27 kesäkuun, 2016 · 6:31 am

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Olen pää pyörällä Eurooppalaiset unet (WSOY 2016) jäljiltä. Nämä unet stimuloivat: mitä oikeastaan näin, mitä jäi huomaamatta? Emma Puikkonen on kirjoittanut poukkoilevan tarinapyörän, joka houkuttaa juoksemaan perässä.

Tätä voi kai kutsua episodiromaaniksi ja maagiseksi realismiksi. Gdanskin telakalta 1980 aloitetaan ja päädytään Lontooseen 2027, mutta siinä samassa ja välillä on henkilöitä ja tapahtumia ympäri Eurooppaa. Tietynlaisena johtojuonilinjana pysyy ruotsalainen Johannes, johon kytkeytyy vähintään välillisesti jotain jonkun toisen henkilön kautta. Romaani on kuin hämähäkinseitti: joka eurooppalainen kolkka tai henkilö on jollain tavoin yhteydessä toiseen haurain säikein.

Lukujen otsikointi on tyyliä ”1 hotellihuone, 35 naista, lasta, miestä ja vanhusta Budabest-Berliini, etäisyys Gornje Obrinjeen noin 545-1230 kilometriä”. Viehätyn ja koukutun, koska en voi ennakoida, mitä seuraavassa kappaleessa tapahtuu, en pysty arvailemaan, mihin seuraava luku minut vie.  Ilahdun, kun sattumalta törmään johonkin ennestään tuttuun hahmoon, etenen uteliaana, mikä mutkayhteys seuraavassa tarinassa on vai onko mitään. Jokunen juttu on irrallinen, eksyttävä jopa, mutta loppuosuus vakuuttaa minut: nämä unet minun kannatti – täytyi –  nähdä.

Entä ne unet? Unia ei kannata sotkea unelmiin, vaan ne voivat olla harhoja, painajaisia tai mahdollisuuksia. Voimakkaita minusta ovat esimerkiksi alun rekkamatka, avuttoman isän näyt ihmisten sisäisistä kivistä, berliiniläisen tyttären ja äidin kohtaaminen sekä hotellihuone Berliinissä. Ihmettelen ja ihastelen sitä, että vähäväkisestä eurooppalaiskolkasta ilmestyy tällaista omaperäistä ja monelta kantilta ajateltua proosaa.

Utopian ajatteleminen tuntui vain pakottavalta. Me tarvitsemme sen, Immi ajatteli. Me tarvitsemme sen, jotta olisi toimiva kompassi.

Kieleksi käännettyinä unet ja fiktiiviset todet sinkoilevat eläviä kuvia, pysäytettyjä tilanteita, merkitykseltään sakeita hetkiä ja kokemuksellista totuutta vaikkei totuudesta voi tietää. Kerronta on nautittavaa: tarkkaa, selkeää kieltä, jossa yhdistyy uskomaton ja uskottavuus. Saan ihmetellä, mikä on totta ja voiko olla totta se, mikä tapahtuu tai voiko siihen vaikuttaa.

Eurooppalaiset unet

Toivottavasti kuvailuistani ei saa höttöhörhövaikutelmaa. Kirja pohjautuu kovaan ainekseen, eurooppalaiseen lähimenneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaan, jossa tavallinen kansalainen elää elämäänsä, vaikka koko ajan kytee tai palaa jossakin syrjintätilanne, lakko, mellakka, poliittinen selkkaus tai kansanmurha. Yhteiskunnallinen valveillaolo on unien takana.

Puolassa on joku, joka ei ole painanut päätään ja tuijottanut kengänkärkiä ilmiantajan pelossa, joku on sanonut ääneen mitä haluaa ja miksi. Aivan vittu käsittämätöntä ja upeaa, että ihmiset edes kärpäsenpaskan mittaisen hetken uskovat että voivat liikuttaa tulevaisuuttaan.

Tämänlaatuisia romaaneita tarvitaan, tarinoita, joista ei voi olla varma ja jotka tekevät levottomaksi. Eurooppalaiset unet oli erityisen iskevä kirja lukea Brexit-äänestystulosta seuraavana päivänä.

– –

Emma Puikkonen
Eurooppalaiset unet
WSOY 2016
romaani
178 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa mm. Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Reader why did I marry him ja Täysien sivujen nautinto.

16 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

23 kesäkuun, 2016 · 8:36 am

Shakespeare & Verona

William Shakespearen näytelmistä kolmasosa sijoittuu Italiaan, ja siksi on spekuloitu, kävikö Shakespeare Italiassa. Tuotannosta tongitaan yksityiskohtia sitä puoltamaan, toisaalta Shakespeare lainasi teoksiinsa surutta kollegoiltaan, myös italialaisilta. Kukaan ei kuitenkaan kiistä sitä, etteivätkö Shakespearen jäljiltä tekstit eläisi omillaan.

Shakespeare

Shakespeare Veronassa

Minun mukanani Shakespere kävi Pohjois-Italiassa, tarkalleen Veronassa. Mestarin 400-vuotisjuhlien kunniaksi otin matkaseurakseni näytelmän Kaksi nuorta veronalaista (n. 1587, WSOY 2005). Se on rytmikästä draamakerrontaa, jossa vaihtelevat suorasanainen lausunta ja loppusointuinen sanominen. Lemmen ailahtelevuudella, oman edun ajamisella ja juonittelulla leikittelevä näytelmä ei ole huikea lukuelämys, mutta paikallisvärin vuoksi mieleen painuva: luin sen veronalaisessa puistossa suihkulähteen solinasta, ruusujen tuoksusta ja lintujen liverryksestä nauttien.

Julian parveke

Julian parvekkeen alla

Nuoret veronalaiset ovat ystävyksiä. Vakavamielinen Valentin siirtyy miehistymään Milanoon, jossa hän rakastuu Silviaan, ja ailahteleva Proteus vikittelee Veronassa Juliaa mutta siirryttyään Milanoon hullaantuu myös Silviasta. Siitä seuraa harhautusyrityksiä, joista vähäisin ei ole Julian muodonmuutos miespalvelijaksi, jotta hän voi vakoilla petturirakastettuaan. Näytelmän päähauskuttajat ovat sukkelasti sanailevat miespalvelijat ja koiraroolihahmo Kärtty.

Näytelmässä on äkkiloppu, jossa parit saavat toisensa. Minua jää vaivaamaan Proteus ja Julia, ja sepittelenkin mielessäni, millainen olisi jo alkuunsa epäilyttävän liiton tulevaisuus, ehkä macbethmainen. Rakkaudesta siis komedia kertoo, myös uskollisuudesta ja hairahduksista, on sitten kyse rakastetusta tai ystävästä. Kiinnostava Julia yllättää aktiivisuudellaan, mutta rakkaus voi pehmittää tiukankin mimmin pään, ja tältä se tuntuu:

Voi miten oikukas on hupsu rakkaus,
kuin villi lapsi se raapii hoitajaansa
ja nöyrästi se kohta vitsaa suutelee.

Julia-nimi siis vilahtaa jo tässä draamassa, mutta varsinaista Verona-tavaraa on SE näytelmä: Romeo ja Julia (n. 1591-1595). Matkaani luonnollisesti kuuluivat kaikenlaiset shakespearelaiset kokemukset. Miten vinksahtanutta on jollain tavalla se, että ihmiset (ehdottomasti kuulun joukkoon) vaeltelevat fiktiivisten henkilöiden oletetuilla oleilupaikoilla. Ja jotain todella outoa on siinä, että Julian hautapaikalla on vihkikappeli, jossa liukuhihnalla parit käyvät tahtomassa. Eikö kukaan mieti, millainen oli tuon esikuvateiniparin kohtalo?

Julian hauta

Julian hauta

Pieni poikkeama Veronasta oli käynti Mantovassa. Tosin sinne myös Romeo karkotettiin Romeon ja Julian kolmannessa näytöksessä. Vanha keskusta on upea sekoitus eri vuosisatojen arkkitehtuuria, joten kelpasi siellä käväistä, minun niin kuin Romeonkin.

Ja tämä vielä viehättävästä Veronasta ja fiktiivisten hahmojen perässä fiilistelystä. Näillä seuduin komisario Morse jahtasi murhaajaa ja tapauksen päätteeksi nautti vanhassa arenassa oopperasta. Ja Lewis-apuri symppasi sivusta kuten aina. Niin minäkin.

Morse

Näillä tieoinoilla Morse joi olutta ennen oopperaa.


Goethe

Ja Goethekin kävi täällä: Gardino Guisti.

– – –
William Shakespeare
Kaksi nuorta veronalaista
Suomentanut Leena Tamminen
ehkä 1587, WSOY 2005
139 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Avainsanat:

20 kesäkuun, 2016 · 7:59 am

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Sallittakoon positiivinen jossittelu. Siihen sysää Soili Pohjalaisen esikoisromaani Käyttövehkeitä (Atena 2016).

Jos pidät kehitysromaaneista, tässä sinulle on sellainen. Jos sinua kyllästyttävät esikoiskirjailijoiden ”sitten minä kypsyin” -kehitysromaanit, tämä ei ole sellainen. Siis kyllästyttävä. Onhan kulunutta kelata synkeää sälää sisältävä elämä lapsesta kolmikymppiseksi, mutta jos sen tekee Pohjalaisen tapaan, se viihdyttää.

Käyttövehkeitä

Jos pidät siitä, että päähenkilö on kompleksinen, sanavalmis ja tarkkasilmäinen nuori nainen, tässä sinulle on sellainen. Hienosti kertoja tavoittaa äänensä lapsena ja kyynistarkkailevana aikuisena. Ja hän on kirpeän hauska. Vaikka veli vaivaa, äiti ärsyttää ja isä itkettää, sinne sekaan heltiää hersyvä heitto. Jos et jaksa enää yhtään päihdeongelmaeroperhekuvausta, kokeile kuitenkin tätä, sillä tarinan kerrontamoottori hyrrää mukavasti, esimerkiksi näin:

Minä en silloin vielä tiedä, että joutuessaan tarpeeksi tiukille ihminen menee mielessään suoraan menneisyyden kaapille, ottaa sieltä käytöksen ja pukee sen ylleen. Löytyipä sopivaa tai ei.

Jos pidät ajan kanssa kekkuloimisesta, kirja sopii sinulle. Päähenkilö kuvaa nykyisyyttä ja menneisyyttä mielensä mukaan. Jos epäilet, ettet pysy siirtymissä kärryillä, ei se mitään, sillä muhevia tilanteita kirja kuitenkin kuvaa. Mukavasti juonenkuljetukseen sotkeutuvat pää- ja sivuhenkilöt, ajat ja paikat.

Jos pidät autokauppiaista, lue Käyttövehkeitä. Tai jos et pidä, lue silti, sillä kirjan öjynkatkuinen autobisnesympäristö henkilösuhteineen on originelli. Autokauppiasisän ja kertojatyttären suhteen vaihtolämpöisiä sävyjä ripotellaan mielenkiintoisesti. Muissakin perhesuhteissa riittää purtavaa. Asiat näytetään, ei juuri selitetä, mikä on esikoisromaanille eduksi.

Jos haluat lukea kirjaa surusta ja toivosta luopumisesta, lue Käyttövehkeitä, sillä se on myös romaani hyvistä muistoista ja toivosta. Käyttövehkeitä on sympaattinen haikeus-hurjuus-huvi-yhdistelmäteos omaleimaisin tulokulmin.

– – –
Soili Pohjalainen
Käyttövehkeitä
Atena 2016
(kehitys)romaani
243 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirjasta tulee totta -blogissa kirjailija kertoo esikoisromaanin synnystä.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

17 kesäkuun, 2016 · 2:02 am

Kaksi osaa Joenpellon Lohja-sarjasta

Joenpelto-haasteEeva Joenpelto oli aikanaan tuottelias ja luettu kirjailija mutta nykyisin harva tarttuu hänen teoksiinsa.Siksi kirjabloggaajat julkaisevat tänään Joenpelto-juttuja: niistä koontipostaus on tässä. Minä valitsin aikansa suosikkiromaanisarjan. Ehdin tähän haasteeseen lukea vain kaksi ensimmäistä osaa Vetää kaikista ovista (WSOY 1974) ja Kuin kekäle kädessä (1976), joten havaintoni voivat olla koko sarjaa ajatellen puolittaisia.

Luin Lohja-sarjan ensimmäisen kerran kolmisenkymmentä vuotta sitten. Olin silloin kovin nuori, joten kun nyt palaan melkein sadan vuoden takaiseen kirjalliseen Lohjaan, pistäydyn tavallaan omaasa nuoruudessani. Ensimmäisellä lukukerralla selvästi seurasin etenkin nuorta Anjaa, ehkä Inkeriäkin. Kumpikin hakee modernin 1920-luvun naisen tapaa elää. Anjassa ammoin vetosi hämärä identiteetti ja epäsäätyinen romanssi, Inkerissä kiinnosti pintaliitoinen 20-lukulaisuus, sillä ristiriitainen vuosikymmen on aina kummasti vedonnut minuun. Hienosti kuvattuja ovat yhä Hännisen sisarusten repalaiset reitit miehelään ja naiseuteen. Mutta tällä lukukerralla etualalle punkee Salme, Hännisen perheen hermokeskus.

Salme sitoo kokonaisuutta. Tämän viisikymppisen perheenäidin terhentyminen on nautittavaa luettavaa. Illuusioton ote kirpaisee ja on kummasti silti toiveikas. Kirjan alussa Salme rohkaistuu lausumaan tyttärilleen elämänkokemusohjeen, ja sen sisältö syvenee romaanien mittaan:

– Ne on toiset asjat, mitkä elämäs määrää, Salme jatkoi kun oli ajatellut, että kerran tästä on puhuttava. – No, visseil ajoil voi onneekin olla, mikäs ettei. Mut ainakin myöhemmäl iäl se on vaan sitä, et on sovinnos ittens kans. Niin mä olen sen aatellu. Sitä samaa se avioliitto on kun elämä muutenkin. Pitää vaan kärsivällisest tehdä sitä työtä, mikä käsil on.

Lohja-sarja kertoo siis Hännisistä: kauppiasisä-Oskari on herra talossa, Salme-emäntä sukkuloi kotiasioissa, Mari-piika myötäilee emäntäänsä ja aikuiset tyttäret törmäävät unelmista toteen. Rinnalla seurataan juurevan Juliinin talon isää ja poikaa sekä Salmen punikkisukulaisia Tiltaa ja Vienoa.

Tällainen henkilögalleria avaa isot ikkunat yksilöiden ja yhteiskunnan kehitykseen. Eeva Joenpeltoa ärsytti se, että hänen Lohja-sarjaansa verrattiin Linnan Pohjantähti-trilogiaan. Ymmärtää sen: Joenpelto ei tehnyt verrokkia vaan omalakisen länsiuusmaalaisen kauppalakuvauksen itsenäisyyden alkuajoilta. Yhteiskuntanäkemys kehkeytyy siten, että sarjan osat näyttävät, mitä on kansalaissodanjälkeinen elämä kussakin säädyssä ja sukupolvessa. Paljon tematiikassa on hyväksytyksi tulemisen ponnistelua ja kaupankäyntiä, ja niiden takana ihmisnäkemys:

”Itteetäs es pääs karkuun kumminkan.”

Sarjassa on kaikkitietävä kertoja, joka yllättävästi harppoo henkilöstä toiseen ja kuljettaa aikaa. Minua miellyttää kertojan ironia, välillä jopa naurattaa. Moni henkilö on valjastettu ajanilmiöiden kuvaksi, kuten Matti-vävy. Oskari on makuuni turhan yksioikoinen, puhumattakaan tämän äidistä, anopista helvetistä. Kärjistyksiä vaimentaa monisyiseksi kehittyvä Salme, joka on samalla ukkosenjohdatin ja omaksi itsekseen puskeva aikuinen nainen, joka näyttää selviävän niin torjutuksi tulemisesta ja aikuisten lasten murheista kuin yllättävästä hoivataakastakin. Ja sakean elämän sattumina syntyy karuja havaintoja:

Oli liian paljon naisia talossa, Salme ajatteli. Toisesta toiseen heijastuivat samat toiveet ja pettymykset, paisuivat ja kimposivat kahta pahempina takaisin.

Jos oli vanhana vaikeaa, niin hankalaa oli nuorenakin. Ei tämmöiseen maailmaan kyllä toista kertaa tehnyt mieli.

Olisiko sitten parempi, ettei kukaan yrittäisi mitään, olisi vain määrätyn aikansa sillä kohdalla mihin oli sattunut syntymään, älyttömän naudan tavoin märehtien hinkalossaan? Ei mitenkään voinut olla. Talojen, suurten ajatusten rakentaminen oli välttämätöntä, ei vain pitänyt odottaa, että se tekisi ihmisen onnelliseksi. Ei mikään tehnyt, ei mikään rakennus, ei maan päälle nouseva, eikä aivoituksissa kypsyvä.

Romaanin yleiskielinen kerronta soljuu, mutta dialogien murrepuhe on kuin paikallisen kalkkikiven kolinaa hampaita vasten. Ei siis järin kaunista puheenpartta mutta erikoisen ilmeikästä. Mielikseen sitä luen. Ja mieluista on lukeminen muutenkin: yllättävän tuorenterävä kuvaustapa ja eläviä henkilökuvia. Julistan täten Joenpellon Lohja-sarjan (vaikka vain puolet siitä uusiolukeneena) kuuluvan kotimaisen kirjallisuuden eläviin klassikoihin, vaikka:

– Nii, kyl elämine ain romaaniv voittaa, Salme myönsi nyt kaiken, oli semmoinen hetki.

Joenpelto

Joenpelto-lukutunnelmissa eteisistä kynnyksille ja kekäleisiin.

Eeva Joenpelto
Vetää kaikista ovista
Kuin kekäle kädessä
WSOY 1974, 1976 / Elisa Kirjan e-kirjat 2015
Lohja-romaanisarjan muut osat: Sataa suolaista vettä (1978) ja Eteisiin ja kynnyksille (1980)

P.S. Myös Alman runoissa on tanka Lohja-sarjan kunniaksi. Helena Ruuskan kiinnostavan Joenpelto-elämäkerran luin alkuvuonna.

27 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

17 kesäkuun, 2016 · 1:01 am

Eeva Joenpelto -haasteen koonti

Joenpelto-haasteTammikuussa käynnistin Eeva Joenpelto -haasteen. Tuntui siltä, että aikanaan suosittu kirjailija on unohtunut. Tai kirjailijasta kyllä muistutti tuore Helena Ruuskan Joenpelto-elämäkerta, mutta tuotanto on mahdollisesti vaipunut unholaan.

Hätkähdin, kun vanhoista kirjaliepeistä huomasin, että 1970- ja 80-luvun taitteessa ilmestyneestä Lohja-sarjasta otettiin monien kymmenien tuhansien kappaleiden painoksia. Oli siis syytä selvittää, puhutteleeko Joenpellon proosa yhä vai käykö niin kuin sanotaan romaanissa Eteisiin ja kynnyksille:

Nii, kyl elämine ain romaaniv voittaa, Salme myönsi nyt kaiken, oli semmoinen hetki.

Tämän koontipostauksen kommentteihin ilmestyy linkkejä kirjabloggaajien Joenpelto-juttuihin. Listaan jo valmiiksi blogeja, jotka ovat ilmoittautuneet haasteeseen aloituspostauksessa tai Facebookissa.

Amman lukuhetki
DesdemOna
Leena Lumi
Kaikkea kirjasta
Kanava Klassikko
Kirjainten virrassa
Kirjamuistikirja
Kirjan jos toisenkin
Kirjasfääri
Kirjat kertovat
Kirsin Book Club
Kirsin kirjanurkka
Koko lailla kirjallisesti
Kulttuuri kukoistaa
Oksan hyllyltä
P.S. rakastan kirjoja
Reader, Why did I marry him?
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

23 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

14 kesäkuun, 2016 · 6:14 am

Minna Rytisalo: Lempi

Näin käy, kun tarinaan imeytyy: Ensinnäkin romaani on pakko lukea yhdeltä istumalta. Toisekseen vahva tunnelma tunkee uneeni, jossa kirjan henkilöt jatkavat elämäänsä. Eli Minna Rytisalo on kirjoittanut vaikuttavan esikoisromaanin Lempi (Gummerus 2016).

Ihastun fiktioon, joka jatkuu kirjan päätyttyä. Viimeisen virkkeen jälkeen alkaa uusi tarina, se, jota täydennän annettujen viitteiden varassa, punnitsen sitä, mitä ei romaanissa suoraan sanota tai ei lainkaan kuvata. Punon henkilöille menneisyyden ja tulevaisuuden, ja kehoani jomottavat tunteet, joiden kanssa kirjan henkilöt ovat joutuneet elämään loppuelämänsä.

Lempi kertoo monenlaisista rakkaussuhteista. Mikään niistä ei ole sellainen kuin aluksi voi näyttää: nuori antautuva rakkaus, viaton ihastus, myötäilevä sisarrakkaus, jännittävä sotaromanssi, vilpitön rakkaus lapsiin ja käytännöllinen sitoutuminen. Kerronta ottaa niskalenkin oletuksista, selättää odottamattomasti.

Lempi

Romaanin juju on siinä, että eläväinen, nuori nainen, Lempi, on kerronnan keskiössä. Hänestä kerrotaan ja siinä sivussa paljon muusta. Lisäksi hänelle kerrotaan, vaikka hän ei ole läsnä. Ja nyt tapahtuu kummia: pääsääntöisesti kavahdan, kun fiktiossa sinutellaan, kohdistetaan kerronta jollekin näkymättömälle. Nyt se toimii.

Lempin oma ääni ei kuulu, vaan hänet kuullaan ja nähdään ristiriitaisesti. Se on lukijan etuoikeus. Lempistä saatu kuva välkähtelee synkän mustasta hohtavan valkoiseen. Lisäksi monesta suunnasta asetetut spottivalot valaisevat tarinaa ja kaikkia henkilöitä varjoja vaihdellen. Kukaan ei ole ehjä eikä yksiulotteinen.

Ole hyvä, esittelen romaanin kolme omaäänistä kertojaa, henkilöiden omin sanoin.

Viljami:

Sen kesän muistaminen raastaa rikki ja repii auki. Käteni tärisevät, nyrkkini sisällä on sammalta ja sieluni sisällä vapinaa, onttoutta joka ei täyty enää milloinkaan, kumisee vain ja käy kipeää. – – Sinä opetit minulle yhdessä kesässä niin paljon, yhdessä opettelimme, ja jonkun muun sanomana se kuulostaisi leuhkimiselta mutta ei se ole, kun sen sanoo kaiken menettänyt mies: minä osasin antaa sinulle kaiken sen mitä itsekin sain.

Elli:

Minunlaiseni jäävät aina varjoon. Valo ei yllä meihin, nurkkaan eikä pimeään, eikä sieltä sisäkehältä näe, että yhtä kokonaisia mekin olemme. – – Voi kuinka sinua vihasin, vaikka alussa hetken yritin muuta. Koetin tuntea toisin, olla kiitollinenkin. Olisit sievempi jos hymyilisit, sinä sanoit. 

Sisko:

Peilistä katsoo vanha ihminen, eikä kukaan enää sano, että olisin hyvin säilynyt ikäisekseni. Se, miltä sisältä tuntuu, on kuitenkin ihan samaa kuin nuorempana. Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon.

– – Minä en koskaan aiemmin halunnut, että mitään näistä jäisi kenenkään luettavaksi, mutta sinua olen kantanut aina mukanani, sinulle olen puhunut aina.

Ja nyt, hyvä lukijani, pyrin kaikin tavoin kuittaamaan lukukokemukseni kieli keskellä suuta, jotten pilaisi sinulta Lempin arvoituksia.

Romaanin rakenne on hieno. Prologi läimäyttää jännitteisen tilanteen päin näköä, käännekohdan, jonka täysi merkitys ratkeaa vasta lopussa.  Lisäksi alun niukat kirjeet paljastavat pari faktaa. Jo lähtölaukauksen kieli ja kerronta virittävät odottamaan, että jotain erikoista on ilmassa, jokin väreilevä pelko ja toivo.

Ensin äänessä on Lempin mies, parikymppinen Viljami paluumatkalla sotilassairaalasta kesällä 1945 kotitalolleen, joka on säilynyt Lapin sodasta palamatta. Seuraavaksi kertoo Viljamin ja Lempin aputyttö Elli, ja lopuksi vuosikymmeniä myöhemmin menneitä antautuu muistelemaan Lempin sisar, jo ikääntynyt leidi. Kolme peräkkäistä kerrontavuoroa käy lukijan päässä vuoropuhelua antaen ristikkäisiä selityksiä, tarjoten yllätyksiä ja lisäten kysymyksiä henkilöiden vaiheista.

Onnistunut oivallus on se, että kertomisen tapahtuma-ajat poikkeavat toisistaan. Pidän siitä, että Siskon osuus päättää romaanin. Hänessä on jäyhää jälkiviisautta: tiukasti tilittävä hahmo tarjoaa liukuvan ja pitkän aikaperspektiivin tarinaan. Hän saa myös kunnian tuoda tarinaan omia aineksia ja selityksiä.

Tunnustan, että alussa hieman vieroksuin lemmensairaan Viljamin voivottelua, mutta ymmärrän sen koko traagisuuden vasta luettuani Ellin ja Siskon osuudet. Se on juuri taitavan rinnakkaiskerronnan ansiota: asiat avautuvat vähitellen ja näyttävät kasvojen toisesta puolesta arvaamattomia osia tai vahvistavat epäilyjä. Katkeroituneen Ellin välivalitusvirsi on sekin tarpeellinen –  korventava syrjästäkatsojan tarina, silti tapahtumien kulminaatio.

En meinaa malttaa lopettaa vatvontaani Lempistä. Kun mietin kirjaa, putkahtaa koko ajan mieleeni kerrontaan liittyviä ratkaisuja tai kielen ja kuvauksen osuvia, kauniita kohtia. Lapin luonto myötäilee, aika tuntuu vahvana. Lapin sodan saksalaiskaudesta näkyy siivu ja romansseista kääntöpuolet. Ja iloitsen, että Rytisalolla on oma tyylinsä – ei ole esimerkiksi tarvetta kaveerata Katja Ketun ronskia lappilausuntaa (ei siinäkään mitään vikaa ole, mutta se on Kettua).

Tiivistän: Lempi lumosi.

– – –
Minna Rytisalo
Lempi
Gummerus 2016
romaani
234 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta, kirja julkaistaan 30/2016.

En ole uskaltautunut muiden lukijoiden kokemukseen vielä kurkistaa, mutta tiedän, että juttuja on jo ilmestynyt, ainakin julkaisijoita ovat Kaikki päivät tulevat, Kirjojen keskellä, Lumiomena ja Sinisen linnan kirjasto.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

12 kesäkuun, 2016 · 12:12 pm

Dekkarivinkit kesälle 2016

img_3223Dekkariviikon loppuhuipennukseksi kokoan jännityssuosikkini tämän vuoden alkupuoliskon lukulistalta. Karsin ja seulon viisi kärjestä – tekijänmukaisesti aakkostettuna. Pari listauksen kirjoista olen esittellyt dekkariviikon aikana, muut postaukset on ilmestynyt keväällä. Ja kaksi kirjaa pääsi toukokuun lopussa kesälukemistovinkkaukseeni – toistoa ei voi välttää.

Dekkareita luen ajanvietteeksi, mutta suosikkejani ovat yleensa jännärit, joissa on kiehtovia henkilöhahmoja. Huomaan sarjakirjojen viehättävän, sillä niissä päähenkilöt syventyvät: seuraan heidän kehitystään. Parhaimpia ovat dekkarit, joilla on annettavaa kielellisesti ja kerronnallisesti. Pelkkä juoni ei minulle riitä. Plussaa on yhteiskunnallinen näkemys, joka siilautuu tekstistä saarnaamatta mutta paljastavana.

Fiminauha kohtalon käsissäFlavia de Luce, kauhukakara sotienjälkeisestä brittimaalaiskartanosta! Miten mojovasti Alan Bradley onnistuukin saamaan tekstiin pikkuvanhan lapsen besservisseriyden, viattomuuden ja riipaisevan yksinäisyyden! Mukana on huumorihippusia, vanhanajan jännitysjuonikuviointia ja rappiokartanoromantiikkaa. Sarjan neljäs osa Filminauha kohtalon käsissä (Bazar 2016) kertoo joulumyräkästä ja poikkeuksellisen vilkkaasta seuraelämästä konkurssin partaalla pyristelevässä kartanossa. Flavia on virkeässä vedossa kemistikokeiluissaan ja päättelyketjuissaan. Kerrassaan viihdyttävää.

Metro2Metro on ohittanut kauhukakaraiän: nuori nainen on parikymppisensä jo juhlinut mutta rebelliys elää siinä missä kostokin. Hän ravistaa spreypurkkiaan ja suihkaisee ravisuttavaa jälkeä kotkalaisiin kontuihin. Kontu, hmm: dekkarissa saa tavata kotkalaisia hobitteja, myös verrattoman kauhujen talon Kouvolan suunnalla. Jari Järvelän Metro-sarjan päätösosassa Tyttö ja seinä (tammi 2016) Metro vie jääräpäisesti päätökseen sen, mikä alkoi ja jatkui osissa Tyttö ja pommi (2014) sekä Tyttö ja rotta (2015). Tuloksena on rajua menoa, jossa on romanttinen alavire. Graffitikulttuurikuvauksiin kätkeytyy myös yhteiskunta-asiaa.

Kenenkään ei pitänyt tietääRenee Knightin esikoisdekkari Kenenkään ei pitänyt tietää (Otava 2016) pyöräytti dekkarikevätkauden kiihkeästi käyntiin. Kuvittelen olevani kouliintunut dekkarilukija, mutta Knight onnistuu yllättämään ja jujuttamaan juonenkuljetuksella. Pidän kirjan henkilökuvauksesta, joka antaa liikkumatilaa lukijan kuvittelulle. Kuvatut kohtalot jättävät jälkiä, kirjan teho ei perustunut vain rikosten paljastumiseen vaan jälkivaikutuksiin. Salaisuuksilla, väärinymmärryksillä, vihalla ja häpeällä on pitkät jäljet.

CamilleAlex (2015) aloitti ja Camille (Minerva Crime 2016) lopetti Pierre Lemaitren dekkaritrilogian suomennokset. Duo toimii tehokkaasti. Camille on pikkuruinen etsivämies, jolla ei ole ollut onnea rakkaudessa. Vaikka poliisiporukan asetelmissa on monessa dekkarissa tutuksi tulleita asetelmia ja jännitteitä, Lemaitre on ammattimies kertomaan henkilöiden sisäisestä elämästä ja ihmissuhteiden kiemuroista. Camillen alun pahoinpitelymeno meinasi hyydyttää lukemiseni, mutta onneksi en jättänyt kesken. Poliisiromaani yllättää käänteillään ja kouraisee henkilökohtaloillaan.

Hyisiä aikojaFred Vargas se vain osaa vinksauttaa dekkarihenkilönsä etukenoon lukulistalleni. Taituri taitaa kerronnan keinot kaapata kimppaan, siinä se. Sarjakirja tämäkin, jo seitsemäs osa komisario Adamsberg –sarjaa: Hyisiä aikoja (Gummerus 2016). Komisario Adamsberg on ehkä entistä hämärämmässä henkisessä tilassa, mutta yhtä kiehtova kuin ennenkin. Mytologian ja menneen paino harteillaan hän sekoittaa koko ryhmänsä. Kahdeksatta osaa odotellessa.

Dekkarivikolla julkaisin jutut myös Karin Erlandssonin, Kati Hiekkapellon, Donna Leonin ja Dolores Redondon uusimmista dekkareista. Kesälukupinossa odottavat  Jussi Adler-Olssenin, Virpi Hämeen-Anttilan, Håkan Nesserin ja Vera Valan uusimmat sekä jokunen esikoisuutuus.

Dekkariviikon emännöi Oksan hyllyltä -blogi. Siellä on linkit viikkoon osallistuneisiin blogeihin.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Listaus

Avainsanat: , , , ,

12 kesäkuun, 2016 · 7:29 am

Blogger Recognition Award

Kirsi Maarit (Kaikkea kirjasta), Maisku (Täysien sivujen nautinto) ja Jonna (Kirjakaapin kummitus) lähettivät minulle lähes samanaikaisesti saman haasteen – ja siihen vastaan. Koska sain palkintopostausponteen kolmesti, laadin sen kunniaksi verbaalin (vaikka maallisen) kantaatin seuraavat ohjeet täyttäen:

Award1Ohjeet palkinnonsaajalle:

  1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
  2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen.
  3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
  4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
  5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi.

 

Ma kirjabloggaaja, kultturelli tekstitagaaja

Kuulen haasteet: bloggamisesta kirjoita!
Milloin aloitin? Oi aikoja noita!
Voisinkin loihtia postausmuistelon:
jo viisi vuotta siitä on,
kun kulttuuripohdintoihini tahtia hain,
ja mainion harrasteen sain.

Ma toiminnallisen mediakasvatuksen opinnoissa käyskentelin,
somettamista selvitin, bloggaamista pohdin ja kokeilin,
testimielessä Tuijatan tein
– pikkusormesta sydänlihakseen se vei, samantein.

Oi, mikä onni on yhdistää elinikäiset ilot,
lukemisen ja kirjoittamisen leijuvat kilot.
Luulin olevani kirjabloggaajana ensimmäinen
– mikä tietämätön menninkäinen!
Vaan totesin: yhteisö iso kirjoista bloggaa,
sen osa olla onnekas saa.

Sa (kirja)bloggauksesta haaveileva:
anna palaa, sanasesi sanova.
Tee niin kuin tahdot, omalla kyydillä,
kunnioita teoksia sanalla, vapaalla tyylillä.
Sano niin kuin voisit tehdä sen livenä YLE:llä.
Ei eteenpäin vie, jos vain mollaa,
ei sekään, jos kaikki on oolalaa.
Se on mottoni mun.

Jos joku luulee, että lamaannun,
vaikkei lukijoita ole mulla satoja, monta.
Ei se ole onnetonta.
Tallennan postaten kirjaelämykseni muistiin.
Ja voi, ihastun niin,
kun joku juttujani lukee
ja kommentein aatoksiani tukee
tai lähettää sanasen oman,
soman, tai eri kannan aukottoman.

En mainitse kymmentä kollegaa,
sillä Award-ketju taitaa jo lagaa,
koska monet ovat jo jättäneet haasteen taa.
Koitan kuitenkin kepillä jäätä,
siis ota palkintohaaste ja kirjoittaa päätä
(ja lue tolkulliset jutut heiltä,
jotka mut suistivat järkipostauksen teiltä –
eli tsekkaa haastajat Jonna, Kirsi Maarit ja Maisku):

haastan Kulttuuri kukoistaa -blogin ja Kirsin Book Clubin, jossa on kymmenkunta kirjoittajaa, sekä blogin Oksan hyllyltä.

Award

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

11 kesäkuun, 2016 · 11:11 am

Karin Erlandsson: Kuolonkielot

img_3223Dekkariviikolle olen valinnut postattavaksi kirjoja eri kulttuureista. Kotimaisesta tarjonnasta valitsen nyt suomenruotsalaista jännitystä. Karin Erlandssonin dekkarissa Kuolonkielot ( S&S 2016) piipahdetaan 1990-luvun alun ruotsinkielisen rannikon pikkukaupungissa, Uudenkaarlepyyn kaltaisella.

Kerron lyhyesti kehyksen: kielot kukkivat, on juhannus, löytyy kaikille kaupunkilaisille tutun henkilön ruumis. Tappaja selviää viimeisillä sivuilla, mutta poliisityön ansiosta se ei ratkea. Poliisit ovat tässä rikoskirjassa näkymättömiä, näkyvissä on pieni yhteisö, sen muutamat yksilöt.

Sanoinko rikoskirja? Varsinaista tappoon liittyvää jännitystä ei Kuolonkieloissa ole. Ehkä jännitysmomentti on paikkakunnalle toimittajaharjoittelijaksi saapuvan Saran alkutaipalellaan rykivä suhde. Vaan saa tätä sanoa rikoskirjaksi, sillä vähintään sieluun sattuvia rikoksia kyllä ilmenee, vaikkapa panettelua, peittelyä, painostamista, pelkoa ja pahoinpitelyä.

– Ihmisillä on kaikenlaista, hänen äidillään on tapana sanoa ja huokaista. – Kaikenlaista.

Yksi romaanin teema on se, että ulospäin toimivilta näyttävien pariskuntien yhteispeli on kotona aivan toista. Toisaalta kirjassa on esimerkki parista, joka on elänyt salaisuuden kanssa sovussa. Sitten on niitä, jotka eivät sano ääneen eivätkä tunnusta, ettei kaikki ole kunnossa. Parhaiten romaanissa tavoitetaan kahden lesken tilanne: vanha Lea on terävänä sinut inhimillisen elonkirjon kanssa ja tuore leski Krister möyrii surussa, josta kumpuaa selvittämättömien asioiden viha.

kuolonkielet

Romaanin etu ja heikkous on väkimäärä. Toisaalta on virkistävä tällainen yhteisöproosa, jossa pikkupaikka ja henkilösuhteet erottuvat näkökulmia vaihdellen. Toisaalta harvaan asiaan saa otetta, sillä tyyppejä ja aihelmia niin paljon. Tsot, tsot – en kerro mitä, sillä muuten katoavat kirjan salat.

Pikkukaupungin 1990-luku vaikuttaa viattomalta nukkumalähiöltä. Sukupuolisuuskysymyksistä vaietaan, vaikka yksi piinaava naispappeusvastustaja saa liehua vapaasti. Yhteiskunnallinen näkemys jää ihmissuhteiden varjoon; lamakausikaan ei näy missään (ehkä ei näkynyt Pohjanmaan rannoilla). Turhan paljon korostetaan tapahtumattomuutta, ja Saran naiivius tuskastuttaa, myös jotkut yksioikoiset henkilökuvat.

Johtopäätökseni on se, että Kuolonkielot on erilainen rikoskirja ihmisten salaisten makuukamaritapahtumien vaikutuksista elämänkulkuun. Pidän kerronnan tavasta liu´uttaa menneitä, siten ne muistojen mieleenjuolahdukset putkahtelevat. Henkilöt saavat sen seurauksena vähän lihaa luiden päälle. Vaikka en erityisesti villintynyt, välipalana maistui.

—

Karin Erlandsson
Kuolonkielot
Missdåd
Suomentanut Taija Mård
Kustantamo S&S 2016
rikosromaani
263 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Osallistun S&S:n some-lukupiiriin 14.6.2016  klo 18-20, katso lisää Facebookista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

10 kesäkuun, 2016 · 10:06 am

Dolores Redondo: Luualttari

img_3223

Dolores Redondon Baskimaan murhissa on päästy toiseen osaan, ja kolmatta siinä jo voimallisesti pohjustetaan. Ensimmäinen osa Näkymätön vartija (Gummerus 2015) tutustutti rikosylikonstaapeli Amaia Salzariin ja toinen osa kertoo hänestä lisää: Luualttari (Gummerus 2016).

Sarjamurhaus jatkuu. On syytä epäillä pahuuden voimien ujuttautuvan yhä lähemmäs Amaia Salzaria ja hänen perhettään. Mielisairaan äidin aiheuttamat jälkijäristykset voimistuvat, vaikka sekopää on ollut vuosia pakkohoidossa. Koska Salzar on itse tullut juuri äidiksi, äitiysteema paineistaa ja pelottaa.

Kaikki tuntuu kietoutuvan kaikkeen ja etenkin päähenkilöön. Suhtaudun työlästyneesti dekkareihin, jossa rikosvyyhteen sekoitetaan etsivän privaattielämä, muuten sitä saa mielestäni surutta kuvata ja siten syventää henkilöhahmoja. Ehkä minua riepovat tosikkomaisuus ja superkytän ylimielisen oloinen erityisyys. Sitä korostetaan, ja niin myös kauneutta, laihuutta, sinnikkyyttä, terävyyttä, traagista taustaa ja yhä väijyvää uhkaa.

”Joskus henkilöillä, jotka ovat nähneet läheltä kuoleman, on tällaisia taipumuksia, mutta… Sinun kykysi on erilainen, ja se sinusta tekee erilaisen. Olet erityinen, sen minä olen aina tiennyt, mutta missä määrin, millä tavalla erityinen? Ole varovainen, Amaia. Niitä voimia, jotka sinua suojelevat, on yhtä paljon kuin niitä, jotka ovat vainonneet sinua.”

Olen jälleen kerran kirjan kanssa toisaalta-toisaalta-tilanteessa. Luualttarissa ärsyttävät samat asiat kuin sarjan ensimmäisessä osassa, mutta kummasti 600 sivua tulee ahmittua. Yhä minua Redondon kirjassa kiehtovat baskilaiset uskomukset ja miljöö. Yliluonnolliset osuudet sopivat minusta jotenkin mystishohtoiseen baskilaisuuteen, enkä hätkähdä luontojumalattaren näyttäytymisiä tai muiden olentojen tai enteiden pistäytymisiä.

Luualttari

Pettynyt olen siihen, että uskomuspuolta ei syvennetä, sillä baskilaiseen kulttuuriin liittyvää luonnon- ja taikauskon aineksia voisi hyödyntää kunnolla. Harmikseni psykopaattitappajien ja -manipuloijien motiivit ovat hävettävän heppoisia. Paikallisväri ei niitä perustele, vaan paha ja hulluus on samaa sörsseliä kuin missä tahansa sarjamurhasaagassa: perusteellinen vinksahtaneisuus riittää. Ja loppujännityshuipennus on valitettavan arvattava.

Sananen vielä naisesta poliisipomona. Hyvin Redondo kuvaa tilannetta, jossa nainen joutuu koko ajan lunastamaan paikkansa äijäkollegoiden johtajana. Myös kamppailua äitiyden ja upottavan työn ristiriidassa valaistaan. Nyt nähdään naisnäkökulmasta, miten työpaikkaromanssin mahdollisuutta voi käsitellä. Ja Amaia on perheessä pistäytyvä työnarkomaani miestyyliin. Alati joustavan James-siipan Guggenheim-näyttelynkin rouva omiin hommiinsa paneutuen ohittaa ja painelee jahtaamaan sarjamurhaajaansa. Ja jatkaa sitä kolmanteen osaan. Tapaamisiin!

– – –
Dolores Redondo
Luualttari
Suomentanut Sari Selander
Gummerus 2016
dekkari
609 sivua.
Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

9 kesäkuun, 2016 · 9:06 am

Donna Leon: Ansionsa mukaan

img_3223

Miksi edes postata tästä? Donna Leonin 23. Brunetti-dekkari Ansionsa mukaan (Otava 2016) on samaa turvallista ”jännitystä” kuin 22 edeltänyttä. Venetsian maisemat ja korruptio ovat tuttuja, perhekeskeinen komissario herkuttelee taas tutkijavaimon väsäämillä aterioilla, pomo-alanen-sihteeri-suhteet rullaavat entisin jännittein ja yksi rikos ratkaistaan.

Postaan juuri siksi: Leonin linja pitää. En pysty lausumaan, onko kirja hyvä tai miten hyvä, sillä Leonin kirjat ovat minulle rituaali. Tiedän saavani vuosittaisen sohvannurkkamatkan kaupunkiin, jossa kauneus ja rappio sulautuvat ainutlaatuisesti. Tiedän saavani annoksen inhimillistä pohdintaa epätäydellisestä elämästä, jossa joiltakin asioille suljetaan silmät, vaikka nähdään. Uuteen Brunetti-kirjaan tartun levollisin mielin: kiva tavata tuttuja; mikäköhän ihmiselämän kiemura on tällä kertaa tutkinnan kohteena.

Brunetti-kirjoissa on kerrassaan viehättävää vanhanaikaisuutta. Kohteliaat tavat ja keskustelukonventiot luikertelevat tekstissä sulavasti. Hierarkinen venetsialaisuus välittyy, silti vaatimattomista oloista ponnistanut Brunetti luovii onnistuneesti niin contessojen kuin baarimikkojenkin kanssa.

Ansionsa mukaan ylittää odotukseni. Kultivoitunut komissario pistelee keväisessä Venetsiassa parasta ihmistuntemus- ja kulttuuriosaamistaan kollegoiden, kirjallisuudentutkijavaimonsa, kirjastoihmisten ja kreikanopettajan kanssa. Kirjaihmisenä symppaan Brunettia. Tämä poliisimies iltalukemisikseen tutkii klassikoita, ja sitaatteja häneltä irtoaa vaikkapa ikivanhojen kirkkoisien teksteistä.

Entä poliisityö? Oi tätä verkkautta, tehokkaan tutkintatyön tuhraamista! Aikaa riittää lörpöttelyyn, kahvitteluun, ruokailuun ja ennen kaikkea vaelteluun Venetsiassa.

Tuhraantunut? Hän oli käynyt Vianellon kanssa mukavan keskustelun, palauttanut mieleensä pienen nuoruusmuiston ja saanut puolueettomalta taholta vahvistuksen vakaalle käsitykselleen, että synnynnäisesti pahoja ihmisiä oli olemassa.

Ai juoni? Arvokkaita vanhoja kirjoja silvotaan ja katoaa harvojen tuntemasta kirjastosta. Vaivihkaisen rötöksen taustalta selviää muutakin synkkää, myös ihmisen sisäisestä laadusta jotain perustavanlaatuista. On olemassa ihmisiä, joille oman edun etsinnässä mikään ei riitä ja jotka eivät mitään kaihda. Jotkut heistä saattavat saada ansionsa mukaan.

Ansionsa mukaan

– – –
Donna Leon
Ansionsa mukaan
Suomentanut Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä
Otava 2016
dekkari
272 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

8 kesäkuun, 2016 · 8:06 am

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

img_3223Miten minusta tuntuu, että Alan Bradleyn neljäs Flavia de Luce -jännäri on entistä irrottelevampi? Filminauha kohtalon käsissä (Bazar 2016) keskittyy ränsistyneeseen aateliskartanoon, jossa tapahtuu klassinen suljetun huoneen murha. Tai kyllä huoneeseen on päässyt ramppaamaan väkeä, mutta kartano on lumimyräkän vuoksi eristyksissä sisällään puoli kylää ja filmiryhmä.

Siitä irrottelusta vielä. Elokuvan tekoon vuokrattu maalaiskartano pullistelee värikästä filmiväkeä, eikä sarjasta toiseen pysyvä kartanon- ja kylän väki jää toiseksi eksentrisyydessään. Tällä lukukerralla pysähdyn kielelliseen kivaan. Kerrontatapa, kielikuvat ja dialogien pingisottelut viihdyttävät lujasti. Ristiriita hömppäelokuvien ja klassisen kulttuurin kesken on olemassa mutta rauhanomaisessa rinnanelossa. Koko ajan viitataan klassiseen kulttuuriin Aristotelesta lähtien, mutta brittikirjallisuus on lähinnä tekstin sydäntä. Etenkin Shakespearen Romeo ja Julia esiintyy monessa roolissa. Esimerkiksi Flavian maailmankuvassa:

Shakespeare oli ehkäpä taitava sanankäyttäjä, mutta myrkyistä hän ei ymmärtänyt tuon taivaallista. Hän ei esimerkiksi tuntunut käsittävän, mitä eroa on myrkyillä ja huumausaineilla, ja hän oli aivan ulalla, mitä tuli niihin kasvi- ja kivennäisaineisiin, jotka vaikuttavat aivoihin ja selkäytimeen.

Flavia, tuo hurmaava lapsihirviö! Hän herättää minussa syvää sympatiaa ja kylmäävää kauhua. Hän puuhailee kemianlaboratoriossa myrkkyhuuruissa, taitaa sosiaalisen vehkeilyn, hautoo kostoa ja tekee salamannopeita johtopäätöksiä pulmatilanteissa. Flavian voisi diagnosoida vaikka minkälaiseksi erityislapseksi, mutta silti aina satuttaa pienen tytön orpous omalaatuisuuden taustalla.

Fiminauha kohtalon käsissä
Vaikka Flavia on ylivertainen kemisti ja yksityinen rikostutkija, jota ei kalmot kammota, tässä osassa hätkähdyttävintä on se, että rikkiviisaan 11-vuotiaan missio on räjähdysteknisin keinoin selvittää, onko joulupukki olemassa. Flavian minämuotoinen kerronta on havainnollista, ja etenkin ihailen herkullista ristiriitaa, jonka Bradley onnistuu luomaan tekstiin. Pikkuvanha lapsikertoja valitsee asiat, kertoo ne omahyväisen omnipotentisti, ja sieltä joukosta aikuislukija poimii aukkoja tai merkityksiä, joita lapsikertoja ei vielä tajua, vaikka onkin poikkeuksellisen tarkkanäköinen. Flavia on silti vielä lapsi, vaikka enteitä muusta jo on.

Joskus minusta tuntuu kuin seisoisin hajasäärin kylmän valtameren yllä – toinen jalka uudessa maailmassa, toinen vanhassa. Samalla kun ne ajelehtivat vääjäämättä kauemmas toisistaan, minä olin vaarassa repeytyä kahtia.

Ou dear, kyllä on viihdyttävää, sellaisella vanhanaikaisen brittityylikkäällä tavalla, jossa on kuivakkaa huumoria ja liukasta juonenkuljetusta. Maalaiskylätunnelman ja sodanjälkeisen ajan tietty viattomuus henkii tekstistä, vaikka kauheita tapahtuu ja henkilöitä jäytävät ääneen ilmaisemattomat murheet. Teekupposilla hulautetaan näkymättömiin tragediat ja sinappikääreellä piilotetaan kivut. Ja kemiallisilla yhdisteillä muu. Toimii.

– – –

Alan Bradleys
Filminauha kohtalon käsissä
Suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2016
jännitysromaani
317 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kahdesta ensimmäisestä osasta Piiraan maku makea ja Kuolema ei ole lastenleikkiä kirjoitin täällä, kolmannesta osasta Hopeisen hummerihaarukan tapaus täällä.

Filminauha kohtalon käsissä on näkynyt monissa blogeissa, mm. Kirsi, Krista, Mai, Marika ja Ulla,

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

7 kesäkuun, 2016 · 7:06 am

Pierre Lemaitre: Camille

img_3223

Pierre Lemaitren kolmiosainen jännärisarja seuraa pienen ranskalaispoliisin työtä, jossa yksityiselämä sotkeutuu työhön. Ensimmäistä osaa Irene ei ole suomennettu, mutta sen puute ei vaikuta haittaavasti jäntevän ja jännittävän Alexin lukemiseen. Uskon, että kolmaskin osa Camille (Minerva Crime 2016) toimii itsenäisesti, vaikka eduksi on, että tuntee päähenkilön ja muutaman muun tyypin jo ennestään.

Camille

Camillen tuntevat tietävät, että oma kissa on hänelle tärkeä.

Poliisiromaanin nimihenkilö Camille Verhoeven on kovia kokenut pariisilainen mestarietsivä. Vaimo Irene murhattiin nelisen vuotta sitten ja siitä toipuminen on yhä kesken. Camille on ulkoisesti ja toimintatavoiltaan omituinen hahmo, joka levittää ympärilleen levottomuutta, silti hänen taitoihinsa luotetaan. Camille on nyt uskaltautunut romanssiin, vaan taas sattuu. Romaani alkaa kohtalonomaisesti ja ennakoivasti:

Tapahtumaa voi pitää ratkaisevana vasta kun se suistaa ihmisen koko elämän raiteiltaan.

Romaanin alku on kyllä minutkin suistaa raiteiltaan, sillä väkivaltakuvausta ei hiivistellä. Niin mäiskitään, että tuntuu. Tuntuu jopa itsetarkoitukselliselta ja toisaalta siltä, että ruhjomisesta karkotetaan kaikenmoinen viihdepyrkimys. Muuten Lemaitren kerronta on virkistävän omanlaistaan, hieman poukkoilevaa, sekoitus rujoa menoa ja herkkiä havaintoja, silti helposti seurattavaa ja henkilöihin luotaavaa. Etenkin päähenkilön tilanteen, ajattelutavan ja kohtalon kirja kuvaa vetoavasti.

Teksti vetää vääjäämättömästi. Juoni on yllätyksellinen, ja vaikka tiettyyn suuntaan vihjaillaan, en ennalta arvannut, mistä rikoskierteessä oli kyse. Minun oli luettava Camille yhdeltä istumalta. Lemaitren kirjat eivät ole tusinatuotteita (oi, mieleen putkahtaa hieno sotaromaani Näkemiin taivaassa).

Camille 2

Camille inspiroi Helmet-haasteen kirjankansianaamakuvaan.

– – –
Pierre Lemaitre
Camille
ranskan kielestä suomentanut Sirkka Aulanko
Minerva Crime 2016
rikosromaani
336 sivua.
Lainasin kirjastosta, kaveri välikätenä.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

6 kesäkuun, 2016 · 6:06 am

Kati Hiekkapelto: Tumma

img_3223Taidan ottaa dekkariviikon aika tosissani. Aion postailla viikon aikana kuusi lähiaikojen  jännärikokemusta. Teemanani on kuttuurien kirjo. Aloitan suomalaisdekkaristin romaanilla, joka tapahtuu unkarinkielisessä osassa Serbiaa. Jatkan  ranskalaisjännityksellä, sitten kanadalaiskirjailijan brittitarinoinnilla ja amerikkalaiskirjailijan venetsialaiskuvauksella. Singahdan myös Baskimaahan, ja palaan suomenruotsalaiseen pikkukaupunkiin. Loppuhuipennukseksi vielä vinkkaan top5-listani.

 

Kati Hiekkapelto on jo kahteen otteeseen kertonut oululaisesta poliisista Anna Feketestä (eka ja toka). Kolmannessa sarjan osassa Tumma (Otava 2016) Anna lomailee vanhassa kotikylässä Serbiassa, jonne äiti ja veli ovat pakolaisvuosien jälkeen palanneet. Anna ei malta pysyä erossa romanimiehen kuolemantapauksen tutkinnasta, ja samaan syssyyn oman isän vuosikymmenten takainen kuolema askarruttaa. Jännäri käynnistyy nopeasti, ja aika perinteisin vaihein siinä edetään. Silti juoni imaisee.

Tumma

Omaleimaisuutta miljööseen tuo joen kukinta kuolevin korrennoin – mutta ei vain tuollainen dekoratiivinen piirre. Yhteiskunnallisuus painottuu. Aluetta asustaa unkarilaisvähemmistö, jonka elinvoimaisuutta valtakulttuuri painaa. Perinteisesti on unkarilaisia vielä alempana romanivähemmistö, nämä tummat, joista löydetään syypää rikokseen kuin rikokseen. Lisäksi seudulle vyöryy Syyrian sodan jaloista pakolaisia, ja ”tavallisen” korruptiorikollisuuden lisäksi sikiää uutta, eli ihmiskauppa rehottaa. Äärioikeistokin on ärhäköitymässä. Aineksia siis piisaa ennakkoluuloista ja maailmantilanteesta.

Kiinnostavinta on Annan persoona. Ärhäkkä nainen tarttuu pelottomasti toimeen – se on hänen ammattiminäänsä. Jankuttava jääräpäisyys on romaanissa virkistävä ominaisuus. Herkistymistäkin näytetään, ja identiteetin suhteen on kriisiytymisen merkkejä.

Anna yritti osallistua kaverusten vauhdikkaaseen keskusteluun, mutta ei saanut kiinni sen rytmistä, ei onnistunut työntämään sopivia sanoja sopiviin väleihin, ei oikeastaan edes tiennyt, mitä olisi kummastakaan aiheesta voinut sanoa. Niinpä hän luovutti pian ja vain kuunteli naurun pyrskähdysten rytmittämää kiihkeää puheensorinaa ja kohta ei sitäkään.

Pakolaislapsena Suomeen ajautunut Anna on kadottamassa juurensa eikä tiedä enää, mihin kuuluu. Itsenäinen aikuinen nainen ei sovi entisen kotimaan kulttuurikuvaan, ja siksi etenkin äidin käytösodotukset  painostavat Annaa. Nämä kaksoiskansalaisuuden ja minuuden tunteiden käsittelytilanteet on todesti tavoitettu. Aihetta on myös aika vähän käsitelty kotimaisessa proosassa.

Hiekkapelto on loihtinut kiinnostavan päähenkilön, ja lisäksi hän luo kantaaottavia asetelmia. Heikkojen puolella ollaan – hyvä! Minusta Tumma on jonkin verran osoitteleva mutta sujuva ja ihmisläheinen dekkari.

– – –
Kati Hiekkapelto
Tumma
Otava 2016
dekkari
300 s.
Lainasin kirjan kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

5 kesäkuun, 2016 · 7:06 am

Ron Mueck: patsasvierailu Tampereella

Sara Hildénin taidemuseossa pyörähtäminen pistää pään pyörälle näköistaiteesta. Ron Mueck hämmentää veistoksillaan, hienosti hämmentääkin.

Tampereelle on saatu kymmenen veistosta. Yhtä lukuunottamatta ne esittävät ihmisiä. Poikkeuksena on katosta jaloistaan riippuva jättikokoinen höyhennetty kana. Suurennos korostaa yksityiskohtia, jotka saattavat saada katsojan kananlihalle.

Tekisi mieli sanoa, että mitä suurempia ovat Mueckin teokset, sitä enemmän niillä on sanottavaa. Tuonnempana paljastan, ettei se niin ole, mutta aloitan kuitenkin tällä ajatuksella. Huikeita kooltaan ovat patsas vastasyntyneestä ja teos ikääntyneestä parista aurinkovarjon alla. Niiden koko korostaa tunnetta, että käynnissä on jotain valtavaa. Ja niin onkin: elämän alku on iso asia, ja niin on myös kiintymys, joka huokuu vanhan parin läheisyydestä. Liikutun suuruudesta – enkä tarkoita konkreettista kokoa.

Mueckin teoksien pikkutarkkuus pistää silmään. Jokainen juonne, ryppy ja painauma on paikallaan, ihokarvan kohta kohdallaan. Esimerkiksi vanhusparin verisuonet ja iän tuomat ihomuutokset erottuvat, ja kimalteleva vihkisormus muurautuu turvonneen sormen lihaan. Kaikella on merkityksensä.

Koolla on todella väliä, sillä osa veistoksista on pienikokoisia, kuten synnytyksestä väsynyt nainen vauva vatsallaan. Josko silloin tuntee itsensä pieneksi vastasyntyneen vastuun alla – tai jotain.

Piinallisen tarkka näköistaide muuttuu ekspressiiviseksi ja symboliseksi. Patsaat houkuttelevat psykologisiin tulkintoihin. Miksi ja miltä kankaaseen tai huopaan pyöritetyt vanhenevat miehet kätkeytyvät? Mistä ja mihin on menossa ostoskasseja raahaava nainen vauva povessaan? Mitä ajattelee juuri synnyttänyt nainen? Miksi lusikka-asennossa lepäävän parin silmät ovat itkusta turvonneet? (Minun mielestäni niin on.) Mistä on tullut nuorukaisen kylkihaava?

Aidonkaltaiset ja koolla leikittelevät patsaat tarinallistuvat. Niistä kehkeytyy kohtaloita ja tarkoituksia, joita tuotan ja täydennän. Ihmisestä ne puhuvat. Ja puhuttelevat.

– – –
Sara Hildénin taidemuseossa
Ron Mueck 2.6. – 16.10.2016
Lisätietoja näyttelyn esittelysivuilla.

2 kommenttia

Kategoria(t): Taide

Avainsanat: