaikaan. Tyylilajit vaihtelevat kauhusta romantiikkaan, mutta ote on pääasiassa arkisen realistinen. Muutama novelli maustetaan mukavasti arvoituksellisella uuskummalla.
•
Keskeisiä teemoja ovat yksinäisyys, erilaisuus ja ystävyys. Vaikka novellien aika vaihtelee, yhteistä on henkilöiden tunnetilojen kuvaus. Henkilökirjo takaa sen, että erilaisille lukijoille riittää samastumispintaa. Henkilöiden nimet paljastavat, että niin Kalle kuin Abdikin tai Anna ja Beanna mahtuvat mukaan. Siihen on yläkoululaisten helppo eläytyä.
Novellien selkokieli hieman vaihtelee, mikä sopii kohderyhmään: jotkut tekstit ovat helpompia kuin toiset. Kaikkiaan kirja välittää sitä, että selkokieli ei vie mitään pois tarinan tavoittamiselta. Tapahtumat, henkilöt ja tunnelmat välittyvät, vaikka kieli on helppoa.
Lopuksi mainitsen Kirsi Pehkosen novellin ”Aarre”, josta kokoelma on saanut nimensä. Siinä eletään vuotta 2048, jolloin maailma on muuttunut, mutta lukutaito ja kirjalöytö ovat kultaa kalliimpia. Tämä kirja osaltaan ylläpitää uskoa lukutaidon arvoon.
•
Mervi Heikkilä & Kirsi Pehkonen (toim.): Aarre. Novelleja. Kuvittanut Mervi Heikkilä. Nokkahiiri 2022, 135 sivua. Kokoelman kirjailijat: Mervi Heikkilä, Anne Leinonen, Sisko Latvus, Päivi Lukkarila, Raili Mikkanen, Kirsi Pehkonen, Katariina Romppainen, Mimmu Tihinen. Sain kirjan kustantajalta.
•
Esimerkkejä selkokielisistä novellikokoelmista:
Minna Canth: Kolme novellia. Ystävät, Salakari, Missä onni? Selkomukautus Tuija Takala, Laatusana 2022.
Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita, selkomukautus Riikka Tuohimetsä (kauhukertomuksia nuorille), Avain 2020.
Panttivanki ja muita kertomuksia, toim. Päivi Heikkilä-Halttunen, selkomukautus Ari Sainio, OPH 2015.
Suomalaisia naiskirjailijoita, selkomukautus Silja Vuorikuru (novelleja Minna Canthilta, Maria Jotunilta ja Aino Kallakselta), Reuna 2019.
Tuija Takala: Hyvä päivä. Lyhyitä novelleja. Opike 2018.
Tuija Takala: Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.
Syyskuun viimeiset päivät julkaisen juttuja selkokirjoista. Annan nuoruusvuodet (Avain 2022) Anniina Salinin selkomukautuksena sopii sarjaani, sillä on mainiota, että tyttökirjaklassikko ilmestyy nyt helpolla suomella.
” –Mikä sinulle nyt tuli? kysyi Marilla.
–Minä itken.
Olen niin iloinen, sanoi Anna ja nyyhkytti.
–Minusta tuntuu,
että sinä itket ja naurat aivan liian helposti.
Sinä saat jäädä tänne,
ja me Matthew’n kanssa pidämme sinusta huolta,
sanoi Marilla.”
L. M. Montgomeryn kirjan kanadalaissaaren maalaismaisema siirtyy hyvin selkokirjaan. Vihervaaran talo ja sen asukkaat tuntuvat alkuperäistekstistä tutuilta: Marillan jäyhyys ja Matthewin hiljainen hyväksyvyys. Eläväinen, puhelias Anna pulppuaa mielikuvitusta, heiluu tunteesta toiseen ja ajautuu kommelluksiin. Kiltti ja luojaan luottavainen maailmankuva kannattelee kaikkea kuten tuon ajan nuortenkirjoissa oli tapana.
Annan tarina etenee sujuvasti, ja selkokirjaan sopivasti luvut ovat lyhyitä ja palsta melko kapea. Se jo tekee kirjasta helppolukuisen. Lyhentämisen varaa jonkin verran on kuten monissa muissa nykymukautuksissa, sillä yli 140 sivun selkokirjat alkavat mielestäni mennä kipurajan yli. Vähän on hionnan varaa rivityksessä ja sanastossa. Joitain vaikeita sanoja on vielä jäänyt tekstiin, mutta jotkut ovat paikallaan. Esimerkiksi Annalle tärkeää hurmaavaa ei voi muuksi muuttaa.
•
Viime vuosina on ilmestynyt paljon lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikkoja selkomukautuksina. Kustantajista etenkin Avain ja Oppian ovat näin tukeneet sitä, että erilaiset lukijat saavat kokemuksen kirjoista, jotka ovat olleet tärkeitä jo monille sukupolville. Se on tärkeää kulttuurityötä.
Tässä esimerkkejä uusimmista lanu-mukautuksista:
Barrie, J.M.: Peter Pan, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
Baum, L. Frank: Ihmemaa Oz, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
Carroll, Lewis: Liisa Peilimaassa, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppia)
De Brunhoff, Jean: Babar, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
De Brunhoff, Jean: Babar rakentaa kaupungin, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
De Brunhoff, Jean: Babar seikkailee, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
Grahame, Kenneth: Kiltti lohikäärme, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
Karjalainen, Elina: Uppo-Nallen talviturkki, selkomukautus Silja Vuorikuru (Avain)
Selkokielen tarve on tunnustettu tosiasia, ja monet viranomaiset ovat sen jo ymmärtäneet. Siksi tärkeitä tiedotteita ja ohjeistuksia julkaistaan yleiskielen ohella myös selkokielisinä. Selkoa löytää myös niin THL:n koronasivuilta kuin museoiden esittelyteksteistäkin. Lisää kuitenkin kaivataan, ja siksi lisätieto selkokielestä ja sen kirjoittamisesta on paikallaan. ”Selkokieli ei ole keneltäkään pois”, vahvistaa Ari Sainio.
Ari Sainion kirja Avaimet selkokieleen (Opike 2022) on tuiki tarpeellinen lisä tietokirjallisuuteen, joka perehdyttää selkokielen kirjoittamiseen – tai ylipäätään asiakirjoittamisen taitoon. Takakannen ja koko kirjan alkuvirke tiivistää kirjan lähestymistavan: ”Tämä kirja luottaa esimerkin voimaan.”
•
Sainion kirjassa tarkastellaan informoivia tieto- ja ohjetekstejä, tiedotteita, kyselyitä ja esittelytekstejä. Teos jakautuu 14 lukuun, joissa selkokirjoittamisen perusteiden lisäksi tapahtuu tarkka tekstien ruumiinavaus. Lukijalle paljastetaan konkreettisesti, miten selkokielen periaatteet siirtyvät käytäntöön: yleiskielinen teksti ja sen mukautus selkokielelle ovat rinnakkain, ja Sainio selittää ja selventää, mitä yleiskieliselle tekstille on tehty ja miksi.
Avaimet selkokieleen juhlii siis konkretialla ja päästää lukijan mukaan kemuihin. Siksi kirja toimii erinomaisesti – ja se on kirjoitettu erinomaisen selkeästi ja havainnollisesti. Lisäksi muutamat asiantuntijakommentit virkistävät kokonaisuutta. Kaikesta heijastuu asiantuntemus ja suhteellisuudentaju.
Sainio muistuttaa heti alussa, että selkokieli muuttuu, eikä ole yhtä oikeaa tapaa tai ratkaisua sitä kirjoittaa eli soveltaa selkokielen periaatteita. Siksi kirjan esimerkit ovat herkullisia: jokainen voi miettiä kirjassa esiteltyjen tekstien selkoistusratkaisuja.
”Selkokieli ei ole köyhää tai vähemmän ilmaisuvoimaista kuin jokin muu kielimuoto. Hyvä selkokieli on elävää ja taipuu moneksi. Selkokielellä on mahdollista välittää tietoa melko monimutkaisistakin asiakokonaisuuksista, samoin syviä ja koskettavia tunteita ja tunnelmia. Keinovalikoima on vain kapeampi.”
•
Juuri tällaista kirjaa olen kaivannut. Se täydentää ansiokkaita selkokielen teoriakirjoja. Suosittelen teosta jokaiselle, jota kiinnostaa kirjoittaminen ylipäätään, sillä tarkka tekstikokonaisuuden, rakenteiden, virkkeiden ja sanaston tarkastelu auttaa kaikkia kirjoittajia miettimään tekstin vastaanottajan tarpeita ja kielellisiä valintoja. Eikä kenellekään ole pahitteeksi lukea kirjan lopun listausta selkotekstin kirjoittajan ominaisuuksista, jotka vaikuttavat päteviltä edellytyksiltä kaikille kirjoittajille.
•
Ari Sainio: Avaimet selkokieleen. Opike 2022, 208 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Keskiviikkona 28.9.2022 on paljon selko-ohjelmaa: Älä unohda selkokirjaa-seminaari kokoaa yhteen selkokirjailijoita ja lukuilon kannattelijoita. Olet tervetullut tilaisuuteen Oodiin, mutta tilaisuutta voi seurata myös etänä. Seuraa seminaarin viestintää Facebook-, Instagram- ja Twitter-tileiltä.
Keväällä käynnistyi selkonovellien kirjoituskilpailu Ilo (Selkokeskus & Opike), ja voittajat julistetaan samaisessa seminaaritilaisuudessa 28.9.2022. Olen mukana raadissa valitsemassa voittajan ja muut novelliantologiassa julkaistavat novellit.
Houkuttelen sinua lukemaan tämän vuoden aikana ainakin yhden selkokirjan ja osallistumaan keskusteluun kirjallisuudesta, joka ottaa huomioon yleiskieltä helpomman kielen lukijat. Selkokieli ei tarkoita sitä, etteikö teksti välittäisi ajatuksia ja tunteita tai etteikö helpolla kielellä saisi aikaan tarinan taikaa. Olet siis vapaamuotoisesti, paineettomasti haastettu!
Nyt syksyllä kirjallisuuden harrastajan lukupinot kasvavat uutuuksista. Samalla on hyvä muistaa, että on monenlaisia lukijoita. Pienlevikkinen kirjallisuus hukkuu muun joukkoon, koska se ei juuri näy mediassa, eikä selkouutuuksille järjestetä näyttäviä julkkareita tai tilaa kirjamessujen esiintymislavoilla. Lukijoita kuitenkin voisi olla ainakin noin 14 % väestöstä.
Itse julkaisen syyskuun loppupuolella jutut seuraavista selkokieleen liittyvistä tai selkokielisistä kirjoista, tässä ne ovat ennakkoon aakkosjärjestyksessä:
Aarre
Annan nuoruusvuodet
Avaimet selkokieleen
Ei kertonut katuvansa
Pimeän arkkitehti
Sarjarakastuja
Teemestarin kirja. Veden vartija
Puhelen selkokirjoista(ni) podcastissa
Oma selkokirjatuotantoni on jo tusinassa, osa alkuperäisiä, osa mukautuksia. Voit kuunnella ajatuksiani selkokirjoistani ja selkokirjallisuudesta Seinäjoen kaupunginkirjaston erityistehtävän podcastista, oivaltavana haastattelijana Mervi Heikkilä: klikkaa podcastiin tästä.
Juhannuksen alla ilmestyi selkoromaanini Sormus (Avain). Lainaan tähän kirjan esittelyn:
”Selkoromaani Sormus kertoo neljästä naisesta,
jotka ovat samaa sukua mutta elävät eri aikoina.
Kirja alkaa 1020-luvulta ja päättyy nykyaikaan.
Sormus vie lukijan historiaan ja ikuisiin tunteisiin.
Rakkaus vaatii kirjan naisilta valintoja ja rohkeutta.
Naisiin vaikuttavat myös unet ja salaperäinen viikinki.”
Selkoromaanini voi lukea kuka vain aikuinen tai nuori, mutta selko tarkoittaa sitä, että kieli on yleiskieltä helpompaa ja tekstin taitossa otetaan huomioon helppolukuisuus. Säekirjojen lukijoille on tämä tyyli tuttua: palsta on kapea ja kappaleet lyhyehköjä. Selkokirjassa ei säekirjan tapaan kielellä kikkailla, mutta se ei estä lukunautintoa, sillä kyllä henkilöt ja tarinat saadaan elämään ja lukija eläytymään myös helpon kielen kirjoissa. Se ei tarkoita lukijan aliarviointia vaan arvostusta.
•
Sormus on selkotavoitteisiini nähden parikymmentä sivua pitempi kuin olisi ideaali, mutta minulla on siihen perusteet. Tuon selkokirjallisuuteen uuden romaanimuodon, episodiromaanin. Romaanin neljä osaa voi lukea erillisinä, vaikkapa novelleina, joten pieni pituuslisä on sallitun rajoissa. Lisäksi lopun tieto-osuus on ikään kuin ylimääräinen info.
Episodiromaanini lähtökohta on historiallinen romaani. Ensimmäinen osa sijoittuu 1000 vuoden päähän, toinen osa tapahtuu 150 vuotta sitten, ja kolmas osa on 100 vuoden takaa. Ne viestittävät, että ennenkin on eletty ja tunnettu, selvitty vaikeista ajoista ja tehty valintoja asioissa, joihin voi vaikuttaa. Ripaus romantiikkaa lisää tarinoihin sokeria ja pippuria, ja osasta toiseen siirtyvä uniaines toimii lisämausteena. Romaani päättyy nykyaikaan, joka sitoo episodit samaan sukuun.
•
Miksi tällainen kirja? Aihe on pyörinyt mielessäni vuosikausia. Lapsuudenkotini piirongista löytyi vanha, mustunut sormus. En saanut sen alkuperästä oikein kunnon vastausta, ja kun asia alkoi minua toden teolla kiinnostaa, ei vanhemmistani ollut enää vastaajiksi. Mielikuvitukselle avautui tila.
Vuosia sitten näin unen viikingistä, ja pari vuotta sitten viikinki pistäytyi unessani uudelleen. Sitä pidin sysäyksenä: oli juuri tämän kirjan aika. Lisäksi minua kiinnostaa sukupolvien vaikutus toisiinsa ja tiedostamattomat tekijät ihmisten valinnoissa. Niin ainekset yhdistyivät, ja kirja alkoi kirjoittaa itseään. Neljän aikakauden eri-ikäiset naiset alkoivat elää mielessäni – sitten näppäimistölläni.
Naiset ovat kirjani päähenkilöitä, ja voisi ajatella, että nuoret ja aikuiset naiset ovat siksi kirjan kohderyhmää. Rajoja on tarkoitus rikkoa, ja siksi olen sitä mieltä, että tarinat historiasta, suvusta, rakkaudesta ja valinnoista sopivat kaikille sukupuolille, kaikenlaisille lukijoille.
•
Miksi juuri selkokirja? En edes ajatellut muuta, sillä olen viime vuodet hionut kaunokirjallista kieltäni juuri helpon suomen suuntaan. Se haastaa minut eritoten kielen ja ilmaisun rajoissa keksimään kerrontaan tapoja, joilla kirjoitan tarinan ja henkilöt mahdollisimman ilmeikkäästi, silti helpon kielen keinoin. Ajattelen kaikenlaisia lukijoita, joille ei avaudu pitkävirkkeinen kuvailu tai arkisanastosta etääntyvä kieli. Sormus ei ole kuitenkaan selkokirja helpoimmasta päästä, esimerkiksi suomen kieltä opettelevan kielitaidon tason arvioin olevan luokkaa B1, joskin olen saanut palautteen, että kirja sopii kaunokirjallisuuteen tottuneille A2-lukijoille.
Haluan kehittää selkokirjallisuutta, tuoda siihen uutta. Historiallisia romaaneja eikä oikein romanttistakaan kirjallisuutta ole vielä paljon selkokirjoissa, joten tarkoitukseni on lisätä valikoimaa. Episodisuutta haluan kokeilla selkosyistä: ajattelen Sormuksen sopivan lukijoille, jotka haluavat lukea pienen palan kerrallaan, mutta saavat mahdollisuuden yhdistää palasia toisiinsa.
•
Toistakymmentä vuotta olen ollut selkokirjallisuusaktiivi. Sinä aikana selkoa kustantavia on tullut jokunen lisää, selkokirjallisuus on kehittynyt ja lajikirjo lisääntynyt. Ikuisilta tuntuvina ongelmina pienlevikkiseen kirjallisuuteen vaikuttavat rahoituksen niukkuus ja mediahiljaisuus, jotka jarruttavat selkokirjojen julkaisemista ja tunnettuutta.
Selvä trendi on, että julkaistuissa selkokirjoissa painottuvat selkomukautukset. Se on toki ymmärrettävää, sillä jo aiemmin tunnettu teos tuo mukanaan tunnistusedun ja vetoaa etenkin opetuskäytössä. Silti myös alun perin selkokielelle kirjoitetuille kauno- ja tietokirjallisuudelle tulisi olla jatkossakin tilaa. Niissä tekijän vapaus aiheiden, käsittelytavan ja kielen tason valinnan suhteen tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuksia kehittää selkokielistä kirjallisuutta.
Itse sekä mukautan että kirjoitan suoraan selkoksi. Suunnitelmissani on sitä jatkaa. Toivottavasti Sormus tarjoaa elämyksiä ja avartaa ajatuksia selkokielisestä kaunokirjallisuudesta!
Hyvää kansainvälistä selkokielen päivää! Virallisesti sitä vietetään vuosittain 28.5., mutta tänä vuonna Suomessa juhlintaan on valittu arkipäivä, tämä maanantai 30.5.2022.
Päivä muistuttaa siitä, että iso osa väestöstä (noin 14 %:a) hyötyy yleiskieltä helpommasta kielestä. Selkokielellä julkaistaan muun muassa verkkosivuja, esitteitä, tiedotteita, kirjoja, tv- ja radiouutisia. Keskityn tänään kaunokirjallisuuteen.
Olen kirjoittanut useita selkokirjoja, lisäksi olen mukauttanut muutaman kirjan selkokieliseksi. (Juttuni lopussa on listaus ja linkit selkotuotantooni.). Kirjoitan ja mukautan selkokirjoja, sillä pidän tärkeänä lukutaitoa ja kirjaelämyksiä. Selkokirja antaa mahdollisuuden päästä mukaan kirjalliseen kulttuuriin lukijoille, joille yleiskieli tai kaunokirjallinen ilmaisu muuten on liian vaikeaa tai lukija kaipaa lukutilanteeseen helpon kielen kirjaa.
•
Tällä viikolla ilmestyy mukautukseni Minna Canthin kolmesta novellista (Laatusana 2022). Esittelen seuraavassa sitä.
Miksi Canthia kannattaa mukauttaa selkokielelle?
Minna Canth käsitteli tuotannossaan naisten asemaa, perhesuhteita ja monia yhteiskunnallisia teemoja. Nykylukijalle hänen tuotantonsa on sekä kurkistus menneeseen että peili tähän päivään. Toisaalta vanha kieli on osalle lukijoista vaikeaa, ja silloin lukijalta hämärtyy tekstin sisältö. Siinä syitä selkoistukseen.
Miksi selkomukautuksessa on kolme novellia?
Kolme novellia -kirjassa on novellit eri-ikäisistä naisista. Nämä novellit edustavat Canthin ajatusmaailmasta eri puolia. Ensimmäinen novelli on kevyt kuvaus tunteiden vallasta, keskimmäinen pureutuu tunnesuhteisiin ja sukupuoleen myös yhteiskunnan kannalta, ja viimeinen novelli on esimerkki Canthille tärkeistä perusarvoista.
Ystävät novellit on lyhyehkö kuvaus kahden tytön tiiviistä ystävyydestä. Canth kuvaa oivaltavasti sitä, miten tunteet vaihtelevat, kun rakkauteen tunkeutuu mustasukkaisuus ja muutos. Ystävien suhde välittyy näin:
”Ystävät kertoivat toisilleen kaiken.
he olivat toisissaan kiinni.
Sydämestä sydämeen meni
tuhansia lankoja,
jotka yhdistivät heidät.”
Salakaria voi kutsua pitkäksi novelliksi tai pienoisromaaniksi. Siinä ajan aatteet näkyvät pariskunnan elämässä. Aviomies on aktiivinen yhteiskunnan jäsen, kun taas vaimo turhautuu kotona. Naisille on eri säännöt kuin miehille, ja Canth kertoo sen seurauksista.
Missä onni? kertoo lyhyesti arvojen muuttumisesta. Novelli paljastaa Canthin käsityksiä hyvästä elämästä.
Kolme novellia sopii selkokirjaksi: kirjan voi lukea osissa. Myös pitkä novelli Salakari on helppo lukea ja hahmottaa, koska se jakautuu lyhyisiin, otsikoituihin lukuihin.
Miksi Canth-kirja kannattaa lukea?
Selkokieli vaikuttaa siihen, että kirjaa on helppo lukea. Tilanteet ja tunnelma säilyvät, vaikka kieli on helppoa ja novellit ovat paljon lyhyempiä kuin Canthin alkuperäiset tekstit. Silti lukijat saavat elävän kokemuksen Canthin kirjoista ja vanhasta suomalaisesta kirjallisuudesta. Kirjan lopussa on myös myös lyhyt tieto-osuus Canthista.
Uskon, että novellien naiset ja miehet herättävät tunteita ja ajatuksia. Heistä tunnistaa jotain tuttua, monia asioita voi ihmetellä, ja heistä herää kiinnostavia kysymyksiä. Lukija pääsee pohtimaan, mitä tarkoittavat ystävyys, rakkaus, perhe ja hyvä elämä.
Kirja sopii nuorille ja aikuisille. Lukija saattaa olla hidas tai tottumaton lukija, hänellä voi olla eri syistä vaikeuksia lukea tai hän haluaa nopean tutustumisen Canthiin. Kirja käy hyvin myös yläkouluun ja toiselle asteelle. Teen myös kustantajan sivuille tehtäväpaketin, joka sopii äidinkielen ja suomi toisena kielenä opettajien käyttöön.
•
Minna Canth: Kolme novellia. Ystävät, Salakari, Missä onni? Selkomukautus Tuija Takala. Laatusana 2022. Laatusanan verkkokauppa, 15 euroa.
Helsingin Sanomat on kunniakkaasti nostanut vuoden alussa esille lukutaitoasioita. Viimeksi 20.1.2021 kulttuurisivulta sain lukea jutun Lukuliikkeestä: ”Lukemisen eteen ahkeroidaan jo”. Artikkelissa vain yhdessä virkkeessä mainittiin selkokieli (selkokirjoja ei lainkaan): ”Suomessa on myös eri kieliryhmiä ja muita erityisryhmiä, joiden lukutaito on muita huonompi ja joilla on tarvetta selkokielelle ja palvelumuotoilulle.”
Näen riskin siinä, että selkokieli typistetään erityisryhmien tarpeisiin. Toki on totta, että selkokielestä on ilmeinen hyöty ihmisille, joilla on syistä tai toisista kielellisiä vaikeuksia. Toisilla ne ovat pysyviä, toisilla kielen taidot kehittyvät. Silti on muistettava, että selkokielen tarpeen syyt ovat varsin vaihtelevia.
Vaarana on, että selkokieli yhä edelleen sysätään marginaalin tarpeisiin. Mielestäni 13 % teineistä (HS:n mainitsema määrä 15-vuotiaista) ei ole marginaalinen ryhmä, eikä Selkokeskuksen arvio eli kaikkiaan noin 750 000 Suomessa asuvaa. Eikä tämä luku sisällä lapsia, nuoria ja aikuisia, joista nyt erityisesti ollaan huolissaan: lukuhaluttomat, lukemiseen tottumattomat ja hitaat lukijat tai henkilöt, joiden keskittyminen muuten vain herpaantuu nopeasti tai jotka väsyvät vaikean tekstin lukemiseen. Siis ihan tavallisia ihmisiä – ja heitä, joiden syrjäytymistä pelätään lukutaidon vuoksi.
•
Edellä esittämästäni syystä hämmästelen, miten lähes joka ikisestä lukutaitoa pähkäilevästä artikkelista jäävät puuttumaan selkokirjat. Ne todistetusti tarjoavat vaihtoehdon: helposti hahmotettavaa, helppoa kieltä. Siis mahdollisuus lukukokemukseen ja lukutaidon kehittämiseen.
En edes uskalla arvailla, josko taustalla piilee ajatus, että kirja, joka on helppo, on vähäarvoinen. Pikemmin näen koittavan hurraahuudon hetken: lukijalle, jolle tekstin tekninen lukeminen tai sisällön ymmärtäminen on vaikeaa, on suuriarvoinen voitto lukea helppo kirja. Kannustin lukea lisää on silloin merkittävä.
Viimeksi perjantaina aikuinen mies oppitunnillani sanoi minulle, että ”selkokieli on alku, että pääsee tielle”. Eikä lausuntoa tee vähäiseksi, että sanoja oli suomen kieltä harjoitteleva.
•
Uskon tietoon. Selkokirjoista ei tiedetä tarpeeksi, ja jos ei epäilijä, arvioija tai arvosteleva niitä lue, hän ei tiedä, millaista kieli ja kerronta niissä on tai millä periaatteilla ne kirjoitetaan. Suosittelen tutustumaan ennakkoluulottomasti kuitenkin ymmärtäen, että tavoitteena on helpon kielen kekseliäs käyttö. Kaikkea kirjallisuutta on monenlaista ja monen tasoista, niin myös selkokirjoja. Lähtökohta on kuitenkin se, että kielen ja ulkoasun keinot tukevat kielellistä saavutettavuutta.
Selkokielellä on kaikenikäisille tieto- ja kaunokirjallisuutta. Siksi esittelen juttuni lopussa lyhyesti yhden kumpaakin lajia, mutta kaunokirjallisuusesimerkkini on tällä kertaa lastenkirjallisuudesta. Kummankin kirjan kustantaja on Pieni Karhu.
Kustantajat ovat tuiki tärkeitä, jotta selkokirjoja ilmestyy. Isot kustantajat eivät pienlevikkisiä kirjoja juuri kustanna. Esimerkiksi WSOY on julkaissut yhden selkomukautuksen, selkokielisen version Mielensäpahoittajasta. ”Virallisista tahoista” mainitsen Opetushallituksen, joka on kustantanut vain muutaman selkokirjan. On myös rohkeita toimeen ryhtyjiä: Laatusalla on toistaiseksi yksi julkaistu selkokirja, mukatus KivenKullervosta, mutta lisää on luvassa.
Seuraavat kustantajat ovat olleet viime vuosina selkokirjojen selkäranka (linkit vievät kustantajien selkokirjatarjontaan):
On hieno oivallus julkaista neulomisen perusopas aikana, jolloin himoneuloosi on vallannut koronakansan. Neulominen (tai murrealueesta riippuen kutominen) voi olla taito, joka kompastuu ohjeiden monimutkaisuuteen. Siksi helppo perusteos saattaa taidon perusteisiin.
Anna VasalanOpi neulomaan -kirjasta (Pieni Karhu 2021) saa sitä, mitä alaotsikko lupaa: neulomisen perustaidot selkokielellä. Teksti on napakkaa ja helppolukuista. Oleellista on, että selkeät kuvat tukevat tekstiä. Niissä ei ole mitään ylimääräistä sälää – niin kuin ei kielessäkään. Kirjassa esitellään neulomisen käsitteet, välineet ja perustekniikat, ja lopun sanastosta voi kerrata neulontatermit.
Pari kohtaa ohjeissa on sellaisia, että toiminta on kuvattu turhan monimutkaisesti. Hienoa, että kirjan lopussa opastetaan muutama neulontatyö kuten tiskirätti ja lapaset. Sitä ihmettelen, että villasukkien neulomista ei neuvota. Ne ainakin itselleni tulevat ensimmäiseksi kutomisesta mieleen.
Anna Vasalan kirja Opi neulomaan. Neulomisen perustaidot selkokielellä (Pieni Karhu 2021), 96 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Nora Lehtinen & Anne Muhonen: Ainon ja Matiaksen reissukirja
Noora Lehtinen on kirjoittanut ja Anne Muhonen kuvittanut jo kolme Aino ja Matias -kirjaa. Neljäs eli Ainon ja Matiaksen reissukirja (Pieni Karhu 2021) jatkavat vakaasti entistä linjaa. Olen jo aikaisempien kirjojen jutuissa kehunut sympaattista lapsiperhearjen kuvausta.
Uutuuskirjassa on kolme kertomusta. Siksi kirja sopii hyvin eskarilaisen ja kouluikäisen lukutuokioihin: lyhyt kertomus, iso fontti, lyhyet tekstikappaleet, kapea palsta ja selkeä tarina auttavat keskittymään lukemiseen. Tämän kirjan mukana voi muistella edellisiä kesiä ja suunnitella tulevaa – koronan varjossakin se voi tuoda hyvää mieltä.
Kertomuksissa ei suuria tapahdu, mutta uskon niiden siksi olevan lapsilukijalle samastuttavia. Lukuhetki aikuisen kanssa tukee vuorovaikutusta, ja keskustelua innostamassa on kirjassa joitain kysymyksiä. Lisäksi tarinoita konkretisoiva kuvitus lisää jutun juuria esimerkiksi tunteiden ja tunnelmien käsittelyyn.
Noora Lehtinen & Anne Muhonen: Ainon ja Matiaksen reissukirja, Pieni Karhu 2021, 72 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Viime viikkoina on ollut lehti- ja some-kirjoittelua opettajuudesta, lukutaidosta ja kirjallisuuden opetuksesta. Lisään lusikkani soppaan.
Huono opettaja tekee parhaansa
Kansalaisissa on kirjoa, niin myös opettajissa, mutta tolkullista työtä voi tehdä monin tavoin. Ihailemani esseisti Silvia Hosseini sunnuntaiesseessään (HS 2.1.2022) antoi ymmärtää, että äidinkielen ja kirjallisuuden opettajista penaalin terävimmät kynät ovat vaihtaneet muihin töihin. No, me tylsimykset jatkamme.
Uskon suuren enemmistön opettajista tekevän parhaansa. Voi olla, että osaamisvertailu masentaa ja lisää riittämättömyyden tunnetta. Silti tuntemani kollegat tekevät tavoitteellista työtä, ja riskinsä on siinäkin. En ala yksilöimään etäkoulun, opetussuunnitelmamuutosten ja resurssiniukentamisen vaikutuksia tai referoimaan uupuneitten opettajien ulostuloja. Kaikesta huolimatta innovatiivista, opiskelija- ja opetussuunnitelmalähtöistä työtä paiskitaan joka kouluasteella lukutaidon puolesta.
Kaunokirjallisuudesta eväitä elämään ja lukutaitoon
Heidi Kangas kirjoitti mielipiteensä otsikoiden: ”Hyvän lukutaidon voi oppia yhteiskuntaluokasta riippumatta” (HS 11.1.2022). Niin voi, vaikka esteitä ja eriytymistä on. Siksi päiväkodit ja koulut ponnistelevat turvatakseen perustaa.
Kangas kirjoittaa painavasti kaunokirjallisuuden lukutaitoa edistävästä vaikutuksesta: ”Ja siksi kaunokirjallisuuden lukeminen ansaitsee tukevan paikkansa niin varhaiskasvatuksessa, perusopetuksessa kuin lukioissakin. Sillä pitäisi olla myös tukeva paikka ammatillisessa opetuksessa, sillä myös ammattikoululaiset tarvitsevat hyvää lukutaitoa.”
Tekeekin mieli antaa esimerkkejä kaunokirjallisuuden roolista ammattikoulutuksessa. Samalla se kertoo päättäjien lukutaidon, kirjallisuuden ja etenkin kaunokirjallisuuden lukemisen arvostuksesta. Äidinkielen pakollisia opintoja on 4 osaamispistettä, eikä siihen kuulu lainkaan kaunokirjallisuutta. Äidinkielen valinnaisessa opinnossa (3 osp) kaunokirjallisuuden lukeminen ja analysointi mainitaan vain yhtenä kymmenestä osaamistavoitteesta, eli ei kovin paljon pelivaraa anneta kirjasivistykselle, tuskin edes yhden kokonaisen kirjan lukemiselle. Ja totuus on, ettei valinnaista opintoa juuri valita.
Ammatillisessa koulutuksessa on myös pakollinen opinto Taide ja luova ilmaisu, jonka laajuus on 1 osaamispiste, lähiopetuksessa siihen saatetaan satsata valtakunnassamme 8 – 15 tuntia; mikään instanssihan ei määrää ammattikoulutuksen opetustunteja. Opinnon kahdeksasta tavoitteesta yksi on: ”Opiskelija käyttää kaunokirjallisuutta työnsä tukena.” Ja väännänpä nyt rautalankaa ja painotan: taiteeseen ja luovuuteen liittyvässä minimaalisessa opinnossa on kahdeksan erilaista osaamistavoitetta, joten johonkin paneutuminen (esimerkiksi kaunokirjallisuuden lukemiseen) tehdään jo lähtökohtaisesti mahdottomaksi. Mikä sivistysvaltio kytkee kaunokirjallisuuden yksinomaan työhön tai työtehtäviin? Miten sähköasentaja tai talonrakentaja käyttää työnsä tukena kaunokirjallisuutta? Miten tällaista kaunokirjallisuuden lukemista tulisi opettajan opettaa, ohjata ja arvioida?
Heikot lukijat seuranamme
Helsingin Sanomat (12.1.2022) otsikoi: ”Oppilaiden heikko lukutaito näkyy jo”. Ensinnäkin: lukutaidon puutteet ja eriytyminen ovat näkyneet jo pitkään; toisekseen: kouluissa koko ajan tehdään työtä asian eteen.
Jokainen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ymmärtää, että oppija tarvitsee ensiksi teknisen lukutaidon, seuraavaksi hän tarvitsee opettajan ja kavereiden innostavan keskustelun kirjasta, sillä ennen analyyseja lukuinto lähtee kokemuksista ja elämyksistä, myös yhteisestä jakamisesta.
On kuitenkin selviö, ettei pelkkä opettajien kannustus ja kekseliäisyys riitä paikkaamaan tilannetta. Koska kyse on harjoituslajista – ilman lukemista, lukemista, lukemista, eivät luku- ja analyysitaidot kehity – panostus, innostus ja arvostus tulisi tulla myös kotoa ja kavereilta. Ja hei, ihan koko yhteiskunnan tulisi näyttää, että kirjojen lukemista arvostetaan. Tämä on arvokysymys.
”Oppilaista moni kerskuu sillä, ettei ole koskaan lukenut yhtään kokonaista kirjaa, kertoo osa opettajista (HS 12.1.2021).” Nyt tarvitaan some, influensserit, kaverit, vanhemmat ja muut porukat kerskumaan toisin.
Satuin katsomaan tällä viikolla Huvila ja huussi asuntomessuilla -ohjelman, jossa esiteltiin kuusi hienoa, äveriästä kotia. Yhdessäkään ei näkynyt yhtään kirjaa eikä kirjahyllyä.
Onko rima matalalla?
Viime aikojen kirjallisuudenopetuskeskustelussa on tullut myös esille sellaisia kannanottoja, että opettajat madaltavat rimaa. Jos ei nuorta kirja huvita, ei sitten. Tarinoita on muissakin muodoissa ja niihin on monta reittiä. On audiovisuaaliset tuotokset, podcastit ja äänikirjat, on verkkokirjat ja kovakantiset. Vielä silti ei riitä, että näkee liikkuvaa kuvaa tai kuulee, sillä nyky-yhteiskunnassa ei pärjää edelleenkään ilman lukutaitoa.
Minua vaivaa kaikenlainen vastakkainasettelu kuten huonot, laiskat opettajat – hyvät opettajat; hyvä kirjallisuus – ”liian matalalle rima laskettu” -kirjallisuus. Sen sijaan voisi keskittyä esittämään ratkaisuja lukemisen puolesta.
Kyse on asenteista ja kirjavalinnoista, siitä, että lukunautinto herää ja keskittymiskyky lukemiseen kehittyy. Siitä, että kirjan kieli ja kerronta vievät mennessään. Siksi erilaiset kirjat osuvat erilaisiin lukijoihin.
”Lukemisen tulisi olla mukavaa, sillä ilo lisää motivaatiota. Ei tarvitse välttämättä lukea klassikkoromaaneja, kunhan lukee jotainkin – vaikka sarjakuvia tai tietokirjoja (HS 12.1.2022).” Ja jälleen käy niin, että lukutaitoa käsittelevät keskustelut ja kirjoitukset unohtavat yhden lukemista tukevan kirjallisuuden siivun, selkokirjat.
Selkoa kirjailoon
Harva opettaja on ensimmäiseksi tyrkyttämässä oppijan kielikyvyn rajoilta karannutta (klassikko)kirjaa, sen verran sensitiivistä porukkaa alalla on. Outoa, että aina mainitaan klassikot jonkinlaisena kauhuna – ihan kuin ne painottuisivat kirjallisuudenopetuksessa. Eivät painotu. Siitäkin huolimatta: on klassikoita ja klassikoita, ja on monenlaista uutta ja vanhaa – klassikoita myös selkokirjoina, jolloin jokainen pääsee osalliseksi tarinaan. Selkokaunokirjallisuutta alkaa olla nykyisin varsin paljon, sekä alun perin selkokielelle kirjoitettuna että ”yleiskielisistä” kaunokirjoista selkomukautuksina.
Esimerkiksi omaa viime vuoden selkosatoani ovat alun perin selkokielelle kirjoitetut novellit Niin metsä vastaa, selkomukautus suosikkikirjailijan romaanista Paimentyttö ja klassikkomukautaus Kullervo.
Mutta tuntevatko edes äidinkielenopettajat selkokirjat, arvostavatko he niitä tasavertaisina lukunautinnon lähteinä? Voi olla, että eivät, sillä esimerkiksi valtamedia ei ikinä esittele selkokirjoja kirjajutuissaan, joten koko laji jää pimentoon ja on altis ennakkoluuloille. Oletko sinä lukenut Hesarista tai maakuntalehdestä katsausta vuoden selkokirjoista tai kuullut niistä Ylen kulttuuriohjelmissa?
On vihdoin aika tuoda kovaäänisesti esille, että ei ole rimanalitus tarjota nuorille (eikä aikuisille) selkokirjoja. Helppo kieli ei tee kirjasta heikkotasoista. Ei. Se tekee kirjasta luettavan, se vie lukutaitoa eteenpäin, se avaa mahdollisuuden sujuvaan lukutaitoon, jossa myös tekstin sisältö avautuu. Siksi selkokirjat voivat olla portti kaunokirjallisuuteen, askel jopa siihen paljon puhuttuun klassikkoon tai seikkailuun, jännitykseen, tunteisiin tai muuhun – pääsy osalliseksi lukukokemusta. Se ei todellakaan ole vähäarvoista vaan yksi ratkaisu huolipuheen täyttämään lukutaidottomuuskeskusteluun.
Olen itse kokenut lukemattomia kertoja tottumattoman lukijan ilon siitä, että hän sai luettua kirjan alusta loppuun – että se tuntui mukavalta ja kohotti itsetuntoa. Kokemus tarjosi mahdollisuuden lukea myös seuraavan kirjan – toisen selkokirjan tai muun. Ja jatkaa lukuharrastusta.
Tänä vuonna blogini täytti 10 vuotta. Vuosi ei ole ollut silkkaa juhlaa, vaikka kirjat, lukeminen ja kirjoittaminen ovat tarjonneet iloa, ihmetystä ja vastapainoa. Tavallisesti olen vasta vuosikatsauksieni loppuosassa mennyt henkilökohtaisuuksiin, nyt teen toisin päin.
Vaikea vuosi
Vuoteni 2021 on koetellut. Lähipiirissä on ollut henkeä ja terveyttä uhkaavia tilanteita (ei koronaa), ja minuakin vaivasi jonkin aikaa vakavan sairauden epäily (ei korona). Äitini kuoli elokuussa, ja sitä seurasi surun ohella vaivalloinen byrokratia, mikä sekin on kuormittanut. Syksyn päätteeksi sairastui rakas lemmikki, Alma-kissa. Eläinlääkärin lausunnon mukaan valmistaudumme eutanasiaan, mutta toistaiseksi voimme iloita vielä kissanpäivistä. Kaiken keskellä olen rämpinyt työpäivästä toiseen, mikä ei stressittä ole onnistunut. Ja annoin tukan harmaantua, näkyä ajan ja kulumisen.
Kolme kirjaa
Tammikuussa ilmestyi novellikokoelmani Niin metsä vastaa (Avain 2021). Selkokielisiin kertomuksiin ujutan hippusellisen kansanperinnettä, salaperäisyyttä ja yllätyksellisyyttä siten, että toivon monenlaisten lukijoiden löytävän niistä elämyksiä. Loppusyksystä minua riemastutti, että novellini pääsivät Kodiksamia-kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi.
Tänä vuonna on julkaistu myös kaksi mukauttamaani kirjaa. Historiallisia romaaneja ei juuri ole helpolla suomen kielellä, mutta nyt on Enni MustosenPaimentyttö (Opike 2021). Aleksis Kiven kieli voi nykylukijalle olla aikamoinen haaste, joten sitäkin on tarpeen tarjota selkona. Muokkasin Kullervon kertomukseksi, jossa säilyvät tarina ja tunne, vaikka kieli kevenee (Laatusana 2021).
Tähdennän, että kirjan ideointi- ja kirjoitustyö tapahtuu kauan ennen ilmestymistä, joten kolmen kirjan julkaisu samana vuonna on sulaa sattumaa. Esimerkiksi novellini synnyttäminen on vienyt viitisen vuotta, Paimentyttö melkein kolme ja Kullervo kaksi. Eikä kateudelle ole sijaa: pienlevikkisestä, mediahuomion ohittavasta kirjallisuudesta tienaa vain taskurahaa, eli sen tekeminen on kirjailijalle pääasiassa ajankulua. Motiivi harrastukseeni tulee siitä, että pidän tärkeänä kirjallisten elämysten mahdollistamista kaikenlaisille lukijoille.
Kotimainen proosa
Tänä vuonna ilmestyi kerrassaan hienoja kotimaisia romaaneja. Voisin helposti luetella parisenkymmentä suosikkia. Mainitsen tässä nyt yhden ihastukseni, Emma Puikkosen romaanin Musta peili (WSOY 2021), koska sen kerronnan kirkkaus, rakenteen taitavuus ja aiheenkäsittelyn moniulotteisuus ihastuttivat. Monia muita suosikkejani on Finlandia-veikkausjutussani, ja sen kirjoittamisen jälkeen olen lukenut hienoja kirjoja kuten Pirkko Saision järkäleen Passio (Siltala 2021). (Veikkaukseni menivät kyllä pitkälti mönkään.)
Runous
Runokirjoista osui muutama. Vaikea niitä on järjestykseen pistää, mutta minut tehokkaasti tempaisi lempiympäristööni, sammalikkoon ja varpujen kätköihin, Anja ErämajanMinä olen nyt täällä metsässä.
Käännöskirjallisuus
Luin tänä vuonna ehkä vähemmän käännöskirjallisuutta kuin aiemmin. Luottokirjailija Elizabeth Strout ei pettänyt odotuksia: Olive, taas. Kaksi huippua löysin omaelämäkertakirjallisuudesta. Deborah Levyn kahden kirjan suomennoksista tehosi tosi kovaa ensimmäinen, Mitä en halua tietää, vaikkei Elämisen hinta varsinainen pettymys ollut. Ja samoin kävi tanskalaisen Tove Ditlevsenin alunperin 1960-luvulla ilmestyneiden kirjojen kanssa: Lapsuus on kielellisesti ja kerronnallisesti säväyttävä, ja vaikkei Nuoruus tasoa laskenut, ykkösosa jäi kimaltelemaan mieleen. Alex Schulman osaa hänkin säväyttää proosallaan, tällä kertaa entistä fiktiivisemmin: Eloonjääneet.
Tietokirjallisuus ja sinne päin
Luin muutamia kiinnostavia naiselämäkertoja ja suomen kielen ja kulttuurin kirjoja. Valitsen tähän kategoriaan silti esseet eli rikon vähän rajoja. Silvia Hossein taitaa tiedon ja omakohtaisen tyylin, joka ihastuttaa minua, joten Tie, totuus ja elämä on ehdottomasti yksi vuoden 2021 huippukirjoja.
Teatteri
Mikä ihme oli päästä jälleen ihmisten ilmoille ja yleisötapahtumiin! Kansallisteatterin Dosentit vakuutti sisällön ja esitysdynamiikan vuoksi, ja KOM-teatterin Lou Salome samoin perustein, lisäksi se tuuletti perustellusti historiaa.
Taide
Museoihin pääsi taas, ja jokusen näyttelyn olen katsastanut. Kesäisen Mäntän reissun haluan mainita, sillä ensimmäisen kerran taisin tosissani jaksaa katsoa videotaidetta: Santeri TuorinPosing time tarjosi ajattelun aihetta. Ei se Banksykaan kylmäksi jättänyt.
Metsä
Matkani tein tänä vuonna lähinnä kotimetsään. Pieniä patikointeja kyllä tallasin muuallakin, mutta pääosin lapsuudenkodin takamaat vetivät puoleensa. Lisäksi ennätyksellinen tattivuosi palkitsi saalistajan.
Kirja- ja kulttuuribloggaaminen
Tosiaan, 10 vuotta tätä antoisaa harrastusta, ja on mukaan mahtunut myös muita omia kirjallisia harrastuksiani. Kyllä tätä jatkuu niin kauan kuin se ei tunnu suorittamiselta, vaan antaa virikettä ja virkistää.
Kirjallisuusvainu voi johtaa erilaisiin paikkoihin ja tilaisuuksiin, vaikkapa Kulttuuri kukoistaa –bloggajakaverin kanssa Hattulan kirkkoon, jossa Anneli Kanto ja Vilppu Vuori yhdistivät esittelykierroksella Rottien pyhimys –romaanin ja historian. Ja blogin myötä olen saanut monia valoisia muistoja. Kesän alussa WSOY:n kirjasäätiön kutsui Lohjalle Eeva Joenpellon taloon juhlimaan kirjailijan 100-vuotispäivää. Bolggariklubissa olen päässyt Kansallisteatteriin, kun syksyllä ylipäätään teattereiden ovet avautuivat. Joulukuun alussa oli hauskaa jännittää kirjabloggaajaseurassa Finlandia-voittajia Kirsi Raninin kisakatsomossa.
Ekstraa ovat olleet tilaisuudet, joissa olen haastatellut kirjailijoita, tänä vuonna Anni Kytömäkeä ja Antti Tuomaista. Kuukausittain minua ovat ilahduttaneet kaksi lukupiiriäni, jolloin kirjakeskustelu käy vapaana.
Kiitän blogini lukijoita ja toivon kohottavia kulttuurikokemuksia ja valoisuutta tulevalle vuodelle!
(Kaikista koosteessa mainituista kirjoista tai tapahtumista on blogissani jutut, jos jotakuta kiinnostaa.)
Aleksis KivenKullervo-näytelmä palkittiin ensimmäisenä suomalaisena tragediana, mutta SKS vaati siihen muutoksia, joten julkaisunsa se sai muutamaa vuotta myöhemmin, 1864. Kalevalan runoihin perustuvaan näytelmään Kivi teki omia ratkaisuja, vaikka juoni seuraa esikuvaa.
Kullervon hurja päähenkilö on kokenut kovia, eikä hän osaa hallita tunteitaan eikä tekojaan. Tarina on ajaton: kosto elää ja väkivalta käy ainoaksi ratkaisumalliksi. Sitä sattuu meillä ja muualla koko ajan. Kullervolla on siten yhä paljon kerrottavaa.
•
Kullervon tragedian voima ei ole vähentynyt, eikä sen vaikutus laimene, kun nykylukija sen lukee. Kieli on monimutkaista ja ilmeikästä – ja siinä sen voima ja heikkous. Heikkoudella tarkoitan sitä, että monelle lukijalle voi tulla ongelmia ymmärtää kiemuraista ilmaisua.
Siksi selkokielinen Kullervo antaa mahdollisuuden tutustua Kullervoon ja hänen tarinaansa. Kirja kuvaa esimerkiksi Kullervon mielen muutoksia, vuorovaikutuksen ongelmia ja omien tekojen kohtaamisen vaikeuksia. Väkevät voimat vievät nuoren miehen kauheudesta toiseen. Pahojen tekojen ja onnettomien yhteensattumien lisäksi tarinaan sisältyy mytologista runollisuutta.
•
Selkomukautuksessa tarina ja tunnelma säilyvät, vaikka kielen rakenne ja sanasto täytyy muokata helpoksi. Selkoistuksessani saattaa olla paikoitellen vanhaa sävyä tunnelman takaamiseksi, mutta tälle päivälle tuntemattomat ilmaisut ovat vaihtuneet helpoksi kieleksi. Lisäksi näytelmä on selkomukautuksessa muuttunut kertomukseksi.
Esimerkiksi Kiven näytelmässä Kullervo sanoo näin:
”Männyt vuoren kiireellä, kuivettuneet, sammaleiset, vapisit ja vinguit tämän vihaisen vihurin kynsissä ja kirkuen yösijoiltansa kotkat pakenit. Ja kostohuudon päälleni tässä myrskyssä mä kuulin ja sentähden kamo synkeä mua painaa, eikä päältäni sitä viskata voi.”
Selkomukautuksessa muuttuvat sanat ja lauseiden rakenne:
”Kuivat männyt vapisivat vuoren päällä,
ja suuret linnut huusivat ja pakenivat,
kun kova, vihainen tuuli vinkui.
Myrskyssä kuulin koston huudon,
ja siksi minua painaa synkkä kauhu.”
Kullervo-kirjaan lisäsin tieto-osuuden, joista uudet Kullervon lukijat saavat perustietoja Aleksis Kivestä, Kalevalan Kullervo-runoista ja Kiven siihen tekemistä muutoksista. Lisäksi kirjassa on lyhyt kuvaus, mitä ratkaisuja tein selkokertomuksessa.
Kirja sopii myös koulujen äidinkielen ja kirjallisuuden, suomi toisena kielenä sekä taiteen ja luovan ilmaisun opetukseen. Olen tehnyt kirjaan myös selkokielisen tehtäväpaketin, joka on tarjolla Äidinkielen opettajain liiton sivuilla jäsenille ilmaisena ja muille maksullisena.
Kullervo aloittaa Laatusanan kotimaisten klassikkokirjailijoiden teosten selkosarjan. Lisää on siis luvassa tulevina vuosina.
Kirjavuosi huipentuu kirjallisuuspalkintojen ehdokasasetteluun ja sen perään voittajavalintoihin. Kaikkihan tietävät, ettei taiteissa oikeastaan voi kilpailla, vaan kyse onkin enemmän poiminnoista vuoden sadosta – kiinnostavista, lajissaan erottuvista tai lajiaan edustavista teoksista.
”Palkinto jaetaan vuosittain yhdelle merkitykselliselle elävälle tai kuolleelle, uudelle tai iankaikkiselle, suomalaiselle tai ulkomaiselle kirjoittajalle, kauno- tai tietokirjailijalle. Tärkein palkitsemisperuste on unohtumaton lukuelämys.”
Tässä palkinnossa seinät ovat leveät ja katto korkealla, eli kirjallisuuden lajeja ei rajoiteta. Valinnan tekee palkinnon perustaja runoilija-kirjailija Heli Laaksonen. On todellinen ilo ja kunnia olla vuoden 2021 palkintoehdokas novellikokoelmalla Niin metsä vastaa (Avain 2021). Näin Laaksonen esittelee ehdokkaat:
Kaikkien kirja-alalla toimivien tuntema kustannuskomeetta Leena Majander on kirjoittanut valtaisan, mukanaan vievän omaelämäkerran Kirjatyttö (Siltala 2021).
Lastenkirjallisuudella on korvaamaton merkitys ihmisen kasvulle ja elämän polulle – sitä todistaa väkevästi Ville Hytösen kirjoittama, Pete Revonkorven kuvittama suloinen Tyttö nimeltä Margariini (Enostone 2021).
Aikuisen, vain vähän lukevan ihmisen lukutaitoa ja luontosuhdetta tukee verrattomasti Tuija Takalan selkonovellikokoelma Niin metsä vastaa (Avain 2021).
Valloittavan hulluna virtaavaa runoutta kirjoittava Anja Erämaja on lukijoiden suureksi iloksi tuonut ilmoille runokokoelman Olen nyt täällä metsässä (WSOY 2021).
Vuoden runojärkäle on virolaisen Jaan Kaplinskin postuumisti julkaistu (Parkko 2021), Anja Salokantelen ja Pauli Tapion suomentama Ilta tuo takaisin kaiken.
Harvinaislaatuista käännöskirjallisuutta on myös Vizma Belševican psykologisesti terävä, riipaiseva romaani Bille ja sota (suom. Mirja Hovila, Paperiporo 2020), joka tavoittaa perhesuhteiden painon ja Latvian lähihistorian kirkastavalla tavalla, lapsen katseen kautta.
Minun kirjani ehdolle asettaja esittelee näin:
”Missä piileksivät aikuisille kirjoitetut, helppolukuiset, mutta kauniit ja viisaat kirjat? On sitten suomen kieltä toisena kielenä opiskeleva tai äidinkielinen, jonka kirjaharrastus kangertelee lukivaikeuksien vuoksi, voi saada ystävän Tuija Takalan selkonovellikokoelmasta Niin metsä vastaa (Avain 2021). Lyhyet lauseet, selkeä rivitys ja konstailemattomat sanavalinnat helpottavat lukemista. Kaikki teoksen kirkkaat, tunnelmaiset lyhytkertomukset liittyvät metsään. Lähimetsään, muinaiseen suomalaismetsään Tapioineen ja Mielikkeineen, mielenmetsään, luontosuhteeseen. Takala on selkokielen tuntija ja on julkaissut aikaisemmin selkorunokirjoja. Onkohan selkonovellikokoelmia juuri kirjoitettu? Hieno avaus, metsätapaus!”
(Vastaan: ei kovin montaa selkonovellikirjaa ole Niin metsä vastaa -kokoelman lisäksi, mutta olen kyllä itse kirjoittanut aiemmin toisenkin kokoelman lyhyitä novelleja: Hyvä päivä, Opike 2018.)
Suuri, lämmin kiitos ehdokkuudesta! Palkintojulkistus on 6.12. ja voittaja saa 30 000 ohrajyvää.
Tänään alkaa kirjakauppojen kampanja Kirjan päivät (13. – 19.9.2021). Kun ostat kirjan ainakin 15 eurolla, saat kaupan päälle Enni Mustosen pienoisromaanin Martan tarina. Martta on tuttu Mustosen suosikkisarjan Syrjästäkatsojan tarinoita kahdeksannesta ja yhdeksännestä osasta. (Tässä juttuni neljästä ensimmäisestä osasta.)
Mitäpä jos ostaisit sen kylkeen selkokirjan? Niitä tosin on kirjakaupoissa harvakseltaan tai ei ollenkaan. Mutta kannattaa kysyä myymälästä ja ihmetellä, mikseivät selkokirjat näy tarjonnassa.
Jos kirjakaupassa on selkokirjoja, suosittelen Enni Mustosen Paimentyttö-romaania, koska nyt Syrjästäkatsojan tarinoiden ensimmäisen osan saa selkosuomeksi (Opike 2021). Minulla on hyvä syy vinkata Paimentyttöä, sillä selkomuokkasin romaanin. Se oli mieluisa työ.
•
Mustosen Paimentyttö kertoo orvosta Idasta, joka selviää navettapiikana isossa kartanossa ja sen jälkeen Topeliuksen palvelijana Sipoossa. Mustonen kuvaa elämää ja työtä 1800-lopulla nuoren tytön silmin. Samalla lukija saa sisäpiirin kokemuksen kulttuurihenkilöiden elämästä. Romaani on ennen kaikkea Idan kasvutarina, jossa on suuria suruja ja pieniä iloja.
Suomalaisia historiallisia romaaneja ei ole montaa selkokielisenä. Jo siksi on hienoa saattaa Paimentyttö uusille lukijoille. Romaanin keinot tehdä historia eläväksi ovat verrattomia. Idan kohtalo kertoo Suomesta, jossa eivät sosiaalityö tai -tuet auttaneet vaan ihmiset olivat toisten hyväntahtoisuuden varassa.
Mustosen romaani kertoo myös lukutaidon merkityksestä ja eriarvoisuudesta. Ida on köyhä tyttö, joka nauttii kirjoista, muttei jaksa lukea tai kirjoittaa pitkien ja raskaiden työpäivien jälkeen. Hän asuu ruotsinkielisessä sivistyneistöperheessä, joka saa elantonsa kirjallisuudesta ja taiteesta. Kuilu on syvä, mutta välillä eri maailmojen välille rakentuu kapeita siltoja.
”Paranemista auttoivat kirjat.
Ei ollut mitään hauskempaa
kuin sukeltaa tarinoihin.
Sain matkustaa kirjoissa uusiin paikkoihin,
seikkailin ja selviydyin voittajana.
Topeliuksen talossa ei ollut kummallista,
että siellä luettiin kirjoja.
Toisenlaista oli karjapiikojen kanssa.”
•
Mainitsin jo, että Paimentytön selkoistaminen oli minulle mieluista. Romaanin sydän sykkii myös helpolla suomen kielellä.
Poimin Iidalle tärkeimmät tapahtumat ja henkilöt. Kielessä muutokset näkyvät sanastossa ja lauserakenteessa: tavoitteena helppous, lyhyys ja sujuvuus. Selkoistuksessa halusin säilyttää Iidan tunteet eri tilanteissa ja naiseksi kasvamisen hämmennyksen. Ydinkokemuksena vaikuttaa ulkopuolisuus.
”Yksinäisyys on äiti,
joka tekee meidät vahvoiksi.
Heikot eivät kestä vaan tuhoutuvat,
mutta vahvat oppivat elämään muiden kanssa.
Yksinäisyyttä he eivät voi unohtaa.”
•
Enni Mustonen valittiin 2019 selkokirjakummiksi, ja siksi mukautin Paimentytön selkosuomeksi. Ensi viikolla 22.9.2021 Selkokirjamessuillaon tavallaan kirjan julkistus, jota voi seurata netistä. Mustonen on kanssani haastattelussa klo 14.45. Messuilla on paljon muutakin ohjelmaa.
Lukeminen on kansalaistaito, jonka merkitystä ei voi liioitella. Toisaalta ei voi vähätellä sitä, ettei lukeminen ole kaikille itsestäänselvyys. Lukeminen on eri syistä vaikeaa ainakin noin 750 000 Suomessa asuvalle.
Kun kirjoittaja ottaa huomioon kielen saavutettavuuden, hän muokkaa sisältöä, rakenteita ja sanastoa yleiskieltä helpommaksi. Silloin viesti välittyy selkokielellä. Kaunokirjallisuus taipuu selkosuomeksi siinä kuin tieto- ja tiedotustekstitkin.
Kansainvälisen lukutaitopäivän kunniaksi esittelen lyhyesti kaksi uutta selkokaunokirjaa. Ne edustavat kahta suuntaa: toinen on alunperin kirjoitettu helpolla suomella, toinen on mukautettu eli muokattu selkokieliseksi.
Tuija Hannula: Minua varten ei tarvitse keittää
Tuija Hannulan pakinakokoelmassa Minua varten ei tarvitse keittää (Reuna 2021) on 25 juttua suomalaisista ilmiöistä ja merkkihenkilöistä. Kohderyhmänä on selkeästi lukijat, jotka opiskelevat suomen kieltä. Kirjan lopussa on myös tehtäviä pakinoihin, joten kirja sopii niin itseopiskeluun kuin koulukäyttöönkin.
Suomalaislukijalle aiheet saattavat vaikuttaa kuluneilta, mutta kulttuuriimme tutustuvalle ne ehkä ovatkin aitoja ja tuoreita. Tyylilaji on selkokirjallisuudessa harvinainen pakina, joten pelkistykset ja tyylittely kuuluvat asiaan. Esimerkiksi suomalaisten onnellisuudesta todetaan:
”Suomi on ehkä onnellinen maa,
mutta suomalainen ihminen ei tunne,
että hän on onnellinen.”
Hannulan joissain pakinoissa on melko vaikeita rakenteita, ja kielellistä ketteryyttä lukijalta vaatii tekstin sanoilla leikittely. Kirjassa herkutellaan ilmaisuvoimaisilla ja merkitykseltään abstrakteilla sanonnoilla, joita pakinoissa availlaan. Kunnon kulttuurikylpy siis, ja sitä lisää kirjan loppuosan merkkihenkilöiden esittely muumeista Uuno Turhapuroon.
Tuija Hannula
Minua varten ei tarvitse keittää
Reuna 2021
selkopakinoita
128 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
George Orwell: 1984
Hannulan kirjan on julkaissut Reuna, joka on viime vuosina kustantanut useita selkokirjoja. Selkokustantajana uusin on Oppian, joka on lyhyessä ajassa lisännyt huomattavasti selkokirjatarjontaa. Se on keskittänyt voimiaan klassikkomukautuksiin, etenkin lasten ja nuorten käännösklassikoitten selkoversioihin. Tarjolla on nyt selkona esimerkiksi Pikku prinssi, Pinokkio ja Tarzan on apinoiden kuningas, mutta myös sellainen järeä klassikko kuin Franz KafkanMuodonmuutos. Lisäksi Oppianilla on selkotietokirjat teatterista, kirjastosta ja veganismista.
•
Uusimpia Oppianin selkokirjoja on Tuomas Kilven suomentama ja mukauttama George Orwellin klassikko 1984 (Oppian 2021). Kirjan alkuperäisen ilmestymisvuoden (1949) voisi kyllä mainita. Selkokirjaksi romaani on sivumäärältään harvinaisen suuri (204 sivua), mitä kompensoi viehättävän pieni, lähes neliskanttinen koko.
Kirja käsittelee totalitarismia, jossa yksilöllä ei ole muuta merkitystä kuin totella johtajaa. Kielellä muutetaan faktoja ja menneisyyttä. Orwell tutkii, onko diktatuurissa tilaa rakkaudelle. Heti ensimmäisessä luvussa näyttäytyy dystooppinen yhteiskunta:
”Winstonin asunto
oli seitsemännessä kerroksessa.
Jokaisella porrastasanteella
oli sama juliste.
Viiksekkään miehen kasvojen alla
luki suurin kirjaimin
ISOVELI VALVOO.”
Mukautukset ovat usein vaikeahkoa selkokieltä, osin myös 1984, mutta se on myös leimallisen lyhytlauseinen. Rivitys on omaperäinen, sillä riveillä ei ole pääsääntöisesti koko lausetta vaan 2 – 4 sanaa. Se saa aikaan hakkaavan rytmin, mikä tosin sopii sisältöön. Kirja on nopealukuinen, koska joka sivulla on vain pari kapeapalstaista kappaletta. Joskus kappalejako on unohtunut ja sivulla on vain yksi pitkä kappale.
Toiminnan ja ympäristön kuvailu on havainnollista. Myös alkuperäisen kirjan tunnelma ja sanoma säilyvät niin kuin olla pitää. Juonesta on jäljellä oleellinen, eikä selko vie mitään pois kirjan ahdistavasta maailmasta, jossa ihmisiä valvotaan, tyhmistetään ja alistetaan.
Ajatusrikollisia uhkaa raskas rangaistus tai kuolemantuomio – muistuttaa toisinajattelijoiden tilannetta esimerkiksi Venäjällä, Valko-Venäjällä tai Afganistanissa. Kirja on pelottavan ajankohtainen, ja siksi on tärkeää, että siitä on nyt myös selkoversio.
Hellepäivien viilentämisen hengessä luin selkokielisen tietokirjan Titanic (Avain 2021). Takakansitekstin mukaan Silja Vuorikurun kirja on suunnattu perheille, siis kaikenikäisille. Titanic oli aikanaan maailman suurin laiva, ja sen uppoaminen ensi matkallaan 1912 hyiseen Atlantin valtamereen on kauheudellaan kiehtonut ihmisiä siitä saakka.
Vuorikurun kirja sopii tekniikasta, laivoista ja ihmiskohtaloista kiinnostuneille. Kirja kertoo Titanicin rakentamisesta, laivan yksityiskohdista sekä laivan ensimmäisestä ja samalla viimeisestä matkasta. Lisäksi mukana on kertomuksia matkustajista, miehistöstä ja laivan eläimistä. Kirjan lopussa kerrotaan myös, miten Titanicin tarina on jatkunut lauluissa, kirjallisuudessa ja elokuvissa.
•
Kustantaja on selvästi panostanut Titanic-kirjaan, sillä sen kovien kansien välissä on paljon valokuvia Titanicista ja sen matkustajista. Lisäksi Jussi Jääskeläisen taitavat, värikkäät piirrokset kannessa ja kirjan sivuilla elävöittävät tekstiä. Muutenkin kirjan taitto on tehty kauniisti.
Selkokieli tarkoittaa sitä, että teksti on helppoa kieltä. Vuorikuru kirjoittaa havainnollista ja tarkkaa selkosuomea. Joitain vaikeita rakenteita virkkeissä on, mutta kirja on malliesimerkki siitä, miten uudet sanat ja käsitteet avautuvat lukijalle.
”Titanic oli höyrylaiva
eli laiva, joka liikkuu höyrykoneen avulla.
Höyrykone on kone, joka käyttää höyryä.
Kun höyrykone on käynnissä,
laivan potkurit liikkuvat.”
•
Kirjan rakenne on selkeä, ja sisältö käsittelee aihetta monipuolisesti. Uskon kirjan monikäyttöisyyteen. Vanhempien ja lasten lukuhetkissä voidaan keskustella historiasta ja tekniikan muutoksista. Kirjan aiheissa ei voida välttää hukkumista ja kuolemaa, joten kirja voi auttaa vaikeiden asioiden käsittelyä. Lukutaitoisille kouluikäisille ja nuorille kirja elävöittää laivojen ja matkustamisen historiaa sekä esimerkiksi yhä suositun Titanic-elokuvan taustoja. Aikuiset voivat miettiä maailman muuttumista ja sattumien sumaa onnettomuuksissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 