14 syyskuun, 2017 · 5:00 pm

Kansallisteatteri: Koivu ja tähti

Keväisellä bloggariklubilla Pirkko Saisio kertoi Kansallisteatterin tilaaman juhlanäytelmän lähtökohdan sisältävän kaikki kipsaavat tekijät: Suomi 100 vuotta ja Kansallisteatterin iso näyttämö. Saisio otti avukseen modernin parviälyn ja kysyi Facebookissa, mitä ihmiset haluavat nähdä tällaisessa juhlanäytelmässä. Monet ehdottivat suurnaisia, muita juhlakaluteemoja tai sisällissotaa. Toisin kävi:
– Valitsin aiheita, jotka minua aidosti kiinnostavat. Punavihreä kupla näyttää olevan aihe, jota ei saa mainita. Näytelmään siirsin itseään analysoivan keskiluokan, joka määrittelee kaikkea. Rapujuhlista metsän keskellä kehittyy dystopia arvaamattomassa tilanteessa.

Näytelmän nimi liittyy luonnollisesti Topeliuksen klassikkosatuun Koivu ja tähti. Saisiota kiinnostaa se, mitä tapahtuu, kun satu loppuu.

*

Koivu ja tähti.jpeg

Kolmetuntinen Koivu ja tähti käynnistyy keski-ikäisten sisarusten rapujuhlavalmisteluista, joista vastaa thai-kotiapulainen. Sisarukset ja sekalainen toverijoukko sitovat polveilevaa juonta. Tulkitsen kuitenkin näytelmää niin, että pysyvintä on metsä ja 1700-luvulta peräisin oleva torppa, jotka jäävät juhlaväen jälkeen uuden porukan käyttöön.

Juhlanäytelmässä katsotaan suomalaisia yhden suvun välityksellä lyhyin historiasykäyksin päätyen tulevaisuuteen, jolloin äkkiarvaamatta voivat tiet katketa eristysmuurein ja metsissä vilistä suomalaisugrilaisia pakolaisia. Kuvaavaa on, että hyvinvoiva väki veivaa ideologioihin ja elämäntapaan liittyviä asioita, eivätkä huomaa, mitä tapahtuu todelle tai mitä todella tapahtuu. Paljo puhe osoittautuu merkityksettömäksi. On aika vähän asioita, joilla lopulta on merkitystä. ”Kurjet tulevat aina joka kevät. Vain se on tärkeää.”

Kurkien merkitys hivelee eritoten minua, jolle jokavuotinen kurkien saapuminen on huippuhetki ja lähtö haikeuden lähde. Kurkien myötä näytelmässä välittyvät kiertokulku, lajitovereiden ryhmäturvan merkitys ja luonnon luonnollinen julmuus. Saision näytelmässä luonnolla on muutenkin suomalaisuuteen sopivasti keskeinen rooli. Näytelmässä kurkien lähtöön limittyy luonnon päätyminen epätasapainoon. Muutokset eivät tunnista maan rajoja: esimerkiksi jääkarhun elinympäristö on siinä tilassa, että karhu ottaa osaa viimeiselle matkalle.

Esityksessä on paljon yllätyksellisyyttä, mitä sirpalemainen eteneminen korostaa. Pidän pönöttämättömyydestä, ja lisäksi koomisten tilanteiden tiputtelu keventää aihelmien runsautta. Esimerkiksi jääkarhu paljastuu teatterikriitikoksi ja hylätyn ideologian Lenin-patsas raahataan kesämökkikorpeen – tällaisia absurdeja kohtia putkahtelee sieltä täältä. Kaikessa on kuitenkin asiaa takana, ja mikä parasta, pääosin selityksiä katsoja voi kaivella mielestään esityksen aikana ja pitkään sen jälkeen. Jonkin verran dialogissa osoitellaan, ei kuitenkaan puhkiopeteta. Kohtauksesta toiseen liu`utaan liukkaasti, ja tuntuu väkevästi siltä, että draamateksti ja Laura Jäntin ohjaus pelaavat samaan maaliin.

Henkilöihin en pääse syvälle, pidän heitä enemmänkin ihmisten edustajina. Sisaruussuhteesta irtoaa jotakin, elämäntavasta aatevaihteluineen yhtä ja toista. Vasta vähitellen luulen älyäväni, miksi historiapätkät ovat sellaisia kuin ovat: 1700-luvulla ei ollut varaa lapsihempeilyyn, kun lapsia kuoli solkenaan ja suomalaiset olivat Ruotsin valtakunnalle lähinnä tykinruokaa; 1900-luvun alussa nainen saattoi agitoida tasa-arvoa ja samalla epäsolidaarisesti rähjätä pikkuasioista; sota-aika näkyy vain lättäjalkaisen öykkärin, rintamakarkurin ja desantin tasolta. Nykyajassa muunmaalaiset muka-suvaitaan apulaisina tai tyttöystävinä, mutta pakolaiset rämpivät omin päin metsikössä. Ja aina voi tulla äkkikäänne, joka katkaisee kaiken. Sitä eivät itseensä käpertyneet eläjät oikein käsitä – Tuonelan virrallakin täytyy ottaa vielä yksi selfie.

Veli (Jukka Puotila) ja sisar (Tiina Weckström) kannattelevat tarinaa ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Muut näyttelijät urakoivat joustavasti useita rooleja. Pyörivä lava rytmittää liikkeillään tapahtumien kulkua. Toistoelementtinä toimii perinteinen mökki aikojen saatossa. Tila rauhoitetaan vain sille, mitä tapahtuu lavalla: huomaan innostuvani siitä, ettei esityksessä käytetä videokuvaa (no, yksi lyhyt poikkeus on). Lumoava lavastusosa on viitteellinen metsä ja sen hengiksi heräävät, raukean ajattomasti sanailevat puut.

*

Bloggariklubilla Saisio sanoi kansan identiteetin muodostuvan siitä, että kansalla on kirjoitettua historiaa ja kirjallisuutta. Suomalaisuus merkitsee Saisiolle kieltä. Se näkyy esityksessä. Juhlanäytelmä aluksi hämmentää aikaloikilla ja puheen pulputuksella, mutta mitä enemmän tunteja ensi-illasta on vierinyt, sitä enemmän Koivu ja tähti minua viehättää. Runsaudesta ponnahtaa asioita, hetkiä, näyttämökuvia, jotka selittyvät nyt tai vaivaavat monimerkityksellisinä, hihityttävät tai vievät syntyihin syviin. Loppukuvat lautalla ovat hienoja ja avonaisia, ja kaikista tuhon enteistä huolimatta niihin sisältyy lohdullisuutta. Kukaan ei tiedä, mitä kaikkea on tapahtunut, tapahtuu nyt tai tapahtuu, kun kaikki loppuu. Kurjet kuitenkin tulevat taas keväällä.

– –

Koivu ja tähti
Kansallisteatteri 13.9.2017 (ensi-ilta)
Pirkko Saisio (teksti) ja Laura Jäntti (ohjaus)
Kati Lukka (lavastus), Tarja Simonen (puvustus), Morten Reinan (valot)
Rooleissa: Tiina Weckström, Jukka Puotila, Karin Pacius, Riku Nieminen, Heikki Pitkänen, Sonja Salminen, Petri Manninen, Harri Nousiainen, Elsa Saisio, Matti Lehtonen, Jukka-Pekka Palo, Katariina Kaitue, Paula Siimes
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/koivu-ja-tahti/

P. S. Käsiohjelmassa on valaisevat tausta-artikkelit Topeliuksen sadusta ja uralilaisista kansoista.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Avainsanat: ,

11 syyskuun, 2017 · 4:30 pm

Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet

Tartun Marjo Heiskasen romaaniin Mustat koskettimet (Siltala 2017) illalla, jolloin selviää Mai Lind -pianokilpailun voittaja. Romaani alkaa epäonnistuneesta kisasoittoyrityksestä, mutta katsomassani suorassa tv-lähetyksessä kisavirtuoosi antaa sormien liverrellä koskettimilla pelotta ja epäilyksettä. Kuuntelen pianokilpailun finaalilähetyksen, siirryn kirjaan ja sitten virittelen kirjan kylkiäseksi siihen sovitetun Spotify-soittolistan. Fiktioesitys voi alkaa.

Hetkittäin epäilen selviänkö, sillä niin sisällä romaani on musiikissa ja muusikkoudessa – ja minä niistä ihan ulkona. On kuitenkin iloiten todettava, että sanojen soljunta ei syrji maallikkoa. Vaikka soittamiseen ja musiikkiin liittyvät kysymykset ovat keskeisiä, yhtä keskeistä on henkilöiden paikka suhteessa muihin ja itseensä.

Romaanin osat on nimetty musiikkitermein: Trio, Duo, Duo ja Sola. Aluksi on pianisti Sere, viulisti Laura ja sellisti Mats, lopulta enää Sere. Vai lopultako on jäljellä taka-alan assari? Huomio! Koko ajan mukana, katveessa seuraa assari-Sari, jota ei lasketa varsinaiseen lukumäärään – siinä yksi kimmoisa suhdetarkastelupiste.

Voimme ajatella, että assari kadehtii toisten unelmia, voimme tulkita hänen vain katkeruuttaan ärisevän, että halveksimalla tuhoavat elämänsä, mutta ikävä hänen on silti nähdä kaikki niin selvästi kuin näkee, kateellinen tai ei. Musisointi tuottaa mielihyvää, siksi siihen niin moni jää koukkuun ja ponnistelemaan, vaikka ei kannattaisi, ammatillisessa mielessä.

Musiikia kuvaillaan lumoavasti, etenkin tunteita, joissa yhteissoitto sujuu. Sulautuminen yhteissoiton virtaan on kirjan monille henkilöille ainoa tapa päästä kosketukseen itseen ja toisiin. Kun sitä ei saavuta, on koko elämä epätahdissa.

Hankaukset, säröt, epävarmuus ja huonoudentunteet välittyvät väkevästi. Ei ole epäilystäkään, miten kilpailuhenkistä muusikkous on. Soittaja on niin hyvä tai huono kuin on viimeisin esitys – muusikkona ja ihmisenä.

Mustata koskettimet.jpeg

Mustat koskettimet soi moniäänisesti. Kaipa kerrontaa voisin pitkälti kuvata musiikkitermein ainakin polyfoniseksi. Kaikkitietävä kertoja tunkeutuu kerrontakohteiden mieleen, luonteeseen, tilanteisiin, nykyisyyteen ja menneisyyteen. Upeasti joustavat tilanteesta ja henkilöstä toiseen siirtymät tai yhtäaikaiset äänet – myös soraäänet mutta jotain myötäilyjäkin on havaittavissa. Merkillepantavaa on se, että teema kuljettuu ennalta-arvaamattomasti.

Kertoja vetää mukaan minut ja kirjan lukijakollektiivin osoittelevasti, tietoisesti, herkullisen omavaltaisesti tyyliin ”Tapaamme trion harjoittelemasta Matsin kotoa”. Sehän saattaisi olla ärsyttävää, vaan ei ole. Kertoja ikään kuin lavastaa tilanteita, tarjoaa ne fokusoituina, tarkentaa lukijan katseen – en silti voi olla varma, johdatteleeko hän minut suoraan kohteeseen vai harhaan.

Sujuvuus, syvyys, terävyys ja leikkisyys, kipeys, julmuus – kaiken kirjo kielessä ja kerronnassa herättävät ihastuksen tunteen. Tekstissä on myös pistävyyttä ja piikkejä, esimerkiksi assari-Sarin silmin usein monomaaninen ja omahyväinen Sere esiintyy nimellä p-nisti – kuvaavaa, ilkeää, ilmaisullista.

Hetkittäisiä herpaantumisen merkkejä koen romaanin loppupuolella ja havaitsen tiivistämisen tarvetta, mutta kirjaan sovitetun soittolistan soidessa taustalla nautiskelen harvinaisen omaperäisestä verbalisoinnista finaaliin asti.

P. S. Mustat koskettimet käynnistää osaltani taiteilijaromaanihaaste-postaukset. Julistin haasteen avatuksi tänään.

Taitelijaromaani
– –

Marjo Heiskanen
Mustat koskettimet
Siltala 2017
romaani
352 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Soptify-soittolista löytyy romaanin nimellä.

Romaanista Omppu on kirjoittanut. ”Heiskanen kirjoittaa järkyttävän kunnianhimoisesti ja hyvin.” Kyllä.

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

11 syyskuun, 2017 · 4:00 pm

Taiteilijaromaanihaaste

Tämän vuoden mittaan olen havahtunut siihen, että monissa lukemissani kirjoissa päähenkilö on taidealalta. Keskushenkilöinä on ollut etenkin kirjailijoita, kuvataiteilijoita ja muusikoita. Siispä on aika tehdä katselmus taideromaaneihin, joten haastan sinut postaamaan niistä. Koska en juuri nyt muista yhtään tanssitaiteen edustajaa romaanihenkilönä, julistan haasteen päättyvän 29.4. eli kansainvälisenä tanssitaiteen päivänä.

Taiteilijaromaanihaaste

1. Ilmoittaudu mukaan tämän postauksen kommentissa.
2. Postaa ainakin yhdestä romaanista, jossa taiteilijuus, taiteilija tai taide on keskeistä. Taiteilija voi olla fiktiivinen tai faktisesti taiteillut. Mikä tahansa taideala käy. Viittaa postauksessa haasteeseen (#taiteilijaromaani) ja käytä halutessasi taiteilijaromaanihaasteen banneria.
3. Julkaisen koontipostauksen 29.4.2018.
– Liitä siihen linkki juuttuusi/juttuihisi.
– Voit myös kirjoittaa oman koosteen pohtien taiteilijoiden määrää, laatua, merkitystä tai ylipäätään taiteilijuutta romaaneissa. Liitä oma koostejuttusi linkki koontipostaukseeni.
4. Teen yhteenvedon haasteesta ja julkaisen sen 1.5.2017.

 

Taitelijaromaani

Lähiaikoina esimerkiksi olen postannut Paul Austerin romaanista 4321 ja Kjell Westön romaanista Rikinkeltainen taivas, joissa kirjailijuudella on iso rooli. Mieleenpainuvia valokuvaajia on ollut esimerkiksi Arturo Perez-Reverten (Taistelumaalari) ja Pauliina Vanhatalon (Pitkä valotusaika) romaaneissa. Kevääni kirjakuvataiteilija oli päähenkilö Joel Haatelan romaanissa Mistä maailmat alkavat. Arkkitehti kaupunkivisualistina löytyy Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä – romaanista, ja näyttelijöitä esiintyy Sadie Jonesin kirjassa Ehkä rakkaus oli totta. Noin muutaman mainitsen.

Tänään korkkaan taiteilijaromaanihaasteen Marjo Heiskasen muusikkokirjalla Mustat koskettimet. Julkaisujonossa odottavat juttuni Mila Teräksen Schjerfbeck- ja Kati Tervon Thesleff-romaaneista sekä Anna-Leena Härkösen uusimman romaanin kirjailijakuvauksesta. Varsinainen tuplajättipotti on Asko Jaakonahon romaani Valon juhla Katri Valasta ja Olavi Paavolaisesta. Ja lisää aivan varmasti ilmestyy toukokuun loppuun mennessä.

P.S. Tämän haasteen rinnalla kannattaa pitää mielessä Oksan hyllyltä -blogin Naisen tie -naistaiteilijaelämäkertahaastetta. Ainakin minä odotan Kati Tervon Thesleff-romaanin Iltalaulaja rinnalle pian ilmestyvää elämäkertaa Minä maalaan kuin jumala.

17 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

10 syyskuun, 2017 · 5:00 pm

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Asko Sahlbergin romaani Amandan maailmat (Like 2017) vaikuttaa ajankohtaisena ja paikattomana. Tarina voisi tapahtua Suomessa, Ruotsissa tai muualla Euroopassa – maailmalla nyt ja huomenna.

Romaanin Amanda on 85-vuotias tervaskanto, joka elää eristäytynyttä elämää mökkirähjässään. Naapurissa asuva eläkeläis-leskimies-Jansson auttaa tarvittaessa, joskin jotkut osat naapurusten YYA-sopimuksesta hämmentävät. Käänteen Amandan elämään aiheuttaa pieni pakolaispoika. Ihmisenä ihmiselle oleminen pakottaa Amandan toimimaan toisin kuin koskaan ennen.

Tunnen, että Sahlberg esittää minulle kysymyksen: mihin riittää yhden Amandan inhimillisyys, jos joku muu sallii toiminnan, jossa ihmisellä ei ole koskemattomuutta eikä arvoa?

amandan maailmat.jpeg

Sahlberg julistaa nyt entistä selvemmin. Syrjäytyneiden ja syrjäytettyjen heikosta asemasta ei ole epäilystä. Hieno sisarteos Irinan kuolemat on uutukaista hienovaraisempi. Sama keskeisteema kummassakin toistuu eli viattomien kohtalo, kaltoinkohtelu. Mielestäni Amanda-vanhus vertautuu hylkiölapsiin: Amandaa on kohdeltu heikkolahjaisena ja häntä on vahingoitettu suojeluksesta huolimatta.

Sahlberg taitaa waltariaanisen lavean historiapoosan – MOT: Herodes ja Pilatus. Minua hän puhuttelee etenkin Amandan maailmojen kaltaisissa tiiviissä teksteissä, joiden taiturimaisen tiheän ja ilmaisuvoimaisen sanonnan hän hallitsee niin kuin esimerkiksi romaanissa He tai Irinan kuolemat. Näin tunnelmaan ja mielentilaan liu’uttaen alkaa Amandan maailmat:

Pihalta aamuisin kaikkoavat varjot saivat Amandan ajattelemaan ihmisiä, jotka eivät tulleet koskaan tapaamaan häntä. Ehkä nuo ihmiset olivat muuttaneet muualle, ehkä he olivat kuolleet. Ehkä heitä ei ollut koskaan todellisuudessa ollut – myös varjot tuntuivat joinakin kalpeina aamuina epätodellisilta, unista unohtuneilta. Niiden imeydyttyä kasvavaan valoon ne alkoivat tuntua hävyttömän ihmisen keksimältä valheelta.

Pääsin tapaamaan Amandan mielenmaailmoita, joiden päällä leijuu utu, mutta välillä se kirkastuu paljastaen nykyisyyttä ja mennyttä. Kuluneesti voisin sanoa, että Sahlberg on pienen ihmisen humaanilla asialla, ja vaikka hetkittäin tarinassa on ennalta-arvattavuutta ja osoittelua, Amandan maailmat kannattaa ehdottomasti lukea. Sievistelemättömästä elämän rujoudesta irtoaa huikean kauniita ailahduksia ja mieltä horjuttavia hetkiä.

Romaanin loppu rutistaa sisuskalut kasaan. Siinä ympyrä ikään kuin sulkeutuu, ja minä jään miettimään niitä, joita ei kukaan muista, joista ei kukaan välitä elävinä eikä kuolleina. Kirjallisuuden monista tehtävistä mainitsen rutistamisen ja ravistamisen. Ne Sahlberg osaa.

– –

Asko Sahlberg
Amandan maailmat
Like 2017
(pienois)romaani
137 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Postaan samanaikaisesti kahden muun blogin kanssa: Kulttuuri kukoistaa ja Reader, why did I marry him?. Kihelmöi, mitä kollegat kirjoittavat.

 

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

8 syyskuun, 2017 · 6:06 am

Lukutaitopäivä & Komisario Palmu selkokielellä

Kansainvälinen lukutaitopäivä 8.9. muistuttaa siitä, miten merkityksellinen lukutaito on ihmisen hyvinvoinnille. Viidennes maailman aikuisista on lukutaidottomia, mikä on monitahoinen terveyteen, toimeentuloon ja tasa-arvoon vaikuttava riskitekijä. Myös lukemisen vaikeudet tuottavat samanlaisia riskejä. Suomessa kuvitellaan, etteivät lukutaito-ongelmat juurikaan koske meitä ja unohdetaan, että täkäläisistä on ainakin 10 % lukijoita, jotka eivät selviä kirjallisista lomakkeista, ohjeista tai muista asiointiteksteistä.

Lähes 30 vuotta on Suomessa kehitetty selkokieltä, kielimuotoa, joka tukee osallisuutta ja tasa-arvoa. Selkokieli on sanastoltaan, rakenteeltaan ja sisällöltään yleiskieltä helpompaa. Näin mahdollistuu mahdollisimman monille tekstien ymmärtäminen ja siitä nauttiminen. Selkokielellä esimerkiksi Yle julkaisee päivittäin uutisia, ja myös selkokieliset esitteet ja verkkosivut ovat yleistyneet. Selkokielisiä tieto- ja kaunokirjoja ilmestyy vuosi vuodelta enemmän. Silti esimerkiksi selkokirjat eivät juurikaan ylitä medianäkyvyyskynnystä, joten selkomateriaalit jäävät suurelta yleisöltä piiloon. Moni lukemisesta kiinnostunut mutta vaikeisiin teksteihin kompastuva hyötyisi selkokirjojen myötä tunteesta: lukeminen sujuu, teksti on ymmärrettävää ja kirjan lukeminen herättää elämyksiä.

Selkokirjailija Pertti Rajala on noin sadan selkokirjan tekijä. Hän on kirjoittanut kaikenikäisille kaikenlaista. Viimeisimpiä tietokirjoja on esimerkiksi kotimaan juhlavuoteen sopiva 100 totuutta Suomesta. Viime vuosina häneltä on ilmestynyt useita klassikkomukautuksia kuten Juhani Ahon Rautatie tai Stevensonin Aarresaari. Viimeisin selkokielelle kääntynyt klassikko on Mika Waltarin Komisario Palmun erehdys (Avain 2017).

Komisario Palmun erehdys

Selkokirjaksi Komisario Palmun erehdys ei ole helpommasta päästä esimerkiksi jo siksi, että se on lähes 200-sivuinen. Kappaleet ja osin myös virkkeet ovat aika pitkiä, eikä tekstin rivitys aina etene perusselkoperiaattein. Jännitysjuoni on tietysti melko polveileva, mutta lukija autetaan alkuun henkilöluetteloin ja joka luvun alun johdattelutiivistyksin. Jälkimmäiset toimivat oikein hyvin tarinan kannattelijoina.

Pidän kirjassa siitä, että siinä säilyy mainiosti alkutekstin henki. Seuraavan sitaatin alkuvirke voisi olla selkokirjoittamisen määritelmästä mutta onkin Palmun rikostutkintametodiikkaa:

Erotetaan jutusta kaikki epäolennaiset asiat
ja henkilöt, jotka eivät kuulu asiaan.
Kuta pidemmälle pääsemme, sitä enemmän
murhaaja alkaa pelätä.
Nyt hän on tehnyt jo kaksi ratkaisevaa erehdystä.
Ne eivät riitä osoittamaan murhaajan
syyllisyyttä, mutta ne osoittavat,
että hänen hermonsa tulevat pettämään.

Henkilöt välittyvät särmikkäinä ja eloisina. Komisario Palmun persoona erottuu ilahduttavan ärhäkkänä, ja murhatarinan muut henkilöt vilahtavat sopivan erikoisina hahmoina. Minäkerronta sopii mainiosti kuvailemaan tapahtumia ja henkilöitä tarkkailijan tavoin. Myös muiden ääni kuuluu sujuvassa dialogissa, ja takautumakertomukset erottuvat kursivoituina.

Teksti etenee liukkaasti, joten uskon kirjan innostavan lukijoita, jotka haluaisivat lukea dekkareita, mutta kavahtavat tiheätekstisiä romaaneita lukemisen hitauden ja hahmottamisen vaikeuksien vuoksi. Rajalan Palmu on helppolukuinen kirja, joka toivottavasti lisää Waltari-lukijakuntaa.

Komisario Palmun erehdys on tunnettu riemastuttavana elokuvana, ja siitä on napsaistu muutama pysäytys kirjan kuvitukseksi. Iki-ihana lounaskohtaus, jossa Palmun apuri Kokki puhkeaa laulamaan ”Silmät tummat”, on kirjassa mukana – tilanteesta voi myös nauttia tekstin rinnalla vaikkapa Youtube-klippinä.

Infonurkka

Selkokirjauutuuksia löydät Selkokirjaesitteestä ja Selkokeskuksen selkokirjasivuilta, jossa voi selata tietoja uutuuksista ja tehdä hakuja selkokirjatietokannasta.

Esimerkkejä selkokaunokirjoista

Jännitys, kauhu ja seikkailu
Tapani Bagge, Alligaattori (Avain 2017)
Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarjasta viisi osaa, viimeisin Tuulen puolella, mukautus Leena Kaivosoja-Ukkola (Avain 2017)
Reijo Mäki, Pimeyden tango;  Vares-dekkari, mukautus Ari Sainio (Opike 2015)
Salla Simukan Lumikki-trilogian kaksi ensimmäistä osaa Punainen kuin veri ja Valkoinen kuin lumi, mukautus Hanna Männikkölampi (Avain 2017)
Bram Stoker: Dracula, mukautus Ari Sainio (Opike 2017)

Fantasia
Maria Turtschaninoffin Helsingin alla, mukautus Leena Kaivosoja-Ukkola (Opike 2016)
Satu Leisko, Unohtuut maa (Opike 2014)

Klassikot
Juhani Aho, Rautatie, mukautus Pertti Rajala (Opike 2016)
Anna-Leena Härkönen, Häräntappoase, mukautus Johanna Kartio (Opike 2013)
Rudyard Kipling, Viidakkopoika, mukautus Pertti Rajala (Avain 2016)
R.L. Stevenson, Aarresaari, mukautus Pertti Rajala (Avain 2015)

Huomaa myös selkokieliset Raamattu, Kalevala, Seitsemän veljestä, Romeo ja Julia, Robin Hood – ja monet muut.

Novellit
Panttivanki ja muita kertomuksia, nykykirjailijoiden novelleista selkomukautuksia, mukautus Ari Sainio (OPH 2015)

Runot
Tuija Takala: Kierrän vuoden (Opike 2016)
Tuija Takala: Onnen asioita (Avain 2017)

Muista myös tämä: Turun ja Helsingin kirjamessuilla on selko-ohjelmaa.

– –

Mika Waltari
Komisario Palmun erehdys
Selkomukautus Pertti Rajala
Avain 2017
192 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Selkokirja

Avainsanat: ,

5 syyskuun, 2017 · 8:13 pm

Petina Gappah: Muistojen kirja

Haluan aloittaa kiittäen käännöskirjallisuudesta. Ilman suomennettuja romaaneja käsitys eri maanosista, kansoista ja kulttuureista jäisi kapeaksi, maailmankuva pannukakkumaisen littanaksi. Vaikka fiktio onkin mielikuvituksen leikkiä, kytkeytyy se johonkin todelliseen, josta se on lähtöisin. Siksi on tärkeää saada käännösromaaneja pienistä, vieraista maista maailman toiselta puolelta, vaikka kirjat olisivat alunperin kirjoitettu englanniksi, jonka moni Suomessakin hallitsee. Ainakin minulle lukeminen äidinkielelläni avaa kaikkia kerrotun tasoja toisin kuin vieraalla kielellä.

Zimbabwelaiseen elämänmenoon minut vie Petina Gappahin romaani Muistojen kirja (Tammi 2017, sujuvaksi suomentanut Tero Valkonen). Albiinonainen Memory (oi tuota nimivalintaa!) odottaa ankeassa vankilassa kuolemantuomiota, koska häntä syytetään valkoisen huoltajansa murhasta. Memory kirjoittaa amerikkalaiselle journalistille muistojaan, joihin kuuluvat pelontäyttämä lapsuus, myynti lempeänetäiselle Lloydille, nuoruusmyrskyt ilmeisen erilaisena vauraassa valkoisessa yhteisössä ja kaventunut elämänpiiri vankilassa.

Memory on koulutettu nainen, jonka älykäs kerronta yhdistää mennyttä ja nykyistä tarkoin havainnoin. Ote on paikoin jopa ironinen, joka tapauksessa teksti ei synkistele traagisista aiheistaan huolimatta. Siinä viehättää omalaatuinen elämäntarina ja jännitysaines: mikä lopulta osoittautuu todeksi? Eikä jutelma lillu irrallisena, vaan ihmisiin vaikuttavat yhteiskunnallispoliittiset suhdanteet siinä kuin suku ja uskomuksetkin.

Välillä pidän henkilökuvausta aika etäisenä, enkä oikein saa irti muusta kuin kertojasta. Hyvälle kirjalle on kuitenkin ominaista se, että edetessään se paranee ja syvenee. Niin käy Muistojen kirjalle. Tehokkaasti se panttaa salaisuuksia loppusivuille, joten jännite kestää. Memory kertoo avoimesti – ja ymmärrettäköön sana monimerkityksellisesti, sillä kertojan asemasta saa tehdä johtopäätöksiä oivan osoittelemattomuuden vuoksi.


Usko ja taikausko vievät syvälle kulttuuriin, jossa enteet, henget ja kiroukset elävät todellisina ohuen sivistyskerroksen alla. Pidän oleellisena sitä, miten kirja käsittelee kohtalon ja sattuman vaikutusta ihmiselämään.  Memoryn elämännäkemysvaakakupissa ne vuorottelevat, ja tähän hän kallistuu:

Tuntuu järkevämmältä ajatella, että kysymyksessä on menneisyydestä tullut ngozi. Kaikki muun olisi liian kamalaa – että tietoinen käsi olisi vastannut kaikesta tästä vain pannakseen minut vankilaan oppimaan elämän suuruutta alleviivaavan läksyn, tai että kaikki tapahtui vain siksi, että minä voin löytää telkien takana elämälle tarkoituksen.

Ihmispolo taitaa maailmassa olla ennakoimattomien vaikeuksien riepoteltavana, mutta merkityksellisiä hetkiä kaikkeen kätkeytyy. Esimerkiksi hyvien kirjojen lukeminen ja hyvien ihmisten alleviivaamaton välittäminen säväyttävät. Niin Memorya kuin muitakin.

– –

Petina Gappah
Muistojen kirja
suomentanut Tero Valkonen
Tammi 2017
romaani
307 sivua.
Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

3 syyskuun, 2017 · 10:04 am

Marjut Paulaharju & Elise Tarkoma: Kirjailijoiden Hietaniemi

Marjut Paulaharju ja Elise Tarkoma ovat koonneet kulttuurihistoriaa tiivistävän opaskirjan Hietaniemen hautausmaasta. Kirja keskittyy kirjailijoihin, siksi otsikko Kirjailjoiden Hietaniemi (Avain 2017). Kirja sopii kattavaksi katsaukseksi sellaisenaan tai opaskirjaksi hautausmaakävelyille.

Haudat kirja

Opaskirjassa on kaikkiaan noin 200 pienoiselämäkertaa, joissa lyhyesti kuvataan kirjailijoiden elämänkulku ja kokonaiskuva tuotannon luonteesta. Vanhimmat kulttuurihenkilöt ovat 1700-luvulla syntyneitä, nuorimmat 1960-luvun lopulla. Monissa esittelyssä pilkahtaa jokin persoonallinen välähdys eletystä elämästä tai sitaatti tuotannosta. Kuvitus tukee ja elävöittää, sillä kansikuvat kirjailijan teoksista tai kirjailijan kuva poseeraten tai jonkun joukon jatkona muistuttavat eletystä elämästä, ei vain kuolemasta.

Paulaharju ja Tarkoma ovat tehneet mittavan työn kootessaan kunkin kirjailijan tiedot ja tiivistäessään ne pariin sivuun. Tekstit ovat selkeitä ja sujuvia. Kirjassa ei ole vain kaanonin kärkikirjailijoita vaan myös katveeseen jääneitä kynäilijöitä. Siksi oppaan anti lavenee monipuoliseksi koosteeksi, joka tarjoaa uutta näkökulmaa myös kirjallisuushistorian tuntijoille.

Tekijät ovat rohkeasti lajitelleen kirjailijoita teemoittain niin, että kirjan luvuista voi napata erilaisia kävelyreittejä kauniissa ja rauhoittavassa hautausmaaympäristössä. Teemat on rajattu kirjoittajien edustamiin genreihin, ja jokapaikanhöylille kirjan tekijät ovat valinneet jonkin sopivan lajityypin. Joitain yllätyksiä ilmenee kirjailijan sijoittelussa, mutta tekijät valmentavat siihen hyvin alkusanoissaan. Esimerkiksi L. Onerva ja Mika Waltari löytyvät luvusta ”Tulenkantajat vapauttavat taiteen”. Kirjan kävelyreitti voi niin sanotusti myös polkea paikoillaan: luku Krohnien kulttuurisuvusta pakottaa pysähtymää pitkään sukuhaudan viereen, reitti vie siitä vain lyhyen matkan päähän muutaman sukuhautaan mahtumattoman luo.

Tietokirjaviikon kunniaksi testasin opasta tositoimissa. Kuljeskelu hautausmaalla tuntuu sopivan syystunnelmiin, kuulaankirpeään syyspäivään, jolloin puiden lehdet leijuvat oksista maahan ja kahisevat jaloissa maatumiseen valmiina.

Tapailin muutamia reittejä kirjan avulla. Pysähtelin kummuilla ja niillä hiljentyen lueskelin kirjan tekstejä. Kiersin esimerkiksi Tulenkantajien reittiä, poikkesin modernistien poluilla ja Krohnien kulttuuriperheen muistokivillä.

Haudat Kallas

Haudat Hellaakosken runo

Kirjan kartat suhteessa reitteihin ovat havainnollisia. Oppaan lopun hakemistot ovat tärkeitä etenkin kirjan kera hautausmaalla kuljeskelijoille. Esimerkiksi hakemisto, jossa on alueittain lueteltu kirjailijahaudat, on ehdoton, jos haluaakin kulkea kirjan lukujen reiteistä poiketen hautausmaata alue kerralla ja bongata niistä kirjailijoita. Siihen liittyen aloin kaivata kirjan henkilö- ja hautapaikkaluetteloihin sivunumeroa, josta löytää henkilön pienoiselämäkerran. Nyt en löydä kirjailijaesittelyä muuten kuin kirjaa lehteilemällä.

En yleensä julkaise juttuja kirjoista, joita en ole lukenut kokonaan, mutta Kirjailijoiden hautausmaa tekee poikkeuksen. Olen lukenut siitä noin kolmasosan eli hautausmaakävelyni kirjailijoiden osuudet. Valinta on tietoinen, sillä säästelen tekstejä seuraaville kävelyille. Hautausmaalle on hyvä palata tämän kirjan vuoksi mutta myös siksi, että kalmiston hiljaisuudessa lähentyvät elämän mahdollisuudet ja rajallisuus. Joidenkin kuolleiden tekstit uhmaavat aikaa ja elävät yhä, toisten ovat hautautuneet. Mutta eletty on, jälkiä jää.

– –

Marjut Paulaharju & Elise Tarkoma
Kirjailijoiden Hietaniemi. Kulttuurikäveliän opas
Avain 2017
464 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirja vieköön! -blogissa on havainnollinen esittely kirjasta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

2 syyskuun, 2017 · 10:56 am

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha

Toissakesänä hurmostelin Susipalatsissa. Hilary Mantelin lavea romaani hiveli tällaista historiasta ja täyteläisestä kerronnasta nauttivaa lukijaa. Jatko-osa Syytettyjen sali odottaa seesteistä hetkeä, jolloin voin rauhassa upota sen maailmaan. Tässä välissä on oiva hetki lukea lyhyen muodon Mantelia.

Kokoelma Margaret Thatcherin salamurha (Teos 2017) sisältää 11 lyhyehköä novellia. Niminovelli päättää kirjan. Sen luonnehtiminen voisi minusta valottaa kokoelman kokonaistunnelmaa.

Me kaikki tiedämme, ettei Thatcheria murhattu, mutta novellissa pääsemme lähelle tilannetta, jossa se on mahdollista. Minäkertojanainen päästää kotiinsa salamurhaajan, jonka luulee olevan remonttimies. Tilanne on erikoinen ja painostava. Silti asiat saavat edetä omalla painollaan; kertoja mukautuu tilanteeseen, on kuin sivustaseuraaja omassa elämässään, jossa voi tapahtua jotakin kummaa.

Tuollainen henki on mielestäni monessa kokoelman novellissa. Tapahtumien alussa tai kulussa kuultaa outous ja pysähtynyt, erikoisesti aikaa venyttävä henki. Henkilöt ovat mukana mutta tarkastelevat analyyttisen toteavuuden päästä tapahtumia.

Kaikissa novelleissa ei ole niin poikkeuksellista tilannetta kuin Thatcher-novellissa, pikemminkin tarinoiden lähtökohdat ovat aika tavallisia – tarkempi tarkastelu osoittaa, etteivät kuitenkaan. Hyvä esimerkki on aloitusnovelli ”Anteeksi että häiritsen”, jossa sattumatapaamisesta kehkeytyy kummallisen kiusallinen tapahtumakulku.

Mantelin teksti tuntuu painavalta, sillä siitä saa sen vaikutelman, että joka sana on punnittu, virkejärjestys huolella pakattu. Nostan hattua suomentaja Katja Siveniukselle, joka on varmasti kieli keskellä suuta harkinnut ilmaisuja. Nautinnollista kielenkäytön taitoa on siten tarjolla.

Kaikkien novellien sisälle en täysin pääse, eli koen, että minulta jää tajuamatta nyansseja, mikrovärähdyksiä. Tarinoiden merkityksiä joudun miettimään pitkään, hitaasti ja epäröiden. Monet novellit kuitenkin miellyttävät tunnelmallaan. Pidän häiritsevästä epävarmuudesta. Lisäksi novellien lukeminen sopii minulle juuri tähän elämänkulun hetkeen. Kiireisessä arjessa yksi Mantelin novelli kerrallaan – välillä päivien tauko novellien välissä – tuntuu tarpeeksi kattavalta kirjallisuudelta.

Margaret Thatcherin salamurha

– –

Hilary Mantel
Margaret Thatcherin salamurha
suomennos Katja Sivenius
Teos 2017
178 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muita lukijoita esimerkiksi Kirjasähkökäyrä, Mummo matkalla ja Opus  eka.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat:

30 elokuun, 2017 · 4:39 pm

Mervi Heikkilä & Marjo Nygård: Kissatalon asukit

Kirjoitan tietokirjaviikon (28.8. – 3.9.2017) jutun selkokielisestä kirjasta selkokielellä.

 

Tämä viikko on tietokirjojen viikko.
Viikon aikana tietokirjat ovat esillä,
jotta niiden monipuolisuus tulisi tutuksi.
Kirjan aihe voi olla esimerkiksi tiede, taide tai usko.
Tietokirjat voivat olla myös oppikirjoja,
tai ne voivat olla matkaoppaita tai keittokirjoja.
Ne voivat myös kertoa harrastuksista.
Myös elämäkerrat ovat tietokirjoja.

Esimerkiksi kirja Kissatalon asukit on tietokirja,
sillä sen tarinat ovat tosia.
Mervi Heikkilä kirjoittaa kissoista,
jotka on hylätty.
Joka vuosi 20 000 kissaa jää ilman kotia.

Kissatalon asukit kertoo 11 onnellista tarinaa,
joissa kissat saavat uuden kodin.
Kirjassa on tärkeää asiaa:
kotieläimiä täytyy hoitaa hyvin.

Jokaisen kissan tarina on erilainen.
On kiinnostavaa huomata,
että joka kissalla on oma luonne,
Esimerkiksi Jaska vaatii paljon huomiota
ja Pilli nauttii leikistä.
Kirjassa saa myös tutustua Jesseen,
joka pelastaa perheen tulipalosta.

Kissatalon asukit sopii etenkin lapsille.
Lisäksi sitä voivat hyvin lukea kaikki,
jotka ovat kiinnostuneita eläimistä.
Asiat kerrotaan helposti,
ja teksti etenee mukavan sujuvasti.
Vaikka tarinat ovat lyhyitä,
kissojen ja perheiden asiat kerrotaan elävästi.

Jokaisesta kissasta on kuva,
jonka on maalannut Marjo Nygård.
Kuvat sopivat hienosti tarinoihin,
sillä ne ovat selkeitä ja värikkäitä.
Monet kissat katsovat kuvissa suoraan silmiin.
Ehkä ne haluavat sanoa:
”Pidä hyvää huolta eläimistä.”

Kissatalon asukit

– –

Mervi Heikkilä, teksti
Marjo Nygård, kuvat
Kissatalon asukit
Avain 2017
Selkokirja
71 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, Tietokirja

Avainsanat: ,

28 elokuun, 2017 · 8:00 am

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Todellista tarinaa on ollut vaikea kertoa minun itsenikin takia. Tai ei oikeastaan minun, vaan pikemminkin niiden roolien takia joita minun on pakko esittää: päähenkilön, todenkertojan, kronikoijan, rakastajan, vihollisen, ystävän, kaikkia rooleja yhtä aikaa.

Todellinen tarina, niin sanoisin monimerkityksellisesti Kjell Westön uutuusromaanista Rikinkeltainen taivas (Otava 2017). Se on todellinen, oikea ja kunnon lukuromaani, jossa kertoja kertoo elämäntarinansa kymmenvuotiaasta kuusikymppiseksi suhteessa lapsuudenystäviin ja rakastettuihin. Se on todellinen myös siinä mielessä, että kertoja pyrkii rakentamaan aitouden illuusiota kuvaten rinta rinnan huonot, ikävät ja hyvät asiat sekä vielä niiden väliin jäävät sameudet.

Alkusitaatti viittaa romaanin kertojan vaikeaan kirjoittamisprosessiin. Palaan myöhemmin kirjan kertojaan, mutta aloitan lukijasta. Itsestäni. Koen alkuvaikeuksia päästä kertojan välittämään maailmaan. Roolinhakuun peittyvä persoona ja ulkopuolisuus askarruttavat. Haparoin varakkaan Rabellien perheen saleissa köyhän kertojan kanssa miettien: miksi tämä? Selviäähän se.

Rikinkeltainen taivas

 

Kuvaava on romaanin nimen rikinkeltainen, alkukesän auringonlaskun hitusen levoton sävy. Rikinkeltainen taivas leviää laajalle. Romaanin voi lukea ainakin sukupolvi-, perhe-, kehitys-, taiteilija- ja rakkausromaanina. Se kertoo paljon siitä, miten onnen hetket ovat ohimeneviä, luonteeltaan ristiriitaisia ja miten vaikeita asioita väistellään, niin että tärkeät asiat tajutaan vasta aikojen päästä. Voisin tiivistää kaiken romaanin loistokkaaseen päätösvirkkeeseen, joka pistää miettimään romaania uudelleen ja uudelleen:

Mutta mitä me muistamme, ja mitä me oikeastaan rakastamme?

Romaani on myös sivusta seuraajan kuvaus ylemmyydentuntoisista raharikkaista suomenruotsalaisista, jotka kohteliaina hurmaavat ja ärtyneinä karkottavat. Se taltioi lähivuosikymmenten ilmiöitä fokusoiden ne perityn omaisuuden haltijoihin ja henkilöihin, jotka ovat sukujensa ensimmäisiä ylioppilaita. Ystävyyden kuminauhankestävistä siteistä kirja kertoo niin, että välittäminen, alistaminen, kaunat, salaisuudet ja lojaalisuus sotkeutuvat tyystin keskenään. Lähentymisen ja etääntymisen vuorottelu kuuluu oleellisesti kertojan maailmaan, ja niin Alex, Stella, Linda, Krister, omat vanhemmat ja muut pysyvät pohjimmiltaan arvoituksina.

Kerrottu ankkuroituu tukevasti paikkoihin, etenkin merenrantoihin, mutta myös aikoihin. Maailmantapahtumat tulevat kirjassa esille mainittuina uutisaiheina mutta myös henkilökohtaisesti. Henkilökohtaisuus voi syntyä myös mutkan kautta, esimerkiksi sellaisia ovat kertojalle Stella-rakkaan tyttären arabitaustainen poikaystävä tai kuvauskeikka Lampedusalla.

Ja nyt pääsen itse asiaan, kertojaan, henkilöön, joka ei ollut koskaan uskaltanut opetella tuntemaan itseään. Hän on jopa itselleen epäluotettava kertoja, mikä saa minut paradoksaalisesti uskomaan häneen. Tosin en aivan tavoita minäkertojan pätemisen tarvetta rakastajana, jotain hän sillä tietysti todistelee. Mielenkiintoni kohdistuu etenkin kohtiin, jossa kertojalle sanotaan suoraan jotain ikävää hänen persoonastaan ja käytöksestään. Ne ovat vastavaloja, oikeastaan kirkastajia. Kertojan tietynlainen määrittelemättömyys hiertää ja kiehtoo, ja vihdoin löydän oikeat sanat kuvaamaan häntä. Se tapahtuu aivan yllättävässä yhteydestä, ei siitä enempää, mutta ne sanat: ”– – te olette mato, joka kiemurtelee jokaisessa koukussa jonka löytää.”

Westön varmuus kertojana ihastuttaa. Tapahtumat, tilanteet, tunnelmat ja sanomiset seuraavat toisiaan ketjusilmukoina, jotka sitovat ajat, paikat ja tavat. Toistuvasti kertoja käyttää konstina sitä, että hän valmistelee lukijaa etukäteen siihen, että jotain käänteentekevää tapahtuu. Siten kokenut tekstivirkkaaja koukuttaa. Ja tämä vielä: Westön tuttuun tyyliin populaarikulttuuri vaikuttaa henkilöihin, resonoi mielialoihin.

Rikinkeltainen taivas on myös kirja kirjoittamisesta, siitä, miten kirjailijauransa kupruja kestänyt kirjoittaja löytää ainoan oikean tavan lähestyä tekstiä. Romaanin kirjailijaa proosan luominen auttaa ymmärtämään, mitä tapahtui ja tapahtuu. Samalla hänelle ehkä avautuu tapa lähestyä omaa itseä ja läheisiä, ja kiinnostavasti kaikki on kovin tietoista lukijalle suunnattua valikoitua tilitystä. Hieno romaani tämä on, täyteläinen ja tyhjentämätön.  Rikinkeltainen taivas loistaa pimeyden ja valon välissä värjäten rakkauden auringonlaskun sävyin.

– –

Kjell Westö
Rikinkeltainen taivas
käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck
Otava 2017
romaani
459 sivua.
Ostin kirjan.

Muita blogijuttuja:
Jokken kirjanurkka
Jorma Melleri 
Kirjasta kirjaan
Liukkonen

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

24 elokuun, 2017 · 11:55 am

Suomi on runo

Nyt ei voi enää kukaan väittää, että runoja on vaikea löytää. Älypuhelimia on yli 90 %:lla aikuisista ja muita nettihärpäkkeitä niiden lisäksi. Jos kirjakaupan tai kirjaston runohyllyt tuntuvat olevan tavoittamattomissa, riittää googletus Suomi on runo. Yhden klikkauksen päässä on monipuolinen katsaus suomalaiseen nykyrunouteen.

Tuija Välipakka on ideoinut runosivuston, jossa itsenäisyyden juhlavuotena ilmestyy joka maanantai yksi runo nykyrunoilijoiltamme. Välipakka ylläpitää runosivustoa ja on kutsunut runoilijoita julkaisemaan uuden runon ajatuksena, että blogi taltioi tuleviin vuosiin vuoden 2017 suomalaisen, ainutlaatuisen runomaiseman nautittavaksi yhä uudelleen. Idea on loistava!

Poimin tähän mennessä julkaistuista runoista jotain käynnissä olevan Runokuun rakkausteemaan sopien. Monet runot kylläkin valottavat runojen puhujien asemointia maailmaan, silkkaa lemmenlyriikkaa en monesta runoista tunnista.

img_6860

Merja Virolaisen leikittely ilahduttaa. Yhden kirjaimen heitto sanassa muuttaa ratkaisevasti merkitystä. Sellaista kieli on. Mutta mieli voi silti tehdä tepposet. Vaikka Virolaisen runo luettelee, mitä rukkaus on tai miten se vaikuttaa, kummasti vain sanan ensimmäisen u:n haluaa kääntää a:ksi. Eläköön se pieni ero, joka muuttaa tutun riemastuttavan odottamattomaksi.

Tero Liukkosen runossa on lihallisen rakkauden tunnelmia, mutta lumoavan rakastetun hiusten värin ja heilahtelun ynnä muun konkreettisen ohella hamutaan perimmäisiä kysymyksiä: on pieni elämämme unesta laadittu / ja vain kuolemalla kuoleminen lakkaa. On rakastettuja, pieniä kuolemia ja sitten iso vääjäämätön, joka on koko ajan käynnissä. 

​Liu’un rakkaudesta kuolemaan. Siihen viittaavia runoja kokoelmassa on useita. Sinikka Vuolan runossa on leijailevaa ilmavuutta, kiehtovaa raskaan ja kevyen keinua. Kuolleen kanssa elokuvahetki tai lasillinen vie minut ensin miettimään rakasta vainaata tai rakasta, johon rakkaus on kuollut, mutta päädyn hetkiin, jolloin tunne hetkeksi jäätyy, peittyy lumeen. Runo päättyy pilkkuun: jotain jatkuu vielä, pisteen lopullisuus on vältetty. Ja sitten minuun hiipii epäilys siitä, että pilkun jälkeen voi seurata valkoinen tyhjyys.

Tuija Välipakan aloitusruno vie hautausmaalle. Konkreettinen paikka yhdistyy mielentilaan: hautausmaa on tila jossa aika stop. Nautin runon sanojen merkityksillä leikkimisestä, konkreetin ja abstraktin vuorottelusta. Runo johdattelee lopuksi minut Runokuun aihelmaan, rakkauteen, liikuttavasti lepattavaan toivoon kuoleman edessä: koska on jo syksy / kaksi perhosta takertuu toisiinsa /  ja sykkii ilmassa kuin sydän / stop

Välipakan runon voi kokea pelkän tekstin lisäksi visuaalis-auditiivisesti, sillä siitä on tekstin rinnalla video. Se tuo tekstin tulkintaan uusia elementtejä.

Vielä on Suomen 100-vuotisjuhlinnan viikkoja jäljellä. Mielenkiinnolla seuraan, mitä maanantaisin Suomi on runo julkaisee. Runon juhlaa ainakin.

– –

Suomi on runo: http://suomionruno.wixsite.com/suomionruno

#runokuu #runo100

Seuraa kirjabloggaajien Runokuu-virtaa:

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena

27.8. haastamme kirjoittajat ja lukijat jakamaan ikimuistoisia tai muunlaisia runokokemuksia postaten tai kommentoiden.

2 kommenttia

Kategoria(t): Runot

21 elokuun, 2017 · 6:06 am

Runokuu & Jarkko Laine: Elsassin tytön runot

– –
Mitä kirjojen sisällä on silloin kun ei niitä lueta?
– –

Näin kysyy Jarkko Laine yhdessä runossaan. Houkutteleva, himottava kysymys, samalla myös surullinen. Mitä kaikkea arvaamatonta, ennen kokematonta kaikkien kansien välissä lymyää? Mitä jos kirjaa ei löydetä luettavaksi? Mitä jos vuosientakainen kirja katoaa lukijoilta? Mitä jos etenkin runokirjat jäävät lukematta? Asialle täytyy tehdä jotain!

Tämän vuoden Runokuu-festivaali herättelee lukemaan uusia ja vanhoja runoja, jotta kirjojen sisukset välittyisivät. Minä ja muutama muu kirjabloggaaja (katso käynnistyspostaus tästä) otamme Runokuu-haasteen vastaan ja avaamme runokirjojen sisuksia pöyhien tämän vuoden teemaa, rakkautta.

Runoista

Haasteen runokirjavalintani on Jarkko Laineen kokoelma Elsassin tytön runot (Otava 2003), jossa runot otsikoidaan ytimekkäästi numeroin. Aloituskysymys on runosta numero 78. Kaikkiaan runoja on 90 ja päälle yksi bonusruno. Alkusanoissa paljastuu se, että alkupuolen runot ovat ilmestyneet jo aiemmin ja runoilija on muokannut niitä.

Mutta vielä tuosta alkukysymyksestä. Esimerkiksi tuotteliaan Laineen kirjojen sisällä muhii ajatonta ainesta, vaikkei niitä ilmeisesti enää viljalti lueta. Siellä kansien kätköissä aarteita piileksii; ovat ne olemassa, mutta pitää niitä joidenkin lukea, jotta ne ovat jaettavissa. Sillä sanoilla syntyy maailmoita, joita ei koskaan ennen.

83. RUNO

Kevät niin kuin lukutaito, peltoon joku piirtänyt, lumella multaan
tai mullan lumeen, juna kiitää, kirjaimia ei voi unohtaa
kun ne on nähnyt, mutta runous on yksinäinen paikka elää.
Vanhat puut monista vanhoista asioista viisaimmat,
itse tuntea kuin kuva vernissan alta tahtoisi vastata puheeseen,
toiset pitävät onnen aikana sitä kun suru hetkeksi unohtuu.

En yleensä siteeraa kokonaisia runoja (tunnollinen tekijänoikeusnoudattaja), mutta nyt se tuntuu pakottavalta. Ei runo 83 ole vaikuttavin kokoelman runo, mutta siinä on niin hienosti kaikkea runomaisuutta: luontosymboliikkaa, kielikuvia kielellä leikiten, monitahoisia mielikuvia, yllättäviä yhdistelyjä, monitulkintaisuuksia, avaavia ajatuksia. Koko kokoelmassa minua ihastuttaa selkeä sanominen, suoruus, tietynlainen helppous ja ankkuroituminen reaaliin, todellisuuskouraisu – eikä mitään epäilystä, etteikö sanojen painoa ole punnittu lyriikan vaa’alla.

Elsassin tytön runot

Rakkaudesta

Elsassin tytön runot hehkuvat rakkautta. Se on jopa niin polttavaa ja kuluttavaa, että minun on pakko pitää pitkiä taukoja runojen välissä. Runon puhuja puuhaa välillä jotain muutakin kuin vehtaa rakastettunsa kanssa, muistelee rakkauttaan ja ikävöi, mutta pakahduttava tunne on keskeistä. 

Miespuhujan into naiseensa hyökyy välillä jopa yli. Kestän sen, sillä siinä on aitoa iästä riippumatonta rakkaustunteen levottomuutta ja epävarmuutta varmuuden sisällä, heittäytymistä ja haavoittuvuutta. Toisaalta olen melkein kateellinen siitä, miten puhuja runojen rakastettua palvoo ja miten rakastettu on ihailtu ja hyväksytty sellaisenaan; toisaalta lemmenleiskunta äityy jopa ahdistavaksi väijymiseksi. Aivan kuin rakastettu olisi alituisen silmälläpidon alla, kaiken kestävän rakkauden pyhittämänä.

Laineen rakkausrunoissa sävyt vaihtelevat laajalla skaalalla tunteen kuolemanvakavuudesta leikkisyyteen. Runojen puhuja saattaa möyriä masennuksessa tai rakkautensa varmuudessa, toisaalla hän aloittaa runon Pusseli P.U.S. tai viittaa kevyesti populaarikulttuuriin tai tunnistettavaan aikaan ja paikkaan (katso Laineen Turku-kotiseuturakkaudesta täältä). Erotiikka on välillä suorasukaista, välillä viitteellistä. Tietyt asiat runoissa toistuvat kuten kissat, sade, kadut ja puut, mutta usein pääsen myös yllättymään arvaamattomista runokuvista.

Elsassin2

Huolimatta runojen puhujan yksityisistä, monesti yksityiskohtaisista kokemuksista, kokoelman tunne tuntuu.  Esimerkiksi seuraavan runon kieli ja kuvasto hyrisevät monin taajuuksin.

55. RUNO

Päivänvalo kielletty meiltä,
me yön asukkeja olemme, kaatosateen takana
sateenvarjotta, koskaan pysähtymättömään taksiin valmiit.

Silmänräpäys, kohtaloperhosen siiveniskut kaikki.
Putoaa lehti – helähdys hukkuu haravoimattomaan nurmikkoon.

Kummastelen sitä, että kirjastosta lainaamaani kirjaan joku lukija oli tehnyt tähän runoon KORJAUKSEN. Lyijykynällä tuntematon, tyytymätön lukija oli tuhertanut ”sateenvarjotta” sanan päälle ”sateensuojatta”. Ehei, kyllä ”varjo”-sanan konnotaatiot väkeviä ovat. Pisteet Laineelle, miinukset lyijykynäeditorille.

Runokuun haastava kuumotus

Tässä pieni yritykseni palauttaa Laineen tuotantoa luettavaksi. Nyt tiedän jotain siitä, mitä kirjojen sisällä on silloin kun ei niitä lueta. Laine kuoli kesken kirjailijauransa. Sitä suren – ja uskon runoilijan kokemukseen:

– –
olen 55 ja vasta nyt alan tietää millainen runon pitäisi olla,
kaunista kuin norjalainen villapaita, taikka pelkkä lanka – 
värjätty tai värjäämätön, makuja on niin monta;
– –

Makuja on niin monta, ja hyvä niin, samoin lähestymistapoja ja katsantokantoja. Seuraapa, miten kirjabloggaajarypäs rakkausrunoja ruotii Runokuu-festareiden aikana:

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena

27.8. avoin päivä kaikkien kirjabloggaajien kirjoittaa rakkausrunoista. Haastamme kirjoittajat ja lukijat jakamaan ikimuistoisia tai muunlaisia runokokemuksia postaten tai kommentoiden. 

#runo100 #runokuu

– –

Jarkko Laine
Elsassin tytön runot. Runoja
Otava 2003
112 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

19 elokuun, 2017 · 6:59 pm

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Erkka Mykkänen sai päivänä eräänä idean jatkaa tai varioida fanittamansa kirjailijan teosta. Hän veti hankkeeseen mukaan muita ja päätyi toimittamaan novellikokoelman Jatkuu! (Gummerus 2017). Kymmenestä kotimaisesta klassikosta kimpoaa nykykirjailijoiden omaääniset variantit.

Novellit jakaisin karkeasti neljään kastiin. Muutama juttu on suoraa jatkoa esikuvaromaanille, ei imitoiden mutta tyyliä tavoitellen (Seitsemän veljestä ja Sinuhe). Pari kirjan tekstiä pysyy alkuperäisen proosan ympäristössä ja mentaliteetissa, mutta vie tarinaa uusille urille (Kalevala ja Ylistalon tuvassa). Jokunen kertomus ottaa alkutekstin tarinasta ytimen ja muokkaa siitä modernisoinnin (Mirdja, Rautatie, Sudenmorsian ja Taikatalvi). Neljäs joukko tekstejä on sellaisia, jotka irtautuvat alkuperäisestä leikittelemään kerronnan omistajuudella (Hanna ja Rakastunut rampa).

Pidän novellien tyylien vaihtelusta ja kirjavuudesta. Siinä missä Laura Lindstedt ja Anu Kaaja hengästyttävät kokeellisuudellaan, Antti Heikkinen naurattaa terävänleppoisasti ja Juha Hurme hurmaa tekstirytmillä. Mieli tekisi monesta novellista raapaista ajatuksia, mutta keskityn nyt kolmeen.

Jatkuu

*

Aloitan Juhani Karilan novellista ”Sudenmorsian – Halfbreed”. Aino Kallaksen intensiivisen romaanin sijoittuminen novellissa peliympäristöön viehättää. Juju on lähinnä pelaajapojan tunne-elämän lämpimässä kuvauksessa ja Sudenmorsian-romaanin teemojen tulkinnassa, joka välittyy teiniparin dialogissa. Novelli antaa aihetta miettiä nuorison kirjojen lukemista tai lukemattomuutta. Karilan tekstistä taitaa tulla ”must” äidinkielen tunneille.

– Sano yksikin kakstuhattaluvulla kirjoitettu fantasiakirja, joka on hitti itekseen? Ei semmosia vaan oo. Enkä mää tiiä, onko kirjasarjoillakaan kohta ennää mittään väliä. Tai siis, kuka muka lukkee ennää?

*

Saara Turunen on vaikuttunut Minna Canthin Hannasta. Turusen novellissa äänessä on Canthin Hanna, mutta hän tuntee samalla Turusen novellin kirjailijan. Aikaraja häviää näiden naisten väliltä: ”Hän näkee miten onnellinen minä olin, miten nuori ja hehkeä, ja miten pilalle kaikki meni syistä, joita on vaikea summata.” Hannan ja novellin kirjoittajan yksinäisyys ja sydän syrjällään olo koskettaa. Kerronta on monitasoista, tyyli tiivistä. Hanna on Hanna; Hanna on novellin kirjailijan äänitorvi niin kuin aikanaan Canthin; Hanna on novellin kirjoittajan samastumiskohde ja ponnahduslauta.

Naisten alisteinen asema Canthin aikaan, Canthin kirjoissa ja sittemmin kirjallisuuskaanonissa saa osakseen ansaittua tölmimistä. Pidän Turusen novellin eläytyvyydestä ja kiukusta.

Ja nyt kirjailija on saanut tarpeekseen. – -. Jos hän saisi päättää klassikoiden kaanonin, päättäisi hän toisella tavalla. Hän ei viittaisi elämänsä aikana enää yhteenkään sikamiehen teokseen, niihin viitataan ihan tarpeeksi joka tapauksessa.

*

Melkein tunnen piston sydämessäni siirtyessäni seuraavaan klassikkoon. Mielessäni kaikuvat Turusen novellin sanat, nämäkin: ”- – tarinani kirjoittajan talo ei olisi alituisen purku-uhan alla, vaan se olisi museoitu samalla tavalla kuin mitättömämpienkin mieskirjailijoiden mökeille on tehty.”  Eihän tuo pisto voi tarkoittaa ikisuosikkiani, kaanonin kärjessä kekkuloivaa miestä? En pidä häntä sikamiehenä enkä mitättömänä, vaikka vain miesten kehityksestä kertoi. Feministinä itseäni pidän, ja soisin entisille ja nykyisille naiskirjailijoille näkyvyyttä, silti minun puolestani paikkansa kaanonissa saa pitää myös Aleksis Kivi.

Kuinka ollakaan: Turusen novellin ajatuksiin resonoi Petri Tammisen viidestoista luku Seitsemälle veljekselle. Tamminen tavoittaa Kiven kielen ja veljesten persoonien tyylin. Novellin alku ja loppu läikähtelevät kivimäisinä luontokuvauksina, ja niiden välissä veljekset viettävät sanaillen keski-iän kesäpäivää. Eerolla on asiaa, kahteen sanaan tiivistäen: hegemoonillinen maskuliinisuus. Sen aika on ohi, ja muutakin:

Eero: Turku taikka Tukkiholma, jossakin siellä nyt leivottiin pöytäämme leipä, jossa meillä on paljon pureskeltavaa, sen myönnän. Vaan tahtoisinpa tarjota vielä paakkelssin päälle, sillä tosi on se sana ja vastaanottamisen arvoinen, että koko tämä riivatun sukupuolibinärismi on systeeminä syrjivä, sekä heteroille että sateenkaariväelle eritoten.

Novelli hyrisee huumoria – tiedä häntä, on jopa tämän ajan näkövinkkelistä anteeksipyyntö Kiven romaanin äijäily-yksipuolisuudesta. Se voi olla myös lempeän satiirinen huomio siitä, mihin veljesten olisi kyettävä päästäkseen nykykaanoniin. Joka tapauksessa veljessarjan välkyimmän johdolla seitsemän miehen voima vääntyy tasa-arvon suuntaan. Kun Kiven kehitysromaanissa veljeksistä tuli yhteiskuntakelpoisia, Tammisen novellissa heistä on tulossa nyky-yhteiskuntakelpoisia jälleen yhteisen motivoinnin ja päätöksen jälkeen.

Juhani: Juuri näin ja siitä poikki.

*

Jatkuu! -kirjan novelleita edeltää kirjailijoiden lyhyet kootut selitykset novellin pohjaksi valitusta tekstistä. Monista niistä huokuu se, että klassikot elävät tai ovat iloiseksi yllätykseksi heränneet uudelleen henkiin. Yksi kirjan tarkoitus on palauttaa novellista innostunut lukija alkutekstiin. Ainakin niin kävi minulle, sillä päivitän seuraavaksi Canthin Hannan, jonka sain suit sait sukkelaan tablettinäytölle Kansalliskirjaston nettisivuilta.

– –

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista
Toimittanut Erkka Mykkänen
Gummerus 2017
novelleja
252 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jatkuu_sisällys

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat: , , , , , , , , ,

19 elokuun, 2017 · 9:06 am

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 3

Uskollisena tyylilleen Riad Sattouf jatkaa lapsuutensa kronikointia. Tulevaisuuden arabi 1 ja 2 (linkit juttuihin tässä ja tässä) on kuvannut Riadin varhaislapsuutta, ja nyt osassa Tulevaisuuden arabi 3 kouluikäinen Riad asuu perheensä kanssa alkeellisessa Tirma’lan kylässä Syyriassa. Sarjakuva kertoo 1980-luvun puolivälin syyrialaisseuduista, jotka nyt käynnissä oleva sota on raunioittanut. Vaikkei lasten kouluolot ole kummoisia Tulevaisuuden arabi 3 -sarjassa, vaikeaa on ajatella nykylasten tilanteita.

Tulevaisuuden arabi 3Piirrostyyli ja väritys pitävät kutinsa, eli piirrosjälki etenee johdonmukaisesti ja selkeästi. Pidän entiseen malliin siitä, miten säästeliäästi Sattouf käyttää tehostevärejä. Kun punaista ja vihreää roiskahtaa, se tekee aina vaikutuksen. Muuten selkeisiin piirroksiin taustavärinä käytetään vaaleanpunaista – mielenkiintoinen väri syyrialaiselämän sävyttämiseen. Kun tarinassa poiketaan Ranskaan, väri vaihtuu vaaleansiniseen.

Kuva ja teksti täydentävät toisiaan, ja ominaista ovat pienitekstiset selitykset kaunokirjoituksella, kun muu teksti on täsmällistä tekstausta. Tekstipainotteinen sarjakuva kuvailee lapsen kokemusta kahden kulttuurin välissä, jossa suuria suunnitteleva isä alkaa paljastua tyhjiä puhuvaksi jämähtäjäksi ja ranskalaisäidin pinna alkaa kunnolla kärventyä. Äiti odottaa kolmatta lasta, jolloin mukavuuksien ja omakielisten verkostojen puute hiertää.

Vaikuttavaa sarjakuvassa on pikkupoikien oman maailman tallentaminen. Kiinnostuksen kohteet ja uskomukset versovat, ja silloin kuulopuheet väärinymmärryksineen vaikuttavat lasten ajatuksiin ja tekoihin. Mietin, mitä tapahtuu, jos kasvatus ja koulutus ovat vaillinaisia ja johtopäätökset tehdään kypsymättömin huhuin ja ennakkoluuloin vailla tietoa. Siitä sarjakuva antaa viitteitä. Se säväyttää tänään, kun mietin, miten ihmiset kykenevät satuttamaan toisiaan esimerkiksi kulttuurilietsonnasta johtuvin syin.

Etenkin mieleen jäävät sukuriidat, ympärileikkausasiat ja Riadin maailman vavahtelu Gonan Barbaari -videon vaikutuksesta. Pikkuhiljaa Riad  tiedostaa kodin kahden kulttuurin eroja. Esimerkiksi syyrialaisen koulumaailman vertatuminen ranskalaiseen vastaavaan avaa aika lailla Riadin silmiä. Naisten ja tyttöjen asemaa poika ei erityisemmin pohdi, mutta silti sarjakuvassa teema on välillisesti esillä.

Eikä tämä jää tähän! Kirja päättyy jälleen tempoilevan isän järjestämään yllätykseen. Jään jännittyneenä odottamaan jatkoa. Ja se pitää vielä todeta, että Sattouf tallentaa riipivästi perhettään ja vanhempiensa kotiseutuja lapsen silmin. Hän näyttää ja jättää johtopäätökset lukijalle.

Huomaan, että Tulevaisuuden arabi monin tavoin laittaa ajatukseni levottomiksi. Tarkoitan sitä, että joudun miettimään käsityksiäni kulttuurisista tavoista ja käsityksistä sekä siitä, mitä ne minulle merkitsevät. Kiinnostava sarjakuva pakottaa pohtimaan maailman menoa – ja niin yksityisellä taiteilijan lapsuusmuistelolla on yleisiä tarkoituksia.

– –

Riad Sattouf
Tulevaisuuden arabi 3
Lapsuus Lähi-idässä (1985 – 1987)
suomentanut Saara Pääkkönen
WSOY 2017
150 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa: Kirjojen keskellä, Mari A ja Oksan hyllyltä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, sarjakuva

Avainsanat:

15 elokuun, 2017 · 6:05 am

Leena Paasio: Menetetty tyttö

Leena Paasion toisessa romaanissa Menetetty tyttö sivutaan mielenkiintoisesti esikoisromaanin Melkein äiti henkilöitä. Melkein äiti kertoi koskettavasti uusperhekuvioista, ja sen päähenkilö Anu perheineen on oleellinen osa uutukaisen henkilögalleriaa. Pidän siitä, että pääsen seuraamaan sivusta vanhojen tuttujen käänteitä, mutta pääkäsittely on jossain muualla.

Menetetty tyttö -romaanissa kertojana on kolmekymppinen Johanna, joka palaa Keniasta parin vuoden opettajapestin jälkeen. Hän siirtyy kuvismaikan sijaiseksi Anun rehtoroimaan kouluun. Paasio tuntee hyvin koulumaailman, joten lukija pääsee aitiopaikalle koulun yhteistilaisuuksiin, opetustuokioihin ja Johannan nimikkoluokan leirikouluun. Hauskasti uuden perusopetuksen opetussuunnitelman kokonaisuusajatteluun johdatellaan ilmiöpohjaisissa projekteissa, joissa Johanna on mukana.

Myös opettajahuonepersoonallisuuksia esitellään. Eläväisesti näkyvät tietyt kuppikunnat, myötäilijät ja vastustajat. Tulee mieleen Annika Lutherin Opettajainhuone, ja myös Petri Vartiaisen romaaneissa kuten Miehen ryhti näitä tyyppejä tapaa. Paasio kuvaa myös aitoa solidaarisuutta ja ystävystymistä työkavereiden kanssa. 

Mielenkiintoista on se, että romaanissa omaan yläkouluun säilyy monilla jonkinlainen napanuora: Johanna on kyseisen koulun kasvatti, ja muutamia yläkoulusta ammattikouluun siirtyneitä ja sieltä valmistuneita kuvataan hellyttävästi. Muutama nykyteini saa romaanissa äänensä kuuluviin, ja muukin kouluarkea välittyy kuten winhailu vanhempien kanssa ja oppilashuolto, aika viitteellisesti ja ennalta arvattavasti.

Romaani kertoo yhdestä lukuvuodesta, jonka aikana Johanna saa otteen yläkoulunuorista ja hajallaan olevasta elämästään. Kenia-kokemukset ovat jättäneet häneen syvät jäljet, joita hän pikkuhiljaa parantelee. Menetetty tyttö -nimi viittaa kirjaimellisesti ja konkreettisesti afrikkalaisten uskomusten vuoksi menetettyihin tyttöihin, mutta myös kotimaan tytöille tapahtuu sellaista, että menettämistä on syytä pelätä. Tyttöyden asema eri kulttuureissa ja yhteiskuntaluokissa näkyy romaanissa tarkasti.

Menetetty tyttö

Kirjassa sekottuvat sanomaromaani, taiteilijaromaani ja kouluromaani. Usein se keikkuu chick litin rajapinnalla, sillä juoniainekseen kuuluu lajityypille ominainen romanssi, jossa ensin inhotaan, sitten himoitaan, ja siinä välillä kärvistellään. Romaanissa on paljon henkilöitä ja aihelmia, ja monet niistä sivuutetaan nopeasti, mistä seuraa tietynlaista pintapuolisuutta. Dialogissa hihkutaan monesti hienoa ja kaunista, eikä aina suuhun sovi kirjallinen kieli, esimerkiksi ”tuta”-verbi jää klöntiksi kurkkuuni. Muuten en valita, sillä sujuvaa kuljetus on.

Menetetty tyttö piti minua selkeästi etäämmällä verrattuna Melkein äiti –romaaniin. Tämä toinen romaani astui vakavista aiheista huolimatta askeleita kohti viihdettä, mikä ei sinänsä haittaa. Viihdyin kyllä kirjan kanssa, ja jotain varmasti kertoo se, että luin sen yhtä kyytiä alusta loppuun.

–

Leena Paasio
Menetetty tyttö
Kosmos 2017
romaani
318 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Kirjasta on kirjoittanut myös Kirsin Book Club.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus