29 maaliskuun, 2012 · 10:55 am

Elämä on kaunista

Kun kuusituntinen elokuva päättyy sanoihin ”Elämä on kaunista”, ei voi olla kuin samaa mieltä. Loppusanoja ennen on ollut iloja, rakkautta, syntymiä, kasvua, sairautta, surua, kuolemaa, ahdistusta, sopeutumattomuutta jne. Kaikkea riipivää, pirstaleista, elämänkaltaista.

Kyse on elokuvasta Elämämme parhaat vuodet – La meglio gioventù (2003, RAI). Laffassa kahlataan yhden italialaisen perheen elämää 1960-luvulta 2000-luvun alkuun. Keskiössä on Nickola, joka elokuvan alussa vastavalmistuneena lääkärinä lähtee lomalle Norjaan (!), ja sykäyksittäin seurataan muuhun perheeseen liittyviä vaiheita. Toisena merkkihenkilönä on veli Matteo.

Kuulemani mukaan ohjaaja oli saanut tuottajayhtiö RAI:lta vapaat kädet toteutukseen. Tuloksena on soljuvaa kerrontaa, viipyilyä ja taajaa puhetta. Välillä tuntuu, että kohtauksia venytetään, niissä ei tapahdu mitään, ne ovat epäoleellisia – ja silti todella oleellisia tässä tarinassa, näille ihmisille.

Itkuhan siinä lopussa tuli, ja muutenkin. Vyöryävä kuvakerronta ja ihmiskohtalot putkahtavat mieleeni toistuvasti. Elänkaltaista, kyllä. Vaikuttavaa, ehdottomasti. (Huom! Kuusituntisen elokuvan katsominen on  mahdollista osissa, kotisohvalla lojuen.)

Maaliskuussa kulttuurielämääni on kuulunut tämän leffan lisäksi Kansallisteatterin Kansanhiihto, joka ei kokemusjälkiä jättänyt. Tänään näen Q-teatterin Harvalan (?).  Saapa nähdä, onnistuuko live-esitys elähdyttämään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat

13 maaliskuun, 2012 · 5:43 pm

Kansanmurha vai ei – jatkokertomus

Minua on viime vuosina toistuvasti askarruttanut, miten armenialasten kansanmurhaan viittaaminen saa turkkilaisissa yhä edelleen vimmaisia tunteenpurkauksia aikaan. Kyse on vuoden 1915 – 1917 tapahtumista. Joidenkin lähteiden mukaan armenialaisia kuoli toista miljoonaa, turkkilaislähteiden  mukaan kyse oli vähäisemmän väkimäärän kuolemisesta ja väensiirroista, eikä systemaattisesta murhaamisesta. Tämän vuoden tammikuussa Ranskassa oli aikomus tehdä jopa lakialoite, jossa luokitellaan laittomaksi kansanmurhan kieltäminen. Sepä sai aikaan Turkissa aika äläkän, yhä, taas ja vieläkin!

Aihepiiriin liittyy Elif Shafakin romaani Kirottu Istanbul (suom. 2012). Tarina veti mukaansa, ja kerronta oli nerokkaasti kehitelty: näkökulmat vaihtelivat ja aikatasoja kudottiin lomittain. Henkilöt olivat kiinnostavia, epätäydellisiä ja moniulotteisia. Kieli herkutteli kuvailevan ja tarkan ilmaisun keinoin, ja realismi ja maagisuus punoutuivat yhteen. Alkupuoli toi lennokkuudessaan Gabriel Carzia Marquezin mieleen – ja höps, siihen sitten viitattiinkin itse kirjassa.

Temaattinen puoli innosti minua erityisesti. Armenialais-turkkilainen -aspekti on yksi osa kirjaa. Historiantulkintojen erot ja niiden syntyminen on teoksessa tärkeä juonne, ja etenkin se, miten ja miksi ihminen kantaa historiaa mukanaan. Onko se kansan (mikä on kansa ja kuka sen on päättänyt) vai isän (tai äidin) historiaa? Kuka kirjoittaa historiaa ja millä agendalla? Miksi historia vaikuttaa arvoihin ja asenteisiin, eli miksi ne ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle, vaikka tapahtumista ja ympäristöistä on etäännytty jopa sata vuotta tai Atlantin yli?

Oleellista on muistaminen ja unohdus. Kaikkea tätä virittää monen sukupolven läsnäolo ja vaikutus yksilöiden tarinaan. Muistin merkitys näkyy vanhan polven Alzheimerin taudissa tai siinä, miten kuolema kätkee asioita unohduksiin; se vaikuttaa halussa unohtaa ikäviä asioita tai katkerien muistojen vaalimisena; se näkyy nuoren polven halussa historiattomuuteen ja toisaalta juurien etsimisessä.

Kirjassa on tuskastuttavia yhteensattumia, mutta pääasiassa siinä on elähdyttävää ja elävää kerrontaa. Olen turhan vähän lukenut turkkilaista kirjallisuutta, joten en voi tehdä kummoisia johtopäätelmiä. Aikanaan minuun teki suuren vaikutuksen Orhan Pamukin Lumi, ja saman sai aikaan tämä, samoin keinoin. Onko siten nykyturkkilaisessa kerronnassa yleistä erikoisesti sähköistävä henkilökuvauksen, kerronnan ja syväluotaavan tematiikan virta?

Vielä tästä kansanmurhaproblematiikasta: luonnollisesti Shafak on ollut turkkilaisen oikeuslaitoksen hampaissa (kuten Pamuk). Lukuisat vetoomukset pelastivat hänetkin vankilatuomiolta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Avainsanat:

11 maaliskuun, 2012 · 4:50 pm

Kuva ja kieli

Taryn Simonin valokuvanäyttely on Meilahden museossa paraikaa. Hienoja valokuvia ihmisistä ja elämästä. Kuvat ovat yhtäaikaa taidetta, dokumentteja ja kannanottoja. Kuvien taustalla on paljon ajatuksia näkymättömistä asioista. Onkin askarruttavaa, mitä kuvissa voidaan näyttää, mitä peittää.

Simon on kuvannut lentokentällä takavarikoituja esineitä ja aineita. Ne taiteilija on laittanut esille pienikokoisina kuvina ja kuvaryhminä. Jokaisen otoksen takana on jonkun matkailijan ja maahantulijan tarina. Mikä on esimerkiksi lehmänlantahammastahnan tarina. Opas kertoi makkarakuvan taustan: romanialaisperhe on jo puolivuosikymmentä asunut Jenkeissä ja viimein myynyt romanialaistilansa ja siitä viimesenä merkkinä on tilan sioista tehty makkara, jonka perhe toi kotimaahansa. Se sitten jäi tullimiesten haltuun.

Näyttelyn toisessa osassa on taidokkaita kuvia erilasista kohteista, jotka muuttuvat heti toiseksi, kun lukeen niihin liittyvät faktat. Kuvat ovat kytköksissä kielelliseen kuvaukseen. Ne olisivat aivan toisia ilman toisiaan.

Kolmannessa osassa on ihmisiä, jotka on tuomittu syyttöminä ja sittemmin vapautuneet vankilasta. Järisyttäviä kohtaloita. Kuva on hetki ihmisen elämästä, kuvan ulkopuolella on mittaamaton määrä hetkiä ja jokunen käännekohta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu

Avainsanat:

25 helmikuun, 2012 · 10:22 am

Leveät vedot

Vuoden nuoren taiteilijan Ari Pelkosen näyttely Tampereen taidemuseossa on tyylikäs ja taidokas. Näin maallikkona en erota, mitkä jäljet kankaalla ovat maalausta, mitkä puupiirrosta. Levein vedoin luodut hahmot ovat ilmavia ilman kasvoja ja selviä piirteitä. Yllättävää on, että ohuelle paperille vedostetut siveltimenjälkimäiset pensselinjäljet eleettömyydessään ja isossa koossaan ovat vakuttavia.

Teosesittelyt kertovat siitä, että Pelkonen käsittelee teoksissaan identiteettiä. Tiedä sitten siitä, mutta hahmot ovat etäisiä. Tai minulle ne jäivät etäisiksi, koskettamatta ja tunteettomiksi, ja identiteetin etsintä pinnalliseksi – minuun eivät yltäneet kalanruodot tai ruudukot paidan paikalla viiltäväksi minuuden tavoitteluksia. Hui, kyynistäkö?  Ilolla teoksia katselin, mutta mieltä ne eivät jääneet vaivaamaan, eivät hyvässä eivät pahassa. Seinällä yksi Pelkonen olisi kyllä tyylikäs lisä sisustukseen. Olisi, siis. Onkin mahdollista, että ajan kanssa Pelkosen työt aukeaisivat toisin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Avainsanat:

21 helmikuun, 2012 · 9:21 am

Kirjava joukko

Talviloma alkoi Missisipin 1960-luvun tunnelmissa. Luin Kathryn Stockettin  romanin Piiat, jossa valveutunut valkoinen nuori nainen havahtuu siihen, että hyvin toimeentulevien perheiden valkoiset lapset ovat mustien naisten kasvattamia. Aikuistuessaan nämä valkoiset ylläpitävät rotujen eriarvoisuuteen perustuvaa yhteiskuntajärjestelmää. Skeeter päättää aloittaa kirjoitusprosessin, jossa kotiapulaisten näkökulma paljastaa systeemin epäkohdat. Hanke on rotulakien vastainen. Taustalla häivähtää Kennedyn presidenttikauden alku ja salamurha sekä Martin Luther Kingin tasa-arvotaistelu. Hieman päälleliimattua on New Yorkin kustannusmaailman laskelmoivuus. Myös kirjan pahis on tarpeettoman yksiulotteinen, hyvikset melko siloteltuja ja käännekohdat arvattavia ja kaunisteltujakin. Silti viihdekirjamaisuuden rinnalla kirjassa on koskettavaa ja ajatuksia herättävää kuvausta. Esimerksiksi mustan naisen varassa on pienen valkoisen tytön usko itseensä ja hyvyyteensä oman äidin ylenkatseen varjossa.

Katsoin samaan syssyyn kirjasta tehdyn elokuvankin. Harvinaisen uskollinen se oli kirjalle, vain muutamaa kohtausta oli oiottu ja roolihahmoa muokkailtua. Roolivalinnatkin olivat melko osuvia, vaikka Skeetrin hahmo oli pilattu: kirjassa 180-senttinen kolho kirjoittajasielu oli elokuvassa hentoinen, sirpakka neiti. Sujuva filmatisointi se oli kaiken kaikkiaan. Kyllä hyvä viihde parhaimmillaan herättää myös ajatuksia ja tunteita, eikä lähtökohtien tarvitse aina olla niin syväluotaavia.

Piikojen 600 sivua luin hujauksessa, mutta samanmoisen Norsunhoitajien lapset söi pienin annoksin kuukauden kestävän lukuajan. Aloitin sen jo vuodenvaihteessa Kööpenhaminassa, paikallisvärin vuoksi. Hoegin Lumen taju oli aikoinaan vangitseva kokemus, mutta tämä oli hämmentävä keitos. Kerronnasssa oli vallatonta menoa, muttei imua. Siinä tavoiteltiin kevyttä fantasiaa, erikoisia asetelmia ja varhaiskypsää pohdintaa, mutta lopputuloksena oli sekametelisoppa. Oliko tarjoituksena sofistikoitunut Potter-pastissi vailla noitamaailmaa vai mitä? Jäin ymmälleni. Finlandiapalkittu Rosa Liksomin Hytti-romaanikaan ei minua liikuttanut, vaikka juna kiiti (tai mateli) Siperian halki. En tavoittanut tarinan tarkoitusta, ja kokonaisuus jäi minulle melkoisen tyhjäksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

31 tammikuun, 2012 · 10:04 pm

Barokkia Kantsussa

Kyllä on lähiöluksusta, että viiden minuutina kävelymatkan päässä voi käydä laadukkaassa konsertissa. Illalla Kanneltalossa esiintyi Suomen barokkiorkesterin kvartetti (Virtuoso fi FiBo). Ohjelmistossa oli mm. Corellia ja Vivaldia. Barokkimusiikki on niin lempeän soljuavaa, että sielu lepää. Soudin pehmeyttä ilmeisesti vielä korosti jousisoittimien luonnosuoliset kielet. Joskin pakkasilma kuivattaa niitä liikaan ja siksi vireen kanssa oli ongelmia. Joka tapauksessa välillä barokki rokkasi, ja muutama katsomon japanilainen hihkui aplodien aikana.

Sain fiilistellä muistellen viimekeväisen Venetsian matkan barokkitunnelmia. Ulkomusiikilliset tekijät myös veivät huomiotani. Sellot ovat niin kauniita, ja toisen sellistin valtavat kädet kävivät niin näppärästi. Cembalon soittaja oli aivan Katto-kassisen näköinen pullea pieni mies, mutta häkellyttävän hyväntahtoisen näköinen. Näin myös ensi kerran teorbin, luutun ja sitaran välimuodolta näyttävän kaksimetrisen kielisoittimen. Kun suljin silmäni, soundi kuulosti sähkökitaralta. Näin lähiössä tavallisena kylmänä tiistai-iltana!

1 kommentti

Kategoria(t): Musiikki

Avainsanat:

8 tammikuun, 2012 · 11:31 am

Vuoden 2011 TOP 10

Listaan omat kulttuurikohokohtani. Nythän on viimeistään sen aika; erilaisia listoja on lehdissä ja vuositunnustuspalkintoja jaellaan. Ilokseni huomaan, että sakeaan vuoteen (ja etenkin syksyyn) on mahtunut virkistäviä pilkahduksia, jotka ovat katkaiseet kaikenmoista murehtimista. Vaikka välillä tuntuu, että vuorotteluvapaa meni autolla ajeluun ja huoliasioiden hoitoon, olihan siinä muutakin. Ja kukkaro keveni kivasti matkojen, vuorotteluvapaan ym. myötä. Esittelemäni lista ei ihan ole paremmuusjärjestyksessä, mutta huippuhetkiluettelo kylläkin.

1. Venetsia

Olen otettu, että kiskaisin itseni kerran elämässä tuohon merkilliseen vesikaupunkiin. Verdi, Vivaldi  ja Belliini tuottivat koko kaupunkikuvan kera komeimmat kohotukset.

2.Kööpenhamina

Raikas reissu nuhjaantuneen syksyn päätteeksi virkisti. Kauniin kaupungin ohella Glyptoteekin Gauguin-näyttely oli piste iin päälle.

3. Kosto

Minulle vuoden elokuva oli tanskalainen Kosto: monitasoinen ja inhimillinen kuvaus, jossa ei ollut yksiselitteisiä ratkaisuja

4. Sunset Park

Onkohan sittenkin minulle vuoden kirja tämä Paul Austerin romaani. Olihan siinä mielenkiintoisia ihmiskohtalaoita. Luin muutakin  mielenkiintoista, joskin vähemmän kuin muina vuosina.

5. Litografia

Kaisu Sirvio esitteli pienelle työkaveriporukalle Helsingin kivipainossa litografiatekniikkaa. Painotapa ja taiteen tekeminen 15 miljoona vuotta vanhoilla merenpohjan kalkkikivillä teki vaikutuksen; miksei Kaisun työtkin, mutta ennen kaikkea Kuutti Lavosen ja Mitti Hintikan työt. Tällä tekniikalla saa aikaan niin monentyyppistä kuvaa. Yksi Hintikka tuli hankittua, ja myöhemmin kesällä Lavonen viehättävällä Billnäs-Fiskars -reissulla (sekatekniikka, ei litografia).

6. Von Herzen Brothers ja Rubik Huvilateltassa

Poika suostui 20-vuotislahjana lähtemään kanssani konserttiin, jossa bändit vetivät omat settinsä ja yhdessä Queenia. Innostunut tunnelma, oikea hyvän mielen konsertti!

7. Lissabon

Aurinkoa, valoa, eläväisyyttä ja kaikkea eteläeurooppalaisen kivaa toukokuussa!

8. Foo Fighters

Juhannussunnuntaina pääsin irrottautumaan huolistressistä hetkeksi iloittelevaan konserttiin. Selkä oli kyllä monen tunnin notkumisesta sökönä, mutta kokemus kannatti! No, oli Karita Mattilakin katsomisen/kuulemisen väärtti Turun linnan puistossa, elokuisessa illassa.

9 Tyrvään vanha kirkko

Kesäkuun alussa katsastettu OSmo Rauhalan ja Kuutti Lavosen somistama kirkko jätti mieleen kunnioituksen: mahtava kulttuuriteko jatkaa keskiaikaista kirkkokoristeluperinnettä, mutta reilusti modernilla tavalla.

10 Tv-sarjat: brittiepookit ja tanskalaiskuvaukset

Vetelän vuoden arki-ihanuuksia ovat olleet sohvalla lojuen nautitut tv-tuotannot. Kahden kerroksen väkeä (uudet jaksot) ja Dowwnton Abbey ovat olleet hitusen saippuaisia ja yksioikoisia, mutta niin tyylikkäitä. Tanskalaisista etenkin Kyllä nolottaa -sarjan alkutuotantokaudet piristivät, samoin esimerkiksi huolellinen Henkivartijat-sarja. Täytyyhän tähän lisätä espanjalaista väriäkin: viime vuosien suosikkini Francon aika, nykyisin Farancon jälkeen, pitää pintansa edelleen!

Kiinnostuneena ja uteliaana käännän katseeni tulevan vuoden elämyksiin!

4 kommenttia

Kategoria(t): Sekalaista

28 joulukuun, 2011 · 9:24 am

Joululomailua Brooklynissa

Kyse on kahdesta romaanista. Matka-aika oli lyhyt, mutta kestovaikutus voi olla pitkäkin.

Colm Tóibín kirjoittaa romaanissa Brooklyn tarkkaa proosaa 1950-luvun irlantilaisen pikkukaupungin tytöstä, joka toimitetaan leivän syrjään kiinni Brooklyniin. Perhekeskeisyys, katolisuus, hyvät tavat ja rehellinen työnteko ovat oleellisia ohjenuoria. Jos romaanista kertoo juonen, se ei paljon anna: tyttö haluaa olla mieliksi perheelleen ja muuttaa sovitusti myymäläapulaiseksi Brooklyniin. Apuna ovat paikallinen katolinen pappi ja irlantilaistaustaisen rouvan vuokratalo tyttövuokralaisineen. Koti-ikävää poteva Eilis opiskelee työn ohella kirjanpitäjäksi. Hän pärjää työssä, opiskelussa ja kirjavan vuokrayhteisön keskellä. Hän ihastuu italialaistaustaiseen kunnolliseen nuoreen mieheen. Kun sisko Rose kuolee, Eilis käy kotimaassa.

Aluksi luin ja luin tylsähköäkin tarinaa ihmetellen, miksi tämä tarina ansaitsee tulla kerrotuksia. Luin urheasti, ja vasta lukukokemuksen puolivaiheilla ja yhä sen jälkeen romaanin hienoudet pomppaavat mieleeni vähä vähältä. Kerronta on pikkutarkkaa ja toteavaa. Tarina kerrotaan Eilisin kannalta, oleellisia ovat lakoniset havainnot Eilisin mielenliikkeistä. Irrallisuuden ja erillisyyden tunteet ovat koskettavia ja kovin tunnistettavia, on sitten nuori irkkuneito 50-luvun Jenkeissä tai teiskolainen keski-ikäinen Kantsussa. Hienosti on myös kuvattu se, että mitättömältä vaikuttavat tapahtumat ovat merkityksellisiä ja ainutkertaisia. Minua miellytti kirjassa myös se, että se mursi odotushorisonttini. Tukuttain dekkareita ja nykyromaaneja lukeneena koko ajan väijyi mielessä, milloin tapahtuu jotain peruuttamatonta kauheaa. Vaan ei. Pientä pahansuopaisuutta lukuun ottamatta kaikki eteni kutakuinkin tavallisesti: ei väkivaltaa, hyväksikäyttöä tai viattomuuden kustannuksella pettämistä. Draama ja ristiriitaisuudet syntyivät verkkaisita liikkeistä päähenkilön mielessä ja teoissa. Kiehtovaa!

Sunset Park on nautittavaa Austeria.  Kiehtovia henkilöitä ja heidän elämänkulkuaan kuvataan vetävän hengästyttävästi, pitkin kappalein. Jokaisen henkilön muutaman sivun elämänpolkukuvauksesta voisi saada kaikista yhden romaanin, mutta nyt tiivistetään ja samalla vyörytetään. Päähenkilöksi nousee kiinnostava henkilö Miles, joka kamppailee syyllisyydentunteensa kanssa. Se vaikuttaa ja peilautuu myös muihin kirjan henkilöihin ja elämänkohtaloihin. Mikä mahtava kertojan taito Austerilla tosiaankin on, hän on mielestäni tämän ajan suuria soljuvan tarinankuljetuksen ja henkilökuvauksen taitureita Ian McEwanin kanssa. Vaikka hienoinen elitistisyys välillä hiertääkin, on kirjassa upeita kirjallisuus- ja elokuva-analyyseja, ja kultturellien henkilöiden henkevyys kohottaa. Ja sitten viimeinen aukema löi kanveesiin. Kun koko romaanin ajan on rakennettu pala palalta toivoa, se särkyy yhteen iskuun. Kuinka monta sattuman takaiskua ihminen selvittää. Jaa-a. Elossa olemisen ihmeellinen omituisuus.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

6 joulukuun, 2011 · 4:10 pm

Elokuvia Euroopasta

Yksi tanskalainen, epsanjalainenja ranskalainen leffa – ja jaksan taas uskoa elämänkaltaiseen taiteeseen.

Susane Bier sai juuri eurooppalaisen elokuvapalkinnon ohjauksesta, elokuvan nimi on Kosto. Vaikutuin syvästi. Miten moniulotteisesti siinä käsiteltiin eettisiä kysymyksiä, isoja asoita rakkaudesta kuolemaan, väkivaltaan ja anteeksiantamukseen. Sitä elokuvaa ei pureksi kerralla. Eikä mielestä häviä äitinsä menettäneen pojan kasvot hetkellä, jolloin pikkuaikuisen roolin ottanut repeää lapseksi jälleen. Kosto on elokuva, jonka soisi mahdollisimman mone näkevän. Joku kriitikko moitti elokuvaa alleviivaamisesta. Antaa alleviivata vain, minua ei haitannut.

Almodóvarin Iho jossa elän oli sekin mielenkiintoinen katsomiskokemus. Se oli nimenomaan elokuvataidetta. Kuvaus, lavastus, värit, valot ja koko esteettinen kokonaisuus tukivat tarinaa ja henkilöitä. Olihan se outo, todella outo tarina, joka mursi uskottavuuden lainalaisuudet, mutta olis silti sillä katsomalla uskottava. Aina on ilahduttava katsoa elokuvaa, jossa ei voi lainkaan ennakoida seuraavaa kuvaa tai juonen käännettä. Antonio Banderas, kuten muutkin näyttelijät, tekivät totiset suoritukset elokuvan kliiniseen ja latautuneeseen ilmapiiriin sopivasti.

Pieniä valkoisia valheita oli vyöryvä kesälomakuvaus, jota kehysti yhden ystävän vakava onnettomuus. Jokaisella henkilöllä oli varjonaan jos jonkimoisia elämänvalheita, joita väisteltiin ja kohdattiin. Kuvaus vain jatkui ja jatkui, mutta se ei tavallaan haitannut, vaikka välillä katsojana putkahteli mieleeni, miksi kaikki tämä. Epätäydelliset, ärsyttävät ja jaarittelevat ystävykset olivat kiinnostavia. Keskeiset henkilöt pääsivät elämässään taitekohtaan. Lopussa kyynelehdittiin – oliko sekin osa valkoista valhetta ja mitä loppujen lopuksi itkettiin. Voi meitä poloisia keski-ikäisiä. Aurinkoiset ja huolettomat lomapäivät ovat auttamattomasti takana. Pettymyksiä, kipua ja kuolemaa on tarjolla, ja muiden targedioiden kohtaamana oma elämänpettymyskö itkettää, menetetyt mahdollisuutetkin? Nepä, ne, mutta muistojen hiekat voi valuttaa  hautaan, ja ne kimmeltävät. Sitten aurinko paistaa  välillä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Sekalaista

Avainsanat: , , ,

28 marraskuun, 2011 · 9:34 am

Pohjoisilta kirjailijoilta

Syksyn lukukokemuksiani ovat olleet Jari Tervon Layla ja Katja Ketun Kätilö. Mikä parasta, kumpikin sytyttivät tähän västähtäneeseen lukijaan lukuiloa. Sehän onkin hieno hereilläolon tunne!

Laylan aiheuttama kudikeskustelu ihmetyttää. Tervon kirjassa (=fiktio!) tietysti tämän yhden kurdiperheen miehet (ja jokunen nainenkin) ovat epämiellyttäviä, väkivaltaisia ja perinteitä pakkomielteisesti noudattavia, ja joku on insestinen pedofiilikin. En minä ainakaan tee yhtäläisyysmerkkejä, että jokainen kurdi on tuollainen. Sitä paitsi ei tarinassa ole yhtäkään ehjää, ”normaalia” tai terveesti käyttäytyvää suomalaistakaan, enkä usko, että kaikki suomalaiset ovat sutenöörejä, huoria, alkoholisteja tai muuten kokopäiväisesti vinksahtaneita.

No, näistä kuvauspiirteistä huolimatta henkilöt ovat kiinnostavia, samoin tarina, ja kerronta veti liukkaaseen lukemiseen. Olen kyllä sitä mieltä, että Tervo ei malttanut lopettaa tarinaa ajoissa; sen olisi voinut lopettaa väkevästi suomalaiseen loppuratkaisuun ja  jättää istanbulilaiset jälkimainingit sikseen.

Kätilö tökkäsi ensimmäisen kahden sivun jälkeen: ei taas tätä tekemällä tehtyä käännetyn sanajärjestyksen ja kummallisten henkilöiden kieltä. Aloitin eilen kirjan uudelleen, ja luin sen samantien. Olihan se kieli  runsasta ja tempaisevaa!

Välillä tuo arktisen hysterian kliseinen ”alkuvoimaisuus” närästi, vaan sulatin sen silti. Uskottavuuden rajoja koeteltiin, mutta kyllä minä tämän nielin, vaikka tunturipöllön karvapalloja välillä ehkä kaoinkin kurkustani. Miten kiinnostavaa, että vimmainen rakkaus pukeutuu aika vähän käsiteltyyn pohjoisen jatkosotaan!

Tykkäsin niin juonenkuljetuksesta kuin kerronnallisista ratkaisuistakin (vaikka isän kirjeet ja yhteensattumat pääparin taustojen suhteen ois voinut vaikka jäädä poiskin). Sota ei ole kaunista, ei aina rakkauskaan tai sen sivutuotteet. Kyllä tällä sepityksellä olisi voinut olla Finlandia-ehdokkaana minun puolestani (vaikken olekaan lukenut ainoatakaan ehdokkuuden saanutta opusta).

Nyt odottaa Miika Nousiaisen Metsäjätti lukijaansa…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

2 lokakuun, 2011 · 9:13 am

Ei kyllä nolota

Välillä on kausi, jolloin keskittymiskyky ei riitä romaaneille, eikä edes elokuville. Pari kuukautta on vierähtänyt kirjatta – erikoista minulle. Kaihertava omantunnon pistos siitäkin syntyy, vaikkka kyse on omasta valinnasta tai pakkotilanteesta. Näin (tämä) ihminen on tapojensa orja ja velvollisuuden- ja syyllisyydentuntoinen jopa harrrastuksilleen!

Kirjallisuuden kuivaan kauteen on kuitenkin korvaajansa. Naistenlehtien pikalukumaailma sopii lyhytjänteiseen kiireaikaan, ja se täyttää uskomattomien tarinoinoiden vajeen pinnallisella, hetkellisen viihdyttävällä tavalla. Ja onhan aina tv. Hetken helpotusta arjen kaaokseen tuo tv-piipahadus tanskalaiseen elämään.

Syyskauden alun pelastukseni on Klovni – kyllä nolottaa dvd-boksi, jossa on tuotantokaudet 1-3. Samaan aikaan FST:ltä on tullut joka tiistai-ilta viidennen tuotantoakuden jaksoja, ja ensi viikon tiistaina alkaa viimeisen kuudennen kauden jaksot. Jonkin aikaa syksyni on siis pelastettu! Miksi nelikymppisen, tansakalaisen Frankin ja hänen lähipiirinsä arki elähdyttää elämääni? Sarjan mainoslauseena on ”pohjolan kipein komedia”. Vinksahtanut huumori yhdistettynä arkiseen toimintaan ja verkkaisen elämänkuvaukseen puree oudolla tavalla, läikähdyttää sisuskuntaa hymistelevään hyrinään ja välillä ääneen nauruun, jopa silmäkulmasta tipahtavaan yksinäiseen kyyneleseen. Päähenkilössä on kiusallisesti henkisesti pikkupoikamaista, itsepintaisen jääräpäistä miestä yhdistettynä lämminsydämiseen, huomaavaiseen kumppaniiin ja ystävään, joka onnistuu lähes aina lukemaan toisia ihmisiä ja tilanteita väärin.

Minun silmissäni viehättävyyttä lisää varmasti se, että kuvauksiin saadaan arkinen todellisuudentuntu. Käsikirjoitus on huolellista työtä, jossa tilanteet solmitaan vajaan puolen tunnin mittaisissa jaksoissa kaikkien draaman kaaren hienouksien mukaan napakasti kuosiin. Nautittavia tarinan vaiheiden ja roolisuoritusten juhlaa! Tyylittelyn ja typittelyn ohella päähenkilöistä kuitenkin muodostuu kokonaisia, todentuntuisia ihmisiä. Katsojan myötähäpeä on oleellinen osa kokemusta, ja toisaalta koko ajan toivoo Frankille ja Mialle vain hyvää ja uskoo, että kyllä se suhde tuonkin kestää.

Voin vain harmitella, etten tunne tanskalaista kulttuuria juuri lainkaan. Sarjassa on selvästi viittauksia tanskalaiseen mediaaan ja mediapersooniin. Lars von Trierkin on vilahtanut mukana. Yhtä jaksoa ihmettelin jotenkin väkinäiseksi (aiheena masturbointikurssi), ja lopputeksteistä kävikin ilmi, että dogma-Lars on härinyt käsikirjoitusporukoissa. Luotan jatkossa vain Frankin omaan tiimiin. Muutenkin nostan hattua tanskalaisille tv-tuotannoille. Valitettavasti moni hieno sarja on FST-tarjonnassa minulta unohtunut kesken kaiken, silti vakuutan, että esim. Anna Piehl -poliisisarja (tai nimi jotain sinne päin) ja paraikaa käynnissä oleva poliittinen sarja Vallan linnake ovat olleet erinoimaista näyttelijä- ja käsikirjoitustyötä. Vaikka tanskan kieli kuulostaa korvissani peruna suussa puhutulta ruotsin ja hollannin muunnokselta, lisää tätä!

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Avainsanat:

10 elokuun, 2011 · 6:30 pm

Vielä on kesää…

Lukukesäni on hiljalleen hiipunut. Dekkareita olen lukenut pari viikossa, on siinä sivussa muunkinlainen kirjallisuus maittanut. Kirja päivässä -ahminnan jälkeen on pitänyt välillä paastota. Silloin on tv-tarjonta maittanut.

Teemalla esitetty Mildred Pierce -elokuva 1940-luvulta meni sivu suun. Sen sijaan katsoin HBO:n samannimisen viisiosaisen sarjan, pääosassa suosikkini Kate Winslet. Harmittelein, että elokuvaversio jäi näkemättä, sillä sarjahan oli mitä merkillisin. Olisi ollut todella kiinnostavaa verrata, miten teokset ja niiden painotukset eroavat toisistaan. Olikohan leffan moraalinen ote erilainen kuin sarjan – melodraamasta oli kuitenkin kysymys.

Sarjassa ei voinut juurikaan kokenutkaan draamakuluttaja arvailla, mitä tuleman pitää (paitsi lopun triangelidraamaan kyllä vihjattiin kivasti). Tarina eteni verkkaisesti, viipyilevästi, mikä oli rasittavaa mutta myös koukuttavaa. Winslet oli erikoisen kivikasvoinen, etäinen ja vaikeasti lähestyttävä. Huikeaa oli äiti-tytär-suhteen kehitys. Se oli psykologisesti perusteltua, mutta samalla myös arvoituksellista ja piinaavaa. Pisti todella miettimään kasvatusta, suhteiden luomismekanismeja perheessä, syyllisyydentunteiden vaikutuksia kaikkiin perheenjäseniin ja perheen sisäistä vallankäyttöä. Kannatti katsoa, vaikka sydän kylmänä sai välillä olla.

Ja vielä kirjakesästä: sotakirjeenvaihtajan 101 päivää pisti miettimään poikkeustilan addiktoivaa voimaa journalisteihin, Saastat-dekkari vältti yksioikoisen kuvauksen, Bunkkeri-thrilleri (tjs.) oli ahdistavan klaustrofobinen ja Mma Ramatsowe – sarjan Teetä ja sympatiaa pisti jälleen maailman mallilleen. Elämässä kyse on välittämisestä ja muiden oikeudenmukaisesta kohtelusta. Tai niin pitäisi olla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

2 heinäkuun, 2011 · 3:40 pm

Barbarotti/Brunetti

Viiletin Venetsia-tunnelmiin Donna Leonin Veritimantit-dekkarin (Otava 2011) avulla. Keväällä kaupungissa käyneenä on ilahduttavaa vaeltaa sielun silmin  komisario Brunettin kanssa kujilla ja kanaaleilla. Veritimantit-kirjassa kiinnostavinta oli melkoisen avoimeksi jäävä juoni, joka on kuitenkin kantaaottava ja vähemmistöjen roolia puiva. Ei juttu muuten erityisen kaksinen ollut. On välillä mukavaa tässä genressä lukea keski-ikäisestä miehestä, joka ei ole alkoholisti, hämärähemmo tai muuten tekemällä tehdyn rikkinäinen. Brunetti on vaimoonsa ja perheeseensä sitoutunut mässäilijä. Aikuisten Viisikkojahan nämä Leonit ovat: kolmen ruokalajin esittelyissä riittää vivahteita!

Håkan Nesserin ensimmäinen Barbarotti-suomennos on Sukujuhlat (Tammi 2011). Nesser kyllä osaa henkilökuvauksen, viihdekynnyksen ylittävän kerronnan ja lisäksi luo piinaavaa jännitystä. Henkilöiden sisäinen monologi on terävää, ja hahmojen masentuvuus viiltää ikävästi: katoamisia kohtaavan perheen elämä on siinä pisteessä, että sitä tahmeasti tallataan ja nähdään ympärillä olevat asiat inhorealistisessa valossa. Vaikka rikosvyyhden henkilöt ovat eriasteisen depression vallassa, kerronnan tyyli on jopa irrallisuuden ja vieraantuneisuuden kuvauksissa irrottelevaa. Hyytävää on perhesuhteiden etäisyyden kuvaus. Herkullisin on eläkkeelle jäävän käsityöopettajan sisäisen äänen kuuleminen: jumittuneet kyllästyneisyyden tunteet nostavat mieleen melkoisen värikkäitä tappiomielen väläyksiä. 

Barbarotti-hahmo on puolestaan aika kepeästi kuvattu polisiimies. Siisääntulo on hulppea: nimen historia piirreellään lennokkain vedoin, samoin elämäntilanne ja perhesuhteet. Barbarottin toiminta on vakaalla realistisella pohjalla järjettömässä maailmassa. Mieluusti odotan seuraavaa suomennosta. Enpä näemmä vaan saa dekkariputkea katkeamaan. Helteellä viihde vie – kehuttu historiallinen romaani Susipalatsi jumittaa, vaikka Thomas Cronwellin elämä ja aikakausi kiehtookin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: , , ,

18 kesäkuun, 2011 · 12:31 pm

Mitä uutta Tansakanmaalta – ja Biafrasta?

Tanskalaissisarusten Lotte & Sören Hammerin Saastat oli sen sortin lukuelämys, että ajattelin pitää pientä dekkaritaukoa. Kirja ei ole lainkaan huono, pikemmin parhaimmistoa lajissaan. Henkilöt ovat särmäisiä, odottamattomia ja silti uskottavia. Teoksen vahvuus on juuri siinä, että henkilökuvaus on onnistunutta: lukijana halusin tietää yhä enemmän keskeisten poliisien toiminnasta, dialogista ja henkilösuhteista. Psykologinen jännite ja varmuus on ihailtavaa. Aiheena on kuitenkin sellainen verikekkeri ja siihen liittyvät kuvaukset tarkkoja, että annoskoko on täynnä.

Aihepiiri on vakava: pedofilia. Sen yleisyys ja sitä aiheutuvat vauriot on konkreettisesti kuvattu. Aiheen käsittelyn nerokkuus on siinä, miten pedofiilien teurastus pistää miettimään rikoksien ja rangaistusten moniulotteisuutta. Tässä kirjassa ei ole yksiselitteistä hyvää ja pahaa. Onko oikein lahdata pedofiilejä, vaikka heidän tekonsa ovat olleet ylivoimaisen vastenmielisiä ja tuhoisia? Onko oikein auttaa tällaisen surmatyön selvittämistä? Millainen on demokraattinen oikeusvaltio? Mikä on median ja poliitikkopopulismin vaikutus asenteisiin ja niistä seuraaviin tekoihin? Huh, hikeä pukkaa, kun ei yksinkertaisia totuuksia olekaan olemassa. Yleiseen sekoittuu yksityinen ja henkilökohtainen.

Dekkarikesääni olen katkaisuut muutamilla muunlaisilla teoksilla. Elämys oli Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa. Lapsuuden tv-kuvat biafralaisten nälänhädästä saivat uutta valoitusta. Pidin romaanista paljon. Siinä oli ensinnäkin vanhan kunnon lukuromaanin tuntua. Tapahtumat etenivät, ja kerronta lomitti aikatasoja siten, että jännite säilyi. Lisäksi kiinnostavat henkilöt ja nigerialas-biafralaisen kulttuurin kuvaus oli avartava ikkuna toisenlaiseen elämäntapaan. Raskaita asioita sivusi ihmisten naurun lahja ja hetkessä elämisen taito. On sota tai rauha tai tällaisen valkonaaman poukkoileva elämä, oppia kannattaa kaunokirjallisuudesta ottaa: valoisiakin asioita aina on.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

15 kesäkuun, 2011 · 8:07 am

Ruotsalasijännitystä lukeneena

”Shit happens”, sanoi Håkan Nesser tämän aamun HS:ssa pohjoismaisen dekkarikirjallisuuden suosiosta. Niinpä!

Olen lukenut viime päivinä putkeen useita naisdekkaristien kirjoja, lähinnä ruotsalaisia. Annan Janssonin Unissakävelijä vahvistaa Nesserin käsitystä. Juoni ja henkilökuvaus ovat onttoja, etenkin psykologiset tekijät päälleliimattuja ja tuskastuttavan epäuskottavia. Ei edes Visby-eksotiikka onnistu pelastamaan kokonaisuutta.

Toinen merellinen dekkari, Ann Rosmanin Majakkamestarin tytär, herättää Janssonia enemmän lukunautintoa, koska kerronta ja kieli eivät ole niin kökköjä kuin Janssonilla. Henkilöihin saadaan kiinnostavia kulmia, ja juonenkuljetuskin on menettelevää. Asioiden selviäminen on hidasta ja kömpelöä – onko tarkoituksella lukija kerronnan vihjeiden avulla valovuosien päässä totuudesta verrattuna tukijoihin. Muutenkin ruotsalaisdekkarien asioiden selviämisen vitkuttelu on tavallaan viehättävää, ja huokuttelee vahvistamaan ennakkoluuloja: ruotsalaistutkinnassa piuhat ovat tavattoman pitkiä.

Minua ihmetyttävät etenkin ruotsalaisdekkaristien natsitraumat. Ne putkahtelevat lähes joka toisessa dekkarissa. Sotienaikainen ruotsalainen pinnanalainen (ja osin päällinenkin) natsisympatia ruokkii dekkaristien salaliitto-, salisuus- ja kätkentämielikuvitusta. Majakkamestarin tytär kompastuu siihen, puhumattakaan Camilla Läckbergin Perillinen-dekkarista. Jotenkaan en pysty pitämään uskottavana natsipöyhimistä. Tarinointi ja henkilökuvaus poikii dekkareihin  kummallisen teräskuntoisia 70 – 90 -vuotiaita henkilöhahmoja. En mitä ilmeisemmin pysty tavoittaamaan natsiasioiden arpeutumatonta haavaa Ruotsissa. Ilmeisesti haava tihkuu, tänäänkin HS kertoi, miten kansallissosialististaustaisen puolue on puhututtanut kesäleireillään. Voin vain ihmetellä, miksi suomalaisessa nykykirjallisuudessa ei Suomen ilmeisiä natsiyhteyksiä veivata  käsitykseni mukaan yhtä tiheään kuin Ruotsissa. Norjalaiset kyllä myös tarttuvat aiheeseen, ja heille miehityksen ja juutalaiskyydityksien vuoksi se onkin iso asia.

Oma lukunsa on naisdekkaristien luomat nuorehkot naispäähenkilöt. He ovat varsinaisia vatvojia joko sinkkuina tai perheellisinä. Vaikka natsit vainoavat ja poliisitutkinnat etenevät, parisuhdepöhinä junnaa paikoillaan. Outoon valoon asettuvat heidän mieskumppaninsa: vetämättömiä taaperoita, naistensa lapsenomaisia apureita. Väsymätön tasa-arvokeskustelu uuvuttaa suhteet, mutta mitään edistystä ei yhteiseloon juurikaan saada. Tietty naiiviuden utupilvi leijuu henkilökuvauksen yllä. Täytyy myöntää, että toisaalta se on viehättävää ja totuudenmukaista; eiköhän ihmisiä etenkin vaivaa lähisuhteet ja harvoin suuria edistysaskelia niissä otetaan. Silti jokin haahuilun aspekti henkilö- ja ihmissuhdekuvauksissa kalvaa. Asiat lutviutuvat usein näissä teoksissa kuitenkin niin helposti.

Taidanpa vaihteeksi siirtyä norjalaiseen dekkarimaailamaan. Anne Holtin uusin homoteemoineen oli jo ajatuksia herättävä, mitäpä muuta löytäisin…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: , ,