Avainsana-arkisto: Karoliina Niskanen

6 kesäkuun, 2024 · 5:47 am

Eeva Joenpelto -palkintoehdokkaat 2024

Lohjan kaupunki on elvyttänyt WSOY:n kirjasäätiön kanssa Eeva Joenpelto -palkinnon uusin ehdoin. Palkinto (10 000 euroa) jaetaan joka toinen vuosi, ja kriteerit ovat seuraavat:

”Uudistettu kirjallisuuspalkinto myönnetään Suomessa kotimaisilla kielillä julkaistulle teokselle, jonka ihmiskuvaus on psykologisesti tarkkanäköistä, elävää ja syväluotaavaa ja jossa tarkastellaan ansiokkaalla ja kielellisesti vaikuttavalla tavalla identiteetin, juurien ja paikallisuuden kosketuspintoja.”

Esiraati valitsi seitsemäm ehdokasta ja toinen raati päättää voittajan, joka julkaistaan lauantaina (8.6.). Ennen ehdokasjulistusta olin jo lukenut yhtä teosta lukuun ottamatta ehdokaskirjat. Nyt olen lukenut kaikki, ja voin todeta, että romaanit vastaavat erinomaisesti valintakriteereitä. Sodanaikaiset kokemukset vaikuttavat monessa kirjassa, ne ovat henkilövetoisia ja niissä on myös kaikuja työläisproosasta sekä vahvasta paikallisuustunteesta. Esittelen lyhyesti ehdokaskirjat, ja olen iloinen, ettei minun tarvitse valita palkinnon saajaa.

Juhani Brander: Amerikka

Amerikkaa (WSOY 2023) voi pitää kunnianosoituksena perinteiselle suomalaisproosalle, joka on köyhälistön puolella ja kuvaa pitäjän pienempien elinoloja. Romaanin päähenkilö on pieni poika, joka elää saaristossa isoäitinsä kanssa. Romaani tavoittaa hyvin pojan ajatusmaailman ja kuvaa samalla sosiaalista hierarkiaa, jossa poika isoäiteineen asettuu häntäpäähän. Traaginen tarina.

Mooses Mentula: Toiviokoski

Toiviokoski (WSOY 2023) kertoo sodanjälkeisen Suomen ensi vuosista miehen ja hänen nuoren perheensä näkökulmasta. Vilhoa kalvavat sotamuistot, ja kätensä menettänyt mies yrittää kestää elämäänsä höökipillereiden voimin. Elsa-vaimo ymmärtää, mutta silläkin on hintansa. Mentulan romaani kuvaa myös maalaismiehen sosiaalista nousua ja mitä se merkitsee työläisyhteisössä. Elämänmakuista kerrontaa niin, että kerrontahetkien aikatasot vaihtelevat.

Karoliina Niskanen: Muamo

Tuoreeltaan Muamo (Bazar 2023) tuntui väkevältä lukukokemukselta. Se avasi minulle uutta sota-aikaisesta elämästä, sillä karjalankielisten kohtaloista ei paljon ole kerrottu. Romaanissa on paljon aineksia: eri kieliryhmät, evakkous, sotalapset, ystävyys, rakkaus, perhesuhteet jne. Romaanin henkilöt elävät.

Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen

Ollikaisen romaanin Kristuksen toinen tuleminen (Siltala 2022) yllä leijuu hieman unenomaista utua, mutta teksti on samalla väkevää. Kiinnostavasti Ollikainen kuvaa tuberkuloosisairaalan potilaiden yhteisöä, kun toisaalla tapahtuu kummia hurmoksellisessa uskonyhteisössä. Kerrontalankoja viedään loppua kohti yhteen, ja intensiivinen romaani päättyy kohauttavasti.

Anna Soudakova: Varjele varjoani

Suomenvenäläisten elämästä ei paljon ole romaaneja, joten jo se herättää kiinnostuksen. Varjele varjoani -romaanin (Atena 2022) rakenne innostaa kaunokirjallisesti, sillä romaanissa kuvataan yhden inkeriläistaustaisen perheen vaiheita Pietarista Turkuun. Episodisesti edetään vuosikymmeniä tähän päivään, jolloin täytyy varoa junassa puhumasta venäjää. Tarkkanäköistä ja avaraa proosaa.

Maria Turtschaninoff: Arvejord/Suomaa

Suomaa (Tammi 2022) teki minuun suuren vaikutuksen. Nautin kansanuskon elementeistä, kun Turtschaninoff kuljettaa vuosisatoja pohjalaisperheen elämää. Myyttiaines vähenee sitä mukaa, kun tullaan lähelle tätä päivää, mutta ihmiskohtalot ja eri tyyliset episodit säväyttävät viimeiseen proosarunolukuun saakka. Hieno!

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

Maahan viilletty raja (Karisto 2023) vie Kemiin ennen ja jälkeen sodan. Se näyttää naisten raskaat työt ja huvit, jotka jättävät jälkiä moneen polveen. Vuori-Kemilän ilmeikäs kerronta pureutuu henkilöiden mieleen ja kieleen. Romaanissa hienosti välittyy se, miten ihmisen tunteet, tahto ja toiminta voivat olla epävireessä – ja se on oleellista ihmisyyttä.

Lopuksi

Arvoisa raati julistaa lauantaina palkinnon saajan Lohjalla, mutta en pääse tilaisuutta seuraamaan. Sen sijaan muistelen hienoa tilaisuutta muutama kevät sitten, kun kirjabloggaajat kutsuttiin tutustumaan Eeva Joenpellon kotiin. Mahtimuijalla oli vaikuttava kirjailijakoti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): kirjapalkinnot, Romaani

Avainsanat: , , , , , ,

6 marraskuun, 2023 · 7:02 am

Finlandia-romaaniehdokkaani 2023

Riskillä mennään! Minulta on paljon lukematta tämän vuoden romaanitarjonnasta, eli siinä on ensimmäinen rajaus valintoihini. Toinen on se, että olen ollut melko konservatiivisella päällä, eli erityisen kokeellinen kirjallisuus ei ole kolahtanut – tai olen jopa jättänyt lukematta. Ruotsiksi en pysty kaunokirjallisuutta lukemaan, sekin rajoittaa. Lisäksi karkaan omille teilleni vain kuudesta ehdokkaasta. 

Biofiktiot

Ensimmäinen ja voittoehdokkaani on Iida Turpeisen Elolliset. Aiheen käsittelyn kiehtovuus koukutti heti romaanin alussa, eikä hellittänyt koko kirjan ajan Joskus eläneet henkilöt saivat vaikuttavan kirjallisen elämän, puhumattakaan sukupuutosta ja merilehmistä.

Toinen biofiktioehdokkaani on Vappu Kannaksen Kimalaisten kirja, jossa kerrotaan amerikkalaisrunoilija Emily Dickinsonin perheestä, ei niinkään runoilijasta – tai hänestä vain muiden kautta. Kerronta on varmaa, ja henkilöiden erisuuntaiset intressit välittyvät.

Autofiktiot ja omaelämäkerralliset

Luokittelen tähän lokeroon myös kirjoja, joista vain ounastelen omakohtaisuutta. Se kertoo, että eletystä saa elävää kaunokirjallisuutta.

Niko Hallikaisen Suuri Märkä Salaisuus täräyttää vakuuttavan kasvukertomuksen lähiöstä. Postinumeropohjainen luokkakuvaus on säälimätön, köyhyyden, yksinäisyyden ja sosiaalistumisen kuvaus, kielellisesti taitava.

Sirpa Kähkösen 36 uurnaa asettaa uuteen asentoon hänen perhetaustansa ja samalla Kuopio-sarjan. Se on kaunokirjallinen äidin perunkirjoitus, perinnön perkaaminen. Toden ja maagisen yhdistelmässä hyrisee ymmärrys.

Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia ilahdutti leikkisänä vaikkakin pohjaa romaanin Kirjailijan elämänkriiseihin. Romaania kantaa edellisten polvien kokemukset yli sadan vuoden ajan, ja niiden kuvaaminen vakuuttaa. Uutuus on paljon parempi romaani kuin Ketun edellinen, ja sitä ryydittävät maagiset elementit värikkään kerrontatavan lisäksi.

Kenties silkkaa fiktiota

Tommi Melenderin Aurumin koin romaaniksi, joka leikkii fiktiolla luoden sukutarinan, jossa kerronta vaihtelee ja luo hersyviä henkilöitä. Romaani on myös yhteiskunnallinen ja poliittinen. Varmaa kerrontaa!

Juhani Branderin Amerikka on listallani kiikunkaakun, mutta nostan sen sinne perinteitä kunnioittamaan. Romaani loksahtaa kotimaisen kurjalistorealismin linjaan liukuen loppupuolella kuvitelmiin ja säilyttäen järkyttävyytensä. Hienosti kirjoitettu lapsikuvaus.

Siten heilun kahden perushyvän perhetarinan kesken: otanko listalle vai en. No, mainitsen ne kummatkin. Karoliina Niskasen Muamo tuo esille lähes unohdetun kansan, karjalankieliset. Myös Maritta Lintusen sukuromaani Sata auringonkiertoa lähtee Karjalan evakoista, ja sitten päädytään siirtolaisiksi Ruotsiin. Kumpikin romaani tuo kotimaisesta katsannosta tunnetasoa elämään vieraalla maalla ja juuriin.

Keväällä minuun teki vaikutuksen Joel Haahtelan romaani Yö Whistlerin maalauksessa. Siinä elämän sattumanvaraisuuksien ja takaiskujen takaa kuultaa rauha ja kauneus.

Trendejä

Historialliset aiheet ja henkilöt selvästi kiinnostavat nykykirjallisuutta. Lisäksi realismia puhkotaan maagisilla ja kansanperinteen aineksilla. Yhä enemmän kirjoitetaan yhteiskuntaluokkatietoista proosaa ja ekoromaaneita. Ja kyllähän autofiktio jatkaa väkevästi yhtenä kaunokirjallisuusvirtauksena.

Nyt jään odottamaan virallista ehdokasasettelua tämän viikon torstaina ja lopullista valintaa 29.11.2023. Finlandia-palkinto juhlii 40-vuotista taivaltaan, ja olemme saaneet äänestää kaikkien aikojen voittajaa, joksi paljastui Ulla-Lena Lundbergin romaani Jää. Hieno romaani sekin; minä kyllä äänestin Olli Jalosen Taivaanpalloa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Avainsanat: , , , , , , , ,

3 toukokuun, 2023 · 5:25 am

Karoliina Niskanen: Muamo

Karoliina Niskasen romaanin Muamo (Bazar 2023) aihe äitien ketjusta osuu täysin lähenevään äitienpäivään. Sukupolvien ja juurien merkitys tuntuu juuri nyt tärkeältä, ei niinkään lipevät ylistyslaulut äideistä parhaimmille vaan tämä:

”Aino katsoo Annaa ja sanoo, että huono tai hyvä, ei äideistä pääse eroon. Äidit muuttavat ihomme alle, ja lastaan kantaa mukanaan koko elämänsä.”

Niskasen kirjan hienous avautuu minulle vähitellen ja apposellaan se on jälkisanoissa. Romaani ei ole vain kahden päähenkilön tarina vaan viesti katoavasta kielestä ja kulttuurista: karjalan kielestä, laulu- ja itkuperinteestä, uskomuksista ja tavoista. Vaikka romaani keskittyy 1930-lukuun, sota-aikaan ja sen päättymiseen Karjalan luovutukseen, tarinan jatkumisen kuulee kirjan henkilöiden verenperinnön kohinana.

•

Muoamon päähenkilöitä on kaksi, ja vaikka ruotsalaisen Annan kohtalo koskettaa myös, minut valloittaa Laatokan takaisen Karjalan Aino, joka vahingon sattuessa päätyy miniäksi Suomen puolelle Karjalaa. Kulttuuriero on selvä: Ainon puhe eroaa muista, hänelle huomautellaan: ”Älä pajata.” Runo-, uskomus- ja ortodoksiperinne eroaa myös talon väestä. 

Käytän tässä henkilöstä nimeä Aino, mutta kuvauksen hienous piilee siinä, miten hänen kehityskaarensa kuvataan nimeämällä: tyttö, miniä, äiti, emäntä, evakko, Aino – lopulta ainoa oikea nimi – karjalankielinen, oman muamon antama. Se jääköön joka lukijan löydettäväksi.

•

Evakkoaika johdattaa Ainon tyttärineen Pohjanmaalle, jossa Anna asuu anoppinsa kanssa. Rakkaudettoman Annan taival miniäksi pohjalaistaloon on tarina sinänsä kuten myös hänen kehitysvaiheensa.

Poikkeuksena moniin muihin evakkoutta viistäviin romaaneihin, Niskasen romaani painottaa Ainon osalta ystävyyttä, vaikka vieroksuntaakin evokkoja kohtaan ei väistetä.  Yhteys ruotsinkielisen Annan ja karjalankielisen Ainon välillä on kuvattu aistikkaan kauniisti. Tämä kiteyttäköön sen: ”Sanat putoilevat hiljaisuuteen, muovaavat heidät eläviksi.”

Rakkaus ystävien välillä kantaa mahdottomatkin vaiheet, ja ylipäätään Muamon rakkauskuvaukset kääntyvät epäperinteisiksi. Esimerkiksi vaikutun Ainon rakkaudesta äidin – muamon – muistoon ja kulttuuriperintöön, lisäksi elävästi väreilee rakkaus anoppiin (kyllä!) ja omiin tyttäriin sekä Anna-ystävään – puhumattakaan rakkaudesta kotiseutuun. 

Ainon vastakuva monessa on Anna, jonka äiti on hylännyt ja joka ajelehtii rakkaudettomaan liittoon eikä pitkään aikaan kykene äitiyteen tai äidinrakkauteen. Anopin hyväksyntä (kyllä!) kantaa häntä, ja vaikka anopin pahantahtoisuus karkoittaa Ainon, se ei tuhoa Annan ystävyyssuhdetta Ainoon eikä anoppiinkaan.

•

Lähivuosina ilmestyneissä sota-aikaromaaneissa (esimerkiksi Rosa Liskomin Väylä ja Merja Mäen Ennen lintuja) lehmien ja lasten kohtalot säväyttävät, niin Muoamossakin. Ainon ja Annan lapset sotalapsina on kirjan yksi juonne. Tiiviissä romaanissa riittää aiheita, mutta suurin niistä on rakkaus. Ja tärkeintä sen kuvauksessa mielestäni on, miten kuvaus ohittaa ilmeisen. 

Rakkauteen kuuluvat myös katteettomat lupaukset, torjunta ja torjunnan sietäminen. Myös rakkaudessa lapseen valo ja varjo vaihtelevat:

”Ei rakkauden pidä olla helppoa, rakkauden pitää repiä rikki ja hajoittaa kappaleiksi. Rakkaus on kipua. Rakkaus kasvattaa, muovaa ja mukautuu, jättää ikuisen jäljen ja rumat jäljet. Rakkaus on pahoja muistoja ja hyviä muistoja ja toisinaan se ei tunnu miltään. Toisinaan sitä pohtii, tunnenko mitään tuota ihmistä kohtaan, händä, jonka olen omilla voimillani tähän maailmaan työntänyt.”

Kirjan kieli ja kerronta läpäisevät pinnan, ne juurruttavat sanat maahan ja lihaan. Muamo on hieno henkilövetoinen romaani, joka kurottautuu sadan vuoden kaarena tähän päivään ja laventaa aiheen yksityisestä yleiseksi.

•

Karoliina Niskanen: Muamo, Bazar 2023, 171 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat: