17 joulukuun, 2017 · 10:07 am

Kansallisteatteri: Mestari ja Margarita

Olen lukenut Mihail Bulgakovin romaanin Saatana saapuu Moskovaan. Siksi aprikoin, miten kirja taipuu teatteriesitykseksi. Omin silmin pääsen näkemään, että panostus visuaalisuuteen herättää romaanitunnelmia eloon. Näin käy Kansallisteatterin esityksessä Mestari ja Margarita.

MESTARIJAMARGARETA

Mielikuvituksellinen romaani sisältää sakeasti sävyjä ja lukemattomia juonenkäänteitä, joita sitovat Saatanan ja hänen apureidensa toistuva väliintulo ja tapahtumien järjestely. Tärkeitä juonisäikeitä ovat kirjailijan eli Mestarin ja Margaritan rakkaustarina, Mestarin ja runoilijan keskustelut mielisairaalassa sekä Mestarin Pilatus-kirjan käsittely. Nämä erottuvat teatteriesityksessä. Aika säästeliäästi esitykseen irtoaa kirjan karnevalistisia tapahtumamylläköitä, fantasia-aineksia ja kirjoittamisajan poliittis-kulttuurisia piikkejä, veitsenteräviä pilkkaiskuja.

Etenkin lavastusratkaisut ovat hienoja, jopa huikeita. Willensaunan pieni näyttämö ON Pilatuksen palatsi tai ratikkalinjan katunäkymä tai Moskovan yleiskuva kattojen yllä.  Musiikki, liike  ja valot tukevat hienosti tunnelmia. Kohtaukset lomittuvat sujuvasti.

Hienoja hetkiä on esimerkiksi tanssiaisissa: koko näyttämö on pelkkää lainehtivaa Margaritan kirkkaanpunaista silkkimekkoa. Myös Pilatuksen ja Jesuan poistuminen kuunsiltaa pitkin sykähdyttää. Monia hauskoja pikkuyksityiskohtia jää myös mieleen kuten kirjailijaliiton kokoustalon tupsahtaminen pienoismallina katosta. Nukketeatterielementtien yhdistäminen esitykseen miellyttää, etenkin ensimmäisen näytöksen nukkeosuudet naksahtavat paikoilleen ja edistävät juonenkuljetusta. Kaikkea en toisessa näytöksessä ymmärrä: miksi roolihahmo on esillä nukkensa kanssa, miksei roolihahmo silloin riitä? Loppupuoliskolla rakastavaisten sänkykohtaus nukke-esityksenä on kyllä hieno. Nukkeja olisi voinut hyödyntää kaikkiaan enemmän esimerkiksi lisäämään tarinan fanatasiakäänteitä.

Paikoitellen tyylittelyt huvittavat ja kirjalle ominainen hurttihuumori pilkistää, mutta muut sävyt eivät oikein erotu. Kokonaisuutena Mestari ja Margarita on kavalkadi, eikä siksi tarina nouse henkilöihin samastuttavaksi. En usko, että se on tarkoituskaan: näyttämöllä välitetään keskeisteemaa, joka kertoo ihmisistä pelinappuloina. Siitä järjestelystä vastaa Saatana apureineen – on aika tai yhteiskuntajärjestelmä mikä tahansa.

Saatanassa porukoineen on ilkikurista leikittelyä ihmispoloisten ponnisteluilla. Välillä se tehoaa minuun, hetkittäin ei, mutta sen sanon empimättä, että Saatanassa on värisyttävää viekkautta. Muuten roolisuorituksissa on epätasaisuutta, joka laimentaa teatterielämystäni. Esimerkiksi rakastavaisten leimuava lempi ei yllä kakkosrivin istumapaikkaani, vaan kaipaan lisää tulta ja välitöntä läsnäoloa.

Esityksen lopuksi osa yleisöstä huusi bravota ja nousi ylös aplodeeraamaan. Sellaista kokee harvoin suomalaiskatsomossa. Vaikken syttynyt moisiin liekkeihin, vilpittömän iloisena läiskin kämmeniäni yhteen kekseliäille visualisoinneille ja hienoille näyttämökuville.

– –

Mestari ja Margarita
Kansallisteatteri 2017, esitys 16.12.2017
Ohjaus ja dramatisointi Anne Rautiainen
Dramaturgi Eva Buchwald
Lavastus, nuket ja pukusuunnittelu Janne Siltavuori
Rooleissa Marc Gassot, Maria Kuusiluoma, Juhani Laitala, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi, Juha Varis.

Lisää Kansallisteatterin sivuilla: tässä.
Muissa blogeissa mm. Kirsin Book Club, Paljon melua teatterista, Teatterikärpäsen puraisuja ja Mannilainen.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri

Avainsanat: ,

16 joulukuun, 2017 · 9:46 am

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

”Ei tapahdu mitään. Mitään ei tapahdu.”

Ulkoisesti Marjo Niemen romaanissa Kaikkien menetysten äiti (Teos 2017) ei oikein mitään tapahdu. Silti tapahtuu kaikki.

Mona on nelikymppinen varastotyöntekijä. Hänellä on mies ja päiväkoti-ikäinen tytär. Romaani alkaa siitä, kun Mona käpertyy varastohyllyyn siköasennossa. Vai onko hän kuitenkin kotisohvalla? Vai onko hän sysipimeällä elämänsä näyttämöllä, esirippu muilta suljettuna? Mona on sekaisin.

”Hirveen raskasta tää elämä”

Kuinkahan monta romaania on kirjoitettu mielenterveyden järkkymisestä, onnettomista kotioloista ja kohtaamattomista perhesuhteesta? Monta. Marjo Niemen romaania en luokittele silti millään muotoa liikatuotannoksi. Kaikkien menetysten äidin sijoitan sarjan muotovaliohyllyyn monien muiden seuraksi.

Minäkerronnan puhekielivyöry syöksee sumeilemattomasti Monan mieleen. Se poukkoilee, laukkaa mielikuvituksellisesti, soljuttaa kieltä kiinnostavasti kallonkolkasta toiseen.

Nainen ei ole päässyt yli ydinkokemuksesta: äiti ei katsonut, puhunut, koskenut. Hylätyksi ja huonoksi itsensä kokenut nainen on elämänsä varrella kompensoinut psyykkistä puutteenalaisuuttaan tuhoavin keinoin. Nyt hän on taitekohdassa, jossa muistot, harhakuvat ja nykyisyys astuvat näyttämölle. Ne todellakin esiintyvät Monalle. Ensisijaisia ovat monologit kuolleelle äidille, toissijaisia ovat dialogit oman perheen ja työn kanssa.

Aivot estää mua voittamasta, pääsemästä koskaan yli siitä rajasta joka vois lopettaa sen ainaisen painajaisen ja siks mä herään aina häviäjänä. Se on mun ruumis. Se estää mua. Mut nyt mä katon tän loppuun, nyt mä pysyttelen täällä arkihuoleni kaikki heitän ja tulen täältä jonkun päätä kantaen sinä ihmisenä joka oon, enkä tällaisena surkeena kimppuna mikä mä nyt oon. Käyn pötkölleen lattialle, laskostan raskaat jäsenet lattialle, se on puinen lämmin lattia, pidän varmuuden vuoksi käden äidin kärryn pyörän ympärillä ettei se katoa.

”Onko elämän tarkoitus selviytyä? Onko?”

Niemi näyttää romaanin Monan avustuksella, miten kuolemanhiljaisuus täytetään. Vimmainen viimeinen yritys tehdä tilit selväksi psyykkis-fyysis-sosiaalisesti vaienneen äidin kanssa on hurja kirjakokemus. Onneksi romaani on lyhyt. Siten siinä säilyy intensiteetti, eikä vatvonta verota teemalta tehoja.

kaikkienmenetystenäiti

Samalla hirvittää ja naurattaa ajatukseni, että Mona on kuin maanpäällinen yhden naisen Oneiron, linkoava limbotila, jossa ei ole väliä, onko kuollut vai elossa tai jotain siltä väliltä. Mutta mielen mylly pyörii.

Romaani on tällaisenaan valmis kotimaisten korkeakoulujen kasvatustyön ja psykologian varhaisen vuorovaikutuksen sisältöjen pakolliseksi kurssimateriaaliksi. Juuri siksi se on täysiveristä kaunokirjallisuutta, joka tunnetusti lisää lukijoiden kokemusta ja ymmärrystä ihmisestä.

Riipivästi romaani lähenee sitä, miten vanhempi siirtää seuraavalle sukupolvelle psyykkisen tuhon kierrettä. Mona tekee tietentahtoen tahtomattaan samaa kuin hänelle on tehty.  Monologinäyttämöllään Mona näkee sen. Ja sitten. Esirippu taitaa aueta, valot syttyä Monan estradille. Romaanin loppu vavahduttaa:

Tää on mun käsissä nyt.

– –

Marjo Niemi
Kaikkien menetysten äiti
Teos 2017
romaani, Runeberg-kirjallisuuspalkintoehdokas
146 sivua.
Luin e-kirjana, BookBeat.

Tekstiluolan mielestä kirja on vuoden raskaimpia ja samalla kärkipäässä ajatusten herättäjänä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

14 joulukuun, 2017 · 4:58 pm

Kirja vieköön Savoyn 13.12.2017

Ja veikin. Siis kirja vei Savoyssa. Baba Lybeckin vuoden viimeisessä kirjaillassa tavattiin Finlandia-romaanipalkinnon ehdokkaista viisi. Cristina Sandu ei päässyt paikalle, mutta Hanna Hauru, Jaakko Yli-Juonikas, Miki Liukkonen, Tommi Liimatta ja Juha Hurme astuivat lavalle.

Kirja vieköön joulukuu

Arvostan, että Finlandia-palkintoehdokkaat pääsevät esille voittajajulistuksen jälkeenkin – eli näin osoitetaan, että kirjat kiinnostavat yhä, ei vain voittaja. Vaikka kirjakisaehdokkuudet ovat muutaman valitsijan makumieltymyksiä tai palkitsemistavoitteita noudattavia, ovat ehdokaskirjat yksi kiinnostava otanta vuoden kirjavirrasta.

Savoyssa oli yllättävän väljää, joten pahaa pelkään, etteivät kaikki ole kanssani samaa mieltä siitä, että Finlandia-ehdokkaita kannattaa kuunnella humun jälkeen. Mutta kyllä kannatti. Me kuuntelijat saimme esimerkkejä jokaisen kirjailijan yksilöllisestä tavasta kirjoittaa. Kuulimme, miten sekä ohuen että paksun proosan luominen vie vuosia. Se edellyttää taustatyötä, muistiinpanoja, suunnitelmia. Se sisältää valkoisen paperin kammoa ja paperille suoltamisen vyöryjä. Jokainen illan kirjailijoista kirjoittaa paljon myös käsin.

Keskustelua käytiin sanojen merkityksestä ja kirjallisuuden tulevaisuudesta. Vedän ensin yhteen näin: sanoilla on merkitystä, ne heijastavat sekä senhetkistä yhteiskunnallista diskurssia että kirjailijan tapaa suodattaa ajatuksiaan. Hanna Haurulla toistuu ”mutta” pettymyksen kitetymäsanana; muut kirjailijat antoivat esimerkkejä uudisyhdyssanoista, joilla luodaan merkityskerroksia. Kirjailijat toivoivat jatkossakin kirjallisuudelta monimuotoisuutta. Juha Hurme ei usko manifesteihin mutta suhtautui riemastuneesti Miki Liukkosen tavoitteeseen laatia sellainen.

Tämän vuoden Finlandia-ehdokasromaaneita pidetään kokeellisina. Olen lukenut niistä vain kaksi, enkä löytänyt käänteentekevää muutosvyöryä suhteessa viime vuosikymmenen erilaisiin proosakokeiluihin. Pääasia on kirjailijan omaäänisyys ja -tyylisyys. En oikein pidä arvottavasta erottelusta perinteinen ja kokeellinen kerronta. Ei kaikki perinteisiä keinoja hyödyntävä proosa ole laimeaa, vaan sen joukossa on paljon kerronnallisesti ja kielellisesti kekseliästä sekä ajatuksia askarruttavaa proosaa – ja kokeellisessa höttöä. Kaikelle on paikkansa ja lukijansa. Ja lukijoista totean, että toivottavasti niitä – meitä – riittää jatkossakin, vaikka kirjan kriisistä, lukuharrastuksen vähenemisestä ja lukutaidon heikkenemisestä on todisteita.

On myös todisteita siitä, että kirjallisuus kiinnostaa. Siitä osoitus on hieno Kirja vieköön! -vuosi. Formaattiin kuuluvat näyttelijöiden ja Baban esittämät tekstiesimerkit illan kirjailijoiden kirjoista johdattelevat elävästi aiheeseen. Niiden vanavedessä kuulija nauliintuu Baba Lybeckin vetämiin kirjakeskusteluihin. Ympärillä ei ole mitään ylimääräistä, keskittyminen sanoihin ja sanojiin riittää. Kokonaisuus sallii sen, että jotkut kirjailijat ovat esiintyjinä sujuvasanaisia viihdyttäjiä, toiset varautuneita. Se sallii myös ammattinäyttelijöiden monologien takelteluhetket. Se sallii lisäksi sohvan, jolla kirjailijoiden on selvästi epämukava istua – tyynyt vievät tilaa, vaan se ei vie tilaa kirjailijoiden ajatuksilta.

Vaikka tapahtuman takana oleva Kirja-Suomi -hanke päättyy, soisin Kirja vieköön! -iltojen jatkuvan jossain muodossa. Palaan otsikkooni: kirja vieköön Savoyn – myös tulevaisuudessa. Suuri kiitos Baballe ja kaikille kirjatapahtuman mahdollistajille!

Savoy joulukuu

Illan esiintyjät: Baba Lybeck, Hanna Hauru, Minna Kivelä, Jaakko Yli-Juonikas, Mari Perankoski, Miki Liukkonen, Taisto Oksanen, Tommi Liimatta, Myy Lohi ja Eetu Känkänen sekä Juha Hurme.

Blogissani muut Kirja vieköön! -kokemukset 1, 2, 3 ja 5.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani, Tapahtuma

13 joulukuun, 2017 · 7:09 am

Jasu Rinneoja: Kauno ja Sutki

Selkokeskus veti tänä vuonna Iloa selkokirjasta -hanketta, jonka seurauksena on ilmestynyt uusia selkokirjoja. Näin on mukaan saatu tuoreita tekijöitä: kirjoittajia ja kustantajia. Reuna Kustannus lähti mukaan niin, että tänä vuonna on ilmestynyt Sanna-Leena Knuuttilan päiväkirjamuotoinen selkoromaani Ne lensivät tästä yli ja Jasu Rineojan kaksiosainen selkotarina Kauno ja Sutki. Ensi vuonna Reunalta ilmestyy selkona ainakin pakinoita ja runoja. Uusien kustantajien selkoavaukset ovat todella tärkeitä.

*

Jasu Rinneojan Kauno ja Sutki -kirja on kirjoitettu selvästi aikuiseen makuun, ja siinä yhdistyy tavallisten ihmisten arki poikkeustilanteeseen. Oleellista on se, että huumori pilkahtaa sekä tilanteissa että kielessä. Se ei silti poista sitä, että kirjassa sivutaan arkoja tunneasioita kuten pelkoja. Ja on kirjassa myös odottamaton rakkaustarina.

Kauno ja sutki.jpg

Ensimmäisessä tarinassa Maija lähtee itselleenkin yllätyksenä talonmies-Kaunon mökille viettämään juhannusta. Se on tavallaan pohjustus hahmoihin, sillä kirjan toisessa tarinassa Kauno auttaa Maijaa ex-mieheen Sutkiin liittyvässä kiperässä tilanteessa. Lempeästi, maanläheisesti ja ilkikurisesti lukijalle paljastuu pala palalta, että hyvä sydän ei ole tietoviisaudesta, ulkomuodosta tai asemasta kiinni.

Maljakosta puuttui paljoa.
Ei se haitannut.
Se oli vähän viallinen, mutta toimi.
Mietin, että Kauno oli samanlainen.

Minä mietin, että niin on tämä kirjakin. Kyllä se toimii, vaikka vielä on kerronnan fokusoinnissa ja selkokielisyydessä rukkaamista. Kirja alkaa lupaavasti kielellisesti helposti, mutta välillä selkokielinen lauserytmiikka ontuu ja kielen helppous-vaikeus-taso vaihtelee. Lopputulema on kuitenkin se, että kirja tuottaa iloa monessa kohtaa. Esimerkiksi mökkiolosuhteet välittyvät elävästi, samoin Maijan viihtyminen ja ennakkoluulot sekä niiden muuttuminen.

Pakko on mainita yksi ehkä epäoleellinen mutta minua vaivaava juonen osa: Miksi Maija marisee mökkijuhannuksen ruokahuollosta, eikä laita tikkua ristiin minkään eteen eikä tuo edes tuliaisia? Joitain muitakin samanmoisia juttuja mietin. Ehkä se on tarkoituksellista, eli se pistää pohtimaan henkilöitä ja ihmisten tapoja. Ja vielä tämä: kansikuva voisi olla vetävämpi – mutta makuasioitahan nämä ovat.

Kauno ja Sutki -kirjan pääosassa on kolhittu väki, joka hyväksyy toistensa epätäydellisyyden. Arvomittarina on se, miten nätisti kohdellaan muita, niin ihmisiä kuin eläimiäkin. Siksi suon, että kirjaa kokeilevat lukijat, jotka eivät pidä ylimakeista tarinoista mutta pitävät toiveikkuudesta. Ja tietysti kirja kuuluu lukijoille, jotka haluavat hyväntuulisia, lyhyitä ja helposti luettavia kirjoja. Tällä pääsee vaivattomasti lukemisen alkuun. Ja vaikka alussa totesin kirjan kirjoitetun aikuiseen makuun, sopii nuortenkin lukea Kaunon, Maijan ja Sutkin epätavallinen kolmiodraama.

– –

Jasu Rinneoja
Kauno ja Sutki
Reuna 2017
selkokirja
136 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Avainsanat:

12 joulukuun, 2017 · 6:51 am

Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet

Viime syksynä viehätyin Harri Veistisen Kotitekoisen poikabändin alkeet -nuortenromaanista (S&S 2016). Nyt on siitä ilmestynyt Leena Kaivosojan selkomukautus (Opike 2017).

Selkoistus vaikuttaa mittatilaustyöltä yläkoululaisille, joilla on lukemisen ja keskittymisen vaikeuksia. Jos alkuperäinen, noin 200-sivuinen nuortenromaani tuntuu paksulta pakertamiselta, alle 100-sivuinen selkoversio olkoon varteenotettava vaihtoehto. Toivon todella, että kotiväki ja opettajat tyrkyttävät tätä teosta lukemista empivälle yläkoululaiselle. Kirjassa on kaikkia ainekset virkistävälle lukukokemukselle.

Kotitekoisen poikaändin alkeet.jpg

Lyhennelmässä säilyy suuri osa sympaattisesta tarinasta – tyylistä ja tunnelmasta tinkimättä. Juoni on selkeä: kaikkien odotusten vastaisesti ja nokittelusta huolimatta huomiota karttelevat pojat perustavat bändin. Samalla kerrotaan ystävyydestä, ihastumisesta, koulumaailmasta ja erilaisista perheistä.

– Mun elämän kohokohta on se,
että Sofia sanoo mun nimen väärin.
Haluan jotain parempaa,
sanoin Onnille.
– Mä ymmärrän sua,
mutta tuo bändi on ihan hullu idea.
Eihän me osata edes soittaa eikä laulaa,
Onni sanoi.

Minäkertoja taustoittaa tapahtumia, ja puhekielinen dialogi kuljettaa liukkaasti juonta. Kokonaisuus on helppolukuinen, sillä selkotyyliin lyhyet kappaleet ja kapeat palstat tukevat teknistä lukutaitoa. Vaikkei itse kieli ole helpointa selkokieltä, se on silti sangen sopivaa lukemisen väsyttävyyttä valittaville teineille, myös pojille – tai etenkin pojille.

Vaikka ote on rento, tunteita käsitellään laidasta laitaan. Esimerkiksi hupaisten tilanteiden taustalla selvitetään suurta surua. Toistan: sympaattinen Kotitekoisen poikabändin alkeet pysyy selkokielisenäkin mainiossa nuortenkirjarytmissä.

– –

Harri Veistinen
Kotitekoisen poikabändin alkeet
selkomukautus Leena Kaivosoja
Opike 2017
nuortenkirja
96 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Selkokirja

Avainsanat: ,

11 joulukuun, 2017 · 7:07 am

Sadan vuoden unet

Saduilla ammoin huvitettiin isoja ja pieniä. Tavallisuuden rajoja luvallisesti rikkoviin juttuihin upotettiin todellisia ja epätodellisia, hyviä ja pahoja, rikoksia ja rakkauksia, syntymiä ja kuolemia, selkkauksia ja selviytymisiä. Viihdytettiin ja viihdyttiin. Tiedettiin, että loikkaus mielikuvitukseen ravitsi. Energisoi se edelleen, ja siksi viime vuosina on vasiten aikuisia saatettu satuun.

Olen lähivuosina vinkannut Sari Peltoniemen ja Michael Cunninghamin aikuisten saduista. Nyt on vuoro Juri Nummelinin toimittaman kokoelman Sadan vuoden unet (Jalava 2017). Siinä 13 kotimaista spefi-kirjailijaa sepittää alaotsikon mukaan Satuja aikuisille.

Sadan vuoden unet.jpeg

Kokoelmaa voi nimittää myös fanifiktioksi. Tänä vuonna Tuntemattomasta sotilaasta poiki vaikuttava parinkymmenen novellin antologian Toinen tuntematon (WSOY), ja kotimaisesta kirjakaanonista kohosi kymmenen kertomusta kokoelmaan Jatkuu! (Gummerus).  Sadan vuoden unien prosaisteja ovat inspiroineet tutut sadut. Hölmöläisten, Aisipoksen, Grimmien ja Andersenin sadut esimerkiksi ovat kokoelman versioiden pohjana, ja on yksi tekstintekijä satuillut ihan omin päin klassikkosatuaineksia varioiden.

Huomaan terästäytyväni tunnistamaan esikuvia. Tunnen hoksaamisen iloa, kun keksin nopeasti lähtökohtasadun, ja kihelmöin uteliaisuutta, kun se on pitkään kätköksissä. Kirjan lopussa kirjoittajat paljastavat kimmokesatunsa, ja myös valinnan taustoista on mukava lukea.

Perinnesaduille ei ole vierasta railakas meno, julmuudet tai kieroudet, ja niitä vilisee myös Sadan vuoden unet -kokoelmassa. Ehkä odotin roisimpaa otetta kuin kohtasin. Tämä ei ole moite, pikemminkin pieni yllätys.

En erota varsinaista säihkettä, sillä satuilut sävyttyvät synkänpuoleisiksi. Markus Leikolan hölmöläismukaelmasta tihkuu virkistävää hirtehisyyttä. Innostun Sari Peltoniemen sadusta ”Kissan sisin olemus”. Syynä voi olla sekin, että sadun esikuva ”Saapasjalkakissa” oli kuvakirjana lapsuuteni lempikirjoja. Peltoniemen tarinan tapahtumien taipuminen taksitoimintaan torppaa totisuuden, ja sepäs minua riemastuttaa. Lisäksi Peltoniemi onnistuu sisällyttämään sepitykseen silkkaa satumaisuutta.

Kaksi modernisaatiota viehättää kovasti. Juha-Pekka Koskinen kuljettaa nykyajan perhe- ja ympäristökysymykset ”Lumikuningatar”-sadun kehikkoon, jolloin ”lumi” saa alakulttuurimerkityksiä. Pidän lopputulosta linjakkaana, myös yllätyksellisenä. Johanna Sinisalon Hantta ja Kertsi -henkilöt kulkevat Grimmien viitoittamalla tiellä päihdeperheestä pedofiilikellariin. Minua heilauttaa sadun takaa raottuva todellisuus neuvokkaista lapsista nykyteknologian taitajina, joiden elämään sadut tai satumaisuus eivät ulotu.

Mainitsen vielä muutaman mieltäni kaihertavann aikuissadun. Tiina Raevaaran ”Korppi” ja Anne Leinosen ”Luola” väreilevät pahaenteisesti ja salaperäisesti. Perinnesatuihin sisältyy symboliikkaa, mutta versiosatuun voi istuttaa metaforisuutta. Ainakin niin haluan lukea ja tulkita Johanna Venhon ”Sadan vuoden unet”, josta noukin säväyttäviä kiteytymiä.

On aivan makuasia, pitääkö kokoelmaa monipuolisena vai epätasaisena. Antologian luonne on sellainen, että jokaisen kirjoittajan ominaislaatu ja tyyli erottuvat. Olkoon niin, joten antaa arjen ajankuluksi aikuiselle sopia iltasatu silloin tällöin. Siksi suosittelen Sadan vuoden unia. Sen pituinen se.

– –

Sadan vuoden unet. Satuja aikuisille
Toimittanut Juri Nummelin
Kirjoittajat: Markus Harju, Artemis Kelosaari, Juha-Pekka Koskinen, Markus Leikola, Anne Leinonen, Heikki Nevala, Sari Peltoniemi, Tiina Raevaara, Marika Riikonen, Johanna Sinisalo, Vesä Sisättö, Shimo Suntila, Johanna Venho
Jalava 2017
331 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muualla mm. Usva, Kirjan vuoksi, Kirjat kertovat.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat:

7 joulukuun, 2017 · 7:00 am

Suomalaisten painajaisia 2 ja ihan toisen kirjan arvonta

Eilen on juhlittu 100-vuotiasta Suomea. Tänään saattaa vaivata ainakin henkinen krapula kaikenlaisen kekkeröinnin vuoksi. Siksi kannattaa käyttää palautumisen tukena pilakuvia suomalaisesta arkikäyttäytymisestä ja -mentaliteetista.

Viime vuonna ilmestyi kirjana ensimmäinen osa Suomalaisten painajaisia -sarjakuvista. Tänä vuonna on Karoliina Korhoselta ilmestynyt osa 2, alaotsikoltaan Lisää vähäsanaista vertaistukea. Konstit ovat tutut ensimmäisestä osasta. Joka sivulla pallopäinen ja vähäeleinen Matti kohtaa yhden kiusallisen – yleensä sosiaalisen – tilanteen. Muoto muistuttaa siis enemmän sarjaa yksittäisiä pilakuvia kuin varsinaista sarjakuvaa.

suomalaistenpainajaisia2

Kakkososassa Matti esimerkiksi on painajaismaisissa tilanteissa ruuhkassa tai jonoissa. Matti myös kipuilee tilanteissa, joissa hän matkustaa ja viettää kesää. Monissa stripeissä on tunnistettavia tilanteita. Toisinaan yleistykset ovat turhan yllätyksettömiä, mutta on joukossa virkistäviä havaintoja. Saattaa niistä viritä keskustelua kanssakansalaisten tai tänne muuttaneiden kesken. Englanninkielisinä Matin mielialoja voi seurata Karoliina Korhosen blogissa Finnish Nightmares.

*

Mutta mitä tekee Matin seurana Pasi Ilmari Jääskeläisen romaani Väärän kissan päivä?  Korhosen kirjassa Matti silloin tällöin unohtelee asioita, ja Jääskeläisen kirjassa muistamisen dilemmaa käsitellään monin tavoin. Joitain yhtäläisyyksiä yhteisen kustantajan lisäksi siis löytyy! Aasinsillat sikseen.

Minulla on hienosta Väärän kissan päivästä (lue lisää tästä) varakappale. Vastaa kysymykseeni ja voita arvonnassa itsellesi joulukirja. Kysymykseni kuuluu: mikä on sinua piinaava suomalainen painajainen, jota et oikeastaan haluaisi muistaa? Ja koska joulu on armollista aikaa, voit osallistua arvontaan myös mitään muistamatta – kunhan jotain vastaat. Vastausaikaa on 10.12. klo 10 mennessä.

Väärän kissan päivä

*

 – –

Karoliina Korhonen
Suomalaisten painajaisia 2. Lisää vähasanaista vertaistukea
Atena 2017
sarjakuva
Sain kirjan kustantajalta.

19 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, sarjakuva

Avainsanat: ,

6 joulukuun, 2017 · 9:03 am

Törkeän hyvää runoutta!

Hyvää itsenäisyyspäivää! Runomaljan nosto 100-vuotiaalle Suomelle!

Kalevala, Aleksis Kivi ja Eino Leino pohjustivat suomalaisen runopolun, jolla on tilaa taivaltaa, Edith Södergran tasoitti sitä monen muun kulkea, ja Kirsi Kunnas varmisti, että lapsetkin nauttivat matkasta. Muutaman runoilijan mainitsen nimeltä, vaikka viimeisen sadan vuoden säteeltä riittäisi rutkasti säkenöiviä sanailijoita mainittavaksi.

Vuoden lopun henkeen kuuluvat monenmoiset vuoden paras -seulonnat. Omppu haastoi valitsemaan parhaimman tänä vuonna luetun runokirjan: Törkeän virallinen runo-Finlandia -haaste (ja koonti tässä).

Jokaiselle varmasti löytyy tämän vuoden ja aiempien aikojen runotarjonnasta luettavaa. Jos olettaa runojen olevan vaikeasti avautuvia, voi tutustua lyriikkaan selkorunojen avulla, tai tarttua epäröimättä vanhaan riimirunouteen tai viimeisten vuosikymmenten vapaaseen mittaan – antaa mahdollisuus kielen vivahteille, kuville, mielikuville, avoimille ajatuksille, tunteille ja kokemuksille.

Vuoteeni on mahtunut useita hienoja runokirjoja. Tänä itsenäisyyden juhlavuotena olen myös tutustunut erilaisiin teemakokoelmiin, esimerkiksi antologiat Katso pohjoista taivasta, Olet täyttänyt ruumiini tulella ja Ikäisekseen hyvin säilynyt tarjoavat hienoja hetkiä kotimaisen runon seurassa.

Varsinainen valintani kallistuu kokoelmaan, jonka lukemisesta ei ole vielä pitkää aikaa. Kirja on ja pysyy yöpöydälläni, palaan siihen säännöllisesti, lämmittelen sen hehkussa käsitellä ikuisia rakkauden ja kuoleman teemoja. Vaikutun kerta toisensa jälkeen.

Minun tänä vuonna lukemistani runokirjoista mieleentunkeutuvin ja säväyttävin on Tomi Kontion Saattaa, olla (Teos 2017, lisää tässä linkissä). Perusteluni tulevat suoraan Kontion kirjasta:

Alussa ei ollut sanaa,
eikä lopussa, edes aamenta,
ei sanaa joka loisi tai päättäisi,
kaikki sanat ovat tässä välissä.
Sanat laittavat kuvat liikkeelle
niin kuin kaksitahtinen moottori ja vaunuja vetävä hevonen,
prosessori, sydän, aivojen pienet harmaat varpuset
– –

Saattaa, olla_lukija

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

5 joulukuun, 2017 · 12:00 pm

Heidi Köngäs: Sandra

Sisällissodasta on pian 100 vuotta. Jo tänä vuonna moni romaani on aiheeseen osunut. Näin itsenäisyyspäivän alla julkaisen kolmen sisällissotaromaanin sarjan: Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen, Antti Tuurin Tammikuu 18 ja Heidi Köngäksen Sandra (Otava 2017). Postausrimpsuni päätösromaanista Sandrasta annan aluksi kirjailijan kertoa, sitten sanon siitä sanaseni.

Kirjailija

Heidi Köngäs kertoi Sandrasta elokusena taiteiden yönä 2017 Villa Kivessä. Siinä vaiheessa olin vielä kahden vaiheella, tartunko Köngäksen romaaniin. Sisällissota on aiheena sakea ja raskas, ja tämän vuoden muut aihetta käsitelleet kirjat kuten Anneli Kannon Lahtarit, Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen ja Antti Tuurin Tammikuu 1918 tuntuvat jo täyttäneen minut. Mutta sitten tälle romaanille raivasi tilaa kirjailijalta kuultu pohjustus.

Heidi Köngäs tähdensi, ettei romaanin aihe ole sisällissota vaan päähenkilö, mutta myös sisällissotaa pitkään ympäröimä hiljaisuus tekee aiheesta tärkeän. Hän aloitti kirjan kirjoittamisen jo 2009. Köngäs on käyttänyt fiktion aineistona omaa perhetaustaansa. Kokemuksistaan sukutarinoiden, arkistojen ja tutkimusten pohjalta hän sanoi:
– Missioni on ymmärtää ja antaa anteeksi.

Mikrohistoria on nyt suosittua, sotaa käsitellään yksilöiden kautta. Silloin käsittelyssä on se, millä tiedoilla yksilöt aikanaan toimivat. Huhut ja pelot olivat valta-asemassa. Köngästä askarrutti se, että pieni kylä on yhtäkkiä keskellä taistelua.
– Sota on aina tragedia ja sen vaikutukset kestävät pitkään, sodat synnyttävät vain uhreja.

Kirja

Minulta kesti aika pitkään ennen kuin Sandra vetosi. Vierastin nykyhetken aikatasoa, sillä se tuntui osoittelevalta. Siinä Sandran tyttärentytär pohtii sukutaustaansa. Tämä Klaara löytää ränsistyneestä ruovesiläistorpasta ja vanhoista valokuvista edesmenneen isoäitinsä ja arkistomerkinnöistä isoisänsä. Hieman minua riepovat kerronnan toistot: lukijalle selvitetään samoja asioita eri kertojien voimin muttei erilaisin painotuksin. Kirjan lopussa sentään Sandran ja hänen läheistensä elämäntilanteen kohtuuttomuus satutti.

Sandra

Aivan kuten Köngäs lupasi, romaani on henkilövetoinen kuvaus siitä, miten eriarvoistunut yhteiskunta ajautuu sotimaan sekä syöksee siihen osalliset ja osattomat. Miehet voivat pakotettuna tai vahingossa joutua taisteluihin ja tuomituksi väärinkäsitysten tai kostohengen vuoksi. Se on kehys, josta koko kuva näkyy vasta seurauksista, joista perheet kärsivät.

Nykyhetken keski-ikäisen Klaara-kertojan lisäksi romaanissa valaistaan 1900-luvun kaksi alkuvuosikymmentä Sandran ja hänen kälynsä Lyytin kertomuksin. Ne lomittuvat mutta etenevät kronologisesti. Lyytin kautta selviää kaupunkiolojen palveluspiian olosuhteet, ja Sandran elämä taustoitetaan huutolaisuudesta maalaispiiaksi ja siitä torpparin akaksi. Lyytissä on rosoa, Sandra on siloinen, jopa ihannekuva kunniallisesta raatajasta.

Vasta kirjan loppupuolella juoni etenee sisällissotaan ja sen välittömiin seurauksiin. Alkupohjustus sisältää sekä terävän, levottoman Lyytin lemmenleiskuntaa että lämpimiä välittämisen hetkiä Sandran ja Jannen perheenperustamisen alkutaipaleelta. Ne ovat tärkeitä lukijan tunnetilojen ruokkimiseksi, sillä siten luokka-erot, sota-ajan karkea kohtuuttomuus puraisee terävin hampain.

Romaanissa on paljon todentuntuista arkikuvausta, ja pelko, kärsimys ja sinnittely välittyvät vereslihaisesti. Paikoitellen kieli on kovin koreaa ollakseen maalaisnaisten kynästä. Esimerkiksi Lyyti kuvaa säätyeroja uhmaavaa hullaannustaan:

Minä olin kuin kuun kaventaja, hän kuin kuun kuume.

Joukossa on tunnekuvauksia ja luontoelämyksiä, jotka minua koskettavat metaforisuudellaan, mutta herättää epäilykseni, etteivät sandrojen ja lyytien voimat siihen olisi riittäneet kaiken huolen ja raadannan keskellä. Näin Sandran epätoivo välittyy luontokuvin:

Pahoja kuului, muuta ei kuulunut, pelkäsin kuin rintatautinen korppi. En ollut tumma, olin musta. Päivä piteni minuutti minuutilta, mutten nähnyt sitä.
   Pihakuusen oksat taipuivat päästään ylöspäin, ne olivat kuin ylöspäin kohonneet kädet, niiden kasvut kuin apua pyytävät sormet. En tiennyt onko minulla enää miestä.

Jos ei ole paljon sisällissota-aiheesta lukenut, Köngäksen kirja varmasti järisyttää. Jos on siihen jo monen kirjan kera perehtynyt, Sandra sopii joukon jatkoksi. Tämä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi, sillä Köngäksen kirja muistuttaa osaltaan, että sata vuotta on lyhyt aika. Muistomerkit tönöttävät yhä niin Ruovedellä kuin muuallakin virtojen vastapuolilla, ja muistot tykyttävät sukupolvien mielenpintojen alla.

Lopultakin jokainen sota on aina häviö, ihmisyyden häviö. Sodilla on aina pitkät jäljet, jotka eivät lakanneet koskaan silloin, kun aseet vaikenivat.
   Miksei voi olla vain yhteistä, vedenväristä surua, surua siitä, että näin kävi, ettei osattu elää ja sopia, vaan piti taistella ja jättää valkoiselle hangelle punaiset jäljet.

– –

Heidi Köngäs
Sandra
Otava 2017
romaani
285 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Sandra sopii Ompun 1918-kirjahaasteeseen.

12 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

4 joulukuun, 2017 · 8:00 am

Antti Tuuri: Tammikuu 18

Antti Tuuri on ajan hermolla siten, että sisällissota-ajasta on vierähtänyt kutakuinkin 100 vuotta ja sitä muistellaan nyt valtakunnasamme tiheästi fakta- ja fiktiokeinoin. Tuuri yhdistää ne, sillä Tammikuu 18 (Otava 2017) perustuu dokumentteihin mutta ilmiasu on romaanimuotoinen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuodenvaihteeseen Pohjanmaalla. Takautuvasti kertoja, Ahto Sippola, kertoo edellisvuoden lopun valmistelureissuja, mutta pääpaino on otsikonmukaisesti tammikuussa 1918. Silloin viedään voimat venäläisiltä sotilailta ja aseistetaan suojeluskunta. Romaani kuvaa konkreettisesti, miten iso venäläiskasarmi vaikuttaa ympäristöön aikana, jolloin ei enää Pohjanmaa eikä muukaan Suomi ole osa Venäjää.

Tuurin tiukka dokumentointityyli minäkerrontana kuulostaa uskottavalta. Kertoja on mielenkiintoinen sekoitus sisäpiiriläistä ja ulkopuolista. Oiva tapahtumatallentaja siis. Hänessä viehätyn perhekeskeisyydestä ja velvollisuudentuntoisuudesta. Hän on järkimies, eikä hän lähde mukaa yliampuviin vouhotuksiin. Hän hoitaa asiallisia asioita.

Kertojalla on hetkittäin silmää komiikalle. Esimerkiksi juopot ja kelvottomat uhoajat näyttävät naurettavat puolensa. Romaanin alkupuoli vetää hienosti, mutta loppupuoliskolla välillä väsähdin runsaaseen väkimäärään, pikkupiirteisyyteen ja hienoiseen junnaamiseen.

Tammikuu 18 (2)

Tuurin romaani muistuttaa monien muiden sisällissotaa kuvaavien tekstien tapaan siitä, että aluksi korostui suojeluskuntien ja jääkärien motiivi ajaa venäläiset sotajoukot itsenäistyneestä Suomesta sotkemasta selvää uuden valtion asiaa, jonka haluttiin olevan Neuvosto-Venäjästä riippumaton. Se, että tilanne riistäytyi verikekkereiksi saman valtion väen kesken, on tragedia pahimmasta päästä. Kohtalokkaaseen kahakointiin johtivat huhut, vihapuheet ja paikkaansa pitämättömät yleistykset, kuten esimerkiksi valkoisten puolella se, että yhtäkkiä kaikki vasemmistolaiset luokiteltiin venäläisiksi, ryssiksi. Mutta tuo kaikki sisällissodan taisteluihin ja niiden jälkimaininkeihin liittyvä on vielä tulevaisuutta Tuurin kirjassa.

Istuimme hetken rukoushuoneella omissa ajatuksissamme; sitten Bergman halusi puhua niistä monista asioista, joita olimme yhdessä tehneet isänmaan hyväksi viimeisten vuosien aikana. Kuulin, että se jo kaipasi niitä aikoja. Minä ajattelin tulevaisuutta, mutta en osannut aavistaa millaiseksi se muodostuisi.

*

Tuuri on ammattimies, ja niin Tammikuu 18 jatkaa vakuuttavasti kirjailijalle ominaista dokumentaaristyylistä minäkerrontaproosaa. Osallistun romaanilla Ompun 1918-kirjahaasteeseen, ja lisäksi liitän sen blogini itsenäisyysjuhlaan, jossa julkistan peräkkäin jutut kolmesta 1918-vuoteen kytkeytyvästa, keskenään kovin erilaista kirjasta. Eilen postasin Pirjo Tuomisen romaanista Tulen väri punainen ja huomenna Heidi Köngäksen kirjasta Sandra.

– –

Antti Tuuri
Tammikuu 18
Otava 2018
romaani
220 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

3 joulukuun, 2017 · 7:37 am

Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen

Itsenäisyysjuhlinnan hengessä julkaisen kolmena peräkkäisenä päivänä vuoteen 1918 kilpistyvät kirjat. Kaikissa niissä jo edeltävä vuosi ja Suomen itsenäistyminen esiintyvät vahvasti tulevaa tragediaa pohjustaen. Huomenna paneudun aiheeseen Antti Tuurin romaanin Tammikuu 18 avulla, ja ylihuomenna päätän käsittelyn Heidin Köngäksen romaanilla Sandra. Tänään julkaisen pohdintani itselleni ennestään vieraan kirjailijan romaanista.

Pirjo Tuominen on kirjoittanut yli 40 kirjaa, enkä ole lukenut niistä yhtäkään. Äänikirjana kuuntelin uusimman romaanin Tulen väri punainen (Tammi 2017). Ajomatkoihin Helsinki-Tampere-Helsinki se sopii Tampere-kuvauksen vuoksi, ja aihe käy Ompun 1918 -haasteeseen.

Olen lokeroinut tuotteliaan kirjailijan teokset sensorttiseen romantiikkaviihdepiironkiin, jonka laatikoita en ole halunnut avata. Osin ennakkoluuloni piti paikkansa, osin tein korjausliikkeen. En tosin voi arvioida, eroaako uusin romaani aiemmista. Sen tiedän, että se on itsenäinen jatko-osa romaanille Hiljaiset huvimajat.

Romaani kertoo vuosista 1914 – 1918 Tampereella ja lähialueen mahtitiloilla. Pääosassa on Maria Manner, joka on taustaltaan järkevä virkanainen. Kolmikymppisen naisen rakkaus- ja perhe-elämää sumentavat salaisuus ja pettymykset. Ulkoisesti tyyntä naista sisältä korventaa suuri rakkaus, jota ei voi paljastaa, ja tuhoon tuomittu avioliitto. Avioliitosta siunaantuvat sentään hienot appivanhemmat ja elämisen edellytykset kartanonrouvana.

Marian ohella kirjassa kuvataan useasta näkökulmasta mullistavia vuosia. Tilanne nähdään pesulan omistajan, konkurssin kokeneen kauppaneuvoksen, tehdastyöläisten, kartanoiden, torppien ja työväen vinkkelistä. Sisällissotaa pohjustavat mielialat ja sotatapahtumat siis välittyvät monin tavoin.

Komeimmillaan romaani on kuvatessaan ihmisten ajautumista sodan jalkoihin. Tampereen pommitukset eritoten tekevät vaikutuksen kaunistelemattomalla kauhukuvastollaan, niin myös kuvaus Tampereen yhteen kirkkoon paenneista kaupunkilaisista. Myös maatilojen ja Vammalan kauppalan tuhoaminen kerrotaan väkevästi: ei jää epäselväksi, millaista on, kun elinkeinojen edellytykset tuhoutuvat.

Kirjassa painottuu valkoisten näkökulma, sillä suuri osa kuvattavista on vallasväkeen kallellaan. Eduksi on sanottava se, että näkemys ei ole aivan yksioikoinen. Vaikka punaisten silmittömän vihan tihutöihin paneudutaan paatoksella, ei tekstissä väheksytä sodan lopun vankileirien kauheutta. Kun näkökulma on kartanon naisten, käsitys sodasta on se, että käsittämätön hulluus pääsi irti, eikä sille osoiteta yhtä syytä eikä syyllistä.

Minun makuuni kerronta on turhan selittelevää, toisteista ja välillä jopa puuduttavan junnaavaa. Kielellisesti ei se tarjoa omaperäistä tai kuvauksellisesti syvälle luotaavaa. Kovin perinteisin menetelmin tarina kulkee, jos esimerkiksi vertaa vaikka Anneli Kannon romaaniin Lahtarit.

Jos Tuomisen kirjasta odottaa ihmiskohtalokuvausta, sitä saa. Romanttiseksi viihteeksi Tulen väri punainen on vaisu, mikä todennäköisesti johtuu siitä, että traaginen sota väkisin vyöryy lemmenpuuhien ohi. Romanssiosuus vaikuttaa kovin kiltiltä ja ajan tapoihin kangistuneelta. Tietysti se myös on juonen mutka: päähenkilön kunnollisuus suhteessa olosuhteisiin ja kehon kohisevaan vetovoimaan kaikkine seurauksineen. Kaikkiaan aistin kuvauksessa vanhahtavuutta. Siksi myös heteronormatiivisuutta haastavat ainekset maustavat juonta kovin asenteellisesti ja pinnallisesti. Ja kaikki tuo tietysti istuu kuvatun ajan asenne- ja arvoilmapiiriin.

Tulen väri punainenNyt on puututtava kansikuvaan. Se ei mielestäni millään muotoa sovi kirjan henkeen eikä tunnelmaan – ei edes aikaan. Flirttailevanhehkeä 1920-luvun muodikas flapper-neitonen on todella kaukana niin kansalaissodan ja sitä edeltävien vuosien Mariasta kuin kirjan työläistytöistäkin. Kansi on monta piirua herttasarjamaisempi kuin itse kirja, jossa on maanläheisyyttä ja joitakin aidosti järisyttäviä kansalaissotakohtia. Niiden vuoksi pidän tärkeänä, että kirja käytti minua mukavuusalueeni ulkopuolella.

– –

Pirjo Tuominen
Tulen väri punainen
Tammi 2017
Lukija Kirsti Valve
äänikirja noin 13 tuntia 30 minuuttia.
Kuuntelin Book Beatin kautta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

1 joulukuun, 2017 · 7:07 am

Pauli Tapio: Varpuset ja aika

Aika sisältää ajattomuuden, toiston ja kierron. Niitä pistää minut miettimään Pauli Tapion esikoisrunokokoelma Varpuset ja aika (Poesia 2017).

5.

Tiedäthän: ”Jos kaikki aika on alati tässä, on kaikki aika tavoittamatonta.”

Tapion runoista tavoitan paljon sellaista, joka herättää uteliaisuutta. Aloitan tyylistä. Runoissa on suoruutta, välillä ihan konkreettisesti suorasanaista. Niissä on luettelointia numeroin tai aakkosin. Joissain runoissa on nimi, toisissa ei. On niissä ihan runoa itseään, perinnetietoisuutta sekä symbolien ja metaforien tietoista taituruutta. Pari kertaa ilkikurisuus yllättää: runo ruokkoutuu loppusoinnulliseksi. Monesti runot säksättävät kaksirivisin säkeistöin, ja usein säkeistöjä ylittää sanojen silta. Esimerkiksi pätkäisen palan runosta ”Aamulaulu II” näin:

– –
siltoja lasketaan, nostetaan, ja piiri syttyy, sammuu,
ainainen vesi kimmeltää itseään julki, eikä historiaa ole

vielä, ei valoa, mutta pian jatkuu veronkeruu,
ajattelu, kylien poltto ja puolustus, tulemme lihaksi,
– –

Tuosta jälkimmäisestä säkeistöstä rakennan sillan teemoihin, jotka minua Tapion kokoelmaan sitovat. Kirja alkaa kymmenkohtaisella runolla, jota pidän epävirallisena sisällysluettelona, no, johdantona ainakin. Siinä runon puhuja luettelee tv-sarjoista tuttuja julmuuksia, ja kohdassa 5 hän niittaa: ”Käsikirjoittajat tunsivat yleisön paremmin kuin yleisö itse.”

Nyt palaan aikaan, kiertoon, muuttumattomuuden ytimeen. Kokoelman osastossa ”Inferno” minut havahdutetaan ihmisen kekseliäisyyteen kiduttaa toisia ihmisiä. Sitä samaa, mitä tuijotamme HBO:n ja Netflixin suosikkisarjoissa fiktiona, on tapahtunut ja tapahtuu. Runojen jälkikirjoituksenomaiset proosalliset kidutuskuvaukset heijastuvat pakolaishukkumisten lukumääriin ja runon puhujan arkisiin päiväkirjamerkintöihin, jotka päättyvät:

3.11.2016

Jopa 240 voinut hukkua Libyan rannikolla.

Lopulta vain vähän on minun vallassani.

Jospa runot haluavat ravistella minut tekemään ajallani kuitenkin sen, mikä on minun vallassani? Jospa minun on tiedostettava ihmisessä helposti heräävä julmuus – varottava sitä itsessäni? Jospa eläisin korvat auki; kuulisin varpusten äänen, noiden huomaamattoman maantienväristen sirkuttajien, joita (toivottavasti) riittää sittenkin, kun minua ei ole, kun ketään ei ole?

Varpuset ja aika 1

Ja nyt pääsen varpusiin. Mutta ennen loppuhuipennusta sanon, että Varpuset ja aika on toisaalta hajanainen ja kuitenkin koen saavani sen runoparvesta monia sattuvia säkeitä aukkoiseen lintuverkkooni. Toisin sanoen löydän runoista uuteen asentoon räpisteleviä ajatuksia. Palaan toistuvasti kokoelman keskivaiheen ydinrunoon ”1986 -”. Vuosiluku on runoilijan syntymävuosi, ja runossa on nykyisyyttä ja tulevaisuudennäkymiä. Haluan lopettaa juttuni juuri tuon runon loppuun. Ajasta on kyse, historiasta, muistista, toistosta, kierrosta:

– –
olimme paluumatkalla tuntemattomaan,
aikaan, jolloin unohduimme vihdoin, tsirp tsirp,
sanoivat varpuset jälkeemme.

Varpuset ja aika.jpeg

– –

Pauli Tapio
Varpuset ja aika
Poesia 2017
runoja
96 sivua.
Kirja voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon 2017.
Sain kirjan kustantajalta.

Lue Ompun hieno juttu runokokoelmasta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

28 marraskuun, 2017 · 6:45 am

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat

Viimeistelen lentokoneessa juttuani Christina Sandun romaanista Valas nimeltä Goliat (Otava 2017). Kirjoittamispaikka sietää tulla mainituksi, sillä osa romaanin henkilöistä on omimmillaan matkustaessaan yläilmoissa, siirtymätilassa vanhan ja uuden kotimaan välillä. Romaani kertoo henkilöistä, joiden on vaikea olla kotona missään tai kenenkään kanssa.

Kertojapäähenkilö Alba on kolmekymppinen nainen, jonka äiti on suomalainen ja isä romanialainen. Kertojan toinen jalka on Punaisessa kylässä Romaniassa eli isän lapsuudenkodissa, toinen Suomessa – ja sydän muistossa, joita hallitsee ristiriitainen rakkaus romanialaismieheen. Joskin tämä miekkonen on ainoa, joka on selkeästi valinnut maansa: Romanian. Rajatilakansalaisia ovat sekä Alban kotiväki ja sedän perhe että puolalaissyntyinen ystävä.

Valas nimeltä Goliat

Matkalukemisena Berliinissä

Romaanin ajallinen ja paikallinen kiintopiste on Alban isänisän Suden kuolema Punaisessa kylässä läpeensä homehtuneessa talossa. Suku kokoontuu Suomesta ja Amerikasta saattamaan hautaan synkeitä tunteita herättänyttä patriarkkaa. Leskeytynyt  Flavia-isoäiti esittää surevaa puolisoa ja noudattaa muutenkin perinteitä. Perheenjäseniä kertoja kuvaa illuusiottomasti, syrjäsilmin.

Nykyajan lomassa on kertojan etäännyttämiä takautuvia vuosikatsauksia, joiden keskiössä ovat Alban romanialaissukulaisten elämäntapahtumat ja suhteet. Samalla hahmottuvat paikallisen politiikan, maailmankuvan ja arvojen vaikutus jokaiseen silloin ja nyt.

Aika-, paikka- ja henkilöhyppely paljastaa mutta myös peittää: kaikesta on valikoituja palasia. Tunnen etenkin ajan hampaan nakertavan jotain oleellista ympäristöstä ja ihmisistä, ja suoraan sanoen menneen kuvaus peittoaa nykyisyyden. Avoimeksi jää paljon niin Kalasataman romanialaisresupekoista kuin Albasta ja hänelle läheisistäänkin. Ymmärrän hyvin, että on ihmisen osa jäädä osin itselleenkin arvoitukseksi. Silti huomaan romaanin epämääräisyyksien tekevän minut levottomaksi, ja syy selviää:

Nyt ymmärrän että joka kevät vuosien ajan, homeen alkaessa työntyä tapetin läpi, Flavia maalautti seinät. Ne olivat valkoiset kun me saavuimme, häikäisevän puhtaat, jokainen käärmemäinen halkeama poissa silmistä. Ja samalla tavalla me olemme aina työntäneet kaiken hankalan ja kivuliaan niin syvälle kuin mahdollista, lattian alle seinien sisään, sileän tapetin taakse, ja maalanneet seinät uudelleen.

Tiheiden tunnelmien kielellistäminen ihastuttaa. Kertoja ei paljon selitä, hän havaitsee ja huomaa – löytää sanat mikro-ja makrovirtauksille. Niin kirja lähestyy toiseutta, muiden keskellä erillisyyden potemista, ja sen ohella henkilöiden juurisäikeitä sekä muistoista koostuvaa minuutta.

Talo on kuin ihminen jonka persoonallisuus muovautuu vuosien varrella. Sillä on ominaistuoksu ja äänet. Muistot kertyvät sen iholle. Sen arvet ja mustelmat kertovat omia tarinoitaan.

Sandun esikoisromaanin  kerronta on varmaa ja näkemyksellistä. Aineksia on paljon ja symboliikkaa runsaasti, hetkittäin liian kanssa. Se valaskin. Tunnistan romaanin hienouksia, mutta kaikesta huolimatta luen käsijarru päällä. Romaani alkaa vapaasti liikkua vasta lukemisen jälkeen, jolloin flashbackeina ympärilläni kirmailee syitä, seurauksia ja selityksiä.

Romaani kunnioittaa tarinointiperinnettä, jossa ei juttua aloiteta ”olipa kerran” vaan sitä monimerkityksellisemmin uskotellaan uskomatonta – vaikkapa tarinaa valaasta nimetä Goliat. Tarinat voivat olla totta tai tarua. Niin tai näin: parhaimmat elävät. Valas nimeltä Goliat komeasti kelluu tämän vuoden vuolaassa romaanivirrassa hetken jos toisenkin, mutten usko sukeltavani sen luo tuonnempana.

– –

Cristina Sandu
Valas nimeltä Goliat
Otava 2017
romaani (Finlandia-palkintoehdokas)
265 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirja vieköön! sukelsi Sandun satuun, Kirsin Book Clubin Airi viihtyi romaanin rinnakkaistodellisuuksissa, Omppu ihastui aistikylläiseen kieleen, Luettua elämää kehuu kikkailemattoman kaunista kieltä, Kirjaluotsi lumoutui ja Mistä luimme kerran julistaa kirjan vuoden parhaaksi – näin muutamia postauksia poimien.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

27 marraskuun, 2017 · 10:31 am

Marraskuinen Berliini

Nainen juo viinin viimeiseen tippaan. Läpikuultava pikari peittää hänen kasvonsa. Hauras materiaali kätkee naisen tunteet. Niitä ei erota mies, joka seisoo hänen vieressään ja on valmis kaatamaan pikariin lisää heti, kun nainen laskee lasin pöydälle.

Pöytää peittää paksu itämainen matto. Sen sävyt ja naisen lohenpunainen puku saavat hohdetta päivänvalosta, joka siivilöityy puoliavoimesta ikkunasta muuten hämärään huoneeseen. Nainen ja mies ovat valon ja hämärän rajalla.

Ehkä nainen laskee pian lasinsa, tarttuu viereiseen tuoliin asetettuun soittimeen, siirtää eteensä pöydällä lojuvan nuottinipun ja aloittaa soiton katsomatta mieheen. Tai sitten hän ojentaa lasin kohti miestä ja haluaa tapahtuvan sen, mitä sitten tapahtuukaan.

Kun maalaus pakottaa tarinaan, se ylittää ajan ja paikan. Oikeastaan parempi on sanoa maalauksen pysäyttävän. Näin tekee Johannes Vermeerin teos Viinilasi (1659-1660, The Wine Glass) Berliinin Gemäldegaleriessa (tässä).

Vermeer

Gemäldegalerien vanha taide tarjosi Vermeerin lisäksi muita suosikkejani: Van Eyck, Petrus Christus, Hieronymos Bosch ja Bellini etunenässä. Erikoisesittelyssä oli lisäksi huikeasti tyylitelty ja loistokas Jean Fouquedin madonna.

Näyttelymainos
Petrus Christus
Yksityiskohta Boschin teoksesta

Synkeän sään sävyttämä viikonloppumatka vei menneeseen. Sateen pakoilu museossa on kaikin puolin kannatettavaa, joten kiersin Berliinin museosaarella antaumuksella eri kulttuurien alkuhämärää ihaillen, etenkin entistä Kreikkaa, Roomaa ja Babyloniaa.

Nefertiti

Nefertiti

Matkaseuralaiseni luonnehti Berliiniä dystooppiseksi mega-Helsingiksi. Sana lihallistui ja äänellistyi East Side Gallerien graffitiseinustalla, eurooppalaisesta valtapolitiikasta muistuttava muurireliikki taustanaan. Tirehtööriasuinen herra soitti viemäriputkista rakentamaansa puhallinta saaden aikaan synkeän kumeaa, marras-Berliinin tummaa ulinaa.

East Side

– –

Berliini-tietoa:
Gemäldegallerie
Museeinsel
East Side Gallerie

2 kommenttia

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu, Sekalaista, Taide

22 marraskuun, 2017 · 6:30 am

Satu Leisko: Unohtunut poika

Satu Leisko on kirjoittanut ensimmäisen suomalaisen selkokielisen fantasiaromaanin kouluikäisille, Unohtunut maa (Opike 2014.) Siinä vanhempien erosta kärsinyt Susanna löytää Harsomaailmasta eheyttävän ympäristön, joka auttaa sadun keinoin käsittelemään hylätyksi tulemisen kokemuksia. Koska kirjailija esikoiskirjassaan löysi luomoavan ja voimaannuttavan paikan, hän hyödyntää sitä uudessa selkofantasiaromaanissaan Unohtunut poika (Opike 2017).

Unohtunut poika

Saturomaanin ”unohtunut poika” on Susannan luokkakaveri Veeti, jolla on huolehtiva perhe, mutta huolenpito kohdistuu Veetin veljeen. Pojan kokemus omasta merkityksettömyydestä ja virheellisyydestä on kirjan lähtökohta. Veeti päätyy lähimetsän peittoon, Harsomaailmaan, samoin kuin Susanna aikoinaan. Siellä poika löytää itsestään selviytyjän. Asennemuutos epäonnistumisista onnistumisen kokemuksiin kuvataan suloisesti.

Leisko yhdistää arkimaailman ja fantasiaympäristön. Harsomaan ihmeotukset ja -paikat kuvataan selkeästi, silti elävästi. Esimerkiksi pimeässä valoa leiskuvat liekot ja Veetiä suojelevan jäniksen muodonmuutokset kuvaillaan onnistuneen satuhenkisesti. Myös kuvitus auttaa, sillä Marjo Nygårdin kuvat tukevat osuvasti tarinaa. Juonen seuraaminen on helppoa, ja oleellinen tunne-elämän kuvaus myötäilee tapahtumia. Pidän selkosisältöön sopivista ratkaisuista, jotka helpottavat lukemista, kuten nimien minimoimista:

Parin minuutin kuluttua muistin nimistä vain yhden.
Ihti oli liekkojen joukon johtaja.

Kouluikäisten kohderyhmää ja selkokielen periaatteita ajatellen on perusteltua se, että Veetin tunteet ja ajatukset kotiväestä kerrotaan suoraan. Paljon on toistoa Veetin perhetilanteesta, mutta sekin on perusteltua.

Leiristä herääminen tuntui tutulta:
Lapsena olin telttaillut perheen kanssa.
Olin tykännyt retkistä ja metsästä paljon,
mutta perheelläni ei ollut sellaisiin aikaa enää.
Nyt olin saanut ne takaisin itselleni,
täällä Harsomaailmassa.

Ounastelen, että poikalukijoita houkutellaan kirjaan taistelukohtauksin. Sotaisuus on kuitenkin aika kilttiä, enemmän rekvisiittaa tunteiden käsittelyssä. Veetille taistelut osoittavat, että hänestä löytyy rohkeutta ja voimaa muiden auttamiseen. Kirjassa uskotaan hyvän voittoon, pahojen ja ymmärtämättömien ”paranemiseen”.

Unohtunut poika -fantasiakirjan poika löytää itsensä, kun hän saa hetken etäisyyttä ja uutta näkökulmaa elämäänsä. Itse kukin tarvitsee erilaisia harsomaailmoja arkeaan suhteuttamaan. Tarina sopii ääneen luettavaksi ja omaksi lukukirjaksi kouluikäisille ja yläkoulun alkupuolelle. Kirja on mainio esimerkki siitä, miten selkokieli sopii kaikille. Tarina ratkaisee.

*

mielenterveysviikko_logoTällä viikolla vietetään mielenterveysviikkoa. Suketus haastoi bloggaajia, lukijoita ja kaikkia muita tavalla tai toisella mukaan.

Lasten ja nuorten kirjallisuus voi osaltaan keventää psyykkisiä kuormia: kirjoissa käsitellään askarruttavia asioita, henkilöihin samaistuu ja henkilöiden kohtaloista saa voimaa. Unohtunut poika sopii erittäin hyvin mielenterveysviikolle luomaan uskoa lapselle ja nuorelle, että hän on arvokas, pystyvä ja riittää omana itsenään.

– –

Satu Leisko
Unohtunut poika
kuvitus Marjo Nygård
Opike 2017
Selkokielinen fantasiaromaani
89 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Avainsanat: