13 lokakuun, 2016 · 12:11 pm

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

”Miten mies pelastetaan tunteiltaan, tai tunteet mieheltä?” Sitaatin nappasin Riku Korhosen romaanista Emme enää usko pahaan (WSOY 2016). Se naksahtaa kirjan teemaksi. Se ei ole helppoa, siis pelastaminen.

Oi miten hienosti romaani alkaa! Satu vaimosta ja ryöväristä naulaa tarinaan, virityn melkoisille odotustaajuuksille. Käynnistys herkuttelee vertauskuvallisuudella, enteellisyydellä ja arvoituksellisuudella. Jotenkin se liittyy tulevaan. Joku tämän kertoo. Miten, kuka?

Tämä ei ole minun tarinani. Mutta tunsin hyvin ne, joista se kertoo. Jos se kostaa kertomisensa, osukoon kosto yksin minuun.

Romaani kertoo Eerosta, jonka intohimon käynnistämä liitto Ainon kanssa on tylsistynyt. Kaksosten vanhemmuus ja työpaineet vievät voimia parisuhteesta, ainakin Eerolta. Nyt en paljasta enempää kuin kansilieve, kun kerron, että Eeron hahmottelema kaappausfantasia tarjoaa mahdollisuuden kipinän palauttamiseen. Pariskunnan lisäksi romaani kertoo Eeron ystävästä Larista. Lisää juonesta voi kuunnella kirjailijan kertomana #kirja-videolta.

Teksti etenee kihelmöivän tehokkaasti. Odotan, jännitän ja pelkään. Etenemistä jarrutetaan: väliin taustoitetaan henkilöitä mennyttä kerraten ja nykyisyyttä pitkittäen. Siten persoonat erottuvat ja selittyvät.

Processed with Snapseed.

Tässä välissä valittaen totean, että sitten kun alkaa tapahtua, tarina latistuu, juoni kutistuu. Odottamaton muuttuu odotetuksi, murheelliseksi monin tavoin, mutta kummasti etäännyn, kun pitäisi lähentyä. Loppunousun sijaan tarinatäyttymys hiipuu. Siitä huolimatta romaani on ilman muuta lukemisen väärti – voi tuota armoitettua kieltä!

Korhosen lauseissa on vetovoimaa. Tekstin rytmi vie lujaa. Etenkin henkilökuvaus kukoistaa kuvailuista, joissa yhdistyvät toiminta, ajatus ja sielu. Pidän kovasti kerronnan polveilevuudesta ja siirtymistä henkilöistä toisiin. Lisäksi minua viehättää aikojen ja paikkoijen visuaalinen voima. Maiseman näkee, sen tunnistaa ja tunnelman tuntee.

Sinä elokuun päivänä Kuuvuorta painoi kostea ilmamassa. Pyhän Katariinan kirkon yllä paisui tumma ihmisaivojen tavoin poimuttunut pilvi, hiekkateiden varsilla kulottuneet heinät seisoivat hievahtamatta ja tummenneet vaahteranlehdet roikkuivat pysähtyneessä ilmassa. Lari istui farkkusortseissa ilman paitaa ja odotti ukkosta.

Edellinen sitatti kuvaa hyvin nuorta Laria, jossa alkaa aikapommi tikittää, eli psykologista silmää kerronnasta löytyy. Larista kiinnostun juuri aikuiseksi kasvun käänteen vuoksi, myös Ainon aatokset sekä koti- että lähihoitajaroolista tehoavat. Eero on kimurantti hahmo äijäilemässä ja jääräpäisen omaehtoisesti liittoaan huoltamassa. Miehisyyden merkkien lopsahtaessa kasvojen säilyttäminen saa aikaan – mitä sitä kiertelemään – hyvää tahtovasti pahaa. Avioliiton kuvaus kaihertaa, sillä parilla olisi kaikki onnistumisen ainekset mutta yhteinen suunta sumenee.

Kun olen kirjan lukenut, jään miettimään romaanin nimeä Emme usko enää pahaan suhteessa romaanin aineksiin, pääjuoneen ja sivupolkuihin. Tunnustan, etten tavoita kaikkia otsikon vivahteita. Palaan romaanin väkevään aloituksen, luen toistamiseen alkusadun ja haen siitä romaanin motiivin, ja vienpä sen vanhan liiton runoilijan suuntaan: ei paha ole kenkään ihminen vaan…

– –

Riku Korhonen
Emme enää usko pahaan
WSOY 2016
romaani
392 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

10 lokakuun, 2016 · 10:10 am

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku

Onko tämä postpostmodernia? Kysyn vain, kun luen Johannes Ekholmin romaani Rakkaus niinku (Otava 2016). Kiinnostavaa! Mikä olisi parempi ajankohta postata tästä kuin suomalaisen kirjallisuuden päivänä 10.10. – aleksiskivimäisesti Ekholm luo omaäänistä kirjallisuuskieltä.

Juonentynkää löytyy. Joona on saanut kenkää mainosalan töistä erään räväkän ulostulon ansiosta. Pakkotilanteen vuoksi rahaton ja asunnoton kolmikymppinen oleilee isän ja isän uuden vaimon hoteissa. Hän chattaa ja tapaa kavereita. Suunnattomuus ja masennus vaanivat, vaikka käynnissä on kirjallinen hanke.

JOONA: Mä tajusin just jotain oleellista. Saanks mä yrittää selittää? Tää on mulle ihan super iso asia, liittyen mun kirjaan… kun mä kuuntelin sua ja samalla katoin, miten tää sekuntikello juoksee ja kaikki tää mitä täs huonees tapahtuu tallentuu äänitiedostoks, mulle jotenki valkeni mistä täs kaikessa on kyse. Siis tää olis niinku ”kirja ilman kirjoittajaa”. Että ”kirjailijan” sijaan mä olisin vaan niinku tuottaja. En sisällöntuottaja, sisällöntuotanto on joukkoistettu, asioita tapahtuu koko ajan. Mut keskiössä on tää puhelin, joka nauhoittaa kaiken mitä ympärillä tapahtuu. Niinku se tekee muutenkin.

Kirja koostuu nauhoitetuista keskusteluista ja chateista yhden viikon aikana. Teksti muistuttaa draamaa, sillä se jäsentyy puheenvuoroiksi. Joissain on vuorovaikutusta, jotkut muistuttavat tyhjäkäyntiä. Jotkut aiheet toistuvat, joitain sivutaan ohimennen. Kokonaisuus on odottamaton, myös sisältö suhteessa romaanin nimeen onnistuu yllättämään.

Processed with Snapseed.

Yksi aihelma käsittelee kirjallisuuden olemusta. Suuria tarinoita ei tunnusteta olevan. Joonan äänimelskeinen kirjahanke on isänmurhatyyppinen vastaveto, autofiktion vienti toiselle tasolle, astetta autenttisemmalle. Mutta millaisia vapauksia kumpikin ottaa tehden kirjallisuutta oikeista ihmisistä? Isä edustaa kirjailijana knauskårdilaista avautumisproosaa, joka läheisiä säästämättä vuodattaa sisusten sapet niin sanotusti rehellisesti. Isän jutut ja kirjallisuus masentavat (Joonaa ja minua) – varsinainen äijäreliikki. Kahden sukupolven keskustelut ovat sekä rasittavia että paljastavia.

Minua kiehtoo tekstin ohella hiljaisuus, joka on romaanista poistettu. Joona toteaa, että kuitenkin suuri osa päivästä on hiljaista, vaikka muusta osasta muodostuu käsitys elämästä. Mitä hälystä tallentuu, on valintaa.

JOONA
mä ajattelen että yksityisestä voi tulla yleistä
jos sen jäljentää tarpeeks tarkkaan…
jos sen esittää taiteena siitä tulee taidetta.
fiktiolta vaaditaan enemmän
selkoa kuin todellisuudelta.
todellisuuden jäljennös voi olla
sotkuinen ja epälooginen

Ei Rakkaus niinku ole sotkuinen, ei erityisen epälooginenkaan sillä se noudattaa logiikkaa, joka noukitaan puhetilanteista. Fiktion totuus on paljossa puheessa livenä tai somessa, ja paljon siinä on möyrintää minässä. Massaa kertyy myös siitä, miten maailma makaa. Vaikka ehjän minän tai tarinan mahdollisuus on mahdoton, aineksista rakentuu yhteiskunnallinen romaani.

Romaanin sukupolven äänessä kaikuu datailufingelska-kieli, joka resoinoi luovan prekariaattiluokan elinpiirissä. Pätkätyöläisten on vaikea löytää mitään, mihin kiinnittyä. Outona sattumana juuri ennen Rakkaus niinku -kirjaa luin Paperi T:n post-alfa -runokokoelman, jossa on samaa 30-vuotiaan mieskuvan postaamista, tarkoitan  kolmikymppisten kelaajien julki tulemista. (Ja kyllähän Papru romaanissa mainitaankin.)

Välillä tallennusteksti on raskasta jauhamista, mutta silti: jorina paljastaa jotain aitoa epävarmuudesta olla ja elää. Jos Hannu Luntialan Viimeiset viestit (2007) oli maailman ensimmäinen tekstiviestiromaani, tämä astuu askeleen eteenpäin – mitä lienee viestintäfiktio kymmenen vuoden päästä. Ihminen kuitenkin todennäköisesti yhä kipuilee lähtökohtiensa ja ihmissuhteidensa kanssa.

Koen käyttäneeni tähän romaaniin tavallaan ruutuaikaa: Ekholmin teoksessa tirkistelen kirjallista tositeeveetä, mietin fiktioitumista, kokemistapoja, sukupolvia, elämää, tätä aikaa. (Enkä mainitse sanaa ”ironia”.)

– –
Johannes Ekholm
Rakkaus niinku
Otava 2016
romaani
414 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa esimerkiksi: Alussa oli sana,  Kulttuuritekoja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Opus eka,   Reader why did I marry him?, Ruoja ja Ruskeat tytöt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

9 lokakuun, 2016 · 9:09 am

Elizabeth Harrower: Tietyissä piireissä

Lukunautintoa ei ole helppo kuvailla. Jonkinlaista kehoon leviävää värettä se on. Silmin imetyt verbaalit viestit sekoittavat kaikki aistit, joten paperista poimittu tarina siirtyy elämään ja hengittämään. Niin Elizabeth Harrowerin ihmissuhderomaanin Tietyissä piireissä (Fabriikki Kustannus) juoni, tarina, kerronta, rakenne ja henkilökuvaus vaikuuttavat.

Processed with Snapseed.

Harrowin hyvinvoivan perheen nuoret Zoe ja Russell tutustuvat orpoina varttuneisiin Stepheniin ja Annaan. Syntyy suhteita ja avioliittoja, joissa tunteet aaltoilevat kohteisiin ja ohi. Tavoitteet, odotukset ja päätymiset vinoutuvat.

”Jos haluaa jotain suurta eikä saa mitä haluaa, kaipuu on tietysti myös suurta. Mutta on sekin silti parempi kuin alunperinkin haluta vain vähän.”

”Ei sille mitään mahda, mitä haluaa.”

Olen todella haluton avaamaan romaania tämän enempää, sillä haluan jakaa arvaamattomuuden, joka romaanissa tehoaa minuun. Dialogi joustaa ja kerronta näyttää, ei tyhjennä. Etenkin ihastelen sulavaa tapaa liukua henkilöstä toiseen, henkilön sisältä ulkoiseen tai ristikkäiseen katsontaan.

Yksilö saattaa olla ihailtavan terävä-älyinen joissain asioissa ja silti tunteiltaan tai moraaliltaan täysin tasapainoton toisissa, ja se kävi hänen mielestään selväksi turhankin usein.

Henkilöt rakentuvat alusta asti kiinnostaviksi. Takakansiteksti johdattelee odottamaan psykologista otetta – ja sitä saa.  Zoe nousee kaartista ykköseksi, hänen itseltään hukkaan joutumisensa erottuu. Zoen mielenliikkeet ja taito katsoa tai olla katsomatta totuutta ilmaistaan vivahteikkaasti. Osa osalta tarkastelu lisää viiltävyyttä: keski-ikäistyvät henkilöt joutuvat päättämään, kenen elämää elävät ja mitä suostuvat tai voivat nähdä itsessään ja muissa. Henkilöiden vaikutus toisiinsa kiertaa kehää – pieni piiri pyörii.

Romaani kuvaa australialaisympäristössä vuosien vierintää 1940-luvulta 1960-luvulle, ja luen rivien välistä eurooppalaisen sodanjälkeisen ilmapiirin vaikutuksia sivistyneeseen yläluokkaan. Paremmat piirit tietävät, kuinka kuuluu elää, ja ulkopiiriläiset imaistaan mukan. Velvollisuudet peittävät paljoa muuta. Pinta pidetään ja silloin pinnanalainen pääsee paisumaan.

Sillä he olivat ihmisiä. Ja vielä sitäkin mutkikkaampia.

Tunnelma imaisee. Tunnistan jotain samaa kuin alkuvuonna lukemassani uudelleen löydetyssä hollantilaisromaanissa Tyhmä neitsyt. Tietyissä piireissä on sekin uudelleen löydetty teos siinä mielessä, että kirja valmistui 1971, mutta kirjailija ei antanut kirjaa julkaistavaksi ennen kuin 2014. Kiitos Fabriikki-kustantamolle löydöstä!

– –

Elizabeth Harrower
Tietyissä piireissä
In Certain Circles
Suomentanut Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus 2016
223 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita bloggaajalukijoita: Krista, Omppu ja Ulla.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

7 lokakuun, 2016 · 4:00 pm

Miika Nousiainen: Juurihoito

Miika Nousiaisen uusin romaani Juurihoito (Otava 2016) on hupsu ja tunteellinen romaani perhesuhteista. Onni Kirnuvaaralla on ollut tapana jättää perheensä, kun lapsi on noin kolmevuotias. Romaanin juoni rakentuu sen selvittämiseen, kuinka monta näitä perheitä ja lapsia on ja missä isä nykyään vaikuttaa. Etsinnän käynnistää keski-ikäkriisiytynyt Pekka, joka löytää sattumalta lähellä kuuttakymppiä huitelevan isoveljensä Eskon.

Romaanin kertojat ovat Pekka ja Esko. Veljesten eroja maistellaan tekstimakupaloina. Pekka on sosiaalisesti mutkaton mainostoimistomies, joka suree avioeroa ja kahden lapsen osa-aikaisyyttä sekä niihin sisältyviä virheitä. Pekka heittäytyy silti spontaanisti tilanteisiin ja järjestelee asioita, ja hänen osuuksissaan selitellään laveasti. Esko sen sijaan lähinnä vaikenee jäykkänä, toteaa välttämättömän. Hän on uralleen omistautunut hammaslääkäri, joka on kuin oudolla planeetalla, kun on kyse ihmissuhteista. Hammasasioista hän ymmärtää kaiken, ja vähitellen hän soveltaa työoppeja muihin elämänilmiöihin – ja Eskon työstä voikin ammentaa symboliikkaa, esimerkiksi näin:

Hammaslääkäri muotoilee juurihoidetun hampaan lopulliseen muotoonsa asentamalla entisen hampaan tilalle kruunun.

Juurihoidossa etsitään sukujuuria, parannetaan niihin liittyviä mätäpaiseita ja ollaan sen jälkeen entistä ehompia kaikilla mittapuilla. Tarina nappaa aineksia suku-, kehitys-, veijari- ja vaellusromaanista sekä romanttisesta komediasta. Se on tunnelmaltaan hyväntahtoisen ihmisuskoinen. Yksilöiden tai yhteisöjen henkistä tai fyysistä väkivaltaa tai syrjimistä ei kääritä pumpuliin, silti yleisvaikutelma on viihteellisen pehmeä.

Juurihoito

Hieman vierastan sisaruuden romantisointia. Sattumanvaraisin ja ohuin säikein Kirnuvaarojen laajentuva sisaruussakki toisiinsa kytkeytyy, silti korostuu yhteys ja ymmärrys. Romaani ikään kuin vakuuttaa, että veri on vettä sakeampaa. Toinenkin klisee sopii romaaniin: aina on mahdollista saada onnellinen lapsuus, siis aikuisena katsoa mennyttä toisin. Motto avautunee tästä:

– Rakkaudella ei ole loppua, ainoastaan alku.

Sisarussarja on vertauskuva sille, että jokin yhteinen kokemus voi saattaa yhteen keitä tahansa, sysätä symppaamaan ja hyväksymään outoudet. Romaanin henkilöillä se on lapsuuden hylkäyskokemus. Romaanissa käsitellään paljon myös monikulttuurisuutta, eriarvoisuutta ja sen syntyä ja seurauksia yhteiskunnallisina ilmiöinä, on sitten ympäristönä Suomi, Ruotsi, Thaimaa tai Australia. Erilaisuuden ymmärrys kohottuu näin ylätekstiksi.

Ymmärrän, että kun sanoma kääritään tällaiseen aika suloiseen pakettiin, se on vaivaton vastaanottaa. Pehmopaatokseen veistellään läpiä huumorilla, johon kuuluvat kaikella rakkaudella viskatut pikkuröyhkeydet. Aste asteelta elämänkatsomus etenee huolettomaan täytetokaisuun ”No worries.”

Teos taivutetaan pian näyttämölle Kansallisteatteriin. Saa nähdä, miten romaanin ympäristön- ja kulttuurivaihdokset toteutetaan, henkilötyypeissä ainakin riittää aineksia. Aatenäytelmä tästä taitaa tulla, mitään tsehovilaisia syvällisyyshahmoja tuskin henkilöistä draamassakaan kehkeytyy. Yhtä kaikki: kirja maistuu arjen kevytlevitteenä. Pidän eniten Eskon jähmeistä osuuksista ja hänen sulamisestaan tunnesuhteisiin. Pekan osuuksissa aatokset ilmaistaan mutkattomasti, toisin sanoen: rautalanka väännetään aika suoraksi. Romaani ei tarjoa kerronnallista  haastetta, mutta se on leikkisää ja leppoisaa tarinointia maailman vakavimmista asioista:

Lopulta me olemme kaikki samanlaisia. Tarvitsemme mahdollisimman paljon kunnioitusta ja rakkautta.

– –

Miika Nousiainen
Juurihoito
Otava 2016
romaani
332 sivua.
Lainasin kirjastosta

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

3 lokakuun, 2016 · 6:06 am

Paperi T: post-alfa

jou tää täti diggaa nuorisoidolin runoutta mutta ihmettelee mitä tästä sanoisi sillä enhän mää mitään katu-uskottavaa tästä voi sanoa vanha ämmä haikujen suoltaja kun vastassa on musagenren kultapoika ”nostettu jalustalle suomiräpin penttisaarikoski” tyypillä on sana hallussa välkyin viittauksin ironiasta puhumattakaan oivalluksia sellaisia lyriikkaan kuuluvia sanapalapelejä ja aukkoja ne päästää lukijan suljettuihin huoneisiin ja avaamaan ainakin yhden oven

Noloudesta siis viis: pakko oli ottaa mallia esikoisrunoilijan kirjan jysäyttävästä takakansiliepeestä ja julistaa oma kokemusintro. Inspiroiduin kirjaliepeen tiheästä tekstistä, joka on kuin somen sättäysviestikooste höystettynä kirjoittajan itseironisin etäännytyksin. Se teksti välittää asenteen ja otteen, jota runokirja post-alfa (Kosmos 2016) sisältää.

Minut houkutellaan lukemaan runojen puhuja yksi yhteen kirjoittajan kanssa. Tämä Paperi T on palkittu muusikko ja radiotoimittaja. Artistinimi on artistinimi, se voi olla rooli tai se voi olla sitä itseään, Henri Pulkkista. Niin tai näin, runoissa heiluu pitkätukkainen musiikkimies baareissa, buffassa, takahuoneissa, makuuhuoneissa, kekkereillä ja kalliolaisilla kulmilla. Oman elämän paikanhakuangstia on aistittavissa. Itsemurhajutuilla leikkiminen hirvittää, mutta puhujan hirtehinen suhtautuminen roolinsa huvittaa ja liikuttaa.

– –
esittävä runoilija esittää runoilijaa
esileikki syvyyden kanssa
– –

Post-alfasta luen tiivistettyjä elämäntilannetuntoja. Kyse on selvästi kokoelmasta: huomaan kokonaisuuden kehittyvän syklin, tunnistan draaman kaaren. Joitain osia otan vaikeasti vastaan, mutta silti ne tunkevat lähelle. Näen näkyjä nuor(t)en maskuliini(e)n salaisista maailmoista, joita en voi jakaa mutta tuntea. Sitten kieleen. Runoudelle ominainen intertekstuaalisuus on otettu haltuun. Nautin runojen sanankäytöstä, etenkin monimerkityksisyydestä.

mä haluun olla vika
vika tässä maailmassa

Lisäksi minuun vetoaa suoruus – suhteutettuna runon mittakaavaan. Kuvallisuutta on kuten pitää, siirtymiä, mielleyhtymiä, kaikenlaista. Ja sitten on tätä paljautta, teeskentelemättömyyttä, josta tykkään: ”joskus likaiset hiukset ovat vain likaiset hiukset”. Viimeinen kaksirivinen lopetusruno läikähtää sisuksissa, pakottaa lukemaan kirjan heti uudelleen, asemoimaan asioita toisin.

Processed with Snapseed.

Runoissa ei ole isoja kirjaimia, ei välimerkkejä. Ne on painettu valkoisella mustaan paperiin. Sivuille jää oitis lukijan sormenjäljet. Tietoista tai ei, näin lukija jättää merkkinsä tekstiin. Tekstikin jättää jälkiä.

Saa nähdä, saadaanko post-alfasta #pojatkinlukee-kampanjan välkehtivä veturi. Ainakin kirjan painos myytiin pikaisesti loppuun. Toivon, ettei Paperi T:tä syleillä hengettömäksi. Halaillaan siten, jooko, että taiteilijan omaehtoisuus saa kukoistaa ketään kumartelematta. Niin, ettei ole pakko tykätä mutta saa. Kun ”älykköräppäri jäi mensan tuulikaapissa jumiin”, hän tuli ulos kaapista kiinnostavana lyyrikkona. Ovet on auki.

– –
Paperi T
post-alfa
Kosmos 2016
runoja
93 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

30 syyskuun, 2016 · 3:15 pm

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja

Tarkkaavainen lukija havaitsee, että tässä kirjaesittelyssä on nimikaimuutta kirjan otsikon ja minun kesken. Heti kärkeen kerron, että olen matalissakin koroissa noin 180-senttinen tummatukkainen viiskymppinen kalkkuna. Kirjan Tuija on vaalea, pieni, pyöreä leskirouva, joka pakoilee 70-vuotispäiväjuhlallisuuksia. Henkisestä yhteydestä en san mittä.

sylvia-tuija-ja-laulava-patja

Heli Laaksosen draamateksti Sylvia, Tuija ja laulava patja (Kynälä 2016) tutustuttaa lukijan kahteen hurmaavaan lounaismurteiseen ladyyn, naisiin aina parhaassa iässään. Tuija on paennut ikiystävänsä Sylvian hoteisiin, kun suku väsää näyttäviä syntymäpäiväkalaaseja. Naiset sulkeutuvat (some)maailmalta ja suunnittelevat runoiltaa yhden murrerunoilijan värssyistä. Samalla setvitään elettyä elämää.

Kirjan alaotsikko on Kaunokirja. Tulkitsen näin, että teksti on tuumattu luettavaksi, vaikka se sopii myös esitettäväksi. Syntysysäyksen kirjailija sai näyttelijä Marjatta Rinteeltä, joka kaipasi esitettävää. Pidän kovasti siitä, että on loihdittu kamarinäytelmä, jossa kulttuuritapahtumien kantavat voimat eli (keski-ikäiset tai sitä) varttuneemmat naiset ovat pääroolissa ja kohderyhmänä. On samastumispintaa. Eikä tässä mitään miehiltä kiellettyä ole.

Alussa hahmot tyypitellään ja tilanne hahmotellaan asetelmallisesti. Mietin, miten kokonaisuus pysyy kasassa, eli kuinka Laaksosen runot ympätään tarinointiin. Nopeasti lämpenen Sylvian ja Tuijan sanailulle ja etenkin sille, miten kuljetun matkan menopelit, kyydit ja mutkat luonnehditaan. Ja kyllä runot paikkansa löytävät lupsakan latelun lomassa.

Luvut/kohtaukset nimetään mukavasti, ja sisällöltään ne ovat napakoita, jämäkästi rajattuja, minkä myötä draaman kaarta pitkin kuljetaan joutuisasti. Elävä lounaissanailu yhdistää maukkaasti kitkerät, kipeät, kivat ja kauniit asiat. Sävyjen sotkeminen sopii Laaksosen tyyliin. Tässä teoksessa käydään hetkittäin puskafarssin puolella ja sitten sulatetaan sydämiä tummilla tunteilla ja tunnustuksilla. Komediallinen ote säilyy alusta loppuun, ja elämännäkemys pysyy lämpimänä, rakastavana. Katkeruudelle ei anneta tilaa, keskenään erilaisten henkilöiden ystävyydelle kyllä.

SYLVIA
– -. Kaikest muust mää voin luappu. En Sinust.

TUIJA
Eik sitä sanota, et syräme mahtu vaa yks ämmä? Mun syrämes o yks äijä. Ja se yks ämmä olet sää.

Kyllä olisi mukava nähdä tämä viihdyttävä kaunokirja esityksenä. Näin se alkaa (parenteesit yleiskielisinä):

On juhlien juhla, kun Sylvia ja Tuija kahden, mitään kenelläkään esittämättä, toisilleen todistamatta, pojille poseeraamatta, ovat olemassa tässä. Muusta maailmasta antaa merkkinsä vain keittiönurkkauksen kaappiin unohtuneen avatun kahvipaketin rauhoittava lemu.

Sylvia ottaa Tuijan palleroiset voitaikinakädet omiinsa, luisiin ja varmoihin.

SYLVIA
Nyy alkaa meijä oma aik!

TUIJA
Juu! Joko syätäis?

– –

Heli Laaksonen
Sylvia, Tuija ja laulava patja
Kaunokirja
kaunis kansi: Heli Laaksonen
Kynälä 2016
95 sivua.
Sain kirjan kirjailija-kustantajalta.
Kirjailijan kotisivut: http://www.hulimaa.fi

Marjatta Rinne ja Eija Nurmio ovat tekstin pohjalta valmistelleet kamarinäytelmän. Se starttaa kirjan tapaan syyskuun lopussa Turun kirjamessuilla. https://www.facebook.com/Sylvia-ja-Tuija-kamarinäytelmä-574358942766382/

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Avainsanat:

29 syyskuun, 2016 · 7:45 pm

Kirjailijatapaaminen: Minna Rytisalo

Kun olen lukenut pysäyttävän kirjan, huomaan, että halu lillua sen kanssa kahden kesken ilmatiiviissä kuplassa kestää jonkun aikaa. En halua lukea muiden juttuja tai tietää muutakaan. Sitten herää into vaihtaa kirjasta ajatuksia. Myös lisätietomuruset kirjailijan kirjoitusprosessista alkavat kiinnostaa. Nyt on kesäni kohotuskirjan lukemisesta jo sen verran, että avautuminen ulkopuoliseen maailmaan sopii. Siispä kuuntelemaan Lempin (Gummerus 2016) luojaa Minna Rytisaloa, joka kertoi Nide-kirjakaupassa romaanistaan.

Lempin idea irtosi vanhasta valokuvasta, jossa hääparin välissä nökötti joku hahmo. Se antoi Minna Rytisalolle kimmokkeen kehitellä, millainen pariskunta ja millainen tilanne voi moista tuottaa. Myös työhön liittyvät pysähtyneisyyden hetket tarjosivat esikoiskirjailijan mielikuvitukselle tilaa. Koska Rytisalo on haaveillut parikymmentä vuotta romaanin kirjoittamisesta, hänestä tuntui, että oli sen aika: ”Mä leikin tämän leikin loppuun, katson mihin pystyn.”

Processed with Snapseed.

Minna Rytisalo

Romaanin henkilöt ja tapahtumien runko hahmottuivat nopeasti kirjailijan mielessä. Myös kerrontatapa eli poissaolevan henkilön puhuttelu tuntui selviöltä alusta lähtien. Kaikista kolmesta kertojasta kertyi aluksi kustakin kymmenkunta sivua tekstiä. Pienin erin kunkin tarina kasvoi. Rytisalon kirjoitusrytmiin sopi kurinalaisuus: lyhyt rykäisy tekstiä silloin tällöin, joskus jopa viiden minuutin pätkissä. Tekstiä kertyi iPadiin ja puhelimeen. Rytisalo ei kirjoittanut Lempille tai lukijalle, hän kirjoitti itselleen.

Kirjailijakohtaamisen teki erityisen kiinnostavaksi se, että kirjailijaa haastatteli hänen kustannustoimittajansa Hanna Pudas. Keskustelusta paistoi yhteistyön sujuvuus. Paljastui myös prosessin poikkeuksellisuus. Ei ole tavallista, että kustantamoon tulee joulukuussa käsikirjoitus, josta tehdään sopimus parissa päivässä ja joka on kaupoissa heinäkuun lopussa.

Processed with Snapseed.

Niteen näyteikkunassa 29.9.2016 Hanna Pudas ja Minna Rytisalo.

Kustannustoimittajan ilo ja kauhu oli se, että käsikirjoitus näytti kovin valmiilta. Silti tekstin lisättiin vitosvaihde, kiihdytys vielä valmiimmaksi. Henkilöiden äänten erottumista kirjailija ja toimittaja pohtivat yhteistyössä, myös hahmojen ja tapahtumakuvauksien nyanssit hioutuivat. Kustannustoimittajan hommiin kuuluivat huomiot ja ehdotukset, kirjailija teki valinnat ja päätökset muokkauksista.

Romaanista on tullut jo paljon lukijapalautetta, ja selvästi romaanin henkilöt herättävät tunteita. Elliä – sitä väliin kiilaava tyyppiä – ei taida kukaan fanittaa, mutta kiinnostava hän on. Minä innostuin eritoten Siskosta, samoin eräs yli 90-lukija, joka on ihastellut nuoren kirjailijan osaamista vanhan naisen kuvaajana. Minna Rytisalon lempihenkilö on Viljami, jonka kerrontatavan hän kokee olevan lähinnä itseään.

Kirjallinen fiilistelyhetki valaisi sateisenhämärää torstai-iltaani. Lempikirjani (vai Lempi-kirjani) on valitettavasti lainassa, joten en voinut pyytää omistamaani niteeseen omistuskirjoitusta. Sainpa kiittää komeasta romaanista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

28 syyskuun, 2016 · 6:28 pm

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Kun luin Riikka Pulkkisen esikoisromaanin Raja, ihastelin, miten hienosti nuori kirjailija osasi kuvata keski-ikäistä naista. Sivuhenkilön vaikean tilanteen auki keriminen teki vaikutuksen. Sittemmin Pulkkisen tuotannosta on eniten viehättänyt rento, likkatyylinen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava 2014).

Paras mahdollinen maailma (Otava 2016) kytkeytyy muistelooni siten, että päähenkilö Aurelia on kutakuinkin Iriksen ikäluokkaa ja Aurelian äidin kuvaus viehättää minua Raja-romaanin aikuisen naisen tapaan. Aurelian äiti kirjoittaa tytärtään puhutellen, koska ei muuten saa tähän yhteyttä. Kerrottavaa onkin, sillä perhedynamiikkaan ja perheenjäsenten luonteenmuotoutumiseen ovat vaikuttaneet monenlaiset menetykset ja niistä vaikeneminen.

Äidin kerronta on jälkiviisasta menneen elämän selostamista, sellaista kuin minäkerronta voi vetoavana olla: se on valikoivaa mutta vaikuttaa vilpittömältä. Minua koskettaa äitiyden nielevyyden käsittely, joka sisältää kaiken rakkauden epäilyksineen ja virheineen. Vaikka äidin kerronnassa on kirkkautta, osuudesta löytyy muun tekstin tematiikkaa, toden syrjällä kulkeva rinnakkainen:

Elämästä paljon suurempi osa kuin uskallamme itsellemme myöntää on unta.

Äidin minäkerronta vuorottelee kaikkitietävän kertojan kanssa. Tämä ylhäältä tapahtumia seuraava itsetietoinen selostaja kuvailee Aurelian näytelmäharjoituksia ja muita toimintoja ennen ja nyt. Pieni poikkeama tehdään saksalaissyntyisen teatteriohjaajan traumaattiseen lapsuudenkokemukseen. Itäblogin murrosvuosi 1989 on kohtalonomainen: se vaikuttaa kaikkien nykyisyyteen.

Processed with Snapseed.

Lukemiseni käynnistyy tahmeasti ja olen jopa luovuttaa. Teatteriosuudet kyllästyttävät eniten, mielessä vilahtaa romaanissakin käytetty lyhenne VMP. Teksti tuntuu pingottuneen taiteelliselta rakennelmalta, joka vastaa vientipotentiaalihaasteisiin vierasperäisine nimineen ja berliineineen. Eniten vierastan pakahtunutta totisuutta ja kulttuurielittiympäristön umpiota. Yhteiskunnallishistorialliset yhteydet tuntuvat koristeluilta. Tässä vaiheessa tähdennän, että iloitsen sitkeydestäni. Loppua kohti tunnelmapaloissa on tehoavuutta.

Katoaminen kiemurtelee temaattisena loimilankana kielellisessä kudelmassa. Henkilöt katoavat itseltään ja toisiltaan, menettävät kuvainnollisesti ja konkreettisesti. Juonta en paljasta, vain siihen viittaan, että Aureliaan liittyy eideettisyyttä, todellisten aistimusten veroisia kokemuksia poissaolevista. Aurelian kautta kuvataan moniuloitteisesti katoamista roolihahmoihin uppoutumisesta  sukupuolirajojen häivyttymiseen. Mutta olennainen kiteytyy kokemukseen:

Yhtenä ja samana, mutta kuitenkin kaksin. Jos joku kysyisi mitä Aurelia oikein tarkoittaa sanoessaan yksi ja sama mutta kuitenkin kaksi, hän ei osaisi selittää sitä millään tavoin. Niin vain oli ja niin vain on.

   Aurelia ottaa tunteen vastaan. Hän miltei läikkyy itsensä yli mutta pysyy kuitenkin rajoissaan. Hän ymmärtää kaiken. Hän on maailmansuodatin.

Nämä sanat ja lauseet. ”Maailmasuodatin”. ”Aloitin varovasti, puhuin tunteitteni reunoja auki, tein vaivihkaa reittiä rakkauteni ytimeen.” Ja romaanin nimi Paras mahdollinen maailma – se on leikki, jonka vain mielikuvitus voi loihtia. Jotain läykkyy yli. Arvostan taitavaa rakennetta, silti tyyli, tiiviisti pakattu tunne, vieroittaa minua. Toistan, tunnustan tekijän taitavuuden, mutta teksti ei puhuttele minua. Kyllä se kuiskii minulle upeista mahdollisuuksista, joita on ilmeisellä lahjakkuudella. Monilta Paras mahdollinen maailma saa ihastunutta vastakaikua, minä jään liepeille ruikuttamaan.

– –

Riikka Pulkkinen
Paras mahdollinen maailma
Otava 2016
romaani
356 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muissa blogeissa  esimerkiksi Lukutoukka, Lumiomena ja Luetut, lukemattomat, joiden lukukokemuksissa ihastutaan ja esitetään pieniä soraääniä.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

26 syyskuun, 2016 · 6:00 am

Laura Lepistö: Kesäyön salaisuus

Laura Lepistön dekkari Kesäyön salaisuus (Opike 2016) sopii alakoululaisille. Kirja on helppolukuinen lastenromaani, mikä mahdollistaa lukukokemuksen myös lukijoille, joilla on kielellisiä vaikeuksia. Koska kirja on selkokielinen, esittelen sen selkosuomeksi.

kesayon-salaisuus

Kesäyön salaisuus: jännitystä koululaisille

Kesäyön salaisuus sopii sinulle,
jos pidät kirjoista,
joissa ystävät joutuvat pulaan,
kun he selvittävät salaperäisiä tapahtumia.
Saat jännittää.

Tarina alkaa siitä,
kun Essi saapuu viikon lomalle Siirin kesämökille.
Tytöt leikkivät salaista seurantaa,
eli he vakoilevat naapureita.
Sattumalta he törmäävät rikokseen.

Tyttöjen leikkiin on helppo eläytyä.
He ovat reippaita ja keksivät toimintaa,
lisäksi tyttöjen ajatukset esitetään elävästi.
Myös pelottavat kohdat ovat uskottavia.
Kuitenkin olo on turvallinen:
tarinassa voi luottaa vanhempiin
ja asioiden selviämiseen.

Kirja sopii tytöille ja pojille,
sillä kahden tytön lisäksi kirjassa on poika.
Alpo  haluaa tyttöjen kaveriksi,
mutta tytöt eivät siitä innostu.
Silti Alpo saa kirjassa ratkaisevan roolin.
Näin kirja ottaa huomioon erilaiset lukijat.

Koska juoni etenee hyvin
ja kieli on aika helppoa,
haluat varmasti ahmia koko kirjan.
Kirjassa on myös paljon kohtia,
jotka virkistävät mielikuvitusta,
esimerkiksi:

Tytöt astuivat sisään.
Lattia narahti heidän jalkojensa alla.
Talossa oli aivan hiljaista.

He katselivat ympärilleen.
Linnan ikkunoiden kaltereista
muodostui varjoja lattialle.

Kirjassa on jonkin verran piirrettyjä kuvia,
jotka sopivat hyvin kirjan juoneen.
Toivottavasti mustavalkoiset kuvat
eivät tunnu kömpelöiltä.
Mutta nehän voit itse värittää,
jos saat Kesäyön salaisuus -kirjan omaksi!
Toivottavasti saat.

Lisähuomio

Opike voisi lisätä kirjakuvauksiin tietoja kirjailijoista,
sillä olisi hauska saada tietää jotain heidän taustoistaan.
Esimerkiksi tämän kirjan kirjoittajalla on sama nimi
kuin kuuluisalla taitoluistelijalla.
Jää vaivaamaan, onko kyse samasta ihmisestä…

– –

Laura Lepistö
Kesäyön salaisuus
Kuvittaja: Anita Polkutie
Opike 2016
selkokielinen jännityskirja koululaisille
69 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Avainsanat:

25 syyskuun, 2016 · 7:27 pm

Lady Susan & Zlatan

Sitä menee elokuviin fiilistelemään Jane Austenin säätyläislaatukuvia ja tulee leffateatterista vaikuttuneena Zlatan Ibrahimovizista.

Austenin romaanista Lady Susan ei aiemmin ole filmattu sarjaa tai elokuvaa. En enää ihmettele. Samoja aineksia siinä on kuin suuresti ihailemassani Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjassa tai Järki ja tunteet -elokuvassa, ja miksei Emmakin viehättänyt etenkin sarjaversiona. Olkoon, kyllä Neito vanhassa linnassakin puri. Luettelot sikseen: kaikissa on kyse naimakaupoista, säädyistä ja kärjistetyistä henkilöhahmoista, mutta tässä viimeisimmässä versiossa vähemmän vetävästi.

lady-susanElokuvassa Love and Friendship ehdoton päähenkilö on leskeytynyt Lady Susan, joka luistavaan tapaan kuppaa tuttuja ja sukulaisia ilmaisella ylöspidolla. Siinä sivussa hän koettaa naittaa teinityttöään mestariluokan ääliölle ja pelata omia lemmenpelejään. Lady Susanin amerikkalainen ystävätär ja miesvainaan veljen perhe sekoitetaan toteuttamaan armoitetun vehkeilijäleidin pyrkimyksiä.

Kyllä toteutus on ”ihan kiva”, tyypit selkeitä ja roolisuoritukset vakaita. Siinä pulma: tarvittava vitosvaihe hahmojen vauhditukseen ja juonikurvailujen hiekan pöllytykseen puuttuu. Lopputulos on valitettavan tasainen ja yllätyksetön.

Elokuvaa ennen näytetään tavalliseen tapaan puuduttavia mainoksia. Paitsi yksi, tämä Volvo-mainos. Ehkä sen vuoksi Austen-filkka vaipui varjoihin. Valkokankaan täyttää Zlatan, joka poistuu pariisilaiselta stadionilta. Alkaa matka kotiin. Volvoon pakataan koko perhe: niin pojat kuin vaimokin katsovat sankariimme 100 %:n varmuudella. Volvo lipuu halki Euroopan, yli SEN sillan, parkkeeraa ruotsalaiseen lähiöön. Häpeämättömästi perhearvoja ja fudisfanikulttia kumartavaa – häpeämättömän tunteellista!

Huippukäsikirjoitettu tuotos on koristeltu tyyneyttä, vakautta, rauhallisuutta ja turvallisuutta huokuvalla musiikilla melankolisin somistein ja harmaansävyisellä kuvauksella – vain sinikeltainen pelipaita tunnustaa väriä. Katson suu auki. Naurattaa. Kehtaanko tunnustaa, että lopussa kuitenkin vetistelen – siis automainoksen lopussa. Zlatan on sanonut jotenkin niin, että vaikka Zlatan lähtee lähiöstä, lähiö ei lähde Zlatanista. Tämä näytetään Volvo-mainoksessa. Ja sen kyljessä paljon muuta.

No huh! Katso ihmeessä tämä Epilogue-mainos. Katso myös Prologue ja vanhempi kansallislaulueepos, jonka netistä kaivelin leffailtani lopuksi ja joka jo aiheuttaa överit. Ja saa sen harmittoman Love and Frienship -leffankin käydä katsomassa.

zlatan

Okei, tulen ulos kaapista, eli työhuoneeni kirjakaapin oven sisäpuolella on tämä selkokirja-Zlatan…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Elokuvat, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

24 syyskuun, 2016 · 7:15 pm

Jyri Vartiainen: Aurinko

Aurinko


Jyri Vartiainen ryhtyy pienoisromaanille, mutta runotta ei Aurinko (Poesia 2016) ilmesty. Kämäräinen potee unettomuutta, antikvariaattinsa konkurssia ja isänsä kuolemaa rähjäisellä maatilalla maalarivaimonsa Tytin kanssa. Elämäntuskaansa Kämäräinen vuodattaa vihkoihin tajunnanvirtatyyppisesti, esimerkiksi näin:

Sillä todellinen aika on
raskautettujen,
ei rakastavaisten.
Minulle paljastetaan rippusia suhteen synnystä, kupruista ja nykytilasta. ”Päivä päivältä vähemmän toisen vuoksi” – sellainen vaanii. Kumpikin tarkkailee toisiaan eristyksessä, havainnoivat kuin lajitoveria häkkiolosuhteissa, sanoja ei tunnu löytyvän. Kuvaavaa on, että kirjassa on vain vähän dialogia, ja silloin kun sitä on, ydin välähtää, Tytin sanoin:
”Kun minä maalaan, kivet pienenevät ja alkavat erittää jotakin nesteen kaltaista niin kuin ne antautuisivat. Kevyet kevyet kivet. Ilo. Sinä olet valinnut perhoset, sillä ne ovat raskainta ja surullisinta, mitä luonnolla on tarjota.”

Kevyen ja raskaan dilemmaa Aurinko käsittelee, ja jotenkin tuntuu, ettei ääripäiden väliltä tarvitse valita vaan tulisi suostua elämään niiden kanssa. Pariskunnan luontoretket paljastavat minulle uuden puolen puolisoiden oudosta dynamiikasta. No – selvitä itse, mitä pusikoissa puuhataan. Sitä ja tätä mietin moneen otteeseen: miksi mies tunnetaan sukunimellä ja vaimo etunimellä, miksi mies näkee vaimonsa vaatteet aina ”riepuna” jne.

Kielen kuvallisuudessa lymyää runollisuus. Lukijan tulkinnoille jää tilaa, joskin hämärääkin riittää. Pidän kovasti ympäristön kuvauksesta, jonka visuaalisesti tarkat havainnot hidastavat katseen kulun, piirtävät palaneet perhoset, värin valuman kivien pinnalla, keittiön törkyisyyden tai pihapiirin heinikot. Aisteihin Vartiainen osaa kielellisesti vedota siten, että ulkoinen on myös sisäistä. Aistiherkkyys on romaanin yksi omaleimaisista elementeistä.

– – maaseudun rauha sen sijaan pistävää, sirkkelimäistä taajuutta, joka jatkui ja jatkui niin kuin joku piinaisi tahallaan.

 Auringossa aurinko paistaa, ja siten elämisen sietämätön keveys ja raskaus tulee liki, vaikka sekä osa tarinaa että henkilöt jättävät kylmiksi. Tällaiset kontrastit ovat kiinnostavia. Hienoinen etäisyys ja epämääräisyys verottavat tarinaan heittäytymistä, vaikka arvoituksellisuudessa on mielikuvitusta ruokkivaa ainesta. Täysin ei siis Aurinko lukukokemustani lämmittänyt. Tässäkin voin olla väärässä, mutta kun tarinassa auringon paiste vähenee ja syksy saa, toiveikkuus lisääntyy. Toiveikas olen myös esikoisromaanikirjailijan proosailusta, sillä omaperäisyyttä näyttää riittävän.
Aurinko2
– –
Jyri Vartiainen
Aurinko
Poesia 2016
pienoisromaani
98 sivua.
Luin kirjan kustantajan lähettämänä PDF-tiedostona.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

23 syyskuun, 2016 · 4:54 pm

Taidehallissa Niki de Saint Phalle

Syyskuinen kirpeys virkisti Töölössä kävellessä, mutta varsinainen piristysruiske pisti Taidehallissa. Räyhäkkä ote tuolla Niki de Saint Phallella (1930-2002)!

niki-2

Jo ensi askelluksilla jysähtää, sillä portaiden yläpäässä taiteilija sihtaa kohti aseella. Valokuvasuurennoksesta on kyse. Valokuvissa poseeraaminen ei ollut tälle taiteilijalle vierasta, sillä 1950-luvulla hän toimi valokuvamallina, sitten vähitellen hän kääntyi kuvataiteen puoleen ja loi monipuolisen uran.

Taidehallissa on esillä maalauksia, piirroksia ja veistoksia. Lisäksi voi katsoa dokumentteja taiteilijasta. Mielenkiintoinen on esittelyfilmi hänen toscanalaisesta Tarot-puistostaan, jonka rakennelmissa yhdistyvät Gaudin ja Miron muotokieli de Saint Phallen omaperäiseen kekseliäisyyteen, jossa suuri on kaunista puhumattakaan pienistä yksityiskohdista.

Kuuluisia Nana-patsaita on esillä useita, ja niiden vapautunut tanssi ilostuttaa. Suuret naishahmot eivät sievistele poseeraavina malleina vaan riehakoivat omaehtoisen aktiivisina.

Mielenkiintoisia ovat maalausten ja veistosten risteytykset. Ne ovat seinille ripustettuja töitä, joissa on hahmoja kuten Hirviö tai Valkoinen morsian. Hahmoihin on upotettu muovieläimiä, pikkupatsaita, no, kaikenmoista roinaa, joka tuo töihin tekstiuria ja asiaulottuvuuksia. ”Tavallisissa” maalauksissakin taiteilija on käyttänyt muun muassa kiviä, kahvipapuja ja muuta pientä tavaraa.

Ihmissuhteissa kovia kokenut Niki de Saint Phalle kanavoi tunteitaan taiteeseen. Ampumatöissä saivat miehet kyytiä. 1960-luvulta on  päiväkirjaa, piirrosta ja sarjakuvallisuutta yhdisteleviä töitä, joissa jätetty nainen pureskelee suhteitaan. 1990-luvulta on työ, jossa taiteilijaa toteaa epäluotettavien miesten virtauksen olevan omalta kohdaltaan ohi. Vaikka aiheet ovat synkeitä, toteutus on raikas. Tuli mieleen Rosa Liksomin piirrosten tyyli, tai kai pikemminkin Liksom on varioinut de Saint Phallen ilmaisutapaa.

Hieno juttu, että Taidehalli esittelee monipuolisen taiteilijan, jonka töissä riemu, roju ja rohkeus muodostavat tarttumapintaa monenmoisille museokävijöille. Uskon lasten innostuvan töiden yksityskohdista ja värikkyydestä, ja aikuiset voivat vilkuilla niistä sukupuolirooleja, ampua niitä alas ja valmentautua vapautuneeseen karkeloon.

niki1

Morsian puun alla – huomaa: lukeva nainen

Niki de Saint Phalle: Taidehalli 20.8. – 20.11.2016

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Avainsanat:

20 syyskuun, 2016 · 6:34 am

Reidar Palmgren: Kirpputori

Sälää myydään kirpputoreilla, elämäkin on yhtä sälää. Sellaista latoo pöydälle Reidar Palmgren Kirpputori-romaanissa (Otava 2016). Ylijäämämarkkinoista saa johdettua vertauskuvia, tällaisia:

Tavaroitten myyjät olivat edessäni paljaana, elämä levällään, kaikkine oikkuineen ja vikoineen, salaisuuksineen ja yksityisasioineen. Pöydät alkoivat näyttää henkilöiltä, ja kaikki se mistä he luopuivat, kertoi siitä mitä heille jäi. Minä pyyhin lattiaa ja tirkistelin myyjien koteihin, joihin he olivat itse avanneet oven.

Kirpputori kuuluu sarjaan ”ihan kiva romaani”. Juoni kulkee joutuisasti ja kieli konstailemattomasti, joskin alkupuolta voisi tiivistää. Lukuisista ”mies kriisissä” -kirjoista se eroaa näkökulman perusteella, sillä nelikymppinen Kimmo selittelee itsepetoselämäänsä parhain päin samalla, kun muut henkilöt ja lukija näkevät karmivan totuuden. Ajautujan elämänasenne kiteytyy täten:

Me otamme mitä saamme, tartumme mihin osumme ja putoamme minne sattuu. Ja jotta elämä ei tuntuisi niin lohduttomalta, uskottelemme että teemme siinä valintoja. Emme me tee. Minä ainakaan en ollut koskaan saanut valita mitään.

Kimmo on todellinen persnarsku, persoonallisuushäiriöinen narsisti, joka keksii vastuuttomuudelleen ja mokailuilleen syypään johdonmukaisen kierosti muualta kuin peilikuvasta. Palmgren loihtii muita kuppaavan laiskimustyypin perusteellisesti, siitä pisteet: rivien pinta- ja väliluonnehdinnat kertojan  ominaislaadusta sujuvat sukkelasti. Lukiessa kokee myötähäpeää ja tympeyttä. Kimmo ei herätä myötätuntoa, ehkä hivenen aivan viime metreillä, kun vilahtaa omatuntokortti, jossa Kimmo näkee liikuttavan teinipoikansa ja vaikutuksensa häneen.

Kimmoon tutustuminen onnistuu näin kirjallisesti etäännytettynä – voi tuota rasittavaa riesayksilöä. Kiinnostus pysyy yllä, sillä haluan seurata loppuun asti, miten herran käy. Muut Kimmon laitamilla vilahtavat henkilöt ovat tavallisia hyviä ihmisiä, jotka koittavat selvitä suhteissaan ja työssään, ottavat huomioon lähimmäiset, Kimmonkin. Romaanin loppunousu, toivonvireen lehahdus seuraa uhkeaa Katariinaa. Hän edustaa romaanin tärkeää aihiota: kyllä selviää, jos menneen kanssa elää selittelemättä eteenpäin, pää pystyssä.

Takakannessa Kirpputoria kuvataan synkänhauskaksi. Ei juuri naurattanut, ei synkistänytkään. Satumainen loppu hieman töksähtää, mutta sopii se tyylilajiin: raskaat asiat asustetaan kevyin kerrontasävyin. Mikä minä olen eväämään mahdollisuuksia kimmoilta, sillä kyllä niitä riittää. Kimmoja ja mahdollisuuksia.

Processed with Snapseed.

– –
Reidar Palmgren
Kirpputori
Otava 2016
romaani
334 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Blogeissa mm. Lukuneuvoja, jota nauratti helppolukuinen kirja, ja Kirjalliset reimastuivat.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

18 syyskuun, 2016 · 10:56 am

Joni Pyysalo: Alaska

On se hurja. Alaska (WSOY 2016) tuntuu oudolta otukselta proosakentällä. Alaotsikoksi Joni Pyysalon romaaniin on präntätty Rakkauskirja. Paradokseilla romaanissa pelaillaan; rakkaus on paradoksi, mutta on se myös sitä itseään, rakkautta, ainakin rakastumista, hullaantumista kaikesta huolimatta.

On vain kaksi merkittävää asiaa: tunteita ei voi käskeä. Tunteisiin ei voi luottaa: ainoastaan niihin voi luottaa. Kaikki on järjetöntä. Rakkaus on ainoa, missä on järkeä: rakkaudessa ei ole järkeä.

   Ei ole ilmaista lounasta eikä vapaata seksiä.

Pyysalon esikoisromaania vertaan sammioon, jonka vellovaan massaan syöstään tunnetta ja toista, aihelmaa ja ideaa. Kaikkien vaivoja säästääkseni perustan Alaskalle ikioman  asiasanapilven:

rakkaus, rakastuminen, rakkaudettomuus, muistamattomuus, muistot, valemuistot, jälkeläiset, jälkikasvu, perhesuhteet, perhetraumat, porno, nettiporno, nettideittipalstat, seksi, seksuaalisuus, kaupankäynti, sopimukset, mielialat, melankolia, masennus, sairaus, itsemurha, kuolema, kohtalo, elämän tarkoitus = elämän jatkuminen

On romaanissa jotain tavallista: siinä on nainen ja mies, ja odotellaan, koska he kohtaavat. Vestaa voi sanoa pornonaiseksi, joka tietää myyntiarvonsa, mutta häntä painaa elämän haltuunoton hämäryys, joten hän rakentaa nukkekotiin rinnakkaistodellisuutta. Dodo sen sijaan vaikuttaa vastuulliselta pärjääjältä, vaikka kyyneleet valuvat ja äkkipysäys muuttaa kaiken.

Vesta (nimitaustana antiikin temppelineitsytmyytit) ja Dodo (nimi viittaa sukupuuttoon kuolevaan lajiin) saadaan sattuman saattelemana kohtalonomaisesti kohtaamaan. Samalla ollaan perimmäisten kysymysten äärellä: rakkaus ja kuolema. Mistä muusta kannattaa kertoa? Kehotan palaamaan väkertämääni asiasanapilveen.

Pyysalon kerronta ammentaa sekin ehtymättömästä sammiosta. Tiivistän asiasanapilveksi:

hänkerronta, minäkerronta, näkökulmat, metaforat, paradoksit, tekstilajit, runonpätkät, luettelot, repaleiset tekstitilat, ylen sakeat sitaatit, dialogit, postmoderni/suuri tarina, kommentoiva sisällysluettelo, lopun sitaattiluettelo

Hyvä Alaskan lukija: tiedä, että romaanin sisällysluettelo on lopussa. Seuraa sitä, kun luet kirjaa, koska se antaa avaimia asioihin. Esimerkiksi siinä on:

Luku 25. Alaska, jossa romaanin nimi saa merkityksen, ollaan lumisadepallossa, minä kääntyy ympäri ja muuttuu suruksi.

Toistuvasti tuskastun taiteelliseen keekoiluun, silti arvostan tekijän tekstisammioon kippaamaa näkemystä. Sanomisen tiheys saa haukkomaan henkeä, jopa tukehduttaa. (Konkretiaa: lukemani kirjan sivunkulmat repsottavat hiirenkorvilla, siten merkitsen ihastuskohtia.) Nautin kyllä poukkoilevasta ja tiiviistä lyyrissanomisesta, kielikuvien kirjosta. Työlästyn hetkittäin yliyrittämiseen, mutta vaikutun yllätyksistä, joita juoneen upottuu.

alaska

Henkilöitä en koe läheisiksi; en hullaannu Dodon rakastumisesta tai Vestan rikkonaisesta rakkaudettomuudesta. Dodo kuitenkin yltää koskettamaan, ja olen otettu loppuratkaisusta: lohtua voi vielä olla. Alaskassa on viileyttä (cool kaikissa merkityksissä), mutta kyllä tarinassa jyskyttää romanttinen sydän. Paradoksit viedään tyylikkäästi loppuun: rakastavaiset saavat toisensa, eivätkä kuitenkaan saa, eivätkä ehkä edes tiedä rakastavansa tai jos rakastavat, ketä rakastavat. Romanttiset teot ovat klassikkorunoilijalta poimitun nimimerkin takaa kirjoitettuja nettideittiviestejä tai juridisia asiapapereita, eivät suoraan supistuja lemmensanoja tai makuukamarikosketuksia.

Rasittaa kyllä tekstinikkarin välillä pöyhkeältä vaikuttava oppineisuuden osoittaminen (lue= oma sivistymättömyyteni). Lukeminen on paikoittain raskasta, vaikka ja koska kieli säkenöi. Ja voi tokkiinsa, miten tietoista kerronta on:

Mies sanoo, että muistin tehtävä on täyttää aukot, jotta mieli ei putoa niihin. – – Muisti on kuvitelma, jolla on valta lamaannuttaa.

   Nainen sanoo päätyneensä samaan jo luvussa 8.

Kiinnostava Alaska saa minut kummastelemaan, ihastelemaan, vakuuttumaan ja epäröimään. Arviointikykyyni saattaa vaikuttaa se, että Hanna Weseliuksen Alma! valloitti minut vähän aikaa sitten ja tunnistan Alaskan jollain tavalla painivan samassa sarjassa, muttei sen ponnistelu ihan saavuta samaa painoluokkaa. Unohda edellinen. Jos järjestän kirjakilpailun, Alaskalle on oma sarjansa: ”- – miten taide pystyi liikuttamaan paikallaan olevaa.” Liikahdin.

P.S. Runomiehet ovat tänä vuonna kääntyneet romaanin puoleen: keväällä innostuin Jukka Viikilän romaanista Akvarelleja Engelin kaupungista, syksyn alussa luin Risto Oikarisen kehitysromaanihenkisen Nälkämaan laulun, ja nyt runoilija Pyysalo pistää proosaksi, runovaikutteiseksi sellaiseksi. Ja nyt korvamatona pauhaa Humppaveikkojen ”Oi Alaska, sä helmi mustan meren”…

– – 
Joni Pyysalo
Alaska. Rakkauskirja
WSOY 2016
259 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

15 syyskuun, 2016 · 9:07 pm

Kansallisteatteri: Sumu

Sumu leijuu katsomossa esityksen alkaessa. Laskeutuu se sittenkin, kun Kansallisteatterin Sumu päättyy. Siinä välissä on viritelty kauppasuhteita venäläisten kanssa, neuvoteltu ulkoministeriössä ja tehty työtä tutkimusprojektissa, joka valmistaa terveydenhuoltoteknologiaa. Tai lähinnä on puhuttu, paljon.

Mikä ilo on seurata luontevaa dialogia, jossa asiat polveilevat mutta sanat sinkoilevat selkeinä! Näyttelijöiden kemiat kohtaavat, ja roolihenkilöistä syntyy tunnistettavia persoonia, monisärmäisiäkin. Etenkin alkupuolella ilmeisyydet vältetään. Ilahdun siitä, miten monipuolisesti politiikka, kaupankäynti, tiede ja identiteettipohdinnat yhdistyvät.

Juha Jokela on aiemminkin onnistunut toimistoympäristössä. Jo tv-komedia Pulkkisessa heitettiin huulta liikeväen kustannuksella, ja Mobile Horror toimi iskevänä konttorikamarinäytelmänä. Sumu sanoittaa tiiviin työyhteisön kriittisiä hetkiä.

Tutkija-Taisto (Jani Karvinen) haluaa pitää kiinni humaaneista periaatteistaan, mesoaa Venäjän suurvaltapolitiikasta ja Putinista. Firman kauppaneuvottelija ja Taiston ”aivosolukaveri” eli teekkariaikojen kimppakämppääjä Olli (Timo Tuominen) joutuu pulaan joviaalina jees-miehenä, kun taas markkinointihenkinen Jone (Kari Ketonen) on valmis myymään periaatteet. Tästä viriää monenmoista vääntöä, mehukasta sanailua.

Firman venäläinen tulkki (Elena Spirina) tuo teokseen filosofisen teemalisän. Hivenen luennoivasti esitellään identiteetin häilyvyyttä: minuus on tunne, muuttuva, jopa ruumiista irtautuva. Leijuva sielunhetki esityksessä koetaan, ja siinä iso, paloista koostuva videoseinä esiintyy edukseen.

Näytelmän alaotsikko on Itsesensuurikomedia. Mikään kuoliaaksi naurattaja ei esitys ole, mutta taitavan viihdyttävästi vakavaan asiaan ujuttuu ihmisten naurettavuus, jolle voi hymähdellä, ja osuuhan muutama pyrskähdyttävä heitto.

Itsesensuuria näytelmä käsittelee monelta kantilta. Jutun juonena painottuu uussuomettuminen, se, miten talouden nimissä moni haluaa joustaa eettisissä kysymyksissä. Kotimaan politiikka näytetään kyynisessä valossa: kun ministeri vaihtuu, kaikki alkaa alusta, vain jarruttelevat virkamiehet jatkavat samalla tyylillä. Venäjän tilannetta katsotaan kriittisesti valloituspolitiikan ja ihmisoikeuksien kannalta.

 


Isolle näyttämölle ladataan esitys, jossa on vähän toimintaa, rajallinen henkilöjoukko ja riisuttu tummanpuhuva lavastus. Etenkin ensimmäisessä näytöksessä jännite rätisee mainiosti. Toinen puoliaika on hieman hajanainen, hetkittäin vire löystyy ja lopussa on makuuni turhaa suoraviivaisuutta. Tämän pienen marinaosuuden jälkeen tähdennän, että Sumu on virkistävää, näppärää ja nautittavaa ajankohtaisdraamaa, jossa arvostetaan kieltä, sykkii sydän ja säteilee äly.

Lopusta paljastan sen, että ikoninen ”suo, kuokka ja Jussi” -mielikuva vinksautetaan. Kuokka pysyy mutta käyttötarkoitus vaihtuu – ja suossa ollaan. Joskin siellä on taidettu olla jo pitkään; hienosti Ollin suulla esimerkiksi mietitään sitä, miten hyvinvointivaltiomme on mahdollistanut maajussien kouluttautumisen tutkijoiksi mutta maa makaa tilanteessa, jossa kaikkien tulevaisuus on udun peitossa.

Siispä Sumu on draama, josta löydän koko ajan uusia puolia, kun sitä jälkikäteen tuumailen, se ei tyhjene helposti. Tunnen olevani kyllä vähän sumussa: ymmärsinkö kaiken sen, mitä pitäisi tietää viime vuosista, oivaltaakseni kaiken draamassa kuvatun? Haastava, kiehtovaa.

– –
Sumu. Itsesensuurikomedia
Juha Jokela, teksti ja ohjaus
Kansallisteatteri, ensi-ilta 14.9.2016
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/sumu/
Käsiohjelmassa on kosolti taustainformaatiota, muun muassa kirjailija-ohjaajan komea YYA-aikojen juhlallista puhetyyliä myötäilevä esittelyteksti.
Suuri kiitos Bloggariklubin tarjoamasta ensi-illasta!

sumu4

Bloggariklubi tarjosi moninaista hyvää, esimerkiksi kirjailija-ohjaaja kävi tapaamassa meitä ennen ensi-iltaa. Kuvassa Juha Jokela ja Kirsin Book Clubin Kirsi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Avainsanat: ,