5 huhtikuun, 2024 · 12:21 pm

Toipilaan alkukevään sarjakohokohdat

Maaliskuun alussa minulle tehtiin polven tekonivelleikkaus. Aikaa lukemiselle siis olisi, mutta koko ajan ei jaksa eikä pysty keskittymään kirjoihin. Olo on vaivalloinen ja kivulias. Toipilaana olen katsonut lukuisia sarjoja ja jokusen elokuvan.

Kokoan kokemukseni sarjaparhaimmistosta. Poimin tähän viisi erilaista jännäri- ja draamasarjaa, jotka ovat viihdyttäneet ja välillä ihan ajatteluttaneetkin.

Hautalehto

Cristian Rönnbackan dekkareihin perustuva Hautalehto on kotimaisten tv-dekkarisarjojen parhaimmistoa. Olen lukenut muutaman Hautalehto-kirjoista ja katsonut nyt kaksi tuotantokautta draamaa. Toinen tuotantokausi (MTV Katsomo+) pysyy Porvoossa saman poliisijoukon parissa kuin ensimmäinenkin tuotantokausi. Ja taas on Porvoossa liikkeellä sarjamurhaaja.

Aluksi täytyy päästä eroon epätodennäköisyyksistä eli toistuvista sarjamurhista pikkukaupungissa. Sen jälkeen voi vaan luottaa sujuvaan ja rytmikkääseen tv-tarinankerrontaa. Sarjan roolitus onnistuu erinomaisesti, sillä henkilöt ja heidän suhteensa ovat uskottavia. Aivan yhtä hyvää laatua kuin toimivat brittijännärit.

Giulty – Tukalat paikat

Sopivasti skotlantilaisen rikos-huijarisarjan Tukalat paikat kolmas tuotantokausi tupsahti Yle Areenaan. Kolmas kerta toden sanoo, eli mielestäni tämä pläjäys oli tehokkaampi kuin esimerkiksi kakkoskausi. Taas voin kehua roolitusta, ja etenkin käsikirjoituksen kuviotaituruus miellyttää. Yllätyksiä yllätysten perään ilmenee, ja kaikki käänteet kääntyvät perustelluiksi.

Sarjassa on jännitystä ja kiinnostavan kauheita ja vinksahtaneita henkilöitä. Huumori on vinkeää, ja sulatan senkin, että joskus komiikka yhdistyy väkivaltaan. Yleensä en sellaista siedä. Siksi Guy Ritchien Gentleman-sarjan lopetin kahden jakson katsomiseen (Netflix).

Vera

Vera Stanhope alkoi taas setviä rikoksia pohjoisessa Englannissa, kun asetuin toipilaspetiini. Ties kuinka mones tuotantokausi (tarkistin: 13.) jatkaa samaa vakaata, peruskerrontaa kuin mihin sarjassa on totuttu. Kulmikas Vera vetää murhatutkintajoukkoaan tiukkaan selvitystyöhön. Sarjan alatekstinä on kussakin rikoksessa perhesuhteet ja ihmisten kokemusten kasautuminen traagisiin rikoksiin. Herkkua on seurata Veran ja alaisten suhteita.

Sisters

Irlantilais-kanadalaissarja Sisters vie kolmikymppisen Saren Kanadasta yllätysuutisen jälkeen etsimään isäänsä Irlantiin (MTV Katsomo). Sare löytää myös paljon muuta – puolisisaren, sekopäistä väkeä, sattumalta kohdattuja henkilöitä, tuttuja (tutun) – ja paljon uutta itsestään.

Sarja on särmikäs ja yllätyksellinen. Eksentriset henkilöt maustavat vilkkaasti etenevää menoa. Sisters nousi raikkaana ällistyttäjänä tähän suosikkilistaan.

Becoming Elizabeth

Olen epookkifani, eikä Becoming Elizabeth (MTV Katsomo) tuottanut pettymystä. Olen nähnyt useita sarjoja ja elokuvia, joissa Elizabeth I on pääosassa. Nyt katsomassani sarjassa pohjustuu neitsytkuningattaruuden tausta. Sarjassa Elizabeth on vain 14 -17 -vuotias ja oppii kantapään (tai jonkun muun ruumiinosan) kautta pelaamaan hovissa.

Sarja noudattaa tasokkaiden brittiepookkien linjaa, eli lavastus ja puvustus ovat huippuluokkaa, lisäksi rooleihin on löydetty sopivat näyttelijät. Esimerkiksi Elizabethin näyttelijän ilmeikkyys tehoaa. En tosin aina saa selville neidon todellisia ajatuksia, mikä sopii sarjan pohjavireeseen. Tarkkana saa olla kaikkiaan vallanhamuajien käänteissä, ei vähiten miesten. Elizabethin ja kiihkokatolisen Mary-siskon myötä sarjassa on feministinen pohjavire, mutta vaikuttavinta on teiniprinsessan terhentyminen valtataisteluun.

Bonus: Bäckström

Miksi unohdin ruotsalaisen poliisisarjan Bäckström? Lisään sen tähän jo vartti sitten julkaisemaani juttuun. Älykatkos johtunee kipupotilaan rohdoista.

Bäckström nauratti ja kiukutti minua kahden tuotantokauden verran (MTV Katsomo+). Pöyhkeä ja ylimielinen sarjan nimihenkilö, rikostutkija, säväyttää epämiellyttävänä henkilönä laillisuuden rajamailla ja sen alittajana, eikä nuori työpari Anka paljon häviä mestarille. Silti sarjassa on myös hellyttävää, esimerkiksi Bäckströmin ja naapurinpojan Edwinin ystävyys. Pikantti yksityiskohta on poliisijoukon esimies Toivonen (Pekka Strang) ja visiitti Suomessa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama

Avainsanat:

3 huhtikuun, 2024 · 7:44 am

Sarvijumala matkalla Selkopolkuun

Suomen kulttuurirahasto maksaa miljoonalla eurolla peruskoululle kirjapaketteja lukutaidon edistämiseksi. Lastenkirjainstituutti on koonnut koulujen valittavaksi kolme erilaista kahdeksan kirjan pakettia, joissa on sarjakuvia, helppolukuisia kirjoja ja selkokirjoja. Koulut saavat nämä tilaamansa Selkopolku-paketit tämän vuoden aikana. Yhdessä paketeissa on selkomukautus Magdalena Hain kauhuromaanista Sarvijumala (Otava 2023).

•

Selkopolku-hanke halusi mukaan isoja kustantajia. Esimerkiksi Otava tarttui tilaisuuteen ja valitsi romaanitarjonnastaan selkomukautettavaksi Sarvijumalan, ja lokakuun lopussa minut värvättiin sen mukauttajaksi. Noin kuukautta myöhemmin Magdalena Hain Sarvijumala sai lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Nyt kirjan selkomukautus on jo ostettavissa.

Loppuvuoden 2023 vapaa-aikani vietin lukioikäisen Laurin ja hänen kauhukokemustensa seurassa. Mukautusprosessi alkoi alkuperäisen kirjan tarkasta lähiluvusta. Muutaman lukukerran jälkeen minulle hahmottui, mikä on oleellisinta. Siitä seurasi kipeä karsintatyö, sillä selkokirjassa ei voi olla alkutekstistä kaikkea vaan ydintapahtumat ja -henkilöt niin, että kirjan teemat ja tunnelma pysyvät alkuperäisen kaltaisina. 

Selkoversion tekstimäärää vähentää ja lukemista helpottaa tekstin ulkoasu: rivit ja kappaleet ovat lyhyitä. Selkokirja näyttää säekirjalta (ja monen mielestä runolta). Ulkoasu helpottaa teknistä lukutaitoa, mikä puolestaan tukee sisällön ymmärtämistä.

Sarvijumalassa yksi mukautushaaste oli Laurin uni- ja muistumaosuudet, koska ne rikkovat kerronnan kronologiaa. Ne täytyi selkokirjassa saada lukijalle helposti hahmotettaviksi ja seurattaviksi. Kauhu- ja salaisuuselementtien oli pysyttävä sellaisina, että lukija saisi lukemisen aikana vähitellen ahaa-elämyksiä.

Alkuperäisen kirjan hienot peurankallo-logot tulivat oivaksi avuksi erottaa kronologiasta poikkeamiset. Muita kirjan lukemista ”teknisiä” helpotuskeinoja ovat alun henkilöluettelo ja lukujen selkeä merkintä.

Kielen muokkaus- ja mukautustyö käynnistyi sisältökarsinnan rinnalla. Selkokaunokirjallisuudessa voi ottaa jonkin verran vapauksia perusselkokielen periaatteista, mutta silti kielen täytyy olla rakenteiden suhteen helppoa. Magdalena Hain taidokkaan vivahteikasta kerrontaa jouduin kurittamaan eli lyhentämään virkerakennetta ja vaihtamaan sanastoa yleiseksi ja tavalliseksi. Säilytin mukautuksessa puhekielisyyttä, koska vain niin romaanin nuorten puheen luontevuus siirtyi selkoversioon.

•

Selkoistusprosessi oli luonnollisesti työläs mutta palkitseva. Sarvijumalassa on kiehtovasti monia tasoja, esimerkiksi kirjassa on paljon tunnevivahteita, ja hienovaraisesti siitä välittyy myös moninaisuus. Lauri suree kuollutta äitiä ja loukkaantunutta isäänsä sen lisäksi, että hän on itse toipilas – silti kirjassa on huumoria. Sivuhenkilöt tukevat hienosti juonen kuljetusta ja tuovat tarinaan välittämistä ja luottamusta hyvään. Kuoleman ja rakkauden ikiaikaiset teemat kietoutuvat kauhuelementteihin, joiden yliluonnollisuudet loksahtavat hyvin kirjan reaalimaailmaan. 

Oli ilo muokata Hain romaanin maailmaa toiseen kielimuotoon, selkokieleen. Suuri ilo oli myös se, että Magdalena Hai hyväksyi selkoratkaisuni ja toimitusprosessi Otavassa sujui joustavasti.

Nyt on kaikki mahdollisuudet lukea Sarvijumalat yhdessä ja erikseen.

•

Suomen kulttuurirahaston Selkopolku-hanke on merkittävä kulttuuriteko. Lukutaito- ja ajankäyttötutkimukset osoittavat, miten radikaalisti nuorten lukemiseen käyttämä aika on vähentynyt, ja sillä on suora yhteys lukutaitoon. On kyse nimenomaan taidosta: mitä enemmän nuori lukee, sitä paremmaksi taito kehittyy.

Välillä kuulen soraääniä, jotka rahisevat, että helppo kieli köyhdyttää. Näen asian toisin: jos vaihtoehtona on, että nuori ei lue lainkaan, selkokirjat avaavat kirjallisuuden maailman. Myös selkokirjat rikastuttavat sanavastastoa, kielen rakennetajua ja kielen ymmärrystä, kun nuori ei ilman helppoa kieltä lue ollenkaan tai vain vähän. Selkokielen tarvitsijoita on joka luokassa eri syitä iso osa: lukuhaluttomat, tottumattomat lukijat, oppilaat, joilla on erilaisista oppimisvaikeuksista johtuvia kielellisiä vaikeuksia ja oppilaat, joiden äidinkieli on muu kuin suomi. 

Usein selkokirja nostaa lukijan itsetuntoa lukijana: hän ymmärtää lukemansa ja saa (kerrankin) luettua kirjan alusta loppuun. Lisäksi selkokirja kannustaa lukemaan lisää.

Selkopolku-hankkeen kirjapaketit ovat merkittäviä siksikin, että kuntien koulusäästöt ovat ajaneet koulukirjastoja ahtaalle. Tiedämme, että teinin kiinnostus herää heti-mulle-nyt-tyyliin. Kun kiinnostava kirja ei ole oitis tyrkyllä, voi nuoren innostus nopeasti laantua. Siksi koulukirjastot ja uudet kirjat kouluissa ovat erittäin tärkeitä lukutaidon ja kirjanlukurutiinin kehittämiseksi.

•

Toivon totisesti, että Selkopolku-hanke ei ole kertaluontoinen. Selkopolku-kirjapaketit kouluille ovat entistä arvokkaampia, koska nykyhallitus poisti 2024 pienilevikkisen latukirjallisuuden tuen, jolla kuntien kirjastot esimerkiksi ovat hankkineet selkokirjoja. Tuen poistuttua kirjastot karsinevat selkokirjojen ostoja valikoimiinsa.

Täytyy myös muistaa, että selkokirjojen tarve on lisääntynyt kaikissa ikä- ja käyttäjäryhmissä. Siksi yksittäinen Selkopolku kouluille ei paikkaa selkokirjojen kokonaistarvetta, vaikka onkin ilahduttava ja tärkeä täydentäjä.

Tässä ensimmäisessä Selkopolussa vain osa kirjapakettien kirjoista on selkokirjoja. Voin vain villisti arvailla, miksi kirjapaketit eivät ”luota” selkoon. Ehkä – painotan spekulointia – taustalla kaikuu joitain piintyneitä ennakkoluuloja selkoa kohtaan (se on liian yksinkertaista, kaunokirjalliselta tasoltaan vaatimatonta… tai muita vanhentuneita johtopäätöksiä, jos ei ole laajalti tutustunut selkokirjoihin).

Ainakin hankkeen taustalla opettajille tehdyssä kyselyssä selkokirjoja toivottiin kouluihin lisää, eikä myöskään nuorten kyselyvastauksissa vieroksuntaa selkokirjoihin ole mielestäni näkynyt. Pohdin tätä vain siksi, että kirjapaketeissa on Selkopolku-hankkeen nimestä huolimatta myös paljon muuta kuin silkkaa selkoa – vähättelemättä monipuolisen kirjatarjonnan tarvetta kouluissa.

Vakuutan, että nykyisessä selkokirjallisuudessa on monipuolista, laadukasta kirjallisuutta, jonka ominaispiirre on ”vain” yleiskieltä helpompi kieli ja ulkoasu. Valitettavasti selkokirjojen tunnettuus on yhä kovin heikkoa, koska niitä ei esitellä etenkään valtamediassa.

JA muistutus: selkokirjoja kirjoitetaan myös alun perin selkokielelle ajatellen erilaisia helpon kielen käyttäjäryhmiä – ei siis ole vain mukautettuja kirjoja. Alunperin selkokielelle kirjoitettuja selkokirjoja Selkopolussa on 1-2/paketti.

Monissa tämänkertaisessa Selkopolku-hankkeen kirjapakettien kaunokirjoissa nuoret ovat lukiolaisia tai etenemässä lukioon. Kaikin mokomin! Tosin eniten kielellisiä vaikeuksia ja selkokirjatarvetta on nuorilla, joita ei peruskoulun jälkeen lukio houkuta tai heillä ei ole todistuksessa keskiarvoa lukion ovia aukaisemaan. Samastumiskohteet ammattikoululaisiin ovat nyt Selkopolku-pakettien kirjoissa vähissä. Toivon taas totisesti: tulkoon seuraava Selkopolku-hanke, jossa kirjoissa on samastumispohjaa niin amikseen kuin muuhunkin toisen asteen koulutukseen. Se vastaisi parhaiten todellisuutta, miten peruskoulusta hajaannutaan toiseen asteen koulutuksiin.

•

Magdalena Hai: Sarvijumala, Otava 2023, 165 sivua.

Magdalena Hai: Sarvijumala, selkomukautus Tuija Takala, Otava 2024, 131 sivua.

Selkopolku – Lastenkirjainstituutti

4 kommenttia

Kategoria(t): Kauhu, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, kirjapalkinnot, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja, selkotekijä, spefi

Avainsanat: ,

31 maaliskuun, 2024 · 7:34 am

Saara Turunen: Hyeenan päivät

Saara Turusen romaani Hyeenan päivät (Tammi 2024) pakottaa jatkamaan, kun kirjan aloittaa. Pohdin monesti, mistä into johtuu. Kirjan aiheita ovat lapsettomuushoidot, raskaus, synnytys ja ensimmäiset vauvaviikot. Omalta kohdaltani ne ovat kaukana takana. Enkä ole teatteriohjaaja tai menestyskirjailija, eikä minulla ole miestä Barcelonassa.

Siis olen kaunokirjallisuuden perusasioiden äärellä. Minun elämässäni ei tarvitse olla mitään yhtymäkohtaa lukemaani kaunokirjalliseen teokseen – teksti tehoaa silti.

Ja sitten kaunokirjallisuudesta, jossa on kirjailijan omakohtaista. Näin kertoja kirjoittaa ennen raskaudenaikaisesta yleisötilaisuutta:

”Toivon kai, että teokseni ymmärrettäisiin kirjallisuudeksi, sellaiseksi, joka on tehty muistakin syistä kuin siksi, että voisin kertoa oman elämäni asioita. Todellisuudessa en haluaisi kertoa mitään yksityistä, minua hävettää katseiden kohteeksi joutuminen. En kuitenkaan osaa keksiä tarinoita avaruusolioista tai menneiden aikojen kuninkaista ja siksi joudun etsimään materiaalia omien kokemusteni kaivosta. Mutta ehkä kirjoitankin juuri voittaakseni häpeän.”

Ja toden totta: kirja avaa kaiken mahdollisen häpeään liittyvät yksityiskohdat raskaudesta vauvan ensi aikoihin. Ja paljon muuta. Autofiktion kanssa minulla on usein suhtautumisongelmia, ja etenkin Turusen kirjoissa löydän itseni yhdistäväni yksi yhteen Turusen ja kertojan. Haittaako se kirjakokemustani? Koenko tirkisteleväni? Haluanko nimenomaan tirkistellä?

Yritänkö väen vänkää kääntää autofiktiokirjakokemukseni silkaksi kaunokirjallisuudeksi? No yritän! Ja löydän sille perusteluja – niistä seuraavissa kappaleissa.

•

Kertojan kronologiset selostukset nelikymppisen naisen äitiyspohdinnoista ja äidiksi tulemisesta ovat valikoituja. Se on kaunokirjallisuutta: karsinta, aukot ja sanomisen tapa.

Minua kiinnostaa kovasti kertojan ja miehen suhde, jota ei oikeastaan kummoisesti avata, no, loppua kohti enemmän. Mielenkiintoista valikointia teemojen ehdoilla! Kirjan miehellä on lehmän hermot, kun hyeenahahmoinen kertoja on taisteluasemissa tai herkistynyt/ahdistunut kertoja vollottaa ja neurotisoi asian kuin asian. Liima pariskunnan välillä jää pariskunnalle, minulle vain tukku surkuhupaisia tilanteita. Ehkä kerran (ehkä vähättelen) kertoja paljastaa, että pariskunnalla on mukavaa.

Kuvauksessa on lisäksi paljon elävää elämää kärjistetympää. Esimerkiksi hoitohenkilökunta niin Barcelomassa kuin Helsingissäkin koostuu eksentrisistä hahmoista. Suomalaista hoitoväkeä leimaa yksioikoisuus, tahmeus ja kalseus. Nauran monesti vedet silmissä etäneuvolakuvausta ja muita hoitohenkilökohtaamisia. Aikamoinen taito on saada karut tilanteet koomisiksi.

On myös hoitotahotapaamisia, joista on nauru kaukana. Esimerkiksi hyvinvointivaltion imetysmyönteisyys kääntyy itseään vastaan. (Odotanpa, milloin Hesarin mielipideosastolla taas nousee säännöllisesti toistuva imetyskirjoittelu: rinta vai vastike.)

Turunen pelkistää, korostaa ja osoittaa, mikä voimistaa vaikutusta. Yksi Turusen tehokeino on korostaa henkilön yhtä piirrettä kuten ohuthiuksinen tai muu vastaava. Nimiä ei henkilöillä ole, on vain rooli: näyttelijäystävä, pienin sisko, mies jne.

Romaanin nimi Hyeenan päivät loistaa oivalluksena, joka siirtyy symboliksi ja kertojan alter egoksi kirjaan. Kuvaukset konkreettisesta hyeenanaaraasta tekevät vaikutuksen, samoin kaikki tilanteet, joissa kertoja muuntautuu naarashyeenaksi. Vaikuttavaa. Monessa kohtaa ihminen ja eläin yhdistyy. Etenkin synnytys on sen luonteen mukaisesti eläimellinen, hallitsematon luonnontila, vaikka nykyihmisen ympärillä on steriili huone kaikkine vempaimineen ja turruttavine aineineen.

•

Jätän nyt ruotimatta kirjan äitiyden ja työn pohdinnat sekä lapsikielteisyyden tärkeät teemat. Vain sen heitän äitiydestä: kertojan kimurantti äitisuhde ja kertojan oma äitiys ovat kiinnostava vyyhti. Hienosti yleinen ja yksityinen kulkevat kimpassa Hyeenan päivissä: raskaus, synnytys, äitiys ja vanhemmuus ovat ikiaikaisia, mahdollisimman tavallisia ja toistuvia asioita – ja silti aina ja joka kerta ainutlaatuista ja ensikertaista.

Romaani on kirpaiseva, raikas, raskas, hauska ja koskettava. Suuren vaikutuksen minuun tekee kirjan kehys koronavuosista, mikä korostaa sekä maailman että yksilön poikkeusaikoja, ja eritoten kuoleman ja uuden elämän käsi kädessä kulkemista. Kertojalta kuolee täti, usein kuljetaan hautausmaiden liepeillä, ja monet muutkin asiat muistuttavat alati kuolevaisuudesta. Kirjan lopun kevään tunnelmat kuitenkin päättävät kirjan sykähdyttävän kauniisti.

Kerrontatapa riemastuttaa: suoruus, ilmeikkyys, tavallisen touhun tahaton koomisuus ja tahalliset nostot koomisista touhuista, lisäksi kaikkea häpeää tuottavan pienen ja suuren kohtaaminen. En ole innokas äänikirjakuluttaja, mutta olosuhteitteni pakosta kuuntelin kirjan, ja yllätyin, miten hyvin kerronnan nyanssit välittyivät niin(kin).

•

Saara Turunen: Hyeenan päivät, Tammi 2023, 9 tuntia, 57 minuuttia, lukijana Krista Kosonen. Kuuntelin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

28 maaliskuun, 2024 · 9:06 am

Beatrice Salvoni: En pelkää mitään

Italia vuonna 1935: fasismi jyllää, isänmaallinen propaganda puree, Mussolinin kannattajat hallitsevat pelolla, taloudelliset pakotteet kurjistavat Italiaa ja alkaa Etiopian valloitus. Monzan kaupunki edustaa Beatrice Salvonin romaanissa En pelkää mitään (Gummerus 2024) Italiaa.

Yhteiskunnallinen tilanne vaikuttaa kahden murrosikää lähenevän tytön tarinaa. Francesca on vähän asemastaan tippuneen hattukauppiaan tytär, jonka äiti pitää yllä koppavan yläluokan tapoja ja kunniallisuuskuria. Maddalenan perheen isä on kuollut, jolloin isoveli toimii perheen päänä äidille, siskolle ja Maddalenalle. Kaupungilla Maddalenan nimi on Malneta ja tytöstä leviää huhut noitana ja tuhoa kylvävänä paholaisena. Maddalena leikkii joella kahden pojan kanssa. Toinen heistä kuluu paikkakunnan johtavaan Columbojen fasistiperheeseen, jota myös Francescan äiti mielistelee.

Francesca on romaanin kertoja, ja hän kuvaa tehokkaasti, miten hän tuntee vetoa omapäiseen tyttöön, joka uhmaa tarkkoja sukupuoli- ja käytöstapoja. Maddalenan pelkäämättömyys alkaa tarttua Francescaan.

•

Romaanin ystävyyden kuvaus vaikuttaa sävykkäältä, siinä välit vaihtelevat italialaistyyppisen ailahtelevasti ja voimallisesti. Huomioni kuitenkin kiinnittää seksistisen kulttuurin kuvaus, jossa miesten omistajuutta harva vastustaa. Tytöt ovat alttiina tuijotteluille, käpälöinnille ja huutelulle heti, kun puseron alla alkaa vähän kumpuilla.

Romaanin alku heti paljastaa, että edetään kohti murhaa, joten se ei ole juonipaljastus. Murhatun henkilöllisyyskin selviää melko nopeasti. Romaanissa motiivi onkin käsitellä patriarkaatin valtaa fasismin höystein, kun korruptoitunut miesväki pitää puoliaan totuudesta piittaamatta.

Romaanissa on paljon teemoja kuten äitisuhde, aviopuolisoiden valtataistelu, väkivalta, seksuaalinen (väki)valta, sota ja petokset – ja symbolinen mutainen joki. Myös henkilöitä on paljon ja sivujuonia kuten korttelikauppiaan ja hänen poikansa roolit romaanissa. Kerronta etenee alun murhahetkeä lukuun ottamatta kronologisesti kertojatytön havaintojen varassa.

•

Ei ole suotta verrattu Salvonin kirjaa Ferranteen, sillä samantyylinen ystäväpari ja miehinen väkivaltakulttuuri löytyvät tästä romaanista kuin Loistava ystäväni -romaanistakin (ja -sarjasta). Salvonin kerronta on suoraviivaisempaa ja vähemmän passiivisaggressiivista kuin Ferrantella, ja toinen historiallinen aika tuo siihen omanlaista ilmaisua.

Kummallista kyllä minulle jäi Salvonin romaanista vähän naiivi jälkimaku. Ehkä siihen oli ahdettu aika paljon aineksia, jotka kyllä yhdistettiin näppärästi mutta ohittuivat nopeasti. Ihan loppu makuni mukaan löpsähti ja oli tyttökirjamainen (tyttökirjoja väheksymättä). Voi olla, että ohut kirjakokemukseni juontaa juurensa siitä, että kuuntelin kirjan.

•

Beatrice Salvoni: En pelkää mitään, suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä, äänikirjana 9 tuntia, 16 minuuttia, lukijana Elisa Salo. Kuuntelin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

28 maaliskuun, 2024 · 8:41 am

Helmi Kekkonen: Liv!

Helmi Kekkosen romaanin Liv! (Siltala 2024) aloitusmotot tarjoavat lähtökohdat, sillä kirjan alussa ovat siteeraukset Susanna Hastin kirjasta Ruumis/Huoneet ja Linn Ulmannin romaanista Tyttö 1983.

Kekkosen kirjasta kirjoitan nyt niin, että jutussani on juonipaljastuksia. Tähän kannattaa lopettaa, jos haluat välttyä niiltä. 

•

Alkusitaatit siis antavat olettaa, että tulossa on seksuaalista hyväksikäyttöä. Käsittelytapa on tosin tyystin toinen kuin Hastin ja Ullmannin kirjoissa, joissa alaikäinen tyttö joutuu seksuaalisen vallankäytön uhriksi. 

Kirjassa kerrotaan kolmannessa persoonassa Livistä, viisihenkisen perheen kuopuksesta, joka on 22-vuotias. Perheen muiden jäsenten minämuotoiset osuudet laventavat näkökulmia Liviin ja perheensisäisiin sekä enteilevät käännetapahtumaa. Viidentenä minäkertojana on Livin paras ystävä Ida. Ratkaisu kerrontatavoista ja näkökulmarakenteesta on onnistunut.

Kekkosen kirjan kerronta toimii niin, että se saa aikaan hivuttavan uhkan tunnun. Kerronta on myös intensiivistä – henkilöiden ajatukset ja sanomiset jäävät kesken, eikä dialogeja merkitä mitenkään.


Romaanin parin kesäpäivän kuvaukseen upottuu myös päähenkilö-Livin perhehistorian tausoitus sen lisäksi, että nykyhetkessä väreilee perheen naisten jännitteiset tunnelmat saaristolomalla. Vanhempien avioero on tuore, ja isän poissaolon tuntu on voimakas. Myös isosiskoilla Ellenillä ja Telmalla on omia ongelmiaan. Helteisten päivien päätteeksi toivotaan myrskyä konkreettisesti mutta myös tunnepuolella puhdistamaan ilmaa. Myrsky tulee vaan ei toivotulla tavalla.

•

Vastaavanlaisista seksuaalisen uhan ja väkivallan kuvauksista poikkeavaa on Liv!-romaanissa se, että Livin osuus etenee kasvavan halun tunnelmissa. Hän on tavannut rannalla miehen, jonka kanssa hän sopii tapaamisen seuraavalle illalle. Lukija seuraa Livin odotusten kasvua tietäen, että pahaa tapahtuu. Kun se on tapahtunut, vieläkin pitkitetään, mitä oikein tapahtui. 

Liv siis haluaa miestä ja yhteinen ilta lisää odotuksia, mutta jokin muuttaa Livin mielen: Livin halu tyrehtyy. Tästä seuraa romaanin sanomaosuus Ida-ystävän suulla:

”Ei se liity tähän mitenkään. Ensin voi haluta ja sitten lakata haluamasta. – – Millään mitä sinä olet sanonut tai tehnyt. Ei ole mitään mitä sinä olisit voinut tehdä tai sanoa toisin, ei yhtään mitään, mikä oikeuttaisi sen mitä se mies sinulle teki. Se ei ollut sinun syysi.”

Pidän kaikkein tärkeimpänä tätä: mies ei raiskaa Liviä, vaan Livin kieltäydyttyä yhteisistä jatkoista mies sysää naisen väkivaltaisesti maahan ja osoittaa sanoin ja rajuin ottein ylivaltansa. Se riittää, se ei ole ”vain” tai ”pahin ei tapahtunut”. Silti kaikki muuttuu, perusluottamus murenee nuorelta naiselta, jolla on ollut seikkailunsa ja riskinottonsa sekä joitain huonoja kokemuksia vaan ei ”vielä” tällaista.

•

Totta kai romaani on feministinen, totta kai se on yhteiskunnallinen: yhä vain ollaan miehisen ylivallan alla, kun sattuu naista vastaan mies, joka ei ymmärrä suostumuksen merkitystä tai ei kohtele naista tasa-arvoisesti. Yhä vain on koko ajan todennäköinen uhka, että naiselle voi tapahtua pahaa julkisilla paikoilla ja yksityisesti – että hän on alati potentiaalinen uhri.

Naisen häpeä, syyllisyys, pelko, elämänluottamuksen menettäminen, traumatisoituminen – ne tihkuvat romaanista tunnetasolla, ”vaikka pahin ei tapahtunut”. Mitkään sanat eivät palauta perusturvallisuutta eikä tapahtuma unohdu, vaikka uhri tekisi kaikkensa unohtaakseen. Eivät nämäkään siskon sanat tyynnytä väkivaltaa kokeneen mielenmyrskyä:

”Tämä ei ole sinun syytäsi, eikä ole olemassa mitään oikeaa tapaa reagoida. Jos joku ajattelee niin, ei ole koskaan itse ollut vastaavassa tilanteessa.” 

•

Tämä on kaunokirjallisuutta, jota ei romaanin loppuosan hienoiset pamflettipiirteet pienennä. Romaanin loppu käsittelee hienosti ystävän ja perheen tukea (mutta auttaako sekään). Lisäksi Liv! vastauksia osoittelematta tarjoaa purtavaa uhrin ja läheisten suhtautumisesta, onko oikeita, toimivia ratkaisuja, esimerkiksi pitääkö ilmoittaa poliisille, ”vaikka pahin ei tapahtunut”. 

Kiinnitän huomioni kirjan aiheenkäsittelyn ja kerrontaratkaisuiden lisäksi siihen, miten väkivaltakokemus osuu uhrin lisäksi laajalle lähipiiriin. Kekkonen avaa apposen auki jo pitkään avoinna olleen kaunokirjallisuuden oven naisten väkivaltakokemuksiin: kaikenlainen väkivalta ja jo sen uhka on liikaa. Vaan miten saadaan todellisuudessa ovi kiinni väkivallan käytöltä, käyttäjiltä?

•

Helmi Kekkonen: Liv!, Siltala 2024, 104 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

25 maaliskuun, 2024 · 8:33 am

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä 

Olen lukenut Harry Salmenniemen novelleja, joissa mitä vain voi tapahtua. Niin voi myös lapsiperheen kerrostaloasunnossa Keski-Suomessa, kun vaimo on viimeisillään raskaana ja esikoinen rapiat kaksivuotias. Joulu on tulossa, kun pienen Joel-pojan vointi romahtaa ja hänellä todetaan diabetes.

Harry Salmenniemen autofiktio Sydänhämärä (Siltala 2024) kuvaa paria hämärää vuodenvaihteen viikkoa, kun perhe kriisiytyy. Romaani on kerrassaan tehokas huolen, rakkauden ja väsymyksen tallenne.

Kirjailija voi valita tavan, miten kertoa kuormittavista asioista. Salmenniemi tekee sen fiktion ja kielen keinoin. Kiinnitän huomiota persoonavaihdoksiin minä-hän: kertojan on välillä siirryttävä hän-kerrontaan ehkä hakien kivun eräännytystä. Virkkeet nakuttavat sähkösanomatyyliin lyhytlauseisina, jolloin pisteestä tulee suosikkivälimerkki – iskevä, hätääntynyt, ankkuri. Hetkittäin kertojan tila on runo.

”Meitä tarvitaan koko ajan.

Aamulla, päivällä, illalla ja myös yöllä.

Minua tarvitaan niin paljon, että sitä on vaikeata kestää.

Olisi hyvä olla välillä tarpeeton. Nyt minä olen: makaan pimeässä kuin sukka, jota kukaan ei pue jalkaansa.

Yö kutoo minua, pimeä.

Ei tämä edes ole pimeä.

Tämä on tumma hämärä.”

•

Romaanissa vaikutuksen tekee ennen kaikkea taito sanottaa huoli ja hätä, mikä kumpuaa rakkaudesta. Kertoja kantaa raskasta roolia, sillä hänen täytyy pitää huolta, suojella ja vakuuttaa muita tilanteessa, jossa hän itse tarvitsisi sitä kaikkea. Ehkä romaania voisi tarkastella isä-, aviomies- ja maskuliinisuuden mallien kannalta ja kannanottona, mutta annan tunteen puskea kaiken yli. Luen rakkausromaania ydinperheestä. 

Ehkä yksityiskohtaiset tapahtumakuvaukset ovat dialogeineen tarkkaa rekonstruktiota tapahtumista tai kuvauksia, mitä ehkä oli tai voi olla sairaalassa ja lapsen diabeteshoidon alussa. Yhtä kaikki: kirja kertoo kirjailijuuden välttämättömyydestä.

”Hän ei kehdannut sanoa, että oli kirjoittamassa. Hän ei kehdannut sanoa, että oli kirjoittamassa heistä, heidän katastrofaalisen intensiivisestä vuodenvaihteestaan. Hän ei kehdannut myöntää, että oli kirjoittamassa juuri tästä hetkestä ja viikoista, jotka he olivat viettäneet sairaalassa. Hän ei kehdannut myöntää, että istui hämärässä eteisessä ja kirjoitti siitä, millaista oli seistä hämärässä eteisessä. Hän ei kehdannut myöntää, että oli eksynyt syvälle heidän kaikkein sekavimpiin muistoihinsa.”

Kaaoksen keskellä kertoja samoaa aineistossaan. Kirjailijan on kirjoitettava, vaikka sitä ei vaimolle pysty tunnustamaan. Kiinnostavasti Helsingin Sanomissa oli juuri (10.3.2023) juttu, jossa autofiktioon ”joutuneet” läheiset kertovat, miltä tuntuu olla tunnistettava henkilö romaanissa. Haastatelluissa se ei aiheuttanut suurta mullistusta, joissain kyllä jonkinsortin ärtymystä. En lähde arvailemaan Salmenniemen perheen asioita, arvioin vain ulkopuolisena lukukokemusta: sain autenttisen oloisen kriisikuvauksen, paljaan tunnekokemuksen ja väsymyksen ruumiinavauksen.

•

Palaan vielä siihen, miten kirjailijat valitsevat kaunokirjallisuudessa tavan kuvata omakohtaisia kokemuksia. Luin Salmenniemen romaania ennen Jari Olavi Hiltusen tositapahtumiin pohjautuvaa kirjaa Teho-osasto (Aikamedia 2024), jossa kirjailijan tytär sairastuu hengenvaarallisesti. Kirjassa kuvataan tilannetta sairaalassa ja vanhempia lapsen kuolemanvaaran osallisina, ja myös kirjan isän kirjallisuustyö tulee esiin, samoin lapsen sairaalasängyn vierellä viipyminen – tiettyjä yhtymäkohtia Salmenniemen kirjaan siis löytyy. Hiltusen tyylikeinona on etäännytys: kriisi ja väsymys painavat tässäkin kirjassa, mutta kokonaisuus kerrotaan ohimenevien ulkopuolisten näkökulmista. Ymmärrän tyylikeinon, mutta silti etäännytys saa aikaan ohuen vaikutelman, vaikka tarkoitus on näyttää yksityisen perhekriisin laaja kosketus.

•

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä, Siltala 2024, 124 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jari Olavi Hiltunen: Teho-osasto, Aikamedia 2024, 208 sivua. Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat: ,

21 maaliskuun, 2024 · 8:49 am

Jukka Viikilä: Hiekkalinnat

Jukka Viikilän Hiekkalinnat-romaanin (Otava 2024) kansi ihastuttaa minua. Kuvasarja rannalta haaleissa menneisyyden väreissä vetää tunnelmaan kesistä kauan sitten. Mies ja nainen, etäisyys heidän välillään mutta kahdenkeskisyyden tuntu – kuvaajan mukanaolo unohtuu. Kuvien utuisuus saa aikaan unenomaisuuden, satumaisuuden. 

”myöhempää varten

Ihastumisen vallitseva tyylilaji on hölynpöly, siksi rakkaudesta voi kirjoittaa vakuuttavasti vasta silloin kun se on muuttunut kokonaan saduksi.”

Noin, kannesta sisältöön. Paljon puhutaan, että rakkaus on kulunut, kliseinen aihe. Eihän se ole, vaikka siitä on kirjoitettu paljon. Kysehän on ihmistä kantavasta perustavanlaatuisesta elämäntunteesta, jonka sävyt ja kohteet vaihtelevat. Kirjoitettavaa siitä riittää, ja Viikilä on löytänyt aiheesta oman kulmansa.

”myöhempää varten

Mikä erehdys ajatella missään olevan vähemmän rakkautta kuin ruumiissani, sillä rakkautta on aivan kaikkialla aivan yhtä paljon.”

•

Pintajuonessa kolmekymppinen naiskirjailija kertoo Pärnun kesistä, jolloin hän rakastuu parikymmentä vuotta itseään vanhempaan Juhaniin, isänsä ikäiseen mieheen. Miehen rintaa halkova sydänleikkausarpi kiehtoo naista, moni asia kiehtoo. Välittyy intiimi läheisyys, jossa rajoja revitään fyysisenä satuttamisena. Ehkä lähestymistavan voi tiivistää sitaattiin kirjasta, vaikkei kirjassa kovin paljon seksistä repostella: ”Moni asia, varsinkin rakkauksiin liittyvä, on koettuna lumoava, mutta kerrottuna ällöttävä.”

Rakkaussuhde tapahtuu aikana, jolloin ei kännykät kilahtele, vaan viestit kulkevat postitse tai saneluista kirjoittaen hotellin puhelimeen. Pärnu ja mennyt aika ovat kuin kulissi, matalavetinen hiekkakesäparatiisi, väliaikaisuuden olinpaikka. Toisaalta suhteisiin heittäytyminen on jatkumo, sukupolvesta toiseen.

Kertojan rakkaussuhde Juhaniin sisältää väliaikaisuuden elementtejä, sillä miehellä on Helsingissä perhe. Kiinnostavia ovat kirjan havainnot pettämisestä ja siitä, miten se sävyttää suhdetta. Kiinnostavia ovat myös kertojan isäsuhde ja Juhani/Juhana-nimillä leikkiminen. Kirjan kaksi loppulukua yllättävät.

•

Hiekkalinnat-nimi ei ole sattumaa. Rantojen miniatyyrirakenteitahan ei ole tehty kestäviksi. Entä kirjan? Ensinnäkin etäännyn, toisekseen huomion vie kerronta.

Etäännyttävyydestä: koen romaanin kirjalliseksi konstruktioksi, en niinkään elävyyttä tavoittelevaksi tunnevyöryksi. Tämä havainto ei osoita näppäryyttäni, vaan alaotsikon lukutaitoa: Erittelyjä rakkausromaania varten.

”Se miten kieli ehdottaa tapahtumat kirjoitettavan, on suurin kuviteltavissa oleva uhka, ei toimeentulosi, ei rakkaus­elämäsi ansat.”

Kielen valta saa lukijan varuilleen, vaikka kielellinen tarkkuusammunta osuu mietelmätyyppisesti usein maaliin, ja harkitulta tuntuu lisäksi ylätyyliä rikkova sukupuolielinten nimeäminen. Harvakseen sitä kyllä tapahtuu, siksi se tehoaa kontrastina viileänfiksusta kerronnasta. 

Hiekkalinnat on minulle ennen kaikkea kirja kielellistämisestä ja kerrontakeinoista. Tapahtumat ja tilanteet palastellaan romaanissa epäkronologisesti ja koostuvat minäkertojan havainnoista tai jälkikäteisistä kiteytymistä. Lisäksi kursivoidut kappaleet ”myöhempiä varten” korostavat, miten kirjoitusta muokataan eri tavoittein – tavoite voi olla muuttaa tapahtunutta kirjailijakertojan ambitioin tai myöhempiä tulkintoja ohjaten.

”myöhempää varten

Varaan nämä tekstiluonnokset häntä varten, joka joskus olen, häntä joka on toivova että olisi elänyt toisin.”

•

Tunteen osalta huomaan pysyväni Helsingissä, enkä pääse Pärnuun asti. Olen näemmä lukija, joka tarvitsee kokemuksellisen kärpäspaperin henkilöihin, joihin takertua. Nyt ei niin käy, jään etäiseen tarkkailuasemaan. Ehkä tunnetasolla Helsinkiin jääminen palkitsee, kun lähestyn kirjan kahta viimeistä osaa. Ne tarjoavat aivan uutta tarkasteltavaa iästä, ruumiillisuudesta, rakkaudesta ja pettämisen alati houkuttelevasta kimmokkeesta. 

Järkeillen näen Viikilän romaanissa paljon mielenkiintoista kerronnassa ja tarkassa kielessä. Tämä toteutuu ilman konditionaalia:

”myöhempää varten

Olisi kirjoitettava havainnollisemmin halun mahdista, saada se ymmärrettäväksi, opittava tekemään se vailla imelyyttä, opettavaisuutta, uhrimielialaa, vailla persoonallisten näkemysten painotuksia ja vain niistä käsin.”

•

Jukka Viikilä: Hiekkalinnat, Otava 2024, 101 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa. Kirjan kannen kuvat: Janne Silomäki, Sankaritarinoita (osa 1).

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

19 maaliskuun, 2024 · 6:30 am

Naistenviikkohaaste 2024

Haaste käynnistyy: kymmenes kirjasomen naistenviikko on heinäkuussa 2024!

Tänään vietämme Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Sen hengessä haastan sinut osallistumaan keskikesäiseen vapaaseen, tasa-arvoiseen haasteeseen, olet sitten bloggaaja, grammaaja ja tiktokkaaja tai vain lukija ja kommentoija. Julkistan haasteen näin maaliskuussa, jotta ehdit suunnitella luettavaa ja postattavaa.

Aihe ja tyyli ovat vapaat:

– Voit lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.
– Voit kirjoittaa havaintojasi kirjojen naiskuvista.
– Voit valita luettavaksi tai postattavaksi kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväjuhlittu.
– Voit postata kirjallisuudesta, jonka henkilöissä on viikon nimipäiväsankarittaria.
– Voit valita naisviikkotulokulmasi mielesi mukaan.

Sukupuolinen moninaisuus on sekin tervetullutta tässä vapaamuotoisessa haasteessa.

Jos postaat blogissa tai julkaiset muussa kirjasomessa, ilmoittaudu tähän postaukseen ja/tai lisää linkki koontiini 25.7.2024. Jos ilmoittaudut etukäteen, muista lisätä blogisi tai muu kirjasomesi osoite.

Jos vain luet: someta lukemastasi, nappaa kirjavinkkejä ja kommentoi naistenviikolla teemapostauksia ja koontia.

Naistenviikon nimipäivät

Kirjavalintojen avuksi voit katsastaa naistenviikon nimipäivät:
18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Myös Kielikellossa on haastetta tukeva nimijuttu, ja kotimaisia naisnimikirjallisuusvinkkejä löytyy kirjasta Naisia nimittäin (SKS 2019).

P.S. Linkit naistenviikkokoonteihin 2015, 2016, 2017, 2018, 2019, 2020, 2021 ja 2022 löytyvät koonnista 2023.

P.S. P.S. Canthin liputuspäivän kunniaksi vinkkaan, että Canthin Hannasta ilmestyy sopivasti ennen naistenviikkoa selkokielinen mukautus. Tuunasin kirjan ensin äänikirjaksi, ja koska se ei ole enää saatavilla, muokkasin selkotekstiä kirjaksi, joka ilmestyy kesäkuussa.

40 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Naistenviikko

17 maaliskuun, 2024 · 8:07 am

Anne Helttunen & Annamari Saure: Kynällä raivattu reitti

Anne Helttunen ja Annamari Saure ovat reitittäjiä tietokirjassaan Kynällä raivattu reitti (SKS 2024). Kirjan alaotsikko selventää kirjan luonteen: Suomalaisia kirjailijanaisia. Vuonna 1989 ilmestyi teos Sain roolin johon en mahdu (Otava), jossa esiteltiin edellisen kerran laajasti suomalaista naiskirjallisuushistoriaa. Oli siis jo aika uudelle koonnille ja lähestymistavalle:


”Olemme tätä kirjaa varten tutkineet 35 kirjailijanaisen elämää ja teoksia mahdollisimman monista lähteistä: heidän kirjoittamistaan teoksista, kirjeistä, päiväkirjoista ja muistelmista sekä kirjallisuushistorioista, aikalaiskritiikeistä ja tutkimuksista. Rohkeita, uhmakkaita, nöyriä, herkkiä, viisaita ja täynnä ajatuksia hyvässä ja pahassa olivat kirjailijanaiset, joiden elämään, teoksiin ja kirjoittamiseen sukelsimme.”


•

Kirjakokonaisuus on populaari esittelyteos, ei siis varsinaista kirjallisuudentutkimusta viiteapparaatistoineen, vaan lähdetiedot sulavat yleiskieliseksi jokalukijan tekstiksi. Kirjoittajien pitkäaikainen yhteistyö näkyy yhteistekstin saumattomuudessa: sujuva, miellyttävä, yleissivistävä lukukokonaisuus.

Sen kummemmin eivät tekijät määrittele kirjailijavalintoja. Ensimmäinen esitelty on naisrunoilija Regina von Birchenbaum 1600-luvulta ja nuorin Helvi Juvonen. Näyttää siltä, että tuorein kirjatuttavuus on juuri 1919 syntynyt Juvonen. Esimerkiksi Edith Södergrania ei ole mukana, ja mitä lähemmäksi 1900-luvulla syntyneitä kirjailijoita kirjassa edetään, painotus onkin suomenkielisissä kirjailijoissa.


•

Tällainen yleistajuinen kirjallisuushistoria osoittaa, että totuus on tarua ihmeellisempää. Monen naiskirjailijan elämänkäänteet ovat kiehtovia, ja niitä yhdistettynä naisten tuotantoon lukee mielikseen. Kirjan varsinainen oivallus on kytkeä kirjailijoita laajaan kontekstiin: monen naisen yhteydessä on harmaapohjainen laatikko, jossa lukija perehdytetään johonkin ilmiöön. Esimerkiksi Matilda Roslin-Kalliolan yhteydessä on kooste otsikolla ”Nainen kansalliskirjailijana”, Hilja Haahti linkitetään tietoiskuin ”Yhteiskunnallinen äitiys 1800-luvulla” ja Elsa Heporauta kansanopistokulttuuriin, lisäksi moni kirjailija limittyy genrekirjallisuuden avauksiin.


Nykyisin tietokirjallisuus antaa tilaa tekijöilleen. Helttunen ja Saure ottavat joka kirjailijan huomaansa myös henkilökohtaisesti mustapohjaisissa tietolaatikoissa otsikolla ”Lähteillä”. He paljastavat kiinnostuksensa lähtökohdat ja päätietolähteet (varsinaiset, mittavat lähdeluettelot ovat tavalliseen tapaan kirjan lopussa). Lukijalle on informatiivista myös naiskirjailijoiden teosten saatavuus, jonka tekijät paljastavat. Yksi kirjan Kynällä raivattu reitti agendoista onkin, että nykynaiset löytävät kirjailijanaisista yhä edelleen kiinnostavaa luettavaa ja tutustuttavaa.


•


Anne Helttunen & Annamari Saure: Kynällä raivattu reitti. Suomalaisia kirjailijanaisia, SKS 2024, 491 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: ,

14 maaliskuun, 2024 · 8:11 am

Jenna Kostet: Punainen noita

”Hän oli takertunut kiinni yksityiskohtiin, jotka eivät merkinneet muille samanlaisia asioita kuin hänelle. Lapsuuden uni veden alle vajoamisesta, isoisän kuolema, lähtö Kuurinmaalta, Otho. Ne olivat tienristeyksiä, mahdollisuuksia vaihtaa elämän viitoittamaa suuntaa, mutta Valpuri oli aina kulkenut sitä polkua, joka oli ollut hänen edessään kuin vääjäämätön kohtalo, kuin alamäki, kärryjen edessä laukkaan ryöstäytyvä hevonen.”

Valpuri Kinni selvisi Turussa vuonna 1635 noitakokeesta. Se ja muitakin asiakirjatietoja on naisesta, joka lopulta poltettiin noitana. Tästä Satakunnassa vaikuttaneesta naisesta on Jenna Kostet kirjoittanut historiallisen romaanin Punainen noita (Aula & co. 2024). Koska ajalta ei ole monimuotoisia henkilökuvauksia, on tilaa mielikuvitukselle. Romaani kuvaa tasavahvasti poikkeusnaista aikana, jolloin pappisväki vahti muutosta suhteellisen suopeasti kansanuskoon suhtautuneesta katolisuudesta ankaraan luterilaisuuteen. 

•

Punaisen noidan Valpuri tietää varhain kohtalonsa äkkiväärän parantajaäitinsä seuraajana. Noituudeksi luullut taidot perustuvat luonnonkasvien vaikutuksiin ja loitsuaminen on vain plasebovaikutusta, mitä Kostet kuvaa taitavasti kuten myös tietämätöntä kansaa, joka on huhujen ja ennakkoluulojen sokaisemaa – on kyse sitten papeista tai piioista.

Valpurista muodostuu henkilökuva lapsesta nuoreksi naiseksi Tukholmassa, jossa romaani pysähtyy ja jossa Valpuri tunnistaa osaamisensa ja rajansa ihmissuhteissa. Päätyminen kaukaiseen Satakuntaan johtaa ankeudesta toiseen – pääosin (turhan yksiulotteisen) epämiellyttävän Tuomas-veljen vuoksi. Yksi lempeä jakso Laukon kartanossa ja toinen ikään kuin metsän peitossa ovat tervetulleita suvantoja.

•

Kostetin pienen etäisyyden pitävä hän-kerronta sopii romaaniin. Valpurin itsetuntemuspohdinnat ja muiden tarkkailut soluttautuvat siihen sujuvasti. Jonkin verran vierastan asioiden toistoa. Sen sijaan minua miellyttää, miten kirjassa kuvataan vanhenevaa Valpuria, etenkin muistin hapertumista sekä itsensä ja loppunsa hyväksymistä.

Täytyy lopuksi tunnustaa, että olen joitain vuosia sitten vinkannut Anneli Kannolle, että Valpuri olisi maukas hahmo historiallisen romaanin päähenkilöksi (vertaa kutakuinkin Valpurin elinaikoihin sijoittuneet Kannon romaanit Piru, kreivi, noita ja näyttelijä, Pyöveli ja Rottien pyhimys). Sen sijaan Jenna Kostet otti aikalaisasiakirjat ihan omin päin haltuun ja käänsi ne fiktioksi kohtaloonsa antautuvasta yrttiparantajasta. Toistan: tasavahva historiallinen ajan- ja henkilökuva.

•

Jenna Kostet: Punainen noita, Aula & co. 2024, 241 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

11 maaliskuun, 2024 · 8:02 am

Andrea Abreu: Pilvipeitto

Andrea Abreun romaanin nimi Pilvipeitto (Siltala 2024) on osuva. Kymmenvuotiaalle minäkertojalle on moni asia vielä udun peitossa. Hänen kesänsä keikkuu lapsuuden ja teiniyden rajamailla, ja hänen omia rajojaan rikkoo kiihkeä ystävyys rouheaan Isoraan. Lapsen ääni kuuluu kerronnasta, vain jonkin kerran se lipsahtaa aikuismaisiin metaforiin:

”Mieleeni juolahti, että meidän naapuruston asukkaiden alakulo oli kuin pilvipeitto, sakea pilvi joka painoi niiden niskaa ja selkärangan ylänikamia telenovelan aikaan.”

Lapsen silmin näkyy välillä pilvien takaa tulivuori Teide, Teneriffan maamerkki. Kertoja asuu perheineen köyhälistöalueella, kaukana turistien hiekkarannoista. Romaani tarjoaa Kanarialla rampanneille kurkistusaukon paikallisoloihin. Kertoja on siivoojan tytär:

”Äiti sanoi että ulkkari-girit olivat hirveitä sikoja joille ei ollut siisteyttä opetettu ja ihmetteli eivätkö ne ikinä siivonneet kotonaan, mitä häh? Äiti sanoi että jos lomatalot olivat niiden jäljiltä sikolättejä, se ei ollut mitään hotellihuoneisiin verrattuna ja ihmetteli käyttäytyivätkö girit niin kotonaankin, sillä hotelleissa ne jättivät paskatahroja pöntön viereen ja väänsivät tortut roskikseen kuin saastaiset rakit, ja äiti siivosi niiden jälkiä hengitystä pidättäen ja oli sen jälkeen koko loppupäivän tosi huonolla tuulella.”

•

Nyt taustoitus on selvillä, joten siirryn siihen, mitä kirjan esittelyteksti kuvaa oivaltavasti tahmaiseksi. Lasten mielikuvat aikuisuudesta perustuvat vanhempien poissaoloon, telenoveloihin ja suorasukaisiin biisiteksteihin. Kertoja vielä tiedä, miten vauvat saavat alkunsa, mutta navanalusasiat kutkuttavat. 

Yhdessä Isoran kanssa tutuksi tulevat kiihottava hinkutus ja kosteat pussaukset, ja barbileikitkin muuttuvat Isoran kanssa pornahtaviksi. Kertoja seuraa tietäväistä Isoraa kuin noiduttuna. Lumous purkautuu jopa välimerkittömään vuodatukseen:

”isoralla oli karvoja pimperossa ja joskus hän ajeli ne kaikki pois pyllyvakoon saakka ja sen jälkeen pyllyä kutitti isoran tukka oli musta paksu ja jäykkä kuin lomatalojen tekonurmi isoran tukka haisi gofiojauhoille paahdetuille manteleille tuoreille sämpylöille minä rauhoituin aina kun näin isoran samalla tavalla kuin jos puoli yhden aikaan kuulin lihapadan kiehuvan”

Isora vie kertojaa kaikkiaan kuin pässiä narussa myös vaaran paikkoihin. Kiihkeä ystävyys saa alttiiksi rikkoutua.

•

Kertoja rajaa maailmansa Isoraan ja kotikortteliin. Lukija pidetään samoissa rajoissa, ei auta rimpuilla kertojan näkökulmasta, vaikka saakin tehdä siitä tulkintoja lapsia ympäröivästä todellisuudesta. Kertoja havainnoi ja välittää lukijalle havaintonsa pääosin ruumiillisin tuntemuksin sen kummemmin erittelemättä, ja se on kerronnan kiinnostavuuden ydin. 

•

Andrea Abreu: Pilvipeitto, suomentanut Sari Selander, Siltala 2024, 95 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

6 maaliskuun, 2024 · 6:56 am

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta

Valkenee kaukainen ranta sijoittuu 1800-luvun lopussa siihen kauteen, kun Venäjä kiristää otettaan Suomesta. Se vaikuttaa tavallisiin ihmisiin uutisin ja huhuin, ilmapiirimuutoksin. Ihmiset silti jatkavat elämäänsä ja käyvät läpi omia elämänkriisejään. Johanna Annolan romaani (Siltala 2024) keskittyy yhden naisen taitekohtaan.

Alkuosa hahmottelee päähenkilö Ulrikan prioriteetit: ulkoinen prameus ja kiipiminen kaupungin mahtavien joukkoon. Ja ovat ne uskottavia naisen perhetaustan vuoksi: Ulrika on Hämeestä kotoisin olleen äpärän tytär, jonka isä on kuopiolainen juoppo lukkari. Ulrika yrittää piinkovasti kivuta savolasen pikkukaupungin rouvakerman piireihin. Paineinen tilanne kiristää aviomiehen peruuttamattomuuksiin, mikä romahduttaa Ulrikan ja lukioikäisen Väinö-pojan tulevaisuuden.

•

Ulrikan kireä luonne välittyy elävästi, ja sen eri piirteet peilautuvat hyvin Ottilia-ystävän kohtaamisissa. Herkullisesti Annola kuvaa vaivoin ilkeyden piilottavat dialogit ja kirjeet, etenkin Ottilia on ylivertainen piikeissään ja Ulrika kasvojen säilyttämisessä. Käy niin, että epämiellyttävyys kääntyy kiinnostavaksi.

Ulrikan poika Väinö jää kotikaupunkiinsa käymään koulun loppuun, ja kirjassa on kasvavan nuoren kipuilevia päiväkirjamerkintöjä. Ne ovat hellyttäviä ja sydäntä särkeviä sivusta seuraavan, herkän nuoren tarkkailutuumailuja. 

Äiti-Ulrika sen sijaan joutuu ottamaan vastaan pestin Hämeestä vaivaistalon johtajattarena. Ressukoiden luotsaajana Ulrika jatkaa kireää linjaansa. Psykologisesti kyse on epävarmuuden peittämisestä ylemmyydentunteella ja etäisyydellä. 

”Omasta elämästään Ulrika toi esiin sellaisia asioita kuin entisen kotikaupunkini seurapiirit, mieheni valitettava poismeno ja poikani ylioppilastutkinto. Myös lause vähäisempien kaitseminen lienee aina ollut ylempien säätyjen tehtävä lennähti hänen suustaan silkinkeveänä. Lopuksi Ulrika siirtyi kuvailemaan hoitolaisten erityispiirteitä ja sitä, millaiseksi hän oli järjestänyt laitoksen jokapäiväisen elämän ja millaisia käytäntöjä hän halusi laitoksessa noudatettavan. Hän.

Se oli ollut oikeanlaista käytöstä.

Ulrika hymyili tyytyväisenä huoneensa hämärässä ja nousi tarkistamaan kakluunin tilanteen. Hiillos ei enää hehkunut.”

•

Annola kuvaa 1800-luvun loppuvuosien maalaispitäjän eloa sen hierarkian ja heikompien eläjien olojen mukaan. Muutamasta vaivaistalolaisesta kehkeytyy kokokuva ja oloista sellainen, miltä vaikuttaa nykyinen vanhustenhoitokin: olot ovat riippuvaisia varoista sekä johdon ja henkilökunnan osaamisesta ja kohtaamistaidoista.

Romanin alkupuoli vetää tehokkaasti mukaansa. Kerronta elävöittää tilanteet ja henkilöt hyvin, ja Ulrikan minähauraus kovakuorisen käytöksen alla välittyy harkiten. Ihan lopussa tulee pieni notkahdus, kun mukaan tulee muutamia ilmeisiä ja osoittelevia elementtejä sekä aika yksioikoinen pahis ja hyvis. Tunnustan kyllä, että Ulrikan hienoinen avautuminen ja niitä seuraavat käänteet lepattavat tunteita. 

Kaikkiaan historiallisen romaanina kokonaisuus on viihdyttävä ja vähän muutakin sen päälle. Etenkin vaivaistalonäkökulmasta ei liiemmin ole romaaneja julkaistu.

•

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta, Siltala 2024, 202 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

3 maaliskuun, 2024 · 9:19 am

Pekka Kytömäki: Historian pienmiehiä

Mistä pienmiehistä Pekka Kytömäki kirjoittaa runokirjassaan Historian pienmiehiä (Aviador 2023)? Tavallista, herkistä miehistä muistoineen, ajatuksineen, perheineen se kertoo – tai runomiehestä. En tunne Kytömäkeä, mutta kirja asettaa alttiiksi tehdä yhtäläisyysmerkki kirjoittajan ja kirjan runojen välille. Olkoon – mutta mitä mietin runoista?

Kirjan takakansi paljastaa, että runot ovat hioutuneet seitsemässä vuodessa. Tuloksena on suorapuheista, lyhyehköä ja tiivistä runoilmaisua vailla mutkikkaita fragmentteja tai vaikeasti avautuvia kielikuvia. Runoissa on herkkävaistoista arjen erilaisten sävyjen tavoittamista, myös pilkettä silmäkulmassa ja sanoilla leikittelyä. Mutta runokielestä vielä: usein havainto pukeutuu aforistiseen asuun:

”Puhe,

ajatusten karaokea

nuotin vierestä.

Sointuvimmat lauseet

lienevät covereita.”

Minun makuuni on konstailematon runokieli. On kerrassaan nautittavaa löytää tasoja ja avartumista paljaasta ilmaisusta, harkitun selkeistä kielikuvista, jotka voi ymmärtää sanatarkasti, ja samalla saan laajentaa ajatusta, oivaltaa ja tulkita sanojen takaisia.

”Puhut suusi puhtaaksi,

likaat korvani.”

(Taidan jakaa Kytömäen kanssa saman runokäsityksen: vähän on enemmän, ja pinnaltaan simppelistä lähtevät mielikuvat lentoon. Tunnistan runoista samoja keinoja kuin omista ”selkorunoistani”, joissa Kytömäkeä orjallisemmin valitsen sanaston mahdollisimman helpoista ja yleisistä sanoista.”)

•

Historian pienmiehiä alkaa sitaatilla Joel Haahtelalta, joka varioi kirjoissaan ajan laskostumisen teemaa, eli joka hetkessä on elettyä päällekkäin ja limittäin. Kytömäki kiteyttää samaa ajatusta ajan kerrostumisesta, esimerkiksi se näkyy runojen vahojen valokuvien taikuudessa. Kirjassa on lisäksi kauniita luontohavaintoja, joissa pohdittavaksi asetetaan ihmislähtöinen luonnon tarkastelu, vaikka ilmiöt säässä, eläinkunnassa ja vuodenajoissa elävät ilman havainnoijaakin.

Yhdessä runossa puhujan runoja luonnehditaan hahmotelmiksi, jotka avaavat todellisuutta paremmin kuin tarkka kuvaus. Runot ilmaisevat yksityiskohtia puhujan elämänkaaresta, ja lyyristä on se, että runot kertovat kaaresta myös jotain yleistä. Yhdessä runossa puhuja toivoo runokirjan lämmittävän avattuna. Lämmittää!

•

Pekka Kytömäki: Historian pienmiehiä, Aviador 2023, 91 sivua. Lainasin kirjan ystävältä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Runot

Avainsanat:

1 maaliskuun, 2024 · 6:52 am

Joel Haahtela: Marijan rakkaus

Joel Haahtelan kirjoihin, myös tähän uutuuteen, voisi valita monia lukutapoja. Minä lähestyn romaania Marijan rakkaus (Otava 2024) kirjan aikakäsityksen näkökulmasta.

”Olin kuitenkin yhä vakuuttuneempi, että tosiasiassa aika laskostui päällekkäin ja elimme yhtä aikaa kaikissa elämämme tapahtumissa ja vain pieneltä osin tässä hetkessä. Ruumis kulki maailmalla, mutta mieli jätti palasia jälkeen, ripotteli niitä kuin leivänmuruja polulle. Eikä aika kadonnut mihinkään.”

Käsitys päällekkäisistä aikakerroksista ja ajan laskostumisesta siirtyvät sanoista kirjan rakenteeseen ja kerrontaan. Tässä romaanissa mieskertoja törmää sattumalta Triestessä Marijaan, jonka kanssa mies oli viettänyt 25 vuotta aikaisemmin Prahassa kiihkeän rakkauden kaksiviikkoisen ennen kuin Marija häipyi.  Minäkertojamies kertoo vuosien Marija-kaipuusta, lapsuudestaan ja nuoruudestaan, edesmenneistä äidistään ja isästään. Nämä kaikki ajat vaikuttavat kerrontahetkeen, jälleennäkemiseen ja yhteisiin päiviin Roomassa ja Firenzen liepeillä.

Haahtela on taitava käyttämään kieltä niin, että liukumat ja päällekkäisyydet vaikuttavat luonnollisilta. Sujuvuus ja kielen ilmeikkyys tehoavat. Mielensisäinen ja ulkoiset tapahtumat yhdistyvät, ja Haahtela onnistuu joka kirjassa yllättämään niin, että arkinen ja lihallinen leikkaavat metaforisuutta ja eteerisyyttä. Kieli pysyy aina selkeänä – silloinkin, kun mystiikka, mielikuvat, selittämättömyys ja arvoitus astuvat estradille. Tässä kirjassa esimerkiksi kertojan stalkkausretki elokuvateatteriin on romaanin reaalimaailman ylittävää osastoa.

”Nyt uskoin, että myös tässä maailmassa oli tiloja, jotka eivät pysyneet todessa eivätkä kuvitelmassa, jonkinlaisia häilyvän todellisuuden hetkiä.”

•

Kuinka monta kirjaa Haahtela voi vielä varioida samoja aineksia, motiiveja ja teemoja? 

Nämä toistuvat: yksinäinen mies matkustaa ja kohtaa jotain oleellista itsestään ja elämänmerkityksestään; mies haikailee rakkautta tai entistä rakastettuaan elämänsä irrallisessa välitilassa; vanhempiin on ollut kompleksinen suhde ja he ovat poissa; viittauksia vilisee kuvataiteeseen, elokuviin ja musiikkiin; jumaluus värisee lähellä vaan ei julistavasti; ihmisten ja elämän hauraus hyväksytään; hetkissä merkitys tiivistyy; taivas ja tähdet. (Uutuudesta puuttuu lumi.) 

No, minun puolestani hän saa jatkaa valitsemallaan tiellä, sillä Haahtelan romaanit toimivat minulle ja asettuvat lohtukirjojeni joukkoon. Totuuden kaipuu -trilogia (Adèlen kysymys, Hengittämisen taito, Jaakobin portaat) ja Yö Whistlerin maalauksessa etenkin loksahtavat siihen lajiin tämän uutukaisen ohella. 

”Me synnyimme mielikuviemme myötä, ne olivat kirous ja lahja, ne tekivät meistä sen mitä olimme. Ja maailma ilman kuvitelmia oli surullinen maailma, hän tiesi sen itsekin.”

•

Miellyn siihen, että Marijan rakkaus -romaanissa pilkahtaa melankolisen laskostelun sekaan itseironiaa ja huvittuneisuutta, esimerkiksi minäkertojan romaanin ”kiihkeää runollisuutta ylistettiin”. Senkaltaisesti on kehuttu Haahtelaakin. Romaaniin upottuu muutakin: roomalaista hotellia pyörittää Elena – kirjan nimi Haahtelan alkutuotannosta.

Nimet merkitsevät. Esimerkiksi maalaukset neitsyt Mariasta ja Magdalan Mariasta kytkeytyvät romaanin Marijan nimeen ja siten, että Marija tutkii vanhoja maalauksia noista Raamatun naisista. Romaanin Marijassa yhdistyvät kaksi Mariaa: etäisen arvoituksellinen ja lihallinen nainen.

Olen aiemminkin törmännyt siihen, että Haahtelan teokset innostavat minut ylitulkintoihin. Nytkin vaara pyörii vimmaisesti. Romaanin alun Trieste mainitaan kaupungiksi, jossa kuolleet vaeltavat. Onko siis kirjassa kaikki harhaa tai Marija kertojan elämän päähaamu? Entä kirjan nimi? Romaanissa lähinnä minähenkilö haahuilee rakkausmuistoissaan ja haaveissaan, vaikka kirjan nimessä kyse on Marijan rakkaudesta. 

•

Lopuksi pysähdyn vielä kiehtovaan aika-ajatteluun. Romaanissa nousee esille muistojen ja unohduksen tematiikka: ”Jospa unohdus oli maailman vakaana pysyvä perustus ja muistaminen vain julkisivu?” Marijan rakkaus käsittelee lisäksi hallitsemattomuutta: ei elämää eikä maailmaa voi hallita – paitsi fiktiossa:

”Kun kirjoitin, maailma oli. Kun en kirjoittanut, sitä ei ollut.”

Kun luin, Haahtelan maailma oli. Sillä on taikapiirinsä. Haahtela kuvaa maailmaa, jonka voi kokea aistein, ja maailmaa, joka on aistein havaitsematon, mutta se on. Kirjallisuudessa sinne pääsee – ja häilyvään todellisuuteen.

•

Joel Haahtela: Marijan rakkaus, Otava 2024, 192 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

28 helmikuun, 2024 · 6:50 am

Kalevalan päivänä kolme selkokirjaa: Ota minut nyt & Kauno etsii töitä & Valon pilkahduksia

Suomalaisen kulttuurin päivä eli Kalevalan päivä sopii mainiosti muistuttamaan, että kotimaista kulttuuria pidetään yllä erilaisin kielimuodoin. Kalevalaan tallennettu nelipolvinen trokee jumputti aikanaan rytmikkäästi suusta suuhun sukupolvelta toiselle. Nyt lukutaitoa on, mutta itsestäänselvyys se ei ole. Voi olla, ettei ole lukuhalua tai lukeminen tuottaa eri syistä vaikeuksia.

Lukuongelmiin on ratkaisu: selkokirjat on kirjoitettu yleiskieltä helpommalla kielellä. Niiden ulkoasu panostaa lukutekniikan helpottamiseen: tekstin palsta on kapea, kappaleet lyhyitä ja oikea reuna tasaamaton. Monen mielestä tällaiset kirjat näyttävät runolta – eli näin sain aasinsillan kalevalalaiseen kirjallisuuteen.

Kalevalan päivän postaukseen valitsin kolme aikuisille suunnattua selkokirjaa, joissa on novellistinen ote. Novellit soveltuvat hyvin selkokirjallisuuteen, sillä lyhyet tarinat pitävät lukijan otteessaan. Silläkin on merkitystä: lukija saa luettua tarinen kerrallaan, toisen toisensa perään. Syntyy lukukokemuksia.

Anna Laine: Ota minut nyt

Heti ensimmäiseksi täytyy korostaa Anna Laineen novellikokoelman Ota minut nyt (Oppian 2024) alaotsikkoa, Eroottisia tarinoita selkokielellä. Vastaavaa ei ole aiemmin selkokielellä ilmestynyt. Eikä nyt ole kyse vihjailevista hipaisuista tai siveistä suukkosista – tässä kirjassa pannaan ja tullaan suorasukaisesti. Kieli ei ole helpointa selkokieltä, mutta asia tulee selväksi.

Kokoelmassa on kuusi novellia, joissa päädytään yhdyntöihin yhteisymmärryksessä, eli salliva ja suostumuksellinen yhteispeli yhdistää novellien henkilöitä ja tarinoita. Kirja julistaa ruumiillista nautintoa, on sitten kyse autoerotiikasta, heteroista, homoista tai lesboista. Novelleja voi pitää toisaalta seksifantasioina, toisaalta kuvauksina seksin eri muodoista. Kokoelma yllättää suoralla, yksityiskohtaisella kerronnalla. Raikasta ja ronskia.

Anna Laine: Ota minut nyt. Eroottisia tarinoita selkokielellä, Oppian 2024, 78 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jasu Rinneoja: Kauno etsii töitä

Jasu Rinneojan kaksitarinaista kirjaa Kauno etsii töitä (Reuna 2023) voi pitää kahden pitkän novellin teoksena, tarinat tosin liittyvät toisiinsa. Kirjan alussa Kauno saa potkut talonmiehen töistä, ja napakasti rajatuissa kirjan luvuissa käsitellään työttömyyden tunteita ja aikuisen, kouluttamattoman miehen paineita ja vaikeuksia saada töitä. Se käy sydämeen.

Tämä Kauno-kirja on jo sarjan neljäs teos, ja tyyli pitää pintansa. Valttina on lempeä huumori ja arkiset tapahtumat. Nätisti Rinneoja kuvaa kovin konkreettisesti ajattelevaa ja ymmärtävää Kaunoa ja muuta maailmaa. Kaunoa tukee ymmärtävä Maija, ja melko eriparista pariskuntaa yhdistää taito nauraa itselle ja yhdessä. Viehättävää.

Jasu Rinneoja: Kauno etsii töitä, Reuna 2023, 120 sivua. Lainasin kirjastosta.

Kati Savola & Johanna Vestinen & Katja Villanen-Juvakka: Valon pilkahduksia

Kolmen kirjoittajan novellikokoelmassa Valon pilkahduksia (Oppian 2023) on yhteensä 12 novellia, kolme jokaista vuodenaikaa kohti. Keväästä kirja alkaa ja päätyy talveen, ja kaikissa on tavallisen arkipäivän realismia. Päähenkilöt ovat lapsiperhearkea eläviä miehiä ja naisia tai yksineläviä aikuisia ja vanhuksia.

Novelleissa kuvataan tavallisuutta, eivätkä tapahtumat vie kohti erityisiä huippukohtia. Tarinoissa on pieniä käänteitä, joista seuraa ihmisenkokoisia havahtumisia tai havaintoja. Kieleltään novellit ovat sujuvia, joskin jonkin verran joukossa on vaikeahkoja rakenteita. Novellit sopivat hyvin suomalaisen elämänmenon makupaloiksi.

Kati Savola & Johanna Vestinen & Katja Villanen-Juvakka: Valon pilkahduksia, Oppian 2023, 104 sivua. Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit, Selkokirja

Avainsanat: , , , ,