14 syyskuun, 2016 · 6:19 am

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Joskus 1990-luvulla näin Jane Campionin ohjaaman elokuvan Enkelin kosketus. Yllättävän paljon siitä on eläviä mielikuvia, välähdyksiä: kömpelö, suuritukkainen nainen seisoo jyrkänteellä tuulen pörröttäen punaista pehkoa; hän on peloissaan kylmänsinertävässä sairaalasalissa; hän on sekavan oloinen perheenjäsenten kiistellessä. Päähäni putkahtaneet takaumat sekoittuvat juuri lukemaani Riitta Jalosen romaaniin Kirkkaus (Otava 2016).

Jalonen inspiroitui Uuteen Seelantiin suuntautuneen matkansa jälkeen suomentamattomasta kirjailijasta, Janet Framesta. Hänen kohtalonsa on kiehtonut siis aikanaan Campionia, nyt Jalosta. Elämäkerrallinen romaani hamuaa Janetin maailmaan, jota värittää kirjallinen lahjakkuus ja erityinen psyykkinen herkkyys. Väärän diagnoosin vuoksi Janet viettää tärkeät nuoruusvuotensa mielisairaalassa, mutta sitkeyden ja muutaman ymmärtäjän avulla hän ponnistaa kirjailijaksi. Tasapainottomuuden takana tykyttävät lapsuusperheen ristiriidat ja kuolintapaukset.

– Kannan sisimmissäni tervettä ihmistä. Sitä ei kukaan voi tuhota.

Tuo sitaatti sisältää kaiken sen sinnikkyyden, joka Janetissa piilee. Romaani on todella ujuttautunut minäkertojan ihon alle, se keikkuu mielen päällä ja sen sokkeloissa. Upeimmillaan romaani on kuvatessaan Janetin vertauskuvin kulkevaa kieltä. Puhe ei Janetilta aina luonnu, mutta: ”Puhun parhaiten vertauskuvilla.” Romaanissa kuvataan sanojen järjestäytymistä omalakisesti.

– Sanat syntyvät vedessä, sanon. – – Toiset sanat lipuvat hiljalleen veden pinnalla puista pudonneiden syksyn lehtien seassa, toiset syöksyvät esille vedenalaisten pyörteiden ja virtausten mukana. Kipu syntyy, kun ne puhkaisevat kalvon, joka on pitänyt niitä varjossa ja yrittänyt estää niiden nousun pinnalle.

Janetin kirjoitustila vaihtelee. On jaksoja, jolloin virtaus tukkeutuu:

Hirtän lauseet toisiinsa kiinni, ne eivät pääse pois paperilta koska ovat umpisolmulla sidotut. Kun olen valmis, katson aikaansaamaani sotkua. En tahdo palata näihin sanoihin enää koskaan.

Minun on aluksi hitusen vaikeuksia päästä kerronnan tahtiin. Kun saan juonen päästä kiinni, teksti tempaa ja aikatasojen limittyvä ailahtelu viehättää. Janetin kehityskaari oman ominaislaadun hyväksymiseen kuvastuu yhtä aikaa hauraana ja väkevänä. Janetissa elää määrätietoisuus parantua tai hakeutua hoitoon, vaikka kaikken lopettaminen houkuttaa. Se välittyy tehokkasti, samoin Janetin suhtautumistavan vaihtelu hänen eräänlaiseen ”mental traineriinsa” (John Money).

kirkkaus

Minusta romaanin kantava teema erityisherkkyyden ja kirjailijuuden lisäksi on ohittamaton oman perheen heijastus elämän etenemiseen. Kirkkaus välittää perheenjäsenten väkevän vaikutuksen ja etenkin sen, miten edesmenneet läheiset jatkavat läsnäoloaan. Romaani vangitsee menneen, nykyisen, toden ja kuvitellun sekoittumisen ainoaksi oikeaksi todellisuudeksi.

Kirkkaus kiehtoo kielen ja kerronnan pyörteisen virtauksen vuoksi. Jos kirkkauden ymmärtää helpoksi selkeydeksi, sellaista ei romaanin ilmaisu sanatarkasti ole, ei myöskään himmeää tai hämärää, vaan se on kaunista kuvausta sisimmän selvittämisestä. Elämän mahdollisuudet kajastavat siinä –  kirkkaasti.

– –
Riitta Jalonen
Kirkkaus
Tammi 2016
romaani
352 sivua.
Lainasin kirjan bloggajakaverilta.

Kirkkauden ovat lukeneet muun muassa Annika, Arja, Laura ja Susa.

16 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

12 syyskuun, 2016 · 8:42 pm

Risto Oikarinen: Nälkämaan laulu

Juna jyskyttää Helsingistä Kajaaniin. Kyydissä on saksofonisti, jonka on tarkoitus jäädä vaunusta vanhassa kotikaupungissa, koska siellä on keikka kirkkosalissa, työtehtävänä puhaltaa säveliä Leinon runojen tunnelmiin. Siinä on Nälkämaan laulu -romaanin (Otava 2016) kehys, jonka on rakentanut runoilijana tunnettu Risto Oikarinen.

Kuulkaamme korpein kuiskintaa kertojan päässä, sillä romaani sisältää minäkertojan muistoja ja mieleenjohtumia lapsuudesta aikuisuuteen, kotiseututietoudesta musiikkiin, maallisesta vaelluksesta teologiaan. Väkisinkin esikuvaksi putkahtaa Antti Hyryn Junamatkan kuvaus, jossa matka-aikana sahataan senhetkisen kokemuksen ja mielensisäisen poukkoilun välillä. Tätä ihmismielen luonnollista juolahtelutapaa Oikarisen proosakerronta toteuttaa.

Nälkämaan laulu

Minäkerronta vaikuttaa aina siten, että teksti tuntuu henkilökohtaiselta, sen lukeminen jopa tirkistelyltä. En tunne Oikarisen lyriikkaa, mutta taustatiedoista tiedän, että hän on opiskellut teologiaa ja on muusikko. Koska romaanissa käsitellään näitä aiheita, lisäksi kainuulaista historiaa sekä kertojan kasvuvaiheiden moninaisia epävarmuuden ja häpeän hetkiä, en voi mitään itselleni: sotken iloisesti romaanin kertojan ja kirjailijan. Haittaako se? Kuitenkin kutkuttaa epävarmuus, mikä lienee faktaa, mikä fiktiota.

Muista kaltaisistaan (hamuileva mies kelaa elämäänsä) Nälkämaan laulu eroaa mielettömän kielenhallinnan vuoksi. Virkkeet ja kappaleet venyvät, niiden lukeminen tuntuu siltä kuin pitäisi pidättää henkeä, kun ne jatkuvat, jatkuvat – ja välillä virkerytmi tiukkenee ja antaa hengitystilaa. En tunne hyvin jazz-soitantaa, mutta houkutus on suuri verrata tekstirytimiikka soinnuiksi ja sooloiksi, joissa teemat tempoilevat ja välillä palaavat perusmelodiaan. Hienoimpia kohtia romaanissa ovat kuvaukset siitä, miten soittaja sulautuu tuottamiinsa ääniin ja uppoaa niihin.

Kun minä virtasin Ekströmin ruokasalissa keuhkoistani saksofoniin, lakkasin olemasta paikan, ajan ja ajatusteni vanki, sillä puhallus teki minut täydellisen vapaaksi, oli tuulessa joka suhisee, on aina suhissut, tulee aina suhisemaan. Minusta tuli tuulien kuoro. Lempeä ja ankara, polttava ja vilvoittava, myrskyävä ja tyyni, tyyni ja yhä tyyntyvä, kunnes minä kokonaan katosin.

Havahtumista Ekströmin olohuoneessa seuraa yllätys, ja samanmoisia hirtehisiä pysäyksiä on romaanissa useita sen ohella, että koen kokonaisuuden melko melankoliseksi. Nälkämaan laulun kerrontakieputusta, vaihtelevia tunnelmia ja aihelmia luen mieluusti, sillä kokonaisuutta ei pitkitetä; siis pidän romaanista vaikken riehaannu. Viimeiseen virkkeeseen ihastun: yhtäaikaisesti nauran, koen myötähäpeää ja suren.

– – –
Risto Oikarainen
Nälkämaan laulu
Otava 2016
romaani
206 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muita lukijoita: Kirjapolkuni.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

10 syyskuun, 2016 · 1:25 pm

Pierre Lemaitre: Irène

Varoitan heti kärkeen, että jutustani saattaa pungata oleellinen juonipaljastus heille, jotka eivät ole lukeneet Pierre Lemaitren dekkareita Alex ja Camille. Jostain kumman syystä Verhoeven-trilogiasta on ensin suomennettu nuo kaksi viimeistä osaa, ensimmäinen osa ilmestyy viimeisenä.

Irène (Minerva Crime 2016) sisältää päähenkilön elämän kammottavimman tragedian etenemisen vaiheet. Sen lähtemätön jälki seuraa Alex– ja Camille-romaaneissa Verhoevenia syventävänä ja selittävänä seikkana. Omaan lukemiseeni vaikuttaa vääjäämättömästi se, että tiesin, mitä Irènessä tulee tapahtumaan. Toisaalta se suojeli, toisaalta oli kammottavaa edetä tietäen, mihin päädytään. Etenkin asia riipaisi lukiessa rakastavia ja odotuksentäyteisiä kohtaamisia, joiden tietää olevan viimeisiä.

Pienenä poikkeamana kerron juoniytimet. Camille Verhoeven on pienikokoinen pariisilainen poliisimies, joka alaisineen tutkii dekkarikirjallisuuteen kytkeytyvää inhaa murhasarjaa. Lehdistö saa vihiä tutkintayksityiskohdista, mikä hermostuttaa Verhoevenia, ja lisäksi hänellä on huono omatunto siitä, että viimeisillään raskaana oleva vaimo ei saa tarpeeksi omistautuvaa huomiota.

Koen romaanin ristiriitaisesti. Se on taidonnäyte lajin hallinnasta ja samalla tietyllä tapaa koko lajin kyseenalaistaja. Jotain ajetaan takaa sillä, että romaanissa etsitään murhaajaa, joka jäljittelee rikoskirjallisuudessa kuvattuja äärimmäisen julmia silpomisia, kidutuksia, verenvuodatuksia, suolenpätkimisiä ja raiskauksia.

Tässä he nyt istuvat kirjallisuuden suuren vääristävän peilin edessä. Millaisen totuuden se itse kullekin heistä kertoo?

Se kertoo minulle, että jännitys koukuttaa, vaikka se viedään vastenmielisyyden äärirajoille. Siitäkin olen varma, että rikoskirjallisuus johdattelee etsimään käsitettäviä syy-seuraussuhteita ja paha saa palkkansa -ajattelua, vaikka harvoin asiat ovat niin selkeitä. Senkin se huutaa, että dekkareiden kauheimmatkin verkikekkerit koittaa etäännyttää: tämä on VAIN kirjallisuutta. Yhtäkkiä Lemaitren kirjassa dekkarit eivät olekaan vain kirjallisuutta (vaikka ovatkin), kun romaanin häiriintynyt tappaja jäljittelee dekkarikuvauksia, jotta voi luoda myyvää rikoskirjallisuutta, johon voi sotkea faktan ja fiktion. Mutkikasta ja kauheaa.

Irène hämmentää minut. Fiktio-fakta-sotku kiehtoo, se ei, että motiiviksi melkein riittää vain tappajan tunteeton hulluus. Kirjallisesti romaani ei yllä kahden muun osan tasolle. Ensimmäinen osa usein onkin henkilöiden esittelyä, niin nytkin, kovin syvälle ei päästä, jatkossa sitten. Eivätkä edelleenkään suosikkejani ole dekkarit, jossa poliisi upotetaan osalliseksi rikosvyyhteen. Ymmärrän kyllä, ettei sarja olisi mitään ilman juuri tämän ensimmäisen osan Verhoeven-osallisuutta.

Alex ja Camille toimivat hienosti ilman, etten ollut lukenut Irèneä. Se on hyvin rakennetun dekkarin merkki: osat toimivat itsenäisesti. Nyt on Irène ahmaistu, pahimmat hirveydet harpottu ja kaikesta huolimatta lopussa järkytytty.

Tämän dekkarin luettuani tunnustan, että tietynlaista itsepetosta on hilpeiden ja kevyiden murhajuttujen lukeminen, viihtyminen sattuvasti sanailluissa surmajutuissa. Tiedän kyllä, että olen tolaltani vain jonkun aikaa, ja tartun hetken perästä kevytdekkareihin. Mutta tämän tulen muistamaan: Lemaitre ei hissuttele, vaan väkivalta näyttää ja tuntuu pahalta, sattuu parantumattomasti niihin, joita se edes vähän viistää.

irene

– –
Pierre Lemaitre
Irène
ranskan kielestä suomentanut Sinikka Aulanko
Minerva Crime 2016
dekkari
392 sivua.
Lainasin kirjan.

Rakkaudesta kirjoihin purskahti itkuun, Mummo matkalla luottaa Lemaitreen raakuusrevittelystä huolimatta ja Kulttuuri kukoistaa pitää Lemaitren lukijolle must-kirjana, vaikka ällöttää.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

10 syyskuun, 2016 · 10:33 am

Elektra Kansallisoopperassa

”Se on musertava kuin moukari”, toteaa kapelimestari Esa-Pekka Salonen haastattelussa. Toden totta, Elektra ei ollut hilpeää ajanvietettä. Näin totesin, kun poistuin katsomon ensimmäisen parven sivustalta, josta näin suoraan orkesterimonttuun ja seurasin kapellimestarin eläytyvää elehdintää; myös näyttämönäkymä aukesi hyvin. No niin, tällä tavoin moukari iski.

Tämä esitys ei ala siten, että maestro kävelee aplodien saattamana johtamaan alaisiaan, ei, nyt edetään teos edellä ensemble-henkisesti. Ooppera alkaa siten, että katsoja viedään suoraan nokkimisjärjestelmään, joka kuvatussa kuningashuoneessa on käynnissä. Teos on synkkä siivu siitä, miten rakkaus runnoutuu juoruihin, vihaan, kaltoinkohteluun, manipulointiin ja koston kierteeseen.

Elektra on taantunut maaniseksi rääsyläiseksi linnan etupihan nurkkiin ja onkaloihin. Isäntyttö hautoo kauheuksia, sillä häikäilemätön äiti uuden rakastetun kanssa on surmannut isän, aikoja sitten karkottanut poikansa ja alistaa tyttäriään. Elektra hellii kostofantasiaa ja tappomanipuloi. Teos vyöryy vääjäämättä Elektran tavoitteiden täyttymiseen, loppusanoina jotain tällaista: ”Olen niin onnellinen, että voin vain vaieta ja tanssia.” Sanaton ilmaisu ja tilanne kertovat muuta: etäisyys muista ei korjaannu kostossa, vaan tuloksena on olemattomuus.

Juonen äärimmäiset ainekset estävät eläytymiseni. Vaikuttavia kohtia kyllä on, esimerkiksi on hieno kohtaaminen, jossa Elektra maanittelee siskoaan kostajaksi, kun taas sisko kurottaa elämän jatkumisen puoleen. Myös Elektran ja äidin törmäyksessä tunteet vaihtelevat kiinnostavasti. Äidin esittäjässä en erota vaaran energiaa, joka häneen mielestäni kuuluisi. Sen sijaan Elektra (Evelyn Herlitzius) hallitsee näyttämön upean äänen vivahtein. Myös Orestes-veljen (Tommi Hakala) laulun hienous hivelee.

Lavastus myötäilee kolkkoa kokonaisuutta. Ohjauksen painopiste on tuskaisena kieriskelevissä hahmoissa tai edestakaskävelyssä. Etenkin ryömimistä olisin vähentänyt. Elektran tanssahtelut sen sijaan jopa kiusaannuttavan makaabereina mukailevat vääristyneitä sanoja ja toimintaa. Libretossa (käännöstekstien perusteella) välähtää monesti hienoja runokuvia.

Palaan alussa mainittuun moukariin. Musiikki paisuttaa, möyrii, tunkee uhkaavana, kilisee ja kolisee sekä hetkittäin herkistyy. Se sävyttää vaikuttavasti kostotarinan, jossa elämää poljetaan kuolettavasti. Elektra ei välttämättä ole teos, jonka haluan nähdä toiste, mutta tyytyväinen olen, että näin tämän toteutuksen.

ooppera_syyskuu

Syyskuinen oppeeratalo tumman yön ympäröimänä

– –
Richard Strauss
Elektra (ensi-esitys 1909)
Kapellimestari Esa-Pekka Salonen
lisää: http://oopperabaletti.fi/ohjelmisto/elektra/

Suomen kansallisooppera 2016.

2 kommenttia

Kategoria(t): Oppera

Avainsanat:

8 syyskuun, 2016 · 9:57 pm

Jari Salonen: Kuokkavieraat

Väliviihdykeluettavaa on Jari Salosen esikoisdekkari Kuokkavieraat (Otava 2016). Kerronta kulkee, dialogi etenee luontevasti ja henkilöistä saa otteen. Zetterman, kuusikymppinen KRP:n komisario, hahmotellaan päähenkilöksi. Kaveri on ihan kiinnostava nimenomaan ikääntymisen käsittelyn vuoksi, ja siksikin, että uraan on tullut kupru turhan suoran toiminnan seurauksena. Nyt hän toimii vähän niin kuin suojatyöläisenä, lisäresurssina vaatimattomissa tehtävissä pitkin Suomea, vaikka kapasiteettia riittäisi muuhun.

Kuukausien kuluessa Zetterman oli oppinut murtamaan vastarinnan pitämällä vierailunsa alussa lyhyen luennon, jossa hän kertoi, miksi oli paikalla. Luento oli kokoelma itsestäänselvyyksiä ja puolitotuuksia, mutta sen aikana kuulijoille tuli yleensä selväksi, että tulija oli tolkun mies, jolla ei ollut tarvetta talloa kenenkään varpaille.

Zettermanin edesottamuksia seuraan siis mieluusti, myös pomossa piilee originelli hahmo, jonka välityksellä voi purkaa ikääntyneen naispoliisipomon roolia. Viriiliin rikoskirjallisuuteen on hauska saada mukaan varttunutta väkeä! Tuntuu kuitenkin, että hahmot ovat vasta oraalla, sivuhenkilöt tuskin itäneet.

Varsinaisen casen lähtötilanne on aika hauska: morsian ryöstetään häistä asiaankuuluvan leikin tapaan. Vaan mitä sitten sattuukaan? Lunnasvaateita ja verisiä sivujuonteita. Aika verkkaisesti homma etenee, mutta nopealukuinen tarina on.

Kuokkavieraat

Peruskauraahan tämä: rikosjuttu selviää harharetkien ja alais-pomo-pelin jälkeen sekä henkilökohtaisen elämän sattumusten saattamana – liian pitkiä varpaankynsiä myöden. Pidän kirjaa kuitenkin kelvollisena ajanvietteenä. Soisin jatkossa vähemmän ennalta arvattavaa, nyt julman juonen hoksaa kauan ennen poliiseja johtuen siitä, että erästä keskeistä uhriin liittyvää henkilöä ei kuulustella juuri lainkaan… (Tutkinta-aukot ammottavat rutinoitunelle dekkarilukijalle.) Loppusivujen onnenkantamoinen on hieman liikaa, ja suhdesotkuisia äijäpoliiseja alkaa olla kolmetoista tusinassa.

Mietinkin kuumeisesti, missä ovat kotimaiset adamsbergit, barbarottit ja broadiet, nämä keski-ikäiset (saa olla sitä vanhempikin), kummalliset mutta sykähdyttävän omaperäiset poliisisedät. Lisäksi edellä mainittujen etsivien jutuissa puhkotaan juonipintaa siten, että ihmisistä ja yhteisöistä näkyy syntyjä syvempiä kuin vain rikos ja sen selvittäminen. Haaveilen, että Zettermanissa voisi tulevaisuudessa olla ainesta sellaiseksi, edes vähän. Joohan?

– – –
Jari Salonen
Kuokkavieraat
Otava 2016
dekkari
368 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Lisää esimerkiksi blogista Lillin kirjataivas.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

5 syyskuun, 2016 · 9:32 am

Helmi Kekkonen: Vieraat

Helmi Kekkosen romaanin Vieraat (Siltala 2016) nimi viehättää monimielisyydellään. Elokuun lopun kuumana päivänä Senja odottaa illallisvieraita. Jotkut vieraista ovat toivottuja tuttuja, jotkut eivät tule. Ja missä on Senjan mies, Lauri? Oleellista on, miten läheisetkin ovat toisilleen vieraita tai vieraantumassa.

He katsovat tosiaan, katsovat halki hiljaisen huoneen, kunnes Lauri liikahtaa, on aikeissa sanoa jotain, mutta pysyykin vaiti.

Senjan hermostuneisuudesta tarina alkaa, ja se jatkuu kutsuttujen episodein. Näin koko kuva muodostuu näkökulmista. Kuten yleensäkin pidän sirpalemaisesta rakenteesta ja siitä, että eri silmin tilanteista ja henkilöistä erottuu eri puolia. Kolmannen persoonan kerronta ei etäännytä henkilöistä vaan vie sisälle kuvattujen käytökseen ja ajatuksiin. Koen kerronnan utuisen ahdistuneisuuden rinnalla pisteliästä terävyyttä siinä, miten aikuiset henkilöt selitetään menneestä. Ihan loppuun suhtaudun ristiriitaisesti: toisaalta ajattelen, että se on tarpeeton, toisaalta se asemoi jatkuvuuteen.

Romaani kertoo ennen kaikkea vanhemmuudesta. Suurella osalla henkilöistä olisi ollut aikanaan syytä päästä lastensuojelun asiakkaaksi, vaan niin lapset kuin aikuiset ovat peitelleet laiminlyöntejä tai jaksamattomuutta. Nyt kaikki ovat aikuisia, jotakin vailla. Tavallaan Vieraat haukkaa ison palan perheproblematiikkaa, sillä siinä pureksitaan lapsettomuuden tuskaa, lapsiarjen raskautta, hyväksikäyttöä sekä erolapsuuden vaikutuksia.

Vieraat

Kuulostaako synkältä? Kieltämättä romaani väreilee murheellisuutta, myös jonkinlaisen katastrofin odotusta.  Romaanin ainoa lapsi on nimetty Toivoksi, joten teen sellaisen johtopäätöksen, että toivoa on. Vastapainona on pari henkilöä, joissa tuntuu kuumailmapallon noste – tosin toisia maaduttavat pettymykset ja uusien pettymysten pelko.

Senja huokaisee, nousee ylös, ja samalla hetkellä iltapäivän kohinan leikkaa voimakas, matala tuhadus. Hän astuu avonaisen ikkunan äärelle ja näkee kaksi kuumailmapalloa pilvettömällä taivaalla, kattojen lähellä, liian lähellä. Tai mistä hän tiesi mikä oli liian lähellä ja mikä ei, ei hän tiedä kuumailmapalloista yhtään mitään, mutta hän ei tahdo niiden häilyvän tuolla tavalla vaativina yllään.
   Hän sulkee ikkunan ja torjuu epämiellyttävät, sakeat aavistukset, kääntyy ja kohtaa Laurin.

Kekkonen osaa kuvata erityistilanteita. Mielessäni on latautunut erityislapsikuvaus Suojaton. Vieraalle antaisin epiteetin lasinhauras: särkyminen on yhtä lähellä kuin mahdollisuus pysyä kasassa. Ulkoisesti kirja on vuoden somin; myös Arja hienossa postuksessaan ihastelee Elina Warstan kansitaidetta.

– – –
Helmi Kekkonen
Vieraat
Siltala 2016
episodiromaani
195 sivua.
Sain lainaksi bloggaajaystävältä.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

4 syyskuun, 2016 · 10:40 pm

Laululyriikasta: Suru teki lähtöään

Tahmea aamu, lämpimien peittojen alta nouseminen syyskuiseen työpäivään tuntuu vaikealta, muutkin asiat painavat, jotkut jo vuosia. Selailen sängyssä aamun lehteä, ei maalla eikä maailmallakaan mene hyvin. Käännän lehden sivua, kun radiokanavalla biisi vaihtuu toiseksi, tähän: Suru teki lähtöään.

Suru teki lähtöään,
ja mä näin sen ovellani empivän.
Mene vaan, mene vaan.

Tekstissä puhutellaan surua, jonka kaikki tunnistavat. Se on  sielunkumppani, jonka takia sängystä nouseminen uuteen päivään on ponnistus tai joka pienenkin ilonpidon taustalla muistuttaa läsnäolostaan.

En käännä aamulehden sivua, nauliinnun kuuntelemaan. Hän laulaa minulle. Hän laulaa kaikille, jolta on läheinen lähtenyt, sairastunut, kuollut; jolle itselle on sattunut tai joka on tehnyt jotain sellaista, että Suru (sallittakoon tässäkin tunteen personointi) on tullut ja jäänyt jäytämään. Nyt laulurunon puhuja on valmis päästämään tunteesta irti, luopumaan mahdollisesti pitkään hellitystä mielialakumppanista.

Pääsen taas kiehtovaan kysymykseen siitä, toimiiko laululyriikka itsenäisenä. On sillä sekin mahdollisuus. Olen lukenut sanat nyt moneen kertaan. Viehätyn ovi- ja ikkuna-metaforista ja toistosta, jolla puhuja vakuuttaa ja vahvistaa itseään. Teksti toimii lyhyin, yksinkertaisin sanoin, joiden yleisyys ja väljyys mahdollistavat tulkinnan jokaisen lähtötilanteesta. Myös personointi ja puhuttelu toimivat tehokeinona: rakasta seuralaista kehotetaan kauniisti mutta lujasti poistumaan tunnustaen samalla tärkeä yhteinen taival, vielä jopa rohkaistaan kumpaakin, jääjää ja lähtijää: ”Me tahoillamme kyllä selvitään.”

Tiedän, että sanojen kirjoittaja ammentaa avioerostaan. Sanotuksen hienous on juuri siinä, että tätä tietoa ei tarvita. Kuulija kyllä tuntee oman Surunsa. Teksti päättyy lauseeseen: ”Aika erota on.” Sanat kiertyvät lyriikaksi, tulkintavapaaksi. Tämä ”ero” voi olla kaikkea, mitä se mieleen tuo: luopuminen, ihmisuhteen päätös, kuolema, muu lähtö tai tekstin kontekstin perusteella jäähyväiset murheelle, syyllisyydelle ja koko tunnemöykylle, jolla pitkään ravittu Suru on elänyt.

Sanat siis säväyttävät, mutta tulkintakokonaisuus puhuttelee. Sovitus myötäilee voimaantuvaa tunnelmaa, eli melodia- ja soitinkokonaisuus seisoo tekstin takana. Laulaja on sinut sanomansa ja ilmaisunsa kanssa. Herkkyys ja varmuus yhdistyvät, mikä lävistää kuulijan suojukset. Lämmin, sävykäs, konstailematon ääni aiheineen resonoi vastaanottajassa. Pauli Hanhiniemi ilmaisee tekstinsä sellaisella vakuuttavuudella, että minäkin saan puhtia ainakin hellittää vähän Surun kanssa seurustelusta. Syksyn voimabiisi on tässä.

– –
Pauli Hanhiniemi
Suru teki lähtöään
sanoitus, sinkku ilmestyi 12.8.2016
sävellys Jonas Olsson ja Aku Rannila
Universal Music
https://www.facebook.com/PauliHanhiniemiVirallinen/
(Sitaatti on tämän postaajan rivittämä ja välimerkittämä.)

Liekö tekijänoikeuksia kunnioittavaa, mutta sanoitus löytyy täältä: https://www.musixmatch.com/lyrics/Pauli-Hanhiniemi/Suru-Teki-Lähtöään

4 kommenttia

Kategoria(t): Musiikki, Runot

Avainsanat:

3 syyskuun, 2016 · 8:45 am

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 2

Keväällä luin Riad Sattoufin omaelämäkerrallisesta sarjakuvasarjasta ensimmäisen osan. Nyt vuorossa on Tulevaisuuden arabi 2 (WSOY 2016). Tarina jatkuu suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa päättyi. Perhe palaa Ranskasta Syyriaan.
Tulevaisuuden arabi 2 1
Eletään vuosia 1984 – 1985. Isä käy epämääräisesti yliopistotöissään ja kohkailee tavallaan, äiti hoitaa alkeellista kotia ja pikkuveljeä, Riad aloittaa koulun. Ote ja tunnelma on samanlainen kuin ensimmäisessä osassa: arabikulttuuri on arvaamattoman väkivaltainen, yksisilmäinen ja omanarvontuntoinen.

Yhä edelleen sarjakuvassa vakuuttaa lapsen katse kasvuympäristöön. Siinä on selvää jälkiviisautta, mutta kahden kulttuurin välissä kehittyvän pojan kokemukset kuvitetaan konkreettisesti lukijan silmin seurattavaksi. Koulusysteemi on ahdistava, naisten asema ankea, kunniakäsitykset karmaisevia ja asemakilpailu karua.

Perheessä isä kekkuloi entiseen tapaan, mutta äiti on vähän terhakampi verrattuna ensimmäiseen osaan. Ympäröivä yhteiskunta on ajattelultaan ahdas. Al Assad saa ilman vaaleja 100 % äänivyöryn ja sitä rataa. Mielenkiintoisia ovat vierailut ökytuttavien luokse ja lomakeskuksiin. Kaikkein kiinnostavimpia ovat koulukuvaukset. Hieman hämäräksi jää, mitä lasten on tarkoitus oppia. Se on selvää, miten. Pelolla. Kaikesta huolimatta ihastuttavinta on Riadin tapa ymmärtää arabiankielinen kirjain-äännevastaavuus. Sen havainnollistaminen on tämän sarjakuvan herkkua.

Tulevaisuuden arabi 2 2

Visuaalinen lähestymistapa on sekin samanmoinen kuin ensimmäisessä osassa. Piirrosjälki on selkeää ja värien käyttö harkittua: syvä vaaleanpunainen hallitsee, voimakkaissa tilanteissa rävähtää kirkkaanpunaista ja joissain kohdin armeijanvihreää.

Vaikka vanhoja latuja tarina etenee, kiinnostaa, miten Riadin kasvu etenee. Kurkistus 30 vuoden takaiseen sarjakuvan Syyriaan taustoittaa myös viime vuosien tapahtumia ja uutisointia. Kammottavalla tavalla asiat ovat sarjakuvan kuvaamana aikana tavallaan hyvin verrattuna nykypäivään, verrattuna sisällissotaan. Yhä jatkuvassa Syyrian sodassa on arvioiden mukaan kuollut ainakin 300 000 ihmistä, kulttuurikaupungit murentuneet ja yli viisi miljoonaa kansalaista paossa muualla, seitsemän miljoonaa pakosalla kotimaassaan. Sattoufin sarjakuva on monin tavoin muistomerkki.

– –

Riad Sattouf
Tulevaisuuden arabi 2. Lapsuus Lähi-idässä (1984-1985)
suomentanut
WSOY 2016
sarjakuva
158 sivua.
Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

31 elokuun, 2016 · 6:32 pm

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

1950-luvulla Kerttu työskenteli Helmin miehen Laurin sihteerinä. Helmi yhytti parin suutelemasta mutta ei paljastanut kenellekään havaintoaan. Asia muhii lähes 50 vuotta, vaikuttaa äänettömänä kaikkeen ja kaikkiin. Miten? Sitä avaa Tiina Lifländerin esikoisromaani Kolme syytä elää (Atena 2016). Lisäksi romaanissa asetetaan vaietun triangelidraaman nykyaikapeiliksi Helmin huoneiston alapuolella asuva viikonloppuisä Tomi. Kaivelenpa romaanista kolme vetoavaa asiaa.

Vaikeneminen

Romaanissa on runsaasti yksityistä sisäistä puhetta. Helmi, Kerttu ja Tomi vatvovat menneitä ja hapuilevat elämää eteenpäin. Pääosa elämän asioista ovat niitä, joita ei tohdita sanoa ääneen. Pääosa vuorovaikutuksesta on sitä, että ei saa kuulla niitä asioita, joita eniten toivoisi kuulevansa. Elämän mittaan voi päätyä siihen, ettei ole ketään, jonka kanssa vaieta.

– – hän tunsi samalla, ilman yhtään varsinaista ajatusta, että elämä on kolmiosainen, ja hän oli viimeisessä osassa ja muuta ei enää olisi. Kolmannen osan nimi oli yksinäisyys.

Vaihtoehdot

Minulle romaani kertoo siitä, että joissain rajoissa voi aina valita.

Oli vaihtoehtoja ja niitä vaihtoehtoja, jotka eivät olleet vaihtoehtoja.

Voi valita, mitä sanoo tai tekee tai ei sano tai ei tee. Voi valita, miten suhtautuu läheisiin on sitten osaton, loukattu tai jotain muuta kalvavaa. Voi valita, miten toimii menestysten jälkeen. Niiden kanssa eletään.

Volvot

Nuo vakaat ja luotettavat ajoneuvot. Helmi ajaa kyyhkynharmaata Volvoa, Kertun mies Ruotsissa on Volvo-mies, alakerran Tomi ajaa vanhaa Volvoa. Auto saa tekstin mittaan monia merkityksiä.

Merkityksellisin minulle autosymboli on osana Helmin henkilöä. Kotirouvan ajopeli on miehen nimissä mutta vaimon ajossa – harvoja asioita, joita Helmi voi ottaa elämässään omaan ohjaukseensa. Elämän ehtoossa symboliin kiteytyy opetus ja lopullisuus.

Aviopuolisoiden ei pidä pitää salaisuuksia toisiltaan, mutta älä koskaan kerro kaikkea sillä kun ei ole köyttä ei ole velvollisuutta. Kuolema on samalla tavalla yliarvostettua kuin pitkät monologit ja kunnia ja retkellä syötävä ruoka. Taivas on perävaloista punainen kuin viimeinenkin Volvo katoaa tämän maailman horisonttiin hyvästejä sanomatta.

Kolme syyt elää

Kolme syytä elää on pitkälti hiottua tekstiä, ja rakenne on hallittu, sillä ajat, kerrontatavat ja näkökulmat vuorottelevat lukemaan houkuttelevasti. Tosin välillä tekstin totisuus puristaa siitä eloisuutta. Tomin osuus jää turhan leijuvaksi, mutta romaanin vanhat rouvat kehittyvät mielenkiintoisesti ja mielenkiintoisiksi. Helmin ja Kertun kohtaloiden kietoutuminen kehittyy omaperäisesti, ja eletyn elämän kokemukset laajentavat perspektiiviä.

Pidän siitä, että loppua kohti intensiteetti kasvaa, joten nielen mutinani romaanin alkuosan tiivistämisen tarpeesta. Otsikko on oivaltava. Siksi tekeekin mieli kysyä, mitkä kolme asiaa minulle ja sinulle ovat syitä elää.
– –
Tiina Lifländer
Kolme syytä elää
Atena 2016
Esikoisromaani
343 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muun muassa Arja, Katja ja Maria ovat kirjasta innostuneet.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

28 elokuun, 2016 · 7:04 am

Meri Kuusisto: Toivo Pesän muistelmat

Toivo Pesä riitaantuu ystävänsä Sillin kanssa, hullaantuu huutoterapeutti-Irmeliin ja sekoilee bisneksissään, joten nyrjähdyksiä tapahtuu keski-ikäisen veikkosen elämässä. Siitä kertoo Meri Kuusisto romaanissaan Toivo Pesän muistelmat (Otava 2016).

Toivo Pesän muistelmat

Kuusiston esikoisromaanissa Amerikkalainen (Otava 2014) kiinnostavaa oli omalakinen virke. Samaa kuulostelen uutuusromaanista, ja on tunnelmassakin tunnistettavaa. Tavallisia tallaajia eivät ole Pesä & kumppanit, eivät esikoiromaanin tapaan syrjäytyneitä mutta merkillisiä. Tai sittenkin tavallisia? Kyllä keski-ikäistä karjua voi kohtalo kouria, tomeraa terapeuttia ahdistaa, liikekumppanien ystävyys  perustua vain ajantapporömeltämiseen ja selviytymiseen tarvita rakkautta.

Autoni on ollut siitä lähtien Saab, kun ensimmäisen autoni ostin, kuten kondomini ovat olleet Sultania, kun niitä ensi kertaa tarvitsin. Molemmat ovat tilavia ja sisältä mukavia, ja vuosien saatossa tuotekehittely on tehnyt niistä linjakkaampia, ketteriä ahtaissa tiloissa. Iän karttuessa olen siirtynyt suurempaan Saabiin ja vielä suurempaan Sultaniin.

Äijäilyä näkyvissä! Voi Pesä ja Silli! Romaanin ensimmäisen osan mittaan saan ihmetellä panomiesmuisteluita ja muita sovinismironskiuksia. Tulipa mieleeni, että jos kirjailija olisi mies, tästä ei selviäisi, mutta naisen kirjoittamana hommaa voi kääntää parodian puolelle. Niin tai näin, rouheasti taustoitetaan, mikä on miehiään Pesä ja mitä ovat Pesän elämäntilanteen jakajat.

”Näen tämän kaiken alla tarinan, jonka todella haluat kertoa, ja se tarina me kaivetaan vielä esiin. Mitä tämä Pesä oikein haluaa?”
”Rakkautta.”
”Eikö kaikki halua? Mitä muuta?”

Alun kanssa nikottelen, mutta jatkan, ja hyvä että jatkan, sillä rakenne yllättää. Osa 2 pitää Pesän päiväkirjaa ja on kronologisesti odottamattomassa paikassa, ja osan 3 kertoo Irmelin pitkäikäisin kumppani, Ahdistus. Rakenneyllätykset ja lakonisesti luistava kekseliäs kieli pitävät lukuvirettäni yllä. Tarina ei kaikin osin minua vakuuta, mutta sanankäyttäjänä Kuusiston omaehtoisuus kiinnostaa.

Kuusisto taiteilee ruokottomia ja hilpeitä koukkuja sisältävän tekstipinnan ja synkän sisällön välillä. Tarkoitan, että henkilöillä ei mene hyvin vaikka tekstillä menisikin. Romaanin henkilöt ovat taitekohdassa, joillekin käy huonosti, jotkut jatkavat ja ehkä hyväksyvät itsensä. Toivon mahdollisuus – senhän voi tämän kirjan päähenkilön nimeä ajatellen ymmärtää monimielisesti.

– –
Meri Kuusisto
Toivo Pesän muistelmat
Otava 2016
romaani
233 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

26 elokuun, 2016 · 7:03 am

Hanna Weselius: Alma!

Erinomaisten esikoisromaanien vuosi jatkuu. Kesän alussa innostuin Lempistä, kesällä viihdyin romaanien Käyttövehkeitä ja Kolme syytä elää seurassa, ja runoilijana tunnetun tekijän ensimmäinen romaani Akvarelleja Engelin kaupungista villitsi keväällä. Kirjan vuosi 2015 -kirjoituskilpailun hienon voittoteoksen aika on nyt: Hanna Weseliuksen Alma! (WSOY 2016) kiilaa vuoden kirjakärkikastiin.

Alma!

Pakko on asettaa Alma-romaani ja Alma-kissa peräkkäin.

Nimihenkilö on Alma Mahler. Lähestytäänpä aihetta näin: kun säveltäjämies kieltää Almaa säveltämästä, mitä on taiteilija taiteetta ja miten taiteilijoiden nainen nähdään (The Alma Problem)? Ei kannata odottaa, että romaani rakentaa Alma Mahlerista näköispatsasta. Alma välähtää hahmona, jonka miehinen putkinäkö on rajannut, ja sitä romaanissa revitään. Tarinoiden painopiste on nyky-Helsingissä, muutamassa hapuilevassa henkilössä, joihin Faru Alma Mahler Gropius Werfel saattaa säikein liittyä. Naisten ruumiillisuus on yksi säie. Romaani iskee napakalla feministisellä potkulla, ja se liikkuu vikkelään ajassa ja maailmassa.

Minä haluaisin pelastaa sinut [Alma] ja kaikki typerysten vaimot ja sotajoukkoja pakoon juoksevat pölyiset afgaaninaiset, mutta haluanko minä osallistua hyökkäykseen, jossa kaikki joukot vyöryvät kaikkia vastaan? 

Alman kerronta leviää rihmastona, jossa persoonamuodosta toiseen siirtyminen käy yhtä luontevasti kuin orgaaninen solukko leviää. Kerronta välillä etääntyy, ääni vaihtuu kohteen mukaan, enkä ole aina kertojasta varma. Välillä kertojana on ”minä”, joka stalkkaa sinutellen Almaa ja parjaa sitä, mitä näkee. Kertoja ei vain havainnoi, hän tunkeutuu, ottaa tilan ja vetää lupaa kysymättä mukaansa siirtyen me-muotoon. Välillä hän sinkoaa hilpeitä hellittelysanoja. Usein hän turhautuu ja tuomitsee.

Sadan vuoden yli minun on helppo vihata sinun lehmämäisyyttäsi, Alma, mutta tässä ja nyt minä en osaa hahmottaa todellisia uhkia selvärajaisesti enkä vihata mitään puhtaalla liekillä. Tiedän että sinä näet asiat päin mäntyä, mutta en tiedä miten minä näkisin ne oikein. Mutta mikä minun ajassani on lehmämäisyyttä ja mikä kunnon toimintaa?

Tuota viimeisen kysymyksen vastausta romaanissa etsivät minäkertoja, muuan muu ja sivumääräisesti suurimman osan saava yksihuoltaja-taiteilija Aino, jonka mieltä möyrii identiteetti-, koti- ja ammattiasioiden ohella Nigeriassa kaapatut koulutytöt (voi, romaanin mieletön madrigaali-flashmob-kuvaus!). Sirpaleista saa koota Ainon tarinan – kuten muidenkin henkilöiden – eikä ehjäksi, tietynlaiseksi tai valmiiksi voi mitään olettaakaan. Sellainen on myös suhde aikaan, jota romaanissa käsitellään linjakkaan elastisesti.

Riemastun kerronnan röyhkeydestä. Tunnelma voi tuntua matalapaineiselta, mutta tapa esittää asiat pitää valppaana, varuillaan. Verbalisoidut havainnekuvat tilanteista ja henkilöistä ovat tarkkoja mutta huokoisia, mielikuvia herättäviä.

Voisin irrottaa tekstistä useita osuvia pätkiä, taitavia ilmaisukokonaisuuksia. Kirjan lukemisen jälkeen selailen ja seikkailen sivuilla epäloogisessa järjestyksessä ja siellä täällä pysähdyn pysäyttävään tapaan sivaltaa sanalla. Ja tämän siteerauksen olen pakotettu lainaamaan, sillä minuun se kolahti, ja siten koko romaani loksahti taas uuteen asentoon:

Ei tämä koko juttu voi olla mikään tragedia, ajatteli Aino. Tragediassa henkilöt kasvavat ja viisastuvat. Tässä tarinassa kukaan ei viisastu eikä kuole. Kaikki jäävät tänne poukkoilemaan aivan kuten tähänkin asti kunnes lopulta katoavat. Vaikka mikään tarinassa ei viittaa siihen, niin tämän on pakko olla komedia.

Pidän tekstin irtonaisesta leijailusta, kireydestä, vimmasta, harhailusta, rakkaudellisuuden ja ironian pilkahduksista. Selkeän juoniromaanin ystävää Alma! saattaa arveluttaa, mutta verbaalista kaleidoskoopista kiinnostuneita kehotan suuntaamaan silmät Alman! särmiin, sillä niistä näkee

– – jotain mitä voisi käyttää osana isoa tarinaa, jonkin liikkeen joka oli alkamassa, jotain mitä ehkä kohta oli tapahtumassa. Sellaisia asioita valokuvaajat jahtaavat, eivät suinkaan asioita jotka tapahtuvat vaan asioita jotka voisivat tai olisivat voineet tapahtua.

– –

Hanna Weselius
Alma! Romaani
WSOY 2016
205 sivua.
Ostin kirjan.

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

25 elokuun, 2016 · 7:29 am

Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet

Lukukipinän tarpeessa ovat monet teinit, joten vetäville nuortenkirjoille on tilausta. Harri Veistinen vastaa huutoon, sillä Kotitekoisen poikabändin alkeet (S&S 2016) on sympaattinen romaani. Minut se innostaa lukemaan reippaasti alusta loppuun, toivottavasti kohderyhmänkin.

”Tai kuuntele mua, koska mä muistan. Meidän pitää olla huomaamattomia, jos me halutaan selvitä. Vielä kolme kuukautta. Kolme.”
”Se ei riitä”, sanoin vakavana. ”Mä haluun että tapahtuskin jotain.”

Rene kertoo yhdeksännen luokan keväästä rempseästi. Kiukaisissa ei tapahdu mitään, Renelle on tapahtunut jotain, on tehtävä jotain. Kirjassa on viehättävää kaveruuden kuvausta, ja ihastumisia käsitellään kivasti. Kaikki nykyajankuvaan kuuluvat härpäkkeet ovat myös asianmukaisessa roolissa. Mutta oleellisimpia ovat ihmiset, tunteet ja selviytyminen.

Kotitekoisen

Koulu näyttäytyy (tässäkin nuortenkirjassa) villipetojen taistelutantereena, vaikka aika kiltillä tavalla kuvattuna. Kiusaaminen, joukkovoima ja suosikkijärjestelmä asettavat rooliodotukset ja nokkimisjärjestyksen. Vaan tapahtuupa niin, että Rene muutaman muun häntäpään hemmon kanssa uhmaavat kohtaloaan. Oikein!

Minäkertoja-Renellä on sana hallussa ja hoksottimet kunnossa – yhdistelmästä kehkeytyy hauskaa tekstiä. Juttu etenee rennosti, ja selittävät alaviitteet huvittavat.  Renestä saa käsityksen, että hän on sosiaalisesti taitava tyyppi, mutta osoittautuukin, että tunnetaidot ovat tolaltaan. Loppuosan yllätyskäänne selittää asiantilaa ja pistää miettimään koko alun uudelleen, ja sitäkin pohdin, tarvitaanko nuortenkirjoissa aina tragedia. Kieltämättä se kuitenkin syventää kirjan otetta. Eleettömästi mutta osuvasti esimerkiksi suhde äitiin etenee oivallukseen:

Äiti nauroi ylpeänä, minä nauroin helpottuneena. Itse asiassa se taisi olla ensimmäinen kerta, kun olin kysynyt häneltä mitään. Millainen lapsi äiti itse oli ollut? Millainen nuoruus hänellä oli ollut? Mitä hän halusi? Mistä hän haaveili? Se oli omituista. En ymmärtänyt, miksen ollut aiemmin kysynyt mitään?

Uskon kirjan sopivan sekä pojille että tytöille. Siinä on samastumispintaa kaikille. Kotitekoisen poikabändin alkeet välittää iloa, surua, tappioita ja voittoja, ja kaiken keskellä on toiveikas vire. Viehätyn.

– – –

Harri Veistinen
Kotitekoisen poikabändin alkeet
S&S 2016
Nuortenromaani
203 sivua.
Sain lukukappaleen kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat

Avainsanat:

22 elokuun, 2016 · 6:06 am

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa

Sota tarjoaa romaaneille dramaattiset kehykset. Kuoleman läsnäoloa ei tarvitse lausua ääneen, se on selviö, ja kaiken katkeamisen todennäköisyys tihentää tunnelman. Sota voi sekä vääristää että kirkastaa ihmisyyden, ja siksi sotatilanteisiin sijoitetut tarinat ovat elämän ytimessä. Ja vaikka sodasta on tukuttain tekstiä, voin vain ihmetellä, että yhä on kirjailijoita, jotka löytävät aiheesta uusia kulmia.

Ralf Rothmannin Kuolema keväällä ja Kate Atkinsonin Hävityksen jumala (Lontoon pommitusnäkyineen) ovat tänä keväänä säväyttäneet toisen maailmansodan kuvauksillaan. Nyt Chris Cleaven Sodassa ja rakkaudessa (Gummerus 2016) saa minut ahmivaan lukutilaan, johon tunteisiin tehoava kerronta, persooniksi ponkaisevat henkilöt ja ääritilanteiden älykäs ilmaisu voivat saattaa.

Sodassa ja rakkaudessa ei rakenteellisia yllätyksiä tyrkkää, sillä kronologisesti kerrotaan syksystä 1939 kesään 1942 muutaman brittinuoren sotakokemuksia. Näkökulmat vaihtuvat: pääosissa ovat yläluokkainen perhetyttö Mary ja taide-entisöijä Arthur. Heidän välityksellään sivutaan liutaa muita henkilöitä, jotka tuovat lisäsävyjä sotaan, rakkauteen ja ystävyyteen, romaanin pääteemoihin.

”Se on aina vain vaikeampaa”, Hilda sanoi.
”Ai mikä?”
”Uskominen siihen, että tällaista voi sietää.”
Mary arveli Hildan tarkoittavan joko heidän ystävyyttään tai pommituksia. Kymmeniä tuhansia oli kuollut, ja kaikkia jäljelle jääneitä kuvotti. Sodan tästä puolesta ei varoitettu: siitä, että kuolema oli elävien sairaus, vähitellen kertyvä myrkky.

Kirjaan upottuu paljon aihelmia, jotka ponnistelevat kerronnan virrasta pinnalle. En haluaisi tehdä valintaa, haluaisin möyriä niissä. Siinä piilee Sodassa ja rakkaudessa -romaanin hienous: se ei ole vain romaani sodasta ja rakkaudesta vaan vyöry ihmiselämästä ääritilanteissa, etenkin kohtaamisista, jotka pakottavat valintoihin, joista seuraa sattumia. En silti ymmärrä, miksi romaanin suomennosnimi on se, mikä se on, alkuperäinen kertoo enemmän, Everyone Brave is Forgiven.

Jopa rakkauden toivominen oli ansa, Mary arveli, jos rakkaudella tarkoitettiin vain aselepoa. Ehkä oli hupsua kuvitella mitään varmaa – eihän sydän julistautunut voittajaksi. Sydän julisti vain anteeksiantoa, eikä sitä varten ollut mitään suureellista perinnäistapaa tai antautumisjulistusta.

En pääse asiaan; en tiedä, mistä aloittaa, mitä valita. Olen jo kirjoitellut useita versioita lukukokemuksesta. Kun lopetin lukemisen, ajattelin: ihana kirja. Mutta voiko niin sanoa, kun pommit silpovat Lontoota ja Maltaa, ja jäljelle jää raunioita, psyykkisesti tai fyysisesti runneltuja? Kertoisinko, miten sodan näkyjä estetisoidaan ja miten se epäilyttää? Kertoisinko, miten ei kaihdeta räjähdysten jälkien realistisia yksityiskohtia? Selostaisinko, miten parikymppiset pumpulissa kasvaneet seurapiirineidot höpöttävät kriisitilanteissa? Tai miten velvollisuus tai lojaalisuus vie nuoria miehiä uhoon ja tuhoon? Pohtisinko rotukysymystä tai luokkajakoasetelmia? Ei.

Omat tunteensa tajusi vasta, kun asiat päättyivät.

Sodassa ja rauhassa on – hyvä on, menköön ja toistettakoon minulle luontumaton määre – ihana kirja, sillä päähenkilöt humahtavat verenkiertoon ja sotkevat pään morfiinin tavoin. Sota ei ole kaunis, eikä kuolema, ei rakkaus ole vain kaunis, eivätkä kauniit ihmiset vain kauniita tai säily kauniina. Ruhjovuus vetoaa minuun, tunteiden epäselvyys ja kaiken epävarmuus, joka romaanista verevästi valuu.

Sodassa ja rakkaudessa

Koitan nyt koreilematta selvitä tästä. Pidän romaanista paljon. (Laimeaa.) Tarkennan: kerronta on terävää, monipuolista, rytmikästä. Vaikka välillä kultivoituneiden brittien dialogin nokkeluus raivostuttaa, en voi kuin ihailla sulavaa sanailua. Siten sanoitetaan kasvatusta, jossa tunnekuohut turvataan tyyneydellä, pyritään hallitsemaan tilanteet kärsivällisesti ja käytännöllisesti sekä kuittaamaan kolkot tilanteet tyylikkäällä kuivalla huumorilla tai kunniallisuudella.

Maryyn ihastuvat kaikki nuoret miehet, ja seuraan sitä sydän syrjällään. Niin myös Maryn sosiaalista omaatuntoa. Kohtalo koulii häntä, on jopa upottaa, ja kaikki se tekee hänestä entistä kiinnostavamman. Rakkaudet, niitä on erilaisia: rakkaus elinikäiseen ystävään, miehiin, äitiin, hyljittyihin lapsiin, hyväosaisuuteen. Kaikissa niissä käydään läpi kirjava valööriasteikko, mikään ei asetu aloilleen.

Eniten pidän tekstin virrasta, kuvauksen liikkeestä. Sota muuttaa ihmisiä, ja Mary miettii, ettei kukaan voi toimia kuin ennen. Mutta ihmiset pistävät pakin päälle, unohtavat, jumittuvat vanhoihin ennakkoluuloihinsa ja arvoihinsa. Rakkaus voi muuttaa ihmistä, mutta rakkauskin muuttuu, katoaa, muuttaa muotoa ja kohdetta, ei ainakaan takaa varmuutta mutta voi lisätä rohkeutta.

Sitten on Arthur ja sotiminen – se on lähes toinen tarina. Siitä voisin aloitta, millaista on, kun näkee nälkää ja kuolemaa sekä restauroi Garavaggiota tykistökeskityksissä ikiaikaisissa maltalaismaisemissa. En sittenkään. Kannattaa lukea Sodassa ja rakkaudessa.

– – –

Chris Cleave
Sodassa ja rakkaudessa
Everyone Brave is Forgiven
suomentanut Irmeli Ruuska
Gummerus 2016
romaani
392 sivua.
Sain toimittamattoman ennakkokappaleen kustantajalta, ilmestyy 34/2016.

Juttuja on ilmestynyt jo blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Pieni kirjasto.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

21 elokuun, 2016 · 12:20 pm

Mike Pohjola: 1827

Turun palo vuonna 1827 on herkullinen aihe. Mike Pohjola teki siitä ensin hevimusikaalin, ja sitä seuraa nyt romaani, ytimekkäästi nimeltään 1827 (Gummerus 2016). Yksinkertaistettuna voisin sanoa, että tavoitteena on palauttaa palosta syytetyn Hellmanin talon piian maine. Erehdyinkö käyttämään sanaa ”yksinkertainen”?

Mitään simppeliä selvitystä ei tuhon tiimoilta anneta. Sormensa pelissä on Venäjän keisarilla, Ruotsin valtaistuinkähinöillä, Suomen itsenäistymisestä haaveilevilla, satanisteilla, ahneilla kauppaneuvoksilla sekä turkulaisten pöhköydellä ja pöyhkeydelläkin. Ainekset kimpoilevat kuin kipinät tulessa.

Henkilöitä on paljon. Keskeiset hahmot liittyvät Hellmanin taloon: rouva, kasvattitytär ja piika sekä runonkeruureissultaan palaava nuoriherra Elias Jussi-renkineen. Elias raahaa matkaltaan värssyjen lisäksi runonlaulaja-Väinön, alkuvoimaisen karjalaisäijän. Ja on kauppaneuvosta, arkkipiispaa SM-vaimoineen, prinsessaa, Armfeltejä, kasakoita, mustalaista, mustaa, turkulaisia…

Pieni piru minussa hetkittäin herää ja kerää tekstin epätarkkuuksia (saatanan kanssa vehkeilykö romaanissa siihen houkuttaa). Esimerkiksi rouva äiti pukeutuu naamiaisiin ja asua piika pitää satukirjojen kansikuvaprinsessojen pukineena – kuinkahan paljon moisia satukirjoja tuolloin piika sai katseltavakseen? Tuhkimostakin tuo palvelija pakisee. Eikä lennättimellä välitetty viestejä Turusta Pietariin vielä tuolloin. No, mitä tuosta. Paljon historia-aiheesta pitää myös kutinsa.

1927

Romaanin hurttius huvittaa. Tarinaan ripotellaan hulvattomuuksia, vaikka tuo Väinö-hahmo tai Eliaksen hömelöys. Selviääpä sekin, että tuntemamme Porilaisten marssi on plagiaatti. Romaanin Eliaksen kansanrunoeeposmateriaali varmasti oli vaikuttava, vaan tunnemme vain sen tietyn kaiman kokoelman. Muitakin ajan merkkihenkilöitä juoksutetaan viitteellisesti. Kaikkea tällaista jäynää riittää.

Huvittuneisuuteni ei kannattele koko tarinaa. Paperinukketyyppejä henkilöistä sukeutuu, vaikka mielikuvituksen vähyydestä ei voi sepittäjää syyttää. Pidän romaania seikkalukirjana, johon kepeys ja juonivetoinen monihaaraisuus kyllä kuuluvat, syvällisyys ei siten ole lajissa toimivan teoksen perusedellytys. Tarpeettomiksi totean nykyaikaan sijoittuvat osuudet; menneen ajan salaliittoteoriat olisivat minulle riittäneet.

Tulen leviämisen kuvaukset loimuavat hyvin. Henkilöiden eri kielimuodot värittävät tekstiä, etenkin Maria-piian murre kuulostaa tehokkaalta, ja sen rinnalla sivistys-Eliaksen tönkkösanailu kunnon kontrastilta. Aluksi porukan paljous tuntuu kerronnallisesti kuljetettuna raskaalta, mutta totun asiantilaan.

Suru Turun menettämästä mahtiasemasta porisee tarinan pinnalla – ja alla ilkikurisuus. Joitain vuosia olen aikanaan Turussa asunut ja hyvin viihtynyt, joskus jossitellutkin: jospa olisivat Akatemia ja sen kirja-aarteet säilyneet – moni asia olisi toisin. Vaan ei. Joten tämän nykynäyn ja kokemuksen menneen häviämisestä voin jakaa 1827 tekijän kanssa:

Kuljin jokirantaa ja katselin, kuinka tunnelmavalaistut empire-rakennukset ja talven riisumat puut heijastuvat Aurajoen sameasta vedestä. Suurtorilla Brinkkalan talon edessä oli suora näkymä Tuomiokirkolle. Ennen paloa välissä oli ollut monta tiivistä korttelia asuintaloja, nyt vain tyhjiä tontteja ja vilkas autotie.

Aurjajoki kuvajaisineen

– – –

Mike Pohjola
1827
Gummerus 2016
romaani
510 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

18 elokuun, 2016 · 5:05 am

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Tiranan sydänArvostan kirjailijoita, jotka hakevat joka kirjaansa omanlaisen hengen ja tyylin. Muuntautuminen tarinan ja teemojen mukaan säväyttää. Voin kuvitella, että menestyneen Kissani Jugoslavia -romaanin jälkeen ryhtyminen sanalle saattaa olla hankalaa. Pajtim Statovci on varmasti tietoinen kovista odotuksista, mutta hän tekee, mitä pitää: omanlaista. On syntynyt synkkä ja tiukka nykymaailman nomadiromaani Tiranan sydän (Otava 2016).

Romaani käynnistetään sitaatilla Amos Ozilta: ”Joskus tosiasiat ovat uhka totuudelle.” Se osuu ja uppoaa, osoittautuu todella tärkeäksi tienviitaksi, tajuan sen, kun olen lopettanut kirjan viimeisen sivun. Matkan varrella pähkäilen, kuka kertoo, mikä on hänen totuutensa. Montako kertojaa on? Huijaako kertoja minua niin kuin kaikkia, jotka hän tapaa?

Jos ei halua kertoa itsestään kenellekään mitään, ja jos eniten haluaa unohtaa mistä on tullut, pestä sen pois kuin lian leualta ja saada jotakin muuta tilalle? Millaisia vaihtoehtoja silloin on?

Käynnistyy 1990-luku, Jugoslaviassa on sota, joka heijastuu poliittisesti hajoavaan Albaniaan. Pääkaupungissa Tiranassa asuvat naapureina teinipojat Bujar ja Agim, jotka häpeävät maataan (Euroopan musta piste, kaatopaikka, takapiha, suurin vankila) ja maanmiehiään, haluavat ahdistavista kodeista pois, menestykseen muualla. Agim on älykkö, Bujar tekijä. He karkaavat 16-17 -vuotiaina. Sillä raastavalla reissulla olen lukijana mukana. Kiertelen noin 10 vuotta, vähän Albaniassa, lähinnä käyn Italiassa, Saksassa, Espanjassa, Yhdysvalloissa ja Suomessa. Kenen kanssa? Minäkertoja vie minua, vedättääkin, loppuun asti.

Haron pimeässä, sillä kykenen romaanin paljosta sanomisesta valitsemaan vain joitain teemoja, enkä halua anastaa muiden lukijoiden kirjakokemuksesta mitään pois. Lähden tästä: romaani kertoo paljon identiteetistä ja toiseudesta. Sukupuoli tai (seksuaalinen) minuus saa olla häilyvä.

Olen mies joka ei voi olla nainen mutta joka halutessaan voi näyttää naiselta, se on paras ominaisuuteni, naamioleikki jonka voin aloittaa ja lopettaa silloin kun minulle parhaiten sopii.

Rakkaus ei ole romaanissa ruma sana vaan kipeä. Vaikka kertojalla saattaa olla vaivattomuuden hetkiä väljän itsensä kanssa, muilla harvoin on. Kuljetaan romaanissa missä päin maailmaa tahansa, törmätään rajoihin, erilaisuuden torjuntaan, hyväksikäyttöön tai väkivaltaan. Myös lokerointi ja yleistykset ovat helppoja keinoja hallita asioita, esimerkiksi vapaamielisenä pidetyssä Berliinissä näin:

He puhuvat ihmisen seksuaalisuudesta, sukupuolesta, kansallisuudesta niin kuin ne olisivat asioita, jotka eivät muutu, ja heidän lehtensä ylläpitävät julkista puhetta, jossa ihmisille annetaan aina yhteisön ääni ja kasvot, eikä ketään tunnut kiinnostavan miettiä miten vahingoittavaa jälkeä silloin syntyy.

Kansallisuustematiikkaa pidän keskeisenä. Lienee selvää, että aihe on ajankohtainen. Romaanissa on paljon pohdintaa maastamuutosta, muuttajien toiveesta paremmasta tulevaisuudesta. Toiveiden raju rusentuminen tulee lähelle Agimin ja Bujarin kokemusten kautta mutta myös yleisemmin. New Yorkin myymälöissä seurataan mustia vain siksi, että he ovat mustia, Helsingin tavarataloissa maitonaamasuomalaisista erottuvaa minäkertojaa. Toisenlaista vierastetaan, kammotaan, vainotaan. Kaikkialla.

Sellaisia ihmiset ovat, Agim sanoi, he tuntevat myötätuntoa vain niitä kohtaan, jotka ovat samanlaisia kuin he itse.

Statovci osoittaa rakenteen, kerronnan ja kielen hallinnan. Tiranan sydämessä sisältää saarnaa, selviytymistä, salaisuuksia ja sepityksiä. Albanialaiset perinteiset sankaritarinat elävät kansallisina arvosatuina, mutta tässä romaanissa ne ottavat makaaberin roolin vasten murentuvan maan hikisiä ihmisiä. Hieno keino sekin. Tunnustan siis taitavan teoksen ainekset. Olen vain murtua valottomaan maailmaan, jossa kirjassa eletään. Maailmaan, jossa elämme. Jos haluat kokea ravistelevan romaanin, tämä on kirjasi.

Tiranan sydän 2

– – –
Pajtim Statovci
Tiranan sydän
Otava 2016
romaani
272 sivua.
Suuri kiitos kustantajalle etukäteis-PDF-versiosta. Kirja julkaistaan 18.8.2016.

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: