Armoitettu kertoja, niin haluan Håkan Nesseristä sanoa. Arvostan nimenomaan jännärigenressä häntä henkilökuvaajana ja juonenkuljettajana. Inhimilliset erheet ja murheet jäytävät ja johtavat käännekohtiin. Mukana on usein outo osatekijä, joka tempaa tunnelmaan. Mainio Barbarotti-sarja on nyt on paketissa, joten on mielenkiintoista, mitä Nesser seuraavaksi avaa.
Uusi suomennos Carmine Streetin sokeat (Tammi 2016) on alunperin ilmestynyt jo 2009 eli syntynyt sarjan lomassa ja poikkeaa siitä hengeltään. Carminen (sallinet lyhyennyksen) minäkertoja on eurooppalainen kirjailija Erik Steinbeck (!), jolla on kirjoitusjumi, eikä sen syy ole vähäinen. Erikin nelivuotias tytär on siepattu 1,5 vuotta aiemmin, arvoituksellinen kuvataiteilijavaimo on yrittänyt itsemurhaa ja surun sumentamina puolisot ovat etääntyneet toisistaan. Pariskunta on muuttanut New Yorkiin, ehkä paeten pahaa oloa, elätellen silti hiljaista toivetta lapsen löytymisestä. Mutta miksi muuttaa kauas?
Täysin hyödytöntä; mutta koska en kestä olla tekemättä mitään, minun on parempi tehdä mitä tahansa; se on yksinkertainen ja hyväksi havaittu toimintamalli jahkailevalle agnostikolle. Kun järjetön elämä näyttää kaikesta huolimatta jatkuvan, kannattaa hypätä kyytiin. Tajuan yhtäkkiä miten yksinäinen olen, mutta toisaalta: itsehän olen kaivanut kuoppani.
Kertomus käynnistyy verkalleen, mikä ei kuitenkaan tunnu viivyttelyltä. Näin vedetään mukaan salakähmäiseen tunnelmaan. Perhetragedian piinaava pohjavire saadaan väreilemään erityisemmin sitä osoittelematta. Minäkertoja kelailee menneitä yhdistäen ne onnistuneesti eteneviin tapahtumiin. Yksi outouselementti kiehtoo: kirjailijan runo, joka voi olla myös jonkun muun.
Romaani alkaa parisuhdetarinana ja hivuttautuu jännäriksi, jossa asiat ratkaistaan asein. Yllätyskäänne ja loppupuoli ovat makuuni turhan suoraviivaisia – taipumukseni tuntevat tietävät, että psykopaattiratkaisut eivät ole suosikkejani.
Carminessa minua viehättää se, miten kertoja tekee havaintoja henkilöistä ja ympäristöstä. Tyylissä on tarkkuutta, jopa armottomuutta. Murheelliset vaeltelut suurkaupungin yössä, satunnaiset kohtaamiset ja eläköitynyt yksityisetsivä jäävät luonteikkaina mieleeni. Se on todettava, että romaanin alkukielinen nimi Maskarna på Carmine Street on käännosnimeä osuvampi.
Teemaviikon aloituspostaukseen ja osallistujailmoituksiin pääset tästä.
– – –
Håkan Nesser
Carmine Streetin sokeat
Maskarna på Carmine Street
Suomentanut Aleksi Milonoff
jännitysromaani
Tammi 2016
292 sivua.
Muita lukijoita: Leena Lumi suoittelee psykologisen otteen vuoksi ja Järjellä ja tunteella ihailee sujuvaa sanomista – ja listaa muita kirjan lukeneita blogeja.
Ai kun on kiinnostavaa piipahtaa eri maiden poliisivoimissa! Tällä kertaa kertaa käyn Barcelonassa, jossa työajat näyttävät olevan todella liukuvia, ja poliisiasemalla pistäydytään hommia hoitamassa kosteiden pirskeiden välissäkin. Työporukan juhlissa maristaan ruuasta, koska muuten lounaat ja päivälliset ovat päiväjärjestyksen kohokohtia. Paljon puhetta, toimintaakin piisaa.
Nyt on menty merta edemmäs kalaan eli Uuteen-Seelantiin asti. Oikeastaan aika tai paikka ei ole kuitenkaan oleellinen, vaikka tietysti kirjailija Janet Framen kokemat mielenterveyshoidot vaikuttavat nykyään brutaaleilta. Ydintä on herkän henkilön kokemus, sanojen mahti ja toivon mahdollisuus. Oleellisinta on se, miten ne välittyvät Jalosen tekstistä. Kirkkaasti.
Romaanin aihelmana on menneen säilyminen nykyisyydessä, museohanke, jossa kaupungin eri aikakerrokset elävät, niiden äänet kuuluvat. Rohkeasti sitä myötäilee kirjan rakenne: kertojina vaihtelee suuri liuta ihmisiä. Synteesi syntyy sekä tapahtuma-ajasta, muutamasta kesäpäivästä vuonna 1968, että menneestä – lähi- ja maailmantapahtumien vaikutuksesta yksilöihin. Jos on lukenut Kuopio-sarjan, saa lukea sydän sykkyrällä monien vanhojen tuttujen henkilöiden luopumisesta ja toisaalta uusien sukupolvien toivosta. Jos sarja ei ole tuttu, saa kompaktin kokonaisuuden fiktiivistä mikrohistoriaa.
Eurooppalaiset unet on episodiromaani, jossa luvut ketjuuntuvat keskenään jonkin yhdistävän tekijän perusteella. Jollain henkilöllä on esimerkiksi kytkös johonkin toiseen kirjan luvun henkilöön. Lisäksi kirjassa on hetkiä, joissa irtaannutaan tosiolevaisesta. Ne voivat olla unia, ne voivat olla yliluonnollisia maailmanhengen (tai EU-alueen zeitgeistin) kosketuksia. Eikä aika rajoita, sillä kuljen kirjan mukana menneestä tulevaan. Tässä romaanissa oli lumoavaa vapautumista monenlaisista rajoista.
Nostan hattuani korkealle: sinä-muotoinen teksti on riski, mutta nyt se kannattaa. Poissaolevaa puhutellaan kolmen erilaisen kertojan voimin. Kerrontojen eriaikaisuus laventaa käsittelyä, lisää kierroksia ja tasoja kertoja kertojalta. Jännärinkaltainen juoni koukuttaa. Hienointa on se, miten taidokas teksti pakottaa lukijan täydentämään tarinaa, ottaa sen siten omaksi.
Kaksi vuotta sitten listallani oli 
Kuulen humanismin huudon. Se kaikuu kolmesataavuotisella voimalla Inkerinmaalta, vyöryy Jenisein tulvavoimalla vuosikymmenten takaisesta Siperiasta, ei vaikene tämän ajan Suomessa, vaikka väkevät vastavoimat idästä, täältä ja lännestä sen kaikuvuutta sotkevat. Vaikka aluksi minun oli vaikea selviytyä kerronnan ja sanonnan kiemuroista, sitten antauduin. Aineksia on runsaasti. Arvostan kokonaisuuden hallintaa ja sitä, että yhteiskunnallinen romaani voi olla näin sakea ja kaunokirjallisesti pätevä.
Olen jo useaan Almasta! jotain kirjoitellut, ja aina mieli vie suuntaan ”röyhkeä”. Tarkoitan sillä kerronnan ja rakenteen räyhäkkää otetta. Kerrontatavat vaihtelevat, henkilöitä katsellaan erilaisista kulmista. Entisaikojen Alma Mahler on kuin taustakuva, jota vasten roiskimalla nykynaiseus hahmottuu, mutta sillä ei voi olla tiettyä, yhdenlaista hahmoa. Siihen mahtuvat kaapatut nigerialastytöt siinä kuin lähiöpissiksetkin. Moninainen teos.
Engelin yöpäiväkirja valottaa arkkitehdin tapaa täyttää julkinen ja yksityinen tila. Kumpaankin hän jättää isoja aukioita muiden täytettäväksi. Tämä korunomainen romaani hidastuttaa hetkeen, hiljentää hahmottamaan kertojan elämäntilannetta, ajatusten tapaa, aikaa ja aikalaisia. Sitten se irtoaa vaikuttavan kirjallisuuden tavoin niin, että katson uusin silmin nyt Engelin kaupunkia ja kaupunkilaisia.
Öö.
Vääjäämättä messumelske vie minua miettimään, että näissä kirjariennoissa vellova väki on jo lähtökohtaisesti lukijoita. Viimeisin hätkähdyttävin tutkimustulos on, että enää vain neljännes vanhemmista lukee lapsilleen. Miten 3/4:n saisi viettämään tekstibakkanaaleja ja välittämään juhlatunnelmaa jälkeläisilleen? Neuvolaanko on jaettava lukureseptejä? Liikuntaseteleiden kylkiäiseksi tuupataan lukuseteli? Tai lapsiperhe saa sote-palveluita vain, jos leimauttaa kerran kuussa kirjastossakäyntikortin?
Tiina Lifländer: 
Soili Pohjolainen: 
Ensin en meinannut kehdata muistuttaa, että kuulun vuoden 
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 